language: Finnish

NÄKYMÄTTÖMÄT TULET

Kolminäytöksinen näytelmä

Kirj.

EERO ALPI

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.

HENKILÖT:

HELEENA KORKEELA. TÄTI MIILI. VALENTI AHOMAA. PASTORI MARTTI HELJO. LIISU.

Tapaus noin 50 vuotta sitten jossain Länsi-Suomessa.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Suurehko kulmahuone talonpoikaistalossa. Perällä eteiseen johtava ovi.
Vasemmanpuoleinen ovi johtaa muihin huoneisiin. Oikealla akkuna.

Huoneen sisustus on hieman herrasmallinen, mutta ei silti liian kirjava eikä mauton. Päinvastoin osoittaa huonekalujen asettelu ja esineiden järjestely aistia. Siisteys on silmään pistävä.

Akkunan luona on yksinkertainen sohva, pieni pöytä ja pari tuolia, jotka siististä ulkonäöstään huolimalla ovat kuitenkin varsin yksinkertaiset sekä sen laatuiset, ettei tämän huoneen vaikutus pääse vivahtamaan vierassalin tapaiselta, yhtä vähän kuin vasemmalla seinustalla olevat puiset, kokoon vedetyt parisängyt antavat sille erityisempää arkista leimaa. Pesukaappi, pyyheliinanaulakko y.m. Sopivassa nurkkauksessa olevan kauniin piirongin päällä on kuvastin. Jollakin seinällä on pari taulua, suurikokoisia väripainoksia, kullanvärisissä puitteissa. — Kalustuksesta täytyy katsojan kuitenkin jo heti alussa voida päättää, ettei olla säätyläiskodissa, vaan erittäin sivistyneessä maalaistalossa, jossa ei erikoisesti tahdotakaan mitään varsinaisia hienouksia matkia. Puhtaus ja sopusointu lankee kuin luonnostaan talonväen harrastuksiin kuuluvana. Lämmintä ja viihtyisää tuntua lisäävät kotikutoiset matot, jotka peittävät koko lattian.

Kalusto on tyylillään vähän vanhanaikaisia, mutta hyvin pidettyä ja säilytettyä perua, piironkia kuvastimineen lukuunottamatta, jotka näyttävät myöhemmin hankituilla. …

Peräseinään oven lähelle on kiinnitetty suuret hirvensarvet, joissa riippuvat luotipyssy, ruutisarvi, patruunavyö ja vanha sapeli. Niiden vieressä erillisessä naulakossa uhkeat supsiiniturkit.

Akkuna on peitetty kauttaaltaan valkoisella hurstilla, mikä seikka on huomiota herättävä. Oikea ja vasen määrätään katsomon puolelta.

Huhtikuinen aamu, k:lo 7 aika. — Näyttämö on tyhjä.

Miili, (jo 50 vuotta jättänyt, miellyttävä, surujuhlapukuinen nainen, näöltään ja käytökseltään tavallista talonpoikaisvaimoa huomattavasti hienostuneempi, istuu sohvapöydän vieressä olevalla tuolilla, helmassaan naisen talvinuttu, jonka kaulimia hän ommellen lailttelee kuntoon.)

Liisu (pienikokoinen, noin. 13—14 vuotias, vähämielinen huutolaistyttö, jonkun täysikasvuisen vanhoista vaatteista tehdyissä, huonosti sopivissa, mutta puhtaissa pukimissa, kirjavissa sukissa ja matalissa upokkaissa, hiukset huolellisesti jakaukselle kammattuina ja letitettyinä, seisoo hänen vieressään yleisöön päin, kädet ristissä ja laulaa lapsellisella äänellä)

Tule Jeesuksen luo, tule nuorena, oi, Hälle uhriksi tuo kevätpäiväsi koi! Miten harmeta pääs sinä synnistä soisit, ja sun talves ja jääs vasta Herralle toisit!

Ohi aikasi käy, kuten nukkuvan yö, ei sen liikettä näy, kun se voimasi syö. Vähän viivyttelet, sävel raukes jo raikas, yhä aikaelet, ohi on sinun aikas.

Semmoinen se oli — niin kaunis laulu — eikös ollutkin kaunis — minä opin sen yhtenä ainoana päivänä — kun pastori opetti — se hyvä ja kaunis pastori — ei kukaan ole niin hyvä ja kaunis kuin pastori — paitsi Jeesus — ja pastori onkin Jeesuksen oma — hän toimitti Liisunkin Jeesuksen omaksi — Liisu pysyykin aina Jeesuksen omana lapsena — eikös se olekin hauskaa — voi sentäskin voi —!

Miili (lempeästi). Niin — sitten onkin helppoa olla hyvä ja tottelevainen, kun on Jeesuksen oma.

Liisu. Ja Liisu tekee aina mielellään sitä mitä käsketään — ja rakastaa lähimmäisiänsä — Jeesuksen jälkeen Liisu rakastaa eniten pastoria ja sitten emäntää — ja teitä, Miili, — ja isäntää — isäntä-vainaata — voi sentäskin voi, kun kävi sillä lailla — se oli niin kamalan — Liisu itki peitteen alla koko sen yön — isäntä raukka — kun vesi virrassa on näin talvella niin kylmää ja mustaa — hyi hyi — ja sinne isännän täytyi — hukkua — voi sentäskin voi — ei ole yhtään mikään muu niin hirmuisen kauheata — kun ei pääse ylös — painuu vain sinne — — painuu — —. (Rupeaa itkemään)

Miili. No, älähän nyt, pikku Liisu, — tiedäthän sinä, öitä isäntä nyt on taivaassa.

Liisu (kirkastunein silmin, huokaa). Niin, niin — Jeesuksen ja enkelien luona — voi sentäskin voi — vaikka makaakin vielä arkussa — tuolla vajassa — niin sittenkin — se on semmoista kovasti ihmeellistä, jota pahat ihmiset eivät usko eivätkä ymmärrä — mutta Liisu uskoo ja ymmärtää kun pastori on opettanut —.

Miili. Kyllähän Liisu ymmärtää — tiedänhän minä —!

Liisu. Ja Liisu on niin iloinen, kun emäntä lupasi, että Liisukin pääsee saattamaan haudalle. — Tule vaan, kyllä sinä jonkun rekeen mahdut, sanoi emäntä — niin emäntä sanoi — voi sentäskin voi —!

Miili. Tietysti sinä mahdut!

Liisu. Varmaan jo kohta lähdetäänkin — kun sukulaisetkin jo ovat kaikki tulleet — Miina tarjosi jo äsken kolmannen kupin kahvia — ja Valenti-herra puhelee heidän kanssaan. (Katsoo vasempaan oveen päin.) — Ei emäntä olekaan käynyt vieraita tervehtimässä. — Nukkuuko emäntä?

Miili. En tiedä — kyllä hän pukeissa on — ehkä hän lepää.

Liisu. Emäntä raukka — jäi yksin — voi sentäskin voi —! — Liisu rukoilee — ja koettaa toimittaa emännänkin Jeesuksen omaksi.

Miili (hymyillen). Se on kauniisti tehty. Niin pitääkin rukoilla lähimmäistensä puolesta.

(Lyhyt vaitiolo)

Liisu. Miili!

Miili. No, mitä?

Liisu. Onko Jeesus hyvin vihainen, jos jollakin hänen omallaan on semmoinen lähimmäinen, jota ei voi oikein rakastaa, eikä rukoilla hänen puolestaan?

Miili. Parasta on, että Liisu kysyy sitä pastorilta, kun tapaa, kyllä pastori sitten selittää.

Liisu. Niin — Liisu kysyy.

(Lyhyt vaitiolo.)

Liisu. Miili!

Miili. No?

Liisu. Liisu ei voi rakastaa isännän veljeä — Valenti-herraa.

Miili (katsoo häneen). Etkö? Miksi et?

Liisu. Ei Liisu voi sanoa — vielä. — Liisu näki unen. —; Liisu Kysyy ensin pastorilta — sitten Liisu kertoo Miilille — kun Miili on niin hyvä Liisulle — aivankun isäntä-vainaakin.

Miili. No niin — no niin. — Liisu menee nyt tupaan ja laittautuu kuntoon haudalle lähtöä varten! — Luulen, että meille jo vähitellen alkaa tulla kiire. — Sitten oitis lähdetään, kun kirkonkellot alkavat soida. Minäkin jo sain kuntoon tämän emännän turkiskauluksen.

(Nousee.)

Liisu. Liisu menee — ja laittaa itsensä kuntoon ja kuuntelee, koska kirkonkellot alkavat soida —. (Mennessään.) — Liisu laittaa itsensä kuntoon — ja kuuntelee — —. (Menee peräovesta).

Miili (nousee, menee vasemmalle, viipyen siellä vain silmänräpäyksen, palaa, ja rientää akkunan luo. Mennessään). Ei se kukaan muukaan voi olla -—! (Ravistaa hurstia ja tirkistää ulos. Hetken perästä iloisesti.) No niin, enkö sitä sanonut — hän se on — ja kirkkoherran hevonen ja reki — kyllä minä ne tunnen kirkkoherran vanha Kalle kuskipukilla — nythän minä eroitan jo vallan selvästi! — Täältä näkee paremmin kuin sieltä nurkkakamarin akkunasta. Katso nyt sinäkin, Leeni! (Kääntyy ja huomaa, ettei häntä olekaan seurannut se henkilö, jonka oli luullut tulevan perässään. Vähän ihmeissään.) Kas, sinnekö hän jäikin —? (Palaa takaisin vasemmanpuoleiselle ovelle.) Leeni — kuule — pastori se on — Martti! — Tule nyt katsomaan täällä! (Menee uudelleen akkunan luu. Ovi, joka ensi kerralla sulkeutui hänen jälkeensä, jää nyt auki. Mennessään.) Minä tunsin melkein varmasti jo heti kun näin niiden kääntyvän talvitiellä tänne ja arvasin —.

Heleena (ilmestyy sisään auki jääneestä vasemmasta ovesta. Hän on noin 24 vuotias, hento, sirovartaloinen, vaalea, ilmeisesti hyvin alakuloinen ja rasittunut, surupuvussa hänkin. Hän tekee sivistyneen vaikutuksen, joskaan talonpoikaisuus ei hänessäkään ole ihan täysin peittynyt. Puhuu hiljaa ja väsyneesti). Mitä sinä arvasit, Miili-täti?

Miili (joka on kohottanut hurstin kulmaa ylemmäs kuin äsken, jotta kirkas keväinen auringonsäde nyt lankee lattian yli). No — ettei reen perässä istu ainakaan kirkkoherra itse.

Heleena. Ovatko ne sitten varmasti pappilan hevonen ja kuski?

Miili (purskahtaa kevyeen nauruun). Ettenkö minä niitä tuntisi! — Kirkkoherran täplikkään tamman tuntee koko pitäjä!

Heleena (ikäänkuin kiusaantuneena). Täti kulta, älä naura! (Pudistaa päätään lempeän surumielisesti.) Ei saa nauraa — ei kukaan saa nauraa!

Miili (siirtyy hänen luokseen ja tarttuu häneen hellästi). Leeni rakas — lapsi rakas — sinähän olet aivan lopussa! — Kuinka mahdatkaan jaksaa seisoa haudalla?

Heleena (huoahtaa). Kai minä jaksan — täytyyhän minun jaksaa! (Kuin havahtuen.) Martti — niinkö — Marttiko tulee — tänne — nyt —?

Miili. Niin — oitis minä arvasin, että nuori pastori —. Martti — tahtoo saattaa vainajaa hautaan surutalosta asti.

Heleena. Mutta emmehän me ole häntä kutsuneet — emme ole kutsuneet muita kuin läheiset sukulaiset!

Miili (toimeliaasti). Sinä et, lapsi rakas, tätä nyt ymmärrä. — On aina juhlallisempaa ja sitä pidetään suurena asiana, että pappi on mukana jo surutalossa ruumiille veisattaessa silloin kun se kannetaan sisältä rekeen tai kärryille. Tavallisesti siinä on sellaisessa tapauksessa kanttoorikin. Ei heitä sitä varten koskaan erikseen kutsuta. He saapuvat itse, jos tahtovat jotain vainajaa erikoisesti kunnioittaa. Se on semmoinen vanha tapa täällä meidän puolessa.

Heleena. Kyllä minä käsitän.

Miili. Martti tekee hyvin kauniisti muistaessaan sinua näin huomaavaisella tavalla.

Heleena. Minuako?

Miili. Niin — sinua tietysti. Vähät hän meitä toisia sukulaisia tuntee. Muita tuskin lainkaan — paitsi minut ehkä muistanee kouluajoiltaan. Kun minä joka viikko kävin tuomassa sinulle kaupunkikortteeriisi kotieväitä, tapasin hänet usein istumassa siellä teidän tyttöjen »puulaakissa», joksi sitä asuntoanne nimititte. (Voimatta salata pientä veitikkamaisuutta.) Hän taisi olla miellyttävä ja iloinen poika, jonka seurasta te tytöt piditte?

Heleena. Martti — niin — hän kävi joskus ohjaamassa siskoaan luvuissa — ei hän muuta.

Miili. Todellakin! Heljon Hiljahan asui siellä myöskin. Aivanhan minä unohdin. Niitä tyttöjä oli siellä niin monta. (Menee taas akkunan luo, kohottaa hurstin kulmaa ja katsoo ulos.) Voi, kuinka tuota meidän kujatietämme on vieläkin hankalaa ajaa tänne taloon, vaikka sitä on jo minunkin tänne tuloni jälkeen aurattu kahteen kertaan — saati vielä eilenkin Vihtori ja Eevertti lapioivat sitä Valentin käskystä koko iltapuolen. — Käyden on pappilan Kallekin ajanut kujansuusta asti, — Kun eivät olekaan tuon paremmin saaneet noita pöykkyjä tasoitetuksi! Täytyy varmaan köyttää arkkukin lujasti kiinni rekeen.

Heleena (äkkiä kuin heräten). Niin — arkku lujasti kiinni rekeen, Miili-täti, ettei kaatuisi ja — ja — — —

Miili (katsoo häneen hellästi ja säälivästi). Oi voi sinun laitaasi, lapsukaiseni, — sinun paikkasi olisi vuoteessa, eikä täällä toisten parissa toimimassa ja touhuamassa. Sinä olet sairas — näkeehän sen päältäsikin. Nämä murheet ovat olleet liikaa sinulle. — Kunpa nyt vain kestäisit tämän viimeisen ikävän hetken! (Muistaa äkkiä.) Mutta varmaan on pappilan Kallo jo kuskannut pastorin pihaan! (Kurkistaa ulos.) Aiai, enkö sitä arvannut! Siinä juuri ajavat sisään portista! — Menetkö sinä, Leeni, häntä vastaan eteiseen, vai —?

Heleena (ikäänkuin vähän säikähtäen). Ei, ei? — mene sinä, Miili-täti, — mene sinä! (Liikahtelee hermostuneesti.) Minä — (Tietämättä itsekään mitä aikoo) — niin — minä — — —

Miili. Sinä et ainakaan saa mennä saliin vieraiden seuraan suotta rasittamaan itseäsi. (Korjailee pukuaan ja hiuksiaan lähteäkseen vastaan.) Kun työntyivätkin tänne kaikki niin kovin aikaisin! — Minä olin ajatellut, että saattajat tulisivat niinkuin vasta tähän aikaan — kuten nyt pastorikin — ja olisi vain hätäpikaa juotu kahvit ja sitten lähdetty heti saattona kirkolle. (Hieman närkästyneenä.) — Mutta törmätä nyt ainakin paria tuntia aikaisemmin — melkein puoliyöstä —! No niin — kyllä minä menen pastoria vastaan—. Martti saakin tulla tälle puolen — minä tuon hänet tänne — mitä hän sinne vieraita kättelemään enää viimeisellä hetkellä —! (Sulkee vasemmanpuoleisen oven.) Jää sinä vain tänne. Ja istu nyt edes ja koeta levätä niin kauan kuin tässä vielä on vähän aikaa. Varmaan on Martilla sinulle joku virkistävä ja rauhoittava sana. Olettehan te lapsuuden leikkitovereita. (Heleena istua. Miili oikoo ja korjaa pöytäliinoja.) Ja muistaakseni pääsitte yhdessä ripillekin! (Heleena nyökkää.) No niin — onhan se sitten aivan luonnollista ja asiaankuuluvaakin, että hän tällä lavoin osoittaa ystävyyttään — kun nyt on täällä omassa pitäjässä apupappina.

Heleena (hiljaa). Martti oli aina hyvä — mutta emme ole tavanneet toisiamme sen jälkeen kuin menin naimisiin.

Miili. Sitä suuremmalla syyllä, lapsukaiseni, — sitä suuremmalla syyllä! (Katsoo kaulassaan mustissa käädyissä riippuvaa pieniä kultakelloa.) — Hyvänen aika! Puoli kahdeksan jo! Meille tulee ihan todenteolla kiire. (Heleena nousee.) Ei, ei, istu nyt vaan rauhassa — minä menen! (Kuuntelee.) — Nyt taisi portaiden ulko-ovi käydä! Etteivät vaan alkaisi soittaa ruumiskelloja liian aikaisin! Minä sanon saman tien Valentille, että nyt vain laittautuvat ajoissa kuntoon. Sillä aikaa saa pastori juoda kupin kuumaa. — No, nyt. hän tuli eteiseen! (Menee peräovesta. Heti sen jälkeen).

Valenti (kuuluu huutavan viereisessä huoneessa vasemmalla). Heleena! Heleena ja Miili — oletteko siellä? (Tulee sisään. Hän on erittäin kookas ja ryhdikäs mies. Hänellä on suuret tummat viikset ja tumma pysty tukka, joka on huolellisesti harjattu. Kaulassa on kovaksi silitetty, matala kaulus ja pieni musta rusetti. Puku on muuten vaalea. Jalassa patiinat. Hänen puhetapansa on hyvin rohkeata, itsetietoista ja varmaa. Käytöstapa on voimakasta ja alistumista vaativaa. Pysähtyy oven luo ja katsoo kummastuneena Heleenaa, joka heti kuultuaan hänen äänensä on osoittanut levottomuutta). Kas — täälläkö sinä olet — ja yksinäsi! — Missä Miili on?

Heleena (hiljaa). Täti tulee heti. Hän on eteisessä — pastoria vastaanottamassa.

Valenti (ihmeissään). Pastoria! Ketä pastoria?

Heleena. Marttia. (Ikäänkuin häveten tutunomaisuuttaan.) Pastori Heljoa.

Valenti. Pastori Heljoa! — Tätä pitäjän apupappia! — Mitä ihmeitä hän täällä tekee? Emmehän me ole kutsuneet ketään vierasta saattoväkeä! Ja sitäpaitsi kirkkoherraa itseään on pyydetty toimittamaan siunaus haudalla.

Heleena. Niin — niin kai sinä pyysit. — Mutta Miili-täti sanoi, että on sellainen tapa —

Valenti. Minkälainen tapa?

Heleena. Että — että jos pappi — tai kanttoori — tahtoo olla erityisen ystävällinen — ja kunnioittaa —

Valenti. Niin hän kiiruhtaa hautauspäivänä kahville vainajan kotiin aamulla varhain, ennenkuin ruumissaatto on ehtinyt lähteä! (Naurahtaa lyhyeen.) Vai niin.

Heleena. Oi — en minä tiedä —!

Valenti. Tai ehkä Miili on kutsunut pastori Heljon? (Vähän epäluuloisesti) Ehkä olette yltäessä sopineet?

Heleena. Ei — ei täti ole — emme me ole tienneet odottaakaan nyt tänne ketään pappia. — Mutta eihän siinä sitäpaitsi ole mitään epäsoveliasta.

Valenti. Eipä ei. — Minusta se kuitenkin tuntuu hiukan tungettelevalta. — Hm. Lystikäs tapa se semmoinenkin! (Naurahtaa jälleen).

Heleena (vavahtaa). Hyi! — Ei saa nauraa — ei kukaan saa nauraa —!

Valenti. En minä nauranut. Muuten vain tulin hymähtäneeksi. — Sinä kymmenen vuoden aikana, minkä olen ollut poissa täältä kotoa ja koko maasta, olen jonkin verran unohtanut täkäläisiä tapoja ja pikku komentoja. Lienenkö tällaisissa hautausvalmistuksissa ollut mukana koskaan. En ainakaan muista.

Heleena. Hyvää pastori vain tällä tulollaan tarkoittaa. Hän tahtoo osoittaa huomaavaisuutta. Täti sen ymmärsi heti. Martti on minun lapsuudentoverini.

Valenti (siirtyy vähän keskemmä ja katsoo Heleenaan tiukasti). Soo — vai silläkö lailla —? Sitä minä en tiennytkään.

Heleena. Mitä et tiennyt?

Valenti. I Että Heljon talon nuorempi poikakin aikoinaan kuului sinun — hm — »ystäviisi». — Niin — no — sinullahan oli niitä — useita! Tarkoitan — oli oikein monta sellaista »hyvää ystävää», joista sait valita, ja joiden joukosta sitten lopuksi arpa lankesi velivainajalleni Maurille. (Matalammin.) Minua sinä et koskaan voinut oikein ystäväksesi lukeakaan, vaikkakin vuoden paikat ennen Amerikkaan lähtöäni sinun lähettyvilläsi liehäsin!

Heleena (nousee tuskastuneena). Oi, en minä enää muista — niitä vanhoja!

Valenti (lähestyy vähän). Etkö sinä muista sitäkään, Heleena, että minä silloin kysyin sinulta vallan selvästi — ja että vastaukseksi sain kuulla suustasi oikein kivakoita sanoja? Taisin silloin suuttuakin —! No, mitäs niistä! — En minä tietänyt, että Mauri, joka nyt makaa arkussa tuolla aitassa, kulki jo silloin onnellinen tieto sydämessään.

Heleena (loittonee hänestä, kuin hätäännyksissään). Mitä sinä — Herra Jumala — mitä sinä niistä juuri nyt —?

Valenti (perääntyen). Enhän minä — muuten vain — tahtovat joskus väkisin juohtua mieleen ne entisetkin!

Heleena (melkein itkien). Juuri nyt — kun kohta Mauri viedään hautaan —!

Valenti (matalasti). Niin — viedään hautaan —, (muuttuneella äänensävyllä ja ikäänkuin jotain välähtäisi hänessä) — hautaan —. (Malttaen.) No en minä sitten puhu muustakaan. — Tulin vain — kun Sipilän isäntä — Maurin — meidän isokorkeelaisten orpana — olisi mielellään tahtonut sinulta kuulla, miten nyt oikeastaan aiot täällä tämän talosi hoidon järjestää — kun et liene oikein tottunut — Maurihan ei sinulle liikoja rasituksia työntänyt — ja —. Mutta olkoon — ymmärränhän minä, ettei sinulla nyt ole halua puhella sellaisista arkisista asioista. Jääkööt toiseen kertaan! Minä sanon Sipilälle —! (Tekee lähtöä huoneesta. Teeskennellysti.) Se Sipilä on sellainen —! Tahtoo aina sekaantua —! Muuten — sinä näytätkin hyvin heikolta ja rasittuneelta. Lepoa sinä tarvitset. Sellainen luonne kuin sinun ei yleensä olekaan luotu kestämään vastoinkäymisiä.

Heleena (raskaasti). Tämä ei olekaan mikään tavallinen vastoinkäyminen.

Valenti. Eipä ei. Tarkoitan vain, ettei sinulla ole ollut suruja elämäsi varrella. Et ole tottunut tavallisia arkisiakaan huolia voittamaan. Maurihan se kaikki järjesti. Niinkuin sopikin. Eikä sinun tarvinnut raataa ennen kotonasikaan. Ja selväähän sekin on, ettet sinä nyt tule toimeen täällä Korkeelassa ilman tottunutta tukea ja turvaa — (merkitsevästi) — sellaista läheistä kättä, joka kykenee valmistamaan sinulle samanlaisen huolettoman ja kevyen olon kuin sinulla on ollut tähänkin saakka. Mitä sinä oikeastaan talon emännän velvollisuuksista tiedät — ja vielä vähemmän isännän —!

Heleena (antaen katseensa kierlää ympäri huoneen). Niin — kyllä Mauri ymmärsi — hän osasi järjestää minulle — kaikki niin hyvin — niin hyvin!

Valenti. Tämän kolmen kuukauden aikana, minkä olen viettänyt täällä Maurin talossa, olen tarkannut ja katsellut kaikkea, ja siksi olenkin hyvin selvillä Maurin tarkoitusperistä ja ajatuksista — monen asian suhteen. (Tarkoituksellisesti.) Niin että — kyllä minä tässä talossa jo jokseenkin kaiken tiedän — (sivukatseella) — ja — hyvin käsitän — sinunkin asemasi — ja miten minkin olla pitää — jotta sinulla olisi yhtä mukavasti kuin ennenkin —.

Heleena (luo häneen kummastuneen, hieman tuskallisen, katseen, nousee ja peräoveen päin, kääntyen huudahtaa). Miili-täti — Miili-täti!

Valenti (rientää hänen luokseen). No, mikä sinun tuli?

(Hän perääntyy, sillä samassa astuvat sisään Miili ja pastori Martti Heljo. Viimeksimainittu on nuori, avokatseinen mies, joka tekee vilpittömän ja miellyttävän vaikutuksen. Hän puhuu hillitysti ja sointuvasti, tarpeen tullen kuitenkin vaikuttavan lujasti. Hän on pitkässä papintakissa, jonka pieluksen alle kaulassa riippuvat liperit osittain peittyvät, sekä lakki kädessä. Miilillä on kainalossaan hänen turkkinsa.)

Miili (heidän tullessaan). Kas näin — muutamiksi minuuteiksi vain — täytyyhän pastorin nyt edes hengähtää rauhassa! (Katsahtaa Heleenaan ja huomaa hänen mielenliikutuksensa. Laskee kiireesti pastori Heljon turkin tuolille ja rientää Heleenan luo, tarttuen häneen.) — Hyvänen aika, Leeni, kasvosi ovat ihan hien peitossa ja sinä vapiset. Onko sinulla taas ollut pyörrytystä?

Heleena. Ei — ei minulla — (Hänen katseensa osuu vasemman oven vieressä jäykkänä seisovaan Valentiin. Hätäytyen.) Tai — niin — kyllä — minua pyörrytti taas — mutta — voin jo paremmin —. (Menee kättelemään pastori Heljoa).

Martti Heljo (yskäisee tuskin kuuluvasti). Sitä en epäile, hyvä Valenti, en epäile teidän itsenne enkä omaistenne voimia enkä neuvokkuuttakaan. Ette te, hyvä ystävä, siinä suhteessa apua ettekä ohjeita tarvitse — ja tuskinpa pistää kenenkään päähän niitä teille tyrkyttääkään. — Mutta en minä sitä tarkoittanut. Tarkoitin, ettemme kukaan — ette te eivätkä teidän lähimmäisenne — loppujen lopuksi ymmärrä täydellisesti, mitä Herra on tällä tapahtumalla tahtonut teille itsellenne ja muille osoittaa. Sillä olihan tämä tapaturma niin kaamea — ja niin kummallisen onnellinen Teidän pelastuksenne, että se on tehnyt tavattoman vaikutuksen koko pitäjässä.

Heleena (joka on tuskallisesti katsonut vuoroon Valentiin, vuoroon pastoriin, painuu istumaan ja purskahtaa itkuun. Miili menee hänen luokseen).

Martti Heljo. Ja mitä voimaan ja kestävyyteen tulee, niin näemme selvästi, että hän, jota tämän talon isännän poismeno on kohdannut kaikkein lähimmin ja kipeämmin, kaipaa suurta johdutusta ja väkevää turvaa.

Valenti (tuskin huomattavalla ivalla, lyhyeen kumartaen). Pastori on hyvä ja tekee parhaansa — me tietysti olemme hyvin kiitolliset!

Martti Heljo. En minä kykene kenellekään murheen uuvuttamalle mielen tyynnytystä ja sielun rauhaa antamaan — sen voi Heleenallekin suoda ainoastaan Hän, joka nykyisenä välinpitämättömyyden ja itsekkäiden pyyteiden aikakautena on kovin usealle liian tuntematon ja liian kaukainen auttaja — Herra Jeesus Kristus. (Valentille.) Ja teille, jolle elinikää vielä annettiin, teidän on syytä katsoa, miten tämän armonaikanne käytätte. Ehkä teille tällä tapahtumalla on tahdottu sanoa paljon, jonka parhaiten tietänette itse.

Heleena (nyyhkytystensä välissä). Mutta minkätähden Maurin — hänen, joka ei edes ollut yksin maailmassa — jolla oli vaimo — joka ei koskaan ollut kenellekään väärin tehnyt — minkä tähden piti juuri hänen hukkua?

Martti Heljo. Heleena hyvä, meidän on monesti hyvin vaikeata — niin — joskus aivan mahdotontakin ymmärtää Jumalan tekoja ja johdatuksia.

Heleena (liikutuksen herkästi kiivastuttamana). Jumalan tekoja! Jumalan tekoja! — Jumalan teoksiko sinä sanot sitä, että mieheni sai painua jään alle ja syvyyteen samalla minuutilla kuin hänen onnettomuustoverinsa, hänen oma veljensä, joka on perheetön ja yksinäinen mies, tarttui köyteen ja pelastettiin! (Äänekkäämmin.) Sellainenko on viisaan ja hyvän Jumalan tekoja? Niinkö todellakin sinun mielestäsi? (Itkee).

Valenti (havahtuen). Niin — minun kai — minun tietysti olisi pitänyt —

Miili (Heleenalle). Lapsi kulta, ole rauhallinen — älä kiihdytä itseäsi —!

Heleena (huudahtaa). Mutta se oli väärin — väärin!

Valenti (astuu askeleen, kiivaasti). Mikä oli väärin? Sekö, että minä tartuin heitettyyn köydenpäähän sen jälkeen kuin jo olin ponnistanut itseni jään reunalle? Sitten se vasta minulle heitettiin, jolloin minä sen kiersin kiinni toiseen ranteeseeni ja toisella kädelläni autoin itseäni eteenpäin jään pintaa myöten. Ei Mattilan rahtimiehen apu minua paljonkaan hyödyttänyt — ei ollenkaan — sen sanon teille. — Mutta kun jo olin vatsallani jään syrjällä, niin näin noin metrin päässä minusta jäänreunan lohkeavan Maurin kyynäsvarsien alla, ja siinä samassa hän humahti syvyyteen. Sen perästä en häntä enää nähnyt.

Miili (hiljaa nyyhkivän Helenan vieressä). Leenihän on kuullut tuon kaiken jo niin moneen kertaan, hyvä Valenti, että miksi enää kiduttaa häntä tuomalla uudelleen hänen silmiinsä tuota kauhun kuvaa!

Valenti. Minkätähden sitten sanotaan, että on tapahtunut väärin? Olisiko minun — Herra Jumala sentään — täytynyt vain sen vuoksi heittäytyä syvyyteen minunkin, että näin jään murtuvan veljeni kädenotteesta? En edes kyennyt kättäni hänelle ojentamaan. Ja jos olisinkin kyennyt, niin olisiko minun ehkä pitänyt antaa hänen vetää minut mukanaan jään alle? Enhän minä voinut häntä pelastaa — sen kai Heleena ymmärtää yhtä hyvin kuin jok'ainoa ja ken tahansa! Sula mahdottomuushan se oli. Ja sitäpaitsi — onhan tämä kaikki jo niin täydellisesti Heleenalle selvitelty! Kuinka kauan minua yleensä aiotaan kiusata?

Heleena (hiljaa). En ole tahtonut tehdä sitä.

Valenti. Mikä — mikä sitten on väärin? Sekö vain, että minä pelastuin? — Minun ei olisi pitänyt pelastua. Se se nyt näkyy olevan kiusallista, että niin kävi. Oliko niitä hyviä ihmisiä ja lähimmäisiä!

Miili. Valentin täytyy ymmärtää, että Leenin, joka niin suuresti rakasti miestään, on vaikeata käsittää täilaista kohtalon kovuutta.

Valenti. Käsittääkö kukaan minun asemaani? Tahtooko sen tehdä Heleena — tai tahdotteko te? Miltä luulette tuntuvan minusta, kun saan joka jumalan käänteessä kuulla, kuinka suuri vääryys se oli, että jään reuna minun kohdallani sattui olemaan sen verran vahvempaa ja pitävämpää, ettei se murtunut allani, kuten Maurin, ponnistellessamme ylös. Sitäpaitsi luulen olevani Mauria paljon notkeampi ja olin puettukin kevyemmin kuin hän. Minulla oli ylläni vain lyhyt päällysnuttu, mutta Mauri oli puettu noihin raskaisiin turkkeihin, jotka riippuvat tuossa.

(Kaikki kääntyvät katsomaan turkkeja).

Martti Heljo. Puhutte sattumasta, Valenti —. Rakas ystävä, teissä ei siis vielä ole tapahtunut sitä suurta heräämistä, jota varten Herran viite on ollut näin näkyväinen ja voimakas. Muistakaa, Valenti Ahomaa, mitä apostoli Paavali sanoo: »Tänä päivänä, jos kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydäntänne niinkuin silloin, kun katkeroititte hänet.»

Valenti. Tämän pastorin erityisen huomion minua kohtaan ovat varmaankin aiheuttaneet pitäjäläisten ylitsevuotavat jutut ja juorut minun entisyydestäni. Pastori on kai saanut kuulla niin paljon minun hurjasteluistani entiseen aikaan, ennenkuin äkkiä, kaikkien akkojen ihmeeksi, painauduin pois vieraille maille. Enkä minä sitä kielläkään. Sain minä ennen vanhaan pillit soimaan tässä pitäjässä, niin että isännät kiroili ja eukot siunasi. Sain minä! Kyllä se on totta! Se oli sitä aikaa. Mutta se oli pelkkää tyhjänpäivästä nuoruuden hurjuutta. En minä silti mikään pahantekijä ollut, enkä ole nytkään, jotta ei minun tähteni tarvitse nähdä niin suurta vaivaa!

Martti Heljo (vakaasti). »Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itseämme ja totuus ei ole meissä.»

Valenti. Ja sen minä myöskin voin sanoa, että minua totisesti jo alkaa harmittaa se merkillinen huomio ja ällistely, mitä minulle osoitetaan aina ja joka paikassa. Kuten nytkin. En minä ole sen mustempi kuin muutkaan miehet. Vai tämä jäihin putoaminenko nyt on ollut niin merkillistä? Eikö, jumaliste, ennen ole sellaista tapahtunut? Minun muistaakseni on siihen virtaan aina joka kevät joku pudonnut. Ja ensimmäisen kerranko nyt tässä pitäjässä käyskentelee ihmisten parissa kuoleman kuilusta selviytynyt henkilö? Ohho. — Haluaisin tietää, mitä hittoa minusta oikein tahdotaan. Onhan tämä tapaus jo sanomalehdessäkin ollut ja nimismies siitä oikein kuulustelunkin pitänyt.

Martti Heljo. Valenti ei taida tietää, että pitäjässämme, samoinkuin monissa naapurikunnissa tällä puolen maata, on parhaillaan nousemassa uusi heräännysliike, joka kutsuu kaikkia mukaansa. Uusi vain siksi, että maalliset voimat ja synnin viettelykset ovat viime vuosikymmenen kuluessa päässeet laajalti turmelemaan aikoinaan jo kauniiksi kypsyneitä Herran laihoja. Senvuoksi, Valenti Ahomaa, toivoisin teidän ymmärtävän, ettei huomio suinkaan ole kohdistunut teihin pahassa mielessä. Teidän hyväänne me ajattelemme, rakas ystävä.

Valenti (ivallisesti). Vai niin — vai on pastori saapunut tänne oikein pitäjän hengellisten lahkolaisten lähettämänä!

Martti Heljo (kuten äsken). Jumalan sanassa sanotaan, että meidän on otettava huostaamme toinen toisemme, niinkuin Kristuskin on ottanut kaikki meidät huostaansa Jumalan kunniaksi.

Valenti. Hm.

Martti Heljo. »Minkä olemme nähneet ja kuulleet, sen me myös teille julistamme, jotta teilläkin olisi yhteyttä meidän kanssamme; ja meillä on yhteytemme Isän ja hänen Poikansa, Jeesuksen Krisluksen kanssa.»

Heleena (nousee, pyyhkii silmiään ja siirtyy sinne, missä vainajan turkit riippuvat naulassa). Mutta minä — seison nyt — ja koko loppu-elämäni — arvoituksen edessä — sellaisen arvoituksen, jota ei kukaan koskaan kykene minulle tyydytte»asti selittämään.

Martti Heljo. Liian pikaisesti lausuttu, Heleena! — Minä huomaan, että sinullakin on pitkä ja vaikea matka kuljettavana siihen heräämiseen, joka aukaisee silmät käsittämään elämän onnettomuudetkin.

Heleena. Onko maailmassa liikaa sydämen hyvyyttä ja mielen jaloutta? Enpä luulisi! Miksi siis täytyy poistua ihmisten keskeltä sellaisen, joka rakasti ja tahtoi kaikille hyvää? — (Nojaa turkkeja vasten ja hivelee niitä hiljaa hyväillen.) Parhain sydän ei saanut lakata sykkimästä edes oman kotinsa lämmössä. Sen hehkua tarvittiin sammuttamaan jäinen vesi, ja hyvyyden palkaksi annettiin kamala kuolinkamppailu!

Martti Heljo. Voi tapahtua, että Herra vielä ajallisen elämäsi varrella tekee sinulle kyllin selväksi tämänkin sallimuksensa käänteen, hyvä Heleena.

Heleena. Sallimus — kohtalo — Jumalan käsi —! — Oi, niin kauniita sanoja, jotka vaativat täydellistä ja sokeata alistuvaisuutta — ainaisia nurkumatointa tyytymistä kuin — kuin koiralla, joka ei kykene eikä tohtisikaan mitään sanoa, vaikka sitä piiskataan ilman syytä ja aihetta. — Tunnoton, hyvin tunnoton on myöskin sallimus — ja kohtalo — ja —

Martti Heljo. Ja?

Miili (hiljaa). Leeni rakas —!

Heleena. Täti pelkää minun näillä puheillani tekevän suurta syntiä ja kauhistuttavan sinua.

Martti Heljo. Sinä uhmaat — ja uhma on syntiä.

Heleena. Uhmaanko? Niin, ehkä se on uhmaa, kun en käsitä sitä Jumalan järjestystä, joka vaatii ihmispoloiselta pelkkää sokeutta. Hänelle suotu järki ei siis ole hyvästä!

Martti Heljo. Vaivaiset ihmiset ovat järkensä pimittäneet. — Mutta — Jumalalle kiitos — meidänkin pitäjässämme on sellaisia, jotka tässäkin tapauksessa näkevät suuren varoituksen.

Heleena (hiukan kiivaasti). Mitä? Varoituksenko? Kenen silmissä oli Maurin elämä jossakin suhteessa moitteellista?

Martti Heljo. Ei moitteellista — eipä tietenkään — ehkä enemmän mallikelpoista -— monen muun rinnalla. Mutta kristitty, jolla on kirkas katse, huomaa niin suurissa kuin pienissä vastoinkäymisissä — omissaan ja lähimmäistensä, Heleena hyvä, — Jumalan osoituksia ja viitteitä.

Heleena (kummastellen). Osoituksia ja viitteitä!

Martti Heljo. Ehkä Maurikin maallisen rakkauden onnessa ja alituisessa myötäkäymisessä oli unohtanut, että se kaikki oli vain Korkeimman ajallista armoa? Ehkä unohditte molemmatkin?

Heleena. Omituista! Jumalan sanassa opetetaan ihmisiä tekemään hyvää ja antamaan ilman kiitoksen ja palkkion pyydettä — ja kuitenkin Herra itse vaatii pienimmästäkin lahjastaan pelkkää polvilla olemista ja ylistämistä!

Martti Heljo. Vähä pilkkaa, Heleena!

Heleena. En tiedä mitä teen. Sen vain tiedän, että minä kysyn — kysyn — kysyn — olen kysynyt yötä päivää — yhtämittaa — mutta vastausta minulle ei ole annettu.

Martti Heljo. Et ole osannut kysyä rukoillen. Koko elämämmehän tulee olla pelkkää yhtämittaista rukousta. Kaikki muu on toisarvoista. Mutta rukoilemaan täytyy oppia. Sinä et sitä vielä osaa. Ja epäilen, olivatko menestyminen ja onni opettaneet miehellesikään rukoilemisen ihanuutta. Ehkä ne olivat tuoneet tullessaan jotakin muuta — lisää nautinnon halua — —. (Varovasti.) Ethän pahastune, Heleena, jos huomautan — sillä tiedät kai sen itsekin — että olihan onnettomuuteen jokin — kuinka sanoisin — suoranainen syykin!

Heleena (kuin iskun saaneena nopeasti). Mitä sinä tarkoitat?

Valenti (äkkiä koettaen tahallaan keskeyttää). Pastori suo anteeksi, mutta meidän kai jo täytyy valmistautua lähtemään —

(Miili liikahtaa kuin jotakin aikoen)

Martti Heljo. Niin todellakin, aika on rientänyt. — Pyydän, ettei talonväki suinkaan enää viivyttele minun tähteni!

Heleena (itsepintaisesti). Mistä suoranaisesta syystä sinä puhut? En minä tiedä mitään.

Martti Heljo. Ei taida enää olla paikallaan pidentää tätä keskustelua. Puhutaan joskus toiste — niin, Heleena, joskus toiste —!

Valenti (kuten äsken). Heleena, sanonko vieraille salissa, että saatto voi jo ruveta lähtemään?

Heleena (ei kuule). Mitä ihmeitä! Onko jotakin, mitä minä en tiedä? Tai — tietääkö ehkä joku sellaista, mikä ei ole selvillä minulla?

Martti Heljo. Tuskin vain, rakas Heleena. Minä vain mainitsin onnesta ja ilosta, joka voi joskus synnyttää ihmisessä sellaista elämän huolettomuutta, mikä — mikä antaa sijaa nautinnonhalulle.

Valenti (vähän töykeästi). Parasta on, että Heleena nyt alkaa pukeutua. (Miilille.) Laittautukaa kuntoon!

Heleena (kiivaasti). Olkaa vaiti! (Martti Heljolle.) Antaa sijaa nautinnonhalulle! — Tämä on käsittämätöntä!

Martti Heljo. Niin — Maurikin kun oli — alkanut maistella väkijuomia — —. Mutta älä nyt pahastu, että siitä on näin tullut mainituksi!

Heleena (hämmästyksen lyömänä). Mauri — väkijuomia! — Ei ikinä!

Martti Heljo (ilmeisesti pahoillaan ja ihmetellen). Mutta —!

Heleena (lujasti). Ei ikinä — ei ikinä!

Miili (kummastuneena hänkin). Emme me milloinkaan — ei kukaan —.

Martti Heljo. Kuinka sitten on mahdollista —?

Heleena. Mikä — Herran nimessä — mikä mahdollista?

Martti Heljo. Että nimismies — minulle itselleni — sanoi poliisikuulustelussa käyneen ilmi —.

Heleena (aivan ymmällä). Minun mieheni — Mauri — väkijuomia! Mikä kurja valhe — ja salattu minulta —!

Martti Heljo (kuin ilmiantoaan katuen, ihmeissään ja hänkin selvyyttä halaten). Luulin Heleenan tietäneen — en osannut ottaa huomioon, ettei Mauri kotonaan — niinkuin neiti — niinkuin Miili sanoi, ettei milloinkaan —. Eikö siis Heleenakaan aviovaimona — ollut koskaan havainnut —?

Heleena. Mauriako juopuneena? — En koskaan maailmassa!

Martti Heljo. Juopumuksesta — raa'asta ja julkisesta — ei kai ole kysymyskään —.

Miili (vakavasti). Minäkin tiedän, ettei Mauri milloinkaan maistanut pisaraakaan.

Martti Heljo. Minulle kerrottiin myöskin, että Heleena itse pyysi nimismiestä pitämään kuulustelun — toimittamaan tapauksesta tutkimuksen —.

Heleena (katkeamattomassa mielenjännityksessä tähyillen vuoroon kutakin, mutta varsinkin aina väliin Valentia). Niin — niin minä pyysin —.

Miili. Minäkin olin siellä.

Martti Heljo. Kuinka omituista! — Eikö sitten Heleena — eikö Miili-neitikään —?

Heleena. Annoimme nimismiehelle tapahtumaa koskevat tietomme kukin erikseen. Vuoromme perään olimme kansliassa, ja hän teki kaikesta pöytäkirjan. (Hänen tähyilynsä käy yhä huomattavammaksi, kiintyen vähitellen pelkästään Valentiin.) Kuka — kuka on mennyt nimismiehelle sanomaan sellaista?

Miili (lempeästi). Minä puolestani en tiennyt kertoa juuri mitään. Ja kyllä nimismies todellakin kysyi, olinko kuullut, että Mauri joskus ryyppäsi. Mutta minä tietysti vastasin kieltävästi ja oikein vakuutin, että hän on aina ollut raitis. (Pudistaa huolestuneena päätään.) Mattilan rahtimies ei myöskään ole voinut sellaista sanoa, sillä hän ei ollut pimeässä eroittanut muuta kuin vilaukselta hukkuvan pään. Eikä siellä sitten muita —

(Kääntää katseensa vitkaan Valentiin päin).

Heleena (jonka jäykistynyt katse on kokonaan suuntautunut Valentiin, astuu häntä kohti).

Valenti (kääntyy samassa häneen päin, uhkamielisesti). No niin, Heleena, anna nyt vihan ryöpyn kaatua minun niskaani!

Heleena (suuttumuksesta vavisten). Sinä — te — te — olette valehdellut — onneton — kurja —!

(Kaikki ovat yllätyksen lyömiä).

Valenti (röyhkeän rohkeasti). Vai olen minä valehdellut! Soo'o! Kenelle ja mitä?

Heleena (kuin äsken). Te olette valehdellut nimismiehelle, että — että mieheni oli juopunut sinä iltana, kun le yhdessä putositte jäihin ja — ja hän hukkui.

Valenti. Mistä armollinen rouva sen niin varmasti tietää, että minä olen valehdellut?

Heleena (kiihtymyksestä suunnillaan). Enkö sitä tietäisi — te hävytön — säädytön maankiertäjä — kerjäläinen, jonka mieheni säälistä ja armosta otti luokseen!

Valenti. Arvoisalle rouvalle olisi parempi — vastaisen varalle — ajoissa hillitä kieltään.

Heleena. Teille olisi ollut parempi, että ette olisi ruvennut yrittämäänkään häväistä velivainajanne, minun mieheni tahratonta mainetta. Luuletteko, että teitä kukaan uskoo? Entä mihin te pyritte raakoine valheinanne? No, ehkä sekin pian nähdään!

Miili. Heleena — Heleena — voi Herran tähden —!

Martti Heljo. Suokaa minun — sallikaa minun, joka vallan tahtomattani olen aikaansaanut tämän kohtauksen — antakaa että —

Heleena. Hyvä, että päästään selvyyteen ajoissa — ettei minullakaan jää mitään tietämättä!

Valenti. Tältä tiedolta minä puolestani kuitenkin olin aikonut sinua säästää. Ja samaa miellä oli nimismieskin — siitäkin huolimatta, että juuri se asia — totta puhuen — sen onnettomuuden syy oli.

Heleena (kiihtymyksen ja tuskan vallassa). Mitä — mitä — mitä —?

Martti Heljo (hiljaa). Minä tiedän —.

Miili (uskomatta korviaan, pidätetysti). Kuinka tämä voi olla mahdollista —?

Valenti. No, vaikka nyt ovatkin jo viimeiset minuutit käsissä, niin kai minä nyt sitten puhun suuni puhtaaksi — jotta kaikki selviää, ennenkuin Mauri kätketään maahan — ja ennenkuin ruumiin siunauksen edellä ehditään heittää minun silmilleni kaikki taivaan ja helvetin väliset haukkumasanat!

Heleena (tukahdutetusti). Puhu — puhu —!

Valenti. Olimme joskus ennenkin ottaneet pikku ryyppyjä veljeni kanssa — salavihkaa matkoilla, sen jälkeen kuin hänen hartaista pyynnöistään olin asettunut asumaan tänne Korkeelaan, auttaakseni häntä tukkikauppa-asioissa. Kyllä Mauri muutoin ryyppäämisen konstin jo ennenkin osasi, vaikka hän hyvin taisi peittää jälkensä. Eikä metsä-afääreissä koskaan ilman viinaksia liikuta, sen kaikki tietävät. Ne kaupat eivät suju ilman rasvoja. Ja kaupungin tukkiherrojen seurassa heltyy hyväkin mies, sen voit uskoa sinäkin, Heleena!

Martti Heljo. Kyllä se tiedetään, ikävä kyllä!

Valenti. Maurin tahdosta minä häntä niissä toimissa neuvoin ja avustin. Meidän piti jatkuvasti niinkuin puulaakissa panna hommaksi vähän yhtä ja toista suurempaakin yritystä — sahaakin suunnittelimme — minä kun olen niissä meiningeissä hyvin perillä.

Heleena (yhtäälle tuijottaen, itsekseen). Mahdotonta — mahdotonta — mahdotonta —!

Valenti. Sen minä sanon hyvällä omallatunnolla, ettei Mauri yleensä paljon ottanut ja katsoi aina, että oli vesiselvä kotiin tullessaan. Mutta kuinka sitten silloin sattui — kun palasimme kaupungista ja ajoimme hämärissä jäätä pitkin asemalta kotiin — niin, kai hänellä taisi olla jokunen ryyppy päässään, koska löi tammaa selkään ja virkkoi että: oikaistaanpa kotorantaan suoraan virran alapuolelta. Lisäsi vielä, että mennään samaa kyytiä saunaan kylpemään, niin ei Leeni eivätkä muutkaan huomaa mitään. Mutta karin tällä puolen jää sitten murtui, ja kun oli yllä noinkin paksut nahat niin — — (Osoittaa seinällä riippuvia turkkeja).

Martti Heljo. Kyllä sen käsittää.

Valenti. Eikä kuulunut apua, vaikka me molemmat huusimme niin paljon kuin jaksoimme. — Kehno ja pelkuri auttaja oli sitten se Mattilan rahtimieskin. Kepeätä pukuani ja voimistelemaan harjaantunutta ruumistani saan kiittää omastakin pelastuksestani.

Martti Heljo. Tällä kertaa oli niin säädetty. Toisella kertaa voi olla toisin. Sen vuoksi muistakaa, Valenti, että ne tulet, joita te ette nyt tahdo nähdä, saattavat sammua teillä iäksi. Silloin ei enää mikään apu auta!

Valenti (tahallaan ymmärtämättä, huolettomasti). Taivas oli silloin pilvessä. Tuskin me muutoin olisimme virtaan ajaneetkaan!

Martti Heljo (huokaa raskaasti). Varokaa — varokaa!

Heleena (joka lopen voipuneena on painunut istumaan, karkaa äkkiä ylös, huutaa hyvin kiihtyneenä). Miili-täti — ethän sinä usko —! Martti — älä usko — älkää uskoko —! Hän valehtelee — valehtelee — valehtelee —! Hän on ajanut hevosen avantoon — sinne tyrkännyt — Maurin — tahallaan, roisto — kulkuri — koira — — —!

Valenti (syöksyy äärimmäisen raivon valtaamana häntä kohti). Suus kiinni — perkele —!

Heleena. (vaipuu tuolille ja purskahtaa äänekkääseen itkuun).

Miili (rientää hätääntyneenä hänen luokseen). Rakas Leeni — älä — ajattele Herran tähden —! Rakas, rakas lapsi — koeta nyt rauhoittua —!

Valenti (käheästi). Vai — vai roisto — — koira — —!

Miili (hätääntyneenä). Hallitse itsesi, Valenti, — sinun täytyy⁷ käsittää — ei Leeni tiedä, mitä sanoo — hän on sairas — hän ei ymmärrä — Valenti — kuule —!

Valenti. Koira —! Peruuta sanasi — jumalauta — peruuta —!

Martti Heljo. Pyydän teitä — vainajan muiston nimessä —!

Valenti (kiljaisee). Peruuta!

Heleena (jonka koko ruumis vavahtelee kuin suonenvedossa, koettaa hillitä itkuaan, tavoitellen). Mi- minä — pe-peruutan — —

Miili (hyväillen häntä). Sinä olet hyvin, hyvin sairas — Leeni kulia — —!

Valenti (hillitsee itsensä työläästi ja koettaa päästä tasapainoon).

Heleena (hiukan tyyntyneenä, selvemmin). Minä peruutan —

Martti Heljo. Kaikkivaltias Herra Jumala, vuodata armosi niille ja ole pitkämielinen niiden kanssa, joiden tielle sinä olet väkevän valosi langettanut, vaan joille sinun henkesi tulenliekit ovat näkymättömiä ilmestyksiä, niin etteivät heidän sokaistut silmänsä niitä erolta! Kuule minua, Herra Jumala! Suuren rakkautesi tähden, amen.

(Lyhyt hiljaisuus. Herkeäviä nyyhkytyksiä).

Miili. Kuulkaa — jo soivat kirkonkellot. Nyt on ruumissaaton lähdettävä. Menkäämme, Heleena! Meillä on kiire.

Heleena (nousee)

Martti Heljo. Valmistaudumme siis lähtöön. (Menee ja pukee turkkinsa ylleen).

Valenti (akkunan luona, raoittaen hurstia). Vieraat näkyvätkin jo kokoontuneen pihamaalle. (Palaa akkunan luota. Heleenalle puoli-ääneen.) Saanko siis ottaa ylleni haudalle nuo Mauri-vainajan turkit, kuten oli puhe — kun oma lyhyt ja harmaa talvinuttuni ei oikein sovellu —?

Heleena (hiljaa). Sinä saat ne.

Valenti (katsoo häneen pitkään ja kysyvästi). Tarkoitatko —?

Heleena. Mitä minä niillä enää —! Ota vain ne — omiksesi —! (Miilille.) Mennään, Miili-täti —!

Valenti (vähän kummastellen) Kiitos! — Minä menen nyt ensin ulos vähän järjestämään.

(Heleena ja Miili menevät vasemmalle).

Valenti (Martti Heljolle). Pastori on hyvä ja odottaa täällä! Tulen sitten ilmoittamaan.

Martti Heljo (pukeissa, virsikirja kädessä, nyökkää). Hyvä on — kiirehtikää vain!

Valenti (menee perälle).

Liisu (tulee vasemmalta touhuissaan ja melkein juosten. Hänellä on yllään liian avara, jonkun täysikasvaneen naisen musta nuttu ja päässä suuri musta liina. Törmää aivan Heljoa lähelle, pysähtyy, hämmästyy kovin ja niiaa tavattoman syvään.) Pastori! Voi sentäskin voi! Ei Liisu tiennytkään! Itse pastori! Voi sentäskin voi!

Martti Heljo (hyväntahtoisesti). Niin — vallan itse, pikku Liisuseni.

Liisu (kovin riemastuneena, puhuen nopeaan). Liisu toivoi saavansa nähdä pastorin hautausmaalla — ja sitten kirkossa — kun Liisu pääsee saattamaan isäntää taivaaseen. — Eikös pääsekin isäntä varmasti taivaaseen — kun oli aina hyvä — ja otti Liisunkin tänne Korkeelaan? — Ja kohta isäntä sitten siunataan — taivaaseen — ja sitten meidän isäntä on taivaassa — — (ajattelee silmänräpäyksen) — oikein taivaassa — voi sentäskin voi! —

Martti Heljo. Niin, taivaassa hän on, pikku Liisu rukka!

Liisu. Ja Liisu on ihan joka päivä lukenut siitä pastorin antamasta kirjasta Jeesuksesta. — Ja eikös toimittanutkin pastori Liisun Jeesuksen omaksi —?

Martti Heljo (hymyillen). Toimitinhan minä —!

Liisu (ristii kätensä ja ajattelee taas silmänräpäyksen). Liisukin on oikein Jeesuksen oma — voi sentäskin voi! (Kohottautuu varpaisilleen ja kuiskaa pelokkaasti.) Valenti — (Katselee ympärilleen.) — Valenti-herra ei ole Jeesuksen oma — Liisu tietää — ihan varmasti —.

Martti Heljo. Sepä ikävää!

Liisu. Liisu näki unen — kaksi unta — kahtena yönä peräkkäin — Liisu näki —

Martti Heljo. Mitä Liisu sitten näki?

Liisu (pälyillen ja peljäten, supattaa nopeasti ja pitkin hengenvedoin). Liisu näki — isännän ja Valenti-herran avannossa — Valenti-herra vähän ylempänä jäällä — ja isäntä vallan jään reunalla — isäntä koetti päästä ylös — mutta — Valenti-herra sysäsi — sysäsi isännän kättä — se irtosi — irtosi — — ja isäntä painui alas — painui — sinne jään mustaan suuhun — upposi — — ja suuri valkoinen enkeli lensi siihen — ja katosi siihen mustaan avantoon — ja — ja — Valentin-herra ryömi pois — tänne taloon päin — ja — hänellä oli — koiran pää — — (toistaa kauhuissaan) — koiran pää — —

Martti Heljo (tahtomattaan kiintyen). Sinäpä nyt vallan —!

Liisu. Ei Liisu uskalla puhua — muille kuin pastorille — joka toimitti Liisun Jeesuksen omaksi. — Liisu osaa vieläkin laulaa sen laulun, minkä pastori Liisulle opetti — (Aikoo ruveta laulamaan.) Tule Jeesuksen luo — — — (Keskeyttää säikähtyneenä, sillä)

Valenti (tulee samassa peräovesta). Jos pastori nyt sitten tulisi mukaan veisaamaan —! (Huomaa Liisun. Vähän töykeästi.) Mitä sinä täällä teet? Ja mitä sinulla on ylläsi? Aiotko sinäkin tulla hautausmaalle? Siitä ei tule mitään. Sinä saat jäädä kotiin vanhan Marjaanan kanssa taloa vartioimaan.

Liisu (pillahtaa itkemään). Emäntä lupasi —

Martti Heljo. Antakaa hänen tulla! Hän pääsee minun reessäni. Hän on yksi minun orvoista suojateistani. Olen toimittanut hänet tänne Korkeelaan.

Valenti. Vai niin! Se on eri asia. Tulkoon sitten minun puolestani!

Liisu (mennessään perälle, ikäänkuin uhitellen Valentille, jotta tämä sen kuulisi). Valenti-herra ei ole Jeesuksen oma — ei ole Jeesuksen oma — —! (Menee).

Martti Heljo. Hän on pieni vähämielinen raukka! (Menee Liisun jälkeen peräovelle).

Valenti (lähtee sisään vasemmanpuoleiseen huoneeseen, josta palaa heti ja menee hänkin taas ulos peräovesta).

Heleena ja Miili (tulevat vasemmalta päällystamineissaan surupukuisina. Miili taluttaa Heleenaa. He astuvat huoneen poikki ja menevät ulos peräovesta).

Valenti (tulee hetken perästä uudelleen sisään, seisahtuu keskelle lattiaa ja näyttää miettivän jotakin).

(Ulkoa alkaa kuulua virrenveisuu).

Valenti (menee akkunaan, kohottaa hurstin kulmaa ja katselee silmänräpäyksen ajan ulos. Sitten hän kohauttaa harteitaan ja lähtee hitaasti astumaan turkkien luo. Ojentaa kätensä tarttuakseen turkkeihin, mutta juuri siinä hetkessä nämä putoavat lattialle. Astuu pelästyneenä askeleen taapäin ja, jää tuijottamaan permannolla oleviin turkkeihin. Tukahtuneella kiukulla). Saatanan perr — — (Tempaa raivostuneena turkit lattialta, silmää katkennutta kannatinta ja pukee ne sitten kiivaasti ylleen.) Katketkoon —- särkyköön — menköön pirstoiksi — mitä tahansa — sittenkin otan — kaikki — turkit — talot — Heleenan — kaikki tyyni! (Syöksyy ulos).

(Virrenveisua jatkuu).

Väliverho.

TOINEIN NÄYTÖS.

Näyttämö sama kuin, edellisessä näytöksessä. Kolme päivää myöhemmin. Akkunaa peittänyt valkoinen hursti on poistettu. Muuten on huoneessa kaikki entisessä järjestyksessä, paitsi että turkit on poissa, naulakosta. Sen sijaan siinä on naisten päällystamineita.

Iltapäivä, vähän ennen hämärtymistä.

Heleena (nytkin mustissaan, mutta toisessa puvussa kuin edellisessä näytöksessä, näyttäen edelleen hyvin vaalakalla ja väsyneeltä, seisoo akkunan luona, kädessään pieni vesikannu kukkien kastelemista varten. Kääntää äkkiä päänsä vasemmanpuoleiseen oveen päin ja katsoo sinne pitkään, mutta kun ei mitään kuulu, alkaa kastella kukkia. Parin silmänräpäyksen perästä kuulee jälleen jotakin ja herkeää työstään).

Miili! (Kovemmin) Miili-täti! (Menee vasemmanpuoleiselle ovelle ja raoittaa sitä.) Sinäkö siellä ovissa käyt? (Vähän hämmästyneenä.) Mitä sinä nyt? (Havaitsee äkkiä jotakin ja laskee vesikannun läheiselle tuolille. Hiukan pelästyneenä.) Miili-täti — sinä et saa — et saa —! (Aikoo mennä sisään vasemmalle, mutta samassa)

Miili (tulee. Hän on samassa surupuvussa kuin edellisessä näytöksessä. Hyvin lempeästi, kuten tavallisesti). Olen ajatellut, että jospa minä nyt jo sentään vähitellen —

Heleena (kiertää käsivartensa hänen vyötäisilleen ja vie hänet oikealle istumaan. Istuu hänen viereensä. Melkein hätääntyneenä). Sinä et saa lähteä, täti, — et saa jättää minua vielä! — Älä ollenkaan ryhdy kokoamaan vaatteitasi! — Ei, ei, siitä ei tule mitään! Ei millään ehdolla! Minä en laske sinua! En! Älä luulekaan —! En minä laske — —!

Miili. No no —! Katsotaanhan nyt sitten — tuumitaan —!

Heleena. Sen asian suhteen me emme tuumi yhtään mitään. — Sinä olet nyt täällä — ja pysyt — ja — sinun täytyy olla! Ymmärrätkö, sinun täytyy —! Minä en voi muuten — minä — en voi — en — en voi olla —!

Miili. Leeni kulta — enhän minä nyt tietystikään aio lähteä ihan päätä pahkaa —! Enkä minä missään tapauksessa vielä tänään —. Mutta täytyy sentään vähän katsella ja haalia yhteen kokoon — kun Valentikin mainitsi, että ylihuomenna —

Heleena. Mitä ylihuomenna —?

Miili. Lähtee talosta hevonen asemalle. Valenti sanoi käyvänsä kaupungissa. Minun sopisi hyvin päästä siinä mukana.

Heleena. Ylihuomenna! Sinäkö lähtisit ylihuomenna?

Miili. Ajattelehan, että olen ollut kotoa poissa jo täyteen kaksi viikkoa! — Martta on sentään niin tottumaton palvelusväen kanssa — ja isänkin hoitaminen vaatii aikansa sekin — niin että siellä kotona mahtaa olla vähän niin ja näin!

Heleena. Saavat ottaa Laineen Rustaavan isän luokse. Hän hoitaa isää hyvin, ja isä tyytyy häneen mainiosti. Muistathan sen! Hän on tottuneempikin kuin Martta. Kyllä minä sen tiedän. Ja Rauhalasta joutaa Elina meille — sinne kotiin — auttamaan Marttaa. Saithan sinä sitäpaitsi vuoden alusta niin hyvän karjatytön, täti! Sinä olet levoton vallan turhaan! Ei sinun ole tarvis minua jättää — ei vielä — rakas täti —!

Miili. Niin no — onhan se niinkin — mutta — katsos — muistathan meidän luvanneen Martalle, että minä palaan viimeistään kahden viikon kuluttua. Hän tietysti nyt odottaa.

Heleena. Me kirjoitamme hänelle — minä kirjoitan vielä tänään. — Martta on niin reipas ja neuvokas tyttö — ja meillä siellä kotona on kaikki vanhassa hyvässä järjestyksessä — aivan kuin äiti-vainajan aikana — paremmassakin, täti-rakas, sen jälkeen kuin isä sai sinne sinut emännyyttä pitämään. Sinä olet joka suhteessa niin äidin kaltainen, täti, — yhtä toimelias — ja huoltava — ja nopea — ja muistat joka asian niin pienimmälle karvalleen — ja kätesi ovat yhtä pehmeät — (hyväilee hänen käsiään) — aivan yhtä pienetkin kuin äidillä — ja samanlainen nystyrä vasemmassa peukalossa! Se on somaa! Mutta tehän olittekin kaksoiset. (Suutelee Miilin vasenta kättä).

Miili. Mitä sinä nyt, lapsi, vanhaa, rumaa ja ryppyistä kättä —!

Heleena. Jääthän, täti rakas, vielä joksikin aikaa — jääthän sinä —!

Miili. Pitäähän sinun kuitenkin lopulta tottua tähän kaikkeen — ja kyllä sinä totutkin. Aika, Leeni kulta, on kaikkein paras, kerrassaan mainio lääkitsijä. Se kykenee tekemään ihmeitä.

Heleena. En tiedä mihin totun — tai miksi muutun — tai kuinka tämän elämän läpi kuljen — mutta — lähitulevaa aikaa tässä talossa — kaiken jälkeen — näin — minä en — en tohdi edes ajatella —.

Miili. Sinun ei toistaiseksi tarvitsekaan ajatella sen pitemmälle kuin me jo olemme ajatelleet ja suunnitelleet — me kaksi. Niin on hyvin. Sen perästä tasaantuu elämä vähitellen itsestään. Usko minua, että niin käy!

Heleena (hiljaa). Mutta Valenti — Valenti —!

Miili. Sinun täytyy päästä tuosta ihmeellisestä pelostasi hänen suhteensa. Siitä mitä sattui välillänne hautauspäivän aamuna ei enää sen enempää. Kaikki on unohdettu.

Heleena (miettiväisesti). Onko — onkohan —?

Miili. Oliko ihme, että hän raivostui ja joutui pois suunniltaan? Loukkasithan sinä, hyvä lapsi, häntä oikein kovasti. Kuka tahansa hänen sijassaan — miehinen mies ja vielä sen luontoinen, kiivas, ja karkea kuin Valenti — olisi unohtanut itsensä ja ympäristönsä.

Heleena (kärsivästi). Minun on niin vaikeata — edes muistaa — mitä minä sanoin —.

Miili. Parempi on kun et muistakaan — et muistelekaan. Se kaikki täytyy olla unohdettu — niinkuin onkin — ja anteeksiannettu — molemmin puolin.

Heleena (vähän jäykästi). Anteeksi — anteeksi —!

Miili. Niin — ja eikö Valenti sinunkin mielestäsi puhunut hyvin kauniisti sen jälkeen kuin sinä haudalta palattuamme vielä toistamiseen pyysit hänellä anteeksi? Hänhän selitti, miten hyvin ja täydellisesti hän ymmärsi sinun tiedottoman ja sairaalloisen mielenpurkauksesi. Minusta Valenti silloin illalla jutteli oikein järkevästi — melkein sydämeen-käyvästi. Kyllä hän todellakin on paljon muuttunut entisestään.

Heleena. Hän näyttää voittaneen tädin!

Miili (hymähtää). Sellaisesta ei ole kysymys. Mutta tiedäthän, Leeniseni, kuinka suuresti minä aina iloitsen kaikesta ymmärtämyksestä ja sopusoinnusta ja ystävällisestä mielestä — sukulaisten keskuudessa.

Heleena. Sukulaiset, niin! — Hm. — Tuntuvat olevan kovin levottomia siitä, miten täällä Korkeelassa kyetään elämään eteenpäin — etenkin Sipilä. — Oi voi, minusta näytti kuin hän ei saisi ollenkaan rauhaa minun tähteni. Hän nähtävästi pitää minua joko liian lapsellisena tai suoranaisena tuhmeliinina, joka ei kykene mihinkään!

Miili. Sipilällä on aina ollut kaikesta ja kaikista omat luulonsa ja ajatuksensa. Kyllähän hänet tuntevat muutkin kuin hänen omat sukulaisensa.

Heleena. Nyt kai Sipilä haluaa laskea minutkin viisaan holhouksensa alle. (Naurahtaa katkonaisesti.) — Jotta en pääsisi tuhlailemaan — niin — ettei Korkeeia köyhtyisi — jos tämä pesä hyvinkin sattuisi ties minkä käänteen tai tapahtuman kautta, äkkiä joutumaan perillisten kesken jaettavaksi. (Huoahtaa) Niin, eihän minulla ole lapsiakaan!

Miili. Kaikkea sinunkin mieleesi pälkähtää! Tuskinpa sentään Sipilän ajatuskaan on venynyt niin pitkälle!

Heleena (nousee, hiukan kiivaasti). Miksi hän sitten haluaa sekaantua minun asioihini? Kyllä minä taloni hoidan itsekin!

Miili. Onko sanottu, että hän tahtoo, Leeni hyvä? Jospa sinä erehdytkin? Ehkä hän vain osoitti tyhmää uteliaisuuttaan?

Heleena. Oh, hän lähetti Valentin jo hautauspäivänä minulta asioita tiedustamaan. Heidän himonsa on puuttua minun talonpitooni. Niin, niin, kyllä minä sen tiedän! Mutta sillä kerralla ei sentään siitä jutusta tullut sen enempää.

Miili. Niinkö? Sillä laillako? Oletko sinä siitä aivan varma?

Heleena (kiihtyneenä). Varmako? Mitä varten he sitten touhuavat? Aivan varmasti he pitävät minua hyvin yksinkertaisena — mutta itse ovat — hm — itse ovat sitä Jumalan kansaa, joka ei tiedä yhtään mistään muusta kuin rahasta ja tavarasta. Oi voi voi meitä saitoja, ahneita talonpoikia! (Kävelee edestakaisin).

Miili. Leeni, Leeni, — nyt liioittelet — ja mitä oikeastaan kuvitteletkaan!

Heleena. Minä ne »rakkaat omaiset» tunnen vielä paremmin. — Useampi ajatteli, että sinne nyt sitten menivät suvusta syrjään Iso-Korkeelan Maurinkin perinnöt. Vihantoilan Heleenalle. Ja varmasti oli joukossa sellaisiakin, jotka tuumivat, että — olisikohan tällainen »tapahtuma» vielä jotenkin autettavissa!

Miili. Mutta johan sinä nyt vallan, Heleena hyvä — —!

Heleena (silloin tällöin kävellen). Sitä minä vain ihmettelen, miten suopeasti he nyt kaikki kohtelivat Valentia, jonka kolmisen kuukautta sitten, kun hän saapui takaisin Amerikasta, he suorastaan ajoivat ovistaan ulos! Nyt vuoroon surkuttelivat ja mairittelivat!

Miili. Siltäkö sinusta näytti?

Heleena (pysähtyy). Ja kuule, täti, Sipilän rusthollarin kuulin heti aamulla kysyvän Valentilta, koska tämä aikoo alkaa vedättää Korkeelan hakattuja halkoja pois takamailla. Omin korvin kuulin.

Miili (oudoksuen). Valentiko alkaa —?

Heleena. j Kuten ainakin — isäntä!

Miili (nousee hänkin). Mutta Leeni — luuletko todellakin — että he tarkoittavat — —?

Heleena. Oh, nuo vaivaiset pitävät aivan luonnostaan lankeavana, että —

Miili. Ei, ei — sinä olet varmaan käsittänyt väärin!

Heleena (kohoavalla suuttumuksella). He pitävät aivan luonnollisena, että Valenti nyt jää Korkeelaan, ja että minä — mielihyvällä ja kiitollisuudella tietysti — otan hänet tänne — isännän paikalle —.

Miili. Ei — ei suinkaan —!

Heleena. He haluavat sitä — he tahtovat sitä! — »Sukulaiset» — näetkös —!

Miili. En minä ole sellaisesta kuullut sanaakaan.