MAMSELLI FREDRIIKA.
Oli oikea jouluyö. Peikot kohottivat kallioita korkeille kultapilareille ja viettivät keskitalven juhlaa. Tonttu tanssi uudenuutukainen punainen myssy päässä joulupuuron ympärillä. Vanhat jumalat kiertelivät linnaa harmaissa sadevaipoissa ja Österhaningen kirkkotarhassa seisoi manan hevonen. Se kaapi kavioillaan jäistä maata merkiten siihen uuden haudan paikan.
Vähäisen matkan päässä sieltä oli Årstan vanha herraskartano. Mamselli Fredriikka nukkui siellä tyyntä ja rauhallista unta, vaikkakin Årstan linna on tunnettu kummitusten tyyssijaksi. Hän oli vanha ja väsynyt pitkien työpäiviensä ja matkojensa perästä — sillä hänhän olikin kulkenut miltei maapallon ympäri. Nyt hän oli palannut lapsuutensa kotiin rauhaa nauttimaan.
Yöllä kajahti linnan lähellä rohkea torventoitotus. Kuolema oli noussut harmaalle ratsulleen ja karahutti linnan portille. Avara tulipunainen viitta ja upea hatunsulka liehuivat yötuulessa. Ankara ritari tahtoi valloittaa haaveilevan sydämen; siksi hän esiintyi harvinaisessa loistossa. Turhaa on, turhaa on, herra ritari, vaivasi! Portti on lukossa ja sydämesi haltija nukkuu. Parempaa aikaa ja sopivampaa tilaisuutta odottaos! Koeta tavata hänet, ankara herra ritari, kirkkotiellä, koeta saavuttaa hänet, kun hän ajaa aamusaarnaan!
* * * * *
Vanha Fredriikka mamselli makasi rauhallista unta rakkaassa kodissaan. Kukapa ansaitsikaan paremmin kuin hän rauhan suloisuutta? Äsken hän istui kuin jouluenkeli lasten keskessä ja kertoi heille Jesuksesta ja paimenista, kertoi niin, että hänen silmänsä säteilivät ja hänen kuihtuneet kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat. Nyt vanhoilla päivillä ei kukaan tehnyt enää muistutuksia hänen ulkonäöstään, vaan päinvastoin ne, jotka näkivät hänen hennon olentonsa pienine, hienoine käsineen ja hänen ystävälliset, viisaat kasvonsa, tahtoivat säilyttää hänen kuvansa mielessään rakkaimpana muistonaan.
Fredriikka mamsellin huoneessa, monien muistojen joukossa, oli pieni, kuiva pensas. Se oli Jerikon ruusu, mamselli Fredriikan itsensä tuoma Itämailta. Nyt jouluyönä se puhkesi kukkimaan aivan itsestään. Kuivat lehdet tulivat täyteen punaisia nuppuja, jotka tulikipunoiden lailla loistivat ja valaisivat koko huoneen.
Säkenien valossa näkyi pieni, hento, vanhanpuoleinen nainen, joka istui suuressa keltaisessa nojatuolissa ja otti vastaan vieraita. Se ei voinut olla Fredriikka mamselli itse, sillä hänhän nukkui suloisessa rauhassa, ja kumminkin se oli hän. Hän se siinä istui ja piti vastaanottoa muistoilleen. Huone olikin niitä täpötäynnä. Sinne lentää lehahti ihmisiä ja koteja, ajatuksia, esineitä ja keskusteluja. Lapsuuden ja nuoruuden muistot, rakkausseikkailut, kyyneleet, kunnianosoitukset ja katkera pilkka, lentää suhahuttivat kohti kalpeaa olentoa, joka istui ja hymyili lempeästi, katsellessaan kaikkea. Hänellä oli jokaiselle leikillinen tai surunvoittoinen sana.
Yöllä esiintyvät kaikki asiat oikeassa laadussaan ja suuruudessaan. Ja niinkuin ainoastaan yöllä voimme nähdä taivaan tähtiä, näemme silloin maan päälläkin paljon sellaista, jota emme päivällä koskaan huomaa. Niinpä nytkin Jerikon ruusun punaisten nuppujen valossa nähtiin Fredriikka mamsellin salongissa joukko merkillisiä olentoja. Siellä oli jäykkä "ma chère mère", hyväluontoinen Beata Jokapäiväinen, ihmisiä Itä- ja Länsimailta, haaveileva Nina, tarmokas, taisteleva, valkeapukuinen Hertha.
"Sanokaa, miksi ihmisen aina täytyy olla valkeihin puettuna?" kysyi leikillään pieni olento nojatuolissa, kun hän keksi hänet.
Mutta kaikki muistot puhkesivat puhumaan vanhukselle: "Katso, näin paljon olet sinä nähnyt ja kokenut, näin paljon olet toiminut ja hyödyttänyt! Etkö ole väsynyt ja etkö halaja jo lepoa?"
"En vielä", vastasi varjo keltaisesta lepotuolista. "Yksi kirja on vielä minulla kirjoittamatta. En voi laskeutua levolle, ennenkuin se on valmis."
Niin katosivat varjot, Jerikon ruusu sammui ja keltainen nojatuoli oli tyhjänä.
* * * * *
Vainajat viettivät Österhaningen kirkossa puoliyön messua. Eräs heistä nousi torniin tervehtimään joulua kellonsoitolla, toinen kierteli kaikkialla sytytellen joulukynttilöitä ja kolmas alkoi kyhmyisillä sonnillaan soittaa urkuja.
Avatuista ovista tulla myllersi heitä yöstä ja haudoistaan säteilevään, valoisaan Herran huoneeseen. He tulivat juuri sellaisina kuin olivat olleet täällä eläissään, ainoastaan hiukan vaaleampina. He aukaisivat penkkien ovet helistellen avaimiaan ja supattelivat ja kuiskailivat astuessaan pääkäytävää.
"Tässä nyt kaikki ne kynttilät, jotka hän on lahjoittanut köyhille, valaisevat Herran huonetta."
"Meidän on lämmin maata haudoissamme niin kauan, kuin hän antaa köyhille vaatteita ja halkoja."
"Nähkääs, hän on puhunut niin monta voimallista sanaa, jotka ovat avanneet ihmisten sydämiä, ne sanat ovat meidän penkkiemme avaimet."
"Hän on ajatellut kauniita ajatuksia Jumalan rakkaudesta Ne ajatukset nostavat meidät ylös haudoistamme."
Niin he supattelivat ja kuiskailivat, ennenkuin asettautuivat penkkeihinsä ja rukouksessa painoivat kalpeat otsansa kuihtuneisiin käsiinsä.
* * * * *
Mutta Årstassa tuli joku mamselli Fredriikan huoneeseen ja laski ystävällisesti kätensä nukkuvan käsivarrelle.
"Nouse, Fredriikkaseni! On aika lähteä aamusaarnaan."
Vanha Fredriikka mamselli avasi silmänsä ja näki Agatan, rakkaan sisar vainajansa seisovan vuoteensa vieressä kynttilä kädessä. Hän tunsi hänet heti, sillä hän oli aivan näköisensä, niinkuin hän oli ollut täällä maan päällä. Mamselli Fredriikka ei pelästynyt, hän ainoastaan ihastui nähdessään rakkaan vainajan, jonka rinnalla hän mielellään tahtoi viime untaan nukkua.
Hän nousi ylös ja pukeusi kiireimmiten. Ei ollut aikaa keskustella, vaunut odottivat portilla. Toiset varmaan olivat jo menneet, sillä ei ketään muita, paitsi mamselli Fredriikka ja hänen kuollut sisarensa, liikkunut koko talossa.
"Muistatko sinä, Fredriikka", sanoi sisar, heidän istuessaan vaunuissa ja hyvää kyytiä ajaessaan kirkolle, "muistatko, miten ennen aina istuit ja odotit, että joku ritari tulisi kirkkotiellä ja ryöstäisi sinut mukaansa?"
"Sitähän odotan yhä", sanoi vanha mamselli Fredriikka nauraen. "Aina kun matkustan tätä tietä, istun ja tähystelen ritariani."
Kuinka he riensivätkin, tulivat he kumminkin liian myöhään. Pappi laskeutui alas saarnastuolista heidän astuessaan kirkkoon ja loppuvirttä alotettiin. Mamselli Fredriikka ei ollut koskaan kuullut niin kaunista laulua. Oli kuin sekä maa että taivas olisivat yhtyneet lauluun, kuin joka penkki, kivi ja seinähirsikin olisi laulanut mukana.
Kirkkoakaan ei ollut hän koskaan nähnyt niin täynnä. Alttaripöydällä ja saarnastuolin rappusilla istui ihmisiä, käytävillä seisoi heitä, penkit olivat täpösen täynnä ja ulkona oli tie pakaten väkeä, jotka eivät olleet sopineet sisälle. Sisarukset saivat kumminkin paikan, sillä väki siirtyi antaen heille tietä.
"Fredriikka", virkkoi sisar, "katso ihmisiä!"
Ja mamselli Fredriikka katsoi ja katsoi.
Silloin hän huomasi kuten nainen sadussa saapuneensa kuolleiden messuun. Kylmä väristys karmi hänen selkäpiitään, mutta kävi nyt kuten usein ennenkin, että hän tuli enemmän uteliaaksi kuin pelästyi.
Ja nyt hän huomasi keitä kirkkoväki oli. Pelkkiä naisia siellä oli, harmaita, kuuruselkäisiä olentoja, pyöreiksi leikattuine kauluksineen ja vaalistuneine kauhtanoineen, kauneutensa kadottaneine hattuineen ja käännettyine, rikkihelmaisine hameineen. Hän näki suunnattoman joukon kurttuisia kasvoja, köykällään olevia leukoja, himmeitä silmälaseja, ryppyisiä käsiä, mutta kumminkaan ei ainoatakaan kättä, jonka sormessa olisi välkkynyt kahta sileää sormusta.
Mamselli Fredriikka ymmärsi kyllä nyt, että kaikki Ruotsinmaan manalle menneet mamsellit ne pitivät yömessua Österhaningen kirkossa.
Silloin hänen sisar vainajansa kumartui häneen päin.
"Sisar, kadutko mitä olet tehnyt näiden sisariesi hyväksi?"
"En", vastasi Fredriikka mamselli. "Mitäpä muuta ilon aihetta minulla olisikaan, paitse se, että minun oli suotu työskennellä heidän hyväkseen. Uhrasin kerran kirjailijamaineeni heidän tähtensä. Olen iloinen, että tiesin mitä uhrasin, ja kumminkin tein sen."
"Niinpä voit sitten jäädä ja kuulla enemmän", liitti sisar.
Samalla kuuluikin joku ääni kuorista puhuvan lempeästi, mutta selvästi.
"Sisareni", virkkoi ääni, "meidän surkuteltavaa sukuamme, meidän taitamatonta, pilkattua sukuamme ei ole kauan enää olemassa. Jumalan tahto on, että meidän on hävittävä maan päältä.
"Rakkaat ystävät, kohta kerrotaan meistä ainoastaan saduissa. Vanhojen mamsellien määrä on täytetty. Kuolema ratsastaa vaanien kirkkotiellä tavatakseen meistä viimeisen. Ennen ensi puoliyön messua on viimeinen vanha mamselli kuollut.
"Sisaret, sisaret! Me olemme niitä yksinäisiä maanpäällä, syrjään sysättyjä vieraspidoissa, kiitosta saamatta palvelevia kodeissa. Pilkkaa ja ynseyttä oli ympärillämme. Vaelluksemme oli raskasta ja nimemme tuli pilkkanimeksi.
"Mutta Jumala on armahtanut meitä.
"Yhdelle meistä antoi hän voimaa ja neroa, yhdelle meistä antoi hän koskaan puuttumatonta hyvyyttä.
"Yhdelle meistä antoi hän sanan ihanan lahjan. Hän oli kaikkea sitä, mitä meidän olisi pitänyt olla. Hän levitti valoa meidän himmeään kohtaloomme. Hänestä tuli kodin palvelija, kuten mekin olimme olleet, mutta hän jakeli lahjojaan tuhansille kodeille. Hän oli sairaiden hoitaja, kuten me olimme olleet, mutta hän taisteli ennakkoluulojen valtavia vammoja vastaan. Hän kertoi satujansa tuhansille lapsille. Hänellä oli köyhiä ystäviä joka maassa. Hän antoi runsaammilla käsillä ja lämpimämmällä mielellä kuin me. Hänen sydämeensä ei sopinut vähääkään meidän katkeruuttamme, sillä hän oli rakkaudella senkin voittanut. Häntä kunnioitettiin kuin kuningatarta. Miljoonat sydämet ovat kantaneet kiitollisuuden aarteita hänelle. Hänen sanansa ovat painaneet paljon ihmiskunnan suurissa kysymyksissä. Hänen nimensä on kaikunut kautta uuden ja vanhan maailman. Ja kumminkin on hän vain vanha mamselli.
"Hän on kirkastanut meidän himmeät kohtalomme. Siunattu olkoon hänen nimensä!"
Ja kuolleet yhtyivät tuhatääniseen ylistykseen: "Siunattu olkoon hänen nimensä!"
"Sisareni", kuiskasi mamselli Fredriikka, "etkö voi kieltää heitä saattamasta minua köyhää vaivaista ihmistä ylpeäksi?"
"Mutta, sisaret, sisaret", jatkoi yhä ääni, "hän on kääntynyt sukumme puoleen koko suurella voimallaan. Hänen huutaessaan vapautta ja työtä kaikille, on vanha, pilkattu armonkerjäläis-suku kuollut sukupuuttoon. Hän on murtanut hirmuvallan rajat. Hän on vienyt nuoret tytöt elämän täydelliseen todellisuuteen. Hän on tehnyt lopun yksinäisyydestä, taitamattomuudesta ja ilottomuudesta. Sellaisia onnettomia, halveksittuja vanhoja mamselleja kuin me, joiden elämä on ilman tarkoitusta ja sisältöä, ei tule enää olemaankaan."
Taaskin vyöryi varjojen ääni, riemuiten kuin metsästäjäin laulu metsässä, kuin iloisen lapsilauman huudot: "Siunattu olkoon hänen muistonsa!"
Sitten myllersivät kuolleet ulos kirkosta ja mamselli Fredriikka pyyhki kyyneleen silmänurkastaan.
"Minä en tule kanssasi kotiin", sanoi hänen sisarvainajansa. "Etkö sinäkin tahtoisi nyt samalla tiellä jäädä tänne?"
"Tahtoisin kyllä, mutta en voi. Minun täytyy ensin saada eräs kirja valmiiksi."
"No, niinpä hyvää yötä sitten ja varo ritaria kirkkotiellä", virkkoi hänen sisarvainajansa ja hymyili vanhaan tapaansa veitikkamaisesti.
Ja Fredriikka mamselli ajoi kotiin. Kaikki Årstassa nukkuivat vielä ja hän meni hiljaa huoneeseensa, pani levolle ja nukahti vielä kerran.
* * * * *
Muutaman tunnin perästä hän ajoi todelliseen aamujumalanpalvelukseen. Hän ajoi umpinaisissa vaunuissa, mutta hän avasi ikkunan, voidaksensa katsella tähtiä; sekin oli mahdollista, että hän kuten ennenkin tähysteli ritariansa.
Ja tuolla hän olikin, tuolta hän rientäen pyrki vaunun ikkunaa kohti. Muhkeana hän istui korskuvan juoksijansa selässä. Tulipunainen viitta liehui tuulessa. Hänen kalpeat kasvonsa olivat ankarat, mutta kauniit.
"Tahdotko tulla omakseni?" kuiskasi hän.
Silloin tuo korkea olento, liehuvine sulkineen hurmasi hänen vanhan sydämensä ja hän unohti, että hän tarvitsi vielä elää yhden vuoden.
"Olen valmis", hän kuiskasi.
"Sitten tulen tästä viikon päästä hakemaan sinut isäsi talosta."
Ritari kumartui suutelemaan häntä ja katosi sitten; mutta kuoleman suudellessa alkoi mamsellia kovasti paleltaa ja värisyttää.
Hetkisen perästä mamselli Fredriikka istui kirkossa, samalla paikalla, missä hän oli lapsena istunut. Siellä hän unohti sekä ritarin että kummitukset ja istui hymyillen ja ihastuksella ajatellen Jumalan ihanuuden ilmestymistä.
Mutta lieneekö se ollut syystä, että hän oli väsynyt eikä ollut saanut nukkua koko yötä, vai liekö lämpö, tukehuttava ilma, kynttilöiden savu vaikuttanut häneen kuten moneen muuhunkin niin uuvuttavasti, että hän nukahti, nukahti vain sekunnin ajaksi. Hän todellakaan ei voinut sille mitään.
Kukaties Jumala tahtoikin avata hänelle portin unien maahan.
Mutta tuon sekunnin aikana, jonka hän uinahti, näki hän nyt ankaran isänsä, kauniin, hienon äitinsä ja ruman pienen Petrean istuvan myös kirkossa. Ja lapsen sielua kouristi tuska suurempi kuin kenenkään aikuisen sydäntä.
Pappi seisoi saarnastuolissa ja puhui ankarasta, kostavasta, rankaisevasta Jumalasta, ja lapsi istui kalpeana, vavahtelevana, kuin olisivat sanat olleet kirveeniskuja, jotka viilsivät hänen sydäntään.
Oi, millainen Jumala, millainen hirmuinen Jumala!
Seuraavan hetken hän oli hereillä, mutta häntä vapisutti ja kammostutti kuin kuoleman suudeltua häntä kirkkotiellä. Hänen lapsuutensa raju suru vangitsi vielä kerran hänen sydämensä.
Hänelle tuli yhtäkkiä niin kiire, että hän oitis olisi tahtonut rientää pois kirkosta. Hänen täytyi päästä kotiin ja kirjoittaa kirjansa, ihana kirjansa rauhan ja rakkauden Jumalasta.
* * * * *
Ei mitään sen kummempaa, joka voisi tuntua mainitsemisen arvoiselta, tapahtunut Fredriikka mamsellille ennen uudenvuoden yötä. Elämä ja kuolema kuten päivä ja yö vallitsivat hiljaisessa sovinnossa maailmaa vuoden viimeisenä viikkona, mutta kun uudenvuoden yö joutui, silloin kuolema otti valtikan ja julisti, että vanha Fredriikka mamselli kuului nyt hänelle.
Jospa vain olisi tämä tiedetty, niin varmaan olisi koko Ruotsin kansa yhtynyt yhteiseen rukoukseen saadakseen pitää vielä elossa puhtaimman henkensä, lämpimimmän sydämensä. Silloin olisi valvottu tuskassa ja murheessa monessa kodissa, eri maissa, missä rakkaat ystävät häntä kaipasivat. Silloin olisivat köyhät, sairaat ja puutteelliset unohtaneet oman hätänsä ja muistaneet hänen kärsimystään, ja silloin olisivat kaikki ne lapset, jotka nyt ovat suuriksi kasvaneet hänen työnsä siunauksen turvissa, panneet ristiin kätensä ja rukoilleet elämän aikaa vielä yhdeksi vuodeksi parhaimmalle ystävälleen. Rukoilleet yhtä vuotta hänelle, että hän olisi saanut antaa täyden kirkkauden elämäntyölleen ja painaa siihen viime sinettinsä.
Sillä kuolema tuli liian aikaisin mamselli Fredriikalle.
Myrskysi tuolla ulkona uudenvuodenyönä, myrskysi hänen sisimmässään.
Hän tunsi kaikkien elämän ja kuoleman tuskien riehuvan itsessään.
"Voi tätä tuskaa, voi tätä tuskaa!" hän huokasi.
Mutta tuska tyyntyi ja rauha tuli ja hän kuiskasi hiljaa: "Kristuksen rakkaus — paras rakkaus — Jumalan rauha — iäinen valo!"
Ja tästä olisi hän tahtonut kirjoittaa kirjaansa ja kenties paljon muustakin yhtä ihanasta ja kauniista. Kuka tietää? Yhden vain tiedämme, että kirjat unohdetaan, mutta elämää sellaista kuin hänen ei unohdeta.
Vanhan ennustajan silmät sulkeutuivat ja hän vaipui näkyihin.
Hänen ruumiinsa taisteli kuolon taistelua, mutta hän ei siitä tietänyt. Hänen omaisensa istuivat itkien kuolinvuoteen ympärillä, mutta hän ei huomannut heitä. Hänen henkensä oli alkanut muuttoretkensä.
Nyt hänen unelmansa muuttuivat todellisuudeksi ja todellisuus unelmaksi. Nyt hän seisoi kuten jo kerran oli nuoruutensa unelmissa nähnyt, odottaen taivaanportilla, ympärillään kuolleiden lukemattomat joukot. Ja taivas aukeni. Hän, ainoa, autuudentuoja seisoi siinä avoimella portilla. Ja hänen ääretön rakkautensa herätti kaihoavissa hengissä ja tässä tulijassa halun lentää hänen syliinsä, ja heidän kaipuunsa kantoi heitä ja he liitivät kuin siivillä ylöspäin.
Seuraavana päivänä oli suru Ruotsinmaassa, suru laajoissa osissa maapalloa.
Fredriikka Bremer oli kuollut.
KERTOMUS KALASTAJAN VAIMOSTA.
Kalastajakylän perukalla oli pienoinen pirtti matalalla, valkealla merenhiekkakummulla. Se ei ollut niin rakennettu, että olisi kelvannut yhteen riviin tasakorkeiden, komeiden, suorakulmaisten kartanoiden kanssa, jotka ympäröivät avaraa, vihreätä verkonkuivaus-kenttää, vaan tuntui kuin olisi se ollut työnnetty pois rivistä ja lykätty etäälle hiekkatöyräälle. Köyhä leski, joka oli sen rakennuttanut, oli itse ollut rakennusmestarina. Hän oli tehnyt tupansa jyrkän olkikaton muita kattoja korkeammaksi ja sen seinät muiden tupien seiniä matalammiksi. Lattia oli syvällä maan sisässä. Ikkuna ei liioin ollut suuri eikä korkea, vaan ulottui kumminkin katon rajasta maahan asti. Liedelle ja hanhikarsinalle ei kumminkaan riittänyt pahaistakaan paikkaa tässä ainoassa, ahtaassa huoneessa, vaan niille oli täytynyt muurata neliskulmaisia ulkonemia. Tämän tuvan ympärillä ei ollut kuten muiden omaa puutarhatilkkuakaan, karviaispensaineen, joissa kiertokasvit kiemurtelevat ja takiaiset ahdistavat seljapuita. Kalastuskylän koko kasvullisuudesta olivat ainoastaan takiaiset osuneet tänne hiekkatöyräälle. Ne olivat kyllä kauniita kesällä, kun niillä oli terveet, tummanvihreät lehdet ja koukkupiikkiset mykeröt täynnä kirkkaan punaisia kukkia. Mutta syyspuoleen, kun väkäset olivat kovettuneet ja siemenet kypsyneet, laiminlöivät ne ulkoasunsa ja törröttivät kuivina ja surkean rumina, käpristyneine, repaleisine lehtineen, kehnoon, tomuiseen hämähäkinverkkohuntuun kietoutuneina.
Tupa ehti olla vain kahden omistajan hallussa, sillä tuskin kahden sukupolven aikaa se savesta ja korsista kyhätyillä seinillään jaksoi kannattaa raskasta kattoaan. Mutta niin kauan kuin se pystyssä pysyi, kuului se köyhille leskille. Toisen noista siellä asuvista leskistä parhaana ilona oli katsella takiaisia, varsinkin syksyllä, kun ne olivat muuttuneet koviksi ja kuihtuneiksi. Sellaisina ne muistuttivat sitä leskeä, joka oli pirtin pystyttänyt. Hän niinikään oli ollut kurttuinen ja kuiva, ja hänellä oli ollut kyky takertua kiinni ja pysyä mukana, ja kaiken tarmonsa oli hän käyttänyt sen lapsen hyväksi, joka oli ollut hänen huolehdittavanaan maailmassa. Hänen seuraajaansa, joka täällä nyt yksin istui, itketti sekä nauratti menneisyyttä muistellessa. Ellei vanhus olisi ollut tuollainen takiaisluonne, miten toisin olisikaan kaikki voinut olla, vaikka kuka tiesi, olisiko sittenkään ollut onnellisempaa?
Yksinäinen nainen istui usein miettien kohtaloaan, joka oli kuljettanut hänet tänne, tämän hiljaisen kansan keskuuteen, tänne lakealle Skånen rannikolle, kapean salmen partaalle. Hän oli syntynyt norjalaisessa merenrantakaupungissa, joka sijaitsi kapealla rantaäyräällä jyrkän tunturin ja aavan meren välissä. Isänsä kuoltua, joka oli ollut kauppias ja jättänyt perheensä köyhyyteen, hän tosin oli elänyt pienissä varoissa, mutta hän oli kumminkin tottunut elämään ja edistykseen. Hänen tapansa oli kertoa mielessään yhä uudelleen elämäkertansa, niinkuin luetaan moneen kertaan syvämietteistä kirjaa, jonka tarkoitusta on vaikea saada selville.
Hänen elämänsä merkkivaiheet alkoivat sillä, että kun hän eräänä iltana palasi kotiin ompelijattaren luota, jossa hän teki työtä, ahdisti häntä kaksi merimiestä ja kolmas pelasti hänet. Tämä taisteli todellisessa hengenvaarassa hänen puolestaan ja saattoi hänet sitten kotiin. Tyttö vei hänet silloin äitinsä ja siskojensa luo ja kertoi innostuneena hänen menettelystään. Hänestä tuntui, kuin elämä olisi saanut uutta arvoa senkautta, että toinen oli pannut alttiiksi niin paljon häntä puolustaaksensa. Hänen omaisensa ottivat miehen heti ystävällisesti vastaan ja pyysivät häntä tulemaan heille niin usein, kuin hänelle sopi.
Hänen nimensä oli Börje Nilsson ja hän palveli merimiehenä skånelaisessa "Albertina" nimisessä aluksessa. Niin kauan kuin laiva oli satamassa, tuli hän melkein joka päivä tytön kotiin, ja siellä ei todellakaan voitu luulla hänen olevan vain halpa merimies. Hänen kaulaltansa välkkyi aina valkea, alaskäännettävä paidankaulus ja hänen sininen merimiespukunsa oli hienoa verkaa. Hän oli reipas ja vapaa aina heidän seurassaan, aivan kuin olisi tottunut liikkumaan samoissa piireissä kuin he. Vaikka hän ei juuri suoraan koskaan sitä sanonut, saivat he hänestä sen käsityksen, että hän oli hyvästä kodista ja oli rikkaan lesken ainoa poika. Hänen vastustamaton halunsa merille oli saattanut hänet rupeamaan halvaksi merimieheksi sillä näyttääksensä, että hän tarkoitti totta. Jahka hän vain suorittaisi tutkintonsa, hankkisi äiti kyllä hänelle oman aluksen.
Yksinäinen perhe, joka oli vetäytynyt erilleen kaikista entisistä ystävistään, otti hänet vastaan ilman vähintäkään epäilyä. Ja hän kuvasi ilomielin ja sattuvin sanoin kotiansa korkeine suippokattoineen, ja sen avaraa ruokasalia avoimine takkoineen ja pienine ikkunaruutuineen. Hän kuvasi niinikään myös kotikaupunkinsa hiljaisia katuja ja pitkiä, tasakorkeita, vieri viereen rakennettuja huonerivejä, joiden joukossa hänen kotinsa säännöttömine seinälokeroineen ja osastoineen oli miellyttävänä poikkeuksena. Ja hänen kuulijansa luulivat hänen polveutuvan jostakin noista vanhoista porvarikartanoista, joissa oli kuvilla koristetut päädyt ja ulkonevat yläkerrat, jotka näyttävät niin rikkailta ja muhkeilta ja ikänsä kautta herättävät kunnioitusta.
Tyttö huomasi kohta, että Börje piti hänestä, ja siitä äiti ja sisaret suuresti iloitsivat. Nuori, rikas ruotsalainen tuli pelastamaan heitä kaikkia köyhyydestä. Ja vaikkapa tyttö ei olisi pitänytkään pojasta, kuten nyt olivat asiat, ei olisi tullut kysymykseenkään vastata kieltävästi hänen kosintaansa. Jos tytöllä olisi ollut isä tai täysikasvuinen veli, olisi hän hankkinut tarkan selon muukalaisen syntyperästä ja toimesta, mutta tyttö ei enemmän kuin äitikään ajatellutkaan ryhtyä todellisiin tiedusteluihin. Sittemmin selveni kyllä, että he olivat suorastaan pakottaneet poikaa valehtelemaan. Aluksi hän oli antanut heidän itsensä muodostaa suuria ajatuksia hänen rikkaudestaan, mutta sittenkuin hän huomasi, miten he siitä iloitsivat, ei hän uskaltanut tunnustaa totuutta pelosta että kadottaisi mielitiettynsä.
Ennenkuin hän matkusti pois, kihlautuivat he, ja aluksen palattua, vietettiin häät. Oli pettymys tytölle, että hänen sulhasensa palattuaankin esiintyi merimiehenä, mutta Börjen oli pakko pysyä sitoumuksessaan. Hänellä ei myöskään ollut minkäänlaisia terveisiä äidiltä. Tämä oli odottanut poikansa valitsevan toisin, kertoi Börje, mutta hän kyllä ihastuu ikihyväksi, kun saa nähdä Astridin.
Laivuri tarjoutui luovuttamaan hyttinsä nuorikolle, jos hän vain haluaisi lähteä hänen laivassaan, ja ilolla suostutuinkin ehdotukseen. Börje sai silloin melkein täyden vapauden töistään, ja hän istui enimmäkseen peräkannella juttelemassa vaimonsa kanssa. Ja nyt hän tyhjensi hänelle kaikki onnekkaat kuvittelunsa, joissa hän itse oli elänyt melkein koko ikänsä. Kuta enemmän hän ajatteli pientä, puoleksi hiekkatöyrääseen haudattua hökkeliä, sitä korkeammaksi hän kohotti sen palatsin, jonka hän olisi tahtonut vaimollensa tarjota. Hän antoi hänen kuvitteluissaan liukua lipuilla ja köynnöksillä koristettuun satamaan, jossa Börje Nilsonin morsianta odotettiin. Hän antoi hänen kuulla pormestarin tervehdyspuheen. Hän antoi hänen ajaa karahuttaa kunniaportista miesten silmäin häntä seuratessa ja naisten käydessä kateudesta kalpeiksi. Ja hän vei hänet komeaan kotiin, jossa hopeasuortuvaiset palvelijat seisoivat rivissä kumarrellen pitkin leveäin rappusten kaidepuita, ja jossa juhla-ateriaksi katettu pöytä notkui vanhan perintöhopean painosta.
Kun Astridille perille päästyään selveni totuus, otaksui hän ensin, että laivurit olivat Börjen kanssa liitossa häntä pettämässä, mutta sittemmin hän huomasi, ettei niin ollut laita. Laivassa oli totuttu leikillä puhumaan Börjestä kuin suurmiehestä. Silloin se vasta leikki luistikin, kun puheltiin kuin täytenä totena Börjen rikkaudesta ja hienosta suvusta. He pitivät varmana, että Börje oli sanonut totuuden vaimolleen, ja luulivat, että tämä vain yhtyi heidän leikinlaskuunsa, kun hän puhui hänen suuresta talostaan. Niinpä olikin mahdollista, että hän vielä silloin, kun laiva laski satamaan, joka oli lähinnä Börjen kotia, piti itseään rikkaan miehen vaimona.
Börje sai sitten vuorokauden loman viedäksensä vaimonsa tulevaan kotiinsa ja asettaaksensa hänet uuteen elämäänsä. Kun he nyt laskivat satamaan, jossa lippujen olisi pitänyt liehua ja johon ihmiset riemuiten olisivat rientäneet äskenvihityitä vastaanottamaan, vallitsi siellä vain tyhjyys ja arkipäivän rauha. Börje älysi, että hänen vaimonsa katsoi ympärilleen huomattavasti pettyneenä.
"Me olemme tulleet liian aikaisin", sanoi hän silloin. "Matka on käynyt niin merkillisen sukkelaan näin kauniilla ilmalla, siksi eivät ole vaunut vastaan-ottamassa. Nyt on tosin meillä pitkä matka käveltävänä, sillä talo on kaupungin ulkopuolella."
"Ei se mitään tee, Börje", vastasi Astrid. "On terveellistä kävellä istuttuamme näin kauan laivassa."
Ja sitten he alkoivat vaelluksensa, tuon kauhun matkan, jota hän ei vielä vanhoilla päivilläänkään voinut ajatella voihkimatta ja tuskissansa käsiään vääntelemättä. He kulkivat leveitä, autioita katuja pitkin, jotka hän kohta tunsi Börjen kertomuksista. Nähdessään kirkon ja tasakorkeita puurakennuksia, tuntui kuin olisi tavannut vanhoja tuttuja, mutta missä välkkyi kuvilla koristettu pääty ja leveät marmoriportaat korkeine kaidepuineen?
Börje oli silloin nyykäyttänyt hänelle päätään ikäänkuin olisi arvannut hänen ajatuksensa. "On vielä pitkältä sinne", virkkoi hän.
Jospa hän edes olisi ollut armelias ja kerralla musertanut hänen toiveensa. Börjehän oli hänelle niin rakas silloin. Jos hän vapaaehtoisesti olisi tunnustanut hänelle kaikki, niin ei viha miestänsä kohtaan olisi päässyt juurtumaan hänen sieluunsa. Mutta että mies näki hänen pettymyksensä ja tuskansa ja kumminkin saattoi jatkaa petkutustaan, se lisäsi hänen mielensä katkeruutta. Hän ei koskaan voinut täydellisesti antaa sitä miehelleen anteeksi. Hän selitti usein kyllä itsekseen, että Börje rakkautensa vuoksi oli tahtonut viedä hänet kanssaan niin kauaksi kuin mahdollista, ettei hän voisi paeta hänen luotansa, mutta tuosta petoksesta versoi sellainen kuoleman kylmyys hänen sielussaan, ettei mikään rakkaus voinut sitä kokonaan sulattaa.
He kulkivat kaupungin läpi ja tulivat läheiselle tasangolle. Siellä luikerteli monia kierroksia tummia vallihautoja ja korkeita vihreitä maavalleja, muistoja niiltä ajoilta, jolloin kaupunki oli ollut linnoitettu. Siinä, missä nämät yhtyivät linnoituksen ympärille, näki hän muutamia vanhan-aikuisia rakennuksia ja suuria pyöreitä torneja. Hän heitti aran silmäyksen sinne päin, mutta Börje läksi niille valleille, jotka mutkittelivat pitkin rantaa.
"Tässä on oikotie", virkkoi hän, kun vaimonsa näkyi ihmettelevän, että sinne johti vain kapea polku.
Börje oli muuttunut varsin harvasanaiseksi. Astrid ymmärsi sittemmin hänen mielialansa; Börje oli havainnut nyt, ettei ollutkaan niin hauskaa kuin oli kuvitellut tulla vaimoineen köyhään pikkutaloon kalastajakylään. Se ei tuntunut hänestä nyt niin suurelta, että voisi viedä sinne parempien ihmisten lapsen. Hän hätääntyi ja pelkäsi mitä Astrid tekisi, kun saa tietää totuuden.
"Börje", virkkoi Astrid viimein, kun he pitkän ajan olivat seuranneet terävissä käänteissä mutkittelevia rantavalleja, "mihin me menemme?"
Hän kohotti kätensä ja viittasi kalastajakylään päin, jossa hänen äitinsä asui majassa hiekkatöyräällä, mutta Astrid luuli, että hän osoitti erästä maalaistaloa, joka näkyi etäältä tasangon laidasta, ja ihastui uudelleen.
He laskeusivat autiolle lietemaalle, ja siellä Astridin tuska palasi uudelleen. Siellä, missä joka mätäs, jos tahtoo vain sitä huomata, tarjoaa kauneutta ja vaihtelua, näki hän ainoastaan rumaa, liejuista kenttää. Ja tuuli, joka siellä on ainaisessa liikkeessä, puhalsi vinkuen ja kuiskaellen heille onnettomuudesta ja petoksesta.
Börje rupesi astumaan yhä reippaammin, ja kohta olivat he lietemäen laidassa ja saapuivat kalastajakylään. Astrid, joka viimeiseltä ei ollut ensinkään uskaltanut tehdä kysymyksiä, sai taas rohkeutta. Täällä hän taas näki yksitoikkoisen talorivin, jonka hän vielä paremmin kuin kaupungin tunsi Börjen kertomuksista. Kukaties, kukaties ei hän kumminkaan ollut valehdellut.
Mutta niin murtuneet olivat hänen toiveensa, että hän olisi ollut sydämestään iloinen, jos olisi saanut pysähtyä johonkin näistä pienistä asunnoista, joista näkyi kukkia ja valkeita uutimia kirkkaiden ikkunaruutujen takaa. Häntä suretti, että hänen täytyi kulkea niidenkin sivu.
Silloin hän yhtäkkiä älysi mitä kurjimman hökkelin kalastaja-kylän perukalta, ja tuntui kuin hän jo kauan olisi nähnyt sen sielunsa silmillä, ennenkuin sen todellisuudessa keksikään.
"Onko se nyt tämä?" virkkoi hän ja pysähtyi juuri hiekkakummun ääreen.
Börje nyökäytti tuskin huomattavasti päätään ja kiiruhti kulkuaan pienelle mökille päin.
"Odota", huusi Astrid hänelle, "meidän täytyy puhua vähä, ennenkuin astun kotiisi. Sinä, sinä olet valehdellut!" jatkoi hän uhkaavasti, kun Börje kääntyi häneen päin. "Sinä olet pettänyt minua pahemmin kuin pahinta vihollistasi. Miksi olet näin tehnyt?"
"Minä tahdoin saada sinut vaimokseni", vastasi hän matalalla, hapuilevalla äänellä.
"Jos edes olisit narrannut minua jonkun verran, jonkun verran! Miksi kuvasit kaikki niin kauniiksi ja rikkaaksi? Luulitko minua niin rahan ahnaaksi? Mitä varten kerroit sinä palvelijoista, kunniaporteista ja kaikesta muusta komeudesta? Etkö nähnyt, että minä olin sinuun niin rakastunut, että olisin seurannut sinua vaikka minne? Kuinka tulit ajatelleeksikaan, että sinun oli tarvis pettää minua, ja että sinulla oli sydäntä jatkaa valheitasi viime tinkaan saakka?"
"Etkö tahdo käydä sisälle ja puhua äidin kanssa?" sanoi Börje aivan avuttomasti.
"En aio astua sinne."
"Lähdetkö kotiisi sitten?"
"Kuinka voisin tulla kotiin! Kuinka voisin kotiin palaamalla saattaa noille rakkaille niin suurta surua, he kun luulevat minua onnelliseksi ja rikkaaksi! Mutta sinun luoksesi en kumminkaan jää. Ken osaa tehdä työtä, selviytyy aina jotenkin."
"Jää!" pyysi Börje, "menettelin näin vain saadakseni sinut."
"Jos olisit sanonut minulle totuuden, niin olisin jäänyt."
"Jos olisin ollut rikas mies ja olisin valehdellut olevani köyhä, niin olisit silloin kyllä jäänyt."
Astrid kohautti olkapäitään ja kääntyi pois lähteäksensä, mutta silloin hökkelin ovi aukeni ja Börjen äiti astui ulos. Hän oli pieni, kuiva eukko, ryppyinen ja harvahammas, ei niin vanha vuosiltaan eikä mieleltään kuin ulkonäöltään.
Hän varmaan oli osan kuullut ja arvasi loput, sillä hän tiesi, mistä he väittelivät. "Niin", virkkoi hän, "tämäkö on se hieno miniä, jonka olet hankkinut minulle? Ja olet vielä käyttänyt petosta, kuulemma." Mutta Astridin luo hän tuli ystävällisenä ja taputti häntä poskelle. "Tule nyt vain luokseni, raukka! Olet kylläkin väsynyt ja uupunut. Tämä näes on minun tupani. Börjeä ei oteta tänne, mutta tule sinä vain. Olethan nyt tyttäreni ja ymmärräthän, etten voi antaa sinun mennä vieraiden luo."
Hän taputteli miniätään ja leperteli hänelle ja melkein huomaamatta veti häntä ovea kohti. Askel askeleelta houkutteli hän häntä eteenpäin ja sai hänet vihdoin pirttiin, mutta aivan oikein, Börjen hän jätti ulos. Ja sitten vanhus istuutui kyselemään, kuka hän oli ja kuinka kaikki oli käynyt. Ja hän itki hänen kohtaloaan ja houkutteli hänet itsensäkin itkemään surkeuttansa. Hirveän ankarasti eukko arvosteli poikaansa. Astrid oli oikeassa, hän ei voinut jäädä sellaisen vaimoksi. Se oli totta, totta oli, että hänellä oli tapana valehdella.
Hän kertoi Astridille, millainen hänen poikansa oli ollut. Jo pienenä oli hän ollut niin kaunis kasvoiltaan ja jäseniltään, että täytyi ihmetellä, että hän vaan oli köyhän lapsi. Hän oli kuin pieni eksynyt prinssi. Ja sittemminkin oli aina tuntunut, ettei hän ollut oikealla paikallaan. Börje ei voinut arvostella oikein, kun oli kysymys hänestä itsestään. Äiti oli usein itkenyt sen asian tähden, mutta Börje ei vielä ollut koskaan tehnyt kellekään pahaa valheillaan. Siellä, missä hänet tunnettiin, naurettiin vain häntä. — Mutta nyt hän varmaan oli joutunut kovin suureen kiusaukseen… Eikö Astridkin sentään ajatellut, miten oli mahdollista, että he olivat antaneet kalastajan pojan pettää itseään? Hän oli aina osannut niin hienosti esiintyä, se oli hänessä ikäänkuin synnynnäistä. Kyllä se oli niin, että hän oli joutunut väärälle paikalle maailmassa. Katso, tämäkin oli yksi todistus siitä, että hän ei ollut koskaan ajatellutkaan valita itsellensä vaimoa omasta säädystään.
Vanhus puhui ja puhui. Astrid oli ääneti ja ajatteli. "Katsos", sanoi mummo muun muassa: "minähän en koskaan onnistuisi karistamaan kerskailevaisuutta ja ylpeyttä pois hänestä, mutta joku minua viisaampi sen kenties voisi. Ja minun poikanihan on kunnollinen ja hyvä, niin että kyllä se maksaisi vaivan. Mutta sinä kyllä saat lähteä huomenna. Sen kyllä saat."
"Missä hän nukkuu tämän yön?" kysäsi Astrid äkkiä.
"Arvelen, että hän nukkuu jossain hietikolla täällä lähistössä. Hän ei tietenkään malta lähteä täältä."
"Eikö liene parasta, että hän tulee sisälle", sanoi Astrid.
"Rakas lapsi, etpä tahtone nähdä häntä täällä. Hän kyllä tulee toimeen tuolla ulkona, kun annan hänelle peitteen."
Äiti antoi hänen todellakin nukkua ulkona hietikolla sen yön ja lähetti hänet aikaisin aamulla kaupunkiin, pitäen parhaana, ettei Astrid saanut nähdä häntä. Ja miniänsä kanssa hän puhelemistaan puheli ja pidätti häntä ei pakolla eikä teeskentelyllä, vaan viisaudella ja todellisella hyvyydellä.
Mutta kun hän vihdoin oli päässyt niin pitkälle, että oli saanut miniänsä jäämään poikansa luo ja saanut nuoret sopimaan ja oli opettanut Astridille, että hänen elämänsä tehtävä oli olla Börje Nilssonin vaimona ja tehdä hänelle niin paljon hyvää kuin voi — ja tämä ei ollut yhden iltapuhteen, vaan monen päivän työ — oli vanhus nukahtanut viime lepoonsa.
"Tällä elämällä", arveli Börje Nilssonin vaimo, "oli tarkoitusta: uskollinen huolehtiminen pojasta."
Omassa elämässään sitä vastoin hän ei nähnyt mitään päämäärää. Hänen miehensä hukkui muutaman vuoden perästä ja hänen ainokaisensa kuoli lapsena. Hän ei ollut voinut vaikuttaa muutosta miehessään. Ei ollut voinut istuttaa häneen vakavuutta eikä totuutta. Muutos paremminkin näkyi hänessä itsessään, sillä hän yhä enemmin oli sulautunut kalastajakylän väkeen. Hän ei ensinkään tahtonut nähdä ketään omaistaan, sillä hän häpesi sitä, että hän kaikessa oli muuttunut kalastajan vaimoksi. Jospa tästä edes olisi ollut jotain hyötyä! Jospa hän, joka nyt eli kehräämällä kalastajille lankaa, tietäisi edes, miksi eli! Jospa hän olisi tehnyt jonkunkaan onnelliseksi tahi paremmaksi!
Ei koskaan juolahtanut hänen mieleensä, hänen joka piti elämänsä turhana, koska ei ollut tehnyt hyvää muille, että kenties tämä mielen nöyryys sentään oli hänen oman sielunsa pelastanut.
ÄIDIN VALOKUVA.
Eräässä kalastajakylän sadoista taloista, jotka kaikki kooltaan ja muodoltaan muistuttivat toisiansa, joissa kaikissa oli yhtä monta ikkunaa ja samankorkuiset savupiiput, asui vanha luotsi Mattsson.
Kaikissa kalastajakylän huoneissa on samanlaisia huonekaluja, kaikilla akkunalaudoilla kasvaa samankaltaisia kasveja, joka talon nurkkakaapissa on samanlajisia simpukankuoria ja koralleja, ja kaikilla seinillä riippuu samanlaisia tauluja. Esi-isiltä perittyä tapaa seuraten elivät kaikki kalastajakylän ihmiset samankaltaista elämää. Vanha Mattssonkin ijälliseksi tultuaan ojensi elämänsä tarkasti tavan ja sääntöjen mukaan. Hänen talonsa, hänen huoneensa ja elämänsä oli juuri niinkuin toistenkin.
Seinällä vanhan Mattssonin sängyn kohdalla riippui hänen äitinsä valokuva. Eräänä yönä hän näki unta, että äiti astui pois puitteistaan, seisahti hänen eteensä ja virkkoi kovalla äänellä: "sinun pitää mennä naimisiin, vanha Mattsson!"
Silloin vanha Mattsson alkoi selittää äidin kuvalle, että se on mahdotonta. Hänhän oli jo seitsenkymmenvuotias. Mutta kuva uudisti yhä painokkaammin: "Sinun on mentävä naimisiin, Mattsson!"
Vanha Mattsson piti suuressa arvossa äidin valokuvaa. Se oli ollut hänen neuvonantajanaan monessa vaikeassa pulmassa ja hänelle oli aina käynyt hyvin, kun hän oli totellut sitä. Mutta tällä kertaa ei hän ymmärtänyt sitä, sillä sen menettely soti aivan hänen ennen ilmaisemiaan mielipiteitä vastaan. Vaikka hän makasi nyt ja uneksi, muisti hän kumminkin selvästi ensimäiset naimapuuhansa. Hänen paraallaan pukeutuessansa sulhaspukuun luiskahti naula seinästä ja valokuva romahti lattialle. Hän ymmärsi silloin, että valokuva varoitti häntä ottamasta vaimoa; mutta hän ei totellut. Hän sai kumminkin kohta kokea, että valokuva oli ollut oikeassa. Hänen lyhyt avioliittonsa oli ollut hyvin onneton.
Kun hän toista kertaa pukeutui sulhaseksi, sattui samalla lailla. Kuva suistui lattialle, ja sillä kertaa ei häntä haluttanut olla tottelematon. Hän heitti morsiamensa, pakeni häistään ja palkkautui merimieheksi. Vasta monta kertaa purjehdittuaan maan ympäri uskalsi hän palata kotiseudulleen.
Ja nyt se sama valokuva astui seinältä alas ja käski hänen naida! Niin hyvä ja tottelevainen poika kuin hän olikin, tohti hän kumminkin ajatella, että kuva kujeili hänen kanssaan.
Mutta äidin kuva ankarine merituulten ja suolaisen vaahdon karkaisemine kasvonpiirteineen oli tuiman totinen kuten ainakin. Ja äänellä, joka monivuotisesta kalankauppaamisesta kaupungin torilla oli käynyt kimakaksi ja kovaksi, hän yhä uudisti: "Sinun on mentävä naimisiin, Mattsson".
Vanha Mattsson pyysi äitiä ottamaan huomioonsa, millaisessa yhteiskunnassa he elivät. —
Kaikki kalastajakylän sadat talot olivat jyrkkäkattoisia ja valkeaksi rapatuita. Kaikki veneet olivat samaa kuosia ja niillä oli samanlaiset purjeet. Siellä ei kukaan tehnyt mitään vasten tavallista. Äiti itse, jos hän olisi elänyt, olisi ollut ensimäinen vastustamaan sellaista avioliittoa. Äiti itse oli itsepintaisesti seurannut sitä, mitä hyvä tapa ja yleinen käytäntö vaati. Ja olihan aivan kuulumatonta kalastajakylässä, että joku seitsenkymmenvuotias meni naimisiin.
Mutta nyt ojensi äidin valokuva sormuksilla koristetun kätensä ja suorastaan komensi häntä tottelemaan. Äiti oli aina ollut hänestä kovin kunnioitusta ja pelkoa herättävä, kun hän esiintyi noin monilla rimsuilla koristetussa mustassa juhlapuvussaan, suurine, kirkkaine rintaneuloineen ja kilahtelevine kultaketjuineen. Jospa hän nyt edes olisi tullut tavallisissa torivaatteissaan, ruudukas liina päässä ja vahavaate-esiliina edessä, johon oli tarttunut kalansuomuja ja silmiä, ei hän olisi ollut niin arka hänen edessään. Mutta nyt Mattsson hätäpäissään lupasi mennä naimisiin, ja silloin äidin kuva kiipesi takaisin puitteisiinsa.
Seuraavana aamuna herätessään oli vanha Mattsson äärettömän onneton. Ei juolahtanut hänen mieleensäkään olla tottelematon äidin valokuvalle. Se tietysti tiesi mikä hänelle oli parasta. Mutta häntä karmi ajatellessa mitä oli tulossa.
Samana päivänä kosi hän köyhimmän kalastajan rumaa tytärtä. Tyttö oli lyhyt, kyyryniskainen ja hänellä oli ulkoneva alaleuka. Vanhemmat antoivat suostumuksensa, ja päivä määrättiin, jolloin he menisivät kaupunkiin kuulutusta ottamaan.
Tuulisten rantaniittyjen ja liejuisten lietemaiden kautta käy tie kalastajakylästä kaupunkiin. Se on peninkulmia pitkä ja sanotaan kalastajakylän asukkaiden olevan niin rikkaita, että he voisivat kattaa sen kirkkailla hopearahoilla. Omituisen viehätyksen se antaisi tielle. Välkkyvänä kuin kalanvatsa valkeine suomuineen mutkitteleisi se saraheinämättäiden ja lätäköiden lomitse, joissa vilisee piikkikaloja ja surkeasti kurnuttavia sammakoita. Kaunokit ja asterit, jotka kaunistavat tätä ihmisten halveksimaa tietä, kuvastuisivat kirkkaissa hopearahoissa ja ohdakkeet ojentelisivat piikkejään suojelevaisesti niiden yli, ja siitä saisi tuuli heläjävän sointupohjan puhallellessaan Hetemaan kaislojen korsissa ja puhelinlangoissa. Vanhalle Mattssonillekin kenties olisi ollut edes hiukan hauskuutta, jos olisi saanut astua raskaan merisaappaansa kilajaville hopearahoille; sillä varmaa on, että hän nyt jonkun aikaa tuli kulkemaan tätä tietä useammin kuin olisi toivonut.
"Hänen paperinsa eivät olleet selvät", kuulutuksesta ei tullut mitään, syystä että hän viime kerralla karkasi ja jätti morsiamensa. Kului aikaa, ennenkuin kirkkoherra oli kirjoittanut konsistoriin hänen asiastaan ja ehtinyt saada hänelle uuden naimaluvan.
Koko odotusajan tuli vanha Mattsson kaupunkiin joka toimituspäivä. Hän istuutui ovensuuhun pastorinkansliaan ja odotteli, kunnes kaikki olivat puhuneet asiansa. Sitten hän nousi ja kysyi, oliko lupa jo tullut. Ei, sitä ei ollut tullut.
Kirkkoherraa kummastutti, että kaikkivoipa rakkaus oli saanut niin pauloihinsa tuon vanhan miehen. Siinä hän istui paksu neulottu villanuttu yllään, korkeat merisaappaat jalassa ja merimieshattu päässä, terävine, viisaine kasvoineen ja harmaine hiuksineen, odottamassa naimalupaa. Kirkkoherran mielestä oli merkillistä tuon kalastaja-ukon kiihkeä ikävä. "Mattsson pitää kiirettä naimakaupallaan", virkkoi kirkkoherra. "Eikö Mattssonille mahtaisi olla yhdentekevää, jos luopuisi koko puuhasta? Mattsson ei ole enää nuori."
"Kirkkoherra ei huoli liioin ihmetellä." Hän kyllä tiesi olevansa aivan liian vanha, mutta hänen oli pakko mennä naimisiin. Ei ollut muuta neuvoa.
Ja niin hän tuli viikko toisensa perästä puolen vuoden ajan, kunnes lupa joutui.
Koko tämä aika ahdisteltiin Mattssonia kaikella tavalla. Kaikkialla, nurmikkokentällä, jossa ruskeat kalastuslangat riippuivat, sataman sementillä päällystettyjen muurien luona, toripöytien ääressä, jossa turskia ja rapuja kaupittiin, ja salmella, jossa sillin kutua vainottiin, kuohui ihmettelyn ja ivan virta: "Vai niin, jo aikoo naida Mattssonkin, joka läksi käpälämäkeen omista häistään."
Ei säästetty morsianta enempää kuin sulhastakaan. Mutta parasta kaikesta oli, että Mattsson itse kumminkin enimmän nauroi koko asialle. Kukaan ei voinut pitää sitä hullunkurisempana kuin hän. Äidin valokuva oli vähällä syöstä hänet epätoivoon.
Oli ensimäisen kuulutuspäivän iltapuoli. Vanha Mattsson oli yhä ivan ja ihmettelyn esineenä. Hän kulki pitkin satamaniemekettä valkealle majakalle saakka saadaksensa olla rauhassa. Mutta siellä hän tapasi morsiamensa, joka istui ja itki.
Hän kysyi, olisiko tyttö mieluummin ottanut jonkun toisen. Tyttö istui ja kaiverteli irti kalkkisiruja majakan seinästä ja heitteli niitä veteen. Aluksi hän ei vastannut mitään.
"Eikö ollut ketään, josta hän olisi pitänyt?"
"Ei, tietystikään ei."
Täällä majakan luona, jossa salmen kirkkaat vedet loiskivat, oli kaunista. Loivalle rannalle, kalastajakylän pienille mataloille huoneille, etäiselle kaupungille, kaikille tämä ikuinen kauneus valoi hohdettansa. Pehmeästä autereesta, jota usein laskeutuu läntiselle taivaalle, ilmestyy silloin tällöin kalastajan venhe. Se luovii rohkeasti satamaa kohti. Kuohahtaa iloisesti kokassa, kun se syöksyy satamaväylään. Purjeet lasketaan ja samassa liukuu vene aivan hiljaa. Kalastaja heilauttaa hattuaan iloisesti tervehtien ja saatu saalis kimaltelee veneen pohjalta.
Vanhan Mattssonin seisoessa majakan luona solahti vene satamaan. Nuori mies, joka hoiti peräsintä, kohotti hattuaan ja nyökkäsi päätään tytölle. Ukko näki, miten tytön silmät loistivat.
"Vai niin, sinä oletkin rakastunut kalastajakylän komeimpaan mieheen. Häntä et tule koskaan saamaan. Yhtä hyvin voit ottaa sitten minut kuin odottaa häntä."
Mattsson huomasi, ettei hän voinut kiertää äitinsä kuvan neuvoa. Jos tyttö olisi pitänyt jostakin toisesta, jonka hän mahdollisesti olisi voinut saada, niin olisi hänellä ollut hyvä syy peräytyä koko asiasta. Näin ollen ei maksanut vaivaa jättää häntä vapaaksi.
* * * * *
Neljäntoista päivän kuluttua sitten vietettiin häät ja parin päivän perästä tuli suuri marraskuun myrsky.
Yksi kalastajakylän venheistä joutui tuuliajolle salmella. Peräsin ja mastot menivät poikki, joten venheessä oltiin aivan avuttomia. Vanha Mattsson ja viisi muuta miestä olivat väestönä ja he ajelehtivat ruoatta pari päivää. Kun heidät pelastettiin, olivat he aivan nääntymäisillään pakkasesta ja ponnistuksista. Koko vene oli jäähilseessä ja heidän märät vaatteensa alkoivat jäykistyä kovassa pakkasessa. Vanha Mattsson kylmettyi silloin niin, ettei hän koskaan enää saanut entistä terveyttään. Hän makasi sairaana kaksi vuotta ja sitten tuli kuolema.
Moni ihmetteli sitä omituista seikkaa, että Mattssonin mieleen oli juolahtanut mennä naimisiin juuri ennen onnettomuustapausta, sillä siitä pienestä naisesta, jonka hän sai vaimokseen, tuli hyvä hoitajatar hänelle. Miten hänen olisi käynytkään, jos hän vain olisi jäänyt noin yksin, avutonna sairastamaan? Koko kalastajakylä tunnusti, ettei hän ollut eläissään tehnyt viisaampaa tekoa kuin naimisensa, ja hänen pientä vaimoansa pidettiin suuressa arvossa, koska hän hoiti niin hellästi miestään. "Nyt ei hänen ole vaikea päästä toisiin naimisiin", sanottiin. Ja vanha Mattsson kertoi sairautensa aikana joka päivä vaimolleen tarinan äitinsä valokuvasta. "Ota se kuoltuani, samoinkuin muukin omaisuuteni sitten on sinun", hän sanoi.
"Ja ota vaari äitini valokuvasta, kun nuoret miehet sinua kosivat. Totta totisesti tässä kalastajakylässä ei ole ainoatakaan, joka ymmärtäisi paremmin naima-asioita kuin se kuva."
JUTELMA HALSTANÄSISTÄ.
Jossakin tien varrella oli ennenmuinoin vanha kartano, nimeltään Halstanäs. Metsän ranta yleni aivan sen matalain, punaiseksi maalattujen rakennusrivien takana. Asuinkartanon seinän vieressä kasvoi muhkea tuomi, joka ripotteli punaisen tiilikaton täpösen täyteen mustia marjojaan. Suojakattoinen ruokakello riippui ylhäällä tallinpäädyssä.
Aivan keittiön oven edessä oli kyyhkyslakka, pienine, somine ristikkoineen lento-aukon kohdalla, konttorin seinään oli kiinnitetty oravahäkki, jossa oli kaksi pientä vihreää huonetta ja suuri rautalankapyörä, ja upean syreeni-aidan edessä oli pitkä rivi kaarnapeitteisiä mehiläispesiä.
Taloon kuului lammikko, jossa vilisi leveitä ruuttanoita ja solakoita vesiliskoja. Pääportin luona oli koiran koppi, ja oli valkeita veräjiä lehtikujissa, puutarhan käytävien päissä ja ylipäänsä kaikkialla, mihin vain sellainen oli voitu laittaa.
Siellä oli avaroita ullakoita ja niissä pimeitä huonesopukoita, joiden kätköissä oli vanhankuosisia upseerin takkeja ja sadanvuoden vanhoja naisten hattuja. Siellä oli suuria kirstuja täynnä silkkisaaleja ja "morsiuskoruja". Siellä oli vanhoja klaveerejä, viuluja, kitaroita ja fagotteja.
Piirongeissa ja kaapeissa virui kirjoitettuja lauluja ja kellastuneita kirjeitä. Etehisessä riippui metsästyskiväärejä, suuria pistooleja, nahkasia metsästyslaukkuja, ja lattioita peitti riepumatot, jotka olivat kudotut satiinipukujen jäännöksistä ja kuluneista pumpuli-akkunaverhoista.
Talossa oli suuri kuisti, jonka seinämiä kiertoköynnökset kesän toisensa perästä kiemurtelivat pitkin harvaa riuku-aidaketta. Siinä oli suuret, keltaset eteisovet, jotka suljettiin puusalvalla ja rautakangella, siinä oli etehinen, jonka lattialle oli katajoita ripotettu, ja siinä oli matalat, monilla ruuduilla ja raskailla puusalvoilla varustetut ikkunat.
Eräänä kesänä matkasi vanha eversti Beerencreutz juuri samaseen taloon. Se taisi tapahtua joku vuosi senjälkeen kun hän oli muuttanut pois Ekebystä. Hän asui silloin täysihoidossa erään talonpojan luona Svartsjössä ja lähti vain ani harvoin matkoille. Pikku vaunut ja hevonen hänellä vielä oli, mutta enimmäkseen ne saivat levätä rauhassa vuosikaudet. Hänen oli tapana sanoa, että nyt hän todella alkoi vanhettua ja vanhojen on parasta pysyä kotosalla.
Beerencreutzin oli myös vaikea jättää työtänsä. Hän näet kutoi mattoja kahteen huoneeseensa: suuria, värikkäitä mattoja, upeine, ihmeellisen mutkikkaine kuvioineen. Tämä vei suunnattomasti aikaa, etenkin siitä syystä, että hän kutoi ihan omaan tapaansa. Hän näet ei lainkaan käyttänyt kangaspuita, vaan oli kiinnittänyt loimilangat toisen huoneensa seinästä seinään. Sen hän teki siksi, että koko matto olisi yhtaikaa hänen nähtävänään. Mutta sitten kuteen pujottaminen ja lankojen lyöminen lujaksi kankaaksi, se ei ollut vähäistä työtä. Niinpä oli mallikin hänen oma keksimänsä, ja värit piti saada kokonaisuuteen sulaviksi. Ja tämä vei viljemmin aikaa everstiltä, kuin kukaan olisi voinut arvatakaan.
Istuessaan työtä tekemässä ja sovitellessaan mallia kankaaseensa ja kuteita pujotellessaan, Beerencreutz usein ajatteli Herraa Jumalaa. Hänpä varmaankin istui vielä suurempien kangaspuiden ääressä, ja varmaan hänen mallinsa oli vielä ihmeellisempi. Ja kyllä maar siihen tarvittiin sekä vaaleita että tummia värejä siihen kankaaseen, jotta se joltakin näyttäisi, niin Beerencreutz ajatteli. Ja väliin hän saattoi istua tällaista tuumien niin kauan, että viimein oli näkevinään siinä pienen pienenä osana sekä omansa että niiden ihmisten elämän, jotka hän tunsi ja joiden kohtaloja hän oli seurannut, ja sen osan hän näki niin selvästi edessään, että siitä huomasi sekä ääriviivat että värit. Ja jospa Beerencreutzilta nyt olisi oikein juurta jaksain tiedusteltu, niin hän olisi tunnustanut kutovansa mattoon sekä oman ja ystäviensä elämänkulun vähäpätöisenä jäljennöksenä siitä, jonka luuli nähneensä Jumalan kutomapuissa.
Mutta tästä työninnostaan huolimatta everstillä kuitenkin oli tapana joka vuosi juhannuksen jälkeen käydä tervehtimässä joitakuita vanhoja ystäviään. Vanhastaan hänestä oli hauskinta matkustella tähän aikaan, kun apilas vielä tuoksui niityillä ja siniset ja keltaiset keskikesän kukkaset tien molemmin puolin kukoistivat kahtena pitkänä katkeamattomana juovana.
Tänä vuonna eversti tuskin oli ehtinyt valtamaantielle, kun jo tapasi vanhan ystävänsä vänrikki von Örnecloun. Ja vänrikki, joka vuodet umpeensa oli matkoilla ja tunsi kaikki talot Vermlannissa, antoi hänelle hyvän neuvon. "Meneppä Halstanäsiin tervehtimään vanhaa lipunkantaja Vestbladia!" virkkoi hän everstille. "Tahdon sanoa sen veljelle, etten tunne koko maassa taloa, jossa viihtyisin paremmin."
"Mistä Vestbladista se veli juttelee?" kysyi eversti. "Veli ei voine tarkoittaa sitä hassua lipunkantajaa, jonka majurinrouva passitti talostaan?"
"Samaapa juuri tarkoitan", virkkoi vänrikki, "mutta Vestblad ei ole enää sama kuin ennen. Hän on joutunut naimisiin hienon neidin, oikein kunnon naisen kanssa, joka on tehnyt hänestä kelpo miehen. Oli varsin erikoinen, odottamaton sattuma ja onni Vestbladille, että niin erinomainen nainen rakastui häneen. Hän tosin ei taitanut olla vallan nuori, mutta eipä ole nuori Vestbladkaan. Mene, veli rakas, Halstanäsiin katsomaan rakkauden ihmetyötä."
Ja sitten eversti matkusti Halstanäsiin katsomaan oliko Örneclou totta puhunut. Hän kyllä oli joskus aprikoinut mikä mies Vestbladistakin lie tullut. Nuoruusvuosinaan tämä oli elämöinyt niin hurjasti, ettei edes Ekebyn majurinnakaan voinut sietää häntä. Hän ei ollut voinut kärsiä häntä Ekebyssä kahta vuotta kauempaa, ja sitten hänet oli pitänyt ajaa talosta pois. Vestblad oli niin ruti rappiolla, että tuskin yksikään kavaljeeri tahtoi seurustella hänen kanssaan. Mutta nyt Örneclou kertoi hänen omistavan kartanon ja olevan etevän naisen kanssa naimisissa.
Ja nyt eversti sitten matkusti Halstanäsiin ja älysi heti ensi näkemällä, että tämä oli todellakin vanha herraskartano. Hänen tarvitsi vain nähdä koivutie korkeine, monihaaraisine puineen, joiden kyljet olivat nimipiirroksia täynnä. Hän ei ollut nähnyt koskaan sellaisia puita muualla kuin vanhoissa, arvokkaissa kartanoissa.
Eversti ajoi hiljakseen pihaan ja hänen tyytyväisyytensä kasvoi kasvamistaan. Siellä oli aivan paraslajisia lehmusaitoja, niin tiheitä, että olisi voinut kävellä niiden päällä, siellä oli pari pengermää, joiden kivirappuset olivat aikain kuluessa ennättäneet puoleksi vajota maahan.
Lammikon ohi ajaessaan eversti näki ruuttanoiden tummien selkien vilahtelevan kellertävästä vedestä. Kyyhkyset pyrähtivät lentoon tieltä, orava seisautti pyöränsä. Kahlekoira makasi hiljaa, kuono etujalkojen päällä, heilutti häntäänsä ja hiukan murahteli.
Aivan etehisen oven luona hän näki muurahaiskeon, jonka asukkaat kaikessa rauhassa häärivät asioillaan ulos ja sisälle, edes ja takaisin. Hän silmäsi kukkasistutuksia nurmikon reunassa ja huomasi siinä kaikki tavalliset lajit, narsissit ja talvikit, kattoruusut ja asterit. Mutta ylempänä nurmikolla tuikki pieniä, valkeita bellisejä, jotka olivat sinne niin kotiutuneet, että kasvoivat kylvämättä ja niitä pidettiin rikkaruohoina.
Beerencreutz toisti yhä uudelleen yhtä samaa. Tämä oli todellakin oikea herrastalo, täällä varmaankin sekä ihmiset että eläimet mitä paraiten viihtyivät.
Kun hän vihdoin ajoi rappusten eteen, otettiin hänet vastaan niin hyvin kuin hän ikinä osasi toivoa, ja kohta kun hän oli harjannut päältään matkatomut, vietiin hänet pöytään. Ja hänelle tarjottiin maukasta, hyvää vanhanajan ruokaa, ja jälkiruuaksi hän sai samanlaisia tippaleipiä kuin hänen äitinsä ennenaikaan koulusta tuliaisiksi hänelle antoi; niiden vertaisia hän ei koskaan ollut syönyt missään maailmassa.
Ja Beerencreutz tarkkasi ihmetellen Vestbladia. Täällä hän näki hänen kulkevan hiljaa, tyytyväisenä, punainen myssy päässä pitkää piippua poltellen. Hänellä oli yllään vanha arkitakki, jota oli liian vaikea edes päivällisajaksi pukeutuessaan riisua päältään. Tämä pikkuseikka oli ainoa mikä muistutti entisestä mellastajasta. Ajankuluksi hän kuljeskeli katsomassa työväkeään, laski päivätyöt, seurasi peltojensa ja niittyjensä kasvua, puutarhan läpi mennessään poimi ruusun vaimolleen, ei kiroillut eikä syljeksinyt.
Mutta enimmän eversti ihmetteli nähdessään hänen hoitavan kirjanpitoa. Hän vei everstin konttoriin ja näytti hänelle suuria, punanahka-selkäisiä kirjoja. Ja ne hän hoiti itse. Hän viivoitti ne punaisella ja mustalla musteella, piirsi korukirjaimilla "kontot" ja nimet ja merkitsi kirjoihinsa kaikki menot, yksin postimaksutkin.
Mutta lipunkantaja Vestbladin rouvaa, joka oli syntyään oikea neiti, kutsui Beerencreutz serkuksi, sillä he kohta huomasivat olevansa sukua ja heillä oli paljon puhelemista yhteisistä sukulaisistaan. Ja lopulta Beerencreutz tunsi sellaista luottamusta rouva Vestbladia kohtaan, että hän neuvotteli hänen kanssansa mattokankaasta.
Luonnollisesti Beerencreutzin täytyi jäädä yöksi. Hänelle laitettiin koko patjakuormalla pehmitetty tila leveään uudinsänkyyn talon parhaassa vierashuoneessa, makuukamarin vieressä.
Eversti nukahti heti makeasti, mutta myöhemmin hän heräsi. Hän nousi vuoteeltaan ja avasi akkunaluukut.
Akkunat olivat puutarhan puolella, ja nyt valoisana kesäyönä niistä näkyivät kaikki kartanon vanhat omenapuut, jotka seisoivat kyhmyisinä, madonsyömine lehtineen ja lukemattomien tukipuiden kannattamme oksineen. Hän näki suuren metsä-omenapuun, josta syksyllä voisi korjata tynnyrittäin kelpaamattomia hedelmiä. Hän näki hyötymansikoita, jotka juuri olivat alkaneet punoittaa tuuheiden pehkojen suojassa.
Eversti seisoi ja katseli tätä, ikäänkuin ei olisi hennonut mennä nukkumaan. Oman ikkunansa edessä kotona, talonpoikaistalossa, oli hänellä kivikkoaho ja pari katajapensasta. Oikeastaanhan mies sellainen kuin Beerencreutz ennemmin kuuluikin tänne, pyöristeltyjen pensas-aitojen ja ruusupensaiden pariin.
Kun katselee puutarhaa yön hiljaisuudessa, niin usein tulee sellainen tunne kuin ei se voisi olla oikea ja todellinen. Siellä voi olla niin rauhallista, että pikemminkin voisi luulla olevansa teaatterissa, luulee puiden olevan maalattuja ja ruusujen paperilaitteita. Ja jotain sentapaista everstikin tunsi siinä seisoessaan. Se ei voi olla mahdollista, että kaikki tämä on todellisuutta. Varmaan tämä on vain tyhmää unta.
Mutta silloin putosi hiljaa pari ruusun terälehteä suuresta metsäruusupensaasta, joka oli aivan akkunan kohdalla, ja nyt hän taas tunsi, että kaikki oli todellista. Kaikki oli luonnollista ja oikeaa, yöt päivät vallitsi sama tyytyväisyys ja rauha kaikkialla.
Kun hän jälleen paneusi levolle, jätti hän akkunaluukut auki. Hän loikoi korkeaksi laitetulla vuoteellaan ja silmäili yhä uudelleen ruusupensaaseen päin. Kuinka sanomattomasti se häntä miellytti! Merkillistä tosiaan, että juuri tuolla Vestbladilla piti olla moinen paratiisinlapsi akkunansa alla.
Kuta enemmän eversti ajatteli Vestbladia, sitä enemmän hän ihmetteli, että mokoma varsa oli osunut tällaiseen talliin.
Siihen aikaan, kun Vestblad karkoitettiin pois Ekebystä, ei hän ollut kovinkaan häävissä arvossa. Eikä ollut helppo arvata, että hänestäkin voi tulla varakas, vakaantunut mies.
Siinä loikoessaan eversti myhäillen aprikoi, mahtoikohan Vestblad vielä muistaa, miten hän ennenmuinoin Ekebyn aikoina huvitteli. Milloin vain sattui oikein sateinen ja pimeä yö, niin hän siveli itsensä fosforilla, ja sitten mustan hevosen selässä ratsasti kumpujen taa sinne missä oli seppien sekä myllärien asunnot. Ja jos nyt joku vanha eukko sattumalta katsoi ulos ja näki ritarin ajaa karahuttavan sivu sinivalkoiselta liekiltä välkkyen, niin hän tietysti heti kiiruhti telkeämään luukut ja uuninpellit ja hoki, että tänä yönä lukekaa hyvin rukouksenne, sillä nyt on itse paholainen sielunpyyntiretkellä.
Niin, niin, sillälailla moni ennenmuinoin huvitteli, säikyttelemällä yksinkertaista kansaa. Mutta Vestblad jatkoi leikkiä pitemmälle, kuin eversti oli kuullut kenenkään ennen tehneen.
Kuolipa sitten vanha ruotimummo Vikstan torpassa, joka kuului Ekebyyhyn. Vestblad sattui kuulemaan sen, saipa myöskin tietää että ruumis oli yöksi pantu johonkin latoon. Keskellä yötä Vestblad silloin otti tulipukunsa, hyppäsi mustan hevosensa selkään ja lähti ratsastamaan täyttä laukkaa.
Ja ne, jotka torpassa sattuivat olemaan valveilla ja pistäytymään ulkona, olivat nähneet tulihohteisen ratsumiehen lähenevän latoa, jossa ruumista pidettiin, kiertävän kolmasti sen ympäri ja katoavan ovesta sisään. Oli nähty hänen tulevan uloskin ja sitten taas kiertävän kolme kertaa huoneen ympäri ja häviävän.
Mutta aamulla kun mentiin latoon ruumista katsomaan, oli se poissa. Ja silloin uskottiin että pahahenki oli ottanut kuolleen haltuunsa ja vienyt sen mukanaan, eikä asiasta sen enempää huolittu.
Mutta parin viikon kuluttua löydettiin ruumis ladosta heinäkasaan heitettynä ja sitten tuli suuret jutut asiasta. Alettiin tutkia kuka tuliratsastaja oli ollut, ja talonpojat rupesivat väijymään Vestbladia, antaaksensa hänelle tuntuvan läksytyksen, ja majurinrouva ei tahtonut nähdä häntä enää sen kauempaa pöydässään eikä talossaan, vaan täytti hänen eväsarkkunsa ja kehoitti häntä menemään tiehensä.
Ja Vestblad lähtikin maailmalle ja yhytti onnensa.
Mutta yht'äkkiä everstistä tuntui hyvin kummalliselta. Se oli vähän sentapaista kuin olisi häntä alkanut pelottaa. Eipä ollut ennen mieleen juohtunut, miten katala tuo juttu oli ollut. Oli sille tullut nauretuksikin, sillä kukapa olisi niin paljon välittänyt miten vanhalle ruotimuijalle tehtiin. Mutta Jumal' armahtakoon, kuinka olisi voinut raivostua, jos näin olisi tehty omalle äidille.
Everstille tuli niin tukahduttava olo. Hän hengitti vaikeasti. Hänestä tuntui kammottavan ilkeältä tuo Vestbladin teko. Se ahdisti häntä kuin painajainen. Hän pelkäsi saavansa nähdä kuolleen eukon kohoavan sängyn takaa. Tuntui kuin sen olisi täytynyt piillä jossakin läheisyydessä.
Ja huoneen joka nurkasta se kajahti everstille hirvittävänä varmuutena. Sitä ei Jumala anna anteeksi. Sitä ei Jumala ikinä ole unohtanut.
Eversti sulki silmänsä, mutta silloin hän yht'äkkiä näki edessään Jumalan suuret kangaspuut, joissa kudottiin ihmiskohtaloiden kangasta. Ja oli näkevinään sen neliön, joka oli lipunkantaja Vestbladille kuuluva ja sillä oli kolmella puolen mustat reunat. Ja hän, joka oli kudonnan ja mallientuntija, hän älysi että neljäskin sivu oli mustalla reunustettava. Sitä ei enää käynyt muuttaminen, ilman että kangas tärveltyisi.
Kylmä hiki kihahti everstin otsalle. Hän tunsi katselevansa sitä, mikä on kovinta ja järkähtämättömintä maailmassa. Hän näki kuinka ihmisen yllättää se kohtalo, jonka hän entisellä elämällään on luonut. Ja tätä kuitenkin jotkut luulevat voivansa välttää!
Välttää. Välttääkö! Kaikki oli kankaalle piirretty ja muistoon pantu, ja toinen väri ja kuvio vaati vierellensä toisen, ja kaikki tuli siksi kuin sen tulla piti.
Eversti Beerencreutz kohottausi yht'äkkiä makuultaan, hän tahtoi katsella kukkia ja ruusuja ulkona ja ajatella, että kenties Herra Jumala kumminkin voi unohtaa.
Silloin, samassa kun Beerencreutz nousi vuoteellansa istualleen, samassa makuuhuoneen ovi aukeni ja joku vieras mies nyökkäsi sen raosta päätään everstille.
Oli niin valoisa että eversti näki miehen aivan selvästi. Nämä olivat todellakin rumimmat kasvot mitä hän koskaan oli nähnyt. Hänellä oli harmaat sian silmät, latuska nenä ja ohut piikkinen parta. Ei juuri voinut sanoa, että mies olisi muistuttanut eläintä, sillä eläimet ovat useimmiten kauniita. Mutta jotain eläimellistä hänessä kumminkin oli. Hänen alaleukansa oli eteenpäin köykällään, leuka oli paksu ja otsa hupeni aivan takkuisen tukan sisään.
Hän nyökkäsi everstille kolme kertaa ja joka nyökkäyksen välillä nauraa virnisti leveästi. Sitten hän ojensi kätensä, joka oli verestä punainen ja näytti sitä ikäänkuin riemuiten.
Aina tähän asti oli eversti istunut hiljaa, jonkinlaisessa horrostilassa, mutta nyt hän hyökkäsi ylös ja harppasi parilla askeleella ovelle. Mutta hänen sinne päästessään mies jo oli poissa ja ovi lukossa.
Eversti oli ruveta huutamaan ja kolkuttamaan, mutta samassa hänen mieleensä juohtui että oven täytyi olla lukossa hänen puoleltaan, niinkuin hän itse oli iltasella sen pannut. Ja tarkastaessaan hän huomasi että se oli niin, eikä sitä oltu suinkaan aukaistu.
Ja olipa kuin eversti olisi tuntenut jonkunlaista häpeää, että hän vanhoilla päivillään oli ruvennut näkemään aaveita. Hän meni ja laskeusi levolle muitta mutkitta.
Kun yö vihdoin oli kulunut ja aamiainen syöty, oli eversti yhä enemmän häpeissään. Hän oli yöllä pelästynyt niin, että oli vavissut ja kylmä hiki oli valunut päältä. Hän ei virkkanut sanaakaan koko jutusta.
Mutta sitten päivemmällä he Vestbladin kanssa kävelivät katselemassa tiluksia. Ja kun he nyt sattuivat kulkemaan erään työmiehen ohi, joka lohkoi turpeita ojasta, niin Beerencreutz heti tunsi hänet. Siinä oli se mies, jonka hän yöllä näki. Hän tunsi hänen pienimmän piirteensäkin.
"Rakas veli, tuota miestä en pitäisi palveluksessani enää päivääkään", sanoi Beerencreutz, kun he olivat vähän ohi menneet.
Ja nyt hän kertoi Vestbladille mitä oli yöllä nähnyt. "Kerron tämän vain senvuoksi, että veli olisi varuillansa ja karkoittaisi sen ihmisen palveluksestaan", hän sanoi.
Mutta Vestblad ei sitä tahtonut, juuri sitä työmiestä hän ei tahtonut ajaa pois. Ja kun Beerencreutz oli yhä itsepäisempi, niin hän lopuksi tunnusti, että juuri sille miehelle hän ei tahtonut mitään tehdä, sillä se oli juuri saman ruotimummon poika, joka kuoli Vikstan torpassa lähellä Ekebytä. "Veli muistaa kyllä sen jutun", hän virkkoi.
"Jos asia on niin, silloin ennemmin pakenisin vaikka maailman ääreen, kuin asuisin tuon miehen läheisyydessä", sanoi Beerencreutz.
Ja tunnin päästä eversti matkusti pois. Häntä suututti niin se kun ei hänen varoituksestaan huolittu, ettei hän halunnut viipyä sen kauempaa.
"Täällä tulee tapahtumaan onnettomuus, ennenkuin tulen tänne toisen kerran", hän hyvästiä heittäessään virkkoi Vestbladille. — — —
Seuraavana vuonna samaan aikaan eversti valmistelihen matkalle Halstanäsiin. Mutta ennenkuin hän pääsi perille, kerrottiin sieltä kauheita uutisia. Juuri ummelleen vuoden kuluttua siitä yöstä, jolloin hän oli siellä nukkunut, oli lipunkantaja Vestblad ja hänen vaimonsa murhattu. Murhaaja oli muudan heidän torpparinsa, jolla oli paksu juhdan niska, latuska nenä ja sian silmät.