KUKISTUNUT KUNINGAS.
"Mitt var fantasiens rike, nu är jag en fallen kung."
Snoilsky.
[Minun oli haaveen valtakunta, nyt olen kukistunut kuningas.]
Kivikadulla läheni kenkien kopina. Katupojat riensivät ohi. He melusivat ja viheltelivät. Se oli pikamarssia. Talot tärisivät ja kaiku törmäsi pitkin katusolia kuin kopistaan päässyt kahlekoira.
Kasvoja pilkisteli ikkunaruutujen takaa. Mitä oli tapahtunut? Oliko jotain tekeillä? Melu kääntyi esikaupunkiin päin. Palvelustyttöjä kiiti sinne katupoikien perästä. He löivät käsiänsä yhteen ja huusivat: "Auta ja varjele! Auta ja varjele! Onko tehty murha, onko tulipalo?" Kukaan ei vastannut. Kolina eteni.
Tyttöjen jälestä riensivät kaupungin viisaat matamit. He kysyivät: "Mitä nyt? Mikä häiritsee aamurauhaa? Onko vihkiäiset? Onko hautajaiset? Onko tulipalo? Mitä tornivahti arvelee? Antaako hän kaupungin palaa, ennenkuin hälyttää?"
Joukko seisattuu suutarin pienen talon kohdalle esikaupungin laitaan, sen pikku talon, jonka ovia ja ikkunoita kiertää viiniköynnös ja jonka edustalla on kyynäränlevyinen puutarha. Olkinen huvihuone, riittävä rotan majaksi, käytävät parhaiksi kissanpojan kävellä! Kaikki järjestetty parhaimmittain. Herneitä ja papuja, ruusuja ja lavendeleja, kolme karviaispensasta ja omenapuu.
Katupojat seisoivat eturinnassa, kurkistelivat ja neuvottelivat. Kirkkaat, mustat ikkunaruudut eivät päästäneet katseita tunkemaan valkeita rihmauutimia kauemmaksi. Mutta eräs pojista kiepsahti viiniköynnökseen ja painoi kasvonsa ikkunaruutuun. "Mitä näkyy?" kirkasivat toiset. Suutarin työhuone, penkki, nahkakääröjä, lestejä ja nauloja, nyöriholkkeja ja hihnoja. "Eikö yhtään ihmistä?" Näkyy kisälli, joka kannoittaa kenkiä. "Eikö näy ketään muuta?" Suuria mustia kärpäsiä juoksi ruudun poikki ja häiritsi pojan näköä. "Eikö näy ketään muuta kuin sälli, eikö ketään?" Mestarin tuoli on tyhjä. Poika tarkastaa vielä yhden, kaksi, kolme kertaa, mestarin tuoli on tyhjä.
Joukko seisoi hiljaa, arvaili ja päivitteli. Se oli siis totta. Vanha suutari oli paennut. Kukaan ei sitä tahtonut uskoa. Seisottiin ja odotettiin merkkiä. Kissa kiipesi jyrkälle katolle. Se levitti kyntensä ja liukui alas räystäskourua kohti. Niin, isäntä oli poissa, kissalla oli vapaa metsästyslupa. Varpuset räpistelivät siivillään ja tirskuivat, ihan avuttomina.
Valkea kananpoika pilkisti nurkan takaa. Se oli melkein täysikasvuinen. Heltta paistoi punaiselta kuin viiniköynnöksen lehti. Se tähtäili ja etsi, kaakotti ja kutsui. Tuli jono valkeita kanoja juoksujalassa, vaappuvin ruumiin, räpyttävin siivin, keltaiset koivet kapeina kuin rummunpäristimet. Kanat hyppivät kepitetyssä hernehalmeessa. Kateus puhkesi. Syntyi tappelu. Muudan kana pakeni täyden hernepalan kanssa. Kaksi kukkoa iski sen niskaan. Kissa päästi varpusensa sitä katsellakseen. Kupsis, se hyppäsi itse joukon keskeen. Kanat pakenivat pitkänä vaappuvana rivinä. Kansanjoukko ajatteli: "Kyllä se on totta, että suutari on karannut. Näkee kissasta ja kanoista, että isäntä on poissa."
Kuoppainen, syyssateesta rapakkoinen katu kaikui puheen solinasta. Portit ammottivat selko selällään, akkunat aukeilivat. Päitä kallistui vastatusten, ihmeteltiin ja supateltiin. "Hän on karannut." Ihmiset kuiskailivat, varpuset tirskuivat, puukengät kolisivat. "Hän on karannut. Vanha suutari on karannut. Pikkutalon omistaja, nuoren vaimon mies, kauniin lapsen isä on karannut. Onko kuultu kummempaa! Kuka sitä olisi uskonut!"
Näin lauletaan eräässä laulussa: "Vanha mies tuvassa; nuori rakastaja metsässä; vaimo karkaa, lapset itkevät; koti emäntää vailla." Laulu on vanha. Sitä on usein laulettu. Kaikki käsittävät sen.
Tämä oli uusi laulu. Vanhus oli lähtenyt. Työpöydälle oli hän jättänyt selityksensä, ettei hän koskaan aikonut palata. Sen vieressä oli ollut myös kirje. Sen oli yksin vaimo lukenut.
Nuori vaimo on keittiössä. Hän ei tee askareitaan. Naapurin muija puuhailee ja liikkuu, asettelee esille kahvikuppeja, korjaa tulta, leikkaa selvikettä, itkeä tihertää hiukan ja kuivaa kyynelensä luutturiepuun.
Seudun viisaat naiset istua jäköttävät seinävierillä. He tietävät, mikä on suruhuoneessa sopivaa. He pysyttelevät ääneti, pitävät surua voimassa. He ovat ottaneet joutopäivän lohduttaakseen hyljättyä vaimoa hänen surussaan. Karkeat kädet lepäävät sylissä, ahavoitunut iho vetäytyy syviin ryppyihin, ohuet huulet nirpistyvät yhteen hampaattomien ikenien yli.
Vaimo istui noiden punaihoisten keskessä lempeänä, vaaleana, viehättävine kyyhkyskasvoineen. Hän ei itkenyt, vaan vapisi. Hän pelkäsi niin, että pelko oli tappaa hänet. Hän puri hampaansa yhteen, jottei kukaan saisi kuulla, miten ne kalisivat. Kun kuului askeleita, kun vasaralla naputettiin, kun häntä puhuteltiin, silloin hän säpsähti.
Hän istui miehensä kirje taskussa. Hän muisti milloin yhden, milloin toisen paikan siitä. Siinä oli "En voi kauemmin nähdä teitä molempia". Ja toisessa paikassa: "Nyt olen päässyt selville, että sinä ja Eriksson aiotte karata." Ja taas: "Elä tee niin, sillä kansan pahat kielet saattavat sinut onnettomaksi! Minä pakenen, niin saat laillisen eron ja voitte mennä naimisiin. Eriksson on hyvä työmies, hän jaksaa kyllä elättää sinut." Ja loppupuolella: "Anna ihmisten sanoa mitä haluavat minusta. Olen tyytyväinen, kunhan vain eivät usko mitään pahaa sinusta, sillä sinä et voisi sitä kärsiä."
Kuinka tämä oli mahdollista? Hän ei ollut aikonut pettää miestään. Joskin hän mielellään puheli nuoren sällin kanssa, mitä se miestä haittasi? Rakkaus on tauti, mutta se ei ole kuolettava. Hän oli aikonut kantaa sen kärsivällisesti. Kuinka oli mies keksinytkin hänen salaisimmat ajatuksensa?
Miten tuskallista oli ajatella häntä! Miten hän oli mahtanut vaania ja olla hädissään! Hän oli itkenyt vanhuuttansa! Hän oli raivonnut ajatellessaan nuoren voimaa jo rohkeutta. Häntä oli vavistuttanut heidän kuiskailunsa, hymynsä ja kädenlyöntinsä. Hulluuden kiihkossa, vihlovassa mustasukkaisuudessa oli hän sepittänyt karkuhistorian siitä, joka ei vielä mitään ollut.
Vaimo kuvitteli, miten vanhalta hän mahtoi näyttää yöllä lähtiessään. Selkänsä oli kyyryssä, kätensä vapisivat. Pitkien öiden tuska oli muuttanut hänet sellaiseksi. Hän oli lähtenyt päästäkseen ärsyttävän toivottomista oloista.
Hän muisteli kirjeen muita rivejä. "Ei ole tarkoitukseni saattaa sinulle häpeää. Olen aina ollut liian vanha sinulle." Ja toisessa paikassa: "Nauti aina arvonantoa ja kunnioitusta! Ole vain itse vaiti, niin häpeä lankeaa minulle!"
Vaimon tuska kasvoi kasvamistaan. Oliko mahdollista pettää ihmisiä näin? Saattoiko Jumalallekin näin valehdella! Miksi hän istui tuvassa surkuteltuna kuin sureva äiti, kunnioitettuna kuin morsian hääpäivänään? Miks' ei juuri hän ollut koditonna, ystävätönnä, halveksittuna? Kuinka voi Jumala sallia niin pettää itseään?
Suuren kaapin päällä riippui kirjahylly. Ylimmällä hyllyllä oli messinkihakasilla varustettu iso kirja. Hakojen sisällä oli kertomus miehestä ja naisesta, jotka valehtelivat Jumalalle ja ihmisille. "Kenen neuvosta sinä, nainen, näin teit? Katso, nuoret miehet täällä ulkona odottavat viedäksensä sinut pois."
Nainen katsoa tuijotti kirjaa, kuunteli, kuuluiko nuorten miesten askeleita. Hän vapisi joka nakutuksesta, kauhistui joka askeleesta. Hän oli valmis nousemaan ja tunnustamaan, valmis vaipumaan maahan, kuollaksensa.
Kahvi oli valmis. Naiset siirtyivät sävyisästi pöydän luo. He kaatoivat kuppeihin, ottivat sokeripalan suuhunsa ja alkoivat särpiä kuumaa kahvia, hiljaa ja säädyllisesti, ensin käsityöläisten vaimot, sitten päiväläismuijat. Mutta emäntä ei tietänyt mitä tapahtui. Hän oli aivan tunnotonna surusta. Hän näki näyn. Hän istui yösydännä äsken kynnetyllä pellolla. Kaikkialla hänen ympärillään kuukki suuria, vahvasiipisiä, terävänokkaisia lintuja. Ne olivat harmaita, tuskin harmaasta maasta eroittuvia.
Ne vartioivat häntä. Ne tuomitsivat häntä. Yhtäkkiä ne lehahtivat ylös ja laskeutuivat hänen päänsä päälle. Hän näki niiden terävät kynnet, niiden suipot nokat ja laahustavat siivet yhä likempänä. Se oli kuin surmaavaa raesadetta. Hän painoi päänsä kyyryyn ja tunsi täytyvänsä kuolla. Mutta kun ne tulivat likelle, ihan hänen päälleen, niin hänen täytyi katsahtaa ylös. Silloin hän näki, että nämä eukot olivat niitä harmaita lintuja.
Muudan eukoista alkoi puhua; hän tiesi mikä suruhuoneessa sopi. Oli jo vaiettu kyllin kauan. Mutta vaimo lennähti seisalleen kuin raipan lyönnistä. Mitä, näinkö tuo vaimo aikoi sanoa: "Sinä, Matti Lahtisen vaimo Anna Lahtinen, tunnusta jo, olet kylliksi kauan pettänyt Jumalaa ja meitä! Me tuomitsemme ja revimme riekaleiksi sinut."
Ei niin, nainen alkoi puhua miehistä. Ja toiset säestivät samaa, kun tilaisuus tarjoutui. Puhe ei ollut miesten ylistystä. Kaikki heidän tekemänsä pahuus paljastettiin. Tämä oli hylätyn vaimon lohduttamista.
Vääryyttä kertyi vääryyden päälle. Merkillisiä olentoja nuo miehet! He lyövät meitä ja juovat meidän rahamme. He panttaavat talomme. Ihme kyllä, kaikenlaisia on Herra Jumalakin luonut!
Kielet olivat kuin lohikäärmeen pistimet, ne tihkuivat myrkkyä, syöksyivät tulta. Kaikki sanoivat, mitä kunkin mielessä oli. Juttu liittyi juttuun. Vaimoja karkasi kodistaan juoppojen miestensä tähden. Vaimot olivat juoppojen miestensä orjia. Vaimoja hylättiin muiden naisten tähden. Kielet viuhuivat kuin piiskan läimäykset. Kotien kurjuus paljastettiin. Pitkiä litanioita luettiin. Miesten hirmuvallasta varjele meitä, laupias Herra Jumala!
Sairaudet ja köyhyys, lasten kuolema, talven pakkaset, vanhojen hoitamisvaivat, kaikki oli miesten syytä. Orjat kähisivät herraansa vastaan. He käänsivät otansa sitä kohti jonka jaloissa ryömivät.
Karanneen miehen vaimon korvia vihloi ja viilsi. Hän uskalsi puolustaa noita kelvottomia. "Minun mieheni", hän virkkoi, "on hyvä". Naiset hyökkäsivät pystyyn kähisten. "Hän on karannut. Hän ei ole parempi kuin kuka muu tahansa. Hänen, vanhana miehenä vähimmin olisi sopinut jättää vaimoaan ja lastaan. Luuletko häntä muita paremmaksi?"
Vaimoa vapisutti. Tuntui kuin häntä olisi laahattu pistävän pensaikon läpi. Hänen miehensäkö syntisten joukossa! Hän punastui häpeästä, mieli puhua, mutta oli vaiti. Hän pelkäsi. Hän ei rohjennut. Mutta miksi Jumala vaikeni? Miksi Jumala salli sellaista tapahtua?
Jos hän ottaisi kirjeen ja lukisi ääneen, silloin tuo myrkkyvirta roiskuen kääntyisi hänen päälleen. Kuoleman kauhu valtasi hänet. Hän ei uskaltanut. Hän melkein toivoi että röyhkiä käsi tunkeutuisi hänen taskuunsa ja vetäisisi kirjeen sieltä. Hänellä itsellään ei ollut siihen uskallusta. Työhuoneesta kuului suutarin vasaran koputus. Eikö kukaan kuullut, miten se nakutteli voitonriemuisena? Hän kyllä oli kuullut kolkutuksen ja se oli ärsyttänyt häntä koko päivän. Mutta ei kukaan naisista sitä älynnyt. Kaikkitietävä Jumala, eikö ole sinulla yhtään palvelijaa, joka näkee sydämeen? Hän mielellään kyllä kestäisi tuomionsa, kunhan vain pääsisi tunnustamasta. Hän tahtoi kuulla jonkun sanovan: "Kenen viekoituksesta olet valehdellut Jumalalle?" Hän kuulosti nuorten miesten askelten kopsetta painautuaksensa maahan kuolemaan.
* * * * *
Monta vuotta myöhemmin joutui eräs miehestään eroitettu vaimo naimisiin suutarin kanssa, joka oli ollut kisällinä hänen miehellään. Vaimo ei ollut tahtonut ensin suostua, mutta hänen kävi kuten sen, joka vetäistään venheen laidalle, kun on kerran koukkuun tarttunut. Kalastaja antaa sen leikkiä. Hän antaa sen rimpuilla sinne tänne. Hän antaa sen luulotella olevansa vapaa. Mutta kun se on aivan väsynyt eikä enää mitään jaksa, silloin hän sen keveästi riuhtasee veneen viereen, hinaa ylös ja kimmahuttaa veneen pohjaan, ennenkuin se älyääkään, mistä on kysymys.
Karanneen miehen vaimo oli eroittanut kisällin ja aikonut elää yksin. Hän halusi näyttää miehelleen, että hän oli viaton. Mutta missä oli mies? Eikö hän välittänyt hänen uskollisuudestaan? Hän näki puutetta. Lapset kävivät ryysyissä. Kuinka kauan luulikaan mies hänen jaksavan odottaa? Hänen oli ikävä, kun hänellä ei ollut ketään, kehen turvautua.
Eriksson edistyi hyvin. Hänellä oli puoti kaupungissa. Hänen kenkävarastonsa oli peililasihyllyillä leveiden ikkunain takana. Hänen liikkeensä suureni. Hän vuokrasi oman rakennuksen ja osti vieraskamariin shaggipäälliset huonekalut. Kaikki odotti vain vaimoa. Ja kun tämä oli tyyten tuskaantunut köyhyyteensä, niin hän tuli.
Ensi alussa hän oli hyvin arka. Mutta sen kummempia onnettomuuksia ei kohdannutkaan. Päivä päivältä hän tuli yhä levollisemmaksi ja onnellisemmaksi. Häntä kunnioitettiin kaikkialla, vaikka hän tiesi, ettei sitä ansainnut. Se piti hänen omantuntonsa valveilla ja hänestä tuli hyvä nainen.
Hänen ensimäinen miehensä palasi muutaman vuoden perästä asuntoonsa esikaupunkiin. Se oli jätetty häntä varten, ja hän asettui uudelleen siihen asumaan ja koetti hankkia työtä. Mutta hän ei saanut sitä, eikä kukaan kunnon ihminen tahtonut seurustella hänen kanssaan. Häntä halveksittiin, sillä välin kun hänen vaimonsa arvo yhä kasvoi. Ja kumminkin hän oli tehnyt oikein ja hänen vaimonsa väärin.
Mies säilytti salaisuutensa, vaikka hän oli vähällä menehtyä. Hän tunsi joutuvansa rappiolle, kun kaikki halveksivat häntä huonona miehenä. Ei kukaan luottanut häneen eikä uskonut hänelle työtä. Hän yhtyi siihen seuraan, jota voi saada ja oppi juopottelemaan.
Hänen ollessaan ihan hunningolla tuli pelastusarmeija kaupunkiin. Se vuokrasi itselleen suuren salin ja alkoi toimintansa. Kohta ensi-illasta keräytyi kaikenkaltaista roskakansaa sen kokoukseen ilkeyttä harjoittamaan. Kun tällaista menoa oli kestänyt noin viikon ajan, lähti Matti Lahtinenkin niihin lysteihin.
Kadulla oli ahdinko ja portilla tungos. Oli tyrkkiviä kyynärpäitä ja purevia kieliä, katupoikia ja renkejä, piikoja ja työläismuijia, rauhallinen poliisi ja räyhäävää roskaväkeä. Armeija oli uusi ja ajanmukainen. Tanssiaiset kuihtuivat, kapakat lakastuivat. Hienosto ja rantajätkät, kaikki riensivät pelastusarmeijaan.
Sali oli matala. Perällä tyhjä puhujalava. Istuimina maalaamattomia penkkejä ja lainattuja tuoleja. Lattia paikkailtu, katto hiessä, lamput savusivat. Rautakamiini keskellä lattiaa levitti häkää ja kuumuutta. Kaikki paikat täyttyivät tuokiossa. Likinnä lavaa istui naisia, säädyllisinä kuin kirkossa, juhlallisina kuin morsiustuolissa, ja heidän takanaan oli renttuja ja ompelijatyttöjä, ja ovensuussa istuivat katupojat sylitysten. Mutta portilla oli tappelu sisäänpyrkivien kesken.
Lava oli tyhjä. Kello ei ollut soinut. Yksi vihelteli, toinen hymyili. Penkit potkittiin palasiksi. "Sotahuutoja" sinkoili ilmaleijoina joukon keskellä. Yleisö huvittelihe omin neuvoin.
Sivuovi aukeaa. Raitista ilmaa virtaa sisälle. Kamiinin tuli leimahti. Syntyi hiljaisuus. Tarkkaava odotus valtasi salin. Vihdoinkin he tulivat, kolme nuorta naista, kitaria kantaen ja kasvot melkein leveälaiteisten hattujen kätkössä. Lavan rappusille päästyään he oitis heittäysivät polvilleen.
Yksi heistä rukoili ääneen. Hän kohotti päänsä ja sulki silmänsä. Ääni viilsi kuin veitsi. Rukouksen aikana oli hiljaista. Katupojat ja rantajätkät eivät olleet vielä päässeet alkuun. He odottivat tunnustuksia ja vilkastuttavia säveliä.
Naiset alkoivat työnsä. He lauloivat ja rukoilivat, veisasivat ja saarnasivat. He hymyilivät ja puhuivat onnestaan. Heidän edessään oli joukko rantajätkiä. Nämä alkoivat nousta seisomaan ja astuivat penkeille. Kuului pahanenteistä melua joukosta. Naiset lavalta näkivät vilahdukselta hirmuisia naamoja savun läpi. Miehillä oli märät, likaiset, pahalle haisevat vaatteet. He sylkäsivät ja kirosivat joka sanalle. Nämä naiset, joiden täytyi taistella heidän kanssaan, puhuivat onnestaan.
Kuinka rohkea tuo pikku armeija oli! Kuinka kaunista rohkeus onkaan! On kyllä ylpeyden aihetta, kun on Jumalan seurassa! Ei sopinut nauraa noille leveähattuisille. Päin vastoin oli hyvin uskottavaa, että he vielä voittaisivat nuo kamaroituneet kädet, julmat kasvot ja kiroilevat huulet.
"Yhtykäämme laulamaan!" huusivat pelastussotamiehet, "yhtykäämme laulamaan! On suloista laulaa." He näppäilivät kitaroitaan ja aloittivat useasti saman värssyn. Yksi ja toinen lähellä istuvista jo yhtyikin lauluun. Mutta nyt kaikui ovelta kevytmielinen renkutus. Sävelet taistelivat säveliä vastaan, sanat sanoja, ja kitara vihellyspilliä vastaan. Naisten voimakkaat, harjaantuneet äänet kilpailivat poikien käheiden, äänenmurroksessa olevien ja miesten möräjävien bassojen kanssa. Kun renkutuslaulu oli raukeamaisillaan, alettiin polkea ja viheltää ovella. Armeijalaisten laulu, pelastuslaulu uupui kuin haavoitettu soturi. Melu oli hirmuista. Naiset heittäysivät polvilleen.
He olivat aivan masentuneina, silmät ummessa. Ruumiit huojuivat äänettömässä tuskassa. Melu vaikeni. Pelastuskapteeni alkoi yht'äkkiä: "Herra, kaikki nämä voitat Sinä itsellesi. Kiitos Herra, että tahdot sotajoukkoosi johdattaa nämä kaikki! Kiitos Herra, että me saamme tuoda ne luoksesi!"
Kansajoukko kirkui, kähisi ja ulvoi. Oli kuin kaikkia näitä kurkkuja olisi kutkuttanut terävä veitsi. Oli kuin ihmiset olisivat pelänneet tulevansa voitetuiksi, aivan kuin he olisivat unohtaneet tulleensa vapaaehtoisesti.
Mutta nainen jatkoi ja lopuksi hänen terävä, leikkaava äänensä voitti. Heidän täytyi kuulla.
"Te huudatte ja meluatte. Vanha käärme teissä kiemurtelee ja raivoaa. Mutta se juuri on merkki. Siunattu olkoon vanhan käärmeen karjunta! Näkyy, että se kiusautuu, että se pelkää. Naurakaa meille! Lyökää säpäleiksi ikkunamme! Ajakaa meidät pois lavalta. Huomenna te kuulutte meille. Me valloitamme koko maan! Kuinka luulette voivanne vastustaa meitä? Kuinka voitte taistella Jumalaa vastaan!"
Kohta sen perästä komensi kapteeni yhden tovereistaan astumaan esille ja tekemään tunnustuksensa. Hän tuli hymyillen, seisoi uskaliaana, pelotonna ja suisti syntiensä ja kääntymyksensä historian pilkkaajien pariin. Missä oli tämä keittäjätär oppinut seisomaan hymysuin kaiken tämän pilkan keskellä? Moni niistä, jotka olivat tulleet pilkkaamaan, kalpeni. Mistä nämä naiset saivat rohkeutta ja voimaa? Heitä tukemassa oli joku heitä voimakkaampi.
Kolmas naisista astui esille. Hän oli mitä ihanin lapsi, rikkaiden vanhempain tytär ja hänellä oli mitä suloisin, lempeä lauluääni. Hän ei kertonut itsestään. Hänen todistuksensa oli muuan armeijan laulu.
Oli kuin voiton varjo olisi välähtänyt. Seurakunta unohtui kuuntelemaan. Tuo lapsi oli kaunis nähdä ja herttainen kuulla. Mutta kun hän vaikeni, niin rähinä kävi yhä kauheammaksi. Ovensuussa asetettiin penkit lavaksi ja joukko nousi sinne todistamaan.
Salissa olo kävi yhä tukalammaksi. Rautauuni hehkui tulipunaisena, ahmi ilmaa ja puhkui kuumuutta. Eturivin säädylliset naiset etsivät tilaisuutta päästäkseen pakenemaan, mutta ei näyttänyt mahdolliselta päästä ulos. Sotilaat puhujalavalla horjuivat ja hikoilivat. He huusivat ja rukoilivat voimaa. Yhtäkkiä kävi tuulahdus läpi ilman, kuiskaus saapui heidän korviinsa. He eivät tietäneet, mistä se tuli, mutta käsittivät että muutos tapahtui. Jumala oli heidän kanssaan. Hän soti heidän puolestaan.
Uudelleen sotaan! Kapteeni astui esille ja kohotti Raamatun päänsä päälle. "Rauhoittukaa, tyyntykää! Me tunnemme Jumalan vaikutusta keskellämme. Yksi kääntyminen on tulossa. Auttakaa meitä rukouksissamme! Jumala tahtoo lahjoittaa meille yhden sielun!"
He laskeusivat polvilleen hiljaiseen rukoukseen. Muutamat salissa olijoista yhtyivät rukoilemaan. Jännittävä odotus tarttui kaikkiin. Oliko se totta? Tapahtuiko jonkun lähimäisen sydämessä jotain suurta täällä heidän joukossaan? Saivatko he nähdä semmoista? Voivatko nämä naiset jotain vaikuttaa?
Hetkiseksi oli joukko voitettu. Nyt se yhtä ahnaasti halusi ihmetyötä kuin äsken pilkkaa. Ei uskallettu hievahtaakaan. Kaikki huohottivat odotuksesta, mutta ei mitään tapahtunut. "Oi Jumala, Sinä hylkäät meidät, Sinä hylkäät meidät, oi Jumala!"
Kaunis pelastussotilas alkoi laulaa. Hän valitsi mitä lempeimmän sävelen, kaihon viehkeimmän lapsen: "Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla."
Sanat olivat vain hiukan muutettuja. Suomalaisen paimentytön laulu oli hellävaroin muodosteltu Jeesuksen kutsuksi sieluille. "Voi minun kultani, kun et tule jo."
Lempeästi värähdellen kuin lapsen rukous, kuin hyväily, kuin siunaus, tunki laulu sieluun.
Seurakunta oli ääneti, se vaipui säveleihin. "Vuoret ja metsät ikävöivät, taivas ja maa ovat odotuksessa. Ihminen ja kaikki mitä maailmassa on, janoovat, ettäs avajaisit valolle sielusi. Silloin kirkkaus leviää yli maan, eläimet pääsevät alennustilastaan. Luomakunnan huokaus loppuu."
"Voi minun kultani, kun et tule jo."
Ei ole totta, että olet unohtunut kuninkaan kultaisen kartanon puoleen. Synkissä metsissä, kurjissa hökkeleissä viihdyt. Ja sittenkin sinä kieltäydyt tulemasta; Minun valoisa taivaani ei sinua vedä.
"Voi minun kultani, miks' et tule jo?"
Salissa yhä useampi yhtyi lauluun. He eivät tietäneet, mitä sanoja käyttivät. Sävel oli kylliksi. He päästivät koko kaipuunsa ilmoille näissä sävelissä. Jo laulettiin ovenkin suussa. Laulu mursi sydämet, masensi tahdon. Se ei soinut enää kuin surkea valitus, vaan voimakkaana, mahtavana, käskevänä.
"Voi oma kultani, miks' et tule jo?"
Ovensuussa, pahimpien joukossa seisoi Matti Lahtinen. Hän oli kovin rentun näköinen, vaikkei ollut juovuksissa sinä iltana. Hän seisoi ja ajatteli; "Jospa saisin puhua, jospa saisin puhua."
Tämä oli merkillisin tilaisuus ja huone mitä hän oli nähnyt. Joku ääni puhui hänelle. "Tämä on se kaisla, jolle saat kuiskata, ne aallot, jotka kannattavat äänesi."
Laulajat hätkähtivät. Oli, kuin he olisivat kuulleet korvissaan leijonan karjuntaa. Voimakas, hirveä ääni puhui hirveitä sanoja.
Hän pilkkasi Jumalaa. Miksi ihmiset viitsivät Jumalaa palvella! Hän hylkää kumminkin kaikki, jotka häntä palvelevat. Hän petti oman poikansakin. Jumala ei auta ketään.
Ääni paisui yhä mahtavammaksi ja hetki hetkeltä yhä pauhaavammaksi. Moista voimaa ei olisi kukaan luullut lähtevän ihmiskeuhkoista. Sellaisen raivon puuskaa ei ollut kukaan ennen kuullut särjetystä, poljetusta sydämestä puhkeavan. He painoivat päänsä kuin erämaan vaeltaja myrskyn noustessa.
Jylhän mahtavia sanoja. Ne olivat kuin välähteleviä vasaraniskuja Jumalan valtaistuinta vastaan; Häntä vastaan, joka kiusasi Jobia, antoi marttyyrien kärsiä ja tunnustajiensa palaa roviolla. "Tuo kurja, milloin hän korjaa valtakuntansa? Milloin hän lakkaa auttamasta pahuuden voittoa?"
Muutamat olivat alussa koettaneet nauraa. Toiset olivat luulleet kaiken olevan leikkiä, mutta nyt vapisten kuulivat, että se oli täyttä totta. Jo nousi muutamia paetakseen puhujalavalle. He pakenivat pelastusarmeijan turviin, sillä tämä veti Jumalan vihan heidän päällensä.
Ääni kysyi kiukusta kähisten, mitä palkkaa he odottivat vaivastaan, kun palvelivat Jumalaa? Heidän ei huolinut odottaakaan taivasta, sillä Jumala oli tarkka taivaalleen. "Muuan mies", sanoi hän, "oli tehnyt enemmän hyvää kuin tarvitaan autuuden ansaitsemiseksi. Hän oli antanut suuremman uhrin, kuin mitä Jumala vaatii. Mutta sitten hän viekoittui syntiin. Elämä on pitkä. Hän tuhlasi ansaitsemansa armon jo tässä maailmassa. Hän joutui kadotettujen joukkoon."
Puhe oli kuin peloittava pohjoismyrsky, joka ajaa laivat satamaan. Pilkkaajan puhuessa syöksyi naisia lavalle. Tartuttiin pelastussotilaiden käsiin ja niitä suudeltiin. Herätys seurasi herätystä. Sotilaat ehtivät töin tuskin ottaa heitä kaikkia vastaan. Vanhukset ja pojat ylistivät Jumalaa.
Mutta puhuja jatkoi. Sanat hurmasivat häntä. Hän virkkoi itsekseen: "Minä puhun, minä puhun, vihdoinkin puhun. Minä sanon heille salaisuuteni enkä kumminkaan sano sitä." Ensi kertaa sen jälkeen kuin hän suuren uhrinsa oli tehnyt, tunsi hän itsensä surustansa päässeeksi.
* * * * *
Oli keskikesän sunnuntai-aamupäivä. Kaupunki oli kuin kivinen erämaa. Ei näkynyt edes kissaa, ei varpusta, tuskinpa kärpästäkään päivänpuoleisella seinällä. Ei kohonnut savua ainoastakaan uuninpiipusta. Tuskinpa oli ilmaakaan tukahduttavilla kaduilla. Koko seutu oli kuin kivikkopelto, josta kohosi kiviseiniä.
Missä olivat koirat ja ihmiset? Missä olivat nuoret naiset kaitoine hameineen, leveine hihoineen, pitkine käsineineen ja punaisine päivänvarjoineen? Missä olivat puotipojat ja keikarit, pelastussotilaat ja katupojat?
Mihin ne riensivät tänä kasteen virkistämänä aamuna nuo kirjavat huviretkeilijäjoukot vasuineen, käsihanureineen ja pulloineen, joita laivat olivat kukkurallaan? Ja miks'ei kuulunut pitkää raittiusväen kulkuetta? Liput liehuivat, rummut rämisivät, katupojat hoilivat, hyppivät, hurrasivat. Tai missä nyt viipyivät sinikuomuiset vaunut, joissa pienokaiset nukkuivat isien ja äitien juhlallisina heitä työntäessä pitkin katuja?
He kaikki olivat metsään menossa. Heidän vaikerruksensa kajahteli kaduilla. Oli kuin rakennukset olisivat ajaneet heitä jälestä. Vihdoinkin, vihdoinkin pilkoitti vihreyttä. Aivan kaupungin lähelle, missä tie kiemurtelee yli korkeiden, alavien ketojen, missä leivo iloisemmin lirittelee, missä apilas tuoksuu hunajatuoksuaan, sinne olivat ensimäiset uuvahtaneet. Hattu niskassa, nenä nurmessa kylpivät he auringonpaisteessa ja kukkaistuoksussa, sielun virkistyessä levosta ja laiskuudesta.
Mutta metsään vievällä tiellä ponnistelivat eväspussien kantajat ja pyöräilijät. Pojat kulkivat lapioineen ja kirkkaine metallilaukkuineen. Tytöt tanssivat tomupilvien keskellä. Taivas, lippuja, rumpuja, käsityöläisperheitä ja työmiesjoukkoja. Vaunuja vetävät pystyyn kahoilevat hevoset heittivät etujalkojaan joukkojen päällitse. Raju, juopunut kisälli hyppäsi rattaille, mutta reippaat naiset tyrkkäsivät hänet alas ja nyt hän räpisteli selällään maantien tomussa.
Satakieli metsässä soitti ja lauloi, vihelti ja raksutteli. Koivut eivät viihtyneet siellä. Ne olivat mustuneet juuriltaan. Pyökit muodostivat korkeita temppelejä, kerros kerroksen päälle poikkijuovaisesta vihreydestään. Sammakko istui pyydystellen kielellään kärpäsiä. Se sai yhden joka nykäisyllä. Siili samoili vanhoissa kahisevissa pyökinlehdissä. Sudenkorennot lensivät noron poikki välkkyvin siivin. Ihmiset painautuivat eväskoriensa ääreen. Kultakuoriaisia ryömi heidän ympärillään ruohikossa. Sirittävät, ketterät sirkat koettivat tehdä heidän sunnuntainsa hauskaksi.
Yhtäkkiä hävisi siili. Se kääriytyi piikkeihinsä. Sirkat sukelsivat ruohikkoon, aivan mykistyneinä. Satakieli oli laulaa itsensä hulluksi. Kitaransoittoa, kitaransoittoa! Pelastusarmeija kulki pyökkien alitse. Väki syöksyi ylös tylsästä levostaan puiden siimeksestä. Tanssilava ja krokettikenttä jäivät tyhjiksi. Kiikku ja karuselli saivat tunnin lepoajan. Penkit täyttyivät ja kuulijoita istui joka mättäälle.
Pelastusarmeija oli nyt kasvanut mahtavaksi ja voimakkaaksi. Useita ihania kasvoja varjosti nyt pelastushattu. Moni vankka mies oli pukeutunut punaiseen takkiin. Järjestys ja rauha vallitsi joukoissa. Herjaussanoja ei uskallettu päästää ulos huulilta. Kiroukset saivat jymähdellä vahingottomina hampaiden takana. Ja Matti Lahtinen, tuo mainio Jumalan kieltäjä, seisoi nyt lavan edustalla lipunkantajana. Punaiset lipun liepeet hyväilivät ystävällisesti hänen harmaita hapsiaan.
Pelastussotilaat eivät olleet unohtaneet vanhusta. Häntä oli heidän kiittäminen ensimäisestä voitostaan. He tulivat hänen luokseen hänen yksinäisyyteensä. He pesivät hänen lattiansa ja korjasivat hänen vaatteensa. He eivät kieltäytyneet seurustelemasta hänen kanssaan ja hän sai heidän kokouksissaan puhua.
Siitä pitäen kun hän oli rikkonut hiljaisuuden, oli hän onnellinen. Hän ei ollut enää Jumalan vihollinen. Hänessä oli kuohahtelevaa voimaa. Hän oli onnellinen saadessaan päästää sen kuuluville. Oli onnellinen, kun salit kajahtelivat hänen leijonanäänestään.
Hän puhui aina itsestään, kertoi aina oman tarinansa. Väärinymmärrettyjen kohtaloita hän kuvasi. Hän puhui veriin saakka tehdyistä uhrauksista, joista ei oltu saatu palkkaa, tunnustusta. Hän puhui peitellen, mitä puhui. Hän kertoi heille salaisuutensa, sitä kumminkaan kertomatta.
Ja hänestä tuli runoilija. Hänellä oli voima voittaa sydämiä. Hänen takiaan keräytyivät joukot pelastusarmeijan puhujalavan luo. Hän veti heitä sinne suloisilla, lennokkailla kuvauksillaan, jotka täyttivät hänen sairaat aivonsa. Hän vangitsi heidät sydäntäsärkevillä valituksensanoillaan, joita hänen sydämensä tuska oli hänelle opettanut.
Kenties hänen henkensä oli muinoin vieraillut täällä muutoksien ja kuoleman maassa. Kukaties hän silloin oli ollut mahtava runoilija, joka oli tottunut soinnuttelemaan sydämen kieliä, mutta oli suuren rikoksen takia tuomittu alkamaan uudelleen maallisen vaelluksensa ja elämään käsiensä työstä, tietämättä henkensä voimista. Mutta nyt oli hänen henkensä kahleet murrettu. Hän oli juuri vapautunut vanki, joka valonarkana, sekavana, mutta kumminkin vapaudestaan riemuitsevana kulki kautta muinaisten taistelutanterien.
Raju, taitamaton laulaja, tuo mustarastas, joka oli kasvanut kottaraisten kera, kuulosti epäillen sanoja, jotka pyrkivät hänen huulilleen. Mistä hän sai voimaa pakoittaa kansan ihastuneina kuuntelemaan puheitansa? Millä voimalla hän pakoitti ylpeät ihmiset polvilleen käsiänsä vääntelemään?
Häntä vapisutti aina, ennenkuin hän alkoi puhua. Sitten hän kävi tyyneksi ja rauhalliseksi. Hänen mittaamattoman kärsimyksensä syvyydestä kohosi lakkaamatta tuskalla täytettyjä sanojen pilviä.
Ne puheet eivät tulleet koskaan painetuiksi. Ne olivat metsämiehen huudahduksia, kumajavia torventoitotuksia, herättäviä, elvyttäviä, pelästyttäviä ja houkuttelevia. Mahdotonta on niitä koota, mahdotonta niitä kertoa. Ne olivat salamoita ja jyräjäviä ukkosenpamahduksia. Sydämen syöksivät ne synkkään tuskaan. Mutta haihtuvia ne olivat. Ei voinut niitä koskaan tavoittaa. Kosken voi mitata viime pisaraan saakka, vaahdon roiskuvaa hyökyä voi maalari kuvata, mutta ei noiden puheiden väistyvää, ryöppyävää, pikaista, paisuvan vuolasta virtaa.
Sinä päivänä metsässä hän kysyi kuulijoiltaan, tiesivätkö he, kuinka
Jumalaa oli palveltava? — Niinkuin Uria palveli kuningastaan.
Nyt hän itse puhujalavalla muuttui Uriaksi. Nyt hän kautta erämaan lennätti kuninkaansa kirjettä. Hän ratsasti ypö yksin. Autius pelästytti häntä. Hänen ajatuksensa olivat synkkiä. Mutta hän hymyili ajatellessansa vaimoaan. Erämaa muuttui kukkatarhaksi häntä muistellessa. Lähteitä pulppusi maasta häntä ajatellessa.
Hänen kamelinsa kompastui. Hänen sielunsa täyttyi pahoilla aavistuksilla. Onnettomuus on korppikotka, joka rakastaa erämaata, ajatteli hän. Hän ei kääntynyt, vaan samosi eteenpäin valtiaansa kirjeen kera. Hän sai tallata ohdakkeita. Hän kulki skorpioonien ja kyykäärmeiden keskitse. Hänellä oli nälkä ja häntä janotti. Hän näki karavaanien soluvan tummana juovana erämaan hiekassa. Hän ei mennyt niiden luo. Hän ei uskaltanut sekaantua vieraihin. Ken kantoi kuninkaan kirjettä, hänen täytyi kulkea yksin. Hän näki iltaisin paimenten valkeita telttoja. Ne houkuttelivat häntä kuin oman vaimon hymyilevä asunto. Hän luuli näkevänsä valkeita harsoja, jotka huiskuttivat hänelle. Hän siirtyi teltan luota yksinäisyyteen. Voi, jos ne varastavat hänen kuninkaansa kirjeen!
Hän käy horjuen, kun väjyvät ryövärit häntä ahdistavat. Hän ajattelee kuninkaansa kirjettä. Hän lukee sen, sitten hävittääksensä sen. Hän lukee sen ja saa uutta rohkeutta. Nouse, heräjä, Juudan sotamies. Hän ei tuhoa kirjettä. Hän ei antaudu ryöväreille. Hän taistelee ja voittaa. Ja niin edelleen ja yhä edelleen. Hän kuljettaa kuolemantuomiotaan tuhansien vaarojen kautta. — —
Niin on Jumalankin tahtoa toteltava veriin, kuolemaan saakka. — — —
Matti Lahtisen puhuessa seisoi hänen eronnut vaimonsa kuuntelemassa. Hän oli astellut metsään aamusella säteilevän iloisena uuden miehensä käsikoukussa, hyvin rouvamaisena, kiireestä kantapäähän kunnioitusta herättävänä. Tytär ja sällit kantoivat eväskoreja. Palvelijatar seurasi jäljestä nuorimman lapsen kanssa. Kaikki osoitti onnea, tyytyväisyyttä ja hauskuutta.
Sitten olivat he lepäilleet ja loikoneet viidakossa. Oli juotu ja syöty, he olivat tarjonneet ja heille oli tarjottu, oli leikitty ja naurettu. Ei ajatustakaan muinaisista ajoista! Omatunto oli vaiti kuin ravittu lapsi.
Tosin silloin, kun hän oli nähnyt entisen miehensä hutikassa hoipertelevan hänen ikkunansa ohi, oli hän tuntenut piston sydämessään.
Sittemmin oli hän kuullut miehestään tulleen pelastusarmeijan loistotähden. Siitä hän oli rauhoittunut kerrassaan. Nyt hän sai kuulla miestään. Hän ymmärsi hänen puheensa. Hän ei puhunut Uriasta. Hän kertoi itsestään. Hän vääntelihen ajatellen, mitä oli uhrannut. Hän silpoi palasia omasta sydämestään ja viskoi ne kansanjoukon keskeen. Hän tunsi sen erämaan ratsastajan, sen ryövärien voittajan. Ja tämä sammuttamaton tuska tuijotti häntä vastaan kuin ammoittava hauta.
Tuli yö. Ihmiset läksivät metsästä. Hyvästi vihreys, hyvästi kukkaset! Hyvästi avara taivas, jääkää hyvästi! Käärmeet alkoivat madella mättäissä. Sammakot kämpivät teille. Metsä muuttui rumaksi. Kaikki ikävöivät kotiin kivierämaahan, kuutamomaisemaan. Siellä on niin hyvä oleskella. Kenties kärsivä ihmissydän siellä pikemmin käy kohti kiiruista kivettymistään.
* * * * *
Vaimo Anna Eriksson oli kutsunut luokseen entiset ystävänsä. Esikaupungin käsityöläisemännät ja köyhät apulaismuijat tulivat aamupäiväkahville. Ne samat, jotka olivat olleet pakopäivänäkin, olivat nyt hänen luonaan. Yksi vain oli uusi, pelastuskapteeni Maria Andersson.
Anna Eriksson oli nyt usein käynyt pelastusarmeijassa. Hän oli kuullut miehensä puheita. Aina kertoi tämä itsestään. Vaimo tunsi aina hänen peitetyn elämäntarinansa. Hän oli Abraham. Hän oli Job. Hän oli Jeremias, jonka ihmiset upottivat kaivoon. Hän oli Elias, jota lapset tiellä häväisivät.
Tämä suru tuntui vaimosta pohjattomalta. Se näytti omistavan joka äänen, jonka hän kuuli, ja ottavan naamarikseen kaiken, mitä hän kohtasi. Hän ei ymmärtänyt, että mies puhui itsensä terveeksi, että hänen rinnassaan iloitsi ja ailakoi riemu runoilijavoimastaan.
Hän oli kuljettanut tyttärensä myös armeijaan. Tytär ei ollut tahtonut lähteä. Hän oli ankara, hyvä ja tunnollinen. Leikkivää nuoruutta ei ollut vähääkään hänen veressään. Hän oli syntynyt vanhana.
Hän oli kasvanut häveten isäänsä. Hän kulki suorana ja karmeana ikäänkuin sanoisi: "Katsokaa, tässä on halveksitun miehen tytär. Voitteko moittia minun käytöstäni!" Hän oli äitinsä ylpeys. Kumminkin tämä huokasi joskus: "Voi, jospa tyttäreni kädet eivät olisi niin valkeat, ehkäpä hänen hyväilynsä olisivat sitten lämpimämmät!"
Tyttö istui armeijassa ylpeästi hymyillen. Hän halveksi teatterinäytäntöjä. Kun hänen isänsä nousi puhumaan, tahtoi hän lähteä. Vaimo Anna Erikssonin käsi tarttui lujasti kuin pihdit hänen käteensä. Tyttö jäi paikoilleen. Sanavirta alkoi pulputa. Mutta enemmän kuin sanat puhui hänelle hänen äitinsä käsi.
Se käsi voihki tuskissaan, suonenvetokohtaukset tärisyttivät sitä. Se lepäsi hänen kädessään hervotonna kuin kuolleena. Se tempoili raivoisasti ympärilleen polttavana kuumeesta. Äidin kasvot eivät mitään ilmaisseet, mutta hänen kätensä kärsi ja taisteli.
Vanha puhuja kuvasi vaitiolon kärsimystä. Jeesuksen ystävä makasi sairaana. Tämän sisaret lähettivät sanan mestarille. Mutta Hänen aikansa ei ollut vielä tullut. Jumalan valtakunnan tähden täytyi Latsaruksen kuolla.
Sitten hän antoi kaikenlaisen parjauksen ja panettelun tulvien tahrata Kristuksen mainetta. Ja hän kuvasi Hänen tuskiaan, jolle jo oma säälinsäkin tuotti kärsimystä ja joka taisteli kuolonkamppausta kuin Latsaruskin. Ja kumminkin täytyi Hänen vaieta.
Hänen olisi tarvinnut virkkaa vain yksi sana voittaakseen takaisin ystäviensä kunnioituksen. Mutta Hän vaikeni. Hänen täytyi kuulla sisarien valitusta. Hän lausui heille totuuden sanoilla, joita he eivät ymmärtäneet. Viholliset pilkkasivat Häntä.
Ja niin edelleen yhä vaikuttavammin ja vaikuttavammin.
Anna Erikssonin käsi lepäsi tyttärensä kädessä. Se tunnusti syntinsä ja kertoi: "Tuo mies tuolla on itse vaikenemisen marttyyri. Häntä tuomitaan väärin. Yksi sana voisi hänet vapauttaa."
Äiti ja tytär kulkivat yhdessä kotiin. He astelivat ääneti. Nuoren kasvot olivat kuin kivestä. Hän mietti ja koetti johtaa muistoonsa ennen kuulemiaan. Äiti katsoi tuskallisesti häneen. Mitä kaikkea hän tiesi?
Seuraavana päivänä olivat sitten Anna Erikssonin luona kahvikutsut. Puhe luisti hauskasti päivän kaupoista, puukenkien hinnoista ja näpistelevistä piioista. He kaatoivat kahvia teevateihinsa ja olivat suopeita ja huolettomia. Vaimo Anna Eriksson ei voinut ymmärtää, miksi hän ennen oli aina pelännyt heitä ja luullut aina, että nuo vielä kerran olivat häntä tuomitsevat.
Kun he olivat saaneet toisen kuppinsa ja istuivat tyytyväisinä lepattavine kahvikuppineen ja teevadit leivoksia täyteen ahdettuina, otti emäntä puhevuoron. Hänen sanansa olivat hiukan juhlallisia, mutta hänen äänensä oli levollinen.
"Nuori on aina varomaton. Tytölle, joka menee naimisiin oikein ajattelematta, mitä kaikkea hän joutuu kokemaan, saattaa tulla suuria suruja. Kenellä oli vaikeammat olot kuin minulla?"
Sen he kaikki tiesivät. He olivat olleet hänen luonaan ja olivat ottaneet osaa hänen suruunsa.
"Nuori on ajattelematon. Hän on vaiti vain häpeän tähden sellaisesta, mitä hänen tulisi sanoa. Hän ei uskalla puhua ihmisten juorujen pelossa. Ja ken ei ole puhunut oikealla hetkellä, saa usein surra sitä koko elämänsä."
He uskoivat tämän kaiken olevan totta.
Hän oli kuullut Lahtisen puhuvan eilen kuten monta kertaa ennenkin. Nyt täytyi hänen virkkaa miehestä jotain heille. Hän kävi katkeraksi ja levottomaksi ajatellessaan, mitä kaikkea mies oli kärsinyt hänen tähtensä. Mutta sitten hän ajatteli, että Lahtisen, vanhana miehenä, kumminkin olisi pitänyt älytä olla ottamatta häntä, joka oli nuori, vaimokseen.
"En uskaltanut sanoa sitä nuorena ollessani, että armeliaisuudesta hän lähti luotani, sillä hän luuli minun tahtovan saada Erikssonin. Minulla on kirje todistukseksi."
Hän luki kirjeen heidän kuultensa. Kyynel kieri sävyisästi pitkin hänen poskeaan.
"Hän oli vain erehtynyt mustasukkaisuudessaan. Erikssonin ja minun välillä ei silloin vielä ollut mitään. Kului neljä vuotta, ennenkuin menimme naimisiin. Mutta minä tahdoin virkkaa tämän nyt, sillä Lahtinen on liian hyvä väärin ymmärrettäväksi. Hän ei karannut vaimonsa ja lapsensa luota kevytmielisyydestä, vaan hyvässä tarkoituksessa. Tahdon, että se tulee kaikkien tiedoksi. Kapteeni Andersson kenties ottaa lukeakseen kirjeen armeijassa. Tahdon, että Lahtisen kärsimä vääryys tulee sovitetuksi. Tiedän kyllä, että olen vaiennut liian kauan. Mutta ei tee mieli panna itseänsä alttiiksi juopporentun tähden. Nyt on toinen asia."
Naiset istuivat melkein kivettyneinä. Anna Erikssonin ääni värähteli hiukan, kun hän virkkoi hieman hymyillen:
"Ja nyt, rouvat, tokkopa te koskaan enää haluatte pistäytyä luonani?"
"Kuinka niin! Rouva Erikssonhan oli silloin vielä niin nuori. Eihän rouva Eriksson voinut sitä auttaa. — Sehän oli hänen vikansa, kun antoi mielikuvituksensa pettää itsensä."
Hän hymyili. Siinä olivat ne kovat nokat, jotka olisivat voineet nokkia hänet palasiksi. Totuus ei ollut vaarallinen, eikä valhekaan. Nuoret miehet eivät odottaneet häntä oven takana.
Tiesikö hän, vai oliko tietämättä, että hänen vanhin tyttärensä samana aamuna oli lähtenyt kodistaan ja mennyt isänsä luo?
* * * * *
Tieto levisi kaikille siitä, minkä uhrauksen Matti Lahtinen oli tehnyt pelastaakseen vaimonsa kunnian. Häntä ihailtiin. Hänelle naurettiin. Hänen kirjeensä luettiin pelastusarmeijassa. Muutamat itkivät liikutuksesta. Monet tulivat ja pusersivat hänen kättänsä kadulla. Ja hänen tyttärensä muutti hänen luokseen.
Lähinnä seuraavana iltana näiden tapausten perästä vaikeni hän kokouksessa. Hän ei tuntenut mitään kutsumusta. Kerran pyydettiin häntä puhumaan. Hän nousi lavalle, pani kätensä ristiin ja alkoi.
Pari sanaa lausuttuansa hän pysähtyi hämillään. Hän ei tuntenut ääntään. Missä oli leijonan ääni? Missä oli pauhaava pohjatuuli? Missä sanojen kuohu? Hän ei voinut käsittää, ei voinut käsittää.
Hän hoiperteli takaperin. "Minä en voi", mumisi hän. "Jumala ei anna minulle enää voimaa puhua." Hän painautui penkille ja kätki päänsä käsiinsä. Hän keräsi koko ajatusvoimansa, aluksi miettiäksensä, mistä hän tahtoi puhua. Ikäänkuin hänellä ennen olisi ollut tapana mietiskellä. Voiko hän nytkään miettiä? Ajatukset pyörivät hänen päässään.
Kenties se onnistuisi, jos hän uudelleen nousisi, asettautuisi sinne, missä hänen oli tapansa seisoa ja alkaisi tavallisella rukouksellaan. Hän koetti. Hän kävi tuhkanharmaaksi kasvoiltaan. Katseet kääntyivät häneen. Kylmä hiki kihoili hänen otsalleen. Ei pienintäkään ääntä tullut hänen huuliltaan.
Hän istui paikallaan katkerasti nyyhkyttäen. Lahja oli riistetty häneltä. Hän koetti puhua, koetti hiljaa itsekseen. Mistä hän puhuisi? Hänen surunsa oli anastettu häneltä. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa ihmisille, jota ei olisi saanut ilmaista heille. Hänellä ei ollut enää salaisuutta, mitä peitellä. Hän ei tarvinnut runojaan. Runo karttoi häntä.
Tämä oli kuolon kamppausta. Se oli taistelua elämästä. Hän tahtoi pidättää sitä, mikä oli jo mennyttä. Hän tahtoi saada surunsa takaisin, voidakseen taaskin puhua. Hänen surunsa oli poissa. Hän ei voinut puhua.
Hän hoiperteli kuin juopunut puhujalavalle uudelleen ja yhä uudelleen. Hän sammalsi muutamia merkityksettömiä sanoja. Hän luki kuin ulkoläksyä, mitä oli kuullut muiden puhuvan. Hän koetti matkia itseään. Hän etsi ja etsi hartautta silmistä, lyhyttä hengitystä ja hiiskumatonta hiljaisuutta. Hän ei keksinyt mitään. Se, mikä oli ollut hänen ilonsa, oli viety häneltä.
Hän vaipui takaisin pimeyteen. Hän kirosi, että hän puheillaan oli kääntänyt vaimonsa ja tyttärensä. Hän oli omannut kalleimman ja oli sen kadottanut. Hänen tuskansa oli hirmuinen. — Mutta se ei ollut sellaista surua, josta nero elää.
Hän oli maalari käsiä vailla. Laulaja, joka oli menettänyt äänensä.
Hän oli puhunut ainoastaan omasta surustaan. Mistä hän puhuisi nyt?
Hän rukoili: "Oi Jumala, koska kunnia on mykkä, mutta väärinymmärrys puhuu, niin anna minun uudelleen olla syyttömästi soimattuna. Koska onni on mykkä, mutta suru sanelee, niin anna minulle takaisin suruni!"
Mutta kruunu oli otettu häneltä. Hän istui siinä kurjaakin kurjempana, sillä hän oli suistunut alas elämän kukkuloilta. Hän oli kukistunut kuningas.
RUBEN ENO.
Olipa kerran, kohta kahdeksankymmentä vuotta sitten, pieni poika, joka kulki torilla ja leikitteli hyrrällä. Pikku palleroisen nimi oli Ruben. Hän oli vasta kolmivuotias, mutta hän huiskautti pientä ruoskaansa niin reimasti kuin kuka muu tahansa ja antoi hyrrän surista niin, että ilo ilolle tuntui.
Sinä päivänä, kahdeksankymmentä vuotta sitten, oli mainion kaunis kevätilma. Oli maaliskuu, ja kaupunki oli jaettu kahteen maailmaan, lämpimään, valoisaan päivänpaisteen maailmaan ja pimeään, kylmään varjon valtakuntaan. Koko tori kuului auringonpaisteelle, lukuunottamatta kapeaa viirua pitkin toista kartanoriviä.
Mutta tapahtuipa niin, että pikku poika, niin reipas kuin olikin, väsyi pyörittämään hyrräänsä ja etsi jotain lepopaikkaa. Sitä ei ollut vaikea löytää. Penkkejä kyllä ei ollut, mutta joka talo oli varustettu kivirappusilla. Pikku Ruben ei voinut toivoa mukavampaa.
Hän oli pieni tunnollinen naskali. Hänellä oli hämärä aavistus, ettei ollut äidin mieliksi, jos hän istuisi vieraiden ihmisten rappusilla. Äiti oli köyhä, mutta juuri sen takia ei saanut koskaan näyttää siltä, että hän tahtoisi anoa jotain muilta. Siksi hän meni ja istuutui kotinsa kivirapuille, sillä he asuivat myös torin reunassa.
Ne raput olivat varjossa, ja siellä oli hyvin kylmä. Pienokainen nojasi päätään kaidepuuhun, ja hänen oli kerrassaan mainio olla. Hetkisen hän vielä näki auringonpaisteen ailakoivan torilla ja poikien juoksentelevan ja hyrräin pyörivän — mutta pian painuivat silmät kiinni ja hän nukahti.
Hän nukkui varmaankin tunnin ajan. Kun hän heräsi, ei hän voinut yhtä mainiosti kuin äsken nukahtaessaan, vaan kaikki tuntui kauhean ikävältä. Hän meni itkien äidin luo, ja äiti huomasi että hän oli kipeä ja pani hänet sänkyyn. Parin päivän perästä oli poika kuollut.
Mutta siihen ei hänen tarinansa lopu. Oli näet niin, että hänen äidilleen koitui tästä suru, oikea sydämen suru, joka ei välitä vuosista eikä kuolemastakaan. Äidillä oli useita muita lapsia, ja monet huolet veivät hänen ajatuksensa ja aikansa, mutta aina kumminkin oli sopukka hänen sielussaan, jossa Ruben poikansa voi asua aivan häiritsemättä. Äidistä tuntui, kuin olisi hän yhä elossa. Kun hän näki lapsiparven leikkivän torilla, niin Ruben juoksi siellä joukossa, ja kun hän puuhaili kotona, uskoi hän todella, että pienokainen vieläkin istui ja nukkui ulkona vaarallisilla kivirapuilla. Varmastikaan ei yksikään äidin elävistä lapsista ollut niin alati hänen ajatuksissaan kuin vainaja.
Muutaman vuoden kuluttua kuolemastaan sai pikku Ruben sisaren. Ja kun tämä pääsi niin vanhaksi, että voi juosta torille ja leikkiä hyrrällä, tapahtui, että hänkin lepuuttelihen kivirapuilla. Mutta äidistä tuntui samassa, kuin olisi joku nyhtänyt häntä hameesta, ja hän riensi heti ulos ja koppasi pikkusisaren sellaisella kyydillä rappusilta, että tämä muisti sen koko ikänsä.
Ja vielä vähemmän hän unohti, miten merkilliset äidin kasvot olivat ja miten ääni värisi, kun hän virkkoi: "Tiedätkö, että sinulla kerran oli pieni Ruben niminen veli, joka kuoli siitä syystä, että hän istui niillä kivirapuilla ja kylmettyi? Ethän toki, äidin Bertta, tahtone kuolla?"
Ruben veli kävi pian yhtä eläväksi siskoilleen kuin äidillensäkin. Äidillä oli sellainen vaikutus, että he kaikki katselivat asioita hänen silmillään, ja pian oli heilläkin sama kyky kuin hänellä nähdä veljen istua nypöttävän kivirapuilla. Eikä tietysti pistänyt kenenkään päähän istuutua sinne. Niin pian kuin he näkivät jonkun istuvan kivirapuilla, kiviaidalla tai kivellä tien vieressä, tunsivat he piston sydämessänsä ja muistivat Ruben veljeä.
Vielä oli huomattavaa Ruben veljestä, että hänet asetettiin aina etusijalle, kun sisarukset puhuivat toisistaan. Kaikki lapsethan tiesivät että he olivat vain kiusallista ja huolestuttavat joukkoa, josta oli äidille pelkkää vastusta ja vaivaa. He eivät voineet uskoa, että äiti surisi syvästi, jos kadottaisi jonkun heistä. Mutta kun äiti nyt todella suri Ruben veljeä, niin varmastikin hän lienee ollut paljoa kiltimpi kuin he.
Ei ollut harvinaista, että joku heistä ajatteli näin: "Voi, jospa voisin olla äidille yhtä suureksi iloksi kuin Ruben veli!" Ja kumminkaan ei kukaan tietänyt hänestä sen enempää kuin että hän oli leikkinyt hyrrällä, istunut kivirapuilla ja kylmettynyt. Mutta hän varmaan oli merkillinen, kun äiti häntä niin rakasti.
Merkillinen hän olikin, sillä hänestä oli enemmän kuin muista lapsista iloa äidille, joka oli jäänyt leskeksi ja teki työtä surussa ja puutteessa. Mutta lapset uskoivat varmasti äidin surevan niin suuresti kolmivuotiaan pienokaisensa kuolemaa, että he olivat vakuutetut siitä, että jos hän vain eläisi, ei äiti surisi kohtaloaan. Ja joka kerran, kun he näkivät äidin itkevän, luulivat he hänen surevan Ruben vainaata, tahi myöskin sitä, että he itse eivät olleet veli Rubenin kaltaisia. Ja pian heräsi heissä yhä kiihkeämpi halu kilpailla pienen vainajan kanssa äidin rakkaudesta. Ei ollut ainoatakaan asiaa, jota he eivät olisi tahtoneet tehdä äidille, jos hän vain olisi halunnut pitää heistä yhtä paljon kuin hänestä. Ja tämän kilvoittelun takia juuri, tarkoitan minä, tuli Ruben veli hyödyllisimmäksi äidin lapsista.
Aatteles, kun vanhin veli oli ansainnut ensimäiset lanttinsa soutamalla erään vieraan joen toiselle rannalle, niin hän tuli ja antoi ne äidilleen, ottamatta ainoatakaan pyöryläistä! Silloin äiti näytti niin sanomattoman iloiselta ja poikanen paisui ylpeydestä eikä voinut olla ilmaisematta miten suunnattoman kunnianhaluinen hän oli ollut.
"Äiti, enkö nyt ole Ruben veljen veroinen?"
Äiti katsoi tarkastellen häntä, ikäänkuin vertaillen hänen terveitä, säteileviä kasvojaan pieniin, kalpeisiin kivirapuilla. Ja äiti varmaan olisi halunnut vastata myöntävästi, mutta hän ei voinut.
"Äiti pitää paljon Iivostansa, mutta Ruben veljen kaltaiseksi et voi tulla koskaan."
Se oli saavuttamatonta, sen kaikki lapset huomasivat, mutta kumminkaan he eivät voineet olla sitä tavoittelematta.
He kasvoivat kunnon ihmisiksi ja hankkivat työllään kunniaa ja varallisuutta, veli Rubenin vain istua nypöttäessä kivirapuillaan. Mutta hän oli etusijalla, sillä hän oli verraton.
Joka edistysaskeleesta, joka parannuspuuhasta, kun he sitten ajan tullen saattoivat tarjota äidille hyvän toimeentulon ja kodin, sai riittää heidän kiitoksekseen, kun äiti sanoi: "Oi, jospa pikku Rubenini olisi saanut nähdä tämän!"
Ruben veli seurasi äitiä aina kuolinvuoteelle. Hän se katkaisi kuolontuskiltakin kärjen, sillä äiti tiesi, että ne veisivät heidät toistensa luo. Surkeimmin valittaessaan saattoi äiti hymyillä, ajatellen että nyt hän saisi tavata pikku Rubeninsa.
Ja niin kuoli äiti, jonka uskollinen rakkaus oli korottanut ja jumaloinut pientä kolmivuotiasta raukkaansa.
Mutta pikku Rubenin tarina ei vielä siihenkään päättynyt. Hän oli sisarusparvelle ikäänkuin vertauskuvana kaikesta kilvoittelevasta elämästä kodissa, rakkaudesta äitiin ja hellistä muistoista vaivojen ja vastoinkäymisten vuosilta. Oli aina lämmin ja kaunis väre heidän äänessään, kun he puhuivat hänestä. Pyhä ja juhlapäivä ympäröi aina pientä kolmivuotiasta.
Niinpä hän pääsi siirtymään sisaren- ja veljenlastensakin elämään. Äidin rakkaus oli tehnyt hänestä suuren henkilön, ja suurilla on aina vaikutusta ja tehoa sukupolvesta sukupolveen.
Sisar Bertalla oli poika, joka tuli paljon tekemisiin eno Rubenin kanssa.
Hän oli nelivuotias, kun hän istui ja tuijotti katuojaan. Se oli hulaisillaan sadevettä. Lastut ja korret huilasivat seikkailurikkaissa mutkissa pitkin matalaa vettä. Pienokainen istui ja katseli tätä hyvillä mielin ja tyynenä, niinkuin seurataan toisten vaiherikasta elämää, kun itse ollaan hyvässä turvassa.
Mutta hänen äitinsä keskeytti hänen rauhallisen mietiskelynsä. Samalla hetkellä kun hän näki poikansa, täytyi hänen ajatella entisen kotinsa kivirappuja ja veljeään.
"Voi, rakas palleroiseni", sanoi hän, "elä istu siinä! Tiedätkö, että sinun äidilläsi oli pieni veli, jonka nimi oli Ruben ja joka oli nelivuotias, niinkuin sinä nyt. Hän kuoli siksi, että hän istui tuollaisella kadunreunuksella ja kylmettyi."
Ei ollut pienokaisen mieleen, että hänen hauskat tuumailunsa tulivat häirityiksi, ja hän istui vain paikoillaan miettivänä vaaleiden kiharoidensa valuessa alas silmille.
Sisar Bertta ei olisi kenenkään muun, vaan ainoastaan rakkaan veljensä takia ravistanut pientä poikaansa niin epäystävällisesti. Ja niin oppi pienoinen kunnioittamaan eno Rubenia.
Erään toisen kerran oli vaalea, kiharatukka nuoriherra sattunut kompastumaan jäällä. Muuan suuri häjy poika oli ilkeydessään paiskannut hänet kumoon. Nyt jäi hän siihen istumaan, näyttääksensä, miten pahoin häntä oli pidelty, varsinkin kun hänen äitinsä ei mahtanut olla etäällä.
Mutta hän oli unohtanut, että hänen äitinsä ennen kaikkea kumminkin oli Ruben enon sisar. Kun hän näki Akselin jäällä istuvan, ei hänellä ollut yhtään tyynnyttävää, lohduttavaa sanaa, vaan tämä ijankaikkinen:
"Elä istu siinä, pieni poikaseni! Muista Ruben enoa, joka kuoli ollessaan viisi vuotta vanha niinkuin sinäkin nyt, siksi että oli istunut lumikinoksella."
Poika nousi paikalla, kun kuuli puhuttavan Ruben enosta, häntä vilusti niin, että se karmi sydäntäkin. Miten äiti hennoikin puhua Ruben enosta, kun hänen pikku poikansa oli niin murheellinen? Akselin mielestä sai Ruben kuolla missä tahtoi, mutta nyt tuntui, kuin tuo vainaja tahtoisi ryöstää häneltä hänen äitinsä. Mutta siihen ei Akseli voinut suostua. Näin hän oppi vihaamaan Ruben enoa.
Akselin kotona, korkealla rappukäytävällä oli kivinen suoja-aita huimaavan hauska istumapaikka. Syvyydestä siinsi etehisen kivilattia, ja ken istui kahdareisin tuolla ylhäällä, voi kuvitella kulkevansa kuilun partaalla. Akseli kutsui kaidetta oivaksi Grane ratsukseen. Sen selässä hän kiiti palavien vallihautojen yli lumottuun linnaan. Siinä hän istui uhkaavana ja ylpeänä, muhkeiden hiussuortuvien heiluessa ankarasta hyökkäyksestä ja taisteli pyhän Yrjön kamppausta lohikäärmeen kanssa. Vielä toki ei ollut pistänyt Ruben enon mieleen ratsastaa täällä.
Mutta tietysti hänen taas piti tulla. Juuri kun lohikäärme vääntelihen kuolontuskissa ja Akseli istui ylpeänä ja voitonvarmana, kuuli hän lapsentytön huutavan: "Pikku Akseli, elä istu siellä! Ajattele eno Rubenia, joka kuoli, kun hän kahdeksanvuotiaana, niinkuin Akseli nyt on, istui ja ratsasti kivikaiteella. Siinä ei Akseli saa koskaan istua."
Moinenkin vanha kateellinen mörökölli se Ruben eno! Hän tietenkään ei kärsinyt, että Akseli tappoi lohikäärmeitä ja pelasti prinsessoja. Mutta hän voisi varoa itseään, sillä Akseli tahtoi nyt näyttää, että hänkin voi saavuttaa kunniaa. Mitäpä, jos hyppäisi alas kivilattialle ja loukkaisi itsensä kuoliaaksi, silloinpa tuo suurvalehtelija toki hämmästyisi.
Ruben eno raukka! Pikkuruinen kiltti poika poloinen, joka kulki leikkien hyrrällä päivänpaisteisella torilla! Nyt hän sai kokea, mitä merkitsi olla suuri mies. Linnunpelätiksi hän oli joutunut, jonka nykyaika pystytti tulevaisuuden varalle.
Seuraava tapahtui maalla Iivo enon luona. Koko joukko serkkuja oli koolla herttaisessa talossa. Akselikin kulki siellä mieli kuohuen vihaa mahtavaa Ruben enoa kohtaan. Hän tahtoi vain tietää, vainosiko tämä muitakin. Mutta jostain syystä ei hän uskaltanut kysyä. Tuntui, kuin tekisi hän silloin jotain häpeällistä.
Vihdoinkin olivat lapset yksikseen, niin ettei ketään aikuista ollut läsnä. Silloin Akseli kysyi, olivatko he kuulleet puhuttavan Ruben enosta?
Hän huomasi miten monen silmissä leimahti ja että moni pikku nyrkki pusertui, mutta näkyi, että pikku suukkoset olivat saaneet oppia kunnioittamaan Ruben enoa. "Hiljaa, herran tähden", sanoivat kaikki.
"Ei", sanoi Akseli, "nyt tahdon tietää, vainooko hän muitakin, sillä minun mielestäni on hän kiusallisin kaikista enoista".
Tämä ainoa rohkea sana särki sen sulun, joka oli teljennyt harmia vainottujen lasten sydämiin. Syntyi suuri melu ja huuto.
Samanlaiselta mahtanee näyttää nihilistiparvi, kun se itsevaltiasta parjaa.
Nyt kerrottiin tuon kurjan suurmiehen syntiluettelo. Ruben eno vainosi kaikkia sisarenlapsiaan, Ruben eno kuoli juuri missä häntä halutti. Eno Ruben oli aina saman ikäinen kuin se, jonka rauhaa häntä halutti häiritä.
Ja häntä piti pitää arvossa ja kunniassa, vaikka hän aivan selvästi oli valehtelija. Vihata sydämensä syvimmässä komerossa sai kyllä häntä, mutta jos hänestä ei välittänyt tai jos näytti hänelle halveksumistaan, niin auta ja varjele!
Ja tuota ilmettä, jonka ikäihmiset ottivat puhuessaan hänestä! Oliko hän sitten tehnyt mitään merkillistä? Se että istuutui kuolemaan, ei totisesti ollut mitään varsin merkillistä. Ja minkä suurtyön hän lienee suorittanutkin, varmaa vain oli, että hän nyt käytti vaikutustansa väärin. Hän, tuo vanha linnunpelätti, vastusti lapsia kaikessa, mihin heillä oli halua. Hän ajoi heidät ruokalevoilta ruohikosta. Hän oli keksinyt heidän parhaat piilopaikkansa puistosta ja kielsi niitä käyttämästä. Ja nyt viimehyväksi oli hän alkanut ratsastaa satulatta hevosen selässä ja ajaa heinäkuormilla.
He olivat kaikki varmoja siitäkin, ettei hän koskaan ollut päässyt kolmea vuotta vanhemmaksi. Ja sittenkin hän hätyytti suuria, neljätoistavuotiaitakin, selittäen että hän oli heidän ikäisensä. Sehän se juuri oli kaikkein harmillisinta.
Uskomattomia asioita paljastettiin nyt hänestä. Hän oli kalastanut silakoita siltavahdilta, hän oli soutanut pikku ruuhessa, hän oli kiivennyt tuohon salavaan, joka riippuu järven yllä ja joka on niin hauska istumapaikka. Niin, olipa hän muun muassa nukkunut ja loikonut ruutitynnyrilläkin.
Mutta he olivat kaikki varmoja siitä, ettei ollut pelastusta hänen hirmuvallastaan. Oli kyllä helpotus, kun oli saanut puhua suunsa puhtaaksi, mutta ei siitä muuta apua ollut. Ei voitu tehdä kapinaa Ruben enoa vastaan.
Se kuuluu kyllä uskomattomalta, mutta kun nämä lapset kasvoivat suuriksi ja saivat omia lapsia, alkoivat he kohta käyttää hyväkseen Ruben enoa, kuten heidän isänsä olivat tehneet ennen heitä.
Ja heidän lapsensa taas, se on, se nuoriso, joka nyt kasvaa, on oppinut läksyn niin hyvin, kuten tapahtui eräänä kesänä maalla, — että pieni viisivuotias pallero tuli vanhan Bertta iso-äidin luo, joka istui rapuilla, odotellen vaunua, ja sanoi:
"Iso-äidillä oli kerran Ruben niminen eno."
"Olet oikeassa, pikku poikaseni", virkkoi isoäiti ja nousi paikalla.
Tämä näyttää nuorisojoukosta samalta, kuin olisi nähnyt vanhan kaarlolaisen kumartavan Kaarlo-kuninkaan kuvaa. He aavistavat, että Ruben eno tulisi aina säilyttämään suuruutensa, kuinka häntä väärin käytettiinkin, siksi että häntä oli niin paljon rakastettu.
Nykypäivinä, kun niin tarkasti tutkitaan kaikki suuruus, täytyy häntä käyttää kohtuullisemmin kuin ennen. Hänen ikärajansa on alempi, puut, venheet ja ruutitynnyrit saavat olla rauhassa häneltä, mutta ei pieninkään istumapaikaksi kelpaava kivi voi häntä välttää.
Ja lapset, nykyajan lapset, käyttäytyvät häntä kohtaan toisin kuin ennen vanhaan. He arvostelevat häntä peittelemättä ja vapaasti. Heidän vanhempansa eivät enää osaa istuttaa raskasta, pelokasta tottelevaisuutta. Pienet koulutytöt keskustelevat Ruben enosta ja tuumivat ja arvailevat, mahtaneeko hän ollakaan muuta kuin taru. Ja kuusivuotias pienokainen ehdottaa, että pitäisi kokeella näyttää, että on mahdotonta vilustua kuolettavasti kivirapuilla.
Mutta tämä on vain päivän muoti. Tämä sukupolvi on pääasiassa yhtä varma Ruben enon suuruudesta kuin edellisetkin ja tottelee häntä niinkuin hekin.
Se päivä on koittava, jolloin nuo ilkkujat vaeltavat isiensä kotiin, etsivät ne vanhat kiviraput ja pystyttävät ne jalustalle ja kirjoittavat siihen kultakirjaimilla:
"Oli kerran eno, nimeltä Ruben. Hän kuoli ollessaan pieni lapsi, siksi että lepuuttelihen näillä kivirapuilla. Oi pikku palleroiset, pysykää poikessa niiltä!"
Sillä niin pian kun nämä pienokaiset ovat ehtineet täysikasvuisiksi ja ovat saaneet omia lapsia kasvatettavikseen, tulevat he vakuutetuiksi tuon suurmiehen hyödystä ja välttämättömyydestä.
Ja niin käy yhä, niinkauan kuin maailma on olemassa.