KIVIKUMPU.
Oli se vuodenaika, jolloin kanervikko punoittaa. Hiekkakankaalla kasvoi sitä tuuheina päivinä. Mataloista, puisevista rungoista levisi tiheään vihreitä varsia kaarnankovine, kestävine lehtineen ja myöhään kuihtuvine kukkineen. Ne kukat eivät tuntuneet olevan tavallista mehevää kukkaiskudosta, vaan kuivia, kovia suomuja. Varsin vähäpätöisiä ne olivat myös sekä kooltaan että muodoltaan, eikä hajustakaan paljon mihinkään ollut. Aavikon lapsina eivät ne olleet saaneet kehittyä tyynessä, missä liljat levittävät kukkalehtensä, eivätkä rehevässä maaperässä, mistä ruusut ottavat ravintoa upeille kukkalehdilleen. Väripä se oikeastaan ne kukkasiksi tekikin, sillä heloittavan punaisia ne olivat. Värejä muodostavaa auringonpaistetta oli niillä ollut yllin kyllin. Ne eivät olleet kalpeita kellarikasveja, eivät siimestä suosivia sisälläistujia. Terveyden siunattua iloisuutta ja voimaa ylisti koko laaja, kukoistava nummi.
Kanervikko kattoi punaisella vaipallaan karun kedon aina metsän reunaan asti. Siellä kohosi loivalla vuorenharjanteella muutamia ikivanhoja, melkein rappeutuneita kivisiä hautakumpuja. Korkealle kyllä oli kanervikko koettanut hiipiä, mutta oli kumminkin paljaaksi jäänyt halkeamia, joista laajoja, litteitä paasia, särmiä vuoren roukkoisesta pinnasta, tunki esiin. Suurimman kummun alla lepäsi vanha kuningas, nimeltä Atle. Toisien alla lepäilivät ne hänen sotilaansa, jotka olivat kaatuneet suuressa tappelussa tällä kankaalla. Nyt he olivat jo maanneet täällä niin kauan, että kuoleman pelko ja kunnioitus oli jo haihtunut heidän haudoiltaan. Tie kävi heidän lepopaikkojensa lomitse. Yöllä kulkijan päähän ei koskaan pälkähtänyt ruveta tarkastelemaan, istuisiko kummun harjalla puoliyön aikana usvavaippaisia haamuja, jotka äänettöminä odotellen tuijottaen katseleisivat taivaan tähtiä.
Oli säteilevä aamu, kasteraikas ja lämmin. Metsämies, joka päivänkoitosta asti oli kulkenut metsällä, oli heittäytynyt selällensä kanervikkoon Atle kuninkaan kummun taa. Hän nukkui. Hattunsa oli hän painanut silmilleen ja nahkalaukku, josta jäniksen pitkät korvat ja teeren käyrät pyrstöhöyhenet näkyivät, oli hänen päänaluksenaan. Jousi nuolineen oli hänen kupeellaan.
Salolta astelee tyttö eväsnyytti kädessä. Kun hän ehti kumpujen väliselle litteälle kalliolle, ajatteli hän: tässäpä olisi mainio tanssipaikka. Hänessä syttyi palava halu koettaa ja niin laski hän nyytin kädestään kanervikkoon ja alkoi tanssia ypö yksin. Hän ei tietänyt, että kuninkaan kummun takana makasi mies.
Helakan punaisena heloitti kanervikko kirkkaan sinistä taivasta vasten. Muurahaiskorento oli penkonut pesänsä aivan nukkujan kupeelle. Siitä päilyi kissankultakappale säteillen, ikäänkuin se olisi tahtonut sytyttää tuleen kaikki hiekkakankaan vanhat kannot. Metsästäjän päänpohjissa levisivät teerenhöyhenet töyhdön tavoin, niiden metallihohteen välähdellessä tummimmasti purppurasta terässiniseen. Hänen kasvojensa varjottomaan osaan hellitti polttava auringonpaiste, mutta hän ei aukaissut silmiään katsellaksensa aamupäivän loistoa.
Tällä välin jatkoi tyttö tanssimistaan ja pyörähteli niin innokkaasti, että kallion rosoihin keräytynyt musta sammal tuprusi hänen ympärillään. Kuiva, vanhanharmaa ja kiiltävä honganjuuri kellotti kanervikossa. Sen hän otti ja pyörähteli sen kanssa. Sälöt sinkoilivat lahoavasta puusta. Tuhatjalkaiset ja pihtihäntäiset, joilla oli pesänsä rakoloissa, viskautuivat pyörälläpäin päivänvaloon, ja kaivausivat kanervikon juuriin.
Kun hulmuilevat helmat heilahtelivat kanervikossa, lehahti sieltä lentoon parvittain pieniä harmaita perhosia. Nämä, joiden siipien sisäpuolet ovat valkeat ja hopeanhohtoiset, kieppuivat kuin kuivat lehdet pyörretuulessa. Silloin välähtelivät ne aitovalkeilta ja oli kuin punainen kanervikkomeri olisi räiskynyt valkoista vaahtoa. Perhoset pysyttelivät hetkisen ilmassa. Niiden hauraat siivet lepattivat niin kiivaasti, että värisuomut irtaantuivat ja kanervikkoon ohuena hopeavalkeana nukkana karisivat. Silloin näytti kuin ilman olisi täyttänyt auringon valaisema tihkusade.
Kaikkialla kanervikossa hyppi heinäsirkkoja, jotka hankasivat takajaloillaan siipiään, niin että ne harpunkielten lailla helähtelivät. Ne pysyttelivät hyvässä tahdissa ja olivat niin hyvin harjoitetut, että kankaan poikki kulkija luuli pitkin matkaa kuulevansa saman sirkan siritystä, vaikka se väliin oli oikealla, väliin vasemmalla puolella, väliin edessä, väliin takana.
Mutta tanssija ei tyytynyt heidän soittoonsa, vaan hetkisen kuluttua alkoi itse hyräillä jotain tanssitahtia. Hänen äänensä oli kimakka ja käheä. Metsästäjä heräsi lauluun ja käännähti kyljelleen, kohottausi kyynärvarsilleen ja katseli kummun yli tanssijaa.
Hän oli uneksinut, että jänis, jonka hän juuri oli ampunut, oli lähtenyt käpälämäkeen hänen laukustaan ja anastanut hänen nuolensa ampuakseen häntä. Puoli hereillä, unimielissään tähysteli hän tyttöä ja hänen päätään poltti, kun oli maannut auringonpaisteessa.
Tyttö oli roteva ja vahvajäseninen, hän ei ollut kaunis kasvoiltaan, ei kevyt tanssissaan eikä tarkkakorvainen laulussaan. Hänen poskensa olivat pulleat, huulensa paksut ja nenänsä litteä. Mutta hän oli poskiltaan hyvin punakka, hiuksiltaan tuiki tumma, ja hän oli upeavartaloinen sekä voimakasliikkeinen. Hänen vaatteensa, vaikka kehnot, olivat ylen loistavat. Juovikasta hametta koristi punainen päärme ja kirjavat villalankapunoukset seurasivat liivin ompeleita. Muut nuoret neitoset muistuttavat liljoja ja ruusuja, mutta tämä oli kuin kankaan kanerva, voimakas, hilpeä ja kukoistava.
Ilomielin katseli metsämies tuon kookkaan, korean naisen karkeloa punaisella nummella sirittävien sirkkojen ja liehuvien perhosten parissa. Katsellessaan tyttöä nauroi hän niin, että suu levisi korviin asti. Mutta yht'äkkiä tyttö älysi hänet ja jäi hievahtamatta seisomaan.
"Luuletpa kai minua hulluksi", sai hän sanoneeksi. Mutta samalla hän mietti, miten saisi miehen olemaan vaiti näkemästään. Häntä ei haluttanut kuulla kylällä jaariteltavan tanssistaan honganjuuren kanssa.
Metsästäjä oli vähäpuheinen mies. Ei sanaakaan hellinnyt hänen huuliltaan. Hän oli sitä paitsi niin ujo, ettei rohjennut muuta kuin paeta, vaikka hän mielellään olisi viipynyt. Kiireesti sieppasi hän hatun päähänsä ja nahkalaukun selkäänsä ja alkoi laukata pitkin kanervikkoa.
Tyttö tempasi eväsnyyttinsä ja juoksi perästä. Mies oli pieni, kömpelöliikkeinen ja nähtävästi vähäväkinen. Tyttö tavoitti hänet pian ja saadaksensa hänet pysähtymään sivalsi hatun hänen päästään. Oikeastaan miestä olisi haluttanut seisattua, mutta hän oli ujoudesta aivan ymmällä ja siksi hän pakeni kahta kiireemmin. Tyttö kiiti jälestä ja alkoi kiskoa hänen laukkuaan, jota puolustamaan miehen täytyi nyt pysähtyä. Mutta silloin hyökkäsi nainen koko voimallaan hänen kimppuunsa. He painivat ja lopuksi mies kaatui. "Nyt ei hän juorua asiasta", ajatteli tyttö iloissaan.
Mutta samalla hän säikähtyi aika lailla, sillä hänen voitettunsa kalpeni kalpenemistaan ja hänen silmänsä kääntyivät nurin. Hän ei ollut kumminkaan millään tavoin vahingoittunut. Hän vain ei ollut kestänyt mielenliikutusta. Ei ollut konsaan ennen niin ristiriitaisia ja voimakkaita tunteita riehunut tämän yksinäisen metsäläisen rinnassa. Hän iloitsi tytöstä, oli vihainen ja häpeissään, mutta kumminkin ylpeä tytön väkevyydestä. Hän oli melkein kuin sekaisin.
Roteva, voimakas nainen laski käsivartensa hänen allensa ja nosti hänet ylös. Sitten hän taittoi jäykkiä varpuja kanervikosta ja vitsoi niillä pyörtyneen kasvoja, kunnes veri alkoi vilkkaammin kiertää. Kun miehen silmät kääntyivät päivän valoon, loistivat ne tyytyväisyydestä nähdessään tytön. Hän oli yhä vaiti, mutta käden, jonka tyttö oli kiertänyt hänen ympärilleen veti hän esiin ja hyväili sitä hiljaa.
Nuorukainen oli nälän ja aikaisten vaivojen lapsi. Kuiva, kellahko, laiha ja veretön oli hän. Tyttöä liikutti nähdä häntä niin arkana, miestä, joka kumminkin näytti olevan kolmenkymmenen vaiheilla. Hän ajatteli, että mies varmaankin mahtoi elellä ypö yksin metsässä, koska hän oli niin säälittävä ja kehnosti puettu. Hänellä varmaan ei ollut ketään, joka olisi hänestä huolehtinut, ei äitiä, ei siskoa, ei omaa armasta.
* * * * *
Laaja, armahtavainen metsä levisi kautta korven. Peittäen ja suojaten sulki se syliinsä kaikki, jotka sieltä apua etsivät. Uljaat puunsa pani se pitämään vahtia karhun pesällä ja tiheään pensaikon hämärään sijoitteli se pikkulintusten munilla täytetyt pesät.
Siihen aikaan, jolloin kansa vielä piti orjia, pakeni moni niistä metsään ja he löysivät turvan sen vihreiden muurien sisällä. Se muuttui heille suureksi vankilaksi, jota he eivät uskaltaneet jättää. Metsä piti nämä vankinsa kovassa kurissa. Se pakotti typerät ajattelemaan ja kasvatti orjuudessa tylsistyneet järjestykseen ja rehellisyyteen. Ahkera ainoastaan sai armon elää.
Ne molemmat, jotka toisensa tapasivat nummella, olivat sellaisten metsävankien jälkeläisiä. He kävivät joskus asutuissa, viljellyissä laaksoissa, sillä he eivät pelänneet enää joutuvansa orjuuteen, josta heidän isänsä olivat karanneet, mutta mieluimmin he vaeltelivat salon siimeksessä. Metsämiehen nimi oli Tönne. Vakituisena ammattinaan teki hän perkkaustöitä, mutta hän oli osava muussakin. Hän kokoili tervaksia, poltti tervaa, kuivasi tauloja ja metsästeli usein. Tanssija-tyttö oli nimeltä Jofrid. Hänen isänsä oli sydenpolttaja. Tyttö laittoi vastoja, poimi katajanmarjoja, teki olutta valkokukkaisesta suopursusta. Molemmat olivat hyvin köyhiä.
Ennen eivät he olleet koskaan tavanneet toisiaan laajassa metsässä. Nyt tuntuivat kaikki metsäpolut kietoutuneen verkoksi, jossa he risteilivät edes takaisin, voimatta mitenkään välttää toisiaan. Nyt eivät he koskaan osanneet valita tietä, mikä ei olisi vienyt heitä yhteen.
Tönnellä oli kerran ollut suuri suru. Hän oli äitinsä kanssa asunut kauan kurjassa risuhökkelissä, mutta heti mieheksi päästyään hän oli päättänyt rakentaa hänelle lämpimän pirtin. Vapaahetkinään kulki hän metsän hakkuussa, kaatoi puita ja hakkasi ne määrän pituisiksi hirsiksi. Sitten piiloitti hän hirsivarastonsa pimeihin louhikkoihin sammalien ja risujen alle. Hänen tarkoituksensa oli, ettei hänen äitinsä saisi ollenkaan tietää tästä työstä, ennenkuin hän olisi valmis pirtin pystyttämään. Mutta äiti kuoli ennenkuin hän ehti näyttää hänelle työnsä hedelmää, ennenkuin hän ehti näyttää hänelle, mitä oli aikonut tehdä. Hän, joka oli tehnyt työtä samanlaisella innolla kuin David, Israelin kuningas, kerätessään aarteita herran temppeliä varten, suri nyt ylenmäärin katkerasti. Hän menetti koko halunsa uutisrakennukseen. Risumaja oli hänelle kyllin hyvä, vaikka se oli tuskin eläimen luolaa parempi.
Kun nyt tässä miehessä, joka näihin asti oli oleskellut aina yksin, heräsi halu hakea Jofridin seuraa, merkitsi se ilmeisesti sitä, että hän mieli tyttöä armaakseen ja morsiamekseen. Jofridkin odotteli joka päivä, että hän puhuisi hänen isälleen tahi hänelle itselleen asiasta. Mutta siihen ei Tönnellä ollut kykyä. Sekin todisti hänen kuuluvan orjasukuun. Ajatukset kulkivat hitaasti hänen aivoissaan, niinkuin aurinko kiertää taivaan kantta. Ja hänen oli vaikeampi muodostaa ajatuksiansa sujuvaksi puheeksi kuin sepän takoa rannerengas vierivistä hiekkajyväsistä.
Eräänä päivänä kuljetti Tönne Jofridin muutamalle louhikolle, johon oli kätkenyt rakennusvaransa. Hän penkoi oksat ja sammalet pois ja nyytti hänelle hakatut hirret. "Nämä olivat äitiä varten", virkkoi hän.
Hän katsahti odottavaisesti Jofridiin. "Näistä piti tulla äidille tupa", hän uudisti. Merkillisen hidas oli tuo neitonen älyämään nuoren miehen ajatuksia. Kun hän näytti äidillensä varatut hirret, niin olisipa hänen jo pitänyt ymmärtää, mutta tyttö ei vain tajunnut.
Silloin hän päätti vielä selvemmin näyttää hänelle tarkoituksensa. Parin päivän perästä alkoi hän kuljettaa tukkeja hautakumpujen väliselle aukealle, jossa hän ensi kerran oli nähnyt Jofridin. Tyttö kulki, kuten hänen tapansa oli, tavallista tietään ja näki Tönnen työn touhussa, mutta jatkoi kumminkin matkaansa virkkamatta mitään. Heidän tultuaan ystäviksi oli Jofrid usein auttanut häntä, mutta tässä raskaassa työssä ei hän tuntunut tahtovan ruveta hänelle apulaiseksi. Tönne päätteli kumminkin, että tytön täytyi ymmärtää, että hänelle tässä tupaa nyt rakennettaisiin. Jofrid käsittikin sen kyllä, mutta häntä ei haluttanut lahjoittaa itseään Tönnen kaltaiselle miehelle. Hän tahtoi terveen ja voimakkaan miehen. Hänen mielestään ei olisi lyönyt leiville mennä naimisiin niin heikon ja vähälahjaisen miehen kanssa. Mutta sittenkin oli tuossa hiljaisessa miehessä paljo puoleensa vetävää. Sitä miespoloista, kuinka hän olikaan ahertanut ilahduttaakseen äitiänsä, saamatta edes nauttia sitä onnea, että olisi ajoissa saanut valmiiksi. Häntä melkein itketti Tönnen surkeus. Ja nyt tämä rakensi tupaa juuri sille kohdalle, jossa oli nähnyt hänen tanssivan. Miehellä oli hyvä sydän, se houkutteli häntä ja kiinnitti hänen ajatuksensa häneen, mutta mennä naimisiin hänen kanssaan, ei hän suinkaan tahtonut.
Jofrid kulki joka päivä kanervikkokankaan poikki ja näki pirtin kohoavan yksitoikkoisena ja ikkunattomana päiväpaisteen pilkistellessä väljistä saumoista sisälle.
Tönnen työ edistyi tavattoman joutuisasti, mutta se ei ollut huolellista. Hänen hirtensä eivät olleet veistettyjä, tuskinpa kolottujakaan. Permannon hän pani halkaistuista nuorista puista. Siitä tuli hyvin rosoinen ja notkuva. Sillan alla rehoittavat kanervat pistivät kiellettyjä, punaisia kukkaterttujaan lattian raoista sisään, sillä vuosi oli jo kulunut siitä, kun Tönne makasi Atle kuninkaan kummun takana, ja muurahaiset puursivat ulos ja sisälle tarkastellen tätä hataraa ihmistyötä.
Mutta Jofridin mielessä pyöri alati näinä päivinä, meni hän minne tahansa ajatus, että hänelle siellä pirttiä pystytettiin, hänelle tuonne kanervakankaalle omaa kotia laadittiin. Ja hän tiesi, että ellei hän sinne emännäksi lähtisi, niin hukat ja revot saisivat siellä asustella. Niin paljon hän kumminkin Tönneä tunsi, että kun tämä huomaisi turhaan työtä tehneensä, ei hän ikinä muuttaisi uuteen pirttiin. Hän, raukka, itkisi kuullessaan, ettei Jofrid tahtonut sinne tulla. Siitä sukeutuisi taas hänelle suru, yhtä suuri kuin hänen äitinsä kuolema. Mutta itseänsäpähän siitä saisi syyttää, kun ei ollut ajoissa häneltä kysynyt.
Hän mielestään kyllä oli antanut Tönnelle viittauksia sillä, ettei auttanut tätä tuvan rakentamisessa, vaikka hänen mielensä kumminkin siihen paloi. Aina kun hän näki pehmeää, valkeaa sammalta, halutti häntä keräillä sitä harvojen seinien tukkimiseksi. Mielellään olisi hän auttanut Tönneä takan muuraamisessa, sillä niin kuin tämä siinä menetteli, tulisi kaikki savu salpautumaan pirttiin. Mutta oli yhdentekevää, millaista jälkeä tuli, sillä eipähän siellä kumminkaan koskaan ruokapadat kiehuisi eikä juomapanos kuohuisi. Harmillista kumminkin oli, ettei se tupa milloinkaan tahtonut unehtua mielestä.
Tönne teki työtä hehkuvalla innolla, varmana siitä, että Jofrid ymmärtäisi tarkoituksen, kunhan pirtti vain valmistuisi. Hän ei ajatellut paljon tyttöä. Hänellä oli yllinkyllin tekemistä hakkaamisessa ja rakentamisessa. Aika kiiti hänestä joutuisasti.
Eräänä iltapäivänä, kun Jofrid kulki kankaan poikki, huomasi hän, että tupaan oli tehty ovi ja oli pantu paasi kynnyksen eteen. Silloin hän arvasi, että kaikki mahtoi olla nyt valmista, ja hän tuli hyvin liikutetuksi. Tönne oli kattanut tuvan kukkivilla kanervamättäillä, ja tytön valtasi voimakas halu astua tuon punaisen katon alle. Tönne itse ei ollut uutistalollaan ja Jofrid päätti pistäytyä sisälle. Tupahan oli rakennettu hänelle. Se oli hänen kotinsa. Oli mahdotonta vastustaa halua nähdä sitä.
Sisällä oli hauskempaa, kuin mitä oli odottanut. Lattialle oli kylvetty katajoita. Raikas pihkan ja havun tuoksu tuulahti siellä. Päivänpaiste, joka rosoista ja saumoista pujoittelihen sisälle, levisi valojuovina pirtin poikki. Seinänrakoihin oli pistelty vihantia lehtiä ja liedellä oli vasta hakattu kuusi, Tönne ei ollut muuttanut tupaan vanhoja taloustavaroitaan. Siellä oli vain yksi uusi pöytä ja penkki, jonka päälle oli heitetty hirvennahka.
Niin pian kuin Jofrid oli astunut kynnyksen yli, tunsi hän kodin iloisen hauskuuden ympäröivän itseään. Hän oli tyyni ja rauhallinen seisoessaan siellä, mutta sieltä lähteminen tuntui vaikealta kuin vieraissa palveleminen. Seikka oli se, että Jofrid oli ollut hyvin ahkera hankkiakseen itselleen jonkunverran myötäjäisiä. Taitavin käsin oli hän kutonut koristekankaita, jollaisia käytetään huoneen kaunistamiseksi, ja ne hän aikoi asettaa omaan kotiinsa, kun joskus sellaisen saisi. Nyt rupesi hän arvelemaan, miltähän ne täällä näyttäisivät. Mielellään olisi koettanut niitä tähän uuteen pirttiin.
Hän lähti reippaasti kotona käväsemään, nouti kangaskäärönsä ja alkoi kiinnittää sitä katon rajaan. Hän aukaisi oven, niin että ilta-aurinko paistoi juuri häneen ja hänen töihinsä. Hän liikkui innokkaasti tuvassa rallatellen jotain marssia. Hän oli sydämellisen tyytyväinen. Tupa tuli oikein sieväksi. Kudotut ruusut ja tähdet loistivat kirkkaammin kuin koskaan ennen.
Kaiken aikaa hääriessään tähysteli hän tarkkaavaisesti kanervakankaalle ja hautakummulle, sillä hänestä tuntui, että Tönne nytkin saattoi loikoa piilossa jonkun kummun suojassa ja nauraa hänelle. Kuninkaan kumpu oli juuri oven kohdalla ja sen taa näkyi aurinko parhaillaan laskevan. Kerran toisensa perästä silmäsi hän sinne. Tuntui kuin joku siellä istuisi ja katselisi häntä.
Auringon päästyä juuri niin alhaalle, että ainoastaan muutama veripunainen säde valahti vanhalle kiviröykkiölle, älysi Jofrid, kuka se häntä katseli. Koko hautakumpu ei ollut enää mikään kumpu, vaan suuri vanha sotaurho, joka istui siinä arpisena ja harmenneena ja tuijotti häneen. Sen pään ympärille kiertyivät auringonsäteet kruunuksi ja punainen vaippa oli niin avara, että se levisi yli koko kankaan. Pää oli suuri ja raskas, kasvot harmaat kuin kivi. Vaatteet ja aseet olivat myös kivenkarvaiset ja jäljittelivät kiven vivahduksia ja jäkäläpeitettä, niin että täytyi tarkasti katsoa huomatakseen, että siinä oli urho, eikä vain kiviröykkiö. Se oli samallaista kuin toukassa puunoksan näköisyys. Saattaa parikymmentä kertaa kulkea niiden ohi, huomaamatta, että se, mitä on luullut kovaksi puuksi, onkin pehmeä eläinruumis.
Mutta Jofrid kumminkaan ei enää voinut erehtyä siitä, että itse vanha Atle kuningas se siinä istui. Hän seisoi ovella, varjosti kädellään silmiään ja katsoi suoraan ukon kivikasvoja. Ja hän näki pienen pienet, vinot silmät korkean otsan alla, leveän nenän ja suorrukkeisen parran. Ja tuo kivimies eli. Se hymyili ja iski silmää hänelle. Jofrid pelästyi, mutta eniten kumminkin kauhistuttivat häntä miehen paksut, tukevalihaksiset käsivarret ja karvaiset kädet. Kuta kauemmin hän katseli miestä, sitä leveämmäksi tämän hymy kävi ja vihdoin se nosti toisen lyijynraskaan käsivartensa ja viittasi häntä luokseen. Silloin Jofrid pyyhkäsi pakoon kotia kohti.
Kun Tönne palasi pirtilleen, näki hän sen tähdikkäillä koristekankailla kaunistetuksi. Tämä rohkaisi häntä niin, että hän lähetti puhemiehen Jofridin isän luo, tiedustamaan tytön mieltä. Jofrid myöntyi ja oli mielissään, että asia oli näin kääntynyt, vaikkakin hän lahjoitti kätensä puoliväkisin. Eihän hän voinut hylätä miestä, jonka tupaan oli jo kantanut myötäjäisensä. Kumminkin otti hän ensin selon siitä, oliko vanha Atle kuningas muuttunut jälleen kivikummuksi.
* * * * *
Tönne ja Jofrid elelivät onnellisina monta vuotta. He olivat hyvässä maineessa. "He ovat hyviä ihmisiä", sanottiin. "Katsokaa, kuinka he auttavat toisiaan, katsokaa, kuinka he tekevät työtä yhdessä ja miten he eivät voi elää erillään toisistaan."
Tönne kävi päivä päivältä voimakkaammaksi, eikä ollut enää niin hidasajatuksinen. Jofrid näkyi tehneen hänestä kelpo miehen. Enimmäkseen antoi hän vaimonsa hallita, vaikka hän myöskin ymmärsi sitkeällä itsepäisyydellä ajaa oman tahtonsa perille.
Jofridin mukana seurasi aina iloa ja leikkiä, minne hän tulikin. Hänen pukunsa kävi yhä kirjavammaksi hänen vanhetessaan. Koko hänen naamansa oli punanen. Mutta Tönnestä hän oli kaunis.
He eivät olleet niin köyhiä kuin monet muut heidän säädystään. He söivät voita puuron kanssa, eivätkä sekoittaneet pettua eikä liiseitä leipäänsä. Pursuolut vaahtosi heidän haarikassaan. Heidän lammas- ja vuohilaumansa lisääntyivät niin sukkelaan, että he voivat suoda itselleen liharuokaakin.
Kerran toimitti Tönne jonkin perkkaustyön eräälle talonpojalle laaksossa. Tämä kun silloin näki, miten Tönne ja hänen vaimonsa hilpeinä ja iloisina työskentelivät yhdessä, ajatteli kuten moni muukin: "Nuo mahtavat olla hyviä ihmisiä."
Talonpojan vaimo oli äskettäin kuollut jättäen jälkeensä puolen vuoden vanhan lapsen. Mies pyysi Tönneä ja Jofridia ottamaan lapsen kasvatikseen. "Lapsi on minulle hyvin rakas", virkkoi hän, "ja koska te olette niin hyviä ihmisiä, uskon minä hänet teille."
Lapsettomia kun olivat, näytti hyvin sopivalta, että he lapsen ottaisivat, ja ilman epäilyjä suostuivatkin he siihen. He arvelivat olevan edullista kasvattaa talollisen lasta ja toivoivat kasvatuspojasta sitten itselleen vanhuuden iloa.
Mutta lapsi ei elänyt vanhaksi heidän luonaan. Ennenkuin vuosi vierähti, oli se jo kuollut. Moni syytti siitä kasvatusvanhempia, sillä lapsi ennen heille tuloaan oli ollut erittäin terve. Tällä ei kukaan kumminkaan tarkoittanut, että he tahallaan olisivat lapsen tappaneet, vaan että he olivat ottaneet sellaisen tehtävän, johon he eivät kyenneet. Heiltä oli puuttunut ymmärrystä ja rakkautta antaakseen sille sellaista hoitoa, jota se tarvitsi. He olivat tottuneet ajattelemaan ainoastaan itseään ja huolehtimaan vain omastaan. Lapsen vaalimiseen heillä ei ollut ensinkään aikaa. He tahtoivat päiväksi mennä yhdessä työhön ja nukkua yönsä rauhassa. Heidän mielestään pienokainen joi liian paljon hyvää maitoa eivätkä he suoneet hänelle samaa hyvää kuin itselleen. Mutta heillä ei ollut aavistustakaan siitä, että hoitivat lasta huonosti, päinvastoin he luulivat olevansa sille juuri niin helliä kuin vanhemmat tavallisesti. Heidän mielestään lapsi oli ollut heille taakkana ja vastuksena, eivätkä he surreet sen kuolemaa.
Naiset tavallisesti hartaalla halulla ja ilolla hoitelevat lapsia, mutta Jofridilla oli mies, josta hänen monessa suhteessa tuli pitää äidillistä huolta, ja siksi hän ei kaivannut muuta hoidettavaa. Muille on rakasta seurata pienokaisten pikaista kehitystä; mutta Jofridilla oli kylliksi iloa nähdessään Tönnen varttuvan ymmärryksessä ja miehistyvän, sievistellessään ja siistiellessään tupaansa ja kun näki karjalaumansa lisääntyvän ja katseli uutisviljelyksiä, joita he olivat alkaneet kanervakankaalla.
Jofrid lähti talonpojan talolle ilmoittamaan lapsen kuolemaa. Isä lausui silloin: "Minun on käynyt kuten sen, joka panee niin pehmeitä tyynyjä sänkyynsä, että itse vajoo kovalle pohjalle. Liian hyvin tahdoin suojella poikaani, ja nähkääs, nyt on hän kuollut!" Ja hän oli hyvin murheellinen.
Hänen puhuessaan pullahti Jofrid katkerasti itkemään. "Jumalan tähden, ettet olisi poikaasi jättänytkään meille", virkkoi hän. "Olimme liian köyhiä. Ei ollut hänen kylliksi hyvä meidän luonamme."
"En minä sitä tarkoittanut", vastasi talonpoika. "Päinvastoin luulen teidän liiaksikin hemmoitelleen lasta, vaikka en kumminkaan tahdo syyttää ketään, sillä elämä ja kuolema on yksin Jumalan vallassa. On aikomukseni nyt pitää ainoalle pojalleni maahanpaniaiset, yhtä upeat kuin jos hän olisi ollut täysikasvuinen, ja pitoihin kutsun sekä Tönnen että sinut. Voitte huomata siitä, etten kanna vihaa teille."
Tönne sekä Jofrid olivat sitten hautajaisissa. Heitä kestittiin hyvin eikä kukaan virkkanut epäystävällistä sanaakaan. Tiedettiin kyllä, että naiset, jotka olivat verhonneet ruumiin, olivat sanoneet sen olleen surkean laihan ja että siinä oli huomannut kerrassaan kehnon hoidon merkkejä. Mutta nehän olivat kyllä voineet tulla sairaudestakin. Kukaan ei tahtonut uskoa mitään pahaa kasvatusvanhemmista, sillä tiedettiin heidän olevan hyviä ihmisiä.
Jofrid itki paljon niinä päivinä, varsinkin kun kuuli naisten juttelevan, miten heidän täytyi valvoa ja nähdä vaivaa pikkusistaan. Hän huomasi myös, että naisten joukossa siellä hautajaisissa yhäti puhuttiin lapsista. Toiset olivat niihin niin ihastuneet, etteivät voineet lakata puhumasta lapsiensa leikeistä ja kysymyksistä. Jofrid olisi tahtonut puhua Tönnestä, mutta useimmat eivät koskaan puhuneet miehistään.
Tönne ja Jofrid palasivat vasta myöhään illalla hautajaisista. He panivat paikalla levolle. Mutta tuskin ehtivät he nukkua, kun heitä häiritsi vieno vaikeroiminen. Se on lapsi ajattelivat he unimielissään ja vihastuivat, kun tulivat häirityiksi. Mutta äkkiä he molemmat kavahtivat ylös vuoteeltaan. Lapsihan oli kuollut. Mistä sitten tämä vaikerointi kuului? Kun he olivat ilmi hereillä, eivät he mitään kuulleet, mutta kyllä heti paikalla, kun olivat nukkumaisillaan. Pienten horjuvien jalkojen kopsetta kuului rappukiveltä, pieni käsi hapuili ovea, mutta kun se ei ollut auki, kulki lapsi vaikeroiden, pitkin seinäviertä ja seisahtui heidän sänkyjensä kohdalle. Kun he puhelivat tahi istuivat, eivät he mitään eroittaneet, mutta samassa kun he olivat uneen vaipua, kuulivat he selvästi taas samat epävarmat askeleet ja tukahdutetut nyyhkytykset.
Nyt selveni heille varmuudeksi se, mitä he eivät olisi tahtoneet uskoa, mutta joka viime päivinä oli tuntunut heistä mahdolliselta. He huomasivat tappaneensa lapsen. Miksipä se muutoin olisi kummitellut!
Siitä yöstä alkaen katosi onni heiltä. He elivät alituisessa kummittelijan pelossa. Päivillä saivat he olla jonkun verran rauhassa, mutta öisin häiritsi heitä lapsen itku ja tukahdutetut nyyhkytykset, niin että he eivät uskaltaneet yksin nukkua. Jofrid kulki usein pitkiä matkoja hakemassa jotakuta, joka voisi jäädä heidän pirttiinsä yöksi. Jos oli joku vieras, oli rauhallista, mutta niin pian kun he olivat yksin, kuulivat he lapsen äänen.
Eräänä yönä kun he eivät olleet saaneet ketään kumppanikseen ja heidän oli aivan mahdotonta nukkua lapsen vuoksi, nousi Jofrid vuoteeltaan.
"Nukutko, Tönne?" virkkoi hän. "Jos minä pysyttelen valveilla, ei kai mitään kuulune."
Hän läksi ulos, istuutui rappukivelle ja mietti, mitä heidän pitäisi tehdä päästäksensä rauhaan, sillä tällaista elämää he eivät voineet kestää. Hän arveli, mahtaisiko rippi, nöyrtymys, katumus ja parannus heitä auttaa tästä vaikeasta vitsauksesta.
Kun hän kohotti silmänsä, näki hän saman näyn kuin kerran ennen tältä samalta paikalta. Hautakumpu oli muuttunut sotaurhoksi. Oli jotenkin pimeä yö, mutta kumminkin saattoi hän selvästi eroittaa, että vanha Atle kuningas istui siinä ja katseli häntä. Jofrid näki hänet niin selvästi, että hän huomasi sammaltuneet renkaat hänen rannenivelissään ja hänen sääriensä ympäri ristiin käärityt siteet, joiden välistä pohjelihakset pullistelivat.
Tällä kertaa ei hän pelästynyt vanhusta, vaan tuntui se hänestä ystävältä, lohduttajalta tässä onnettomuudessa. Se katsoi häntä sääliväisesti, ikäänkuin olisi tahtonut rohkaista häntä. Ja Jofridin mieleen juohtui, että oli ollut kerran päivä, jolloin tuo mahtava sotaurho oli kasoittain kaatanut vihollisia tällä kanervakankaalla ja oli kahlannut verivirrassa, joka ryöppysi mättäiden välissä. Välittikö hän siitä, kuoliko yksi mies enempi tahi vähempi! Liikuttavatko hänen kivikovaa sydäntään paljonkin lasten huokaukset, joiden isät hän oli kaatanut! Höyhenen keveänä olisi yhden lapsen kuolema painanut hänen omaatuntoaan.
Ja hän kuuli tämän kuiskutuksen, saman äänen, jota vanha kivikova pakanuus oli kuiskaillut kautta aikojen:
"Miksipä katuisin! Jumalat ne säätävät. Kohtalottaret kehräävät elämän langan. Miksipä maan lapset surisivat, että ovat tehneet, mitä kuolemattomat ovat pakoittaneet heidät tekemään!"
Silloin Jofrid rohkaisihen ja virkkoi itsekseen: "Mitäpä minä sille voin, että lapsi kuoli? Jumala yksin säätää. Ei tapahdu mitään ilman hänen tahtoaan." Ja hän arveli, että hän parhaiten saisi kummittelijan vaikenemaan, jos luopuisi kerrassaan kaikista katumustuumista.
Mutta silloin aukeni pirtin ovi ja Tönne astui ulos hänen luokseen. "Jofrid", sanoi tämä, "nyt se on tuvassa. Se tuli luokseni ja koputti sängyn laitaan ja herätti minut. Mitä meidän pitää tehdä, Jofrid?"
"Lapsihan on kuollut", vastasi Jofrid. "Sinä tiedät, että se makaa syvällä maan povessa. Tämä kaikki on vain unta ja mielikuvitusta. Hän puhui tylysti ja tarkoittavasti, sillä hän pelkäsi Tönnen tässä asiassa olevan liian aran ja saattavan sillä heille onnettomuutta."
"Mutta tästä täytyy tulla loppu", sanoi Tönne.
Jofrid naurahti kamalasti. "Mitä tahtoisit tehdä? Jumala on meille tämän lähettänyt. Eikö hän olisi voinut jos olisi tahtonut, pitää lasta elossa? Hän ei sitä tahtonut ja nyt hän vainoo meitä sen kuoleman tähden. Vastaa, millä oikeudella hän meitä vainoo?"
Hän sai sanansa vanhalta kiviurholta, joka kovana ja synkkänä istui kummullaan. Tuntui, kuin tämä olisi neuvonut hänelle kaikki, mitä hän Tönnelle vastasi.
"Meidän täytyy tunnustaa, että olemme huonosti hoitaneet lasta, ja tehdä parannus", lausui Tönne.
"En koskaan rupea kärsimään sen tähden, mihin en ole syypää", väitti Jofrid. "Kenen tahto oli, että lapsen piti kuolla? Ei ainakaan minun. Ei ainakaan minun. No, minkäkaltaisen katumuksen aikoisit sitten tehdä? Rupeatko ruoskimaan itseäsi ja paastoomaan kuten munkit? Minun mielestäni tarvitset kyllä voimasi työhön."
"Olen koettanut ruoskimista", sanoi Tönne. "Ei ole siitä apua".
"Näetkös", huudahti vaimo ja nauraa hohotti.
"Meidän täytyy tunnustaa päästäksemme rauhaan", jatkoi Tönne sitkeän päättäväisesti.
"Mitä on sinulla sanomista Jumalalle, jota hän ei tiedä?" pilkkasi Jofrid. "Eikö hän ohjaa ajatuksiasi, Tönne? Mitä tahdot sanoa hänelle?" Hän huomasi nyt, että Tönne oli tyhmä ja itsepäinen. Sellaisena oli hän häntä pitänyt heidän tuttavuutensa alkuaikoina, mutta sittemmin ei hän ollut sitä ajatellut, vaan oli pitänyt miehestään hänen hyvän sydämensä tähden.
"Meidän täytyy tunnustaa lapsen isälle, Jofrid, ja tarjota hänelle sovintoja."
"Mitä antaisit hänelle?" kysyi vaimo.
"Vuohet ja pirtin."
"Varmasti hän vaatii täyden miehentapposakon ainoasta pojastaan.
Siihen ei riitä koko meidän omaisuutemme."
"Me antaudumme hänelle orjiksi, hänen vallittavikseen, ellei hän tyydy vähempään."
Tällä hetkellä valtasi Jofridin kylmä epätoivo ja hän vihasi Tönneä sielunsa syvyydestä. Hän näki edessään kaikki, mitä hän tulisi menettämään: vapauden, jonka edestä hänen esi-isänsä olivat panneet henkensä alttiiksi, tuvan, hyvän toimeentulon, onnen ja kunnian.
"Ota vaari sanoistani, Tönne!" kähisi hän melkein surun tukahduttamana, "se päivä, jona jotain teet, on minun kuolinpäiväni."
Sitten ei vaihdettu ainoatakaan sanaa heidän välillään, vaikka he istuivat paikoillaan kivirapuilla päivän koittoon asti. Kumpikaan ei löytänyt pienintäkään lauhduttavaa, sovittavaa sanaa. Molemmat ajattelivat peläten ja halveksien toisiaan. Toinen arvosteli toistaan vihansa mitalla ja he pitivät toisiaan ahdasmielisinä ja ilkeinä.
Sen yön perästä ei Jofrid voinut olla antamatta Tönnen tuntea, että hän oli vaimoaan huonompi. Hän antoi hänelle vierasten ihmisten läsnäollessa viittauksia, että hän oli tyhmä, ja työssä auttoi hän miestänsä niin, että tämän täytyi huomata hänen väkevyytensä. Hän nähtävästi tahtoi anastaa häneltä isännyysvallan. Väliin hän tekeytyi hyvin iloiseksi huvittaakseen miestään ja estääkseen tätä vaipumasta synkkiin ajatuksiin. Tönne ei ollut tehnyt mitään pannakseen tuumansa täytäntöön, mutta Jofrid ei uskonut hänen siitä luopuneen.
Tönne muuttui näinä aikoina yhä enemmän samallaiseksi kuin ennen naimistaan. Hän kalpeni ja laihtui, muuttui jöröksi ja hidastuumaiseksi. Jofridin epätoivo kasvoi päivä päivältä, sillä tuntui, että kaikki häneltä nyt riistettäisiin. Hänen rakkautensa Tönneen palasi kumminkin kun hän näki hänet onnettomana. Minkä arvoista on kaikki minulle, jos se on Tönnen turmioksi, ajatteli hän. On ehompi orjuudessa kulkea hänen kanssaan kuin nähdä hänen vapaana kuolevan.
* * * * *
Mutta Jofrid ei kumminkaan voinut yhtäkkiä pakottautua tottelemaan Tönneä. Hän taisteli pitkän ja vaikean taistelun. Vaan eräänä aamuna hän heräsi harvinaisen tyynenä ja lempeämielisenä. Silloin tuntui hänestä, että nyt hän voisi suostua miehensä vaatimukseen. Hän herätti Tönnen ja sanoi, että nyt tehtäisiin, niinkuin tämä oli toivonut, jos hän vain soisi hänelle tämän ainoan päivän sanoakseen hyvästit kaikelle, mikä oli ollut hänen omaansa.
Hän kierteli koko aamupäivän joka paikassa omituisen leppeänä. Kyynelet kiertyivät itsestään hänen silmiinsä niinkuin sen, joka jäähyväisiä jättelee. Hänestä tuntui kuin olisi kanerva tänään hänen kunniakseen niin kauniina helottanut. Pakkanen oli jo käynyt ja karistanut kukat ja koko kangas oli muuttunut ruskeaksi. Mutta kun syysaurinko valahutti vinot säteensä sen yli, näytti kuin se uudelleen olisi punaisena hehkunut. Hänen mieleensä muistui päivä, jolloin hän ensi kerran Tönnen tapasi.
Hän halusi vielä kerran saada nähdä vanhan kivikuninkaankin, joka oli ollut osallisena hänen onnensa syntyyn. Hän tosin oli pelännyt urhoa viime aikoina. Tuntui, kuin se olisi väjynyt häntä ottaakseen hänet kiinni. Mutta nyt ei ukko enää saisi häntä valtaansa. Hän koettaisi saada nähdä kivikuninkaan illan suussa kuun valossa.
Sattuipa sitten päivällisaikaan tulemaan pari kiertelevää soittoniekkaa. Silloin pälkähti Jofridin päähän pyytää heitä jäämään heille koko iltapäiväksi, sillä nyt hän tahtoi pitää pidot. Tönnen täytyi kiireimmän kautta lähteä Jofridin vanhempia kutsumaan ja sitten lähetettiin Jofridin pikkusisaret pitkin kylää vieraita keräämään. Pian oli paljo väkeä koolla.
Syntyivätkin kunnon kemut. Tönne pysyttelihen piilossa tuvan nurkassa, kuten hänen tapansa oli, kun oli vieraita, mutta Jofrid oli melkein raivona ilosta. Kimakalla äänellä johti hän tanssileikkejä ja oli innokas vaahtoavaa olutta vieraille tarjoamaan. Ahdasta tosin oli tuvassa, mutta soittajat olivat vikkeliä ja tanssi kävi ilolla ja riemulla. Kun oli tukahduttavan kuuma sisällä, lennätettiin ovi auki. Jofrid näki että oli tullut yö ja kuu noussut. Hän meni pirtin ovelle ja katseli kuunvalon valkeaa maailmaa.
Oli runsas kaste maassa. Koko kanervakangas hohti valkeana kuunvalon välkkyessä joka varteen kertyneissä tuhansissa pisaroissa. Kaikkialla kivillä ja kallioilla kasvava lyhyt sammal oli jäässä ja huurteen peitossa. Jofrid astui sille, herttaisen hyllyvää oli sitä tallata.
Hän kulki pari askelta kylälle vievää tietä ikäänkuin olisi tahtonut koetella miltä tuntui kulkea sitä. Tönnen ja hänen oli asteltava huomenna sitä tietä hirmuisinta häpeää vastaanottamaan. Sillä kuinka kohtaus talonpojan kanssa päättyisikään, vaikkapa hän heiltä jotain ottaisi ja jotain heille jättäisikin, olisi siitä häpeää kumminkin heille. Heitä, jotka tänä iltana omistivat hyvän tuvan ja joilla oli monta ystävää, heitä seuraavana päivänä kaikki hylkisivät, kukaties heiltä riistettäisiin kaikki mitä olivat hankkineet, kukaties he olisivat kunniattomia orjia. Hän sanoi itsekseen: "Tämä on kuoleman polku." Ja hän ei voinut käsittää nyt, kuinka jaksaisi kulkea sitä. Hän tunsi olevansa kuin kivestä, raskas kivikuva niinkuin vanha Atle kuningas. Vaikka hän eli, tuntui hänestä, ettei hän jaksaisi nostaa raskaita jäseniään kulkeakseen tätä tietä.
Hän kääntyi katsomaan kuninkaan kumpua ja näki selvään vanhan urhon istuvan siellä. Mutta tänä yönä hän oli kuin juhlaan koristettuna. Hänen yllään ei ollut enää sammaltunut, harmaa kiviverho, vaan välkkyvää valkeata hopeaa. Hänen päässään oli taas sädekruunu, niinkuin silloinkin, kun Jofrid hänet ensi kerran näki, mutta nyt se oli valkea. Valkeilta loistivat rannerenkaat ja haarniska, valkeilta säteilivät miekan kahva ja kilpi. Hän istui äänetönnä, välinpitämättömänä katsellen Jofridia. Häneen oli tullut nyt jotain outoa, selittämätöntä, sitä, mikä on omituista suurissa kivikasvoissa. Hän istui siinä synkkänä, mahtavana, ja Jofridilla oli himmeä käsitys, että jotain tämän kuvan kaltaista asui hänessä ja kaikissa ihmisissä. Mies oli ollut vuosisatoja haudattuna, kiviröykkiön alle peitettynä, mutta ei ollut kumminkaan kuollut. Jofrid näki tuon vanhan kivikuninkaan istumassa keskellä ihmissydäntä. Sen karulla kankaalla hän levitteli laajaa kuningasvaippaansa. Siellä tanssi nautinnon himo, riemasteli loiston halu. Hän, tuo upea urho, voi katsella hädän ja kurjuuden kulkua ohitsensa kivisydämensä heltymättä. "Se on jumalien tahto", hän vain sanoi. Hän, tuo kivikuningas, voi kantaa sovittamatonta syntiä, sillä hän sanoi aina: "Miksi surisit sitä, mitä olet kuolemattomien pakottamana tehnyt?"
Jofridin rinnasta kohosi huokaus, syvä kuin nyyhkytys. Hänellä oli jonkunlainen himmeä aavistus siitä, että hänen, jos mieli tulla onnelliseksi, olisi taisteltava kiviurhoa vastaan. Mutta samalla hän tunsi itsensä niin avuttoman heikoksi.
Hänen katumaton mielensä ja kiviurho kankaalla tuntuivat olevan yksi ja sama asia, ja hän tunsi, että ellei hän voisi voittaa mieltänsä, saisi tuo urho hänet tavalla taikka toisella valtaansa. Mutta kun hän kääntyi katselemaan tupaan päin, mistä kattohirsien alta koristekankaat loistivat, missä soittoniekat iloa levittivät ja missä oli kaikkea sitä, mitä hän rakasti, niin hän tunsi, ettei hänellä ollut voimaa lähteä orjuuteen. Ei hän edes Tönnenkään tähden sitä voinut. Sieltä häämöttivät hänen kalpeat kasvonsa tuvasta, ja Jofrid kysyi itseltään kouristuvin sydämin, oliko Tönne sen arvoinen, että hänen tuli uhrata kaikki hänen tähtensä?
Väki tuvassa valmistelihen tanssimaan juoksutanssia. He asettuivat pitkäksi riviksi, ottivat toisiaan kädestä ja rajun, vankan poikaviikarin johtamina alkoivat hyökätä huimaa vauhtia. Johtaja veti heidät avoimesta ovesta kuunvalossa kimaltelevalle kanervakankaalle. He ryntäsivät läähättäen, rajusti Jofridin ohi, kompastuen kivikkoon, kaatuillen kanervikkoon, lennättäytyen laajoissa piireissä pirtin ympärillä ja rajuissa käännöksissä kivikumpua kiertäen. Jonon viimeinen huusi Jofridia ja ojensi kätensä hänelle. Hän tarttui siihen ja juoksi mukana.
Tämä ei ollut mitään tanssia, vaan rajua riehumista, mutta siinä oli iloa, elämänhalua ja vallattomuutta. Kiepahdukset kävivät yhä rohkeammiksi, huudot raikuivat kovemmin ja nauru räjähteli yhä myrskyisemmin. Kummulta kummulle, joita oli siroitettuna sinne tänne kankaalle, kiemurteli tanssijoiden jono. Ken kiivaissa käännöksissä kaatuili, riuhtaistiin ylös, kuhnailijaa työnnettiin eteenpäin ja soittoniekka seisoi pirtin ovella ja lisäsi vauhtia. Ei ollut aikaa lepäillä, ei ajatella, eikä katsoa eteensä. Tanssi riehui yhä hurjemmin yli hyllyvän sammalen ja sileiden kallioiden.
Jofrid tunsi kaiken aikaa yhä selvemmin, että hänen täytyi saada pysyä vapaana, että hän mieluummin kuolisi kuin vapautensa kadottaisi. Hän huomasi, että oli hänelle mahdotonta seurata Tönneä, hän ennen vaikka pakenisi metsään eikä koskaan sieltä palajaisi.
He olivat risteilleet jo kaikkien muiden paitsi Atle kuninkaan kummun ympärillä. Nyt Jofrid näki, että mentiin sitä kohti, hän piti tarkasti silmällä urhoa. Hän älysi, miten tämän jättiläiskäsivarret ojentuivat ohikiitäviä kohti. Hän kirkui kauhusta, mutta naurun hohotus jäi hänelle vastaukseksi. Hän koetti pysähtyä, mutta väkevä nyrkki riuhtaisi häntä eteenpäin. Hän näki urhon tavoittelevan ohikiitäviä, mutta ne olivat niin nopsia, etteivät hänen raskaat käsivartensa ehtineet siepata ainoatakaan. Jofrid ei voinut käsittää, miks'ei kukaan muu keksinyt kuningasta. Hänet valtaa kuolon kauhu. Hän pelkää; että hänet urho ylettäisi ja riistäisi valtaansa. Häntä se oli väijynytkin monta vuotta. Muiden suhteen oli se vain leikkiä.
Tuli hänen vuoronsa kiitää Atle kuninkaan ohi. Hän näki, miten ukko nousi ja kyyristäytyi juoksuun tehdäksensä tuumastansa toden ja vangitaksensa hänet. Nyt viime hädässä tunsi hän, että jos hän voisi tehdä päätöksen lähteä huomiselle matkalle, ei urholla olisi voimaa vangita häntä, mutta hän ei voinut. —
Jofrid oli viimeinen jonossa ja kiepahdukset hänen kohdallaan olivat niin rajut, että hän itse tuskin ollenkaan juoksi, vaan häntä laahattiin ja riuhdottiin eteenpäin, niin että oli vaikea pystyssä pysyä. Mutta vaikka hän kiiti huiminta vauhtia, oli vanha urho häntä sukkelampi. Raskas käsivarsi laskeusi hänen päälleen, kivikädet kouristivat häntä ja pusersivat häntä hopeankirkkaalla haarniskalla peitettyä rintaa vasten. Kuoleman tuska kasvoi yhä, mutta vielä viime hetkellään hän tiesi, että sentähden kun hän ei ollut voinut kukistaa kivikuningasta omassa sydämessään, oli Atle hänet voittanut.
Loppuivat tanssit ja hypyt. Jofrid makasi kuolemaisillaan. Vinhimmassa vauhdissa oli hän singonnut kuninkaan kumpua vasten ja sen kiviin kuoliaaksi iskeytynyt.
LEGENDA LINNUNPESÄSTÄ.
Hatto-erakko seisoi erämaassa ja rukoili Jumalaa. Oli myrsky ja hänen pitkä partansa ja takkuinen tukkansa liehuivat ympäri häntä kuin tuulenriuhtomat turvemättäät vanhan raunion harjalla.
Kumminkaan ei hän pyyhkäissyt hiuksia silmistään eikä pistänyt partaansa vyön alle, sillä hänen kätensä olivat kohotetut rukoukseen. Niinkuin puu, joka ojentelee oksiansa korkeuteen, oli hän seissut väsymätönnä aina auringon noususta asti kädet taivasta kohti ja näin aikoi hän seista iltaan asti. Hänellä oli suuri asia rukoiltavana.
Hän oli mies, joka oli kokenut paljon maailman pahuutta. Hän oli itse kiusannut ja vainonnut, ja tuskaa ja vainoa oli hän muilta osakseen saanut enemmän kuin hänen sydämensä oli jaksanut kestää. Sitten oli hän vetäytynyt pois, kauas aavalle nummelle, kaivanut itsellensä luolan joen äyrääseen, ja hänestä oli tullut pyhä mies, jonka rukoukset tulivat kuulluiksi Jumalan valta-istuimella.
Hatto-erakko seisoi joenrannalla, luolansa edessä ja rukoili elämänsä suurta rukousta. Hän rukoili Jumalaa, että hän sallisi tämän pahan maailman tuomiopäivän tulla. Hän kutsui pasuunaapuhaltavia enkelejä julistamaan synnin vallan loppuneeksi. Hän huusi verimeren hyökyjä jumalattomia hukuttamaan ja ruttoa täyttämään ruumisläjillä hautausmaita.
Kaikkialla hänen ympärillään oli autio nummi. Mutta ainoastaan vähän matkan päässä, ylempänä joen äyräällä kasvoi vanha, lyhyt salava, jonka rungon ylin osa oli paisunut päänmuotoiseksi kyhmyksi, josta rehoittavan vihantia oksakimppuja kasvoi. Joka syksy ryöstivät tämän polttoaineista köyhän tasangon asukkaat sen tuoreet vuosikasvaimet, mutta joka kevät versoi puu uusia, notkeita virpiä, joiden myrskysäällä nähtiin liehuvan ja kieppuvan puun ympäri samoin kuin parta ja hiukset hulmuten Hatto-erakkoa kiertivät.
Västäräkkipari, jonka tapana oli laatia pesänsä salavan latvaan, sen kukoistavien oksien väliin, oli aikonut alkaa rakennuspuuhansa juuri sinä päivänä. Mutta oksien näin rajusti riehuessa eivät he löytäneet rauhaisaa paikkaa. Ne lensivät kuljettaen kaislan kappaleita, juuren huiskaleita ja kuloheinää, mutta heidän täytyi kääntyä takaisin saamatta aiettansa toimeen. Samassa huomasivat he vanhan Hatto erakon, joka huusi Jumalalta seitsemän kertaa kovempaa myrskyä, joka pyyhkäisisi pois pikkulintusten pesät ja karkottaisi kotkanpoikueet.
Tietysti nykyajan ihmisen on vaikea käsittää miten musta, sammaltunut, kuivettunut, kamaroitunut ja outo ihmiseksi tuollainen vanha aron asukas voipi olla. Otsalla ja poskilla oli iho niin tiukalla, että hän oli melkein pääkallon näköinen, ainoastaan heikko tuike silmäkuoppien pohjasta ilmaisi, että hän eli. Ruumiin lihakset olivat niin kuihtuneet ja laihat, että paljas kohotettu käsivarsi näytti muutamilta luupuikoilta, joita peitti ryppyinen, kova, kaarnoittunut nahka. Pukuna oli hänellä vanha tiukasti ruumiinmukainen, musta viitta. Aurinko oli paahtanut hänet ruskeaksi ja hän oli musta liasta. Ainoastaan parta ja hiukset olivat vaaleat ja nekin päivän ja sateen vaikutuksesta vähitellen muuttuneet harmaan vihertäviksi kuin salavan lehtien alapuoli.
Linnut, jotka liitelivät etsien pesäpaikkaa, luulivat Hatto-erakkoa toiseksi taivasta tavoittelevaksi vanhaksi salavaksi, jonka kirves ja saha oli lyhennellyt samoin kuin sen vierustoverinkin. Ne kaartelivat monet kerrat hänen ympärillään, lensivät pois ja tulivat taas, panivat muistiin tien hänen luokseen, punnitsivat hänen asemaansa myrskyjenkin ja petolintujen suhteen, huomasivat hänet sangen epäedulliseksi, mutta päättivät kumminkin tyytyä häneen, koska hän oli likellä jokea ja saraheinämättäitä, likellä varastohuonetta ja ruoka-aittaa. Toinen linnuista puikahti nuolennopeudella hänen kohotettuun käteensä ja asetti siihen juuren suikaleensa.
Myrsky oli hetkiseksi tauonnut, niin ettei juurenkorsi kohta lennähtänyt pois kädestä, mutta erakon rukouksissa ei ollut lomaa. "Herra, tule pian tuhoamaan tämä turhuuden maailma, etteivät ihmiset ehdi yhä lisätä syntitaakkaansa! Pelastaos syntymättömät elämästä! Eläville ei ole armahdusta!"
Myrsky alkoi taas riehuntansa ja juuren hapsi lennähti pois erakon suuresta, ryppyisestä kädestä. Mutta linnut palasivat pian ja koettivat pujottaa sormien lomaan uuden kodin peruspylväitä. Samassa painui likainen, paksu peukalo korsien päälle ja neljä sormea koukistui kämmenen yli, niin että siihen tuli tyyni komero niiden rakentaa. Mutta erakko jatkoi yhä rukouksiaan.
"Herra, missä ovat tulipilvesi, jotka hävittivät Sodoman? Milloin avaat sinä taivaan lähteet, jotka kohottivat arkin Araratin huipulle? Eivätkö kärsivällisyytesi maljat ole loppuun ammennetut ja armosi astiat tyhjät? Herra, milloin astut sinä ulos halkeavasta taivaasta?"
Ja Hatto-erakko näki näkyjä tuomiopäivästä. Maa järisi, taivas hehkui. Punaisen pilven alla kiiti sankkoja mustia parvia pakenevia lintuja ja maassa vyöryili ulisevia kiljuvia eläinlaumoja.
Mutta hänen sielunsa kiintyessä näihin tulinäkyihin alkoivat hänen silmänsä seurata pikkulintusten lentelyä, jotka salamannopeudella kiitelivät edestakaisin ja tyytyväisyydestä hiukan piipittäin kuljettivat aina uuden korren pesäänsä.
Vanhus ei aikonut liikahtaakaan, sillä hän oli tehnyt lupauksen rukoilla paikoillaan koko päivän kädet ylhäällä, siten pakoittaakseen Herraa kuulemaan hänen rukouksensa. Mutta mitä enemmän hänen ruumiinsa uupui, sitä vilkkaammin tulvi näkyjä hänen aivoihinsa. Hän kuuli kaupunkien muurien murtuvan ja näki asuntojen hajoavan. Kauhusta parkuvia ihmisjoukkoja syöksyi hänen sivuitsensa ja niitä ajoivat korkeavartaloiset, ankara- ja kauniskasvoiset koston ja hävityksen enkelit, jotka hopeavarustuksissa ratsastivat mustilla hevosilla ja heiluttelivat salamoista solmituita ruoskia.
Pikku västäräkit rakentelivat ahkerasti päiväkauden ja työ edistyi ripeästi. Tällä jäykistä saraheinämättäistä rikkaalla nummella, tämän ruohoisen, kaislaisen joen rannalla ei puuttunut rakennustarpeita. Heillä ei ollut aikaa päivällis- eikä illallislepoihin. Innosta ja mielihyvästä hehkuen liitelivät he edestakaisin ja ennen iltaa olivat he ehtineet melkein katon harjaan.
Mutta ennen iltaa olivat erakonkin silmät sattuneet viivähtämään yhä useammin heissä. Hän seurasi heidän matkojaan, torui heitä, kun he menettelivät tyhmästi, pahoitteli, kun tuuli teki heille kiusaa eikä kärsinyt ensinkään, että ne joskus vähän lepäilivät.
Sitten laski aurinko ja linnut läksivät kaislikkoon levolle tutuille nukkumapaikoilleen.
Ken iltaisin kulkee nummen poikki, hän kumartakoon kasvonsa mättäiden tasalle, niin saa hän nähdä omituisen näyn vasten valoisaa länsitaivasta. On kuin joka mätäs olisi alkanut elää. Pöllöjä, seisaalla olijalle näkymättömiä, liitelee suurine pyöreine siipineen nummen yli. Notkeita, sukkelia kyykäärmeitä kiemurtelee siellä kurotellen joutsenen tavoin kaarrutettuja kaulojaan ja puikeita päitään. Suuria sammakoita hypähtelee kömpelösti, jäniksiä ja päästäisiä pakenee petoeläinten edestä, ja kettu tähtää joesta hyttysiä pyydystelevää lepakkoa. Mutta sillä välin uinuvat pikkulintuset keinuvilla ruohonkorsillaan, turvassa kaikelta pahalta, noilla lepopaikoillaan, joita ei mikään vihollinen voi lähetä vettä läiskyttämättä, ruohikkoa vavahuttamatta ja niin heitä herättämättä.
Aamun koittaessa västäräkit ensin luulivat eilisiä tapahtumia ihanaksi unelmaksi.
Tarkaten merkkejään lensivät he suoraan pesälleen, mutta se oli poissa. He lentelivät etsien pitkin nummea ja kohosivat suoraan ilmaan tähystelläkseen. Ei näkynyt jälkeäkään puusta eikä pesästä. Vihdoin laskeusivat he parille kivelle joen rannalle ja tuumivat. He heiluttelivat pyrstöjään ja kääntelivät päitään. Mihin olivat puu ja pesä joutuneet?
Mutta tuskin oli aurinko ehtinyt kohota kämmenen leveyttä joen toisella puolella olevan metsän reunasta, kun jo astuskeli heidän puunsa ja asettui eiliselle paikalleen. Yhtä musta ja ryppyinen se oli kuin silloinkin ja kannatti heidän pesäänsä jonkin latvassa, joka lienee ollut kuiva, suoraan ylöspäin törröttävä oksa.
Silloin alkoivat västäräkit jatkaa rakentamistaan sen enempää miettimättä luonnon monia ihmeitä.
Hatto-erakko, joka aina ajeli pois pienet lapset luolaltaan ja sanoi, että heille olisi parempi, jos eivät koskaan olisi nähneetkään päivänvaloa, hän joka hyökkäsi liejukkoon kirosanoilla sättimään nuoria ihmisiä, jotka liputelluilla veneillä soutelivat jokea pitkin; hän, jonka pahoilta silmiltä tasangon paimenet vartioivat laumojaan, hän ei palannutkaan nyt luolaansa joen rannalle, noiden pikkulintusten vuoksi, sillä hän tiesi, ettei ainoastaan pyhien kirjojen joka kirjaimella, vaan myöskin kaikella, minkä Jumala antaa luonnossa tapahtua, on oma salaperäinen merkityksensä. Nyt oli selvinnyt hänelle, mitä se, että västäräkit rakensivat pesänsä hänen käteensä, merkitsi. Jumalan tahto oli, että hän seisoisi paikoillaan rukoillen korotetuin käsivarsin siksi, kunnes linnut olisivat ehtineet kasvattaa poikasensa. Jos hän sen jaksaisi, tulisivat hänen rukouksensa kuulluiksi.
Mutta tänäpäivänä näki hän vähemmin tuomiopäivänäkyjä. Sen sijaan seurasi hän katseillaan yhä innokkaammin lintuja. Hän näki pesän pian valmistuvan. Pienet rakennusmestarit liitelivät sen ympärillä ja tarkastelivat sitä. He toivat joitakuita naavahiutaleita oikeasta salavasta ja kiinnittivät ne pesän ulkoseinille. Se oli heidän talonsa rappaus ja maalaaminen. He hakivat hienointa niittyvillaa ja västäräkkirouva nykki untuvia omasta rinnastaan ja puki niillä pesän sisältä, siinä oli sisustus ja huonekalusto.
Talonpojat, jotka epäilivät, mikä turmiota tuottava voima tämän aron asukkaan rukouksilla saattoi olla Jumalan valtaistuimella, olivat ottaneet tavakseen kuljettaa hänelle leipää ja maitoa lepyttääkseen hänen vihaansa. He tulivat nytkin ja tapasivat hänet liikkumatta seisomassa linnunpesä kädessään. "Kas vain, miten tuo hurskas mies rakastaa noita elukoita", sanoivat he, eivätkä enää pelänneet häntä, vaan kohottivat maitoastian hänen suunsa eteen ja pistivät leivän hänen huuliensa väliin. Kun hän oli syönyt ja juonut, ajoi hän sadatellen ihmiset luotaan, mutta he vain nauroivat hänen kirouksilleen.
Hänen ruumiinsa oli jo aikoja sitten taipunut hänen tahtonsa palvelijaksi. Nälällä ja lyönneillä, päiväkautisilla polvistumisilla ja viikkoja kestävillä valvomisilla oli hän opettanut sen tottelemaan. Nyt kannattivat rautakovat lihakset hänen käsivarsiansa kohotettuina päiviä ja viikkoja, ja kun västäräkki-äiti hautoi munia eikä enää lähtenyt pesästä, ei erakko yöksikään mennyt luolaansa. Hän oppi nukkumaan istuallaan kohotetuin käsivarsin. Erämaan ystävien joukossa on kyllä sellaisia, jotka ovat saaneet suurempiakin aikaan.
Hän tottui noihin kahteen pieneen levottomaan linnunsilmään, jotka katselivat häntä pesän reunalta. Hän piti silmällä rae- ja vesisateita ja suojeli pesää niin hyvin kuin voi.
Pääseepä sitten naaras eräänä päivänä vapaaksi haudonnastaan. Molemmat västäräkit istuvat pesän reunalla, keikuttelevat pyrstöjään, neuvottelevat ja näyttävät sydämellisen tyytyväisiltä, vaikka koko pesä tuntuu olevan täynnä hätäistä piipitystä. Hetkisen kuluttua pyrähtävät ne mitä kiihkeimpään hyttysen pyyntiin.
Niin vangitaan hyttynen toisensa perästä ja kuljetetaan noille hänen kädessään piipittäjöille. Ja kun ruokaa tulee, silloin juuri siellä yhä äänekkäämmin sirkutetaan. Hurskaan miehen rukoukset häiriytyvät vihdoin tästä.
Ja hiljaa, hiljaa laskeutuu hänen käsivartensa, jotka jo melkein olivat menettäneet liikuntakykynsä, ja hänen pienet tulisilmänsä tuijottavat pesään.
Ei koskaan ollut hän nähnyt mitään niin avuttoman kurjaa ja rumaa. Siinä oli paljaita ruumiita, joissa ainoastaan siellä täällä oli joku untuvahiven, silmittömiä lentoon kykenemättömiä, oikeastaan vain kuusi suurta, ammottavaa suuta.
Hänestä tuntui se kyllä omituiselta, mutta hän piti kumminkin niistä juuri sellaisina, kuin ne olivat. Heidän isäänsä ja äitiänsä ei hän koskaan ollut tahtonut pelastaa suuresta perikadosta, mutta kun hän tästälähin rukoili Jumalaa pyytäen häneltä maailmaa vapahtavaa hävitystä, tahtoi hänen sydämensä säästää nämä kuusi turvatonta olentoa.
Kun talonpoikaisnaiset toivat hänelle nyt ruokaa, ei hän kiitokseksi toivottanut heidän turmiotaan. Hän oli iloinen, että he eivät antaneet hänen kuolla nälkään, koska nuo pienet olennot tarvitsivat häntä.
Pian näkyi kuusi pyöreätä päätä kurottavan pesän reunalta. Vanhan erakon käsivarsi laskeusi yhä useammin hänen silmiensä tasalle. Hän näki höyhenten pilkistävän punaisesta ihosta, silmien aukeavan ja ruumiin muotojen pyöristyvän. Luonnon ilman liiteleville asujamille lahjoittaman kauneuden onnellisia perijöitä ollen, kehittyivät ne nopeasti kukoistuksessaan.
Mutta tällä välin kohosivat suuren perikadon pyynnöt yhä epäröivämmin vanhan erakon huulilta. Hän päätteli Jumalan antaneen hänelle lupauksen, että se tulisi tapahtumaan silloin, kun lintuset olivat kehittyneet lentokykyisiksi. Nyt seisoi hän ja tuumiskeli, millä itseään Jumalalle, Isälle puolustaisi, sillä näitä kuutta, hoitamaansa, vaalimaansa pienoista ei hän hennonut menettää.
Toisin oli ollut ennen, kun ei hänellä ollut mitään omaa. Mutta nyt hänessä heräsi rakkaus noihin pieniin avuttomiin olennoihin, rakkaus, jonka opettaminen suurille, itsekkäille ihmisille maailmassa on tullut jokaisen pienen lapsen osaksi, ja se saattoi hänet epävarmaksi.
Joskus halutti häntä paiskata koko pesä jokeen, sillä hänen mielestään olivat onnellisia ne, jotka saivat kuolla vapaina suruista ja synneistä. Eikö hän sitte pelastaisikaan noita pieniä petoeläinten kynsistä, pakkasesta, nälästä ja elämän moninaisista rasituksista? Hänen näitä juuri ajatellessa lentää suhahti varpushaukka suoraan pesälle tuhotakseen poikaset. Silloin kaappasi Hatto-erakko julkean vasemmalla kädellään, pyörähytti sitä päänsä ympäri ja paiskasi sen vihan vimmassa etäälle jokeen.
Joutuipa sitten päivä, jolloin linnut olivat lentoon valmiit. Toinen västäräkeistä puuhaili pesässä, työnnellen poikasia pesän reunalle, toinen lenteli lähistöllä, näyttäen, miten helppo lento olisi, jos he vain uskaltaisivat koettaa. Kun poikaset yhä vain pelkäsivät, pyrähtivät molemmat täysikasvuiset lentoon ja näyttivät heille kaikki kauneimmat temppunsa. Lehahuttaen siipiään lensivät ne kaikenmoisissa kaarroksissa, tahi kiitivät leivon lailla suoraan ylös tai pysyttelivät paikoillaan ilmassa kiivaasti värisyttäen siipiään.
Mutta kun poikaset yhä vain pelkäsivät, ei Hatto-erakko voinut olla puuttumatta asiaan. Hän lykkäsi niitä hellävaroen sormellaan ja niin oli pulasta päästy. Epäröiden ja vaappuen lentävät ne pesästä, lepakon lailla läpyttävät ilmaa, painuvat, kohoavat taas ja kun heille selvenee taidon salaisuudet, käyttävät he niitä mahdollisimman pian pesään päästäkseen. Ylpeinä ja riemuitsevina rientävät vanhemmat heitä vastaan ja vanha Hatto hymyilee.
Hän se kumminkin oli pannut asian alulle.
Nyt mietti hän totisena, millä keinoin meidän Herramme kumminkin voisi luopua lupauksestaan.
Kukaties olikin niin, että Isä Jumala kannatti tätä maailmaa oikealla kädellään niinkuin suurta linnunpesää, ja kenties hän oli oppinut rakastamaan kaikkia niitä, jotka täällä rakensivat ja asuivat, kaikkia maan turvattomia lapsia. Kenties hän armahti niitä, jotka hän oli aikonut hukuttaa samoin kuin aronasukas armahti linnunpoikasia.
Kaiketikin olivat erakon linnut paljon parempia kuin meidän Herramme ihmiset, mutta hän saattoi kyllä käsittää, että Isä Jumala sittenkin sääli heitä.
Huomispäivänä oli linnunpesä tyhjä ja yksinäisyyden katkeruus täytti erakon mielen. Hitaasti laskeusi käsivarsi hänen kupeelleen ja hänestä tuntui, kuin koko luonto henkeä pidättäen odottaisi kuulevansa tuomiopasuunan toitotusta. Mutta silloin palasivat kaikki nuo västäräkit ja laskeusivat hänen olkapäilleen ja päälaelleen, sillä ne eivät ensinkään pelänneet häntä. Nyt välähti valonsäde vanhan Haton harhaan joutuneissa aivoissa. Hänhän oli koukistanut käsivarttansa, oli koukistanut sitä joka päivä katsoaksensa lintuja.
Ja seisoessaan tuossa kuuden linnunpojan keskessä, jotka leikkien liehuivat hänen ympärillään, nyökkäsi hän tyytyväisenä päätään jollekin, jota hän ei nähnyt. "Sinun ei tarvitse", sanoi hän, "sinun ei tarvitse. En ole pitänyt sanaani, ei sinunkaan tarvitse siinä pysyä."
Ja hänestä näytti kuin vuoret lakkaisivat vapisemasta ja virta vetäytyisi levollisena, tyynenä uomaansa.
TALE THOTT.
Olipa kerran mies, joka löysi myrkkypalan. Hän otti sen huostaansa ja kuletteli sitä uskollisesti muassaan, mihin menikin, vaikkei hänellä ollut vähintäkään aikomusta käyttää sitä. Mutta kun hän oli piiloitellut myrkkyharkkoa viisitoista vuotta, tapasi hän ihmisen, jonka kanssa yhdessä eläminen oli hänelle kerrassaan sietämätöntä, ja silloin hän käytti sen. Sittemmin hän ajatteli, että jollei hänellä juuri silloin olisi ollut myrkkysikaretta saatavilla, ei hänestä koskaan olisi tullut murhaajaa.
Jotenkin samankaltaista oli Arild Urupin koira-juttu. Hänkin hankki koiran ja opetti sen jo aikoja ennen kuin sen taito oikeastaan tuli käytäntöön.
Tämä Arild Urup oli kookas, voimakas mies, mutta hyvin hidas. Hänellä oli vahvat hammasrivit ja suuret välkkyvät silmänvalkuaiset. Hän oli hurjan näköinen, mutta hänestä ei tiedetty mitään pahaa. Mutta asianlaita on niin, että se joka hankkii itselleen myrkkyä ja sitä säilyttelee, hän varmaan tuntee itsessään, että hän voi joskus joutua kiusaukseen käyttää sitä, ja se, joka pitää sellaista koiraa kuin Arild Urup…
Oltiin kerran Kööpenhaminassa, vanhan Kristian kuninkaan hovissa.
Siellä kuuli Arild muutamana päivänä Ranskan lähetin kertovan, että
Ranskassa ja Burgundissa oli ritareilla tapana totuttaa koiriansa
ajamaan sala-ampujia.
Kuningas itse ja useat neuvonantajansa kyselivät lähetiltä tarkkaan näistä koirista ja niiden harjoittamisesta. He saivat tietää että niitä totutettiin heittämään sala-ampuja kumoon ja pitämään häntä vankina allaan, kunnes heidän herransa tuli. He eivät saaneet käyttää hampaitaan, ellei varas koettanut paeta.
Tanskalaiset herrat huomasivat tavan oivalliseksi, mutta eivät luulleet sitä voitavan saada käytäntöön Tanskassa. Kuningas oli vanha, hän ei pitänyt uusista ulkomaalaisista tavoista. Puuttui myös koirarotua, jota olisi katsottu sopivaksi.
Herra Arild oli ollut samaa mieltä kuin toisetkin, niin kauan kuin hän oli Kööpenhaminassa, mutta tuskin oli hän päässyt kotiin Ugerupiin, kun hän muutti mieltä. Tämä muuten olikin hänen tapansa mukaista. Hänen täytyi päästä kotikurkihirren kuuluville, saadaksensa oikein selville mitä hän itse tahtoi.
Hän kaipasi juuri moista koiraa paremmin kuin kukaan aavistikaan. Ensiksikin oli hänellä Ugerupin eläintarhassa kallisarvoinen ja oiva eläinrotu, toiseksi hän ei kyennyt sitä suojelemaan. Hän ei voinut herättää sellaista kunnioitusta ja pelkoa kuin toiset herrat. Hän oli liian hidas ollakseen pelätty, eikä häneltä tullut rangaistuksi. Toisia ihmisiä seuraa tottelevaisuus, toisia tottelemattomuus.
Hänellä oli juuri opetettavanaan suden ja karhunajoon muudan tavattoman suuri koira. Sen nimi oli Kark, ja se oli niin viisas, että Arild herra päätti totuttaa sitä varkaita kiinniottamaan. Yritys onnistui niin mainiosti, että näytti kuin se olisi koiralla ollut jo veressä.
Kun Kark oli oppinut temppunsa valmiiksi koiratarhassa, vei Arild Urup sen mukanaan eläintarhaan. Liioittelematta voi sanoa että Arild herra tunsi siellä joka puun ja pensaan, joka eläinkopin ja linnunpesän. Voipipa sanoa, että hän oli tuhlannut siihen kaiken rakkautensa. Mutta joskin hän huomasi, että joku elukka oli varastettu eläintarhasta, ei hän kumminkaan tullut ryhtyneeksi varasta vainoomaan. Siitä huolimatta se häntä hirveästi kiukutti.
Astuessansa puun siimeksessä keksi hän oitis paulan, joka ei ollut hänen eikä hänen metsästäjiensä virittämä. Hän antoi Karkin sitä haistella ja irroitti siltä kuonokopan.
Koira pyyhälsi suoraapäätä viidakkoon ja tuokion perästä Arild herra jo kuuli huutoa ja raskaan jymähdyksen. Salametsästäjä oli juuri ollut kokemassa pyydystänsä, eikä ollut vielä ehtinyt poistua eläintarhasta.
Kun Arild herra juoksi viidakkoon, näki hän miehen makaavan maahan paiskattuna ja koiran seisovan hänen päällään, käpälät rinnalla ja kita kurkulla vallan kuten ranskalainen oli sanonutkin.
Herra Arild sieppasi heti koiranruoskan ja alkoi pieksää miestä. Häntä itseäänkin vallan hämmästytti oma tekonsa, mutta hän tunsi, että tämän ainoan kerran täytyi hänen näyttää voimaansa. Mies oli sitäpaitse tuttu, eikä Arild herra tietänyt ketään lurjusta, jonka kimppuun hän mieluummin olisi halunnut käydä. Tuntuipa myöskin mieluiselta lyödä varasta, kun tämä makasi hiljaa kuin teloituspölkkyyn kytkettynä ja tarkkasi vain koiran säihkyviä silmiä ja hampaita, jotka kutittelivat hänen kurkkuaan joka kerran kun hän yritti nousta.
Kun Arild Urup oli pari kertaa iskeä läjäyttänyt, kävi hän niin merkilliseksi. Hänestä tuntui että käsi alkoi liikkua itsestään, ihan ajattelematta alkoi hän lyödä piiskan varrella, ja yks kaks hän nauraa hohotti ääneen, kun mies hänen edessään kipruili tuskissaan.
Häneen oli tullut jotain varsin uutta ja outoa, hän oli kuin vieras itselleen. Hän tunsi tavatonta iloa joka lyönnistä, sätkiessään värähtelevää, hytkävää ihmisruumista. Sen vertaista nautintoa ei hän muistanut koskaan ennen tunteneensa.
Hän pieksi sekä ihon että vaatteet riekaleiksi. Hän ikävöitsi ensimäistä veripisaraa, ja kun sitä alkoi kihoilla, niin hän tunsi haluavansa pieksää hänet hengettömäksi.
Mies oli aluksi älissyt, mutta yht'äkkiä hän vaikeni. Olisi luullut hänen jo kuolleen, ellei ruumis olisi vavahdellut ja hätkähdellyt lyöntien sattuessa. Hänen vanhat vaateryysynsä olivat repaleiksi piestyt, ja ruumis pullotti verisillä mustelmilla.
Koira oli hänet jo jättänyt ja seisoi nyt Arild Urupin vieressä. Joka lyönnistä räjähti se iloisesti haukkumaan ja ikäänkuin ponnahteli heittäytyäkseen saaliinsa kimppuun. Kun Arild Urup sattui katsomaan kuinka se imeä ahmi veren tuoksua ja oli kaikkien villien halujensa vallassa, heräsi hänessä yht'äkkiä inho.
Ja kaiken lopuksi Kark sai läiskäyksen selkäänsä, niin että se suistui tuskissaan väännellen maahan. Ja Arild Urup lähti kotiin. Lintuvaras sai selviytyä kuinka häntä halutti.
Arild herrasta tuntui merkillisen ilkeältä ja vastenmieliseltä parina seuraavana päivänä. Hän olisi tahtonut elää sovussa ja levossa, hän ei sietänyt moisia kiihoituksia. Ja vaikkakin hän oli ollut sodassa ja turnausleikeissä, ja niissä suoriutunut verrattain hyvin, ei hän kumminkaan ennen ollut tuntenut itseänsä julmaksi ja hurjistuneeksi. Mieleensä hänen johtui, että tähän kenties voi koira olla syynä. Sillä julmuus oli tullut häneen, kun hän oli nähnyt Karkin silmien säihkyvän ja sen valkeiden hampaiden kutittavan miehen kurkkua. Kuolonsynnit tarttuvat pahemmin kuin rutto.
Ja totta totisesti sai hänen eläintarhansa olla kuinka tahansa, mutta rauhallisesta levostaan ei hän tahtonut tulla häirityksi. Siksi antoi hän sitoa Karkin kiinni. Se sai värjöttää koppinsa vieressä vuoden toisensa perästä, eikä sitä koskaan enää otettu mukaan metsälle.
Mutta hän ei tappanut sitä, hän ei lahjoittanut sitä kenellekään, vaan koira sai seista siinä kehitettyine taipumuksineen, valmiina sitä kaukaista päivää varten, jolloin Arild herra tarvitsi sitä.
* * * * *
Mutta sitä ennen mikä pitkä jono tapauksia, kuinka se kaartelee ja koukurtelee, kuinka se punoutuu kiertyen sinne ja tänne kautta aikojen kankaan! Se levittäytyy eteemme värikkäänä ja loistokkaana, se häipyy synkeyteen, eksyy ja katoaa.
Mikä tapausten sarja! Se vyöryy kuin aaltojen vuolas vuo, se pauhaa ja pärskyy, hajoaa kuohuksi ja vaahdoksi.
Mikä kylmä, ikävä tapausten jakso! Kuinka vähän siinä, sellaisena kuin vanhat sen ovat muistoon merkinneet, on jälkiä siitä että tämä kaikki on todella ihmisten kokemaa. Se on kuin vanha haalistunut pyhimyksen kuva. Kerran se kumminkin veistettiin terveiden jäsenten mukaan, kerran se maalattiin kukoistavien poskien väriseksi.
Anna sen liukua ohitsesi, ajattele siitä kuin varjonäytelmästä, että pinnoitetun kankaan takana on eloa ja liikettä, vaikk'ei ainoatakaan ihmistä ole näkyvissä. Salli tapausten varjokulun soljua sivuitsesi, pysähtymättäsi lehdoissa ja lähteillä, kiipeämättä kukkuloille aamua tervehtimään, viivähtämättä meren rannalla päivän laskua katselemassa!
Kuule nyt, kuule, tapauksia, pelkkiä tapauksia! Siinä on herra Lave, pappi. Hän kosii Ulfstandin Erikholmassa, herra Tage Thottin leskeltä, Elsa rouvalta, Arild Urupille puolisoa. Hän pyytää nuorta Tale Thott neitoa hänelle. Mutta Tale neito ei tahdo, vaan Elsa rouva tahtoo ja suku tahtoo, sillä Arild herra on rikas.
Ja siellä on nyt herra Lave taaskin Eriksholmassa ja Arild herra hänen kanssaan, ja siellä vietetään upeita kihlajaisia. Ja niin, rakkaani, ehditkö älytä elävän olennon varjojen takana? Voitko nähdä Tale neitiä, voitko nähdä surkeat, itkettyneet lapsen kasvot, jotka ovat jähmettyneet epätoivoon? Ehditkö nähdä kuinka tämä jähmeä epätoivo, joka on pitänyt häntä kahleessa ja hervotonna, silloin kun hänet ikipäiviksi luovutettiin Arild Urupille lupauksella, joka sitoo samoinkuin vihkimys, kuinka tuo jähmeä epätoivo, sanon ma, puhkeaa raivoon, kun Arild herra laskee hänen eteensä kihlakalunsa. Varro, varro, tässä on enempi kuin tapaus, tässä on voimakkaana esiintunkeva tahto, tässä on ylpeä, kiivas sydän. Häälahjat riuhtaistaan lattialle ja pikku jalka polkee kantapäillään kultakoristeita ja silkkiliinoja. Ja nyrkkiä puidaan omaisille ja vieraille, kun ne lapsen vihaa tervehtivät nauruntyrskeellä.
Anna sitten ajan kankaan kiiruhtaa uutta kudetta kiinnittämään! On häät Skabersjössä ja siellä tapaavat Tale Thott ja Anders Banner toisensa. Ja jos tämä olisi kertomus, niin mainittaisiin, kuinka he toisensa kohtasivat ja sanoinko vai katseinko he toisiinsa sitoutuivat. Mutta tämä ei ole kertomus ihmisistä. Tämä on vain varjonäytelmä, ruumiittomien, värittömien varjojen leikki.
Ja nyt seuraa se, että Arild herran täytyy lähteä sotaan, ennenkuin Elsa rouva on ehtinyt häitä valmistaa. Ja hän joutuu vangiksi sodassa. Ja tuossa Tale neito nyt kirjoittaa Anders Bannerille, että Arild herra on vankina vieraalla maalla, ja nyt hän tulkoon pyytämään häntä. Ja tuossa Anders Banner ratsastaa Eriksholmaan, ja molemmat nuoret ovat polvillaan neidon äidin edessä.
Ei maksa vaivaa etsiä ihmisiä tämän takaa. Tällaiseen ei tarvita muuta kuin varjoja. Tämän vertaista voivat varjotkin aikaan saada.