Ja tuossa varjoneitomme. Nyt hän lankee nuoren valtiaan eteen polvilleen alati ja lakkaamatta kerjäten vapauttaan. Viimeisillä elonsa rippeillä antaa hän aina väriä tapauksille, joissa on osallisena, heittäen aina voimakkaamman, varmemman varjon kuin muut.
Tuossa hän rientää kotiaan kuninkaan armahdus kerallaan, tuossa kiiruhtavat pikalähetit Eriksholmasta häihin kutsumaan, tuossa vieraat kokoontuvat. Silloin, keskellä riemua, kuningas lähettää epuun. Vielä vuosi täytyy neidon odottaa Arild Urupia, sillä kuningas ei tahdo suostua siihen, että jotain vääryyttä tapahtuisi hänen uskolliselle soturilleen, tämän ollessa hänen palvelustoimissaan.
Kuinka tapausten jono on pitkä? Nyt matkaavat skoonelaiset herrat Ruotsiin kuningas Eerikin luo, joka pitää Arild Urupia vankina, ja rukoilevat että hänet päästettäisiin vapaaksi. Mutta kuningas ei siihen suostu. Vielä varjokuninkaanakin on hänellä entinen oikukas tahtonsa. Kukaan muuten ei ymmärrä miksi hän niin haluaa pitää Arildia vankina.
Ja Arild herra istuu vankityrmässä ja odottaa vapauttaan, ja neito istuu Eriksholman yrttitarhassa. Tällä tavoin pysähtyy tapausten hurja vauhti. Onpa kuin vinhasti viiltävä juna olisi seisautettu. Me saamme pysähtyä ihailemaan näköalaa mäenrinteeltä, saamme poimia kukkasia tien viereltä.
* * * * *
Ajattele, on Tale Thottin ja Anders Bannerin häiden edellinen ilta, ajatteles, on Tale Thottin viimeinen neito-ilta!
Ja ajatteles, että onnikin voi olla jotain hirvittävää, että se melkeinpä voi ilmaantua suruna, että se ahdistaa rintaa ja vihloo jäseniä, että se lamaa ja sekaannuttaa ja järkyttää perin juurin sielua.
Että onnikin saattaa olla niin ylen täydellinen ja ihana, että voisi toivoa jotakuta naarmua sen ihanuuteen, ryppyä sen kasvoihin.
Oli kuutamoinen kesäilta. Oli oikea yö, eikä vain kalpea hämärä, jota nimitämme keskikesän yöksi, vaan oli elokuun yö, jolloin kuutamo levittää valkean hopeansa pimeyden keskelle, jolloin valo on erikseen ja pimeys erikseen, jolloin sekoittamattoman musta yö vallitsee puistikon siimeksessä ja sekoittamattoman kirkas valo heloittaa nurmikoilla.
Ja lauha hiljaisuus vallitsi seutua. Ei tuulen henkeä, joka olisi häirinnyt, ei säikyttävää ritinää, ei putoavaa lehteä. Kaikki oli täysinäistä tänä yönä, niinpä hiljaisuuskin.
Ja missä sitten vietettiin tämä yö, missä se niin iloa ja onnea uhkuen elettiin? Ei alhaalla tasangolla kiviaitojen ja seljamuurien keskellä, vaan tuolla ylhäällä nurmikkorinteellä, ylhäällä missä maa on täynnä uurteita, joiden reunamia tuuhea ruoho peittää vyöryvien laineiden lailla, ylhäällä, missä lehdot vielä rauhassa kasvavat peltojen keskellä, ylhäällä, missä pyökkimetsä kohoaa mäen huipulla kuin tuuhea harja koukistuneella kaulalla.
Kaiken antoi yö kokonaan ja runsaasti, se ei vienyt meitä savihökkeleihin, ei mataloihin veistämättömiin majoihin, vaan ylös upeaan Eriksholmaan, uuteen hohtavaan, lipuilla koristettuun linnaan, jossa kukkaköynnökset ovipieliä reunustelevat, jossa joka sali on verhottu kallisarvoisilla kankailla.
Lahjan toisensa perästä antoi yö, se antoi hopeaa lirisevälle suihkulähteelle, se valoi välkettä linnan katolla liehuville lukemattomille lipuille, se loihti usvaa vallihaudasta, kunnes linna sen keskellä näytti kuin pilvenharjanteelle rakennetulta, ja se heitti vienoa tuoksua ilmaan, ikäänkuin osottaakseen kaikki muistaneensa.
Mutta linnan pihalla siellä tanssittiin!
Impi seisoi immen, nuorukainen nuorukaisen rinnalla, kahtena pitkänä jonona, ja he tanssivat hiljalleen esilaulajan nuotin mukaan. Mutta kun hän pääsi loppukertaan, niin he kaikki yhtyivät laulamaan: "täällä iloitaan ja riemuitaan, täällä häitäkin juodaan!…"
Lemmen laulu seurasi lemmen laulua, kunnes ilma värähteli kiihkoa, ja sitten lauluja peikoista, näkeistä ja keijuista, kunnes metsä ja sumu, puisto ja niitty tuntuivat kuhajavan manalan asukkaista. Ja yks' kaks' sitten uusi tahti lauluun, uusi vauhti viulunsoittoon. Pitkät tanssivien ketjut hajosivat, pareja muodostui ja polkka alkoi lietsoa huimaa iloansa sieluihin ja mieliin.
Tulisoihtuja liehui ylt'ympäri tanssitanhuan ja niiden punerva valo sopi hyvin hauskuuteen ja kaikki oli niinkuin olla pitikin. Mutta ihanin kaikista oli Tale Thott. Kaunis, komeasti puettu ja koristettu ritarin tytär hän oli. Hän kulki edestakaisin soihtujen valossa karkelokentällä käsikkäin rouva Kirsti Kaasin kanssa.
He kulkivat käytäviä edes ja takaisin. Joka kerran kun he kääntyivät niin että soihtujen valo heijasti heidän silmiinsä, tahi kun laulun sävelet voimakkaammin helkkyivät, löi Tale neito käsiänsä yhteen. "Kuuleppa, kuuleppa", hän sanoi, "nyt vietetään Eriksholmassa häitä!"
"Etkö tahtoisi tanssia?" kysäsi Kirsti rouva.
"En, Kirsti rouva, en jaksa."
"Sinun pitäisi puhua tahi laulaa."
"Olen siihen liian iloinen, Kirsti rouva."
Hän vallan vavahteli ja oli kuin hurmautunut. Olipa kuin hän olisi hengittänyt tulen hehkua, joka oli pakahduttaa hänet, tai kuin hän olisi palanut sisällisesti. Hän piti Kirsti rouvaa lujasti kädestä ikäänkuin hakien hoivaa tuskilleen.
Kirsti rouva oli miltei levoton hänen vuokseen. Tale Thott oli tavallisesti kylmä, hänellä oli jäykkä asento ja sitkeän luja tahto. Hänen tapansa oli kävellä hiljaa, puhua matalalla äänellä. Hän oli kuten ne, joiden on täytynyt murtaa tiensä kovan vastarinnan kautta.
Kirsti rouva ei muutoin ollut Tale Thottin ystävä. Itse hän oli luikerteleva ankerias ja vetreä vitsas. Hän luikahti pois voimaihmisten parista. Tänä iltana hän liittäytyi rakkaudella tyttöön.
"Mikä sinun on, Tale Thott!" virkkoi Kirsti rouva, "kuinka olet noin uuten uupunut?"
"Se on vain onnesta, pelkästä onnesta, Kirsti rouva."
Neito nosti kädet silmilleen ja nyyhkytti. Vain pari lyhyttä kiivasta nyyhkettä, sitten hän puhkesi puhumaan.
Tiesikö Kirsti rouva missä Anders Banner nyt oli? Eikö totta, hän ratsasteli ympäri maakuntaa käskemässä häihin? Kirsti rouva kaiketi kyllä tiesi, että näin häiden edellisenä päivänä oli sulhasen ratsastettava vieraita kutsumassa. Hänen piti ratsastaa aateliskartanosta toiseen. Ei voinut toivoakaan hänen palaavan ennen puolta yötä.
Ei ollut värettäkään äänessä, joka ei olisi ollut tavallista korkeampi. Joka sanasta, joka pulpahti esille, kajahti veitikkamaisuutta ja onnea pohjasävelenä.
"Jumala antakoon hänen onnellisesti kotiin saapua", virkkoi Kirsti rouva.
Tale Thott naurahti matalasti, naurahdus oli kuin itkunsa äsken, vain kevyt tyrskähdys hänen sisäisestä suuresta onnentuntemuksestaan.
Ajatteliko Kirsti rouvakin, kuinka vaarallinen yö tämä oli? Nyt oli luonnon impien tapana koettaa tavata ritari ja viekoitella häntä lehdon läpi ratsastaessaan. Ajatteles kuinka oli käynyt Olavi herran ja monen muun! Kaikki riippui siitä, oliko sulho luja rakkaudessaan, silloin ei keijuilla ollut vähäistäkään valtaa häneen. Uskoiko Kirsti rouva, että Anders Banner oli luja rakkaudessaan?
"Ei ole viisasta ruveta laskemaan leikkiä luonnottarista", lausui
Kirsti rouva.
Tale Thott älysi, että toinen kierti kysymystä ja että ääni ei tuntunut luonnolliselta. Hän nauroi taaskin, kiersi kätensä Kirsti rouvan ympärille ja syleili häntä.
Ei maar, ei hän sitä ihmetellyt, että Kirsti rouva ei tahtonut sanoa uskovansa Anders Bannerin rakkauteen. Mikähän tosiaan olisi vähemmän luotettavaa. Kas, hän, Tale Thott oli pitänyt hänestä aina siitä päivin kun oli pikkutyttö, mutta silloin ei tämä, joka oli jo aikamies, ollut katsonutkaan häneen päin. Oliko hän edes siitä välittänyt, kun he olivat kihlanneet hänet herra Arildin kanssa? Niin, Arildin, Kirsti rouva, oi että hän nyt vihdoinkin sai olla herra Arildista vapaana!
"Mutta kuinka sinulla, Tale, on niin paljon minun sukulaistani vastaan?" sanoi Kirsti rouva.
Neito hymyili ja puristi Kirsti rouvan kättä. Se oli suuri ystävyyden osoitus että tämä, Kirsti rouva oli tullut häihin, vaikkakin Tale Thott oli niin syvästi loukannut herra Arildia. Siksi ei hän lainkaan tahtonut puhua pahaa Arildista. Eikä hänellä ollut lainkaan halua puhua hänestä. Unohtaa hänet hän tahtoi. Ja mistä he olivatkaan puhelleet? Hän tahtoi kysyä Kirsti rouvalta neuvoa Anders Bannerin suhteen. Olihan huudettu alussa että tämä ei ensinkään hänestä välittänyt.
Niin, sen Kirsti rouva kyllä oli kuullut. Niinhän se oli ollutkin, vakuutti Tale neito. Vaikein kaikista kärsimyksistä mitä hän oli kestänyt näinä vuosina, oli se, kun hän ei ollut tietänyt, tavoitteliko Anders Banner häntä muustakin syystä kuin vain vihastaan Arild Urupia kohtaan. Heistä oli tullut vihamiehet Skurupin markkinoilla härkäkaupan takia. Niin, noita härkiä, Kirsti rouva, pitikö hänen niitä rakastaa, vai vihata? Ne olivat hänen onnensa alkujuurena, ja kumminkin oli hän usein itkenyt itsensä uneen niiden tähden.
Kyllähän Kirsti rouva oli kuullut, että hän, Tale Thott muka olisi kopea ja ylpeä, mutta se ei ollut totta, kenelläkään ei ollut povessaan nöyrempää orjansydäntä. Kukaan ei ollut saanut alentua niin tomuun kuin hän. Ja juuri rakkauden tähden oli hänen täytynyt niin nöyrtyä.
Oli ollut joku aika hänen kihlauksensa jälkeen, ja he olivat Arild
Urupin kanssa olleet Skabersjössa häissä. Siellä oli myös ollut
Anders Banner.
Oi, oi. Tale Thott painoi molemmat kädet suullensa, suuteli sormiansa ja ojensi käsivartensa tuon kuutamoisen yön muistoa syleilläksensä. "Näin tein minä muinoin, kuin huokaillen ja toivotonna kuljin", hän sanoi. "Mutta ajatteles, Kirsti rouva, tänä yönä, huomenna! Nyt juomme häitä Eriksholmassa!"
Uudelleen vavahutti nyyhkytys häntä, uudelleen alkoi hän puhua. Arild Urup oli petoskaupalla vienyt Anders Bannerilta pari härkää ja Anders Banner oli vannonut ottavansa häneltä sen, joka on enemmän arvoista kuin monetkin härät. Siksi hän oli alkanut mielistellä häntä, Tale Thottia, kun he tapasivat toisensa Skabersjössa. Eipä siis ollut suurtakaan ilon aihetta, vai miltä Kirsti rouvasta näytti?
Ei ollut, se oli Kirsti rouvan vilpitöin ajatus.
Mutta se se oli sentään saanut Anders Bannerin katsoneeksi ja puhutelleeksi häntä. Muutoin ei tuo kuninkaan läänitysherra olisi vähintäkään huolinut hänen kaltaisestaan neidosta. Ja se tapaaminen se sentään oli antanut hänelle rohkeutta ruveta toivomaan pääsöä erilleen Arild herrasta ja tämän perästä hän oli ruvennut kerjäämään äidiltänsä vapautta hänestä.
Kirsti rouva varmaan arveli että hän oli menetellyt kuin hassu. Sanottiinhan että hän Anders Bannerin takia uhmaili Jumalaa vastaan, mutta sitä hän ei luullut tehneensä. Vaan koko sukuansa vastaan hän oli uhmaillut. Ja itse hän oli Arildin sotaan lähdettyä kirjoittanut ritarille että tämä tulisi pyytämään häntä puolisokseen. Ajatteles, hän oli ensiksi kirjoittanut! Uskoiko Kirsti rouva, että tällainen voi päättyä hyvin?
Kaikkialla hänen ympärillään oli hoettu hokemasta päästyä, että
Anders Banner ei häntä rakastanut, vaan ainoastaan tahtoi ryöstää
Arild Urupilta sen joka oli paria härkää arvokkaampi. Niin sanottiin
vielä tänäpäivänäkin. Kirsti rouva kai uskoi sen vielä tällä hetkellä.
Ja tyttö painoi teeskennellen Kirsti rouvan poskelle kasvonsa, jotka ilmaisivat olematonta surua ja teeskenneltyä levottomuutta. Sitten hän suoraan silmiin katsoen hymyili ja kiepsahutti Kirsti rouvaa tanssitanhuaa kohti. "Katsos, katsos, Kirsti rouva, nyt me juomme häitä Eriksholmassa."
Sitten hän taas alkoi. Hänkö ylpeä! Oi Kirsti rouva, hänkö ylpeä! Ajatteles, Kirsti rouva, että hänen, nuoren neidon itsensä täytyi lähteä hoviin! Ajatteles kaikkia polvistumisia, kaikkia rukouksia! Ja kaikki tämä miehen tähden, joka kenties ei hänestä välittänyt. Andershan jätti kaiken hänen huolehdittavakseen. Kukaties oli totta, että hän vaan kosti Arild Urupille härkäkaupan.
Mutta kovinta, vaikeinta mitä hänen oli täytynyt kärsiä, oli ollut odottaminen. Ajatteles, kun kuningas on määrännyt, ettei hän saisi viettää Anders Bannerin kanssa häitä, ennenkuin oli odottanut Arild Urupia vielä vuosikauden.
Se vuosi oli riistänyt hänen nuoruutensa. Se vuosi oli tuntunut vuosisadalta.
Joskin Arild Urupilla oli ollut vaikea siellä vankityrmässään, ei hänelläkään ollut sen parempi. Hän ei ollut uskaltanut tanssia eikä iloita. Hän ei ollut kyennyt istumaan hiljaa sukkulan ja kankaan ääressä.
Anders Bannerin tullessa Eriksholmaan ei hän ollut näyttäytynytkään. Hän ei ollut uskaltanut. Hänen äitinsä ei ollut saanut ommella hänen myötäjäisiään. Hän ei ollut uskaltanut ajatella ainoatakaan iloista ajatusta. Hän ei ollut uskaltanut laskea päiviä, jotka olivat kuluneet odotusvuodesta.
Hän kietoi kätensä Kirsti rouvan käsivarren ympärille. "Tule", hän sanoi ja tahtoi vetää Kirsti rouvaa mukaansa valoisalta tanssipaikalta etäämmä lehdon pimentoon.
"Elä", sanoi Kirsti rouva, ja häntä melkeinpä karmi.
"Vain tuonne kukkulalle, mistä näkyy etäälle maantielle. Siellä minä elin, Kirsti rouva, päivän toisensa perästä. Siellä minä istuin, siellä kuljin, siellä seisoin."
"Siellä minä seisoin, ja kuuntelin etäistä, etäistä kavion kopsetta. Ja joka kavion kilahdus kiveen lennätti minulle viestin, että Arild Urup oli päässyt vankeudestaan, ja samoin joka töyhtö joka pilkoitti esille maantieltä ja jokainen välkkyvä keihään kärki. Pahinta oli luulla häneksi jokaista ritaria, suurta tai pientä, nuorta tai vanhaa, joka samosi taloa kohti. Oi, luulenpa että epäilin häneksi jokaista sauvan nojassa kulkijaakin ja ajattelin väliin, että hän voi tulla naiseksi puettuna. Tule, Kirsti rouva, haluan mennä sinne vielä kerran!"
Mutta Kirsti rouva ei sitä tahtonut. Se oli niin kovin kaukana puistossa, hän sanoi.
Mutta Tale Thott pyysi Kirstiä oikein sydämen pohjasta tulemaan mukaan. Juuri tänä iltana, nyt kun onni oli niin ylen ihana ja suuri, että se oli tukahduttaa hänet ja hän oli tulla hulluksi ilosta, täytyi hänen mennä tuolle kukkulalle, saadaksensa muistutella menneiden aikojen katkeruutta.
Vihdoin Kirsti rouva myöntyi ja seurasi häntä. Se on Jumalan oma tahto, hän itsekseen sanoi.
Ja Kirsti rouva, lannistuneena ja vastakkaisten velvollisuuksien tempomana, ajatteli kummallisen epäselviä ajatuksia että Jumala ei anna pilkata itseään, että hän kumminkin valvoo valojen ja lupauksien täyttämistä. Mutta kumminkin tuntui hänestä raskaalta seurata Tale neitoa pois valosta ja ihmisten ilmoilta.
He tulivat kohta puistikon tuonpuoleiseen laitaan. Siellä se muistutti enemmän tavallista metsää ja siellä oli runsaasti tiheitä viidakkoja. Siellä oli kumpu, jonka rinnettä peitti pehmeä nurmikko ja kukkulalla kasvoi yksinäinen pyökki. Kirsti rouva kuulosteli herkin korvin ja värähti pienimmästäkin rapinasta. Tale neito nauroi useammin kuin kerran hänelle.
He tulivat kukkulalle ja seisoivat siinä kuutamossa, etäälle näkyvinä. "Tuolla on maantie", sanoi Tale Thott. Ja hän pani kätensä ristiin ja hengitti syvään. Entinen tuskansa valtasi tuokioksi hänet. Sitten hän sulki silmänsä ja muisti seisovansa tässä ja olevansa onnellinen tällä kauhun paikalla.
"Ajatteles, että kaiken tämän minä olen kärsinyt miehen tähden, jonka mielenlaatuun en voinut luottaa", hän sanoi.
"Lähtekäämme täältä!" pyysi Kirsti rouva hiljalleen.
Ei, hän ei tahtonut. Täällä juuri hän tahtoi sanoa Kirsti rouvalle sen kaiken tärkeimmän.
Tiesikö Kirsti, miten hänen oli käynyt, kun hänen hartain toivonsa oli toteutunut, kun odotusvuosi oli loppuun kulunut, Arild Urupin palaamatta? Hän oli kyllästynyt kaikkeen joksikin aikaa. Hän oli epäillyt ja aprikoinut kaiken aikaa häitä valmistettaessa. Mitä maksoi mennä naimisiin Anders Bannerin kanssa, ellei tämä rakastanut häntä. Ajatteles, hän olisi voinut jättää Anders Bannerinkin samoinkuin Arild herrankin, ellei olisi pelännyt häpeää. Hän oli toivonut että vielä olisi luostareja maassa. Mutta nyt tänään, niin, Kirsti rouvahan tiesi, että Anders Banner ratsasti maita mantereita häävieraita kutsumassa, kuten tapana oli. Eikähän häntä siis voitu odottaa kotiin ennen puolta yötä. Mutta hänpä oli ollutkin kotona, ajatteles, hän oli ollut kotona!
Mitä se mahtoi merkitä, Kirsti rouva? Ikäänkuin hiipien hämärissä hän oli tullut ja lähettänyt hänelle terveisiä, että tahtoi nähdä häntä. Hän oli sitten etsinyt sulhonsa puutarhasta.
"Tale Thott", virkkoi Kirsti rouva, "onko nyt sekin tullut osaksesi, että sulhosi rakastaa sinua? Lähtekäämme siis jo! Miksi istut täällä? Lähtekäämme!"
Sillä huolimatta kaikesta siitä mitä Kirsti rouva tiesi Jumalan hallinnasta ja ylimielisten masentamisesta ja lupauksenrikkojain alennuksesta, oli tämä hänen mielestään liian suuri onni hukattavaksi. Ja hän pyysi pyytämistään: "Lähtekäämme täältä."
Mutta Tale neito oli onnellinen tällä etäisellä paikalla, jossa hän voi puhua vapaasti onnestansa.
Siis Kirsti rouva nyt uskoi tämän merkitsevän sitä, että Anders Banner hieman lempi häntä, koskapa oli hiipinyt kotiin saadaksensa nähdä hänet. Hän ei ollut voinut olla poissa hänen luotaan kokonaista päivää saamatta nähdä häntä. Ja tästä Kirsti rouva voi päättää, että hänen sulhonsa oli suopea hänelle. Entäpä jos hän sitten olisi kuullut hänen sanansa!
Hän oli kysynyt sulholtaan joko hän nyt oli suorittanut matkansa! Eihän toki, mutta hänen oli täytynyt palata Eriksholmaan näkemään morsiantaan, näkemään ettei hän olisi vaarassa. Ja siitäkö hän sitten niin paljon välitti? Pitikö väliä? Pitikö väliä?
Anders Banner oli ottanut hänen kätensä ja puristanut sitä niin, että se oli mennä murskaksi. Miksi Tale oli niin ylpeä häntä kohtaan? Miksi hän kantoi kaikki surunsa yksin? Eikö hänellä ollut vähääkään rakkautta, koskapa ei tahtonut jakaa hänen kanssaan kuormaansa? Elköön odottakokaan, että hän, Anders Banner, antaisi itseänsä niin syrjäyttää, sittenkuin Tale oli tullut hänen omakseen. Mitä hän hänellä tekisi, ellei pitäisi häntä rakkaana? Ottiko hän hänet vain päästäksensä Arild Urupista?
Ja he olivat saaneet puhella muutamia hetkiä keskenään. Tale oli ehtinyt sanoa hänelle kuinka kauan hän oli lempinyt häntä. Ja hän oli kysynyt sulholtaan, kosiko tämä häntä vain härkien tähden. Mutta siihen toinen ei ollut tahtonut vastata. Hän oli suuttunut niin suunnattomasti.
Ja kas siksi hän nyt oli miltei pakahtua onnesta. Hän ei tiennyt kävelläkö vai seista. Hän ei voinut olla muiden parissa. Sillä ei kenenkään onni ollut kuin hänen, ei kenenkään. —
"Menkäämme kumminkin kotiin", pyysi Kirsti rouva.
Kirsti rouva oli kuullut puhuttavan keisareista ja paaveista, jotka olivat valmistaneet pitoja vihollisilleen ja myrkyttäneet heidät pöydässä keskellä iloa ja ystävyydenosoituksia. Kirsti rouva luuli tuntevansa miltä tuntui istua isäntänä moisessa pöydässä.
Tale neito pyysi häntä pysymään paikoillaan. Jospa hän tietäisi miten ihanaa hänestä oli saada seista täällä kaukana kaikesta ilosta ja melusta ja ajatella että hän oli sulholleen hyvin rakas.
Kirsti rouva vaipui nurmikolle. Hänen polvensa tutisivat niin, että hän tuskin pystyssä pysyi. Jumalan käsi! Tässä varmaan oli Jumalan käsi.
"Kun Anders Banner tänä yönä ratsastaa ohi", sanoi Tale neito, "niin hän luulee meitä keijukaisiksi, jotka tahdomme houkutella häntä." Ja hän selitti Kirsti rouvalle että hänen aikomuksensa oli seista siinä, kunnes sulhonsa tulee ratsastaen.
"Jospa tietäisitte miten vähän olemme puhelleet keskenämme ja miten paljon meillä on juteltavaa ja kyseltävää. Hän on sanova minulle, Kirsti rouva, millainen onneni on oleva, kuinka me elämme ja asumme. Tuskin tunnen häntä lainkaan. Hän on kuin vuorenvaltias, joka sulkee minut vuoreensa."
Kirsti rouva ei virkkanut enempää, äänensä olisi pettänyt hänet. He istuivat ruohikossa pyökin alla ja vartioivat, sumun kiemurrellen kosteikosta kummun alta, ja uskollisin silmin katselivat kuinka keijukaiset pyrähtelivät tanssissa, ohuvien, läpikuultavien huntujensa alla.
* * * * *
Tällä välin seisoi Arild Urup kätkeyneenä viidakossa kummun juurella. Hän itse seisoi siinä suurena ja kömpelönä, vapaana kahleista ja siteistä ja Kark koiransa vieressään.
Hänen kaksi ystäväänsä, Otto Brahe ja Maurits Podebusk, olivat
lunastaneet hänet vankilasta. Sitten hän oli ratsain kulkenut läpi
Ruotsin, niinkuin vielä lauluissa muistellaan, ja oli palannut
Ugerupiin kolme päivää ennen häitä.
Hän oli yllyttänyt rouva Kirsti Kaas'ia houkuttelemaan morsiamen etäälle puistikkoon häiden edellisenä yönä. Muita valmistuksia ei hän ollut tehnyt.
Mutta Eriksholmaan ratsastaessansa oli hän päästänyt irti Karkin, kelpo koiransa, joka nyt oli ollut kahlehdittuna kymmenen vuotta. Hän oli päässyt perille hyvissä ajoin iltasella ja kierrellyt vaanien puistossa.
Niin rauhallinen yö! Hänen vihansa ei siinä voinut pysyä vireillä. Kävi kuin hirmumyrskyn, joka tyvenen kohdatessaan vuodattaa voimansa sen rauhaan.
Hän kierteli ja kuuli karkelon riemua linnan pihalta; se houkutteli häntä. Hän olisi mieluummin seisonut tuolla soihtujen valossa ja täyttä kurkkua laulanut sotalaulua, kuin samoillut puistikon hämärässä. Hän näki viiniammeita kannettavan linnaan ja paistohuoneesta tulevan pitkiä nuorukais-jonoja ruokia kantaen. Hänen aikeensa muutti suuntaa. Vangin nälkä kaikkeen mikä on herkullista ja kaunista valtasi hänet. Tyhmä hän oli kun kierteli täällä ulkona. Miks'ei mieluummin mennä sisälle, solmia rauha Tale neidon ja Elsa rouvan kanssa ja juhlia yhdessä. Impiä oli kaiketikin useampia, mutta tällaista juhlaa ei hevillä uudistu.
Silloin juolahti hänen mieleensä, että hän kenties joutuisi naurunalaiseksi. No, siitä hän vähät välitti, hän kyllä tiesi mikä hänelle parasta oli.
Silloinpa neito tuli Kirsti rouvan kanssa käyskennellen puiston perälle ja he kääntyivät juuri siihen kolkkaan, missä hän seisoi ja aprikoi. Hän tuli ihmeisiinsä. Hän sanoi kuten Kirsti rouva, että tämä oli Jumalan tahto.
Hän kuuli Tale Thottin sanat, ja hän oli nyt niin ystävällisellä mielellä että tuli liikutetuksi hänen onnestaan. Hänelle itselleen vain tulisi puuhaa ja harmia, jos rupeisi tyttöä pakottamaan. Hädin tuskin oli hän juuri päässyt irti vankeudesta, ja nyt hän heittäytyisi uuteen vaaraan, joka voisi viedä häneltä jäsenet sekä hengen.
Hän tarkkasi enemmän humua tanssipaikalta kuin neidon puhetta. Se nauru vasta kelpasi. Varmaan oli siellä kiertäviä kujeilijoita. Ja aivan varmasti siellä oli pukutanssijoita ja pillinpuhaltajia ja painijoita. Sinne häntä halutti. Täällä metsässä ei ollut parempi kuin Erik kuninkaan vankilassa.
Hän ei tahtonut liikahtaakaan, niin kauan kuin neito istui kummulla. Häntä hävetti että tyttö saisi nähdä hänen sala-ampujan lailla hiipivän viidakosta esille. Mutta heti tytön lähdettyä hän nousisi hevosen selkään, ratsastaisi tielle ja nelistäisi Eriksholmaan sellaista vauhtia, että nostosilta kumajaisi ja notkuisi. Ja hän huutaisi Elsa rouvalle ja koko joukolle, että hän luopui kaikista vaatimuksista, mutta häissä hän tahtoi olla mukana.
Hän mietiskeli mahtoiko olla tervetulleempaa vierasta.
Hänestä oli hauskaa ajatella kaikkea tätä ja siksi hän rauhassa odotteli. Kark istui levotonna ja katsoi häneen, värisi kylmyydestä ja metsästyskiihkosta. Arild Urup katseli ihmeissään koiraa. Olipa kuin hän nyt vasta olisi havainnut, että hänellä oli koira mukanaan. Mitä kummaa hän tuolla teki? Se hänen oli sidottava heti paikalla kun taloon pääsisi. Koira oli vaarallinen vielä, se ei ollut unohtanut vanhoja temppujaan.
No, eikö neito jo kohta lähdekin, vai antaako tuo hänen seisoa täällä janoissaan koko yön?
Yhtäkkiä Tale neito kavahti pystyyn ja huusi: "Hän tulee." Hän oli kuullut kavionkopsetta ja juoksi kummun rinnettä Anders Banneria vastaan.
Mutta Kirsti rouva kuuli samassa kovaa ryskettä viidakosta kummun alta. Silloin hän lähti juoksemaan linnaan päin. Hän ei tahtonut olla näkemässä sitä mitä nyt tuli tapahtumaan.
Kark oli kavahtanut pystyyn, kun neito lähti juoksemaan. Se muisti vanhan oppinsa, hyökkäsi Tale Thottin kimppuun ja keikisti hänet maahan. Sitten se jäi seisomaan hänen päällensä, etukäpälät rinnalla, suu ammollaan kurkun päällä, niin että hampaat kutittivat kaulanahkaa. Arild Urup ei ollut usuttanut sitä. Hänellä oli ollut aivan toiset tuumat.
Neito parahti kauheasti, sitten hän jäi hievahtamatta makaamaan. Hän oli kauhusta hervotonna, kukaan ihminen ei olisi voinut pelästyttää häntä niinkuin tuo hirveä peto, joka hyökkäsi hänen kimppuunsa!
Kauhu seurasi kauhua! Tuon pedon jälestä, joka oli heittänyt hänet kumoon ja tahtoi purra hänet kuoliaaksi, tuli mies ja kumartui hänen ylitseen. Hän näki viilit, irvistävät kasvot, suuret kirkkaat hammasrivit ja pullottavat silmänvalkuaiset. Arild Urup!
Mitä hän nyt tunsi, se oli enemmän kuolemaa kuin tuskaa. Jos voi sanoa että joku elävä olento on tuntenut kuolemaa, niin hän sen nyt tunsi. Hän oli herpaantunut, ei ollut mitä toivoa, ei mitä surra, ja tuska oli noussut äyräittensä yli, tämä oli kuolemaa. Tuska teki työtänsä hänessä, mutta se ei tuntunut. Yksi ainoastaan vaivasi häntä, etäinen, tieltä kuuluva kavionkopse. Hänestä kuului kuin olisivat ne astuneet hänen ylitsensä. Siinä oli onni joka tuli ratsastaen liian myöhään. Hän kuuli sitten sen kavion kopseen kautta koko elämän-ajan.
Mutta Arild Urup näki Tale Thottin Karkin hampaissa, hän näki hänet turvatonna vallassaan ja pedon luonto hänessä heräsi. Siinä oli se joka oli pettänyt hänet, kun hän ei voinut valvoa oikeuttaan, siinä oli se joka ei tahtonut ottaa häntä aviomiehekseen, se joka oli maahan tallannut hänen lahjansa. Koston ajatus kuohahti hänessä. Ei, ei, ei, ei hän voinut anteeksiantaa.
Tämä oli juhlien juhla. Hän tahtoi tehdä hänelle kaikkea pahaa, kaikkea pahaa.
Hän kumartui tytön yli ja irvisti hänelle. Niin, hän tahtoi riistää hänet keskeltä onnen ja juhlariemun, ryöstää hänet häpeällisesti ja väkisin. Sellaiset olkoot Tale Thottin häät.
Hän näki miten Karkin hampaat kutittivat tytön kurkkua ja hän nauroi ääneen.
Hän irroitti vyönsä ja sitoi sillä tytön suun. Sitten hän laahasi hänet tiheikön kautta hevosensa luo. Hän hypähti satulaan ja ratsasti pois viidakon läpi, neito riipuksissa satulalla kuin haavoitettu eläin.
HAUTAKIRJOITUS.
Nykyään tuskin ainoakaan ihminen tulee huomanneeksi sitä pienoista ristiä, joka seisoo Svartsjön kirkkotarhan nurkassa. Nykyään kaikki kirkkoväki kulkee sen sivuitse vilkaisematta siihen. Eikä ole kummakaan, ettei kukaan sitä huomaa. Se on niin matala että apilas ja sinikellot kohoavat sen haaroihin ja puntarpäät kasvavat sen yli. Eikä kukaan välitäkään lukea siinä olevaa kirjoitusta.
Valkeat kirjaimet ovat jo melkein poiskarisseet, eikä tunnu koskaan juolahtavan kenenkään mieleen koettaa ruveta tavaamaan niitä sanoiksi.
Mutta aina ei ole ollut niin. Se pikku risti on aikoinaan herättänyt paljon ihmettelyä ja kummastelua. Yhteen aikaan ei kukaan voinut laskea jalkaansa Svartsjön kirkkomaalle, menemättä sen ristin luo. Ja kun joku vanhanajan ihmisistä näkee sen vielä tänäänkin, niin samalla kokonainen tarina juohtuu hänen mieleensä.
Hän näkee edessään koko Svartsjön pitäjän, talviuneen vaipuneena, ja puolentoista metrin korkeudelta tasaisen, valkean lumen peittämänä. Ja kummoista siellä on! Tuskin on mahdollista löytää siellä etsittäväänsä. Tarvitsee kompassin kuin merellä kulkiessa. Ei ole pienintäkään eroa rannan ja järven välillä, kannokko leviää yhtä tasaisena kuin maa joka on kasvattanut satoja kaurakylvöjä. Sydenpolttajat, jotka asuvat suurten soiden liepeillä ja karuilla vuorenharjanteilla, voivat kuvitella mielessään omistavansa yhtä paljon raivattua ja viljeltyä maata kuin varakkain talonpoika.
Tiet ovat poikenneet turvallisilta uriltaan harmaiden aitojen solista ja luikertelevat seikkaillen niittyjen ja jäätyneiden vesistöjen poikki. Jopa talojen välilläkin voi käydä pyörälle. Yht'äkkiä voipi älytä että tie kaivolle on poljettu aivan suoraan pienen ruusutarhan spirea-pensasaidan poikki.
Mutta missään ei ole niin mahdoton selviytyä kuin hautausmaalla. Ensiksikin on harmaa kiviaita, joka erottaa sen pappilan maista, aivan lumen peitossa, niin ettei siinä ole vähäistäkään rajaa. Toiseksi on kirkkomaa nyt ainoana valkeana kenttänä, eikä pieninkään epätasaisuus lumipeitteessä osoita kuolonpellon monia kumpuja ja mättäitä.
Useimmilla haudoilla on pieniä rautaristejä, joissa riippuu ohuita pikku sydämmiä, joiden heilutteleminen on tuulen asia. Ne ovat kaikki nyt lumen peitossa. Nuo pienet rautasydämmet eivät voi nyt soittaa surunvoittoisia laulujaan kaipauksesta ja murheesta.
Ne jotka ovat olleet kaupungissa työnansiolla, ovat tuoneet kotiin vainajilleen suruseppeleitä, joissa on helmikukkia ja rautapeltisiä lehtiä, ja niitä pidetään niin arvokkaina, että ne säilytetään haudoilla lasilaatikoissa. Mutta nyt nekin ovat piilossa ja lumen peitossa. Nyt ei sekään hauta, jolla on moinen koriste, ole toisia parempi.
Pari lumimarjapensaikkoa ja syreenipensaikkoa pilkoittaa esille lumen peitosta, mutta useimmat ovat kätkössä. Ne harvat oksat, jotka ylenevät lumen pinnasta, ovat tuiki toistensa näköisiä. Nekään eivät voi olla opastuksena sille, joka hakee tietä hautausmaalle. Vanhat muijat, joiden on tapana joka sunnuntai tulla katsahtamaan rakkaittensa haudalle, eivät nyt lumen tähden pääse pitemmälle kuin jonkun matkaa pääkäytävää. Siihen he pysähtyvät ja koettavat arvailla missä "hauta" mahtaa olla. Onko se tuon tai tuon pensaan juurella? Ja he alkavat ikävöidä lumen sulamista. Onpa kuin nuo vainajat olisivat joutuneet suunnattoman kauaksi heistä, kun eivät he enää näe paikkaa mihin heidät on laskettu.
Joku suuri kivi kohoutuu siellä täällä lumen pinnalta. Niitä on aniharvoja ja nekin ovat niin lumen peitossa, että ovat vallan vaikeat erottaa toisistaan.
Yksi ainoa tie on lakaistu kirkkomaalla. Se johtaa pääkäytävältä pieneen paarihuoneeseen. Kun on joku haudattava, niin kannetaan kirstu odotushuoneeseen ja siellä pitää pappi ruumispuheen ja toimittaa hautaamisen. Ei ole ajatustakaan, että arkku voisi päästä multiin, niin kauan kuin tällaista talvea kestää, vaan saa se olla paarihuoneessa siksi kunnes Jumala sallii suojailman tulla ja maata jälleen voi lohkoa kuokalla ja kangilla.
Tapahtuipa, että talven juuri ankarimmillaan ollessa ja kun hautausmaa on aivan luopääsemätön, kuolee Lerumin tehtaalla tehtaanpatruuna Sanderin lapsi.
Lerum on suuri tehdas ja Sander mahtava mies. Hän on nyt aivan äskettäin laitattanut itselleen perhehaudan kirkkomaalle. Se kyllä muistetaan, vaikka se nyt onkin lumen peitossa. Sitä ympäröi hakattu kivireunake ja paksu rautaketju; haudan keskellä on graniittipaasi, johon nimi on kirjoitettu. Siinä on tämä ainoa sana
SANDER,
suurilla kirjaimilla, jotka loistivat yli koko hautausmaan.
Mutta kun nyt lapsi oli kuollut ja tulee puhe maahanpaniaisista, niin tehtaan patruuna sanoo vaimolleen:
"En tahdo että se lapsi lepää minun haudassani." Yhtäkkiä näkee heidät edessään. Ollaan Lerumin ruokasalissa ja siinä tehtaanpatruuna juuri istuu aamiaispöydässä, syö yksin, kuten hänen tapansa on. Hänen vaimonsa Ebba Sander istuu keinutuolissa ikkunan ääressä, mistä on näköala järvelle ja koivumetsäisille saarille.
Hän on istunut ja itkenyt, mutta kun mies on virkkanut tämän, niin hänen silmänsä yhtäkkiä käyvät kuiviksi. Koko tuo pikku vartalo vetäytyy kokoon pelosta, hän alkaa vavista ikäänkuin ankaran pakkasen kourissa.
"Mitä sanot, mitä sanot?" hän kysyy. Ja hän puhuu kuin kovassa vilussa väristen.
"Se on minulle vastenmielistä", virkkaa tehtaanpatruuna. "Isäni ja äitini lepäävät siellä ja kiveen on piirrettynä Sander. En tahdo että se lapsi tulee sinne."
"Vai niin, sitäkö sinä siis olet miettinyt!" virkkaa toinen yhä väristen. "Tiesin kyllä että kerran kostat."
Mies viskaa ruokaliinan syrjään, nousee pöydästä ja seisoo leveänä ja kookkaana vaimonsa edessä. Hän ei ensinkään mieli tuhlata monta sanaa tahtonsa ilmaisemiseen. Rouva Sander havaitsee kyllä miehestään, ettei tämä voi päätöstään muuttaa. Koko mies on raskasta, itsepäistä päättäväisyyttä.
"En tahdo kostaa", virkkaa hän kohottamatta ääntään. "Minä vain en voi sietää sitä."
"Sinä puhut, kuin olisi kysymyksessä vain lapsen muuttaminen sängystä toiseen", virkkaa vaimo. "Ja kuolluthan lapsi on, hänestä lienee yhdentekevää missä lepää. Mutta minähän olen sitten mennyttä ihmistä."
"Olenpa ajatellut sitäkin", mies sanoo. "Mutta minä en voi."
Ne, jotka ovat olleet naimisissa useampia vuosia, eivät tarvitse monia sanoja ymmärtääksensä toisiaan. Vaimo tietää jo, että on kerrassaan tuloksetonta koettaa taivuttaa miestään. "Miksi sitten annoitkaan minulle anteeksi?" hän virkkaa väännellen käsiään. "Miksi annoit minun jäädä Lerumiin vaimonasi ja lupasit antaa minulle anteeksi?"
Mies tuntee itse mielessään ettei hän tahdo vahingoittaa vaimoaan. Mutta hän ei mahda sille mitään, että tässä nyt oli raja hänen myöntyväisyydelleen. "Sano naapureille mitä tahdot!" hän virkkaa. "Minä kyllä vaikenen. Keksi jotain, että on vettä haudassa, tai sano ettei siinä ole paikkaa useammille arkuille kuin isän ja äidin sekä minun ja sinun!"
"Entä sitäkö he uskoisivat!"
"Saat suoriutua niin hyvin kuin taidat", mies sanoo.
Hän ei ole vihainen, sen vaimokin hänestä näkee. On vain niinkuin hän sanookin. Hän tässä asiassa ei voi myöntyä.
Rouva kohottautuu tuolissaan, panee käsivarret päänsä taa ja istuu ja tuijottaa ulos ikkunasta sanaakaan virkkamatta. Sehän se on kauhistuttavaa, kun elämässä on niin paljon sellaista, joka on meitä voimakkaampaa. Ennen kaikkea on pelottavaa, kun meissä itsessämme nousee voimia, joita emme voi ensinkään hallita. Muutama vuosi sitten, hänen ollessaan jo vakaantunut, naimisissa oleva vaimo, joutui hän rakkauden valtaan. Ja millaisen rakkauden! Ei ollut ajatustakaan että hän olisi voinut hallita sitä.
Se joka nyt valtasi hänen miestään, oliko se kostonhalua?
Hänen miehensä ei ole koskaan suuttunut häneen. Hän antoi hänelle anteeksi paikalla kun hän tuli ja tunnusti. "Sinä olet ollut pois suunniltasi", sanoi hän ja salli hänen jäädä vaimokseen.
Mutta vaikka saattaa olla helppo sanoa antavansa anteeksi, voipi kumminkin olla raskasta sitä toteuttaa. Etenkin on se vaikea sellaiselle, joka on pitkävihainen ja raskasmielinen, joka ei koskaan unohda eikä koskaan kuohahda. Mitä hän sanookin, värjöttää sydämessä jotain, joka huutaa ja janoaa saadaksensa tyydytystä toisen kärsimyksistä. Vaimolla oli aina ollut se merkillinen tunne, että parempi olisi ollut, jos hänen miehensä sillä kertaa olisi vihastunut niin, että olisi lyönyt häntä. Silloin mies olisi voinut tulla hyväksi jälleen. Nyt hän hautoo sitä mielessään, on juonikas ja äreä, vaimo on käynyt araksi. Hän kulkee kuin hevonen aisoissa. Hän tietää, että takanaan istuu joku, pitäen piiskaa kädessään, vaikkapa ei sitä käytä. Mutta nyt hän on sitä käyttänyt ja siksi vaimo nyt on kurja, kadotettu.
Ihmiset sanovat etteivät he ole nähneet surua sellaista kuin hänen. Hän on kuin kivikuva. Näinä hautajaisten edellisinä päivinä tuskin huomaa hänessä elon merkkiä. On mahdotonta havaita, kuuleeko hän mitä hänelle sanotaan ja tietääkö hän kuka häntä puhuttelee. Hän ei näytä tuntevan nälkää, hän näyttää voivan mennä ankaraan pakkaseen, tuntematta kylmyyttä. Mutta ihmiset erehtyvät. Ei se ole suru joka kivetyttää häntä, se on pelko.
Hän ei ajattele jäädä kotiin hautajaispäivänä. Hänen täytyy seurata mukana hautausmaalle, täytyy astua ruumissaatossa ja samalla tietää että kaikki, jotka arkkua seuraavat, luulevat sitä saatettavan suureen Sanderien perhehautaan. Hän luulee lyyhistyvänsä, joutuessaan ihmisten kummastelun ja ihmettelyn alaiseksi, kun se joka saaton etunenässä kulkee papinsauva kädessä kääntyy vaatimattomalle hautakummulle. Ihmettelyn sorina kuuluu rivistä riviin, vaikka tämä onkin ruumissaatto. Miksei lapsi saa levätä Sanderien haudassa? Mieleen juohtuvat nuo hämärät, epämääräiset huhut, jotka kerran ovat olleet liikkeellä hänestä. Kai niissä jutuissa lienee jotain perää, sanotaan. Ennenkuin ruumissaatto palaa hautausmaalta, on hän oleva kadotettu ja tuomittu.
Ainoa mikä voi hänet pelastaa, on olla itse mukana. Hänen täytyy kulkea tyynikasvoisena joukossa ja näyttää siltä kuin kaikki olisi niinkuin olla pitää. Kenties he silloin uskovat mitä hän asiaa peittääksensä sanoo.
Mies ajaa myöskin kirkkoon. Hän on huolehtinut kaikesta, kutsunut hautajaisvieraat, tilannut arkun ja määrännyt kantajat. Hän on tyytyväinen ja hyvä, saatuansa oman tahtonsa ajetuksi perille.
On sunnuntai ja jumalanpalveluksen päätyttyä järjestytään ruumissaatoksi pitäjän tuvan edustalle. Kantajat laskevat valkeat kantoliinat olkapäilleen, kaikki Lerumin säätyläishenkilöt astuvat saattojoukossa ja paljon muuta kirkkoväkeä.
Saattojoukon järjestyessä ajattelee äiti, että nyt ne valmistautuu kulettamaan rikollista teloituspaikalle.
Kuinka he häntä katselisivatkaan takaisin palatessaan! Hän on tullut saapuville voidaksensa valmistaa heitä, mutta ei ole saanut sanaakaan huuliltaan. Hän ei voi puhua tyynesti ja hillitysti. Mutta valittaa hän voisi, hän voisi voivottaa kovasti ja rajusti, niin että se kuuluisi yli koko kirkon tienoon. Hän ei uskalla liikuttaa huuliaan, ettei äänekäs kauhun parahdus niiltä purskahtaisi.
Kellot alkavat kumahdella tornista ja ihmiset lähtevät liikkeelle. Ja nyt he saavat sen tietää, ilman vähintäkään valmistusta! Miksei hän ole voinut puhua? Hänen täytyy hillitä itseänsä ettei huutamalla kieltäisi heitä viemästä kuollutta hautausmaalle. Eihän se, ken jo on kuollut, mitään merkitse. Miksi pitää hänen joutua tuomioon kuolleen tähden? He saisivat viedä vainaan mihin tahansa, kunhan vain ei kirkkomaalle. Hänellä on sekavia tuumia koettaa pelästyttää heitä pois hautausmaalta. Se on vaarallinen. Se on kerrassaan ruton saastuttama. Siellä on nähty suden jälkiä. Hän tahtoi peloitella heitä kuten lapsia peloitellaan.
Hän ei tiedä mihin lapsen hauta on kaivettu. Aikanaan sen kyllä ehtii tietää, hän arvelee. Kun nyt seurue saapuu hautausmaalle, silmäilee hän lumikenttää keksiäkseen vasta luodun haudan. Mutta hän ei näe tietä eikä hautaa. Siellä ei näy muuta kuin raivaamatonta lumilakeutta.
Ja saattojoukko menee paarihuoneelle. Kuka suinkin sopii se tunkeutuu sisälle ja siellä toimitetaan hautaaminen. Ei tule kysymykseenkään että mentäisiin Sanderien haudalle. Ei kukaan aavistakaan, että pienoista, jota nyt vihitään viime lepoonsa, ei konsaan peitetä perhehaudan multiin.
Jospa Ebba Sander olisi tämän muistanut ja jollei hän olisi unohtanut kaikkea kauhunsa tähden, niin ei hänen olisi tarvinnut olla peloissaan silmänräpäystäkään.
"Keväällä", hän ajattelee, "kun arkku peitetään hautaan, niin tuskin on muita kuin haudankaivaja saapuvilla. Kukaan ei usko muuta kuin että lapsi lepää Sanderien haudassa." Ja äiti älyää olevansa pelastettu.
Hän lyyhistyy katkeraan itkuun. Ihmiset katsovat säälitellen häntä. "On kauheaa kuinka hän suree", he sanovat. Mutta hän itse parhaiten tietää itkevänsä sellaisia helpotuksen kyyneleitä, kuin se, joka on suuresta hädästä ja hengenvaarasta päässyt.
Pari päivää hautajaisten perästä hän istuu hämärissä tavallisella paikallaan ruokasalissa. Illan pimetessä hän yhtäkkiä huomaa istuvansa ikävöiden odottamassa. Hän istuu ja kuulostaa lasta. Nythän on juuri se aika, jolloin sen on tapana tulla sisälle leikkimään. Eikö se tulekaan tänään? Ja sitten hän kapsahtaa pystyyn ja ajattelee: "Sehän on jo kuollut. Sehän on jo kuollut."
Seuraavana päivänä hän jälleen istuu ja ikävöipi hämärissä. Ja ilta illalta tulee tuo kaipuu yhä uudelleen ja käy yhä valtavammaksi. Se kasvaa kuin valo keväisin, kunnes se vihdoin vallitsee kaikkia päivän ja yön hetkiä.
Onpa melkein luonnollista, että moinen lapsi kuin hänen saa enemmän rakkautta kuoltuaan kuin eläissään. Koko sen elinaikana äiti ei ole ajatellut muuta kuin miehensä uudelleen voittamista. Ja hänellehän se lapsi ei voinut olla mieluinen. Sitä ei saanut pitää näkösällä. Se sai usein tuntea olevansa vaivaksi.
Vaimo, joka oli hairahtunut velvollisuuksissaan, on tahtonut näyttää miehelleen, että hän sentään oli jonkun arvoinen. Hän aherti lakkaamatta keittiössä ja kangaskamarissa. Mitäpä sijaa pikku pojalle kaikessa tässä touhussa voi jäädä!
Mutta nyt jälkeenpäin hän muistelee, kuinka poikasen silmät usein anoivat ja kerjäsivät. Iltasin se pyysi äitiä istumaan hänen sänkynsä ääressä. Se sanoi pelkäävänsä pimeässä, mutta nyt äiti ajattelee, että kenties se ei ollutkaan totta. Hän vain niin sanoi, jotta äiti jäisi hänen luokseen. Nyt muistuu mieleen kuinka poika ponnisteli unta vastaan. Nyt äiti ymmärtää, että pienokainen pysyttelihen valveilla vain saadaksensa kauan tuntea äidin kättä omassaan.
Hän on ollut ovela veitikka, niin pieni kuin olikin. Hän on niin kaiken älynsä käyttänyt, saadaksensa hiukan osaa äidin rakkaudesta.
On ihmeellistä että lapset voivat niin rakastaa. Hän ei ymmärtänyt sitä koskaan ennen, pojan elossa ollessa.
Oikeastaan nyt vasta hän alkaa rakastaa lasta. Nyt vasta hän iloitsee sen kauneudesta. Hän voi istua ja uneksia noista suurista salaperäisistä silmistä. Poika koskaan ei ole ollut pullea, rusoposkinen lapsi, vaan kalpea ja hintelä. Mutta se oli ihmeellisen kaunis.
Se käy hänen mielessään yhä ihanammaksi päivä päivältä. Lapsethan lienevätkin suloisinta koko maan päällä. Ajatteles vain että on olemassa pikku olentoja, jotka ojentavat kätensä jokaista kohti ja uskovat jokaisesta hyvää! Pikku olentoja, jotka eivät kysy ovatko kasvot rumat vai kauniit, vaan suutelevat yhtä mielellään kumpaakin, jotka voivat rakastaa vanhaa ja nuorta, rikasta ja köyhää! Ja kumminkin ne ovat todellisia pikku ihmisiä.
Päivä päivältä hän tulee lasta yhä likemmä ja likemmä. Hän kyllä toivoo, että se eläisi, mutta arvelee olisikohan hän milloinkaan tullut niin likelle sitä kuin nyt.
Toisinaan hän joutuu epätoivon valtaan, kun ei ollut tehnyt poikaa sen eläissä onnellisemmaksi. Siksi hänet varmaan minulta pois riistettiin, hän ajattelee. Mutta harvoin hän suree näin.
Hän on pelännyt surua muinoin, mutta nyt huomaa, ettei suru ole sellaista joksi hän on sitä luullut. Suru on eläytymistä pojan koko olemukseen niin että hän vihdoinkin ymmärtää hänet. Tämä suru on hänelle ääretön rikkaus.
Mutta nyt hän enimmän pelkää sitä että aika anastaa häneltä lapsen pois. Hänellä ei ole ainoatakaan valokuvaa lapsestaan, kenties tämän kuva haihtuu hänen muististaan. Hän istuu joka päivä ja tutkii ja koettelee: "Näenkö hänet, näenkö hänet oikein?" virkkaa hän.
Talven kuluessa viikko viikolta hän itsekin hämmästyy sitä, kuinka hän ikävöi kevättä, jolloin voi saada lapsen ulos paarihuoneesta ja multiin peitetyksi, niin että hän voi päästä haudalle puhelemaan hänen kanssaan.
Hän saa lepopaikan siellä vasemmassa kolkassa, missä on kauneinta. Ja äiti koristaa kummun ruusuilla. Hän tahtoo myös saada aidan ja istuinpenkin sinne. Hän tahtoo saada istua siellä kauan, kauan.
Mutta ihmiset varmaan ihmettelevät! Hehän eivät muuta tiedä kuin että hänen lapsensa lepää perhehaudassa. Kuinka he nyt kummastuvatkaan, nähdessään hänen koristavan vierasta hautaa ja istuvan siellä tuntikausia! Mitä hän keksisikään sanoaksensa heille?
Väliin hän ajattelee, että hänen tulee menetellä näin. Ensin hän menee isolle haudalle ja laskee sinne suuren kukkavihkon ja istuu siellä kotvasen. Sitten hän kyllä pääsee puikahtamaan tuonne pikku haudalle. Vainaja kyllä on tyytyväinen siihen ainoaan pikku kukkaseen, jonka hän on voinut hänelle säästää.
Niin poika kyllä voi tyytyä tähän, jos äiti voi. Mutta tuntuu kuin ei hän voisi tulla mihinkään yhteyteen lapsensa kanssa tällä keinoin.
Ja lapsi saa silloin tietää että hänen äitinsä häpesi häntä. Se tulee ymmärtämään mikä kirveltävä häpeä hänen tulonsa oli hänen äidilleen. Hän tahtoo varjella lastaan tästä tiedosta. Lapsen tulee uskoa, että äidin onni hänet omistaessansa on arvokkaampaa kuin muu mikään.
Vihdoinkin talvi väistyy. Tuntuu että tulee kevät. Lumivaippa sulaa ja maa alkaa näkyä. Vielä viipyy kenties pari viikkoa, ennenkuin routa lähtee maasta, mutta on kumminkin toivoa että kuolleet pääsevät pian pois paarihuoneesta. Ja äiti ikävöi, ikävöi!
Voiko hän vielä nähdä lapsensa? Hän koettelee joka päivä, mutta se onnistui paremmin talvella. Nyt keväällä ei se tahdo näyttäytyä hänelle. Silloin hän joutuu epätoivoon. Hänen täytyy saada istua haudalla tullaksensa häntä likelle, voidaksensa nähdä hänet, saadaksensa rakastaa häntä. Eikö lapsi jo vihdoinkin pääse multiin?
Hänellä ei ole mitään muuta rakastettavaa, hänen täytyy saada nähdä hänet, nähdä häntä kautta koko elämänsä.
Lopuksi hälvenee kaikki empiminen ja horjuminen hänen suuren kaihonsa tieltä. Hän rakastaa, hän rakastaa, eikä voi elää vainajaa vailla. Hän tuntee että hänen täytyy hyljätä kaikki muut vaikuttimet lapsensa tähden. Ja kun kevät puhkeaa täydellä todella, kun mättäät ja kummut taas paljastuvat hautausmaalla, kun rautaristien sydämet jälleen alkavat helähdellä ja helmikukkaset loistaa lasilaatikoissaan, ja kun maa vihdoin viimein voi avata sylinsä pikku arkulle, silloin hän jo on antanut valmistaa mustan ristin, jonka hän aikoo asettaa kummulle.
Poikki ristin, toisesta ristin haarasta toiseen on kirjoitettuna selvillä valkeilla kirjaimilla:
TÄSSÄ LEPÄÄ MINUN LAPSENI.
Ja sitten alempana ristin rungossa äidin nimi.
Hän ei välitä vähääkään siitä että koko maailma saapi tietää mitä hän on tehnyt. Kaikki muu on turhuutta, se ainoa on tärkeää, että hän vilpistelemättä saapi rukoilla lapsensa haudalla.
VELJEKSET.
Sääli on kuolleita, jotka haudataan kaupunkien hautausmaihin. Kun ne nostetaan ruumisvaunuihin ja kun ajaa jyryytetään katuja pitkin, tuntuupa kuin ne valittaisivat ja nureksisivat arkuissaan. Toiset vaikertelevat sitä kun eivät ole saaneet koristetupsuja ruumisvaunun nurkkiin, toiset laskevat seppeleittensä lukua ja ovat tyytymättömiä. Ja on sellaisiakin, joita saattamassa on pari kolme hevoskuntaa, ja he tuntevat itsensä loukatuiksi.
Sellaista ei pitäisi vainajien koskaan saada kokea ja tuntea. Mutta kaupunkilaiset eivät ymmärrä lainkaan, miten heidän tulisi kunnioittaa niitä, jotka kätketään viime lepoonsa maan poveen.
Maaseudulla sitä ymmärretään paremmin, eikä missään menetellä sopivammin kuin Svartsjön pitäjässä Vermlannissa.
Jos te kuolette Svartsjön pitäjässä, niin tiedätte että saatte arkun aivan samanlaisen kuin kaikki muutkin saavat, kunnollisen, mustan arkun, juuri sellaisen, kuin herrastuomarilla ja nimismiehellä oli joku vuosi sitten heitä haudattaessa. Sama nikkari näet tekee kaikki arkut ja hänellä on yksi ainoa malli, joten toinen arkku ei tule toista paremmaksi. Ja tiedätte myös, sillä olettehan sen useasti nähneet, että teidät kuletetaan kirkolle työrattailla, jotka ovat tilaisuutta varten mustiksi maalatut. Ei huoli ajatellakaan mitään koristetupsuja, sillä sellaisia ei tunneta. Ja tiedätte senkin että hevosen luokissa tulee olla valkeat liinat, ja että on ajettava yhtä juhlallisesti ja hitaasti teidän kuin tilallisenkin saatossa.
Eikä tarvitse hätäillä siitäkään, ettette saisi kylliksi monta seppelettä, sillä ei ainoatakaan kukkasta panna arkullenne. Kuuluu asiaan että arkun tulee olla musta ja välkkyvä eikä sen kantta saa mikään kaihtia. Ei tarvitse myöskään arvella, ettei saattojoukkonne olisi kylliksi suuri, sillä kaikki kyläläisenne tulevat teitä saattamaan. Eikä ole tarvis korvianne teroittaen kuunnella, onko itkua tai valitusta ympärillänne. Ei kuolleita koskaan itketä, kun ne odottavat Svartsjön kirkkomäellä.
Yhtä vähän itketään teidän manalle menoanne kuin kukoistavan nuorukaisen, joka juuri olisi voinut alkaa pitää huolta köyhistä, ijäkkäistä vanhemmistaan. Arkkunne nostetaan parille mustalle pukille pitäjän tuvan edustalla ja joukko kansaa keräytyy vähitellen ympärillenne ja naisilla on nenäliinat käsissä. Mutta kukaan ei itke, ei ainoatakaan nenäliinaa kohoteta silmille, ne pidetään vaan tiukkaan käärittyinä. Ei huoli pelätä, etteivät ihmiset itkisi teitä yhtä katkerasti kuin muitakin kuolleita. Kyllä he vuodattaisivat kyyneleitä, jos se olisi sopivaa, mutta se ei sovi.
Ymmärrättehän sen, että jos nyt jonkun haudalla surtaisiin paljon, niin se näyttäisi pahalta siitä jota ei kukaan sure. Niin, nuo Svartsjöläiset kyllä tietävät mitä tekevät. He käyttäytyvät niinkuin heillä on tapana ollut jo monta vuosisataa.
Mutta tuolla kirkkomäellä maatessanne olette kumminkin arvokas, huomattu olento, vaikkette saa kukkia ettekä kyyneleitä. Ei yksikään astu kirkkoon kysymättä ken te olette. Sitten he tulevat ääneti arkkunne luo ja asettuvat katselemaan sitä. Ei juohdu kenenkään mieleen loukata vainajaa häntä surkuttelemalla. Kukaan ei virka muuta kuin että on hyvä sen, joka on päässyt matkansa määrään.
Täällä on ihan toista kuin kaupungissa, missä teidät haudattaisiin minä päivänä tahansa. Svartsjössä haudataan teidät sunnuntaina, niin että koko pitäjä voi olla saapuvilla. Siinä seisoo arkkunne ääressä se tyttö, jonka kanssa tanssitte viime juhannuskokolla, ja se mies jonka kanssa viime markkinoilla vaihdoitte hevosia. Siinä on opettajakin, joka teitä pikku poikana ollessanne ohjaili ja joka on unohtanut teidät, vaikka te kyllä hyvin muistatte hänet, ja siinä seisoo myös vanha valtiopäivämies, joka ei koskaan viitsinyt tervehtää teitä. Toisin on täällä kuin kaupungissa; siellä tuskin ainoatakaan silmäystä sattuisi ruumissaattoonne.
Kun sitten pitkät kantoliinat tuodaan ja asetetaan arkkunne alle, seuraa jokikinen toimintaa.
Ettepä voi aavistaa millainen suntio Svartsjössä on! Hän on vanha sotilas ja näöltään kuin sotamarski. Hänellä on valkea leikkotukka ja kierretyt viikset ja suippo leukaparta, hän on pitkä ja solakka, astelee keveästi suoraryhtisenä ja varmana. Sunnuntaina hän pukeutuu hyvin harjattuun, pitkään, hienoon verkatakkiin. Hän on todellakin ulkonäöltään kuin mitä hienoin vanha herra. Ja hän se astelee hautajaissaaton etunenässä. Hänen jälestään tulee surusauvankantaja.
Sitten tulette te itse arkussanne, kuuden kantajan saattamana ja teitä seuraa pappi ja lukkari ja kyläläisenne ja koko pitäjä. Kaikki kirkkoväki seuraa mukana haudalle, se on aivan varmaa.
Mutta tarkatkaapas tuota saattojoukkoanne, niin huomaatte miten köyhiltä ja pieniltä he näyttävät. Ei käy näitä vertaaminen muhkeisiin kaupunkilaisiin, näitä yksinkertaisia, puutteellisia Svartsjöläisiä. Onpa kuin koko seurueessa olisi vain yksi ainoa mahtava ja kunnioitusta herättävä henkilö, nimittäin te, joka lepäätte ikiuneen nukkuneena arkussanne.
Noiden toisten raukkojen täytyy huomispäivänä rientää kovaan, raskaaseen työhön ja he saavat istua vanhoissa, kurjissa pirteissään, kuluneet takit päällään. Köyhyys noita toisia alati ahdistaa ja painaa, heitä kiusaa ja nöyryyttää.
Jos joku vieras osuisi hautajaissaattoonne, kävisi hän paljon, paljon surullisemmaksi katsellessaan noita saattajoitanne, kuin ajatellessaan teitä, joka olette kuollut. Teidän ei ole tarvis koskaan enää tarkastella, onko takkinne samettikaulus haallistunut, eikä huoli kääntää enää erityistä poimua kaulaliinaanne sen hajallista kohtaa peittääksenne. Ei tarvitse myöskään enää pyytää tavaroita velaksi maakauppiaalta, ei tarvitse tuntea työvoimienne vähenevän, eikä odotella päivää, jolloin joudutte kunnan vastuksiksi.
Tuossa haudallenne astuessaan miettii jokainen mielessään, että on onnellinen se, ken lepoon pääsee, ehompi on liidellä ylös taivaaseen keskipäivän valkoisten pilvien kiidättämänä, kuin yhä uudelleen kokea tämän elämän moninaisia vaivoja ja vastuksia.
Kun on päästy haudallenne, joka on tuonne aitoviereen kaivettu, otetaan kantoliinojen sijaan vahvat köydet, noustaan kuohkeille multakasoille ja lasketaan arkkunne hautaan.
Sen tehtyä astuu lukkari haudan reunalle ja alkaa laulaa: "Mä kuljen kohti kuolemaa."
Hän laulaa virren loppuun aivan yksin, ei pappi eikä kukaan seurakuntalaisistakaan auta häntä. Mutta lukkari laulaa, hänen täytyy laulaa, vaikkapa vinha pohjoinen vasten naamaa puhaltaisikin, vaikkapa aurinko poskia poltteleisikin.
Lukkari on jo ikämies, ja hänen äänensä on jo melkein mennyttä. Hän kyllä tietää itsekin, ettei hänen laulunsa haudalla kuulu juuri kauniilta, niinkuin hänen nuorra ollessaan, mutta hän laulaa kumminkin, kun se kuuluu hänen virkaansa.
Sillä, ymmärrättehän sen, sinä päivänä kun hänen äänensä pettää niin ettei hän ensinkään voi laulaa, täytyy hänen ottaa ero virastaan, ja silloin hän auttamattomasti vaipuu kurjuuteen ja puutteeseen.
Siksipä onkin, vanhan lukkarin laulaessa, koko seurakunta hädissään ja peloissaan, että kunhan ei ääni sortuisi ennen värssyn loppua. Mutta ei kukaan kannata laulua, ei ainoakaan, sillä se ei soveltuisi eikä ole tapana. Seurakuntalaiset eivät laula koskaan Svartsjössä hautausmaalla. Kirkossakin lauletaan vain Jouluaamuna ensimäinen virsi.
Mutta kun kuuntelee oikein tarkkaan, niin huomaa ettei lukkari laula aivan yksin. Kuuluu tosiaan toinenkin ääni, vaikka se kaiultaan on niin samallainen ja sulautuu toiseen kuin laulaisi vain yksi.
Tämä toinen laulaja on myös pieni ukon nahjus, pitkä, harmaa sarkatakki päällään. Hän on lukkaria vanhempi ja ponnistaa viimeisenkin äänensä, auttaaksensa toista.
Kuten sanottu, ääni on aivan ihmeteltävästi samanlainen kuin lukkarinkin. Ja tarkemmin katsoessamme huomaamme että ukko näöltäänkin on aivan kuin lukkari, nenä, leuka ja suukin ovat yhtämaata, joskin jonkunverran vanhemmat ja kuin enemmän elämän murjomat. Ja pian käy selville, että tuo pikku mies on lukkarin veli ja tiedämme syyn, miksi hän auttaa veljeään.
Hänellä näet ei ole ollut koskaan menestystä tässä maailmassa, vaan on aina ollut huono onni. Tekipä hän kerran vararikonkin ja veti samaan nuottaan veljensäkin. Hän tietää olevansa syypää veljensä niukkoihin oloihin.
Lukkari on kyllä koettanut auttaa jaloille veljeään, mutta ei sekään ole onnistunut, sillä veljeä on yhä vaan seurannut huono onni, ja hänellä ei ole ollut oikeaa miehuutta.
Lukkari se on ollut koko suvun loistotähti. Toisen raukan asia on ollut aina vaan ottaa vastaan, eikä hänellä ole ollut mitään millä saamiansa korvata.
Herra Jumala, että olisi puhettakaan takaisin suorittamisesta! Hänhän on niin ruti köyhä. Jospa vain näkisitte sen salotöllin, jossa hän asuu!
Ukko rukka tietääkin olleensa aina vain vaivaksi ja vastukseksi veljelleen ja muille ihmisille, ja siksi hän onkin alakuloinen ja surullinen.
Mutta katsos, vihdoinkin hän on niin varmistunut, että voi antaa jotain puolestaan. Nyt hän auttaa kuin auttaakin veljeään, lukkaria, joka on ollut kaikkina hänen päivinään hänen elämänsä, ilonsa ja valkeutensa. Nyt hän auttaa veljeään laulussa, että tämä saisi pitää ammattinsa.
Hän ei mene kirkkoon, sillä hän pelkää, että ihmiset tirkistelisivät häntä, jolla ei ole juhlavaatteita. Mutta joka sunnuntai käy hän katsomassa kirkkomäellä, onko siellä pitäjäntuvan edustalla ruumisarkku mustien pukkien päällä. Ja jos niin on niin hän panee itsensä kaikelle alttiiksi ja seuraa vanhassa, harmaassa takissaan haudalle ja auttaa veljeään tuolla ääniraukallaan.
Ukko kuulee kyllä itsekin miten kurjalta hänen äänensä kuuluu, siksi hän jääkin joukon taa eikä tunkeudu haudan reunalle. Mutta laulaa hänen vaan täytyy. Jospa nyt lukkarin ääni katkeaisi jossakin kohden, niin ei se olisi niin vaarallista, kun hänen veljensä auttaa häntä.
Ei kukaan naura kirkkomäellä laululle, mutta kotiin tultua, kun kirkkohartaudesta on päästy ja kerrotaan kuulumisia, nauretaan näiden veljesten laululle.
Lukkari ei siitä välitä, hän ei ole sen luontoinenkaan, mutta hänen veljensä siitä kärsii ja sitä miettii. Hirvitellen odottaa hän joka sunnuntaita, mutta saapuu kumminkin säntillisesti haudalle ja täyttää velvollisuutensa.
Mutta siitä, joka uinuu tuolla arkussa, ei laulu ole niinkään hullua; hän on siihen hyvin tyytyväinen. Totta tosiaan, tahtoisipa mielellään, juuri tuon laulun takia, tulla Svartsjössä haudatuksi!
Virressä mainitaan, että koko elämä on vaellusta kohti kuoloa, ja kun kuulemme nuo sanat kahden vanhuksen laulamina, jotka kaiken elämänsä ovat kärsineet toistensa tähden, niin paremmin kuin ennen koskaan älyämme, miten vaivaloista eläminen on ja tuntuupa niinkin rauhalliselta, kun on siitä päässyt.
Laulun vaiettua heittää pappi multaa arkulle ja siunaa haudan.
Lopuksi taas nuo kaksi vanhaa ääntä laulavat: "Mä kuljen kohti taivasta." Tätä värssyä ei lauleta paremmin kuin toisiakaan; äänet käyvät vain yhä käheämmiksi, kuta enemmän he laulavat.
Mutta teidän eteenne aukeaa määrätön, laaja avaruus ja te kiidätte ylös odotellen, aavistellen, ja kaikki tämä maallinen kalpenee ja katoaa. Ja keskellä teidän kiiruista pakoanne herättää tuo kurja laulu teissä muistot kaikesta, mitä olette kokenut maan päällä. Ja viimeiseksi soivat sanat jotain rakkaudesta ja uskollisuudesta. Ja ne kohottavat teitä ylös ja valokehänä säteilevät ympärillänne ja tekevät teidät ihanaksi kuin enkelin.