NÄKYMÄTTÖMIÄ SITEITÄ

Kertomuksia

Kirj.

SELMA LAGERLÖF

Suom. Kaarin Francke

Suurten kertojain teoksia VI.

WSOY, Porvoo, 1905.

SISÄLLYS:

 Jouluvieras.
 Reorin satu.
 Waldemar Atterdag verottaa Visbytä.
 Rouva Paasto ja Pekka Pohjola.
 Mamselli Fredriikka.
 Kertomus kalastajan vaimosta.
 Äidin valokuva.
 Jutelma Halstanäsistä.
 Kukistunut kuningas.
 Ruben eno.
 Henkipatot.
 Jumalan rauha.
 Kivikumpu.
 Legenda linnunpesästä.
 Tale Thott.
 Hautakirjoitus.
 Veljekset.
 Köynnösruusustossa.
 Untuvainen.

JOULUVIERAS.

Muuan niistä, jotka olivat eläneet kavaljeerielämää Ekebyssä, oli pieni Ruster, joka osasi käyttää huilua ja soittaa kappaleita eri äänilajeissa. Hän oli alhaista syntyperää ja oli köyhä. Hänellä ei ollut kotia eikä sukulaisia. Kun kavaljeeriparvi hajosi, koitui hänelle kovat ajat.

Hänellä ei sitten enää ollut omaa hevosta eikä ajopeliä, ei turkkia eikä punaiseksi maalattua eväskirstua. Hänen täytyi vaeltaa jalkaisin talosta taloon ja kantaa tavaroitaan siniruutuisessa pumpulinenäliinassa. Takkinsa napit hän pani kiinni aina kaulusta myöten, sillä ei kenenkään tarvinnut tietää, mitä laatua paita ja liivit olivat, ja takin tilavissa taskuissa hän säilytti kalleimmat tavaransa: aukiruuvatun huilun puoliskot, litteän taskumattinsa ja nuottikynänsä.

Hänen ammattinaan oli nuottien kirjoittaminen, ja jos ajat olisivat olleet entiset, ei häneltä olisi työtä puuttunut. Mutta vuosi vuodelta harrastettiin Vermlannissa yhä vähemmän soitantoa. Kitarat lahoine silkkinauhoineen ja kuluneine ruuveineen ja ruttuinen vaskitorvi haalistuneine tupsuineen ja nyöreineen kannettiin rojukasaan ullakolle ja tomu peitti tuuman paksulta rautavanteista viululaatikkoa. Mutta kuta vähemmin pikku Ruster sai olla tekemisissä huilun ja nuottikynän kanssa, sitä uutterammin täytyi hänen hoitaa taskumattiaan, ja vihdoin viimein tuli hänestä juopporenttu. Oli hyvin sääli pikku Rusteria.

Kumminkin otettiin hänet vielä vastaan herraskartanoissa vanhana ystävänä, mutta nuristiin kun hän tuli, ja iloittiin, kun hän lähti. Hän löyhki paloviinalle ja lialle, ja kohta kun hän oli saanut pari ryyppyä tai yhden totilasin, kävi hän sekavaksi ja kertoi vastenmielisiä juttuja. Hän oli vierasvaraisten talojen vaivana.

Erään joulun aikaan hän tuli Lehtolaan suuren viuluniekan Liljekronan kotiin. Liljekrona oli myöskin ollut Ekebyn kavaljerina, mutta majurinnan kuoltua oli hän vetäytynyt oivaan taloonsa Lehtolaan ja asettunut sinne. Nyt tuli Ruster hänen luokseen joulun-aluspäivinä, kiireimpänä aikana, ja pyysi työtä. Liljekrona antoi hänelle vähän nuottien kirjoittamista.

"Olisit mieluummin antanut hänen mennä tiehensä", virkkoi vaimo, "nyt hän tietenkin vitkastelee niin, että meidän täytyy pitää hänet joulun yli täällä."

"Jossainhan hänenkin pitää olla", vastasi Liljekrona. Ja hän tarjosi Rusterille totia ja paloviinaa, seurusteli hänen kanssaan, ja he elivät muistoissaan Ekebyn aikoja. Mutta Liljekrona kyllästyi ja ikävystyi häneen kuten muutkin, vaikka ei tahtonut sitä näyttää, sillä vanhaa ystävyyttä ja vieraanvaraisuutta hän piti pyhänä.

Mutta täällä Liljekronan talossa oli ainakin kolme viikkoa varustauduttu joulua vastaanottamaan. Oli eletty kiireessä ja epäjärjestyksessä, silmät olivat punoittuneet talikynttilän ja päreen valossa valvomisesta, oli väristy aitoissa lihoja suolatessa ja panimotuvassa olutta pannessa. Mutta niin rouva kuin palvelusväkikin olivat tähän nurkumatta alistuneet.

Kunhan kaikki puuhat päättyisivät ja juhlailta joutuisi, olisi suloinen lumous valtaava heidät. Joulun vaikutuksesta olisi leikki, laulu ja hauskuus aivan itsestään kerkiävä heidän kielelleen. Kaikkien jalat saisivat halun pyörähdellä tanssissa ja muiston pimeistä sopukoista tanssileikkien sanat ja sävelet pulppuaisivat ilmoille, vaikkei olisi voinut luulla siellä niitä piilevänkään. Ja sitten he kaikki olisivat niin hyviä, hyviä.

Mutta kun Ruster nyt tuli, tuntui Lehtolan joukoista, että koko joulu oli tärveltynyt. Talon rouva, vanhimmat lapset ja vanhat palvelijat olivat kaikki yhtä mieltä. Ruster herätti heissä tuskallista epätoivoa. Sitä paitsi he pelkäsivät, että kun Liljekrona hänen kanssaan alkaisi kaivella vanhoja muistojaan, kuohahtaisi taaskin taitavan viuluniekan taiteilijaveri ja koti kadottaisi hänet. Entisaikoina hän ei ollut kauan voinut viihtyä kotona.

On mahdotonta kuvata, kuinka nyt kaikki rakastivat isäntää, saatuansa pitää häntä kodissa parisen vuotta. Ja kuinka paljon hänellä oli antamista! Ja miten paljon hän kodilleen merkitsi, erittäinkin jouluna! Hänen paikkansa ei ollut jossain sohvalla tai kiikkutuolissa, vaan korkealla, kapealla, kiiltäväksi kuluneella puupenkillä uunin nurkassa. Hän istahti sinne ja alotti ratsastuksensa seikkailujensa retkille. Hän riensi ympäri maan, nousi tähtitarhoihin, ja vieläpä korkeammallekin. Hän puhui ja vuoroon soitti, ja kaikki talon väki keräysi hänen ympärilleen kuuntelemaan. Koko elämä muuttui yleväksi ja ihanaksi tämän yhden ainoan sielun rikkauden säteillessä siihen loistoaan.

Siksi he rakastivat häntä, niinkuin rakastetaan iloa, joulua ja kevätaurinkoa. Ja kun pikku Ruster tuli, oli heidän jouluriemunsa pilalla. He olivat turhan vaivan nähneet, kun tuo nyt tuli houkuttelemaan isännän pois. Voi surkeutta, jos tuo juoppo saisi nyt istua hurskaan talon joulupöydässä ja tärvellä koko jouluriemun!

Aattopäivän aamupuolella oli Ruster saanut nuottinsa loppuun kirjoitetuksi, ja hän virkkoi muutaman sanan poislähdöstä, vaikka hänen tarkoituksensa tietysti oli jäädä taloon pyhiksi.

Yleinen harmistuminen oli tarttunut Liljekronaankin, ja hän sanoi sentähden aivan välinpitämättömästi ja laimeasti, että kaiketi oli parasta Rusterin jäädä sinne missä oli joulunpyhiksi.

Pikku Ruster oli kipakka ja ylpeä. Hän kierteli viiksiänsä ja ravisti mustaa taiteilijantukkaansa, joka kuin tumma pilvi yleni hänen otsaltaan. Mitä Liljekrona tarkoitti? Pitäisikö hänen jäädä, syystä ettei hänellä ollut muita paikkoja, mihin mennä? Oi sentään, miten häntä odotettiin Bron pitäjän rautatehtaalle. Vierashuone oli hänelle varattu ja tervetuliaispikari täytettynä. Hänellä oli hyvin kiire. Hän vain ei tietänyt, kenen luo ensiksi menisi.

"Kaikella kunnioituksella", virkkoi Liljekrona, "saat kyllä mennä."

Iltapäivällä pikku Ruster lainasi hevosen ja reen, turkin ja nahkaset. Lehtolan rengin oli kyydittävä hänet ruukille johonkin taloon ja hänen piti ajaa kiireesti, sillä näytti tulevan oikea herran ilma.

Ei kukaan uskonut, että hän voisi minnekään olla odotettu vieras, tai että olisi ainoatakaan paikkaa, jonne hän olisi tervetullut. Mutta he tahtoivat niin mielellään päästä hänestä, että he eivät olleet sitä tietävinään, ja antoivat hänen mennä. "Se oli hänen oma tahtonsa", he sanoivat. Ja sitten he päättivät olla nyt oikein iloisia.

Mutta kun he kello viiden tienoilla kokoontuivat saliin juomaan teetä ja tanssimaan joulukuusen ympärillä, niin Liljekrona oli äänetön ja nyreä. Hän ei istunut seikkailujen penkille, hän ei koskenut teehensä eikä punssiin, hän ei muistanut ainoatakaan polkkaa, viulu oli epäkunnossa. Keitä halutti, saivat kyllä leikkiä ja tanssia ilman häntä.

Silloin hänen vaimonsa kävi levottomaksi, lapset tulivat tyytymättömiksi, kaikki oli hullusti koko talossa. Tuli mitä surullisin joulunaatto.

Puuro paloi pohjaan, kynttilät kärisivät, puut savusivat, yltyi pyryämään ja tuuli huokui kovaa kylmyyttä huoneisiin. Rusteria kyyditsevä renki ei tullut kotiin. Taloudenhoitaja itki, piiat riitelivät.

Vihdoin viimein Liljekrona muisti, ettei oltu ainoatakaan lyhdettä asetettu varpusille, ja hän moitti ankarasti kaikkia talonsa naisia, jotka olivat hylänneet vanhan tavan ja olivat uudenaikaisia ja sydämettömiä. Mutta kaikki ymmärsivät, että häntä vaivasi paha omatunto, kun oli sallinut joulun-aattona pikku Rusterin lähteä kotoansa.

Kesken kaikkea hän pistäysi huoneeseensa, lukitsi oven ja alkoi soittaa tavalla, jolla hän ei ollut soittanut siitä päivin, kun oli lakannut kiertämästä. Siinä oli vihaa ja ivaa, ikävää ja myrskyä. Aioitte sitoa minut, mutta te taotte omia kahleitanne. Aioitte tehdä minut pikkumaiseksi, niinkuin te itse olette. Mutta minä pakenen pois maailmaan, vapauteen. Arki-ihmiset, kotiorjat, vangitkaa minut, jos teillä on siihen voimaa!

Kun vaimo kuuli sävelet, niin hän sanoi: "Huomenna hän on poissa, ellei Jumala tee yöllä ihmettä. Nyt on meidän vierasvaraisuudenpuutteemme saanut aikaan juuri sen, mitä sillä tahdoimme välttää."

Tällä välin pikku Ruster ajeli pyryilmassa. Hän matkusti talosta taloon ja kyseli, oliko heillä työtä antaa hänelle, mutta häntä ei otettu missään vastaan. He eivät pyytäneet häntä edes nousemaan reestä. Toisilla oli talo täynnä vieraita, toiset aikoivat matkustaa pois juuri joulupäiviksi. "Mene liki-naapuriimme", sanoivat he jokainen.

Hän kyllä sai tulla parin arkipäivän hauskuutta häiritsemään, mutta ei joulunaatto-iltaa. Vuodessa oli yksi ainokainen joulunaatto ja siitä olivat lapset koko syksyn iloinneet. Ei sitä miestä voinut asettaa joulupöytään talossa, missä oli lapsia. Ennen he olivat mielellään ottaneet hänet vastaan, mutta ei nyt, kun hän oli heittäytynyt juopoksi. Missä häntä veijaria sitten pitäisi? Renkitupa oli liian halpa hänelle ja vieraskamari liian hieno.

Niin muodoin sai pikku Ruster ajaa talosta taloon vihavassa pyryilmassa. Märät viikset riippuivat hervottomina yli suun, silmät olivat sameat ja veristävät, mutta paloviina oli huuhtoutunut pois hänen aivoistaan. Hän alkoi kummailla ja ihmetellä. Oliko mahdollista, oliko mahdollista, ettei kukaan tahtonut ottaa häntä vastaan?

Niin hän yhtäkkiä näki oman itsensä. Hän näki, miten kurja renttu hän oli, ja hän käsitti, että hän oli ihmisten vihaama. Olen mennyttä miestä, ajatteli hän. Nuottienkirjoittaminen on loppunut, huilu on häviöllä. Ei kukaan maailmassa tarvitse minua, ei kukaan armahda minua.

Rajuilma riehui ja leikki, tuprutti kinoksia ja vyörytti ne kokoon, koppasi lumipatsaan syliinsä ja tanssitti sitä pitkin ketoa, tempasi hiutaleen pilvien korkeuteen ja upotti sen alas syvyyteen. "Niin se on, niin se on", sanoi pikku Ruster, "kaikki on leikkiä niin kauan kun tanssitaan ja matkustetaan, mutta kun täytyy kinokseen hautautua ja unohtua, niin silloin on murhe ja suru." Mutta hautaanhan kaikkien piti joutua, ja nyt oli hänen vuoronsa. Ajatteles, hän oli nyt matkansa päähän päässyt. —

Hän ei kysynyt enää, minne renki häntä kyyditsi. Hänestä tuntui, että hän ajoi kuoleman valtakuntaan.

Pikku Ruster ei polttanut jumaliansa tällä matkallaan. Hän ei kironnut huilunsoittoa, ei kavaljeerielämää, hän ei ajatellut, että olisi ollut parempi, jos hän olisi kyntänyt maata tai ommellut kenkiä. Mutta sitä hän valitti, että hän nyt oli kulunut soittokone, jota ilo ei enää voinut käyttää. Hän ei moittinut ketään, sillä hän tiesi, että kun vaskitorvi on haljennut ja kitara ei pysy enää vireessä, niin silloin on niiden loppu käsissä. Hän muuttui yhtäkkiä hyvin nöyräksi mieheksi. Hän ymmärsi, että nyt joulunaattona hänen loppunsa tulee. Nälän tai pakkasen kouriin hän nyt kuolisi varmaan, sillä hän ei mitään ymmärtänyt, ei kelvannut mihinkään, eikä hänellä ollut yhtään ystävää.

Silloin reki pysähtyy, ja yhtäkkiä on valoisaa hänen ympärillään, hän kuulee ystävällisiä ääniä, joku kuljettaa hänet lämpimään huoneeseen ja kaataa lämmintä teetä hänen suuhunsa. Turkki kiskaistaan hänen päältään ja useat ihmiset huutavat hänelle tervetuloa ja lämpimät kädet hierovat hänen jäykistyneitä sormiaan.

Kaikki tämä huumasi häntä niin, ettei hän päässyt tajuunsa ainakaan neljännestuntiin. Hänen oli mahdotonta arvata, että oli palannut takaisin Lehtolaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että renki kun oli kyllästynyt ajelemaan edestakaisin pyryilmassa, oli kääntynyt kotiin.

Hän ei myöskään käsittänyt, miksi hänet otettiin niin ystävällisesti vastaan Liljekronan talossa. Hän ei voinut arvata, että Liljekronan vaimo ymmärsi, miten raskasta hänen matkansa oli ollut tänä joulunaattona, kun hänet oli karkoitettu pois joka portilta, jota hän oli kolkuttanut. Rouvan kävi niin sääliksi häntä, että unohti oman surunsa.

Liljekrona jatkoi rajua soittoa huoneessaan. Hän ei tietänyt, että Ruster oli tullut. Tämä sillä välin istui salissa hänen vaimonsa ja lapsiensa kanssa. Palvelijat, jotka tavallisesti olivat myöskin sisällä herrasväen luona joulun aattona, olivat ikävystyneet ja pakenivat keittiöön.

Emäntä kiirehti antamaan työtä Rusterille. "Ruster kuulee kai", hän sanoi, "että Liljekrona vain soittaa koko illan, ja minun on huolehdittava pöydän kattamisesta ja ruoasta. Lapset ovat vallan turvattomia, Ruster saa ottaa hoitoonsa nämä kaksi pienintä."

Lasten kanssa Ruster oli kaikkein vähimmän ollut tekemisissä. Hän ei ollut tavannut heitä kavaljeerirakennuksessa, ei sotilasteltassa, ei majataloissa eikä maanteilläkään. Hän oli miltei ujo heidän parissaan eikä tietänyt, mitä hän heille sanoisi, joka olisi kyllin hienoa heille.

Hän otti huilun esille ja opetti heitä painelemaan nappuloita ja reikiä. Toinen heistä oli neli-toinen kuusivuotinen. He saivat opetusta huilunsoitossa ja olivat siitä hyvin huvitettuja. "Tämä on a", hän sanoi, "ja tämä on c", ja sitten hän puhalsi säveleitä. Mutta nyt pienokaiset tahtoivat tietää, mikä ihmeen a ja c se soi.

Ruster otti esille nuottipaperia ja piirsi pari nuottia.

"Eipäs", he virkkoivat, "se ei ollut oikein." Ja he juoksuttivat hänelle aapisen.

Silloin pikku Ruster alkoi kysellä heiltä aakkosia. He osasivat, eivätkä osanneet. Tieto oli vajanaista. Ruster innostui, nosti kummankin pojan polvelleen ja alkoi opettaa heitä. Liljekronan vaimo liikkui, puuhaili ja kuunteli aivan kummissaan. Se kuului leikiltä, lapset nauroivat koko ajan, ja oppivat kumminkin.

Ruster jatkoi sitä hetken, mutta hän ei ollut oikein mukana siinä, mitä hän teki. Hän kartutteli pyryilmassa alkaneita ajatuksiaan. Nyt oli herttaista ja hyvää, mutta hänen kohtalonsa oli kumminkin kaikessa tapauksessa päättyvä. Hän oli mennyttä. Hänet viskattaisiin pian pois. Ja keskellä kaiken peitti hän kasvonsa käsiinsä ja hyrskähti itkuun.

Liljekronan vaimo tuli kiireesti hänen luokseen.

"Ruster", hän sanoi, "ymmärrän kyllä, että luulette kaiken olevan lopussa. Soitannon harjoittaminen ei teille onnistu ja turmelette itsenne paloviinalla. Mutta ei kaikki ole vielä lopussa, Ruster!"

"On se", nyyhki pieni huilunsoittaja.

"Mutta nähkääs, istua kuten tänä iltana pienokaisten kanssa, se se olisi jotain hänelle. Jos tahtoisitte opettaa lapsia lukemaan ja kirjoittamaan, niin olisitte pian tervetullut kaikkialle. Sellaiset soittokalut eivät ole mitättömämpiä soiteltaviksi, Ruster, kuin viulu ja huilukaan. Katsokaahan heitä, Ruster."

Hän asetti molemmat pienokaiset hänen eteensä, ja Ruster katsoi heitä räpytellen silmiään kuin olisi tarkastanut aurinkoa. Oli, kuin hänen sumeat silmänsä olisivat hävenneet katsellessaan lasten silmiin, jotka olivat suuret, kirkkaat ja viattomat.

"Katsokaa heitä, Ruster!" kehoitti Liljekronan vaimo.

"En uskalla", virkkoi Ruster, sillä hän oli kuin kiirastulessa nähdessään herttaisten lapsensilmien läpi tahrattomien sielujen kauneuden.

Silloin Liljekronan vaimo nauroi kovasti ja iloisesti. "Teidän tulee tottua niihin, Ruster. Saatte jäädä kotiimme koulumestariksi täksi vuodeksi."

Liljekrona kuuli vaimonsa naurun ja tuli huoneestaan.

"Mistä on kysymys?" sanoi hän. "Mitä on tekeillä?"

"Ei sen kummempaa", virkkoi hänen vaimonsa, "Ruster on tullut takaisin ja minä olen tilannut hänet pikkupoikiemme koulumestariksi."

Liljekrona oli aivan hämmästyksissään. "Kuinka uskallat, kuinka sinä uskallat? Onko hän luvannut lopettaa — — —"

"Ei", virkkoi vaimo, "Ruster ei ole mitään luvannut. Mutta hänen täytyy monessa suhteessa pitää vaaria itsestään, voidaksensa joka päivä katsoa pikku lapsia silmiin. Tuskinpa olisin uskaltanut tätä, ellei nyt olisi ollut joulu, mutta koska Herramme uskalsi panna pienen lapsen, joka oli hänen oma poikansa, meidän syntisten keskuuteen, niin toki uskallan minäkin antaa pikku lapsieni koettaa pelastaa yhden ihmisen."

Liljekrona ei voinut sanaakaan virkkaa, mutta hänen kasvojensa joka ryppy hytki ja värähteli niinkuin aina silloin, kun hän kuuli jotain suuremmoista.

Sitten hän suuteli vaimoansa kädelle hartaasti kuin pieni lapsi, joka anoo anteeksi, ja huusi kovasti: "Tulkaa kaikki lapset suutelemaan äidin kättä!"

He riensivät suutelemaan ja sitten vietettiin iloinen joulu
Liljekronan kodissa.

REORIN SATU.

Hänen nimensä oli Reor. Hän oli kotoisin Fuglekärristä Svarteborgin pitäjästä ja häntä pidettiin koko kihlakunnan parhaimpana ampujana. Hänet kastettiin silloin kun Olavi kuningas juurrutti uuden opin Vikenissä ja siitä pitäen hän oli harras kristitty. Hän oli vapaa-syntyinen, vaikka köyhä, kaunis, vaikka ei pitkä varreltaan, voimakas, mutta lempeä. Sanoillaan ja katseillaan hän kesytti nuoria hevosia ja voi yhdellä ainoalla vihellyksellä houkutella pikkulinnun luokseen. Enimmäkseen hän oleskeli metsissä. Luonnolla oli suuri vaikutusvalta häneen. Puiden puhkeaminen, nurmen nousu, jänisten kisat ahoilla, ahventen hyppelyt illan tyynissä järvissä, ilman vaihdokset ja vuoden aikojen taistelut, ne olivat hänen elämänsä pääseikkoja. Ne olivat hänen ilojansa ja surujansa, eikä se mitä ihmisten keskuudessa tapahtui.

Eräänä päivänä tämä kelpo metsästäjä sai oivan saaliin. Hän tapasi korven perukalla karhun ja kaatoi kontion yhdellä ainoalla laukauksella. Terävä nuolen kärki syöksi suoraan korven kuninkaan sydämeen, ja se kellahti kuolleena metsästäjän jalkoihin. Kesäturkki tosin ei ollut tiheä eikä tasainen, kumminkin nylki metsästäjä sen, kieritteli sen kovaksi kääröksi ja läksi taivaltamaan otson nahka olkapäällään.

Kauaksi hän ei kumminkaan ehtinyt kun tunsi erittäin voimakkaan hunajantuoksun. Se levisi pienistä kukista, jotka peittivät maan. Ne olivat hentoja, pieniä vanakasveja, joissa oli tiheät, valkeat kukkatertut ja joiden helakan vihreissä, kiiltävissä lehdissä suonet kauniisti kiertelivät. Kukkien terät olivat pieniä, mutta niistä pisti esiin hedekimppu, jonka siitepölyllä täytetyt ponnet lepattivat valkoisien palhojen päissä. Reor ajatteli, kulkiessaan ja kukkia katsellessaan, että nuo yksinäiset, unohdetut, salon siimeksessä kukoistavat kukkaset lähettävät kehotuksia kehotusten perästä, kutsuja kutsujen perästä. Voimakas hunajan tuoksu oli heidän huutonsa, se tunkeusi puiden pylväikköön, kohosi pilvien korkeuteen. Mutta tuossa raskaassa lemussa oli jotain kovin tuskallista. Kukkaset olivat kattaneet pöytänsä, täyttäneet pikarinsa siivekkäitä vieraitaan odottaen, mutta ei ketään kuulunut. He olivat kuolla ikävään haikeassa yksinäisyydessään pimeällä, tyynellä metsäkummullaan. Tuntui kuin ne olisivat tahtoneet huutaa ja valittaa, kun eivät kauniit perhoset halunneet tulla heille vierailemaan. Missä kukat olivat tiheimmin ryhmittyneet, siellä ne tuntuivat kuorossa laulavan yksiäänistä lauluaan: "Tulkaa kauniit vieraat, tulkaa tänä päivänä, huomenna me olemme jo kuihtuneet, huomenna makaamme kuolleina kuivilla lehdillämme".

Reor saikin nähdä kukkasseikkailun iloisen päättymisen. Hän kuuli takaansa kuin vienointa tuulen huminaa ja näki metsän hämyssä vankkojen runkojen välissä valkean perhosen harhailevan. Se liiteli edestakaisin ikäänkuin tietä etsien. Mutta se ei ollutkaan yksin, perhonen toisensa perästä pyrähti esiin pimennosta, kunnes lopuksi ilmestyi koko parvi valkosiipisiä hunajan hakijoita. Tuo ensimäinen oli heidän johtajansa; tuoksun opastamana oli se löytänyt kukkaset. Perässään koko perhosparvi se hyökkäsi kuten voittaja saaliin kimppuun odottavien kukkasten keskeen; valkeat siivet kuin lumisade peittivät ne.

Syntyi juhlat ja juomingit joka kukkatertun ympärillä. Hiljaista riemua henki koko metsä.

Reor taivalsi edelleen, mutta hunajan tuoksuinen ilma tuntui seuraavan häntä, mihin hän menikin. Ja hän huomasi, että metsässäkin piili kaipuu, voimakkaampi kuin kukkasien, ja että siellä oli jotain, joka veti häntä luokseen, niinkuin kukat perhosia houkuttelivat. Hän kulki edelleen riemumielin, kuin suurta tuntematonta onnea odotteleisi.

Tunnelmaa häiritsi ainoastaan pelko siitä, ettei hän löytäisi tietä sinne, missä häntä odotettiin.

Hänen edessään kapealla polulla luikerteli valkea tarhakäärme. Hän kumartui onnea ennustavaa elukkaa ottamaan, mutta käärme solahti hänen käsistään ja ryömi nopeasti tietä ylös. Sitten se kääriytyi sykkyrään ja makasi liikkumatta, mutta kun metsästäjä uudelleen tavoitti sitä, niin se liukkaana kuin jää solui hänen hyppysistään. Reor yhä innokkaammin halusi saada haltuunsa eläimistä viisaimman. Hän juoksi käärmeen jälessä, mutta ei jaksanut sitä saavuttaa, ja niin se hänet viekotteli tieltä pois, poluttomille salomaille.

Sellaisessa hongikossa kuin täällä tapaa harvoin ruohoa maassa. Mutta nyt loppuivat yht'äkkiä kuiva sammal, ruskeat havunneulaset, sananjalat ja puolukanvarret, ja Reor tunsi silkinhienoa ruohoa jalkainsa alla. Vihreällä nurmella nuokkui höyhenen kepeitä, hiukan kaartuvavartisia kukkasarjoja, pitkien, soukkien lehtien lomitse pilkisteli punaisia, puoleksi auenneita neilikankukkia. Tällaista oli ainoastaan pieni ala ja sen yllä levittelivät korkeat hongat rosoisia, paikkapaikoin tuuheilla neulakimpuilla peitettyjä punaisenruskeita oksiaan. Auringon säteet pujottelivat näiden lomitse maahan, joka hehkui kuumana.

Pikku niityn toisella puolen kohosi jyrkkä tunturiseinä. Auringon kirkkaasti siihen paistaessa näkyivät selvästi jäkäläpeitteiset kivien pinnat sekä tuoreet murroskohdat, mistä viime talven pakkanen oli mahtavia paasia lohkonut. Siellä näkyi myöskin suuria kallioimarrepehkoja, jotka olivat tunkeneet ruskeat juurensa mullan täyttämiin halkeamiin, ja tuuman leveitä pengermiä, joille putkijäkälät olivat asettaneet punareunaiset maljakkonsa ja missä muuan ruohonvihreä sammallaji neulanhienoilla varsilla kannatti harmaita itiöpesäkkeitään.

Vaikka tämä tunturiseinä näytti kaikin puolin muiden tunturiseinien kaltaiselta, älysi Reor kumminkin joutuneensa jättiläisen asunnolle, ja hän keksi sammalien ja jäkälien alta saranat, joilla vuoren harmaakiviovi aukeni.

Nyt hän luuli, että käärme oli luikertanut ruohikkoon piiloon, kunnes kenenkään huomaamatta voisi luikahtaa vuoren sisään, ja Reor herkesi sitä tavoittelemasta. Hän tunsi taas suloisen, odottavista kukkasista leviävän hunajantuoksun ja huomasi, että täällä vuoren juurella vallitsi tukahduttava kuumuus. Oli myös merkillisen hiljaista, ei lintukaan liikahtanut, ei havukaan heilahtanut, oli kuin kaikki täällä olisi henkeä pidättäen kuunnellen odottanut, sanomattomassa jännityksessä. Tuntui kuin hän olisi tullut huoneeseen, jossa hän ei ollut yksin, vaikkei nähnyt ketään. Hän tunsi, että joku häntä tarkasteli, ja tuntui, että häntä oli odotettu. Tämä ei tuntunut hänestä tuskalliselta, vaan hän tunsi suloisen väristyksen, ikäänkuin aavistaen kohta saavansa nähdä jotain sanomattoman kaunista.

Samassa silmänräpäyksessä hän huomasi käärmeen. Se ei ollut piiloutunutkaan, vaan päinvastoin kiivennyt lohkareelle, jonka pakkanen oli uurtanut vuoren pinnasta. Valkean käärmeen kohdalla hän älysi nurmikolla nukkuvan tytön. Hänen valkean ruumiinsa verhona oli ainoastaan jotain hunnuntapaista, ohutta kuin hämähäkin verkko. Hän nukkui siinä sellaisena, kuin olisi heittäytynyt siihen koko yön liehuttuansa keijuen tanssissa. Heinän helpeet ja untuvan kevyet kukkakimput painuivat nukkuvan päälle, niin että Reor voi ainoastaan eroittaa ruumiin pehmeät piirteet. Hän ei kumminkaan astunut likemmä paremmin nähdäkseen. Hän vain vetäsi tupestaan puukon ja viskasi sen vuorenseinän ja tytön väliin, ettei terästä pelkäävä jättiläisen tytär herättyänsä uskaltaisi paeta vuoren onkaloon.

Reor seisottui ja oli mietteissään. Sen hän varmasti tiesi että tytön, joka tuolla nukkui, hän tahtoi omistaa, mutta hän ei ollut oikein selvillä, miten menetteleisi hänen kanssaan.

Mutta silloin hän päätti, koska ymmärsi paremmin luonnon ääniä kuin ihmisten puheita, kuunnella vakavan metsän ja ankaran vuoren neuvoa. Ne sanoivat: "sinulle, joka rakastat erämaata, annamme me ihanan impemme. Paremmin kuin laakson tyttäret sopii hän sinulle. Reor, oletko jaloimman lahjan arvoinen?"

Silloin, ylistäen suurta, anteliasta luontoa, hän päätti ottaa tytön vaimokseen eikä vain orjattarekseen. Mutta hän arveli, että tyttö käännyttyänsä kristinuskoon ja totuttuansa ihmistapoihin varmaan häpeisi, kun oli niin peittelemätönnä maannut. Reor irroitti silloin karhun nahkan harteiltaan, aukaisi sen kääröstään ja heitti takkuisen, vanhan, harmaan nahkan tytön peitoksi.

Samassa kun hän sen oli tehnyt, remahti vuorenseinän takaa nauru sellainen, että maa vapisi. Pilkalta se ei kumminkaan kuulunut, vaan ikäänkuin joku olisi istunut kauheassa pelossa eikä voinut olla nauramatta, kun hän yhtäkkiä oli siitä päässyt. Hirveä hiljaisuus ja painostava kuumuus loppuivat silloin myös. Nurmen yli liihoitteli vilpoisa tuuli ja havun oksat alkoivat suhisevan soittonsa. Onnellinen metsästäjä tunsi, että koko metsä oli henkeä pidättäen pelännyt, miten ihmislapsi kohtelisi erämaan tytärtä.

Tarhakäärme livahti korkeaan ruohikkoon, mutta tyttö nukkui loihdittuna liikahtamatta. Silloin Reor hänet kietoi karkeaan karhun taljaansa, niin että ainoastaan pää pilkoitti takkuisen nahkan sisästä. Vaikka hän olikin vanhan vuoren jättiläisen tytär, oli hän hento ja hienojäseninen, ja väkevä metsästäjä nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet pois metsän läpi.

Hetken kuluttua hän tunsi jonkun kohottavan hänen leveälieristä hattuaan. Hän katsoi ylös ja huomasi, että jättiläisen tytär oli valveilla ja istui tyynenä hänen käsivarrellaan. Tyttö tahtoi nähdä, miltä hänen kantajansa näytti. Reor ei häntä häirinnyt, otti vain pitempiä askeleita, mitään virkkamatta.

Mutta näyttipä siltä, kuin tyttö olisi huomannut, että aurinko paahtoi liian kuumasti Reorin päähän, koska hän alkoi kannattaa hattua kuin päivänvarjoa hänen yllään. Hän piti hattua aina niin korkealla, että voi alati nähdä hänen kasvonsa. Nyt Reor huomasi, ettei hänen tarvinnut kysyä eikä puhua mitään. Hän kantoi tytön äitinsä majaan ja koko hänen olentonsa värähteli onnesta. Ja kun hän seisoi kotinsa kynnyksellä, näki hän kotionnea ennustavan valkean käärmeen luikertavan kivijalan sisään.

VALDEMAR ATTERDAG VEROTTAA VISBYTÄ.

Sinä keväänä, jona Hellqvistin suuri taulu Valdemar Atterdag verottaa Visbytä oli näytteillä taidenäyttelyssä, menin minä eräänä rauhallisena aamupäivänä sinne, tietämättä taideteoksesta. Tuo suuri, väririkas maalaus teki kohta ensi näkemässä valtavan vaikutuksen. En voinut silmätäkään muita tauluja, vaan suoraapäätä menin sen luo, otin istuimen ja vaivuin katselemiseen. Puolen tunnin ajan elin keskiajan elämää.

Pian olinkin keskellä näytelmää, jota näyteltiin Visbyn torilla. Minä näin olutammeen, joka oli täyttymäisillään kultaisella juomalla, — sillä kuningas Valdemar oli sitä vaatinut, ja joukot, jotka olivat keräytyneet sen ympärille. Näin rikkaan kauppiaan ja hovipojan, joka on uupua kulta- ja hopeavatien painosta, nuoren porvarin, joka pui nyrkkiä kuninkaalle, munkin, joka kasvot terävinä tarkkaa valtiasta, ryysyisen kerjäläisen, joka uhraa kolikkonsa, ja toisen ammeen viereen vaipuneen naisen, kuninkaan valtaistuimellaan, sotajoukon, jota tulla myllertää ahtaasta veräjästä, korkeat kartanoiden päädyt sekä siellä täällä ryhmissä pöyhkeileviä sotilaita ja niskoittelevia porvareita.

Mutta yhtäkkiä selvenee minulle, että taulun päähenkilö ei ole kuningas, eikä kukaan porvareista, vaan eräs kuninkaan rautapukuisista kilvenkantajoista, joilla on kypärin silmikko alas vedettynä.

Tähän henkilöön taiteilija on valanut tavatonta voimaa. Itse ihmisestä ei näy hitustakaan, terästä ja rautaa on koko mies, ja kuitenkin hän vaikuttaa kuin olisi koko kohtauksen herra.

"Minä olen väkivalta, minä olen ryöstönhalu", virkkaa hän. "Minä se verotan Visbytä. En olekaan ihminen, olen rautaa ja terästä vain. Tuska ja ilkeys on iloni. Menkööt ja kiduttakoot toisiaan. Tänäpäivänä olen minä valtias Visbyn torilla."

"Katso", hän sanoo katsojalle, "etkö näe, että minä se olen herra? Niin kauaksi kuin silmäsi kantavat, et keksi täällä mitään muuta kuin ihmisiä, jotka vainoovat toisiaan. Huoaten tulevat voitetut ja luovuttavat kultansa. He ovat vihoissaan ja uhkaavat, mutta tottelevat kumminkin. Mutta voittajan saaliinhimo hurjistuu yhä, kuta enemmän kultaa hän saa kiristetyksi. Minun palvelijoitani vain ovat Tanskan kuningas ja hänen sotilaansa tänäpäivänä. Huomenna he astuvat kirkkoon tai huvittelevat rauhallisesti oluttuvissa taikka ovat hyviä perheen-isiä omissa kodeissaan, mutta tänäpäivänä he palvelevat minua, tänäpäivänä he ovat rikoksien ja väkivallan tekijöitä."

Ja kuta kauvemmin häntä kuuntelee, sitä selvemmin ymmärtää taulun merkityksen. Tämä ei ole mitään muuta kuin tuo vanha tarina siitä miten ihmiset voivat kiusata toisiaan, kuvattuna. Siinä ei ole pienintäkään sovittavaa piirrettä, ainoastaan julmaa väkivaltaa, uhkaavaa vihaa ja toivotonta kärsimystä.

Mutta olihan sovittu, että kun nuo kolme olutammetta olisi täytetty, ei Visbytä sitten ryöstettäisi eikä poltettaisi. Mutta miksi eivät nyt tule hansakauppiaat innostusta leimuten? Miksi eivät naiset riennä koristeineen, juopottelijat pikareineen, papit pyhäinjäännös-arkkuineen, miksi eivät he kaikki hehkuvin mielin riennä uhriansa kantamaan? "Sinun edestäsi, sinun edestäsi, rakkahin kaupunkimme! Tarpeetonta on sotamiehillä meitä haettaa, kun sinä olet kysymyksessä! Oi Visby äitimme, kunniamme! Ota takaisin se, mitä olet meille antanut."

Mutta sellaisina ei taiteilija ole tahtonut heitä nähdä, eikä asia niin ollutkaan. Ei innostuksen kipinääkään, ainoastaan pakkoa, lannistettua uhkaa, tuskaa ja valitusta vain. Kulta on heille kaikki kaikessa, miehet ja naiset kantavat huokaillen kultiansa, joista heidän on luopuminen.

"Katso heitä!" virkkoi väkivalta seisoen valtaistuimen rappusella. "Heistä on sydäntäsärkevää, kun heidän on pakko luovuttaa aarteensa. Sääliköön heitä, ketä haluttaa. He ovat saitoja, voitonhimoisia ja uhkamielisiä. He eivät ole ahnasta ryöväriään parempia, jonka olen heidän joukkoonsa lähettänyt."

Eräs nainen on taintunut maahan ammeen viereen. Kullan jättäminenkö hänelle noin kauheita tuskia tuottaa? Vai olisiko hän juuri syyllinen? Onko hän tämän kurjuuden aikaansaattaja? Hänkö se petti kaupungin? Niin, hän on se sama, joka oli kuningas Waldemarin lemmitty. Siinä makaa Juhana nuoremman tytär.

Hän tietää kyllä, ettei hänen tarvitse luopua kalleuksistaan. Hänen isänsä huonetta ei kumminkaan ryöstetä, mutta hän on kerännyt kaiken, mitä hänellä on, ja tuonut sen tänne. Torille tultuaan hän kauhistuu kaikkea kurjuutta katsellessaan ja rajattoman epätoivon vallassa vaipuu maahan.

Reipas ja iloinen! oli ollut se kultasepän sälli, joka mennä vuonna palveli hänen isänsä luona. Suloista oli ollut astella hänen rinnallaan tämän saman torin poikki kuun noustessa kartanoiden takaa ja valaistessa Visbytä loistollaan. Ylpeä hän oli ollut, ylpeä nuorukaisesta, ylpeä isästään ja kaupungistaan. Ja nyt hän makaa siinä tuskan murtamana. Mutta kumminkin viattomana, kumminkin viattomana! Mies, joka istuu valtaistuimella, istuu kylmänä ja julmana. Hän, joka tuhon on tuonut kaupungille, onko hän se sama, joka kuiskaili helliä sanoja tytölle? Häntä tavatakseenko tyttö oli hiipinyt viime yönä ja varastanut isänsä avaimen ja aukaissut kaupungin portin? Ja kun hän sitten tapasi kultasepänsällinsä sijasta aseilla varustetun herran, teräkseen puettu sotajoukko perässään, mitä hän silloin ajatteli? Eikö hän menettänyt järkeään nähdessään teräsvirran vyöryvän siitä portista sisälle, jonka hän oli aukaissut? Valituksesi on liian myöhäistä, neito! Miksi lemmit kaupunkisi vihollista? Visby on kukistettu, sen loisto on loppunut. Miks' et heittäytynyt keskelle porttia ja antanut vihollistesi polkea itseäsi kuoliaaksi? Tahdoitko elää saadaksesi nähdä salaman ruhjovan rikoksellisen?

Oi neito, kuninkaan rinnalla seisoo nyt väkivalta ja suojelee häntä. Ei säästä edes Jumalalle pyhitettyjä temppeleitäkään. Loistokivet kirkon seinästä hän kiskoo irti viimeisen juoma-ammeen täytteeksi.

Kaikki taulun henkilöt muuttavat paikkaa. Kaikki elävät olennot valtaa kauhu, sokea kauhu. Rajuinkin sotaurho väljenee, porvarit kääntävät kasvonsa taivasta kohti, kaikki odottavat Jumalan rangaistusta, kaikki vapisevat, paitsi väkivalta valta-istuimen rappusella ja kuningas, joka on hänen palvelijansa.

Olisin toivonut, että taiteilija olisi saanut elää niin kauan, että hän olisi voinut viedä minut Visbyn satamaan ja näyttää meille nämä samat porvarit, kun he katseillaan seuraavat pois purjehtivaa laivastoa. He huutavat kirouksia yli aaltojen. "Hävitä heidät! Oi meri, sinä olet ystävämme. Riistä takaisin aarteemme! Aukaise syvyytesi nielevä kuilu jumalattomien, uskottomien petturien alle!"

Ja meri murahtaa kumean myöntymyksensä ja väkivalta, joka upeilee kuninkaan laivassa, nyökkää hyväksyvästi. "Se on oikein", hän sanoo. "Vainotkaamme ja meitä vainottakoon, se on minun lakini. Tuhotkoon meri ja myrsky ryövärin laivaston ja riistäköön kuninkaallisen palvelijani aarteet! Sitä pikemmin pääsemme kiiruhtamaan uusille hävitysretkille."

Ja porvarit, jotka seisovat rannalla, kääntyvät kaupunkiansa katsomaan. Se on ryöstetty, tulipalo on riehunut siellä, ja särkyneiden ikkunoiden takaa ammoittavat runnellut asunnot. Näkyy nokisia kartanojen päätyjä, näkyy ryöstettyjä kirkkoja, verissään viruvia ruumiita kapeilla kaduilla, ja kauhusta mielipuolia naisia juoksentelee kaupungissa. Täytyykö heidän tyyninä katsella kaikkea tätä kauheutta? Eikö ole ketään, johon heidän kostonsa voisi kohdistua, eikö ketään, jota he vuorostaan voivat vainota ja kiusata?

Oi, taivaan herra, katsokaa! Kultasepän taloa ei ole ryöstetty eikä
poltettu. Mitä se merkitsee? Oliko hän liitossa vihollisen kanssa?
Eikö hän tallentanut yhtä kaupungin porttien avainta? Voi sinua,
Juhana nuoremman tytär, vastaa, mitä tämä merkitsee!

Kuninkaan laivan perässä seisoo väkivalta ja kypärinsä aukosta katselee hymyillen kuninkaallista palvelijaansa. Kuules myrskyä, minun herrani, kuule myrskyä, herrani! Ryöstämäsi kullat makaavat kohta meren pohjassa, sinulle saavuttamattomina. Käänny katsomaan Visbytä, minun korkea kuninkaani! Naista, jonka petit, kuljettavat papit ja sotamiehet kaupungin muurien luo. Etkö kuule häntä seuraavan kansajoukon kirouksia ja parkunaa? Katso, muurarit tulevat kaikkineen ja muurauslapioineen. Katso, naiset kantavat kiviä! Kaikki, kaikki kantavat kiviä!

Oi kuningas, vaikka et voi nähdäkkään, mitä Visbyssä tapahtuu, niin kuule ja tietäös kumminkin, mitä siellä tehdään. Ethän kumminkaan ole raudasta ja teräksestä, niinkuin väkivalta vieressäsi. Kun vanhuuden synkät päivät joutuvat, on Juhana nuoremman tytär muistuva mieleesi.

Olet näkevä hänen kalpeana vaipuvan maahan kansansa pilkkaamana ja häpäisemänä. Olet näkevä pappien ja sotamiesten kuljettaa retuuttavan häntä kellojen soidessa ja ylistyslaulujen kaikuessa. Hän onkin jo kuollut kansan silmissä. Kuolleeksi hän tuntee itsensä, kuolleeksi kaikelle, mitä oli rakastanut. Olet näkevä hänen astuvan torniin, näet miten kivi kiveen liitetään, kuulet muurauslapion raaputuksen ja kansan melun, kun he kiirehtien kantavat kiviänsä. Ota minulta, ota minulta, muurari! Käytä minun kiveni kostotyöhön! Käytä niitä sulkemaan Juhana nuoremman tytär ilmasta ja päivän valosta! Kukistunut on Visby, ihana Visby! Jumala kostotyötänne siunatkoon, muurarit! Ja ylistysvirret kohoavat ja kellot soivat kuin kuolleelle.

Oi Valdemar, Tanskan kuningas, sinunkin aikasi joutuu, sinutkin kuolema kohtaa. Silloin vuoteellasi maatessasi olet näkevä paljon ja tunteva paljon tuskaa. Olet kuuleva nämä muurauslapion raaputukset, nämä koston huudot. Missä soivat silloin ne pyhät kellot, jotka kaiullaan voittaisivat sielusi tuskat? Missä ovat silloin nuo ammoittavat metallikidat, joidenka kielet anovat Jumalalta armoa sinulle? Missä on silloin sulosointua heläjävä ilma, joka sielun ylentää Jumalan avaruuksiin?

Oi, auta Esrom, auta Sorö ja sä suuri kello Lundissa!

* * * * *

Minkä synkän tarinan tämä taulu kertoikaan! Tuntui vieraalta ja kummalliselta astua jälleen kuninkaalliseen puutarhaan, säteilevään auringonpaisteeseen ja elävien ihmisten pariin.

ROUVA PAASTO JA PEKKA POHJOLA.

I.

Ystävällisenä kuin koti kuvastuu pikkukaupunki mieleeni. Se on niin pieni, että helposti opin tuntemaan kaikki sen sopukat ja nurkat, tulin jokaisen lapsen ystäväksi ja yksin koiratkin tunsin nimeltään. Kadulla kulkija tiesi hyvin, minkä akkunan kohdalla hänen piti katsahtaa ylös, nähdäksensä ruudun takaa kauniit kasvot, ja ken käveli kaupungin puistossa, tiesi tarkoin, milloin hänen oli siellä oltava, tavataksensa ketä halusi.

Jokainen ylpeili naapurin puutarhan kauniista ruusuista, ikäänkuin ne olisivat kasvaneet hänen omassaan. Jos tapahtui jotakin pikkumaista tai alhaista, hävettiin sitä aivan kuin se olisi tapahtunut omassa perheessä, mutta pienimmästäkin seikkailusta, tulipalosta tahi katukahakasta kerskailtiin ja sanottiin: "Katsokaapa vain, millainen yhteiskunta! Voiko sellaista tapahtua muualla? Mikä ihmekaupunki!"

Ja tässä minun rakkaassa kaupungissani ei mikään muutu. Kun joskus taas sinne palaan, tapaan siellä jälleen samat talot ja puodit, jotka tunnen jo vanhastaan, samoihin kuoppiin kadulla olen kompastua ja samat jäykät lehmusaidat sekä pyöreiksileikatut syreenipensaat vetävät ihailevan katseeni puoleensa. Jälleen näen vanhan raatimiehen, joka hallitsee koko kaupunkia, astua jyskyttelevän raskain askelin katua pitkin. Patriarkka ja kaitselmus, miten turvalliselta tuntuukaan nähdä sinun vaeltavan tuolla! Ja kuuro Halfvorson puuhaa alati puutarhassaan ja hänen vetiset silmänsä tuijottavat ja etsivät, ikäänkuin ne tahtoisivat sanoa: "Kaikki, kaikki tyyni olemme tutkineet, nyt, maa, me tunkeudumme sinun sisimpääsi".

Mutta pientä, pyylevää Pekka Pohjolaa en kumminkaan enää tapaa sieltä, tuota pientä vermlantilaista, te muistatte hänet, joka oli Halfvorsonin rihkamakaupassa ja joka huvitteli ostajia pienillä, keksimillään koneilla ja valkeilla hiirillään. Hänestä voikin kertoa koko pitkän jutun. Joka ihmisestä ja joka asiasta tässä kaupungissa onkin oma omituinen tarinansa. Ei missään muualla tapahdu niin ihmeellisiä asioita.

Pieni Pekka Pohjola oli talonpojan poika. Hän oli lyhytkasvuinen ja tukeva, ruskeasilmäinen ja hymyilevä. Hänen hiuksensa olivat vaaleammat syksyisen koivun lehtiä, poskensa olivat punakat ja haiveniset. Kotoisin hän oli Vermlannista. Kohta ensi näkemällä arvasi hänen kotipuolensa. Hänen oiva kotiseutunsa olikin varustanut hänet mainioilla ominaisuuksilla. Reipas hän oli toimissaan, näppärä sormiltaan, sukkela kieleltään ja selvä ajatuksiltaan. Sen lisäksi hän oli aika hulluttelija, oikea velikulta, hyvänsuopa ja pöyhkeilevä, siivo ja riidanhaluinen, utelias ja lörpöttelijä. Tuon hupakon oli vallan mahdotonta osoittaa pormestarille suurempaa kunnioitusta kuin kerjäläiselle! Mutta sydäntä hänellä oli, joka toinen päivä hän rakastui ja koko kaupunki oli hänen uskottujansa.

Puotitehtävänsä tämä lahjakas lapsi hoiti mitä eriskummallisimmalla tavalla. Hän palveli ostajia ja ruokki samalla pieniä, valkoisia hiiriään. Hän vaihtoi ja laski rahat asettaessaan pyöriä pieniin itsestään pyöriviin vaunuihin. Ja jutellessansa ostajille viimeisimpiä rakastumisiaan, hän piti silmällä tuoppia, johon ruskea siirappi hiljalleen kiemurrellen valui. Ihmetteleviä kuulijoita huvitti nähdä pojan tuotapikaa puikahtavan myymäpöydän ylitse ja hyökkäävän kadulle saadaksensa pienen ottelun ohikuljeskelevan katupojan kanssa, ja nähdä hänen sitte otsa tyynenä palaavan takaisin sitaisemaan rihmaa tavarakääryn ympärille, tahi mittaamaan kangaspalaa.

Olihan siis aivan luonnollista, että hänestä tuli koko kaupungin suosikki. Pidimme kaikki velvollisuutenamme tehdä kauppaa Halfvorsonilla Pekka Pohjolan sinne tultua. Ja tulipa vaikka itse vanha raatimies, hänkin oli ylpeä, kun Pekka Pohjola vei hänet mukanaan erääseen pimeään nurkkaan ja näytti hänelle häkit valkoisine hiirineen. Rottien näytteleminen oli näet sekä pelonalaista että jännittävää, sillä Halfvorson oli kieltänyt häntä pitämästä niitä puodissa.

Sattuipa sitten yhä valkenevien helmikuun päivien joukossa pari sumuista, leutoa päivää. Pekka Pohjola kävi yhtäkkiä totiseksi ja vaiteliaaksi. Hän antoi valkoisien hiirien pureskella teräslankahäkkiään syöttämättä niitä. Tehtävänsä hän teki nuhteettomasti, mutta katupoikien kanssa ei painiskellut. Kenties ei Pekka Pohjola voinut kärsiä, että talven selkä oli taittunut?

Kaikkea vielä, asia oli niin, että hän oli löytänyt viisikymmenkruunusen muutamalta ylähyllyltä. Hän luuli sen tulleen viskatuksi sinne jonkun kangaspalan mukana ja oli aivan huomaamattaan pistänyt sen erään juovikkaan pumpulivaatepakan sisään, joka oli niin vanhanaikuista ettei sitä enää koskaan otettu alas hyllyltä.

Pojan mielessä kyti sammumaton viha Halfvorsonia vastaan. Tämä oli tappanut häneltä kokonaisen rottaperheen, ja nyt hän aikoi kostaa. Hän näki vielä silmäinsä edessä valkean äidin avuttomien poikiensa keskellä. Paeta ei se koettanutkaan, vaan järkähtämättömän sankarin tavoin jäi makaamaan paikoilleen, katsoa tuijottaen punaisin, palavin silmin sydämetöntä murhaajaansa. Tuollaiselle kelvottomalle oli kyllä parahiksi, että sai olla hiukan aikaa hädissään. Pekka Pohjola tahtoi nähdä hänen kalman kalpeana tulevan konttorista ja alkavan etsiä viisikymmenkruunuistaan. Hän tahtoi nähdä hänen vetisissä silmissään saman tuskan, minkä oli nähnyt valkean rotan granaatinpunaisissa. Kauppias saisi etsiä, hän saisi penkoa ylösalaisin koko puodin, ennenkuin Pekka Pohjola sallisi hänen löytää setelin.

Mutta viisikymmenkruununen sai olla piilossaan koko päivän kenenkään sitä kaipaamatta. Se oli uuden uutukainen, monivärinen ja loistava ja sen jokaisessa nurkassa oli suuret viidenkymmenen numerot. Kun Pekka Pohjola jäi yksin puotiin, asetti hän portaat hyllyjä vasten ja kiipesi pumpulivaatepakan luo. Hän otti esille viisikymmenkruunusen, silitteli siitä rypyt ja ihaili sen kauneutta.

Keskellä kiihkeintä kaupantekoa hän kävi levottomaksi, että jotakin oli tapahtunut viisikymmenkruunuselle. Hän oli etsivinään milloin mitäkin hyllyltä ja hapuili vaatepakan sisustaa, kunnes tunsi sileän setelin ratisevan sormissaan.

Tuo seteli oli yhtäkkiä merkillisesti tenhonnut hänet. Eiköhän siinä vain piillyt joku elävä olento? Leveiden renkaiden ympäröimät viidenkymmenen numerot olivat kuin houkuttelevat silmät. Poika suuteli niitä ja kuiskasi: "sinun kaltaisiasi haluaisin omistaa monta, äärettömän monta".

Hänen mieleensä lensi jos jonkinlaisia ajatuksia setelistä ja
siitä, miksei Halfvorson sitä kaivannut. Kenties se ei ollutkaan
Halfvorsonin? Kenties se oli kuljeksinut jo kauankin rihkamapuodissa?
Ehkä sillä ei ollutkaan enää omistajaa?

Ajatukset tarttuvat. — Halfvorson alkoi illallispöydässä puhua rahoista ja rahamiehistä. Hän kertoi Pekka Pohjolalle monesta köyhästä pojasta, jotka olivat keränneet itselleen rikkauksia. Hän alkoi Whittingtonista ja lopetti Astorilla ja Jay Gouldilla. Halfvorson tunsi kaikkien heidän elämäkertansa, hän tiesi, miten he olivat kilvoitelleet ja kieltäytyneet, miten heillä oli ollut sekä kekseliäisyyttä että uskallusta. Hän kävi kaunopuheliaaksi, kun puhe johtui tänne. Hän kärsi nuorten rikkaudentavoittelijain kärsimyksiä, seurasi heitä menestyksen päivinä ja riemuitsi heidän voitoistaan. Pekka Pohjola kuunteli aivan lumottuna.

Halfvorson oli ihan kuuro, mutta se ei haitannut vähintäkään keskustelua, sillä hän ymmärsi huulien liikkeestä kaikki, mitä hänelle sanottiin. Mutta omaa ääntään hän tietystikään ei kuullut ja siksipä se vyöryikin niin omituisen yksitoikkoisena kuin kaukaisen kosken kohina. Ja tuo kummallinen puhetapa vaikutti, että kaikki, mitä hän sanoi, takertui niin muistiin, ettei siitä voinut vapautua moneen päivään. Pekka Pohjola parka!

"Rikastumisen välttämätön ehto on", sanoi Halfvorson, "pohjaraha — vaan sitä ei kukaan voi ansaita. Pane huomioosi se, että he kaikki ovat löytäneet sen kadulta, tahi panttitavaran huutokaupasta ostamansa takin päällisen ja vuorin välistä, tahi ovat voittaneet sen pelissä, tahi on joku kaunis, armelias nainen heille sen almuna antanut. Mutta kun he kerran ovat tuon siunatun rahan löytäneet, on kaikki heille onnistunut. Kultavirta pulppuaa siitä kuin lähteestä. Ensimäinen mitä tarvitaan, Pekka Pohjola, on pohjaraha."

Halfvorsonin ääni kaikui yhä kumeammin ja kumeammin. Nuori Pekka Pohjola istui aivan huumautuneena, nähden vain pelkkiä rahoja edessään. Pöytäliinalle kasaantui tukaattikokoja, lattia lainehti valkoisena hopeaa, ja likaisten seinäpaperien hämärät kuviot muuttuivat nenäliinan kokoisiksi seteleiksi. Ja hänen silmiensä edessä leijaili leveiden renkaiden ympäröimiä viidenkymmenen numeroita, jotka houkuttelivat häntä kuin kauneimmat silmät. "Kukapa tiesi", ne silmät hymyilivät, "ehkäpä tuo viisikymmenkruununen juuri onkin sellainen pohjaraha?"

"Huomaa tarkoin", sanoi Halfvorson, "paitsi pohjarahaa on kaksi asiaa välttämätöntä niille, jotka tahtovat päästä mahtiasemiin. Työ, raudankova työ, Pekka Pohjola, on ensimäinen ja kieltäytyminen on toinen. On kieltäydyttävä leikeistä, rakkaudesta, lörpöttelystä ja naurusta, aamu-unista ja hämärähetken kävelyistä. Totta totisesti, niille, jotka tahtovat onnea saavuttaa, on kaksi ehtoa välttämätöntä. Työ on ensimäinen ja kieltäytyminen on toinen."

Pekka Pohjolaa näytti alkavan itkettää. Tietysti hän tahtoi tulla onnelliseksi, mutta eihän onni toki noin tuskien ja katkeruuksien takana lie. Onnenhan pitäisi tulla aivan odottamatta. Pekka Pohjolan paraillaan otellessa katupoikien kanssa pysäyttäisi se jalona naisena vaununsa puodin kohdalle ja tarjoaisi vermlantilaispojalle paikan rinnallansa.

Mutta nyt jymisi Halfvorsonin ääni lakkaamatta hänen korvissaan, täyttäen hänen aivonsa kokonaan. Hän ei tiennyt, ei uskonut enää mitään muuta. Työtä ja kieltäytymistä, työtä ja kieltäytymistä on elämä ja elämän päämäärä. Hän ei halunnutkaan mitään muuta, eikä rohjennut luulla koskaan muuta toivoneensakaan.

Seuraavana päivänä ei hän uskaltanut suudella viisikymmenkruunusta, ei uskaltanut edes katsoakaan sitä. Hän oli hiljainen ja apea, täsmällinen ja ahkera. Kaikki askareensa hän hoiti niin moitteettomasti, että kenen hyvänsä oli helppo huomata, etteivät hänen asiansa olleet aivan oikein. Poika alkoi vanhaa raatimiestä huolestuttaa ja hän teki mitä voi, häntä lohduttaakseen.

"Onko Pekka Pohjola aikonut tulla laskiaistanssiaisiin tänä iltana?" kysyi ukko. "Vai ei hän aio, no sittenpä minä häntä pyydän. Ja saattepa nähdä, että hän tulee, sillä muussa tapauksessa kielin Halfvorsonille, missä hän säilyttelee rottahäkkejänsä."

Pekka Pohjola huokasi ja lupasi tulla tanssiaisiin.

Laskiaistanssiaisiin, ajatteles, Pekka Pohjola lähtee laskiaistanssiaisiin! Pekka Pohjola saa nähdä kaikki kaupungin kauniit immet, hienoina, valkoisiin puettuina ja kukiteltuina. Luonnollisesti Pekka Pohjola ei saisi tanssittaa ainoatakaan heistä. No, se olikin yhdentekevää. Hän ei ollutkaan tanssituulella.

Tanssiaisissa hän seista värjötteli ovella, eikä askeltakaan pyörähtänyt. Jotkut olivat koettaneet saada hänet karkeloon, mutta hän oli järkähtämättä kieltäytynyt. Hän ei osannut näitä tansseja. Ja kukapa noista hienoista neitosista olisi halunnutkaan tanssia hänen kanssaan! Hän oli heille aivan liian halpa.

Mutta hänen siinä seisoessaan alkoivat hänen silmänsä loistaa ja sädehtiä ja hän tunsi ilon virtaavan jäseniinsä. Tanssisoitto, kukkatuoksu ja kaikki kauniit kasvot, jotka hän näki edessään, sen vaikuttivat. Ja hetkisen kuluttua hän oli niin säteilevän iloinen, että jos ilo olisi tulta, olisi se korkeina liekkeinä hänen ympärillään hulmunnut. Ja jos rakkaus olisi tulta, kuten monet sitä väittävät, olisi siinä käynyt yhtä hullusti. Hän oli aina rakastunut johonkin kauniiseen tyttöön, mutta tähän asti vain yhteen kerrallaan. Mutta kun hän nyt näki kaikki kaupungin kauniit neidot samalla kertaa, ei hänen kuusitoista vuotisessa sydämessään roihunnut enää vain yksi ainoa liekki, vaan se oli kokonaisena kulovalkeana.

Hän katseli väliin saappaitaan, jotka eivät suinkaan olleet mitkään tanssikengät. Mutta miten mainiota olisikaan ollut polkea tahtia noilla leveillä anturoilla ja pyörähdellä paksuilla pohjilla. Oli kuin jokin olisi repinyt ja nyhtänyt häntä ja tahtonut kimmahuttaa hänet lattialle kuin pallon. Hän oli hillinnyt itsensä kumminkin näin kauan, vaikka hänen sisäinen kiihkonsa kasvoi yhä valtavammaksi, kuta enemmän yö kului. Hän hurmaantui ja lämpeni. Hohoi, eipä hän ollutkaan enää köyhä Pekka Pohjola! Hän oli nuori tuuliaispää, joka kuohuttaa meret ja murskaa metsät.

Eipä aikaakaan, niin soitettiin hambopolkkaa. Talonpoikaispoka oli hurmauksissaan. Ja nyt siellä helähtikin polkka, Vermlannin polkka!

Samassa Pekka Pohjola kiepsahti tanssitanhualle. Kaikki herrastemput olivat poispyyhkäistyt. Hän ei ollutkaan enää raatihuoneen tanssiaisissa, vaan Juhannuskarkelolla kotona riihenvajassa. Hän astui esiin polvet koukussa, pää olkapäiden väliin kyyristettynä. Hän kietasi pyytämättä kätensä erään neitosen vyötärölle ja vetäsi hänet mukaansa. Ja sitten alkoi tanssia polkkaa.

Tyttö seurasi häntä vitkastellen, puoli väkisin. Hän ei pysynyt tahdissa, eikä tietänyt, mitä tanssia se oli, mutta yhtäkkiä se sujui aivan itsestään. Tanssin salaisuus selveni hänelle. Polkka kantoi häntä, hänen jalkansa saivat siivet, hän kävi kepeäksi kuin ilma. Hänestä tuntui, kuin olisi lentänyt.

Vermlanninpolkka onkin mitä ihmeellisin tanssi. Se uusiksi luopi maan raskasjalkaiset lapset. He liehuvat äänettömästi tuumanpaksuilla kengänpohjillaan höyläämättömällä vajan lattialla. He kieppuvat keveinä kuin lehdet syysmyrskyssä. Se on pehmeä, vilkas, äänetön ja sulava tanssi. Sen jalot, hallitut liikkeet vapauttavat ruumiit ja sallivat niiden tuntua keveiltä, joustavilta, liehuvilta.

Kun Pekka Pohjolan tanssi kotiseutunsa tanssia, niin koko seurue vaikeni. Aluksi naurettiin, mutta pian selveni kaikille, että tämä vasta olikin tanssia. Tuo leijaileminen tasaisissa nopeissa pyörteissä oli todella tanssia, jos mikään.

Silloin Pekka Pohjola keskellä hurmaustansa huomasi ympärillään vallitsevan ihmeellisen hiljaisuuden. Hän pysähtyi paikalla ja pyyhkäsi otsaansa. Ei ollutkaan mustaa lattiaa, ei lehvillä koristettuja seiniä, ei valoisaa kesäyötä eikä iloista talonpoikaistyttöä siinä todellisuudessa, johon hän nyt katsahti. Hän häpesi ja aikoi hiipiä pois.

Mutta hän oli jo saarrettu ja valloitettu. Nuoret neitoset tunkeusivat puotipojan ympärille ja huusivat: "Tanssittakaa meitä! Tanssittakaa meitä!"

He tahtoivat opetella polkkaa. Kaikki tahtoivat oppia tanssimaan polkkaa. Tanssiaiset häiriytyivät tavallisesta kulustaan ja muuttuivat melkein tanssikouluksi. Kaikki vakuuttivat, etteivät he olleet tietäneetkään, mitä tanssiminen on. Ja Pekka Pohjola oli illan sankari.

Hänen täytyi tanssittaa kaikkia noita hienoja neitoja ja he olivat ylen määrin ystävällisiä hänelle. Pekkahan oli vain poikapahanen, ja sitä paitsi niin hauska hupakko. Ei kukaan voinut olla häntä hemmoittelematta.

Silloin Pekka Pohjola tunsi, että tämä oli onnea. Olla naisten suosikkina, uskaltaa puhutella heitä, olla keskellä valoa ja liikettä kaikkien huomion ja hemmottelun esineenä, tietenkinpä oli se onnea.

Hän oli tanssiaisten päätyttyä hyvin onnellinen. Surusta ei ollut tietoakaan. Hän halusi päästä kotiin, saadaksensa hiljaisuudessa miettiä, mitä oli kokenut tänä iltana. —

Halfvorson oli naimaton, mutta hänen luonaan asui hänen veljentyttärensä. Tämä, vaikka oli köyhä ja Halfvorsonista riippuvainen, kohteli aika ylpeästi setäänsä sekä Pekka Pohjolaa. Hänellä oli monta ystävää kaupungin hienoimpien joukossa, ja häntä kutsuttiin perheisiin, joihin ei Halfvorsonia koskaan päästetty. Hän ja Pekka Pohjola palasivat yhdessä kotiin tanssiaisista.

"Tiedättekö Pohjola", kysyi Edit Halfvorson, "että Halfvorson piakkoin vedetään oikeuteen luvattomasta viinanmyynnistä? Ettekö sanoisi minulle, miten asia on?"

"Ei niiden siitä asiasta kannattaisi käydä rettelöimään", sanoi Pekka
Pohjola.

Edit huokasi. "Tietysti siinä on jotain perää. Ja siitä tulee oikeusjuttu, sakkoja ja häpeää loppumattomiin. Haluaisin tietää tarkoin, miten asianlaita on."

"Parasta sentään on olla mitään tietämättä", virkkoi Pekka Pohjola.

"Nähkääs, Pohjola, minä, minä tahdon yletä", jatkoi Edit, "ja tahdon samalla kohottaa Halfvorsoninkin, mutta hän pudota puksahtaa aina käsistäni, keskellä kaiken tehden jonkun kepposen, niin etten minäkään enää mitään voi. Huomaan hänestä nyt, että hänellä on jotain tekeillä. Ettekö te, Pekka Pohjola tiedä, mitä se on? Olisi hyvä saada tietää."

"En", vastasi Pekka Pohjola pitemmittä puheitta. Oliko inhimillistä puhella tällaista sille, joka palasi ensimäisistä tanssiaisistaan?

Puodin vieressä oli puotipojan pienoinen huonekomero. Siellä istui tämänpäiväinen Pekka Pohjola käyden oikeutta eilisen Pekka Pohjolan kanssa. Kuinka kalpealta ja raukkamaiselta tuo Pekkaparka nyt näytti. Nyt hän sai tietää, mikä hän oikeastaan oli. Rosvo ja saituri. Muistiko hän seitsemännen käskyn? Oikeastaan hänen sietäisi saada kaksikymmentä paria raippoja. Se hänen kyllä sietäisi.

Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia, joka oli antanut hänen mennä tanssiaisiin saamaan uuden mielen! Hyi, miten rumaa hänen sisällänsä oli ollut, mutta nyt oli kaikki toisin. Rikkausko muka olisi sen arvoista, että sille kannattaisi uhrata omantuntonsa ja sielunrauhansa! Ikäänkuin se olisi valkoisen hiirenkään veroinen, ellei hän saisi samalla olla iloinen.

Hän löi käsiänsä yhteen ja huusi riemuiten: "Olen vapaa, vapaa, vapaa!" Ei hitustakaan halua viisikymmenkruunusen omistamiseen ollut hänen sielussaan. Niin herttaista oli olla onnellinen!

Levolle laskeuduttuaan hän päätti aikaisin huomenaamuna näyttää viisikymmenkruunusen Halfvorsonille. Sitten hän kävi levottomaksi siitä, että kenties kauppias ehtisikin aamulla ennen häntä puotiin, etsisi setelin ja löytäisi sen. Silloin hän varmaan luulisi Pekka Pohjolan sen piiloittaneen pitääksensä sen. Se ajatus ei antanut hänelle rauhaa. Hän koetti karkottaa sitä, mutta se ei onnistunut. Hän ei voinut nukkua ja nousi ylös, hiipi puotiin ja kopeloi esille viisikymmenkruunusen. Sitten hän nukkui hyvin seteli tyynyn alla.

Tunnin perästä herätettiin hänet. Räikeä valo häikäsi häntä, käsi haparoi hänen päänalustaan ja kumajava ääni torui ja kiroili.

Ennenkuin poika ehti oikein herätä, oli seteli jo Halfvorsonin kädessä. Hän näytti sitä kahdelle naiselle, jotka seisoivat komeron ovella. "Nyt näette, että olin oikeassa", sanoi Halfvorson. "Näette, että maksoi kyllä vaivan ajaa teidät ylös yösijallanne, saadakseni teidät todistajiksi häntä vastaan. Katsokaa, hän on varas!"

"En ole, en, en", huusi Pekka Pohjola parka. "En aikonut varastaa.
Minä vain piilotin setelin."

Halfvorsonhan ei kuullut mitään. Molemmat naiset seisoivat selin huonepahaseen, aivan kuin olisivat päättäneet olla mitään näkemättä, kuulematta.

Pekka Pohjola istui sängyssä. Hän näytti yhtäkkiä niin surkuteltavan heikolta ja pieneltä. Kyyneleet tulvivat. Hän voivotteli kovasti.

"Setä", sanoi Edit, "hän itkee ja parkuu."

"Antaa hänen parkua", sanoi Halfvorson, "antaa hänen parkua!" Ja hän astui pojan luo ja katsoi häntä.

"Arvaan kyllä, että parut kauheasti", virkkoi hän, "mutta ei se minua liikuta".

"Voi, voi", huusi Pekka Pohjola, "minä en ole mikään rosvo. Kätkin setelin ilman aikojani — kiusatakseni teitä. Tahdoin rangaista teitä rottieni puolesta. En ole mikään varas. Eikö kukaan kuule minua? — En ole mikään varas."

"Setä", sanoi Edit, "oletko jo kylliksi kiusannut häntä, niin että kenties saamme lähteä levolle?"

"Arvaan kylläkin, että se kuuluu kauhealta", sanoi Halfvorson, "mutta sitä ei voi auttaa". Hän oli hilpeä, oikein hyvällä tuulella. "Olen pitänyt kauan sinua silmällä", sanoi hän pojalle. "Aina oli sinulla minun tullessani puotiin jotain piilotettavaa. Mutta nyt olet satimessa. Nyt on minulla todistajat sinua vastaan ja nyt lähden viskaalia hakemaan."

Poika päästi kamalan huudon. "Eikö kukaan voi minua auttaa, eikö kukaan voi minua auttaa?" hän huusi. Mutta silloin Halfvorson jo oli poissa ja matami, joka hoiti taloutta, tuli hänen luokseen.

"Ylös, pukimiin, Pekka Pohjola! Halfvorson on mennyt viskaalia hakemaan ja sillä aikaa ehdit livistää tiehesi. Neiti, menkää te keittiöön keräilemään jotain hänelle eväspussiin. Minä kokoilen hänen kapineitaan."

Kauhea parku lakkasi paikalla. Kotvasen kiirettä pidettyä oli poika valmisna. Hän suuteli molempia naisia kädelle nöyrästi kuin ruoskittu koira. Sitten hän läksi juoksemaan.

He seisoivat ovella ja katselivat hänen jälkeensä. Kun hän oli poissa, päästivät he helpotuksen huokauksen.

"Mitähän Halfvorson nyt sanonee?" virkkoi Edit.

"Hän arvatenkin on tyytyväinen", vastasi taloudenhoitajatar. "Rahat hän on varmaan tahallaan asettanut pojalle, arvelen minä. Hän vain tahtoi päästä hänestä."

"Kuinka niin? Tuo poikahan kumminkin oli paras, mikä meillä on ollut puodissa moneen vuoteen."

"Hän tietystikään ei tahtonut häntä todistajaksi paloviinajutussa."

Edit seisoi ääneti ja hengitti kiivaasti. "Se on inhottavaa. Se on inhottavaa", mutisi hän ja pui nyrkkiä konttoria ja tuota pientä lasiruutua kohti, josta Halfvorson voi katsella puotiin. Edit tunsi halua hänkin paeta ulos maailmaan, pois kaikesta tästä kurjuudesta.

Edit kuuli rapinaa kaukaa puodin perältä. Hän kuunteli, astui likemmä, hapuili ääntä kohti ja löysi vihdoin sillitynnyrin takaa häkin, jossa olivat Pekka Pohjolan valkeat hiiret.

Hän otti sen ylös, asetti sen myymäpöydälle ja aukaisi häkin. Hiiri toisensa perästä livisti tiehensä kadoten laatikoiden ja tynnyrien taa.

"Viihtykäätte ja lisääntykäätte!" lausui Edit, "ja muistakaa kostaa ja tehdä vahinkoa isännällenne!"

II.

Pieni kaupunkimme uinui ystävällisenä punaisen vuoren juurella. Se oli niin täynnä puistikkoja, että kirkontorni töin tuskin pääsi näkyville. Kapeilla penkerillä kohosi puutarha puutarhan vieressä kohti vuoren huippua, ja kun ei niillä enää ollut alaa levitä sinnepäin, niin ne valloittivat kadut ja levisivät sinne tänne siroteltujen talojen väliin, ja vieläpä leveän joen rannalla olevalle kapealle maakaistaleelle, kunnes vesi tuli esteeksi.

Kaupungissa oli aivan tyyntä ja hiljaista. Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt, puita ja pensaita vain ja sieltä täältä joku talo. Ainoa ääni, jonka saattoi eroittaa, oli keilapallojen vyöryntä keilaradalla, ja sekin kuului kuin etäiseltä ukkosen jyminältä kesäisenä päivänä ja lisäsi vain hiljaisuutta.

Mutta nyt ratisi torin epätasainen kivitys rautahelaisten kengänkorkojen alla. Karkeat äänet kumahtelivat raatihuoneen ja kirkon seinistä, kimmahtivat takaisin vuoresta ja levisivät esteettömästi pitkin pitkää katua. Neljä matkamiestä häiritsi aamupäivän rauhaa.

Oi suloinen hiljaisuus, oi vuoden pituinen juhlapäivän rauha!
Melkeinpä saattoi havaita, kuinka ne livistivät pakoon vuoripoluille.

Yksi noista pikkukaupungin rauhan rikkojista oli Pekka Pohjola, vermlantilaispoika, joka varkaudesta syytettynä kuusi vuotta sitten karkasi kaupungista. Muut kolme hänen seuralaistansa olivat rantajätkiä täältä parin peninkulman päässä olevasta suuresta kauppakaupungista.

Kuinka oli käynyt pienen Pekka Pohjolan? Hyvin oli hänen käynyt. Hän oli saanut mitä ymmärtäväisimmän ystävän ja seuralaisen.

Kun hän sinä pimeänä, sumuisena helmikuun aamuna pakeni pikkukaupungista, soivat polkan sävelet pauhaten hänen korvissaan. Ja yksi niistä kaikui lakkaamatta. Se oli se piiritanssilaulu, jota he kaikki olivat laulaneet.

    Nyt joulu ompi taas,
    Nyt joulu ompi taas,
    Ja jäljestä joulun on pääsiäinen.
    Mut' totta ei tuo,
    Mut' totta ei tuo,
    Sill' jäljestä joulun paasto viel' on.

Pikku pakolainen kuuli laulun niin selvän selvästi, ja niin tunkeutui pienen nautinnonhaluisen vermlantilaispojan mieleen tuohon vanhaan piiritanssilauluun kätketty viisaus, iskeytyi joka lihas-syyhyn, sekoittui joka veripisaraan, imeytyi aivoihin ja ytimiin. Niin se on, sitä se tarkoittaa. Joulun ja pääsiäisen, syntymä- ja kuolemajuhlien välillä on elämänpaasto. Elämältä ei saa mitään pyytää, se on vain köyhää, kurjaa paastoamista. Siihen ei ole koskaan luottaminen, miltä se sitten näyttäneekin. Seuraavassa tuokiossa se taas on harmaata ja rumaa. Ei se sitä voi auttaa, raukka, ei ole sillä annettavaa.

Pekka Pohjola tunsi itsensä melkein ylpeäksi, koska oli saanut urkituksi elämältä sen syvimmän salaisuuden.

Hän oli näkevinään kalpean keltaisen Paasto-rouvan hiipivän yli maan kerjäläisen haamussa vitsakimppu kädessä. Ja hän kuuli sen kähisevän hänelle: "sinä olet aikonut viettää ilon ja hauskuuden juhlaa keskellä paastoaikaa, jota elämäksi nimitämme. Ja siitä syystä se nyt häpäisee ja masentaa sinua siksi, kunnes teet parannuksen."

Ja hän oli tehnyt parannuksen, ja Paasto-rouva oli häntä suojellut. Hänen ei koskaan tarvinnut paeta suurta kauppakaupunkia kauemmaksi, sillä häntä ei koskaan tiedusteltu. Siellä työväen korttelissa oli Paasto-rouvalla turvallinen tyyssija hänelle. Pekka Pohjola rupesi työmieheksi konetehtaaseen. Hän varttui vankaksi ja voimakkaaksi. Hän oli vakava ja säästäväinen. Hänellä oli hienot pyhävaatteet. Hän lisäili tietojaan, lainasi kirjoja ja kävi luennoilla. Oikeastaan ei entisestä pienestä Pekka Pohjolasta ollut muuta jäljellä kuin kellertävät hiukset ja ruskeat silmät.

Tuona pakoyönä oli jotain murtunut hänessä, ja raskas työ tehtaassa teki murron yhä täydellisemmäksi, niin että vermlantilaisveitikka oli aivan kokonaan livahtanut hänestä pois. Hän ei lörpötellyt enää hassutuksia, sillä puheleminen tehtaassa oli kielletty ja siellä tottui vaikenemaan. Hän ei tehnyt enää pikku keksintöjä, sillä siitä pitäin, kuin hänen piti todenteolla hoitaa vietereitä ja rattaita, eivät ne enää häntä huvittaneet. Hän ei rakastunutkaan enää, sillä sittenkuin hän oli päässyt tuntemaan pikkukaupungin kaunottaret, eivät työväenkorttelin naiset voineet häntä viehättää. Ei hänellä ollut hiiriä eikä oraviakaan enää, ei kerrassan mitään leikkikapineita. Hänellä ei ollut aikaakaan sellaisiin, hän ymmärsi, että semmoiset olivat vain jonkin joutavia, ja kauhulla hän ajatteli aikoja, jolloin vielä otteli katupoikien kanssa.

Pekka Pohjola ei uskonut elämässä olevan muuta kuin harmaata, harmaata, harmaata vain. Pekka Pohjolalla oli aina ikävä, vaikka hän oli siihen niin tottunut, ettei hän itse sitä huomannut. Pekka Pohjola oli ylpeä siitä, että oli muuttunut niin kunnolliseksi. Muutoksen itsessään katsoi hän alkaneen sinä yönä, jolloin ilo petti hänet ja hän oli valinnut Paasto-rouvan ystäväksensä.

Mutta kuinka tämä kelpo Pekka Pohjola kumminkin voi keskellä työpäivää tulla pikkukaupunkiin seuranaan kolme jätkää, jotka näyttivät niin siivottomilta ja renttumaisilta?

Pekka Pohjola poloinenhan oli aina ollut hyvä poika. Noita kolmea jätkää hän oli aina koettanut auttaa, minkä oli voinut, vaikkakin hän halveksi heitä. Hän oli tuonut talven tuimimpana ollessa halkoja heidän kurjaan hökkeliinsä, oli paikannut ja korjaillut heidän vaatteitaan. Kaikki kolme miestä olivat yksituumaiset kuin veljekset pääasiallisesti siitä syystä, että he kaikki olivat Pekkoja nimeltään. Se nimi yhdistikin heitä paljoa lujemmin kuin jos olisivat olleet veljekset. Näin kaimamiehinä he sallivat pojan tehdä heille ystävällisiä palveluksiaan. Ja kun he iltaisin olivat laittaneet "puolikuppisensa" ja asettuneet mukaviin asentoihin jakkaroilleen, huvittivat he vierastaan, joka istui parsien heidän sukkiensa ammottavia reikiä, hirtehisen huumorilla ja seikkailurikkailla valheillaan. Tämä miellytti Pekka Pohjolaa, vaikkei hän tahtonut sitä tunnustaa. Nuo miehet nykyisin tuottivat hänelle melkein samaa huvia kuin rotat ennen muinoin.

Sattuipa sitten, että nämä miehet saivat kuulla kaikenlaisia juoruja pikkukaupungista. Kuuden vuoden perästä toivat he Pekka Pohjolalle sen tiedon että Halfvorson oli tahallaan pannut viisikymmenkruunusen hänelle, tehdäkseen hänet todistajaksi kelpaamattomaksi. Heidän tuumansa oli nyt, että Pekka Pohjolan pitäisi lähteä pikkukaupunkiin ja antaa Halfvorsonille selkään.

Mutta Pekka Pohjola oli maltillinen ja hänellä oli tervettä järkeä.
Hän ei lainkaan halunnut ryhtyä mihinkään sellaiseen.

Pekat levittelivät jutun koko työmieskorttelin tiedoksi. Kaikki ihmiset sanoivat Pekka Pohjolalle: "Mene toki ja läksytä Halfvorsonia. Kun sitten joudut vankeuteen, niin koko juttu tulee oikeuden tutkittavaksi, siitä kirjoitetaan sanomalehtiin ja sittenkös Halfvorsonia häväistään kautta koko maan." Mutta Pekka Pohjola ei tahtonut. Saattaisi se tosin olla hauskaakin, mutta kosto on kallista huvia ja Pekka Pohjola tiesi, että elämä on köyhää. Elämässä ei ole varaa sellaisiin huvituksiin.