"Ei, tätä ei saa jatkua", ajatteli hän, kun hän mielenliikutuksen ajamana kiivain askelin ja umpimähkään kuljeskeli katuja, "en voi elää tällaisen painon alla, en kestä, että mies, jota kerran niin sanomattomasti rakastin, alituisesti kiusaa ja loukkaa minua — minä tukehdun, menehdyn, sieluni nääntyy… Hän ei ole se, miksi häntä luulin, ei se, jota rakastin, minun Bengtini on kuollut, kuollut on rakkauteni … nyt olen toisen oma … vieraan miehen, joka hävittää paraimman ja kauneimman itseni … en voi elää hänen kanssaan … en voi! Oi, minä muistan tunteeni häntä kohtaan, kun ensi kerran kohtasimme toisemme ihanana kevätpäivänä koulun edustalla … ja hän tervehti minua kuin Faust Margareettaa. Voi, minä luulin silloin, että se hetki toteutti kaikki unelmani siitä miehestä, jolle tahdoin lahjottaa rakkauteni… En ajatellut hänen rikkauttaan, en hänen asemaansa — en edes antanut niille mitään arvoa. Minä en koskaan ajatellut kuin muut nuoret, että on muka onni tulla ylhäiseksi ja rikkaaksi … minun onneni oli vain hän, hän, hän! Eikä minusta tuntunut, että hän minun tähteni mitään uhrasi … kaikki oli vain niin luonnollista, jos hän todella rakasti… Mutta rikkauden epäjumala, jota en kumartanut, kostaa … hän vaatii oikeuttansa … kun hän ei silloin meitä voinut erottaa, on hän nyt meidät erottanut… Oi Bengt, Bengt … minä voisin itkeä verta, kun ajattelen, miten kaikki muutamassa kuukaudessa on muuttunut…!
"Mutta minäkin kostan … käytän oman leiviskäni: kauneuteni, taiteilijalahjani … minä voitan mainetta ja rikkautta, minäkin … niin … sen teen … minä karkaan hänen luotaan … hän musersi rakkauteni ylpeydellään ja halveksimalla sitä, mikä minulle oli kalleinta ja pyhintä … minä muserran hänet juuri sillä, mihin hän pani niin suurta arvoa… Kauneus, jonka lahjotin vain hänelle — voi, niin sydämestäni, niin sydämestäni … sen annan kaikkien ihailtavaksi — siten minä kostan … tai sitten vaivun niin syvälle, etteivät mitkään rukoukset ja kyyneleet voi minua nostaa…"
Ja tuhansia hurjia, irrallisia kuvia sukelsi esiin hänen kiihtyneestä, levottomasta mielikuvituksestaan, tuhansia suunnitelmia, toinen toistaan kamalampia ja mahdottomampia, kiusasi ja raateli häntä kauhistuttavine erikoiskohtineen. Milloin oli hän häikäisevä, miesten suosion ympäröimä diva, milloin makasi hän junan alle musertuneena, milloin pakeni hän määrätönnä yössä ja pimeydessä — mutta Bengtin epätoivo, Bengtin kyyneleet ja katumus saivat hänen sydämensä värisemään tuskan- ja kostonriemusta…
Mutta sinä yönä hän ei sentään toteuttanut epätoivoisia kostonajatuksiaan; äkillinen väsymys, niin suuri, että hän oli vähällä pyörtyä, ajoi hänet kotiin. Ihmeellistä kyllä ei hän pelännyt kohdata Bengtiä; hänelle oli vallan yhdentekevää, mitä Bengt sanoisi. "Nuhdelkoon niin paljon kuin tahtoo, pistelköön minua sopimattomasta käytöksestäni, typeryydestäni, köyhyydestäni", ajatteli hän katkeralla pilkkahymyllä, "tehköön mitä tahansa, kunhan hän vaan ei lyö minua, sillä silloin lähden heti!"
Hän soitti ovikelloa, ja Erikson aukaisi suuresti hämmästyneenä; hän oli juuri aikeissa lähteä herrasväkeään noutamaan. Ester sanoi tulleensa pahoinvointiseksi, meni makuusuojaan, riisuutui nopeasti ja paneutui vuoteeseen. Ja sitten vaipui hän uneen, nuoruuden uneen, jonka syvyyteen peittyvät katkerimmat, tuskallisimmatkin ajatukset…
Hänen suureksi hämmästyksekseen ei Bengt seuraavana päivänä lainkaan puhunut pormestarin pidoista. Ainoastaan kerran mainitsi hän edellistä, päivää, kysyen terävästi ja lyhyesti:
"Tulitko eilen pahoinvointiseksi, koska niin äkkiä poistuit?"
"Niin", vastasi Ester yhtä lyhyesti, "tulin pahoinvointiseksi."
"Jos toiste sellaista sattuu, niin ole hyvä ja ilmota minulle, että tiedän tulla mukaasi; näyttää pahalta, että menet yksin", jatkoi Bengt äskeiseen terävään tapaansa.
"Kiitos, mutta menin mieluinten yksin. On sairautta, jolle yksinäisyys on paras lääke."
Bengt ei vastannut, eivätkä he enää palanneet tähän aineeseen.
Uudella vuodella piti Bengt ensi kerran naimisensa jälkeen suurenlaiset pidot. Tosin oli hänellä ja Esterillä tuttavuuksiensa tähden ollut useitakin kutsuja, jolloin Bengt olisi voinut päästä pelosta, miten hänen vaimonsa kykenee esiintymään emäntänä, mutta nyt oli kysymys suurista päivällisistä muutamille Bengtin sukulaisille ja muutamille ulkomaalaisille liikemiehille, jotka vierailivat kaupungissa katsomassa Vångan tehdasta.
Tällä kertaa ei Esteriä haluttanut antaa Charlotte neidin esiintyä talon valtijattarena. Pari loukkaavaa sanaa, jotka Bengt oli lausunut, siten paljastaen juovan, jonka hän enemmän tai vähemmän itsetietoisesti aina näki Esterin ja sukunsa välillä, olivat saaneet Esterin epätoivoisen kiihtyneeseen tilaan, joka panee sielun voimat jänteeseen ja pakottaa ihmisen tuhlaamaan niitä ensimmäiseen mahdolliseen asiaan, mikä tielle tulee. Esterin mielikuvituksessa ajelehti joukko hurjia tuumia, niinkuin aina, kun jotain tällaista sattui. Mieluinten olisi hän tahtonut käyttää kiihtynyttä tarmoaan pako- tai itsemurhayritykseen, mutta rohkeutta ja tilaisuutta puuttui, ja niin hän sitten vallan epärunollisesti käytti sen päivällisen aikaansaamiseksi. Mutta ei siinä ollut vain proosaa, sillä kaiken alla oli halu uhmata Bengtiä, näyttää, että jos hän, Ester, vain tahtoi, voi hän kilpailla Bengtin ylpeän suvun kanssa ja voittaa röyhkeän palvelijalauman, jolla Bengt häntä kiusasi.
Nyt syntyi jännittävä ottelu Esterin ja Charlotte neidin välillä. Ester menetteli yhtä viekkaasti, kuin hänen vihollisellaan oli tapana tehdä. Hän käytti samoja keinoja, ei tehnyt mitään varomattomia hyökkäyksiä, houkutteli Charlotte neidin selittämään suunnitelmansa erikoisseikkoja myöten ja kuunteli niin tarkkaavaisena ja nöyränä käytökseltään, että asianomainen tuli mitä paraimmalle tuulelle. Mutta kun Ester oli koonnut kyllin aineksia, jotka hänen nopea käsityksensä ja hyvä muistinsa kohta muutti kallisarvoisiksi tietolähteiksi, otti hän valtioviisaasti koko johdon käsiinsä ja sovitti yhteen tietonsa vallan erikoisella tavalla ja kaikkien keittotaidon sääntöjen mukaisesti. Sanomattoman taitavasti sysäsi hän Charlotte neidin valta-istuimelta, jolla tämä niin monta vuotta oli istunut Bengtin kodissa, ja asettui itse hänen paikalleen. Charlotte neiti kivettyi hämmästyksestä: mitä tämä oli, mikä kissankynsi niin äkkiarvaamatta pistihe näkyviin? Charlotte neiti veti esiin koko keittotaito-salaisuuksiensa ja kokemustensa asevaraston masentaakseen vihollisensa, mutta rajattomaksi hämmästyksekseen kohtasi hän Esterissä ensi kerran rouva Falkensternin, johon eivät hänen terävimmät, paraimmatkaan aseensa pystyneet. Tosin ei Charlotte neiti näkyvää tappiota kärsinyt, olivathan hänen tietonsa onnistuneitten päivällisten pohjana; mutta hän oli kärsinyt sisäisen tappion, siitä ei epäilystäkään, ja että Ester tämän jälkeen kohosi arvossa hänen silmissään, sen huomasi siitä, että Charlotte neiti, joka tähän asti oli pitänyt Esteriä "kilttinä ja hyvänä", tämän muistorikkaan yhteentörmäyksen jälkeen aina hyväntahtoisesti kuvaili häntä sanoilla: "ilkeä, ahne ja riidanhaluinen". Mutta päivälliset onnistuivat loistavasti; ulkomaalaiset ihailivat kaikkea ruotsalaisen ammattiveljensä kodissa eikä suinkaan vähinten hänen nuorta puolisoaan, jonka kauneus aiheutti heidän puoleltaan vilkkaita ja samalla kunnioittavia mieltymyksenosotuksia. Bengt vallan säteili. Juuri tuollainen tuli hänen vaimonsa olla, kaikkein ihailema — ja hänen käytöksessään miellytti häntä juuri tuo hieman hillitty sävy, jota oli Esterin iloisuudessa ja joka niin hyvin sopi rouva Falkensternille. Mitä välitti hän hänen köyhyydestään ja alhaisesta syntyperästään? Ne hän oli unohtanut illan juhlatunnelmassa, lasien helinässä ja katsellessaan tuota tenhoavaa nuorta naista edessään…
Mutta Ester ei unohtanut; hän tunsi milt'ei vihaa, kun Bengtin hurmaantunut, ihastunut katse häntä kohtasi…
Illalla, vieraitten mentyä, veti Bengt Esterin kiihkeästi syliinsä, suuteli häntä, huomaamatta, miten vastahakoiset hänen huulensa olivat, ja huudahti riemastuneena:
"Sinä olet tänään näyttänyt uuden ihastuttavan puolen monivivahteisesta olennostasi. En tosiaankaan tiennyt, että sinussa olisi niin paljon hienoa maailmannaista."
"Oh, näyttelijätärhän minussa vain pilkisti esiin — minä voin näytellä, mitä osaa tahdon", vastasi Ester ja irtautui hänen syleilystään, kylmästi nauraen.
Bengtin kasvot synkkenivät. Häntä inhotti kuulla sanaa "näyttelijätär" Esterin nimen yhteydessä; sen tiesi Ester, mutta nyt oli hän sillä mielellä, että häntä huvitti käyttää sitä.
"Tarkotatko siis, ettet tuntenut ystävällisyyttä, jota osotit vieraille, vaan ainoastaan teeskentelit sitä?"
"Kyllä minä sitä tunsin — mutta näyttelijän tavalla. Luuletko sinä, että taiteilija voi esittää osaansa tuntematta johonkin määrin sitä, mitä hän näyttelee?" vastasi Ester samalla kylmällä naurulla.
"No, siinä tapauksessa voin vain taputtaa käsiä ja sanoa, että näyttelit osaasi ihastuttavasti", lausui Bengt ja kumarsi ivallisesti, johon Ester vastasi samoin kumartaen.
Mutta keväämpänä sattui jotain, joka muutti sekä Esterin että Bengtin elämän: Esterin piti tulla äidiksi.
Samana hetkenä, kun se kävi Esterille selväksi, oli kuin olisi kaikki katkeruus haihtunut hänen sielustaan, kuin ei hänessä olisi ollut sijaa muulle kuin äärettömälle, valtavalle onnellisuudelle. Hän joutui taas keskelle kuohuvaa elämää, jonka hän jo synkässä epätoivossaan oli puoliksi hylännyt. Taas kulki hän ikäänkuin ihmemaassa, taas oli hänen koko olemuksensa kuin ruusunhohteesta ja sinervistä satu-usvista kutoutunut unelma. Ja tuo unelma se kuiski hänelle niin kauniita, ihmeellisiä tarinoita: pienistä, puhtoisista lapsenjaloista, joihin hän sai painaa huulensa, kirkkaista silmistä, joiden katse oli hänelle tuttu vanhastaan, sillä olihan siinä sielua hänen sielustaan, ajatuksia hänen ajatustensa merestä; niin, pienestä prinssistä se kertoi, joka oli elävä kaukana elämän suruista, ylhäisellä vuorenhuipulla, aurinkoisessa onnenlinnassa… Ei hän tuntenut enää omaa tuskaansa; se, mikä ennen oli häntä vaivannut, ei enää häntä voinut haavottaa, ja suuri, riemuava onni, joka täytti hänen rintansa, veti häntä jälleen Bengtin puoleen täynnä rikkaan halua tuhlaten jakaa aarteistaan…
Mutta hänen unelmansa oli lyhyt; hiipien ja kavalana tuli kuume ja heitti hänet tautivuoteelle. Hän ontui aivan haudan partaalle, ja ainoastaan vaikea, vaarallinen leikkaus pelasti hänen henkensä.
Kun hän monta kuukautta kärsittyään nousi tautivuoteelta, jonka hän luuli ja vieläpä toivoikin olevan viimeisensä, oli hänen ruumiinsa kuin varjo ja hänen sielunsa vaipunut synkkään mietiskelyyn. Hänestä oli julmaa palata elämään, eikä vain siksi, että hänen ihana kevät-unelmansa oli lopussa, vaan siksi, että hän aavisti tämän armottoman taudin ainiaaksi riistäneen häneltä toivon tulla äidiksi, vaikka hän ei uskaltanut kysyä sitä lääkäreiltä. Ei hän juuri näyttänyt tunteitaan, hän ei koskaan puhunut tästä, mutta hänen sydämensä kuohui tuskaa ja katkeruutta. Hän ei voinut taipua; hän ei edes vilahdukseltakaan nähnyt Jumalan johtoa siinä, mitä oli tapahtunut, hän näki vain kovan, säälimättömän kohtalon, jonka armottomat iskut kerta toisensa jälkeen sattuivat häneen. Ainoastaan joskus, kun hän istui äitinsä luona ja itki hänen rintaansa vasten nojaten, suli katkeruus. Suru kävi suloiseksi ja aavistuksena hiipi hänen sieluunsa ajatus, että kaiketi tämän kauhean onnettomuuden takana täytyi löytyä jotain, löytyä tuota rakkautta, josta äiti niin usein puhui…
Se, mitä oli tapahtunut, oli melkein kuin kielletty puheenaine Bengtin ja Esterin välillä; molemmat surivat ehkä yhtä syvästi tuota pientä olentoa, joka oli kuollut, ennenkuin elämä ehti virrata sen jäsenissä, mutta umpimielisiä ja suljettuja kuin he olivat, eivät he koskaan puhuneet toisilleen tunteistaan. Ensi aluksi oli Bengt hiljainen ja alakuloinen, mutta vähitellen tuli hän entiselleen, palasi vanhoihin tapoihinsa ja lauseparsiinsa. Esterin pitkän sairauden aikana oli hän hyvin hellä häntä kohtaan; mutta hänen täydellisen avuttomuutensa tähden, jonka suru ja elämäänkyllääntymys synnyttivät, sai Bengt vielä enemmän valtaa hänen ylitsensä. Hänellä ei ollut enää muuta omaa kuin surunsa; se oli hänen, sen kätki hän pelokkaana Bengtin katseilta, sen valtijaaksi ei tämä ikinä ollut pääsevä. Muutoin sai Bengt sanoa mitä tahtoi, muuttaa hänet minne halusi ja järjestää heidän elämänsä mielensä mukaan.
Jos ei Esterin suru olisi ollut niin itsekäs, jos hän kertaakaan olisi tullut ajatelleeksi, että Bengtkin ehkä kärsi, ja jos tuo ajatus olisi saanut hänet avaamaan Bengtin sydämen suljetun oven, olisi hän hyvin suuresti hämmästynyt näkemistään. Jos hän myöhään illalla olisi voinut näkymättömänä hiipiä Bengtin luo ja nähdä synkän ilmeen, joka levisi hänen kasvoilleen, kun hänen ei tarvinnut pelätä ihmisten katseita, ei Ester ikinä olisi sitä unohtanut.
Sillä pitkinä öinä, kun Ester, sairaanhoitajattaren vartioimana, oli vaipunut taudistaan toipuvan syvään uneen, valvoi Bengt suru sydämessään. Kyllä Ester yksinäisyydessä itki kuiviin elämänilonsa ja kostutti ajatuksissaan epätoivon kyynelin pientä ruumista, jonka katoovaisuus oli temmannut, ennenkuin elämä sitä ehti muodostella, mutta eivät Bengtinkään yksinäiset hetket olleet sitä iloisemmat. Unettomina öinä kohosi uudelleen ja uudelleen muistojen usvakuvien keskestä näky: jäätynyt järvi, sokaisevaa lunta sataa tiheään, nainen lapsi sylissä taistelee eteenpäin myrskyssä, kaatuu, nousee, vaipuu taas ja hautaantuu raivoisaan lumipyörteeseen… Ja tuon näyn yläpuolelle oli tulikirjaimin kirjotettu kolme kauheaa sanaa: kosto … pahuudenpalkka … rangaistus… Bengtin sielua värisytti. Oliko hän viimeinkin kohdannut elämän rautaisen lain, jota ei kukaan voi taivuttaa, ei hänkään? Oliko mahdollista, että onni, joka oli häntä kaikessa seurannut lapsuudesta saakka, nyt koston lain nojalla hänet jätti juuri siinä, mikä oli hänen sydäntään lähinnä? Löytyikö siis todellakin jumalallinen, järkkymätön oikeus, tuo lahjomaton: "sinä niität, mitä olet kylvänyt", ja oliko hän nyt joutunut siihen pyörteeseen, joka vie alas katumuksen ja omantunnontuskain syvyyteen? Ensi kerran elämässään näki Bengt vilahdukselta tuon salaperäisen olennon, jota sanotaan persoonalliseksi Jumalaksi ja johon hän myös oli uskonut juuri niin paljon kuin sopivaisuus vaati; mutta ei hän ollut koskaan hänen olemustaan miettinyt, ei koskaan häntä pelännyt tai kaivannut…
Mutta tämä ensimmäinen yhtymys Kaikkivaltiaan kanssa, hämärä tunne ikuisen oikeuden olemassaolosta, sai Bengtissä pikemminkin taikauskoisen pelon luonteen. Hänen mielessään se yhdistyi uhkauksiin, joita Åke Henning viimeksi tavattaessa oli lausunut. Tuo ihmeellinen tunne, joka hänessä siitä asti oli vallinnut, tunne, että Åke jollain salaperäisellä tavalla oli saanut hänet valtoihinsa, lisääntyi ja muuttui vihdoin aavistukseksi jostain hirmuisesta mullistuksesta hänen elämässään, muutoksesta menestyksestä tappioon, onnesta onnettomuuteen, ja se, mitä nyt oli tapahtunut, oli vain alku siihen…
Kun yö hälveni ja aamun kirkkaus karkotti pimeyden peikot, silloin palasi häneen entinen rohkeus, silloin hymyili hän pilkallisesti taikauskoisille houreilleen. "Olen sairas enkä voi hillitä itseäni", ajatteli hän, "jotain on minussa pois tolaltaan. Tähän asti on elämäni ollut yhtämittaista menestystä, olen saanut kaikki, mitä olen tahtonut — minulle on uutta, että minun täytyy luopua toiveestani, niin rakkaasta toiveesta, tulevaisuudesta, ilosta kodissamme, kaikesta, jonka vuoksi tein työtä, ja se se on jollain lailla vaikuttanut terveyteeni. Matkustan jonnekin vähäksi aikaa, ehkä se tekee minulle hyvää."
Ja hän matkusti — hän matkusti ja palasi kotiin. Mutta minne hän menikään, sinne seurasivat ajatukset ja muistot, päivän hälinässä näkymättöminä ja äänettöminä, mutta yön hetkinä aavemaisina hiipien ja kuiskaillen hänen vuoteensa ympärillä.
VIII.
Esterin ankaran sairauden jälkeinen talvi muodostui hänelle syvän yksinäisyyden ajaksi. Tehdasliike antoi Bengtille enemmän puuhaa kuin milloinkaan ennen, olipa siihen sitten syynä asianhaarat tai Bengtin tottumus lakkaamattomalla työllä vastustaa levottomia, synkkiä ajatuksia. Välistä viipyi tämä useita viikkoja matkoilla sahansa vuoksi ja saattoi illan toisensa perästä istua kirjotuspöytänsä ääressä puoleen yöhön.
Sillä välin sai Ester olla itsekseen. Tosin sairaus, joka oli häntä kohdannut ja jonka jäljet vielä tuntuivat, antoi jälleen kaupungin rouville, pormestarinnalle etunenässä, oikeuden "suojella" häntä, niinkuin he aikoinaan suojelivat pikku Ester Hermansonia, jakaa hänelle hyviä terveysopillisia neuvoja, — joita hän ei milloinkaan seurannut, — ja tulla aamupäivin hänen luokseen saamaan kahvia ja muuta hyvää. Mutta Ester itse ei koskaan lähtenyt minnekään; häntä seuraelämä väsytti, ja vielä terveeksikin tultuaan hän tietämättään hieman näytteli taudista toipuvan osaa, jotta hänellä olisi oikeus niin paljon kuin mahdollista vetäytyä pois muiden parista.
Äiti oli nyt enää ainoa, josta hän elämässä välitti. Hänen tunteensa, joka kaikkialla kohtasi vastarintaa, kiintyi sairaaloisen kiihkeällä voimalla äitiin, joka oli ollut hänen syvimmän rakkautensa esine lapsuuden ja nuoruuden päivinä. Kun Bengt oli poissa, kuljetti hän äidin kotiin luoksensa; kun Bengt oli kotona, vietti hän häikäilemättä suurimman osan aikaansa äidin luona. Rouva Hermanson yritti vastustella, koetti saada Esteriä käsittämään velvollisuutensa, mutta turhaan. Häntä kohtasi jokin kova ja kylmä, passiivinen itsepintaisuus, jota hän ei ennen ollut huomannut tyttäressä.
"Äiti kulta", vastasi Ester äidin varotuksiin, "älä huoli puhua enää — minä en kestä sitä … kerron sinulle sen sijaan jotain, joka auttaa sinua minua ymmärtämään…"
Ja hän istuutui äidin viereen, nojasi päätänsä hänen rintaansa vasten ja kuiskasi omituinen hillitty terävyys äänessään:
"Salli minun tämä ainoa kerta puhua suuni puhtaaksi, muutoin tukehuttavat pahat ajatukseni minut… Olen huomannut, ett'ei minussa ole hituistakaan rakkautta … sillä, katso, minä tunnen … että melkein vihaan häntä, niin, äiti, hän on minusta inhottava, väliäpitämätön kuin hän on surusta, jonka pitäisi olla meidän molempain… En tahdo hänelle mitään pahaa, mutta tahdon hänet mielestäni karkottaa, unohtaa, että häntä onkaan, että tiemme kerran sattuivat yhteen ja me rakastimme toisiamme. Sillä minä en voi toisin, minun täytyy ihailla sitä, jota rakastan… En koskaan rakasta ihmistä, rakastan vain sitä, mikä hänessä on hyvää, jaloa. Ja kun sitä ei löydy, niin on rakkauteni ollutta … mennyttä!"
"Mutta oletko ajatellut, ett'et itsekään ole virheetön, Ester? Jos kaikki ajattelisivat niinkuin sinä, ei kukaan myöskään sinua rakastaisi."
Ester istui hetken vaiti ja tuijotti eteensä.
"En minä vaadi, että ihmiset ovat virheettömiä, siinä erehdyit, äiti", sanoi hän viimein. "Mutta, näetkö, minä vaadin, että rakastettuni sielu sointuu samoin kuin omani, että pohjasävel olentomme sisimmässä on sama; — pinnalla voi olla epäsointua, mutta se kyllä häviää, kunhan pohjasävel ei sorahda. Mutta Bengtin sorahtaa aina, kun se yhtyy omaani, ja siksi, että tuon olen huomannut, en voi enää häntä rakastaa."
"Sinussa ei ole rakkautta, Ester, siinä olet oikeassa. Muutoin sinä rakkaudellasi ja rukouksillasi toisit miehessäsi esiin kaiken hänessä piilevän hyvän."
Ester pudisti päätään.
"Ensiksikään en kykene rakkaudella ja rukouksilla saamaan esiin miehissä piilevää hyvää, minussa ei ole lainkaan tuota n.s. 'das ewig weibliehe'. Voin rakastaa — rajattomasti — mutta en kykene 'nostamaan' toista, niinkuin muutamat naiset niin mielellään tekevät. Ja toiseksi", hän alensi ääntään ja kääntyi puolittain pois, "minä melkein uskon, ett'ei hänessä todellakaan ole mitään hyvää…"
"Ester, Ester, miten voit puhua noin, enhän enää tunne omaa lastani! Luuletko, että löytyy ainoatakaan, jossa ei olisi jotain hyvää? Ja miten kävisi, jos kaikki olisivat yhtä kovasydämiset kuin sinä?"
Ester istui hetken vaiti, maahan katsellen.
"Jumala hänelle antakoon anteeksi, mutta minä en vielä voi", kuiskasi hän, "hän on tehnyt minusta toisen, kuin ennen olin, — hän on soaissut muinaisen valoisan, vahvan uskoni elämään…"
"Rukoile sitten Jumalaa, Ester parka, lahjottamaan sinulle anteeksi antavan mielen, rukoile sitä, sillä kerran tarvitset itsekin anteeksiantamusta…"
Ester ei vastannut, hän vain painoi päänsä äidin rintaa vasten ja itki hiljaa ja kauan…
Eräänä aamupäivänä, kun hän tuli äidin luo, oli tämä vielä vuoteessa, ja kun Ester tarttui hänen käteensä, tunsi hän, että se oli kuumeinen.
"Äiti", huudahti Ester, heittäytyen polvilleen sängyn viereen ja painaen otsaansa äidin kättä vasten, "sinä et saa jättää minua, minä en kestä sitä — muista, että sinä olet ainoani — en päästä sinua, taistelen Jumalan kanssa sinusta ja voitan tai sorrun…"
"Vaiti, vaiti — älä puhu noin, Ester!" keskeytti rouva Hermanson, "kuoleman edessä täytyy meidän hiljaa alistua. Kaikkea muuta voi rakkaus vaatia ja antaa, ei ijäisen elämän lahjaa. Kun Herra kutsuu, ei mikään voi pidättää minua, et edes sinä, Ester… Katsos, pikku Ester", jatkoi hän hetken vaitiolon perästä, Esterin yhä kätkiessä kasvojaan äidin käteen, "kun kuolema saapuu, ratkeavat kaikki siteet, meidän täytyy sitä seurata, ja ihmeellisintä on, että seuraamme mielellämme, olivatpa jälkeenjäävät meille kuinka rakkaat tahansa…"
"Äiti, älä jätä minua!" nyyhkytti Ester.
"En ole huolissani sinun tähtesi, lapsi", vastasi rouva Hermanson ja silitti kädellään Esterin kosteaa poskea, "tiedän, että sinä vielä joudut suuriin syvyyksiin, mutta tiedän myös, että sinä nouset niistä … uskon niin varmasti Hänen apuunsa, joka on kantanut minua kuilujen yli ja kuulee rukoukset…"
"Oi, armas äiti", huudahti Ester ja painoi äidin kättä sydäntään vasten, "ethän tarkota, että lähdet pois luotani!… Minä en voi kestää sitä… Jumala ei voi olla niin julma ja ottaa minulta viimeistä aarrettani … ei, ei…"
"Hiljaa, lapsi, hiljaa, älä vaikeroi", kuiskasi rouva Hermanson levottomana, "viime hetkenäni kuulisin valitushuutosi, ja silloin tulee olla rauhaa, vain rauhaa", lisäsi hän ja katsoi eteensä uneksivin, kaukokatseisin silmin.
Ester ei voinut vastata. Äidin sanat valtasivat hänet kuin juhlalliset urkusävelet, ja sinä hetkenä hän ymmärsi, ett'ei hän kohta enää saisi itkeä sitä sydäntä vasten nojaten, joka uskollisesti aina oli ottanut osaa hänen suruihinsa ja iloihinsa. Hän tunsi, että äidissä oli jotain uutta, että hänen sielunsa salaperäisellä tavalla alkoi irtaantua kaikesta maallisesta, jo kuunnellen läheneväin askelten ääntä…
Kuolemaa ei tarvinnut kauan odottaa; kaikki kävi nopeasti ja hiljaa, vastarinnatta ja tuskitta. Elämän taisteluun väsähtänyt otti kuoleman vastaan, niinkuin se, joka kauan on odottanut kutsua ja heti on valmis matkalle lähtemään. Varhaisena aamuhetkenä, kun yön hämärä vielä peitti huoneen, astui kuolema sisään, ja kun se oli asiansa toimittanut, lepäsi vuoteella kalpea, kuihtunut, uneen vaipunut vaimo, kasvoillaan haudan tyyneys ja ijäisen elämän riemu… Pääpuolessa istui yksinäinen, kumartunut olento, joka ei rohjennut häiritä kuoleman rauhaa hurjilla valituksilla, joita hänen sydämestään tahtoi kohota.
Äidin kuoleman jälkeinen aika tuntui Esteristä omituisen hiljaiselta ja kylmältä. Ei hän edes hautajaisissa osottanut minkäänlaista mielenliikutusta; hänen suurissa silmissään oli kuumeinen loiste, kapeat huulet olivat lujasti yhteenpuristetut. Koko hänen olentonsa kapinoi; siksi oli hän kyyneleetön, siksi oli hänen sydämessään vain uhkamielistä valitusta, joka hänen täytyy vaientaa. Äidin kuoleman jälkeen valtasi hänet kauhea autiudentunne koko voimallaan, kun hänen joka päivä täytyi olla ja elää ihmisen kanssa, joka tuli hänelle yhä ja yhä vieraammaksi. Hänestä tuntui, kuin olisi hän ollut yksin erämaassa, tai kuin olisi hän ikäänkuin hukkunut huumaavaan ihmisvirtaan. Öisin pelottivat häntä unessa surun ja yksinäisyyden kauhut: hän harhaili rauhattomana salaperäisiä, tuntemattomia seutuja, kiemurtelevia polkuja, joita hän kiiruhti eteenpäin, etsien jotain, mitä hän ei koskaan löytänyt. "Elämä on armoton, säälimätön", kaikui alati synkästi hänen sielussaan, "vain kuolema suo lohtua ja lievitystä."
Niin eli hän hiljaisena ja väliäpitämättömänä, ja Bengt kävi hänelle lopuksi niin vieraaksi, että hän melkein säpsähti, jos tämä äkkiarvaamatta astui huoneeseen. Bengt puolestaan loukkaantui ja vetäytyi yhä kauvemmas hänestä. Kun Esterin jäykkä, kylmä käsi lepäsi Bengtin kädessä ja hänen harhaileva katseensa arkana vältti Bengtin katsetta, valtasi tämän inho Esteriä kohtaan, ja sen sijaan, että olisi sanonut myötätuntoisen, lohduttavan sanasenkaan, antoi hän synkän äänettömyyden nousta heidän välilleen. Ja niin kulki Ester kantaen surua äidin kuolemasta saamatta koskaan Bengtiltä osaaottavaa sanaa. Sitä hän ei voinut unohtaa, rautaisin nauloin kiinnitti hän sen muistiinsa; hän hautoi öin, päivin ajatusta, kuinka kauheaa, sydäntäsärkevää oli, että hän oli kadottanut äitinsä, mutta ei ollut puolisoltaan saanut edes sitä myötätuntoisuutta, jota tuntemattomatkin osottavat toisilleen. Mutta hän vallan unohti kylmyydellään ja arkuudellaan itse karkottaneensa Bengtin luotaan…
Eräänä iltana, pari viikkoa äidin kuoleman jälkeen, kun puolisot yhdessä istuivat Bengtin huoneessa, molemmat milt'ei koko ajan äänettöminä, laski Bengt pois sanomalehden, jota hän par'aikaa luki, ja sanoi äkkiä:
"Olen tuonut malleja salin uusiksi uutimiksi, tahdotko katsella niitä?"
"Mielelläni", vastasi Ester, mutta hänen äänensä oli väsähtänyt ja väliäpitämätön, eikä hän edes kohottanut katsettaan työstä, jota ompeli. Hän tiesi, että Bengtin haluamat uutimet kuitenkin tulisivat valituiksi.
Hänen äänensä ja käytöksensä ärsytti Bengtiä ja sai maljan, joka jo kauan oli ollut kukkurallaan, vuotamaan yli. Bengt nousi kiivaasti, heitti sanomalehden lattialle, asettui Esterin eteen ja huudahti:
"Ei, tätä ei saa jatkua! Vaadin, ett'ei vaimollani aina ole vain tuo hautajais-ilme, jolla olet minua kiusannut siitä asti kuin … niin, pian koko avioliittomme ajan. En tahdo enää nähdä sitä, kuuletko! Ja joll'et voi muuttua, niin … paras lie että eroamme…"
Ester vaaleni tavallistakin kalpeammaksi, kun hän noin äkkiä näki oman ajatuksensa esiintyvän edessään. Mutta kiukkuisella ja velton-alistuvaisella äänellä, joka yhä enemmän kiihotti Bengtiä, hän vastasi:
"Niinkuin tahdot."
"Niinkuin tahdot!" matki Bengt, ja hänen äänessään kuohui pidätetty viha, "eikö sinulla sitten ole mitään omaa tahtoa?"
"Ei — ei mitään — nyt enää", lisäsi Ester hiljaisesti.
"Vai niin! Ei mitään! Mutta tahtoa on sinulla ollut katkeroittaa elämämme, tahtoa muuttua iloisesta, ystävällisestä nuoresta tytöstä itkuiseksi, hempeämieliseksi naiseksi, jollaisia enin vihaan. Siihen on sinulta tahtoa riittänyt! Mutta varotan sinua, Ester, muutu, jätä tuo hautajais-ilme!…"
"Miten voit pyytää minua näyttämään iloiselta muutama viikko äidin kuoleman jälkeen!" huudahti Ester kiivaasti.
"Tuo ilme oli sinulla jo aikoja ennen, kuin äitisi kuoli. Sitä paitsi olen minäkin surrut äidin kuolemaa, ja ymmärrän sen surun. Mutta se ei oikeuta kuitenkaan näyttämään siltä, kuin olisi koko elämänilo mennyttä…"
Ester ei vastannut, hän istui liikkumattomana, katseli maahan, ja kasvoilla kuvastui väsynyttä väliäpitämättömyyttä. Viimein kohotti hän arkana silmänsä; kolkko hiljaisuus kauhisti häntä. Bengtin kasvot olivat synkät ja ankarat, hänen silmissään säihkyivät rajuilman ensi salamat.
"Varo itseäsi!" huudahti hän ja ojensi uhaten kätensä Esteriä kohden, "sinä et tiedä, mitä teet minua vastaan uhmaillessasi. Jos et muutu … niin … Jumal' auttakoon…"
"Tee se", kuiskasi Ester levollisesti, vaikka koko ruumis vapisi, "se on minulle vain voitoksi…"
Mutta Bengtin käsi ei koskettanut häntä. Hän kääntyi nopeasti, tarttui sen sijaan tuoliin ja paiskasi sen rajulla voimalla lattiaan.
"Minä vaadin, että muutat käytöksesi, kuuletko? Onko sinulla jotain valittamista — tahdotko, että jokin olisi toisin — sano suoraan, onko sinulla valituksen syytä?…"
"Ei … ei…", vastasi Ester veltosti.
"Ei … ei…", kertasi Bengt pilkallisesti, "no, jos ei sinulla ole mitään valittamista, niin mikä sinun sitten on?"
Ester tuijotti eteensä kauan, uneksivasti.
"Ei koskaan valiteta, että kevät on niin lyhyt, että kukat kuihtuvat ja kauniit sadut valehtelevat", kuiskasi hän, "surraan vaan ja kaivataan!"
"Jos tuolla lorulla tarkotat, että olen muuttunut sinua kohtaan, niin olet itse syypää siihen. Minä en ensimmäisenä muuttunut. Ja muista, että ainoaan todelliseen suruusi — joka myös on minun suruni — lapsettomaan avioliittoomme, en minä ole syypää…"
Ester vavahti ja kalpeni entistä enemmän.
"Kuinka hennot noin armottomasti koskettaa veristä haavaa?"
"Anteeksi, en tiennyt, että se vuosi verta, et ole koskaan puhunut siitä — niin paljon kuin mahdollista olet koettanut näyttää väliäpitämättömältä ja tunteettomalta… Mutta muutoin", lisäsi hän teeskennellyn huolettomasti, "eihän hyödytä surra saavuttamattomia! Jos jotain haluat, niin tee siitä jyrkkä loppu ja hanki haluamasi … joll'et voi sitä saada, niin tee silloinkin asiasta jyrkkä loppu ja muserra toivosi. Niin minä olen tehnyt, voit koettaa samaa … jos tahdot… Happamin naamoin ei veristäviä haavoja paranneta, se on varmaa…"
Ester oli vaiti; liikkumattomana, alaspainunein katsein istui hän Bengtin edessä ja antoi noiden kovain sanojen kohdata itseään, kuin piiskaniskut, joita ei jaksa torjua. Kun Bengt vaikeni, nousi hän ja sanoi soinnuttomasti "hyvää yötä" ja meni ovea kohti.
"Hyvää yötä", vastasi Bengt yhtä kuivasti ja kääntyi pois. Mutta kun
Ester jo oli avannut oven, huusi hän hänen jälkeensä:
"Muista, mitä sanoin — muista, että minulla on oikeus vaatia sinulta ainakin kiitollisuutta, joll'ei muuta!"
Ester ei vastannut eikä kääntynyt, mutta makuusuojaan mennessään hän ihmetteli itsekseen, kuinka oli mahdollista, että toinen ihminen, ehkä tahtomattaan, tarkottamattaan, aina löysi sanat, jotka kaikkein enin haavottivat ja kiusasivat toisen sydäntä…
Sinä yönä ei Esterin silmiin unta tullut. Tunti tunnin perästä vieri ja yhä istui hän kirjotuspöydän ääressä, päätään käteen nojaten ja synkästi eteensä tuijottaen…
Se hetki on kauhea, jolloin ajatus, joka kauan muodottomana, yhäti karkotettuna aaveena on hiipinyt ympärillämme, koettaen vallata meitä, äkkiä saa selvät piirteet ja pakottaa meidät katsomaan itseään suoraan silmiin. Silloin tuntuu, kuin valahtaisi yli koko entisen kärsimyksemme kamala selvyys; me ymmärrämme, mitä emme ennen ymmärtäneet, me näemme takanamme koko elämämme luisuvan pinnan ja fatalistisella levollisuudella ajattelemme: "niin, juuri tällaiseksi täytyi kohtaloni muodostua, tähän oli minun tultava."
Ester oli jo niin kauan kuullut aaveen hiivintää ympärillään, että kun se nyt yön hiljaisuudessa jyrkästi ja selvästi kuiskasi tuon kauhean sanan hänen korvaansa ja hän antautui kiusauksen valtaan, tuntui hänestä vain, kuin olisi suuri, ikävöity rauha valunut hänen sieluunsa ja tuudittanut tuskat lepoon.
Hän istui ja istui, tunnin toisensa perästä, ja kuunteli tuon kamalan ja kuitenkin niin tervetulleen vieraan sanoja. Se puhui houkuttavasti levosta ja hiljaisuudesta, syvästä, katkeumattomasta rauhasta, jota ei mikään voi häiritä… Se kertoi hänelle kuoleman suruisia satuja, se kuvasi ijäistä rauhaa, joka lepää nukkuvan kalpeilla kasvoilla, niin uneksivasti ja salaperäisesti, että suloinen väristys kävi Esterin läpi, kuiskasi se humisevista lehmuksista ja visertelevistä linnuista tuolla hautuumaalla, missä kuolleet onnellisina uinuvat tuntematta enää elämän tuskia ja pettymyksiä… Mutta hautansa hiljaisuudessa kuulee hän tukahutettuja nyyhkytyksiä, musta varjo lankee kirkkomaan päivänpaisteiselle hietakäytävälle, ja silmät, jotka ennen olivat ankarat ja kylmät kuin teräs, loistavat lempeinä kyynelistä… Kuolema herättää jälleen rakkauden eloon … katumus saa unohtuneet nuoruudentunteet virkoamaan, ja Ester antaa kaikki anteeksi — onnellinen antaa mielellään anteeksi — sovinnon lempeys haihduttaa kaikki epäsoinnut… Ja ken on onnellisempi kuin ikuiseen uneen vaipunut? Ken syvemmin sovittaa kuin kuolema?
Niin, kuolema oli kahleet katkova, kuolema oli antava, mitä elämä oli riistänyt … syvä suru oli pehmentävä Bengtin sydämen, ja murhe, kaipaus oli tuova hänen sydämeensä taas rakkauden…
Esterin tili elämälle ei ollut pitkä. Hän kirjotti jäähyväiskirjeen parille lapsuudenystävälleen sekä Bengtille, sitten kävi hän köyhäin luona ja lahjotti heille kaikki omat rahansa, ja sitten oli hän mielestään valmis ottamaan tuon kauhean askelen.
Siitä asti kuin itsemurhanajatus oli hänet vallannut, ei hän tuntenut mitään epäröimistä. Hänen täytyi kuolla, koska hän ei voinut elää; se oli Esterin yksinkertainen johtopäätös, jota hän seurasi. Pimeys hänen ympärillään ja hänen sisässään oli liian suuri, hänen täytyi päästä pois siitä, hänen täytyi vapautua kauheasta sydämenahdistuksesta, joka jok'ainoa päivä uhkasi hänet tukahuttaa.
Pelkoa tai omantunnontuskaa hän ei tuntenut. "Miksi pitävät ihmiset itsemurhaa syntinä?" ajatteli hän. "Kaikki, mikä muista on niin suuriarvoista: rikkaus, kauneus, ylhäinen asema, kaikki tuo on omani, mutta sen heitän vapaaehtoisesti pois mennäkseni köyhän äitini luo, saadakseni hieman rakkautta, jota vailla en voi elää. Miksi olisi se synti? Olen aivan varma, että Jumala tuomitsee toisin … olen varma, että kuolemasta herätessäni Hän ottaa minut rakastavana ja lohduttaen vastaan, ja sitten saan yhtyä taas äidin kanssa, saan hiipiä hänen syliinsä, niinkuin muinoin, ja levätä siinä ikuisesti, ja elämä, julma, valheellinen elämä on unohdettu ja haihtunut…"
Yöllä sitä päivää vasten, jonka hän oli määrännyt kuolinpäiväkseen, näki hän ihmeellistä unta. Hän on olevinaan suurissa pidoissa oudossa, eriskummaisessa talossa. Hän näkee useitten tuttavainsa vilahtavan ohitseen, kaikkien kasvoilla on levoton, jännittynyt ilme, — vierasten kesken vallitsee salaperäinen, juhlallinen tunnelma. Joka puolelta kuulee hän uteliasta, innokasta kuiskailua: "tiedättekö, että rouva Hermanson, köyhä muotiompelija, on tullut taivaasta ja on täällä?" Esteristä tuntuu, kuin tietäisi hänkin, että äiti on läsnä, ja hänen sielunsa täyttää salaperäinen ihastus, jota voi tuntea vain unessa, kun mahdoton toive on toteutuvinaan ja haaveelliset näyt täyttävät mielikuvituksen. Äkkiä näkee hän äidin yksinään istuvan sohvassa, aivan sellaisena, kuin hän eläessään oli, puettuna mustaan villaleninkiin, kaulassa pieni valkoinen kaulus. Sanomaton ilontunne valtaa hänet, hän mielii heittäytyä äidin eteen ja syleillä hänen jalkojaan, mutta hän ei pääse, sillä vieraat tunkeilevat sohvan ympärillä ja tervehtivät kunnioittaen vastatullutta. Viimein näkee hän Bengtinkin tulevan: tämä asettuu äidin eteen ja kumartaa, syvempään vielä kuin toiset, kädet ristissä rinnalla. "Bengt, Bengt, kuinka sinä nyt noin äitiä tervehdit", huudahtaa Ester, "äitiä, jota sinä ennen halveksit!" — "Ah", vastaa Bengt ja katselee häntä alakuloisesti hymyillen, "silloin ymmärsin niin vähän, en ymmärtänyt taivaallista ylevyyttä…" Mielenliikutuksen vallassa heittäytyy Ester äidin jalkain juureen ja kätkee kasvonsa hänen syliinsä. — Silloin juuri hän heräsi, kyyneleet valuivat poskia pitkin ja povi aaltoili kiivaasti, kuin olisivat hänen sielunsa syvimmät syvyydet järkkyneet.
Unen tuoma tunnelma säilyi kauan heräämisen jälkeen ja karkotti kuolemanajatukset. Nuo juhlalliset sanat: "taivaallista ylevyyttä", soivat hänen mielessään, pyytävinä kuin kirkonkellojen kaiku, ja hän mietti kauan, kuinka ihmeellistä oli, että juuri Bengt oli nuo sanat lausunut.
Mutta päivän mukana hävisi unen tunnelma, ja itsemurhan henki tarttui häneen uudelleen ja veti ja houkutteli häntä puoleensa kuin huimaiseva syvyys.
Iltapäivällä matkusti Bengt Vångalle palatakseen vasta seuraavana päivänä, ja kun Ester oli pannut huoneensa hiukan järjestykseen ja tuli pimeä, jätti hän kodin, jonne hän oli tullut täynnä kauniita unelmia elämänonnesta ja missä nuo unelmat kaikki olivat haihtuneet ja hävinneet, ja kiiruhti nopein askelin kaupungista. Tie johti vanhalle höyrylaivalaiturille, missä — sen hän tiesi — vesi oli syvää, ja siellä ei kukaan ollut häntä näkemässä.
Ilta oli tyyni, ei ainoakaan lehti värähdellyt syksyn harventamissa puissa, mutta lahdella kävi vielä maininkeja myrskyn jäljiltä, jotka saivat veden hohtavan pinnan kohoilemaan pitkinä laineina ja houkuttelivat meren syvyydestä omituisia huokauksia. Illan hiljaisuudessa kuului hyökyaaltojen kohu ahdistetun rinnan lakkaamattomalta vaikerrukselta; tuolla näköpiirin rajalla, missä lahti yhtyi mereen, loisti majakkatuli, ja tähtien valo oli terävä, niinkuin se vain kirkkaina syys-öinä saattaa olla.
Luonnon juhlallinen hiljaisuus, meren alakuloiset, valittavat huokailut, syvä yksinäisyys, kaikki suli kuolemankaipuuseen, joka täytti Esterin sielun ja antoi ajatusten hiljaa vaipua nauttimaan ikuisen levon suloa, joka kohta oli laskeutuva hänen koko olemuksensa ylitse.
Hän katsahti ympärilleen: ei ainoatakaan elävää olentoa. Kaukaa kaupungin toiselta laidalta kuului koiran valittava, pitkäveteinen ulvonta ja lahdelta loisti punainen valo merelle suuntautuvan höyrylaivan lyhdystä… Hän kääriytyi päällysvaatteeseensa, pani kätensä ristiin ja katsoi taivaaseen päin, huulten kuiskaillessa hiljaista rukousta.
Aivan hänen silmäinsä edessä loisti suuri tähti, joka oli kuin värisevä valopisara avaruudessa. Kauan silmäili hän sitä; muuan virsi lapsuusajalta muistui hänen mieleensä, ja hän toisti sen itsekseen puoliääneen. Sitten antoi hän katseensa kiitää yli taivaankannen, missä miljoonat kiinto- ja kiertotähdet ja tähtisumut kutoivat häikäisevän ihania, valoisia kuviaan. Hänen mielessään heräsi ijäisyydentunne, tuon suuren, mahtavan, käsittämättömän ijäisyyden, jonka huimaavassa syvyydessä heijastuu jumalanajatusten majesteettisuus, ja se karkotti tuskan tuoman lamauksen, jossa hän niin kauan oli kitunut. Hänen katseensa lenti tähdestä toiseen, hänen mielikuvituksensa laajeni, heikoista valousvista tuli etäisiä, salaperäisiä maailmoja, aurinkokuntia, jotka äärettömyydessä kiersivät toisiaan. Ijäisyys … hänen ajatuksensa sekaantui, hän pelästyi, aivan kuin olisi hän äkkiä tuntenut aavekäden kosketuksen… Mitä hän aikoi? Mennä yksin tuota kauheaa äärettömyyttä kohti … heittäytyä, kadota kuin atoomi avaruuteen? Jumala — Häntähän Ester ei tuntenut — missä oli Hän, kuka Hän oli, mikä noista myriaadeista maailmoista oli Hänen asuntonsa? Äiti — tapaisiko hän häntä enää — ehkä oli hän jo menehtynyt, kadonnut, haihtunut noihin pohjattomiin syvyyksiin?…
Kamala autiudentunne puristi kokoon hänen sydäntään, ja hän katseli tuskaisesti vettä jalkainsa juuressa, löytääkseen siitä kuolemanrauhaa, joka oli häneltä paennut. Mutta tuon suuren tähden kuva värähteli vedenkalvossa: oli aivan kuin olisi ijäisyyden salaisuus sielläkin kohdannut häntä.
"Ijäisyys … mitä on ijäisyys … mitä elämä? Minne kuljemme … kusta tulemme … miksi elämme tätä kärsimysten ja pettymysten elämää?"
Nuo ajatukset, jotka heräsivät kuin pitkästä unesta, suhisivat puolitajuisina hänen aivoissaan, ja silloin oli hän äkkiä kuulevinaan Bengtin äänen, aivan niinkuin unessakin, alakuloisesti lausuvan nuo juhlalliset sanat: "me ymmärrämme niin vähän taivaallista ylevyyttä…"
Kuinka ihmeellistä, että Bengt, uskonnosta väliäpitämätön Bengt, jonka kanssa hän tuskin koskaan oli puhunut Jumalasta tai ijäisyydestä, oli vaikuttava hänen sielunelämäänsä sanoilla, jotka todellisuudessa varmasti olivat Bengtille itselleen vieraat!
Ei, hän ei voinut nyt kuolla; hänestä tuntui kuin olisi hänet herättänyt ihmeen voimakas todellisuudentuuli, joka pakotti hänet vastoin tahtoaan takaisin elämän taisteluihin.
Hänen sielussaan muodostui jotain uutta: himmeä, nyt vielä muodoton tunne siitä, että hänet oli luotu tuota ijäisyyttä varten, jonka olemassaolo oli hänelle selvinnyt ja joka oli hänen sielunsa herättänyt unesta — sillä oli oikeus häneen, sille täytyi hänen elää…
Hän ei ollut vielä koskaan ajatellut olevansa ijäisyysolento; mainen elämä, tuo hänen olemisensa satunnainen muoto, oli hänet raudanlujasti kahlehtinut suruineen ja iloineen, pyyteineen ja kaihoineen; haudan partaalla, suuren syvyyden reunalla tunkihe hänen sieluunsa ensi kerran aavistus olemisen tarkotuksesta…
Hän lähti sillalta ja palasi kaupunkiin. Epätoivon nopein askelin oli hän äsken kiirehtinyt tuonne, varmana päämäärästään; hitaasti ja epäröiden, kuin vasten tahtoansa, pakon viemänä, joka oli tuohon tahtoon tarttunut, palasi hän nyt kotiin. Kuljettuaan kappaleen matkaa, hän pysähtyi, kääntyi ja heitti merelle pitkän, uneksivan katseen…
Kotiin tultuaan hän ensi työkseen repi palasiksi Bengtille ja nuoruudenystävilleen kirjottamansa kirjeet. Sitten otti hän raamatun hyllyltä, missä se monet kuukaudet oli koskematta seisonut. Pieni hartauskirja, äidin antama, oli ollut hänen ainoana hengellisenä lukemisenaan. Sitä käytti hän iltaisin ollessaan tavallista surullisempi, mutta hänestä tuntui miltei aina, että mitä hän luki, oli tyhjää ja sisällyksetöntä.
Hän istuutui kirjotuspöytänsä ääreen, laski kätensä raamatun kannelle ja kuiskasi:
"Jumala, jos sinä minua estit kuolemasta, niin täytyy myös sinun opettaa minua elämään…"
Hän avasi raamatun umpimähkään. Se aukeni 90:nnen psalmin kohdalta, joka sisältää Mooseksen, jumalanmiehen, rukouksen. Ester luki:
"Herra, sinä olet meidän turvamme suvusta sukuun. Ennenkuin vuoret olivat syntyneet ja sinä loit maan ja maailman, olet sinä Jumala ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Sinä, joka annat ihmisten kuolla ja sanot: tulkaa jälleen, te ihmisten lapset! Sillä tuhat ajastaikaa on sinun edessäsi kuin eilinen päivä, joka meni ohitse, ja kuin vartia yöllä. Sinä kaadat heitä kuin kaskea; he ovat kuin uni, niinkuin ruoho, joka aamulla kukostaa… Opeta meitä ajattelemaan, että meidän kuoleman pitää, että me ymmärtäväisiksi tulisimme! Käännä siis itsesi, Herra; kuinka kauan? Ja armahda palvelijoitasi… llahuta meitä niitten päivien suhteen, joina meitä vaivannut olet, niitten vuosikautten, joina olemme onnettomuutta kärsineet!"
Kun Ester lopetti lukemisensa, vierivät kyyneleet hänen poskiaan pitkin. Psalmin juhlallinen tunnelma, jossa tuntui vuosisatojen siipien suhinaa ja alkuaikojen hämäryyttä, suli valtavasti tähtien ja yön ylhäisyyteen, joka hänelle äsken oli kertonut ijäisyyden tarinan. Hänen olentonsa sisin oli värähtänyt; hänestä tuntui, kuin olisi Jumala yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa ensi kerran kulkenut hänen ohitseen ja hän tuntenut Jumalan hengen puhalluksen.
Hän vaipui polvilleen ja kätki kasvot käsiinsä. Ajatukset, jotka hänen mieleensä nousivat, olivat himmeät, epäselvät, hänen huuliltaan ei päässyt kuuluvia sanoja, ei ääntä, mutta jotain sanomatonta, käsittämätöntä laskeusi tänä hetkenä hänen sieluunsa, hiljaa ja suloisesti, kuin äidinkäden lohduttava hyväily.
IX.
Yksinään, yksinäisempänä kuin kukaan, etsi Ester valoa. Äiti, joka nyt enemmän kuin koskaan ennen olisi ollut hänen uskottunsa, oli poissa, miehelleen hän ei voinut puhua, eikä heidän seurapiirissään ollut ketään, joka olisi häntä ymmärtänyt. Monta kertaa tuumi hän mennä seurakunnan kirkkoherran luo ja pyytää häneltä apua; mutta kuten aina ennen, asettui ujous nytkin häntä estämään avaamasta sydäntänsä. Hänen umpimielinen, suljettu luonteensa, — tuo yksinäinen tunturijärvi, joka toisinaan vilahteli hänen iloisten lapsensilmäinsä uneksivassa katseessa, — se pakotti hänet nyt omin neuvoin, muiden avutta, pyrkimään totuuteen, ainoana johtonaan raamattu ja Jumalan ääni sydämessään.
Hänellä oli paljon apua siitä, että hän ennen oli niin vähän lukenut raamattua, niin että se nyt oli hänelle melkein kuin uutta. Sen kauneudet esiintyivät hänelle heti elävästi ja selvästi; niitä eivät häirinneet hengettömät muistolauseet, jotka niin usein lyijynä painavat etsivää ajatusta.
Öin, päivin hän rukoili ja luki, kirjotti muistiin ja vertaili, hankittuaan itselleen useampia raamattua selittäviä teoksia.
Hän tahtoi saada selvyyttä ihmeelliseen muutokseen, joka oli hänessä tapahtunut sinä iltana, kun hän seisoi kuoleman portilla ja se paiskattiin kiinni hänen edessään ja elämä häneen jälleen tarttui. Hänessä riehui myrsky, tapahtui mullistus, heräsi uusia voimia — nyt tahtoi hän Jumalan sanasta saada selityksen tähän sieluntilaan. Äiti oli usein puhunut "uudestisyntymisestä"; olikohan tämä ehkä sitä?
Niin löysi hän sen kohdan, jossa henkielämän salaisuudet kerääntyvät polttopisteeseensä: Jeesuksen yöllisen puheen Nikodemuksen kanssa. Silloin sai hänen sielunsa ikäänkuin survauksen, ja kirkkaan selvyyden aalto valahti hänen ylitseen. Ja sinä hetkenä syttyi hänessä syvä rakkaus tuota Jeesusta kohtaan, joka oli selvittänyt hänelle elämän arvotukset, näkymättömänä seisonut hänen rinnallaan, kun hän oli syvyyteen syöksymäisillään, ja nyt muutamin yksinkertaisin sanoin johtanut hänet totuuteen. Hänen omansa tahtoi hän olla läpi koko elämänsä, hänessä oli hän löytävä menetetyn itsensä, pirstoutuneen olemuksensa, hänen kauttaan oli ijäisyysolento hänessä kasvava, kehittyvä, ja hän itse oli tuleva siksi, mitä Jumala hänestä oli aikonut…
Kaikki kävi niin kumman kirkkaaksi, että häntä miltei vapisutti. Eikö tämä ollut ylpeyttä — kuinka oli mahdollista, että hän, halpa, taitamaton nainen, näki elämän totuudet, joita ajattelijat ja oppineet olivat mietiskelleet väsyksiin asti? Mutta sitten löysi hän Jeesuksen sanat: "Minä kiitän sinua, Isä, että kätkit sen viisailta ja ilmotit sen yksinkertaisille". Niin, tieto, mietiskely ei ikinä voi löytää elämän syvimpiä totuuksia, joll'ei sillä ole uskon ja rakkauden taikasauvaa. Ei tieto, ei viisaus voi opettaa korvaa orkesterin sävelkohinassa erottamaan epäpuhdasta ääntä eikä liioin elämän pauhussa tuntemaan ijäisyyttä janoovan sydämen syvintä sykähdystä… Ja niin voivat myös ainoastaan usko ja rakkaus nähdä sen maailman, jonka perustana ne itse ovat…
"Uudestisyntyminen käsittää siis sen", ajatteli hän, "että ihminen näkee Jumalan valtakunnan, näkee Hänen henkensä salaisen työn, syntyy ijäisyyselämään, huomaa ijäisyysolennon itsessään ja muissa. Siksi kaikki, jotka eivät Kristusta tunne, kuolevat kadotettuina, sillä se, mikä on ijäisesti pysyvää, ei ole heissä vielä syntynyt, he kuolevat tomun lapsina, kuolevat lihassa — 'mikä lihassa syntynyt on, on liha'… Ja minä olin niin lähellä kuolemaa, olin mennä tuon suuren pimeyden läpi silloin, kun ijäisyysolento minussa vielä nukkui … ihmekö siis, että kauhistuin ijäisyyttä, kun ensi kerran siihen katsahdin… Nyt tiedän myös, miksi uudestisyntyminen on rakkauden syntyminen sydämessämme: kun tuntee ijäisyysolennon omassa itsessään, alkaa rakastaa lähimmäistään… Minä … kuinka minä … vihasin Bengtiä, sillä minä ymmärsin vain sitä, mikä on lihasta … nyt tiedän, että hänen henkensä on ijäinen … sitä rakastan, sen tahdon rakkaudella ja rukouksella saada hänessä esiin…"
Ja oli kuin olisi hän lukiessaan, miettiessään ja tutkiessaan taas vähitellen tuntenut itsensä persoonallisuudeksi, tunne, joka viime vuodet oli ollut kadoksissa. Pala palalta löysi hän oman itsensä ja liitti nuo pirstat yhteen Jumalan sanan valossa. Hänessä kehittyi uusia voimia; kaikki se, mikä kuluttavan tuskan ja Bengtin ankaruuden painosta oli huojunut ja sortunut, nousi jälleen ja muodostui selväpiirteisenä määrätyn keskuksen, hänen syvemmäksi ja sydämellisemmäksi käyneen olentonsa ytimen, ympärille. Ensi kerran eläissään kohtasi hän itsetietoisena oman itsensä; hänen yksilöllisyytensä erikoisuudet pääsivät esiin ja hänen sielunsa himmeät piirteet kävivät selviksi ja varmoiksi.
Koska hän ilman ihmisapua, osaamatta määrättyjä oppisanoja ja lauseparsia, yksin oli taistellut Jumalan kanssa, sai hänen kääntymyksensä vallan itsenäisen luonteen. Vieno, syvä haaveellisuus, joka oli hänen olentonsa perussävel, tuli hänen uuden henkisen elämänsä kautta esiin ja loi siihen runollista hohdetta. Kun hän ensi kerran kääntymyksensä jälkeen astui kirkkoon, vaipui hän hurmaantuneena korkean holvin jaloon tunnelmaan ja virsi tuuditti hänet suloisiin, äärettömiin unelmiin. Hänestä tuntui kuin painaisi Jumalan majesteettisuus hänet tomuun ja samalla kohottaisi kaiken yläpuolelle, urkujen sävelet kuohahtivat esiin ijäisyyden syvyyksistä, joista kuului autuaitten kiitosvirsiä, äidin kirkastuneet kasvot säteilivät hänelle hymyten, ja hän värisi kaipauksesta ja onnesta…
Vähitellen, ilman että Bengt ja Ester sitä aluksi huomasivat, tapahtui heidän suhteessaan muutos. Ester ei enää koskaan vastustanut Bengtiä, ja uhkamielisyys, joka aina oli vaikuttanut kuin sähkökipinä Bengtin itsevaltiaaseen luonteeseen, oli kadonnut. Sitä vastoin ryhtyi Ester sellaiseen, minkä viime aikoina oli kokonaan laiminlyönyt: hän teki ehdotuksia, antoi alkuajatuksia ja osotti siinä tarmoa, joka herätti Bengtin ihmetystä ja hämmästystä. Niin, hän oli muuttunut, suunnattomasti muuttunut muutamassa kuukaudessa; missä Bengt ennen kohtasi jotain mitätöntä tai hempeää ja kyynelistä tai ubkamielistä ja värisevää, sen sijalla oli nyt jotain niin lujaa, ett'ei hän voinut sitä järkyttää. Mistä se johtui, mitä oli tapahtunut? Bengt ei ymmärtänyt sitä, ja kuten tavallista, karkotti hän niin usein kuin mahdollista luotaan nuo ajatukset, jotka eivät olleet hänestä lainkaan mieluisia. Mutta siitä huolimatta heräsi hänessä joskus pistävää uteliaisuutta tullessaan lähelle tuota salaperäistä voimaa, joka päivä päivältä näytti valtaavan hänen kotinsa ja luovan hänen vaimonsa piirteet kuin uusiksi hänen silmissään. Varsinkin eräs erityinen tunne täytti hänet toisinaan synkällä suuttumuksella, tunne, jota hän ei edes tahtonut itselleen myöntää: hän näet joskus tunsi ikäänkuin kutistuvansa Esterin edessä; sanat, jotka ennen olivat kajahtaneet niin mahtipontisina ja täyteläisinä, kun hän ne oli singahuttanut, kimmahtivat nyt takaiin, jättäen jälkeensä ilkeästi surisevan kaiun…
Ensi aikoina sen jälkeen, kun Ester oli Jumalan löytänyt, eli hän kuin vaipuneena ihaniin unelmiin siitä rakkaudesta, joka oli palauttanut hänet elämään, rakkaudesta, joka salaisena lähteenä pulppuaa elämän ilmiöiden pinnan alla, ja hänen sielunsa auennut korva kuunteli alati sen suloista, salaperäistä lorinaa. Mutta tuli hetki, jolloin hän heräsi uneksimisestaan, jolloin todellisuus tarttui häneen ja hän tunsi, että elämä asetti hänelle uusia vaatimuksia. Tähän asti oli hän ollut kuin varjo omassa kodissaan; hän oli ollut kaunis lelu vierashuoneessa, hieno pöytäkoriste Bengtin päivällisissä, ei muuta. Nyt nousi hänen ehjäksi kasvanut, itsetietoinen persoonallisuutensa vaatimaan oikeutta ja velvollisuutta itse hallita kodissaan.
Mutta vastarinta oli ankarampi, kuin hän oli ajatellut. Oli paljo mahdollisuutta voittaa Bengt, ehkä enemmän kun Ester aavistikaan, mutta ei ollut mitään mahdollisuutta voittaa vanhaa taloudenhoitajatarta. Charlotte neiti ei mielinyt hellittää ohjaksista; kaikki Esterin sen suuntaiset yritykset hän torjui säälittävinä ja naurettavina, ja kun tämä tahtoi vaikuttaa häneen ankaruudella, oli Charlotte neidin hymy niin kylmä, että se olisi jäätänyt itse Bengtinkin, jos hän sen olisi sattunut näkemään. Ylpeyden ja pahantuulisuuden raudanlujassa muurissa, jota Charlotte neiti käytti suojanaan Esterin kaikkia hyökkäyksiä vastaan, ei ollut pienintäkään rakoa.
Silloin teki Ester jyrkän päätöksen: päätti erottaa Charlotte neidin palveluksestaan.
Eräänä aamupäivänä — Esterin mielestä oli paras toimia sillä välin, kuin Bengt oli poissa kotoa — keräsi hän kaiken rohkeutensa ja meni huoneeseen, missä Charlotte neiti — jolla oli keittäjä apulaisenaan, joten hän siis voi käyttää useita tunteja päivässä lukemiseen ja ompelemiseen — istui kutoen kaikessa rauhassa. Kun Ester astui sisään, käänsi hän hieman päätään ja heitti häneen silmäyksen, joka sai Esterin koko kerätyn rohkeuden luhistumaan, kuin "lumivuori" heleässä auringonpaisteessa. Mutta Esterille tuli oma epätoivoinen asemansa avuksi; hän oli mennyt niin pitkälle kuin saattaa, niin ettei hän enää voinut väistyä, vaikka hän kyllä mielellään olisi juossut tiehensä.
"Tulin sanomaan Charlottelle", alkoi hän levollisella, milt'ei jyrällä äänellä, "että minusta on meidän parasta erota. Charlotte kaipaa lepoa pitkän, rasittavan palveluksen jälkeen, ja minä olen liian nuori emännäksi niin vanhalle palvelijattarelle. Me emme sovi toisillemme."
Nämä kamalat sanat synnyttivät hiljaisuuden, niin syvän ja synkän, että Ester osottamastaan tyyneydestä huolimatta oli milt'ei tukehtua. Charlotte neidin sisimmät tunteet ja ajatukset jäivät Esterille ijäksi tuntemattomiksi, sillä tämä oli kuin egyptiläinen sfinksi yhteenpuristettuine huulineen ja puoleksi suljettuine silmineen. Viimein sanoi hän lyhyesti: "Niin, parastahan tuo lienee, sillä ei kukaan jaksa palvella niin häijyä ja riitaista ihmistä kuin teidän armonne."
Mutta nuo sanat kuultuaan haihtui Esterin pelko kokonaan. Vastustamattomasti vaikutti hänen luonteensa leikilliseen puoleen ajatus, että kookas, tuima, kyömynenäinen Charlotte neiti ei muka tulisi toimeen hennon, lempeän emäntänsä kanssa; Esterille tuli siitä iso ilo ja hän purskahti nauramaan. Mutta se olisi hänen pitänyt jättää tekemättä, sillä siten pääsivät kaikki vihan henget neiti Charlottessa valloilleen, eikä niitä ollut vähän, eivätkä ne liioin olleet mitättömiä, vaan mahtavia voimia, jotka silmänräpäyksessä saivat kokonaisen raivonsanojen tulvan syöksymään hänen huuliltaan. Ester ei koettanutkaan puolustautua; pari kertaa turhaan huudettuaan: "vaiti, vaiti, kaikin mokomin vaiti…", käänsi hän Charlotte neidille selkänsä ja kiiruhti pois. Mutta Charlotte neiti lähti keittiöön, survaisi hämmästynyttä keittäjää, niin että tämä lennähti kauas uunin luota, heitti ilman vähintäkään syytä hellirenkaat sinne tänne ja huusi padoilleen ja pannuilleen — sekä niille, joilla oli korvat, että niille, joilla niitä ei ollut — sydämestään säälivänsä hyvää, sävyisää isäntäänsä, jolla oli niin vallanhimoinen ja pahasisuinen vaimo, ja lisäsi silloin tällöin kamalan uhkaavasti: "Sitä saa hän koko loppuikänsä katua!"
Omaan huoneeseensa tultuaan teki Esterin ensin kovin mieli heittäytyä sohvaan ja itkeä elämän pikku harmeja, mutta hän voitti itsensä: hän oli niin varma siitä, että oli täyttänyt vaikeankin velvollisuutensa, ja tuo varmuus auttoi häntä vapautumaan epämieluisesta vaikutuksesta, jonka Charlotte neiti oli häneen tehnyt.
Iltapuolella, kahvia juotaessa, Ester hieman epävarmasti ja hätäisesti virkkoi:
"Bengt, minun täytyy kertoa sinulle jotain — jotain, mitä on tapahtunut…"
"Oho! Mitähän sitten, koska näytät niin kiihtyneeltä ja juhlalliselta…"
"Niin — erotin vanhan Charlotten palveluksesta…"
Bengt hämmästyi niin, ett'ei voinut vastata, tuijotti vain Esteriin, kuin olisi Ester puhellut unissaan tai kuin olisivat hänen ajatuksensa sekaantuneet.
"Se ei liene tarkotuksesi", sanoi hän lopuksi kylmästi.
"Kyllä, se on tarkotukseni", vastasi Ester vilkkaasti, "sen täytyy tapahtua. Charlotte on saanut täällä liian suuren vallan, hän hallitsi itsevaltijaana sekä meitä että palvelijoita, ja sinä luulit, että hän hoiti hyvin taloutta, mutta kaukana siitä — hän oli suuri tuhlari. Hän on kaikki määrännyt — kaikki … minulla ei ole ollut mitään sanomista; jos halusin tehdä muutoksia, niin en voinut… Siksi pidin velvollisuutenani erottaa hänet…"
"Mutta eikö sinusta olisi myös ollut velvollisuutesi ensin neuvotella minun kanssani?" vastasi Bengt jääkylmän ivallinen ilme katseessaan.
"Niin", vastasi Ester punastuen, "se on kyllä totta, ja pyydän sinua suomaan anteeksi, jos tein pahoin. Mutta tunnustan tehneeni sen tahallani … tarkotan, että tahallani en kysynyt sinulta, sillä olin lujasti päättänyt, että Charlotten oli muutettava pois, ja pelkäsin vastarintaasi… Sillä en tahdo enää olla kuin varjo omassa kodissani, en tahdo kohdata häijyjä, pilkallisia katseita, kun käsken, että ruokaa on vietävä köyhäinhuoneelle tai että pari köyhää pienokaista saa syödä keittiössämme. Tahdon tuntea, että minulla Ester Falkensterninä on velvollisuuksia eikä ainoastaan etuja… Ja tuota kaikkea en voinut saada, niin kauan kuin vanha, itsevaltainen Charlotte oli paikoillaan…"
Bengt istui nojaten tuolin selkämystään ja tarkasteli Esteriä puoliksi suljetuin silmin. Hänen vihansa oli lauhtunut ja ihmeen kiusallinen uteliaisuus kalvoi hänen mieltään.
"Ester", sanoi hän viimein, peitellen mielenliikutusta, joka hänessä kuitenkin vallitsi, "mitä on tapahtunut? Jo jonkun aikaa et ole enää ollut kaltaisesi … jotain on sattunut … sinussa on jotain vierasta … olen sen kauan tuntenut, nyt tahdon tietää, mitä se merkitsee … mitä … suoraan sanoen … mitä on tapahtunut?"
"Iloitsen, että kysyt minulta", vastasi Ester liikutettuna, "monta kertaa on mieleni tehnyt puhua kanssasi, mutta en ole voinut … en uskaltanut… Niin, Bengt, jotain hyvin ihmeellistä on tapahtunut. Olen löytänyt pohjan elämälleni, minä, joka olin kuin ajelehtiva lastu, joka en ymmärtänyt omaa itseäni, joka olin aseeton kaikkea ja kaikkia vastaan, minä olen löytänyt keskipisteen elämälle, ja siinä keskipisteessä löysin taas koko tuuliajoisen, pirstoutuneen itseni… Ja se tapahtui siten, että vapahtajani Jeesus Kristus opetti minut uskomaan Jumalaan ja sanomaan häntä Isäkseni…"
"Sinusta on siis tullut herännäinen", sanoi Bengt, katsoen häneen syvästi halveksien, "mutta miten ihmeessä se on käynyt päinsä? En ole vilahdukseltakaan nähnyt tuota välttämätöntä välittäjää: pappia … saarnaajaa … kolportööriä…"
"Ei minulla ole ollut mitään välittäjää, Jumala itse puhui minulle sanassansa, niin, taivaastansa", vastasi Ester hiljaa, ja hänen kohotettuun katseeseensa tuli suloisen uneksiva, haaveksiva ilme.
"No, olisihan minun pitänyt jotain sellaista aavistaa … tämäkö siis puuttui, että kotimme olisi oikein iloinen ja avio-onnemme täydellinen! Ja niin sanotun uskosi ensimmäinen hedelmä on, että ajat pois uskollisen palvelijan. Ehkä tahdot muitakin karkottaa talosta? Ehkä haluat antaa minulle lähtöpassit … sano vain suoraan, kyllä koetan täyttää toivosi ilman sanottavaa kaipiota, usko pois…"
"Vaiti, vaiti, Bengt, älä lausu niin kovia sanoja, sitä en ole ansainnut. Toivon päinvastoin, että Jumalan avulla voin tehdä sinut onnellisemmaksi, kuin koskaan olet ollut. Murtuneen onnemme raunioille on jotain uutta kohoava, — ehkä ei niin kauniina ja haaveellisena kuin kerran ajattelimme, — mutta sen sijaan on se oleva jotain pysyvää…"
"Raunioille!" keskeytti Bengt, ja hänen äänensä kylmä ylenkatse muuttui kiihkeäksi vihaksi, "sinä siis olet ollut tähän asti ainoastaan onneton? Sinäpä kerrot hauskoja, ilahuttavia uutisia…"
"Niin, Bengt, minä olen ollut onneton nainen … olen ollut niin suruinen ja väsynyt, että vihasin elämää … sydämeni on vuotanut verta, kunnes verilähteet kuivuivat…"
"Olet mieletön, Ester, mitä surtavaa sinulla on ollut?"
Ester nojasi päätä kättä vasten ja katseli eteensä alakuloisin, uneksivin katsein.
"Muistatko, miten käyttäydyit äitiä kohtaan?" sanoi hän viimein matalalla äänellä.
"Äitiäsikö kohtaan? Kyllä, hyvin sen muistan. Muistan, että aina olin ystävällinen ja kohtelias hänelle, minä kutsuin hänet kotiini ja että olisin pitänyt huolta hänen vanhuudestaan, joll'ei hän varsin rakastettavasti olisi kieltäytyen kiittänyt tarjouksestani. Niin ett'eihän se voine antaa aihetta suruun?"
Ester säpsähti. Hän muisti kerran valehdelleensa Bengtille ja hän tunsi, että hänen nyt oli kerrottava siitä.
"Ensiksikin tahdon ilmottaa sinulle, Bengt, ett'ei äiti sinun tarjoustasi hylännyt. Minä en hänelle siitä koskaan puhunut…"
"Sinä siis valehtelit sanoessasi, että olit muka puhunut?"
"Niin. Ajatus, että sinä ehkä pakottaisit minut ottamaan esiin ehdotuksen, jonka tiesin äitiä loukkaavan, tai, mikä vielä pahempi, että itse sen esittäisit, se pelotti minua niin, että tuskin tiesin, mitä sanoin. Sinä sait minut vallan kuolemankauhuun, niinkuin monasti muulloinkin…"
Bengt ei vastannut; hän heitti Esteriin halveksivan katseen, kohautti olkapäitään ja kääntyi pois.
"Niin, Bengt", jatkoi Ester, "sinä tiedät, yhtä hyvin kuin minä, että hartain halusi oli päästä äitiraukasta. Tietysti voi sanoa mitä haluaa, voi käyttää kokonaista liutaa kauniita korulauseita peittämään totuutta, — niinhän sinun tapasi yleensä on ollut — mutta totta on, että häikäilemättä tahdoit lähettää äidin muuanne, koska hän oli liian vähäpätöinen…"
"Nyt valehtelet taas, Ester!" keskeytti Bengt ja löi kätensä pöytään, "se, mitä sinä nimität häikäilemättömyydeksi, oli hienotunteisuutta; tiesin, kuinka paljon ikävyyksiä saisitte kokea erilaisen asemanne vuoksi, ja niistä tahdoin teitä säästää, vaikka sinä et koskaan minua ymmärtänyt, vaan käänsit kaikki pahaksi. Että seikat sellaiset kuin syntyperä, rikkaus ja sivistys eivät ole minulle yhdentekeviä, sen saat suoda anteeksi, en ainakaan ole pahempi kuin moni muukaan…"
"Sinä tiesit, miten rajattomasti rakastin äitiäni", jatkoi Ester, kiinnittämättä huomiota hänen viime sanoihinsa, "ja sinä tiesit, että onnellisempaan asemaan päästyäni olisi suurin riemuni ollut ilahuttaa hänen elämäänsä. Sinä tiesit, että jos hänet olisi lähetetty pois siksi, että hän oli meille vastukseksi, olisi hän kuollut — ja niin minäkin…"
"Ei, suo anteeksi, sitä en tiennyt. Että rakastit äitiäsi, sen näin kyllä, ja se oli minusta sekä luonnollista että kaunista, mutta sairaaloista, kiihottunutta rakkauttasi häntä kohtaan käsitin vasta myöhemmin. Luulin sinua raitissieluiseksi naiseksi, Ester, naiseksi, joka osaisi rakastaa toista yli kaiken, mutta se oli erehdys, vain ulkomuotosi on naisen — sen takana on tyhjyyttä … tyhjyyttä ja puolihullun houreita…"
"Bengt, teet minulle vääryyttä! Rakastin sinua niin suuresti kuin nainen voi rakastaa — sinä olit sankarini, ihanteeni — jumalani, sillä muuta jumalaa ei minulla ollut. Mutta sinä mursit sydämeni kovuudellasi, etkä vain sitä, vaan koko olemukseni, koko persoonallisuuteni. Sinä vaadit, ett'ei minulla olisi ainoatakaan omaa mielipidettä, tuskin omaa ajatusta. Kaiken piti sulaa sinuun ja uusiin oloihin. Minun piti tahtoa kaikkea, mitä sinä tahdoit, vaikka se olisi ollut minulle vastenmielistä ja loukkaavaa. Mutta sinä vaadit mahdottomia. Unohdit yhden seikan, sen, että minä mitättömyydessäni olin kuitenkin oma itseni, en vain osa sinusta tai mielipiteittesi kaiku. Niin vaatimaton kuin persoonallisuuteni olikin, tahdoin kuitenkin mieluummin olla ehjästi oma itseni kuin osa toisesta. Mutta sitä et ikinä käsittänyt. Sinä tahdoit Ester Hermansonin haihtuvaksi, köyhän muotiompelijan tyttären häviäväksi, ja vain rouva Falkenstern oli jäävä jäljelle. Mutta siihen en suostunut; tahdoin aina pysyä juuri Ester Hermansonina, köyhän, halveksitun äitini tyttärenä, vaikka olin rikas, ihailtu rouva Falkenstern… Siinä piili minun voimani, jota ei edes sinun tahtosi voinut taivuttaa… Mutta olin vähällä sortua taistelussa, olin syöksyä kadotukseen, kunnes löysin Kristuksen ja hänen kauttaan oman itseni…"
Bengt oli koko ajan tarkastellut Esteriä pilkallisin katsein.
"Mikä uuden ajan profeetta on opettanut sinut noin liikuttavasti huolehtimaan omasta 'itsestäsi' ja 'persoonallisuudestasi'?" kysyi hän, kun Ester vaikeni. "Mutta nyt tahdon minä pitää myös pienen esitelmän, nyt kiinnitämme huomiomme hetkeksi minun persoonallisuuteeni. Saatpa kuulla, miten minua on mielestäni kohdeltu sillä aikaa, kun sinä kuljit ja omissa silmissäsi näyttelit marttyyrin osaa. Luulet ehkä, että minun oli helppo päättää tarjota sinulle käteni ja voittaa oma sisäinen vastarintani. Mutta nyt kerron sinulle, mitä en olisi kertonut hyvälle, rakastavalle vaimolle: että tuo taistelu oli elämäni vaikein ja että ainoastaan luja ja puhdas rakkauteni, jota sinä niin ylimielisenä olet halveksinut, antoi minulle voiman voittaa itseni ja tarjota käteni muotiompelijattaren tyttärelle. Olisin voinut menetellä toisin sinua kohtaan, olisin voinut vain leikkiä sinulla, voittaa sydämesi ja sitten jättää sinut… Mutta siitä sinut säästin, koska olit minulle rakkaampi kuin ylpeyteni — ja se merkitsee paljon se. Annoin sinulle vanhan aatelisnimen, korotin sinut Ruotsin rikkainten naisten joukkoon, tuhlasin sinulle rakkautta, tarjosin äidillesi runsaan ylläpidon, niin, olinpa niin hienotunteinen, että tahdoin pitää huolta hänen sisarestaankin, vanhasta neidistä, jota en koskaan ole nähnyt, jonka nimeä en edes tiedä. Olin aina ajatellut, että vaimoni — jos lainkaan naimisiin menisin — oli oleva korkeasukuinen ja hienosti sivistynyt nainen, niinkuin äitini — mutta sinun tähtesi masensin kaikki nuo perityt mielihaluni. Ja nyt nainen, jonka tähden kaiken tuon olen uhrannut, ei häpeä syyttää minua siitä, että muka olen murtanut hänen sydämensä ja surmannut hänen 'persoonallisuutensa'…"
Ester istui hetken vaiti ja katseli maahan.
"Totta on, että paljon olet tehnyt minun tähteni, Bengt", sanoi hän lopuksi, "mutta unohdat, ett'ei ihminen elä vain leivästä…"
"Sinä väännät taas sanani ja tekoni. En antanut sinulle vain leipää — olihan sen takana jotain ihanteellista, ihanteellisinta kaikesta: rakkauteni, joka antoi minulle voimaa noihin uhrauksiin. Mutta sitä et ole ymmärtänyt, sinä olet sydämesi pohjasta ollut vielä ylpeämpi kuin minä, sillä sinä et ole edes koskaan tahtonut myöntää minun mitään uhranneen, et koskaan ole osottanut ja luultavasti et myöskään tuntenut mitään kiitollisuutta minua kohtaan. Jollen olisi liian ylpeä, sanoisin, että sinä olet kylmyydelläsi ja kiittämättömyydelläsi murtanut minun sydämeni. Nyt sanon minä puolestani: sinä olet tehnyt elämäni kolkoksi…"
Ester istui taas ääneti ja taisteli itsensä kanssa. Ihmeellinen, suloinen tunne Jumalan rakkaudesta, joka hiveli hänen ajatustaan ja tunnettaan, ei suvainnut katkeruuden enää elää, jumalallinen lämpö hänen sielussaan sulatti sen milt'ei heti.
"Bengt", sanoi hän nousten ja ojentaen kätensä miehelleen, "jos rikoin, jos olin kiittämätön ja vaativa, niin pyydän sydämestäni anteeksi. Tahdon koettaa tästä lähtein olla sinulle parempi vaimo."
Bengt ei vastannut heti. Esterin sanat, hänen lempeä äänensä ja kyyneleiset silmänsä saivat hänet niin hämmästyksiinsä, että hänen ajatuksensa ikäänkuin menettivät tasapainonsa. Hänessä välähti himmeä tunne siitä, että hänenkin pitäisi pyytää jotain anteeksi. Mutta muut tunteet sen pian karkottivat. Hänestä oli koko tämä kohtaus liiotellun tunteellinen, ja se kiusotti häntä. Jäykästi, hieman alentuvasti hymyillen tarttui hän ojennettuun käteen ja vastasi lyhyesti:
"Niin, annan sinulle anteeksi. Ja nyt, koettakaamme unohtaa entiset, se on minunkin hartain toivoni; tällaisista selvityksistä en pidä. Elämä kulkee sentään säälimätöntä kulkuaan, ja me saamme tyytyä siihen, että moni haave siinä pirstoutuu."
Vastaukseksi puristi Ester hiljaa hänen kättään, nyykäytti päätään ja jätti huoneen hitain askelin. Hän oli onnellinen, kun oli voinut voittaa itsensä ja tunnustaa rikoksen, jonka mielestään oli tehnyt Bengtiä kohtaan. Mutta hänen sielunsa läpi kävi pettymyksen tunne, ja siitä hän ymmärsi toivoneensa, että hänen anteeksipyytämisensä saisi Bengtin tekemään samoin. Hieman katkerasti hymyillen ajatteli hän, ett'ei Bengt koskaan voinut kieltäytyä mistään: nyt, niinkuin aina ennenkin, oli hän voittajana lähtenyt taistelusta, nyt, niinkuin ennenkin, oli hän osannut järjestää heidän keskinäisen suhteensa niin, että oikeus jäi hänen puolelleen, ja Ester, hän oli rikkonut ja sai pyytää anteeksi, johon Bengt jalomielisesti suostui.