X.
Oli kylmä, harmaa marraskuunpäivä noin vuosi Esterin elämässä tapahtuneen muutoksen jälkeen. Meri liikehti raskain aalloin; vesi ei tosin vielä ollut jäätynyt, mutta laivakulku oli lakannut ja talvi läheni. Ester oli ollut sairas jonkun aikaa, nyt oli hän parempi, mutta hänen täytyi pysytellä sisällä; hän tunsi itsensä väsyneeksi, käytti vahvistavia rohtoja ja loikoili makuusuojan leposohvalla, Hän lueskeli paljon näihin aikoihin, niinkuin hänen tapansa oli, kun hänellä vaan oli siihen tilaisuutta; mutta tänään putosi kirja usein hänen kädestään, ajatukset joutuivat muille aloille, muuttuivat epäselviksi tunnelmiksi, jotka yhä loittonivat hänestä ja haihtuivat jonkunlaiseen puoli-uinailuun.
Kun hän siinä lepäsi, näki hän unen tai näyn, jota kesti juuri niin kauan, kuin hän oli unessa. Hänestä tuntui, kuin olisi kokonainen aurinkoinen valahtanut huoneen hämäryyteen, kevätkukkain tuoksu leijaili hänen ympärillään ja ikkunan ulkopuolelta soi lintujen laulu, jonka hiljaiset, sointuvat sävelet yhtyivät puiden huminaan. Sanomaton riemun, voiman, elämänhalun tunne soljahti niin valtavana hänen lävitseen, että kun hän äkkiä unestaan havahti, oli kuin olisi kevään kirkkautta ja kevät-ääniä aaltoillut hänen ympärillään hitaasti poisvyöryen ja haihtuen huoneen pimeisiin loukkoihin. Hän sulki uudelleen silmänsä, hän halusi takaisin unten maahan — ja taas ilmestyi tuo outo näky ja hyväili hänen aistejaan. Kun hän heräsi, hymyilivät hänen huulensa ja silmissä oli lapsellisen suloinen loiste, niinkuin hänen rakkautensa ensimmäisinä haaveilnpäivinä. "Mitä tämä on?" hän kuiskasi, "on kuin lähenisi jotain suurta, sanomatonta … olen niin onnellinen … kaikki, mikä jo kuoli, herää taasen eloon … olen nuori jälleen … ja täynnä toivoa ja riemua…"
Hän nousi, seisoi hetken liikkumattomana ja katseli eteensä kauan ja uneksivin silmin…
Äkkiä lennähti tumma puna hänen kasvoilleen ja kohta sen jälkeen kävi hän aivan kalpeaksi, mutta ei pelästyksestä eikä surusta, vaan väri pakeni poskilta, niinkuin se pakenee elämän totisimpina, pyhimpinä hetkinä. Hän vaipui sohvaan, kätki kasvot käsiinsä ja istui kauvan liikahtamatta. "Onko se, voiko se olla mahdollista?" kuiskasi hän, "ei, ei … ah, kyllä … jo aikoja sitten olisi minun pitänyt se käsittää, joll'eivät ajatukseni olisi olleet niin kaukana siitä … joll'en jo kauan sitten olisi menettänyt kaikkea toivoani… Ja nyt elää minussa tämä ihmeellinen, armas kevät-unelma, joka on kertova minulle oman tarinansa, että oikein sen ymmärtäisin…"
Monta päivää oli Ester tavattoman hiljainen ja vakava, mutta totisuuden yli väreili ilonhohde kuin auringonpaiste tummalla vuoristojärvellä. Hänen katseessaan oli hajamielinen, sisäänpäin kääntynyt ilme. Toisinaan oli hän niin ajatuksissaan, että Bengtin täytyi pari kertaa uudistaa kysymyksensä, jolloin Ester pelästyneenä hypähti istuimeltaan ja katsahti ympärilleen kuin unesta herännyt. Välistä istui hän silmäillen Bengtiä, huulilla salaperäinen hymy, joka kuitenkin heti haihtui, niin pian kuin hän kohtasi Bengtin ihmettelevän katseen. "Mikä hänen on?" ajatteli Bengt, "millähän uusilla keksinnöillä hän nyt aikonee hämmästyttää minua?"
Mutta myöhään illalla, kun Bengt vielä istui huoneessaan ja kirjotti, tuli Ester, jonka hän luuli menneen levolle, hiipi sisään, pani pois hänen kynänsä, otti hänen kätensä omiensa väliin ja kuiskasi kumman liikutetulla äänellä:
"Bengt, minulla on jotain sanomista … tai oikeammin kertomista … en ollut ajatellut puhua siitä tänä iltana, mutta minusta ei minulla ole oikeutta kauemmin vaieta … tule, istu viereeni hetkeksi."
Bengt katsoi häneen hämmästyneenä. Hän ei pitänyt häiritsemisistä ja hänestä oli sopimatonta, että Ester, joka äskettäin oli ollut sairas, keskellä yötä rupesi sydäntään purkamaan, sen sijaan, että olisi maannut vuoteessaan ja nukkunut. "Naiset ovat naisia", ajatteli hän nousten hitaasti, "heidän täytyy kaikin mokomin tehdä asiat niin pitkiksi ja monimutkaisiksi kuin suinkin. Eikö hän olisi voinut äsken puhua minulle, jos se muka on niin tärkeää?"
Ester veti Bengtin sohvaan, hiipi lähelle häntä ja sydämen tykyttäessä niin rajusti, että hän luuli Bengtinkin sen lyönnin kuulevan, virkkoi:
"Bengt … eräs asia … niin … Bengt … etkö ole mitään aavistanut?"
Bengt näytti vieläkin ällistyneemmältä.
"En", sanoi hän, "ei minun ole tapana 'aavistaa'."
Silloin kiersi Ester kätensä hänen kaulaansa, hiipi hänen syliinsä ja kuiskasi pari sanaa hiljaisin, vapisevin äänin.
Bengt säpsähti, hän tuli kalmankalpeaksi, kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä, ja puristaen Esteriä kiihkeästi rintaansa vasten, hän vastasi: "Nyt olet tuottanut minulle suurinta onnea, mitä ihminen voi toiselle tuottaa, Ester…"
"En minä, Bengt, vaan Jumala…"
"Juuri sinä … sinun kauttasi…"
Hän suuteli Esterin käsiä ja huudahti:
"Milloin?"
"Kun kevät saapuu … silloin tulee pikku lemmikkimme, jota niin kauan olemme odottaneet, ja hänen kerallaan päivänpaiste, valo ja onni kotiimme…"
Mutta siitä asti, kun Ester kertoi Bengtille tulevansa äidiksi, sai hän kokea uutta puolta hänen itsevaltaisuudestaan: hellää, luopumatonta, käskevää rakkautta. Bengt piti hänestä huolta kuin hellä äiti lapsestaan tai kuin saituri aarteestaan. Häntä hoitamassa ja vartioimassa piti olla lääkäreitä ja sairaanhoitajattaria, hän ei koskaan saanut liikkua yksin ulkona, vaan Bengt seurasi häntä kuin varjo; eikä auttanut, että hän vakuutti voivansa paremmin kuin konsanaan ja että hänen ulkomuotonsa kävi yhä kukostavammaksi, Bengt sittenkin itsepintaisesti holhosi häntä. Jos hän joskus pujahti pois, kun Bengt ei ollut kotona, sillä Ester kulki mielellään yksin, uneksi ja ajatteli, sai hän aina tuntea hänen tyytymättömyytensä nuijan-iskuja, eikä Bengt ymmärtänyt sen tuottavan hänelle enemmän vahinkoa kuin pisimmät kävelymatkat.
"Olemmehan saaneet kalliisti maksaa kokemuksen siitä, miten varomattoman käy", sanoi hän synkästi, "tahdotko meille uudestaan saman onnettomuuden?"
"Mutta Bengt … minä en voinut sille mitään…"
"Sinä vilustuit … niin, älkäämme enää puhelko siitä, se on, Jumalan kiitos, ohi ja unohdettu … olkaamme nyt vaan järkeviä…"
Ja Ester oli "järkevä", hän alistui Bengtin kaikkiin vaatimuksiin, niin, vieläpä hän viimeisinä viikkoina antoi hänen kantaa itseään portaita ylös. Välistä häntä väsytti koko tämä hoito, joka oli niin vastoin hänen tervettä, reipasta luontoaan, ja silloin saattoi hänelle tulla katkeria ajatuksia: "tämä ei tarkota minua, ennen olin mitätön, nyt on minusta äkkiä tehty suuruus, siksi että saan kunnian tulla erään Falkensternin äidiksi…"
Mutta nuo mietteet hän heti karkotti, ne olivat rumia ja pikkumaisia eivätkä sopineet hänen sydämensä hiljaisen pyhäkön unelmien rinnalle.
Pientä prinssiä tai prinsessaa ei odoteta suuremmalla innolla, kuin koko Falkensternin suku, koko kaupunki ja Vångan tehdas jännitettynä odotti tulevaa perillistä. Bengt oli pienokaisen syntymän vuoksi ryhtynyt kuninkaallisiin toimenpiteisiin, lääkärit ja hoitajattaret olivat valmiit ja odottivat vain merkin antamista.
Mutta Ester teki kaikki toimenpiteet tyhjiksi.
Eräänä toukokuisena sunnuntaiaamuna, kun kaikki nuput paisuilivat, kun vaahterien latvoista sateli kultapölyä, aurinko kimalsi meren aalloilla ja purret kiisivät ulappaa kohti, sunnuntaiaamuna, juuri kun kirkonkellot kutsuivat puolipäivän jumalanpalvelukseen ja väreilevä kevät-ilma kantoi niiden kaiun kauas yli seudun, silloin tuli kaivattu pienokainen ja astui maailmaan kuin valon keijo sadun onnenmaahan. Bengtiä, joka oli sahalla käymässä, lähetettiin heti hakemaan, mutta hän ennätti kotiin vasta, kun kaikki oli ohitse.
Hän hämmästyi niin suuresti, kun kaikki oli käynyt niin vallan vastoin hänen laskujaan, että hänen ensin täytyi masennetun tahtonsa hyvittämiseksi pitää vaimolleen pieni lempeä nuhdesaarna varomattomuudesta, johon Ester leikillisesti vastasi, että hänen todella oli ollut mahdotonta odottaa. Bengt nauroi, koko pieni välttämätön epäsointu haihtui kuin savuhattara kirkkaaseen ilmaan, ja riemuiten otti Bengt vastaan lapsensa, pienen soman pojan, jolla oli pitkää, silkinhienoa tukkaa niskassa ja kaksi kirkasta, tummaa gasellinsilmää sinertävien silmäluomien alla…
Mutta Ester vaipui syvään uneen, josta hän välistä heräsi katsellakseen ihmeellistä aarretta vierellänsä. Kuinka suloinen se oli, tuo pieni olento, kuinka sen pienet varpaat käpristyivät, kuinka nuo hennot, avuttomat jäsenet ojentuivat ja liikehtivät ja pikku suu maiskutteli!… "Pieni ruusuinen ihmislapsi tummine silminesi, puoliheränneine katseinesi, mitä uneksit aamuhetkenäsi, miten luonevat elämän voimat olentosi syvyydessä sinunkin elämäsi kankaan? Lemmittyni … sydänkäpy … unelmaini lapsi … minkälainen lienee elämäsi … mitä polkuja vaeltanet? Voi, toivojeni lapsi, varmaan kasvat hyväksi ja jaloksi, varmaan on elämäsi oleva valoisa ja kaunis… Synnyithän sunnuntaiaamuna kirkonkellojen kaikuessa! Täytinhän sielusi rukouksilla, unelmilla kaikesta, mikä elämässä on suurta ja ihanaa!… Sinä ijäisyydenlapsi, joka et voi koskaan kuolla … jota ei mikään voi riistää minulta, vaikkapa kuolema meidät erottaisi!…"
Ja hän ikäänkuin näkee edessään poikansa elämän: se on ijäisyyden meressä aalto, joka ei koskaan katoa, joka vyöryy eteenpäin kautta ajattomain avaruuksien ja jättää jälkeensä ilon, onnen ja rakkauden kirkkaan valojuovan…
XI.
On ihmeellistä, kuinka lapsen pieni olento voi täyttää kodin, täyttää sen niin, että surun ja alakuloisuuden varjot pakenevat, kuin aaveet päivän tieltä, kuinka pienet sipsuttavat askelet kaikuvat huoneesta huoneeseen, niin että kaikkialla syntyy elämää ja iloa, aivan kuin oravain hypellessä metsässä, ja kuinka heleä, lepertelevä lapsenääni hyväilee korvaa kuin lintusten laulu, kuin aaltojen loiske, kuin kaikki, mikä on unensuloista ja täynnä sadun ja runouden tuoksua.
Niin tuli pikku Sven autioon, tyhjään kotiin, joka niin kauan oli häntä odottanut. Siitä tuli hänelle suuri lintuhäkki, jossa yksi ainokainen pieni, tummasilmäinen vaaleauntuvainen lintu viserteli kaiket päivät aamusta iltaan. Kuin syntyperäinen hallitsija otti hän huostaansa toisen huoneen toisensa jälkeen. Ensin lastenkamarin, jossa hän aina tahtoi istua lattialla, juuri auringon valojuovan kohdalla — niin pian kuin tuli ilmettä hänen katseeseensa ja huulet osasivat hymyillä, pyrki hän sinne — sitten, kun hän rupesi kävelemään, astua lyllersi hän saleihin ja Bengtin huoneeseen. Hänellä oli silminnähtävä taipumus niin pian kuin mahdollista laajentaa omistustensa alaa.
Isossa salissa riippui useita sukukuvia eri ajoilta ja ne olivat ensimmäisiä esineitä, joiden lähempään tuttavuuteen Sven joutui. Mutta hänen tunteensa kutakin kohtaan olivat hyvin erilaiset ja tulivat jyrkästi esiin; vanhoista univormu-herroista hän piti, niille hän suojelevasti nyykäytti päätään ja Bengtin täytyi nostaa hänet ylös, että hän sai niitä taputtaa ja hyväillä. Mutta oli siellä myös kuva naisesta, jolla oli tummat, terävät silmät ja ulospistävä alahuuli, ja häntä ei pikku Sven huolinut ystäväkseen. Hän nimitti häntä "mutti-rouvaksi" ja häristi hänelle sormeaan ja huusi: "Hyi, mutti-rouva, hyi, hyi!"
"Mitä on 'mutti', poju pikkuinen?" kysyi Bengt nauraen.
Mutta siitä ei Sven mitään tietoja antanut, se kuului niiden lukuisain sanain joukkoon, joilla hän lapsena rikastutti äidinkieltään, ja vanhemmat saivat ne tulkita niin hyvin kuin taisivat. Mutta kuva-parka sai siitä pitäin nimen: "mutti-rouva".
Keittiö oli viimeinen alue, jonka Sven vallotti. Kun hän kasvoi hiukkasta vanhemmaksi ja alkoi osata erottaa hyvän ja pahan, käytti hän aina tilaisuutta hiipiäkseen sinne, kun vaan "Gucka", lastenhoitajatar, ei pitänyt silmiään auki. Kuin suloinen, pieni, ahne koiranpentu pujahti hän sisään ja hieroi ystävyyttä Liinan ja ruokakaapin suurten hillopurnukkojen ja makeitten tavarain kanssa. Ja Liina loisti ihastuksesta ja lankesi niin syvälle myötenantavaisuuden-syntiin kuin langeta voi — unohtaen, ett'ei pikku lapsille saa antaa mitään, joka ei heille sovellu, — sitten katkerasti katuakseen ja pitääkseen pikku esitelmiä kohtuullisuudesta, joista Sven ei suuriakaan välittänyt. Ja minne hän tulikaan, toi hän muassaan päivänpaisteisen luonteensa, ja kaikkien täytyi nauraa hänelle, kuunnella hänen juttujaan ja täyttää hänen toivomuksiaan, olipa heillä kuinka kiire tahansa. Eriksoninkin kasvoille, joissa syvälle syöpyneet rypyt harvoin vaihtuivat, levisi milt'ei kirkastunut ilme, kun Sven pisti pienen kätösensä hänen kouraansa ja sanoi: "Pai Erikson, leiki hevosta Svenin kanssa".
Yleensä oli Sven lempein, taipuvaisin lapsi, mitä ajatella voi, jolla oikeastaan näytti olevan vain yksi halu: aina saada olla iloinen ja huoleton tarvitsematta koskaan nähdä ketäkään tyytymättömänä tai suruisena. Ehk'ei hän aina liene ollut vallan tottelevainen; hän unohti niin helposti, mitä äiti oli sanonut, ja hänellä oli erinomainen taito luikertaa käsistä, lempeästi, hämmästyneesti sanoen: "Sitä ei Sven muistanut". Mutta Ester hänet viimein noista luikertelemisista paransi. Salissa oli hylly ja hyllyllä hienosti veistettyjä norsunluisia nukkeja, joihin Svenin ei ollut lupa koskea. Mutta tätä kieltoa ei hän koskaan muistanut; sopivan tilaisuuden sattuessa lyllersi hän sinne, istuutui hyllyn eteen ja katseli kasvot tyytyväisyydestä loistaen noita houkuttelevia kaluja; sitten siveli hän sormensa päällä niitä, yhä rohkeammin, ja viimein, jos vaan laatuun kävi, otti hän ne hyllyltä, toisen toisensa jälkeen. Ja kun Ester torui häntä tottelemattomuudesta, vastasi hän mitä viattomin ilme kasvoissaan: "Sven ei voi muistaa, ett'ei Sven saa koskea niihin, ne ovat niin kauniit!"
Eräänä päivänä sattui sitten, että Sven jäi hetkeksi yksin saliin. Heti kääntyivät hänen silmänsä pieniin kiusanhenkiin hyllyllä; hän laski tavarat kädestään, juoksi sinne ja alkoi tapansa mukaan varovasti silittää sileää, valkosta jalkaa. Mutta ennen pitkää voitti kiusaus hänet, silmät paloivat halusta, pienet lihavat kätöset puristuivat ahnaasti nukkien ympärille ja parissa sekunnissa olivat ne kaikki vaeltaneet lattialle, ja sitten Sven istuutui ja kaikki kiellot unohtaen antautui hetken nautintoon.
Mutta vähän ajan perästä näki Sven äidin seisovan kynnyksellä ja tarkastelevan häntä hiljaa ja moittivasti. Sven ei kuitenkaan antanut häiritä itseään; hänestä oli hyvin mieluista siirtää ikävät kohtaukset niin kauas kuin suinkin — tapa, jonka hän säilytti elämänsä loppuun asti — ja koska äiti ei mitään virkkanut, voi hän mielestänsä jatkaa hupaista leikkiään. Vasta kun hän kuuli Esterin totisen kysymyksen: "Sven, mitä sinä teet?" katsahti hän ylös kesken leikkiään ja päästi irti pikku nuket. Mutta nytkin osotti hän taitoaan selviytyä pulmallisista sattumista, sillä hän vastasi sanomattoman turvallisen ja tyytyväisen näköisenä: "Sven siivoo, niinkuin Mari aamulla".
Ester kääntyi peittääkseen hymyään. Hän muisti omaa lapsuuttaan ja pieniä viekkaita yrityksiään päästä epämieluisesta asemasta.
"Sitä sinun ei tarvitse tehdä", vastasi hän ankarasti, "se on Marin tehtävä eikä sinun. Sinua on päinvastoin kielletty koskemasta pikku nukkeihin. Pane ne nyt kauniisti takaisin ja tule äidin luo."
Levollisesti ja täsmällisesti, aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut, pani Sven nuket pois ja tuli sitten äidin luo vallan turvallisen näköisenä kuin viattomasti syytetty ainakin.
"Tiedäthän, Sven, ett'et saa koskea nukkeihin?"
"Mutta sitä ei Sven voi koskaan muistaa, äiti, ne ovat niin kauniit!" vastasi hän ja näytti niin voitonriemuiselta kuin olisi lausunut mitä painavimman todistuksen.
"Mutta etkö ymmärrä, Sven, että kun sinä unohdat, niin olet tottelematon äitiä kohtaan", jatkoi Ester kuulusteluaan.
"Ky-yllä", vastasi Sven jo hiukan säveämpänä.
"Ymmärrätkö, että olet ollut tottelematon?"
"Ky-yllä." Tällä kertaa oli ääni kuiskaava, ja vapiseva alahuuli ja sumentuvat silmät kertoivat lähestyvistä kyyneleistä.
"Tiedätkö, Sven, mitä äidin täytyy tehdä, kun olit noin tottelematon?" jatkoi Ester ja hänenkin huulensa vapisi.
"Antaa vitsaa", vastasi pikku poika ja pani päänsä kallelleen ja katsoi äitiä niin suloisesti ja alistuvasti, että Ester luuli sydämensä halkeavan liikutuksesta. Jos hän olisi seurannut äidintunnettaan, olisi hän sulkenut pikku rikollisen syliinsä ja peittänyt hänet suudelmilla, niin ihastuttava hän oli Esterin mielestä, seisoessaan tuossa vapisevin huulin, viaton katse tiukasti ja rukoilevasti kiinnitettynä äidin silmiin. Mutta hän karkotti urhoollisesti nuo tunteet ja sanoi totisesti, kyyneleen toisensa perästä vieriessä hänen kuumottavia poskiaan pitkin:
"Niin, katsos, pikku poju, äidin täytyy sinua rangaista, kun olit tottelematon, niinkuin Jumalan täytyy meitä isoja ihmisiä rangaista, kun emme ole seuranneet hänen käskyjään; mutta sinä näet kyllä, että se on vaikeaa äidille, äidin täytyy itkeä monta, monta kyyneltä ja hänen sydämeensä koskee, mutta hänen täytyy rangaista sinun tähtesi…"
Sen enempää sanomatta laski hän pikku Svenin polvilleen, avasi hänen housunsa ja löi pari kertaa hänen lihavaa pikku ruumistaan. "Ai, ai", sanoi Sven; ei häneen koskenut kovasti, mutta hänestä oli sopivaa ja edullista, että äiti niin luuli. Mutta kun hän pääsi taas jaloilleen, loistivat hänen kasvonsa pelkkää iloa ja tyytyväisyyttä. "Nyt ei Sven koskaan enää ole tottelematon", vakuutti hän vakavana.
Ja Sven piti lupauksensa, joskaan ei sanan kaikkein laajimmassa merkityksessä, Mutta hyllyn pieniä kiusankappaleita ei hän enää koskenut. Välistä hän vilkuili sinnepäin, niin, vaipuipa toisinaan niitä katselemaankin, mutta silloin hän samalla piti itselleen pieniä varotuspuheita: "Sven ei saa koskea, äiti sanoi niin, Sven lupasi äidille, ett'ei koskaan, koskaan ole tottelematon".
Samaan aikaan kuin Sven tutustui sukukuviin, syntyi hänessä myös rajaton ihastus tauluihin, kuvakirjoihin ja soittoon. Joka päivä laahasi hän muassaan jotain kirjaa, huudellen: "Äiti, näytä Svenille tätä!" Mutta melkein aina täytyi heidän ensin katsoa erästä määrättyä kirjaa ja siitä kirjasta erästä kuvaa, ritaria täysissä aseissa, hevonen vierellään, eikä Sven milloinkaan väsynyt sitä katselemasta ja siitä juttelemasta,
"Onko hänellä miekka vyöllä, äiti?"
"Tietysti, suuri miekka."
"Lyökö hän sillä?"
"Tietysti; hän lähtee taisteluun, hevonen on jo valmiina — nyt heilahuttaa hän itsensä satulaan ja ratsastaa pois…"
"Ketä vastaan hän taistelee?"
"Kaikkea pahaa vastaan maailmassa, jalo ritari taistelee kaikkea sitä vastaan, mitä Jumala ei rakasta…"
"Voittaako hän, äiti?"
"Voittaa, lapseni; se, joka taistelee oikean ja Jumalan puolesta hän voittaa aina, vaikka taistelu olisi miten vaikea tahansa…"
Ja pikku Sven vaikeni, syventyi katselemaan ritaria, silitti sormellaan hänen kypäriään ja miekkaansa ja ajatteli monta ihmeellistä ajatusta. Hänen hämärissä, siniusvaisissa lapsenunelmissaan leijaili kuvia taisteluista elämän tuntemattomilla mailla, kuin hurmaavia satuja, jotka vaikuttivat syvästi hänen pieneen sieluunsa ja täyttivät sen sävelillä, jotka eivät koskaan enää lakanneet kaikumasta…
"Äiti", huudahti hän ja kääntyi äitiinsä silmät loistaen, "kun Sven tulee suureksi, ratsastaa Svenkin taisteluun!"
"Vanha ritariveri kiehuu hänessä", sanoi hymyillen Bengt, joka seisoi heidän takanaan ja kuunteli Svenin puhetta.
Mutta Ester ajatteli: "Minun rukoukseni synnyttävät hänen ajatuksensa, rukoukseni, että hänestä tulisi sankari, joka taistelee hyvän ja oikean puolesta, Jumalan valtakunnan lähestymiseksi…"
Niin myös Esterin laulut, joita hänen oli tapana hyräillä, loivat ilonhohdetta Svenin lapsuuteen. Niidenkin joukossa oli tällä omat erikoiset mielilaulunsa, joita hän ei väsynyt kuulemasta. Yksi niistä oli pieni "Aamulaulu", ja sen suhteen oli Svenillä omat kujeensa. Välistä sattui — pienten väliaikain takaa, sillä Sven rakasti myös vaihtelua esteettisissä nautinnoissaan — että Gucka puoli kahdeksan aikaan, jolloin Svenin oli määrä nousta, tuli Esterin luo, joka kernaasti nukkui kauan aamuisin, ja katsottuaan hänet hereille, huolestuneena sanoi: "En tosiaankaan tiedä, mikä Svenin on, mutta en saa häntä valveille, hän vaan nukkuu ja nukkuu…"
Ester hymyili, hän ymmärsi kyllä tämän tiedonannon tarkotuksen.
"No, parasta lienee, että tulen sinne", sanoi hän, ojennellen jäseniään.
"Niin, parasta on", vastasi Gucka luopumatta huolestuneesta ilmeestä, jonka Sven oli hänelle suurella tarkkuudella opettanut, "hän on niin itsepintanen, se poika!"
Ester nousi, pani aamupuvun ylleen ja meni lastenkamariin.
Siinä Sven makasi vuoteessaan ja aamu-aurinko heitti ikkunasta säteensä tuon pienen pyylevän pojan yli, joka nojasi punasta, lämmintä poskeaan tanakkaa kättään vasten. Hän näytti olevan syvässä unessa, mutta puristi omituisella tarmolla kiinni silmiään, ja huulet liikkuivat, niin ettei suinkaan ollut vallan oikein unen laita. Kun Ester tuli, ei hän kuitenkaan liikahtanut, vaan hengitti syvään ja huomattavasti, sillä välin kuin Ester istuutui sängyn laidalle ja hymyillen katseli häntä. Hänestä tuntui, kuin olisi pojan veitikkamainen katse loistanut suljettujen luomien takaa ja pidätetty hymy vavahdellut hänen huulillaan, kuin päivänsäde väreilevällä vedenpinnalla. Sitten alkoi äiti laulaa:
"Päivä kulkevi kattoja ja käki lehdossa kukkuu, vaan äidin poju se pikkuinen, hän liian kauan jo nukkuu."
Esterin laulaissa viimeisiä sanoja, avasi Sven nopeasti silmänsä, kirkkaat ja tummat kuin kaksi pientä metsälampea, huusi ihastuksesta ja kiersi kädet äidin kaulaan. Sitten hypähti hän ääneen nauraen vuoteeltaan ja ilmotti heleällä äänellä ympäristölleen:
"Nyt on poju pikkunen hereillä!"
Toinen lempilaulu, pieni juttu neljästä hiirestä, jotka tanssivat niin, että "koko maailma pauhaa", sai pikku Svenin vallan pois suunniltaan ilosta. Lapsenmielikuvituksensa taikalasin läpi näki hän koko tuon eriskummallisen tapahtuman: neljä hiirtä, sadun neljä verratonta hiirtä, joita ei kukaan ollut ikinä vielä nähnyt, tanssii ja pyörii vinhemmin kuin hiiret tai ihmiset konsanaan; yhä suuremmiksi ja suuremmiksi ne kasvavat, ne ulottuvat taivaisiin asti, ne polkevat koko maata; viimein alkaa maakin kieppua, se jyskää ja ryskää, kun lopuksi kaikuu äidin valtava: "pim, pam!" Silloin tuntuu Svenistä, kuin pyörisi kaikki ympäri, maa ja taivas, hän itse ja äitikin. Ja ihastus saa hänet vallan pyörälle päästään, hän hyppii ja potkii ja nauraa kihertää, kuin olisivat kaikki elämänilon ja -riemun henget päässeet irti.
Silloin otti Ester hänet polvilleen, painoi häntä rintaansa vasten ja kuiskasi, peittäen hänet suudelmilla:
"Sinä pikku päivänsäde, sinä pikku onnentuoja, sinä pieni armas Jumalan lahja!"
"Mitä on Jumalan lahja, äiti?" kysyi Sven ihmetellen; usein oli hän kuullut äidin käyttävän tuota lempinimeä, ja nyt oli hänen mielestään aika saada tietää sen merkitys.
Ester istui hetken kätkien kasvojansa Svenin kiharoihin ja ajatteli; sitten katsahti hän ylös, asetti Svenin mukavampaan asentoon sylissään ja sanoi:
"Oli kerran aika, pikku Sven, jolloin äiti oli hyvin murheissaan. Joku oli tuottanut minulle pahaa mieltä ja minä surin sitä ja ajattelin, ett'en enää koskaan tule oikein iloiseksi. Silloin eräänä päivänä kuulin sydämestäni viserrystä, aivan niinkuin metsässä ollessaan kuulee, kuinka pieni lintunen lauleskelee pilvisenä marraskuunpäivänä, keskellä lunta ja jäätä. Ja minä niin ilostuin ja hämmästyin ja kuuntelin hartaasti… Ja yhä heleämmin soi viserrys päivä päivältä, ja viimein alkoi pikku lintuni laulaa… Et usko, miten ihanasti se lauloi … laulun toisensa jälkeen … se lauloi auringosta ja keväästä ja ilosta ja rakkaudesta, kaikesta, mikä elämässä on valoisaa, hyvää ja kaunista… Mutta enin se lauloi Jumalasta ja Hänen isänrakkaudestaan…"
Pikku Sven istui ja kuunteli suurin silmin ja puoliavoin suu liikkui hiljaa, kuin olisi hän tiedottomasti seurannut mukana äidin kertoessa. Kun Ester hetkeksi vaikeni, kuiskasi Sven ujosti ja ihastuneena:
"Minäkö olin tuo pieni lintu, äiti?"
"Odota, niin saat kuulla. Arvaathan, miten iloiseksi ja onnelliseksi tulin, kun kuulin linnun laulavan sydämessäni. Koko apea mieleni katosi, en voinut enää koskaan olla suruinen, voin vain kiittää ja ylistää Jumalaa … niin, minä aloin laulaa, minäkin, ja niin me lauloimme yhdessä, pikku lintuseni ja minä… Mutta eräänä päivänä se vallan vaikeni, mutta ei siksi, että se olisi ollut kuollut, ei, päinvastoin, nyt oli se laulava ja visertelevä enemmän kuin koskaan ennen, vaan siksi, että se oli jättävä sydämeni ja pääsevä ulos maailmaan. Ja silloin oli pikku laululinnusta tullut suuri, vankka poika, ja se poika olit sinä! Ja siksi nimitän sinua Jumalan lahjaksi, sillä Jumala pani sinut sydämeeni, kun olin suruinen, tehdäkseen minut jälleen iloiseksi ja onnelliseksi!"
Ester painoi häntä rintaansa vasten, ja Sven kiersi hellyytensä ylenpalttisuudessa kätensä äidin kaulaan.
"Oi äiti, äiti, nyt tiedän, miksi niin rakastan sinua … minähän olen aivan kuin pikkuinen osa sinusta, koska olin lintuna sydämessäsi!…"
"Niin juuri, kultani, sinä ja minä olemme yksi sielu. Kun toinen kärsii, kärsii toinenkin, ja kun toinen on iloinen, iloitsee toinenkin. Kun elit sydämessäni ja minä kuuntelin lauluasi, kuulit sinä myös kaikki minun ajatukseni ja tunteeni, jotka minussa ahersivat, ja niin kutouduimme ikipäiviksi toisiimme…"
Pikku Sven istui hetken vaiti ja tuumi.
"Mutta, äiti", sanoi hän viimein hyvin totisena, "tämä on meidän salaisuutemme, emme puhu siitä yhdellekään ihmiselle, ei isälle eikä Guckallekaan, kuuletko. Ja me puhelemme siitä hyvin, hyvin hiljaa", — hän alensi ääntään ja katsoi varovasti ympärilleen, "sillä, katsos, päivänsäteet voivat kuulla, mitä sanomme, ja sitten ne voivat kertoa sen metsän puille ja puut kertovat sen tuulelle, ja niin saavat kaikki ihmiset tietää, että minä olin sydämessäsi pienenä laululintuna, joka viserteli sinulle, kun olit surullinen. Ja me tahdomme sen pitää vain itseämme varten, äiti, aivan niinkuin sadun pyhästä Genovevasta tai sadun pikku merenneidosta!… Vai mitä, äiti?"
"Niin, kultunen, vain itseämme varten…"
Ester silitti hänen tukkaansa ja hymyili kyynelten lomasta; nuo molemmat sadut olivat "salaisuutena" heidän kesken, ei kukaan muu saanut niitä kuulla eikä tietää, että ne olivat olemassa. Nyt oli heillä kolmas salaisuus: satu "Jumalan lahjasta", joka tuli murheellista lohduttamaan, satu laululintusesta, joka viserteli kevätvirsiään keskellä synkintä, pimeintä talvea…
Kun Sven oli viisivuotias, alkoi hän itse kyhäillä pieniä laulusia. Kerran kun Ester tuli lastenkamariin, istui Sven, tapansa mukaan keskilattialla leveässä auringon juovassa ja lauleli:
"Päivän kaikki säteet tulee Svenin luokse, ja pikku Sven istuu suuressa auringossa."
Ester kirjotti muistiin tuon pikku runon ja pani sen talteen; hänestä oli niin kuvailevaa Svenille, sunnuntailapselle, onnenprinssille, että hänen ensimmäinen runonsa kertoi auringosta.
Mutta kun Sven oli luonnon helmassa, metsässä, silloin syntyivät hänen kauneimmat laulunsa. Silloin oli hän tavallisesti aivan ääneti ja ajatukset kiersivät hänen aivoissaan ihmeellisinä, valtavina tunnelmina, jotka eivät koskaan voineet sanoiksi puhjeta; mutta ne painuivat syvälle hänen sieluunsa ja jäivät sinne ainiaaksi soimaan ikäänkuin kaikuina suloisesta, salaperäisestä sävelmaailmasta. Kun hän kasvoi niin suureksi, että pääsi äitinsä kanssa kävelemään, kulkivat hän ja Ester tavallisesti kauniina kevätpäivinä pitkiä matkoja metsässä, joka oli kaupungin eteläpuolella. Se oli jylhä mäntymetsä, jossa puut kasvoivat niin tiheässä, että niiden vihreäin oksain alla oli aivan hämärää; maa oli ylt' yleensä sammalen ja vanamojen peitossa, ja suorat, korkeat puunrungot kohosivat kuin pylväät kohti metsän himmeää holvia. Vain siellä täällä tunkeusivat auringonsäteet esiin, muodostaen räikeänheleitä juovia ja valopilkkuja metsän tummaan vihreyteen. Kun Sven ensi kerran astui tähän metsään, oli hän vain neljän vuoden vanha, mutta sen kauneus vaikutti pienokaiseen valtavasti. Hän kävi hiljaiseksi ja kalpeaksi kulkiessaan siinä äidin rinnalla. Äkkiä hän seisahtui, katsahti ympärilleen suurin ihmettelevin silmin ja kuiskasi: "Niin kaunista". Sitten laski hän kätensä ristiin, katsoi äitiinsä, kuin olisi hän vedonnut häneen, ja sanoi: "Täällä asuu Jumala, äiti!"
Pikku Sven ei pitänyt tappelemisesta eikä liioin poikain rajuista leikeistä; hänen paraimmat ystävänsä olivat aina tytöt, ja kun hän joskus pääsi äitinsä mukana "tätien" luo, joilla ei ollut varalla pieniä naissuvun edustajia, kuiskasi hän tavallisesti äidilleen, kasvoissa erityinen ihmettelevä ja loukkaantunut ilme: "Eikö täällä ole yhtään pieniä tyttöjä, äiti?" Hänen lapsuutensa paras ystävä oli Greta, pormestarin nuorin tytär. Hän oli kaksi vuotta Sveniä vanhempi, ja pikku Sven ajatteli rajattomalla ihailulla ja kaipauksella Gretan suurta etevämmyyttä, tämä kun jo oli niin vanha ja viisas. "Näetkös", oli Gretan tapana sanoa, kun Sven oli käymässä hänen luonaan ja hän näytteli tälle aarteitaan, "nuo sain joululahjaksi — ja nuo ja nuo… Ja, katsos, tällaisilla luistimilla eivät pikku lapset voi luistella. Kun tulet suureksi, saat näillä luistella, sillä, katsos, niillä on vaarallista kulkea … ja vain suuret lapset saavat niitä käyttää…"
Ja pikku Sven kuunteli suureksi mielenylennyksekseen Gretan ihmeellisiä kertomuksia isojen lasten onnenmaasta, joita tämä hänelle kuiskaavalla, salaperäisellä äänellä syötti, ja sitä syvemmin tunsi hän oman mitättömyytensä, kuta enemmän hän ihaili Gretan monia urostöitä urheilun, leikkien ja opintojen alalla.
Mutta kun Sven oli yksin lastenkamarissa, korvasi hän kyllä tappionsa; silloin kuohahti hänessä miehen-ylpeys ja hän tunsi olevansa suunnattomasti ylempänä Karinia ja Gertrudia, tehtailija Henningin pikkutyttöjä, jotka oli häntä monta vuotta nuoremmat eivätkä vielä osanneet selvästi puhua tai juosta.
"Katsos, äiti", huusi hän, kun hän hyöri lastenkamarissa, luullen saavansa kiinni pallon, joka aina vieri tiehensä, "näin voi vain iso poika leikkiä, äiti! Äiti, näin eivät osaa Karin ja Gertrud tehdä!"
"Eivät", vastasi Ester hymyillen, "ainakaan ei Gertrud, jota hoitaja vielä kanneksii…"
Jo aikaisimmassa lapsuudessa valtasi pienen tunteellisen, taipuvaisen Svenin voittamaton vastenmielisyys muutamia määrättyjä ihmisiä ja asioita kohtaan. Falkensternien seurapiiriin kuului eräs "setä", joka joskus sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen tuli käymään talossa, ja niin pian kuin Sven vilahdukseltakaan näki tuon sedän, luikahti hän pois, päästäkseen häntä tervehtimästä.
Ester pani sen vuoksi monta kertaa toimeen kuulustelun ja piti Svenille nuhdesaarnoja.
"Miksi et pidä setä Prytzistä?"
"Sven ei voi sanoa", vastasi Sven valtioviisaasti.
"Senkö vuoksi, että hän nuuskaa?"
Ester tiesi, miten vaikeaa Svenille oli kaikki, mikä ulkonaisesti oli vastenmielistä.
Sven pudisti päätään, mutta ollakseen oikein vilpitön, lisäsi hän: "vain vähän sen vuoksi".
Viimein onnistui Esterin saada selkoa totuudesta; Sven oli kerran torilla ollessaan nähnyt setä Prytzin häristävän keppiään muutamille köyhille pienokaisille ja kuullut hänen toruvan heitä, kun he olivat kaataneet hietaa penkille. Sitä ei Sven voinut koskaan unohtaa. Se oli syöpynyt hänen lapsenmielikuvitukseensa ja setä Prytz oli hänen mielestään synkkä kuva pahoista, ilkeistä ihmisistä, joista saduissa kerrotaan. Ester hiukan yritti ruveta sovittajaksi, sanoi, ett'ei setä Prytz niin pahaa ollut tarkoittanut j.n.e., mutta hän tiesi vallan hyvin voivansa istua puhumassa tuntikausia saamatta Svenin käsitystä järkkymään. "Pienet köyhät lapset itkivät, ja setä teki näin!" kertasi hän vain, ja pikku kasvoille levisi mitä pontevin paheksumisen ilme. Mutta Ester sai hänet kuitenkin lupaamaan, ett'ei hän enää ensi kerralla setä Prytzin tullessa luikahda tiehensä, kuin pieni pahatapainen poika, kohteliaasti tervehtimättä setää. "Mutta Sven ei voi pitää sedästä", lisäsi Sven varovasti, "Sven voi vain koettaa olla kiltti ja kohtelias poika!"
Kun setä Prytz sitten eräänä sunnuntaina tuli heille vieraaksi, asettui Sven kohta hänen viereensä ja tuijotti häneen niin hullunkurisen urhoollisen-alistuvaisena, että Esterin oli vaikea pysyä totisena. Kaikeksi onnettomuudeksi ihastui setä Prytz niin tästä ystävällisyydestä, jota tuo pieni kaunis poika, kaikkien lemmikki, osotti hänelle, että hän huolimatta Svenin sitkeästä, kaikenpuolisesta vastarinnasta nosti hänet polvelleen, rupesi laskemaan leikkiä hänen kanssaan ja nipisteli hänen poskiaan. Pikku Sven oli koko ajan muuttumattoman alistuvaisen näköinen ja otsa oli syvissä rypyissä, hän katseli setää rohkeasti silmiin ja vastasi yksitoikkoisesti: "niin" tai "ei" kaikkiin kysymyksiin. Mutta äkkiä huomasi Ester, että poika kalpeni; hän juoksi paikalle, sanoi, että Sven voi pahoin, ja vei hänet lastenkamariin. Mutta tuskin ennätti hän sinne, kun pikku poika parka alkoi kovasti oksentaa. Sen perästä ei Ester enää yrittänyt solmia ystävyyttä Svenin ja setä Prytzin välillä.
Yleensä vältti Ester tämän tapahtuman jälkeen millään tavalla sekaantumasta Svenin hienoon tunne-elämään, milloin Sven itse sulkeutui itseensä. Ester huomasi, että hän mieluinten vaikeni kaikesta, mitä hän paheksui tai piti rumana ja vastenmielisenä. Hän kääntyi siitä pois, ja kuin kukka ojentuu päivään päin, ojentui hänkin kaikkea valoisaa, hyvää ja kaunista kohden.
Oli vain yksi ruma asia tai oikeammin henkilö, joka sai armon Svenin silmissä: lastenhoitaja "Gucka". Rumempaa ihmistä ei voi ajatella: hän oli lyhyt ja paksu, tukka harmaanpunertava ja piirteet karkeat, ja kun Sven ensi kerran hänet näki, kätki hän kasvonsa Esterin rintaa vasten ja kuiskasi pelästyneenä: "niin ruma". Mutta sitten tuli hänestä ja Guckasta parhaat ystävät, sillä Guckan mielikuvitus oli tyhjentymätön, hän kertoi satuja ja tarinoita, juuri sellaisia, joita Sven halusta ahmimalla ahmi. Hänen kömpelö ruumiinsa oli kuin kotelo, josta runouden kultasiipiset perhoset pujahtivat esiin, eikä Sven nähnyt rumaa koteloa kauniilta perhosilta. Satu kutoi sinistä taika-usvaansa ja lapsuuden runous kehräsi hohtavia lankojaan Guckan muodottoman olennon ympärille. Sven ei koskaan, ei edes silloin, kun hän oli täysikasvuinen ja vanha ja oppinut mies, voinut huomata Guckan rumuutta ja kömpelyyttä.
Kun lapsuuden ensimmäiset vuodet olivat Svenin elämässä ohi, alkoi hänessä tulla esiin omituinen luonteen ristiriita: toiselta puolen oli hän naisellisen pehmeä ja altis vaikutuksille, toiselta puolen sitkeän, järkkymättömän luja. Tämä lujuus ei koskaan esiintynyt kiivautena tai vaativaisuutena, se oli levollista, milt'ei lamauttavan levollista, joka vaikutti hyvin ärsyttävästi vastustajaan. Svenin luonne oli niin äärettömän herkkätunteinen, niin altis vaikutuksille, että kaikki ikäänkuin ryntäsi hänen päälleen, hän käsitti sen silmänräpäyksessä ja muutti sen sisäiseksi omaisuudekseen; siksi hän oli niin taipuvainen, niin nopea antamaan myöten ja tunnustamaan olleensa väärässä. Mutta yhtä nopeat ja voimakkaat olivat hänen tunteensa myös silloin, kun jokin tai joku sattui koskemaan siihen kohtaan hänessä, jota ei koskaan voinut järkähyttää. Hän ei milloinkaan ilmaissut syitään — ei edes vanhempana — hänestä tuntui, ett'ei hän kuitenkaan koskaan olisi oikein voinut sanoa, mitä se oli, joka hänen syvimmässä sydämessään niin voimakkaasti saattoi nousta järkähtämättömään vastarintaan, — ja siksi esiintyi tuo hentomielinen poika joskus niin itsepintaisena ja uppiniskaisena. Kun hän tuli vanhemmaksi ja joutui ristiriitaan elämän ja ihmisten kanssa, ilmeni tuo vastarinta toisinaan paradokseissa ja koukkuilemisissa, joiden avulla hän piti puoliaan tarvitsematta paljastaa omaa sisintä itseään. Lapsena se vain ilmeni siinä, että hänen kasvonsa kävivät ilmeettömiksi, katse hajamieliseksi, ja silloin ei häneltä saanut muuta vastausta kuin lyhyen "niin, niin" tai "vai niin".
Sitä mukaa kuin hän kasvoi ja isän vaikutusvalta tuli suuremmaksi, kävivät nuo hänen luonteensa vastakkaiset ominaisuudet yhä selvemmiksi. Niin pian kuin Bengt kiinnitti häneen tummat silmänsä ja torui häntä jostain pienestä rikoksesta, tuli hänen kasvoihinsa heti väliäpitämätön, sitkeä ilme ja huulilta läksi vain tuo lyhyt vastaus: "niin — vai niin". Bengt oli mielestään oiva kasvattaja, kun näin pian sai pojan säveäksi; mutta itse asiassa juuri silloin, kun isä häntä nuhteli, asettui Svenin lujin puoli mitä itsepintaisimpaan vastarintaan ja hänen koko pieni lapsensielunsa oli täynnään äänetöntä vastustusta ja kiihkeää kaipausta niin pian kuin suinkin päästä pois synkän isän luota aurinkoiseen, iloiseen lastenkamariin, missä oli äiti valoisine, lempeine hymyineen ja Gucka ihmeellisine satuineen. Niin eli hän yhä enemmän ja enemmän, sitä mukaa kuin hänen pieni persoonallisuutensa muodostui, ikäänkuin kaksoiselämää kodissaan. Äidin seurassa oli hän oma itsensä: ihastuttavan lempeä ja hellä runollisine elämänkatsomuksineen, isän seurassa kehittyi hänestä pieni, itsepäinen, umpimielinen automaatti, joka viekkaasti ja notkeasti liikkui itsevaltaisen ylivoiman mukaan.
Joskus, kun Ester näki Bengtin ja Svenin yhdessä, kun hän huomasi, miten pikku poika huolimatta kaikista äidin yrityksistä saada häntä viihtymään isän luona, tavallisesti luikahti tiehensä niin nopeasti kuin taisi, osottamatta kuitenkaan vähintäkään epäystävällisyyttä, tuli hänen mieleensä synkkä aavistus, ja hän ajatteli: "Kerran he törmäävät yhteen — kerran seisoo kaksi tahtoa vastakkain, kuin kaksi paljastettua miekkaa, ja silloin — silloin ne miekat menevät myös minun sydämeni läpi".
Mutta hän seurasi pienen poikansa esimerkkiä: hän kääntyi heti pois synkästä ajatuksesta ja herätti esiin valoisan, onnellisen ajatuksen. "Epäluottamus ja levottomuus eivät auta Sveniä maailman läpi", mietti hän, "vaan sen tekee uskonrukous ja luja luottamus siihen, että hän on kasvava hyväksi ja jaloksi ja että Jumala minua auttaa häntä sellaiseksi ohjaamaan."
XII.
Noin viisitoista vuotta sitten asui sen kaupungin laidassa, missä Falkensternit ja Henningit niin monta vuotta olivat kilpailleet vallasta, eräs köyhä pesijätär, leski, jonka mies oli musertunut Vångan sahassa. Useat kaupungin hienoista perheistä pitivät hänestä huolta ja suojasivat häntä, ja paitsi sitä sai hän apurahaa sahan puolesta. Hänellä oli kahdeksan lasta; kaksi pojista kävi jo työssä, vanhin tytöistä oli niihin aikoihin kuudentoistavuotias ja kantoi pesua niille, jotka äidillä työtä teettivät. Tyttö oli tavattoman miellyttävä, sinisilmäinen ja kultakutrinen, ja eihän ollut hänen syynsä, että hänen sorja ulkomuotonsa ja loistavat silmänsä saattoivat hänet seikkailuille alttiiksi ja saivat aikaan monta selkkausta hänen muutoin niin hiljaisessa, vaatimattomassa elämässään. Kaikki, joille äiti teki työtä, pitivät häntä lemmikkinään; aina lapsesta asti oli hänestä huolta pidetty, hänet haettiin lasten leikkitoveriksi koteihin ja jouluisin sai hän koko joukon mitä erilaisimpia lahjoja, aina antajain erilaisten mielipiteitten mukaan: kirjoja ja paperia pormestarinnalta, makeisia ja kauniita vaatteita Lestradin neideiltä, uskonnollisia kirjasia rehtorin rouva Grahnilta j.n.e. Rouvat milt'ei arvelivat, että heillä kullakin oli pieni osansa tuosta nuoresta tytöstä ja että hänen miellyttävä persoonallisuutensa oli tulos heidän hyväntahtoisuudestaan ja joululahjoistaan. Usein keskustelivat he äidin kanssa hänen tulevaisuudestaan ja koettivat mitä parhaimmin sitä suunnitella.
Siksi herättikin syvää surua ja ihmetystä, että heti tytön ripille päästyä alkoi kaupungissa liikkua hänen mainettaan loukkaavia huhuja. Rouvat puhuivat sekä toistensa että tytön ja hänen äitinsä kanssa, mutta menestyksettä. Tuloksena oli vain vältteleviä vastauksia, kyyneleitä ja huokauksia. Mutta huhu osottautui todeksi, nuori tyttö oli langennut, tuo iloinen, kaunis seitsentoistavuotias, jonka osaksi oli tullut niin paljon auttavaisuutta ja rakkautta, oli saattanut itsensä ja äitinsä häpeään. Hänen suojaajansa surivat ja itkivät, hekin olivat entistään rakastavaisemmat, osaaottavaisemmat ja keksivät yhä uusia keinoja, miten auttaa ja nostaa. Ken oli syypää lapsiraukan lankeemukseen, siitä ei kukaan saanut selkoa. Tyttö pysyi vaiti kuin hauta, hänen kasvojensa ilme kävi selvittämättömäksi kuin mikäkin elämänarvotus, niin pian kuin sitä seikkaa kosketeltiin. Häneen oli sen sijaan tullut jotain uutta, umpimielistä, salaperäistä, joka olisi ollut omiaan pelästyttämään ihmissydämen monien piilolokeroiden tuntijaa, häntä, joka ymmärtää, mihin itseensä sulkeutunut epätoivo voi johtaa.
Ja niin sai eräänä päivänä surullisen romantinen tapaus koko kaupungin hämmästyksiinsä. Oli joulukuun ilta. Kauhea raju-ilma kulki yli seudun, heitti maahan sähköpylväät ja kaatoi hongat metsässä; kaupunki peittyi lumipyörteisiin, lyhdyt vilkkuivat usvan keskeltä kuin pienet, uniset silmät, ja mereltä kuuluivat myrskyn pauhun tahdittomat sävelet: milloin rajua ulvontaa, milloin matalaa, kumeaa jyminää. Ainoastaan velvollisuus tai epätoivo voi moisena yönä houkutella ihmisen kodistansa.
Epätoivo, järjen ja tunteen sokaiseva epätoivo, pakotti tuona yönä Liina Fältin, köyhän pesijättären tyttären, muiden nukkuessa hiipimään ulos, lapsi käsivarrellaan. Ei kukaan tullut vastaan, ei kukaan estänyt häntä, myrskyyn ja pimeyteen hän läksi umpimähkään, ainoana johtonaan tuskantäysi vaisto, joka vaati häntä merelle päin… Tuiskun pieksemänä, myrskytuulen sinne tänne heiteltävänä, ponnisti hän eteenpäin pienine, inisevine taakkoineen, kunnes milt'ei tiedotonna vaipui kinokseen. Lumipilvet tuprusivat hänen ylitseen, vaivuttivat hänen ruumiinsa velttoon herpoutumistilaan ja kätkivät hänet viimein lapsineen valkoiseen, kylmään hautaan. Muutamia päiviä jälkeenpäin, kun myrsky asettui ja merellä taas kuljettiin, löytyivät äidin ja lapsen jähmettyneet ruumiit kaukaa lahdelta…
Mitään lähempää, esimerkiksi mitä varten tyttö kuolemaa etsimällä pakeni häpeää, joka kohtaa niin monia hänen vertaisistaan, ei koskaan saatu tietää. Salaperäinen hämäryys laskeutui kohta tapahtuman yli ja taajeni vuosi vuodelta, tehden jutusta ikäänkuin puolilegendan, joka antoi paljon ainetta kaupungin romantisille sieluille. Nuoren tytön äidilläkin oli hyvin vähän tietoa siitä, mitä tyttären sydämessä ennen itsemurhaa oli liikkunut; vain pari kertaa oli hän kuullut hänen kuiskaavan: "parasta lienee, että surmaan itseni ja lapsen". Ainoa, joka jotain tiesi, oli Åke Henningin sisar, hänelle oli tyttö uskoutunut, mutta hän vaikeni tiedoistaan.
Ei kestänyt kuitenkaan kauan, ennenkuin huhu, saaden vauhtia siitä pikkuseikasta, että Liina Fält joskus oli nähty erään nuoren alkeiskoulun lehtorin seurassa, syytti tätä tytön viettelijäksi. Kun hän heti Liinan kuoleman jälkeen kovasti sairastui, oli se muka ylen selvä todistus, eikä kukaan enää epäillyt kauemmin, kuka oli nykyjään kaupungin suurin roisto. Suuttumus hänen teostaan oli ennen kuulumaton. Hän oli vastanainut ja hänellä oli rakastettava nuori rouva, joka juuri äsken oli tullut äidiksi; koko kaupunki nousi siis yhtenä miehenä ja käänsi hänelle halveksien selkänsä. Ja huhun todenperäisyys tuli vahvistetuksi, kun hän pian tämän jälkeen pyysi eroa ja matkusti ulkomaille — murtuneen terveytensä tähden, sanottiin, mutta yksimielisesti tuumivat kaikki, että vaikutin oli syvemmällä, sitäkin suuremmalla syyllä, koska hän ei koskaan palannut, vaan haki paikan muualla.
Viimein vaipui tämä surullinen tapaus unhon aaltoihin: kuva nuoresta tytöstä, joka joulukuisena yönä katosi lumimyrskyyn, hälveni yhä suurenevaan etäisyyteen. Mutta muisto viettelijästä painui ihmisten tietoisuuteen rumana, mustana tahrana, ja vielä monta vuotta hänen poismuuttonsa jälkeen saattoi tapahtua, että kun ajatukset joskus sattuivat johtumaan menneisyyteen, muistettiin myös Liina Fältin surullista kohtaloa, vanhat selitykset ja yhteensovittelut risteilivät uudelleen mielissä ja päättyivät aina samaan lopputulokseen: "No niin, se nyt oli inhottavimpia juttuja, mitä meidän piirissämme on tapahtunut". Mutta muuten oli kaikki ohi ja unohdettu, samoin kuin Liinan hauta kirkkomaalla, missä ei edes mätäs noussut, ja äidinkäsikin oli aikoja sitten lakannut sinne kukkia kantamasta.
Mutta mikä on unohdettu, se ei ole kuollut; mikä vuosia uinuu, siinä on vielä elämää, se voi herätä jälleen, herätä tuskanhuudoista, oikeutta ja sovintoa vaativista huudoista, jotka äänettöminä nousevat murrettujen sydänten syvyydestä, yksinäisistä, hyljätyistä haudoista.
* * * * *
Eräänä aamupäivänä, kun Ester ja Bengt söivät suurusta ja pikku Sven — nyt "suuri" seitsenvuotias poika — joka istui heidän välillään, koululaiseksi kohonneen syvällä totisuudella sekä selvästi ymmärtäen ajan tärkeyden ahmi velliänsä, virkkoi Bengt jyrkästi, niinkuin se, joka kauan on ajatellut sanottavaansa:
"Näin ilkeää unta viime yönä. Olin näkevinäni Åke Henningin tuijottavan minuun synkin katsein, ja minne menin, tuli hän aina perässäni ja tuijotti. Saatpa nähdä, Ester, että hän on kuollut; kun viimeksi kuulin hänestä, oli hän hyvin sairas…"
"Åke parka", vastasi Ester miettivänä. Sitten lisäsi hän: "Minäkin näin niin kumman unen viime yönä. Olin kulkevinani satamassa; mutta se ei ollut sellainen kuin se todellisuudessa on, vaan aivan vieras ja pimeä ja sen ympärillä risteili omituisia katuja. Ihmisiä juoksi edestakaisin lyhdyt käsissä, aivan kuin jotain olisi tapahtunut… Silloin kuulin heidän toinen toisensa jälkeen huutavan: 'Voi, voi Falkensternin ylpeää purtta, nyt se on uponnut!'"
"Niin, sepä oli todella ilkeä uni", sanoi Bengt nyreissään, "niin inhottava, että melkeinpä olisit voinut olla kertomatta. Kaksi suurta lautalastia on juuri matkalla Austraaliaan."
"Minusta se ei ollut inhottava", vastasi Ester, "se oli vakava ja ihmeellinen ja siinä vallitsi vaikuttava, juhlallinen tunnelma, joka vieläkin seuraa minua…"
Muutaman päivän perästä tuli Bengt Esterin luo, sanomalehti kädessä.
"Aavistukseni oli oikea sillä kertaa", sanoi hän, "katsos… Åke
Henning on kuollut … hän kuoli verensyöksyyn Davos'issa."
Ester otti lehden ja luki lyhyen ilmotuksen hänen kuolemastaan.
"Åke raukka", sanoi hän ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.
"Raukka'" kertasi Bengt, olkapäitään kohauttaen, "niin, miksi et ottanut häntä, saithan valita kaupungin rikkainten nuorten miesten välillä? Hän olisi varmaan ollut paljon parempi aviomies kuin minä."
"Niin, luultavasti. Mutta minä rakastin sinua, ja siksi en voinut 'ottaa' ketään muuta kuin sinut. Minun käy vain niin sääli Åkea. Hän on niitä ihmisiä, joilta elämä kieltää kaikki, — emme käsitä miksi, — jotka kuolevat surussa, ilman että koskaan ovat saaneet maistaa onnea… Mutta sehän on yhdentekevää, ehkäpä se nyt tulee hänen osakseen…"
"Niin, hänellä oli huono onni, poika paralla. Lapsena hän oli heikko ja kivulloinen, ja muut pojat häntä aina nöyryyttivät. Sitten hän alituiseen joutui oloihin, joita hän ei kestänyt, ja ihmisten pariin, jotka olivat häntä voimakkaammat. Jonkunlainen ylimielisyys ajoi hänet aina yrittämään sellaista, mihin hän ei pystynyt. Mutta nyt hän on vapaa — tuo onnellinen!… Tapasin kadulla Carl-Edvardin ja hän kertoi, että heille oli kirjotettu hänen viime hetkistään ja että hän oli lähettänyt tervehdyksen kotiin, sanoen kuolevansa onnellisempana, kuin mitä hän eläessään oli ollut…"
Siitä asti, kuin Bengt luki Åken kuolemanilmotuksen, jäi häneen piintyneenä päähänpistona luulo, että nyt, kun Åken henki oli jättänyt ruumiin, kun häntä eivät enää maalliset lupaukset pidättäneet, hän oli kiiruhtava täyttämään kostonaikeensa paljastamalla jollain yliluonnollisella tavalla kauan säilyttämänsä salaisuuden, tehden siten Bengtistä aseettoman rikollisen hänen vaimonsa, poikansa ja koko yhteiskunnan silmissä ja näin kuolemassa musertaen vihatun kilpailijan, jota hän ei elämässä voinut saavuttaa. Se oli tosin puolimieletön, sekava ajatus, jonka omantunnontuskain pyörre ja heräävät muistot olivat synnyttäneet, mutta se ei hellittänyt hänestä, se istui aaveena hänen vierellään, se heitti salaperäistä varjoaan kaikkeen, mitä hän ajatteli ja sanoi. Hänen mielensä oli kuin sen, joka kulkee onnettomuutta odotellen ja joka ilta levolle laskeutuessaan ajattelee: minkälaista lienee huomisiltana? Hänestä tuntui, kuin olisi Åken kohtaloon erottamattomasti liittynyt hänen omansa, ja että niinkuin Åken kohtalo nyt oli ratkaistu, niin täytyi hänenkin tulla ratkaistuksi — vaikka toisella tavalla.
Siksi hän ei hämmästynyt, vaan hänet ainoastaan täytti tuska ja raivo, kun hän pari kuukautta Åken kuoleman jälkeen avasi hänelle lähetetyn sanomalehden, jossa oli kaivettu esiin koko tuo vanha juttu ja hän itse, joskaan ei suorin sanoin, niin kuitenkin aivan läpinäkyvän selvästi esitetty kertomuksen "konnana". Ester oli huoneessa, kun hän luki tuota, ja hänen täytyi siksi hillitä itseään. Hän pani levollisesti sanomalehden kokoon, silmäili hieman erästä toista, nousi ja meni omaan kamariinsa osottamatta minkäänlaista mielenliikutusta; hän oli ainoastaan hyvin kalpea.
Tultuaan huoneeseensa, luki hän vielä kerran läpi koko kirjotuksen. Sävy oli katkeran syyttävä; Bengtiä ei esitetty ainoastaan kurjana viettelijänä, — kuvaus tyttöraukan kuolemasta oli kerrottu tuskallisen liikuttavasti —- vaan myös raukkamaisena konnana, joka vuosia oli antanut toisen kantaa syytä rikoksestaan ja itse, hyvän nimensä ja rikkautensa varassa, esiintynyt yhteiskunnan pylväänä. Kirjotuksen lopussa huomautettiin, että koko tämä inhottava juttu oli selvä todistus siitä, miten lahot ja rappeutuneet vanhat "yhteiskunnan pylväät" itse asiassa ovat.
Kun Bengt oli lukenut loppuun, rypisti hän kokoon lehden ja repi sen kappaleiksi, jotka hän sitten raivosta vavisten heitti uuniin. Ensin joutui hän vaistomaisesti tavallisten ylpeiden ajatustensa valtaan. "Minä haastan miehen oikeuteen, uhraan mitä tahansa saadakseni hänet masennetuksi…" Mutta sitten seurasi kauhistava vastakohta: hän vaipui velttoon, toivottomaan epätoivoon. "Mistä hänet haastaisin oikeuteen, mistä häntä syyttäisin? Siitäkö, että hän sanoi totuuden, jonka minä salasin?"
Mutta kuinka oli tuo huhu päässyt liikkeelle? Todellisuudessa sangen yksinkertaisella ja luonnollisella tavalla. Åken kuolema herätti tuon vanhan jutun taas eloon — Rakel Henningin ystävyys nuorta tyttöä kohtaan oli näet saanut ihmiset siihen luuloon, että Åkekin oli hänen ihailijansa — sitä ruvettiin uudestaan käsittelemään ja sen romantinen aihe ja pöyristyttävä tunnelma näyttivät vieläkin kykenevän kiihottamaan kaupunkilaisten mielikuvitusta. Ja muuan vähäpätöinen seikka, johtopäätös eräästä ennen tekemättä jääneestä yhteensovituksesta, antoi vähitellen aihetta uuteen otaksumaan: että lehtori Valkers ehkä olikin syytön, ettei Liina Fältin kuolema ehkä ollutkaan hänen omallatunnollaan. Nyt täytyi kääntää katseensa toisaalle; muuan uusi huomio, vähäpätöinen seikka, määräsi suunnan, yllämainitun sanomalehden toimittaja tunsi ilmassa skandaalituoksua, lähetti nuuskijoitaan eri suuntiin, kuulusteli rouva Fältiä, Liinan äitiä, sai katsella ja tutkia paria pientä muistoa, jotka tyttö oli saanut rakastajaltaan, j.n.e. Salateitä, sotkuisia vyyhtejä selvittämällä ja ristiriitaisia huhuja yhdistämällä saatiin siten kokoon ainekset juttuun, joka sitten eräänä aamuna iski keskelle kaupunkia ja kiihotti kaikkein mieltä.
Mutta Bengt ei ikinä voinut uskoa, että se näin yksinkertaisesti oli tapahtunut. Hänen pahasta omastatunnostaan kohosi alati hämärä tuskankuva: Åke Henningin henki kostonhaluisena julistamassa hänen syntiään koko kaupungille. Ja tuon mielikuvan takaa oli hän kuulevinaan ikäänkuin kohinaa jostain vielä voimakkaammasta ja kauheammasta: Jumalan tuomio kohtasi häntä…
Hänen asemansa ei voinut häntä pelastaa; ei kukaan sanonut mitään, ei kukaan rikkonut väliään hänen kanssaan, mutta hän tunsi kaikkien vihan tukehuttavana ilmana ympärillään. Hän tunsi, että joskin yhä kumarrettiin hänen nimeään ja rikkauttaan, niin häntä ihmisenä halveksittiin. Hän tunsi sen, kun hän tuli Vångan sahalle; työmiehissä oli jotain vierasta, niin, olipa hänestä pikku lastenkin silmissä toinen ilme, kun he häneen katsahtivat. Yhteiskunta sulki hänet näkymättömän, kammottavan, murtumattoman muurin taa, jonka se toisinaan rakentaa ihmisen ympärille, joka on tehnyt alhaisen teon, mutta ei ole lain saavutettavissa. Bengt oli koskettanut siihen kohtaan ihmiskunnan omassatunnossa, missä oikeudentunnon puhtaat kielet väräjävät, ja yhteiskunta, jonka keskellä hän eli, käänsi hänelle halveksien selkänsä…
Hän ei ollut tietävinäänkään; hän esiintyi vanhaan tapaansa kodissaan ja seurapiirissään, vaikka hän tiesi, että jok'ainoa katupoikakin oli lukenut kirjotuksen hänestä. Eihän siitä liioin voinutkaan välittää, ei ollut millä puolustautua; kaikki oli äänetöntä ja salaperäistä, mutta tyhjentävän voimakasta, niinkuin vain yleinen mielipide saattaa olla. Hän ei voinut muuta kuin asettaa jäisen ylpeyden kilvekseen kaikkea ja kaikkia vastaan.
Välistä joutui hän kiusaukseen kääntyä jonkun asianajajan puoleen, haastaa sanomalehden toimittaja oikeuteen, panna likoon muutamia tuhansia kruunuja ja tehdä koko asiasta pelkkä skandaalijuttu. Mutta sitten heräsi hänessä oikea ylpeys ja vastasi: "Ei, parempi sortua, parempi tarttua viimeiseen keinoon, joka aina on tarjona: jättää kaikki, parempi se, kuin lisätä rikostaan uudella raukkamaisuudella, uudella valheella".
Usein vilahti hänessä näihin aikoihin ajatus: "Mahtaakohan Ester jotain tietää, eikö kukaan liene ollut kyllin hienotunteinen ja ystävällinen nimettömästi lähettääkseen hänelle lehden?" Oikeastaan oli Ester ainoa, jota hän pelkäsi; kenenkään toisen katsetta ei hän arastellut, tuntuipa se hänestä kuinka uteliaalta ja tarkottavalta tahansa, mutta Esteriä hän ei enää koskaan voinut katsoa silmiin. Ajatus, että Ester oli ehkä lukenut kirjotuksen, että tämä loka tuli lähelle hänen sieluaan, jonka puhtautta Bengt, joskin vaistomaisesti, rakasti enin koko maailmassa, ja että hän, Bengt, oli Esterin silmissä oleva ei ainoastaan rikollinen, vaan myös kurja raukka, se ajatus oli hänestä sietämätön. Ja kuitenkin tunsi hän järkähtämättömän varmasti, että ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella, täytyi sen hetken tulla.
Huomaamattaan, seuraten epätoivoisen, harhaan joutuneen tarvetta etsiä suojaista satamaa, lähestyi hän näihin aikoihin yhä ja yhä enemmän Esteriä. Välistä, kun he illoin istuivat Bengtin huoneessa, saattoi tapahtua, että hän päästi kädestään kirjan tai sanomalehden, jota hän par'aikaa luki, ja istui uneksivaisena ja tuijotti Esteriin kohta katsellakseen muualle ja ollakseen taas lukevinaan, kun Ester nosti silmänsä.
Ja vaikk'eivät he mitään sanoneet, vaikka kumpikin istui kirjaansa kiintyneenä, tahtoi hän kuitenkin pitää Esterin läheisyydessään; jos tämä viipyi, lähetti hän häntä hakemaan, ja jos hän nousi lähteäkseen, pääsi Bengtin huulilta puolittain nyreä, puolittain alakuloinen: "Minne sinä nyt taas menet, etkö voi istua hetkeäkään rauhassa?"
Hänen muutoksensa ei jäänyt Esteriltä huomaamatta, ja hän ymmärsi, että jokin syy siihen oli, että jotain oli tapahtunut joko Bengtin ulkonaisessa tai sisäisessä elämässä, mutta mitä, siitä ei hänellä ollut aavistustakaan; sillä huhut, jotka liikkuivat kaupungilla, eivät olleet saapuneet hänen korviinsa.
Eräänä iltana, kun Ester rukoiltuaan pikku Svenin kanssa tuli Bengtin huoneeseen, sanoi tämä aivan äkkiä:
"Istuin tässä ja ajattelin koko ajan sinua, Ester. Sinä olet sentään pieni omituinen ihminen."
Ester naurahti.
"Miten niin?"
"Katso, sinä näytät niin lempeältä suurine, uneksivine silminesi ja pienine pehmeäpiirteisine suinesi ja naisellisessa taipuvaisuudessasi olet kuin vahaa, ja kuitenkin olet ainoa ihminen, jonka ylitse minulla ei ole ollut valtaa. Se se on kummallista…"
Ester hymyili ja katseli miettiväisenä eteensä.
"Sanon sinulle syyn siihen: minussa ei ole vähintäkään taipumusta itsevaltaisuuteen."
"Sepä merkillinen selitys, yleensähän on kai helpompi taivuttaa sitä, joka ei ole itsevaltainen…"
"Ei, sinä erehdyt", keskeytti Ester innokkaasti, ei koskaan voi taivuttaa ketään muuta kuin sitä, joka tilaisuutta saatuaan puolestaan taivuttaisi muita. Minä … minä olen päinvastainen … kaikessa hentoudessani on minussa lannistamaton vapaudenkaipuu, kaipaan vapautta sekä itselleni että muille. Minä en ikinä voisi ketään taivuttaa valtani alle, en ikinä millään tavoin sortaa toisen ihmisen luonteen omituisuuksia. Mutta siksi vaadin samaa itselleni. En kenenkään vuoksi voi luopua omasta yksilöllisyydestäni. Minä voin musertua, sortua, kuolla, mutta en koskaan voi toiseksi muuttua, olipa sorto kuinka kova tahansa."
"Tuohan on oikeastaan ristiriitaista", vastasi Bengt hieman tylysti, "kun kaikki ympärinsä kääntyy, löytyy ehkä suurin itsevaltias sinun omasta sydämestäsi, niin lempeältä ja naiselliselta kuin näytätkin."
"Jos minussa sitä olisi ollut, Bengt, niin en nyt istuisi tässä sinun vaimonasi. Tai myöskin, jos olisin ollut orjaluonne, sillä siksi voi nimittää pieniä itsevaltiaita, olisit sinä tehnyt minut paljaaksi räsyksi, nollaksi. Juuri siksi, ett'en tahtonut hallita, että tahdoin ainoastaan olla oma itseni, siksi et ikinä saanut mitään valtaa ylitseni…"
"Sinä muistutat kesytöntä lintua, Ester, sinussa on keijojen luontoa, nuo loistavat silmät ja tuo kultatukka eivät valehtele, keijo elää yhä sinussa…"
Ester nauroi, mutta kävi äkkiä hyvin totiseksi.
"Sinä olet oikeassa, Bengt, minussa oli jotain lumottua, kesytöntä, ikäänkuin tumma metsikkö, missä ajatukset kulkivat uhkamielisinä ja hillittöminä… Ja kukapa tietää, mihin ne ajatukset olisivat minut johtaneet … ne olivat kerran valloillaan … ja lensivät … niin, sehän on sama… Jumala auttoi minua sillä hetkellä… Jeesus kulki itse sieluni läpi ja silloin kävi siellä hiljaiseksi ja tyyneksi, ja Hän opetti uhittelevalle metsälinnulle rakkautensa ja vanhurskautensa salaisuuden…"
Bengt ei vastannut; huoneessa syntyi pitkä ja syvä hiljaisuus. Ester tarttui taas työhönsä ja Bengt alkoi jälleen lukea kirjaansa.
Mutta kun Ester hetken perästä silmäsi ylös, näki hän, että Bengt käytti kirjaa vain kilpenä, jonka takana hän istui synkin, suruisin katsein eteensä tuijottaen eikä näyttänyt edes huomaavan vaimonsa katsetta. Esteriä hämmästytti, miten toisenlainen hänen ilmeensä oli verrattuna tuohon ylpeään, hieman teeskennellyn huolimattomaan, joka tavallisesti lepäsi hänen kasvoillaan — nyt muistutti hän sitä nuorta miestä, joka kerran niin nopeasti voitti Esterin sydämen, ero oli vain siinä, että hän silloin oli niin iloinen ja säteilevä ja nyt niin syvästi surullinen. Esterin mieleen johtui myös, miten jalot olivat Bengtin kasvonpiirteet, kun sielu niissä näin heijastui, ja hän ajatteli, että sellainen oli myös Bengtin sisäinen olento, siinä oli jaloja ja kauniita piirteitä, niitä hän kerran oli rakastanut, ja kun kaikki halpa ja pikkumainen, joka ne oli vääristänyt, oli katoava, silloin oli Bengtin sielu, hänen ijäisyysolentonsa, oleva yhtä puhdas ja ylevä, kuin nyt hänen kasvonpiirteensä…
Äkkiä kääntyi Bengt Esteriin päin ja sanoi kiivaasti ja hätäisesti, niinkuin se, joka kauan epäröityään hyppää alas syvyyteen:
"Ester, oletko koskaan kuullut Liina Fältistä puhuttavan?"
"Olen", vastasi Ester epäröiden. Sitten lisäsi hän epävarmasti hymyillen: "Hänen tarinansahan on merkillisimpiä kaupungin aikakirjojen jutuista, senhän tuntee jokainen."
"Oletko myös kuullut, kuka … kuka hänet syöksi onnettomuuteen?"
Bengtin sanat vaikuttivat Esteriin omituisen kiusallisesti, hän olisi mielinyt keskeyttää hänet sanomalla: "Ei, kuulehan, ei puhuta siitä", mutta samalla kertaa pakotti jokin häntä jatkamaan ja hän vastasi: "Niin, se oli joku koulun opettajista, hänen nimeään en muista, se oli vain hirveän surullista — hän oli vastanainut, ja hänen ja hänen rouvansa täytyi lähteä kaupungista, niin valtava oli mielten kuohu hänen tähtensä…"
Bengt painoi päänsä alas, mutta ei vastannut. Sitten vallitsi taas kauan syvä hiljaisuus.
Viimein nousi Ester, pani pois työnsä ja sanoi hieman epäröiden ja liikutettuna: "Emmeköhän mene levolle, kello on jo yli kymmenen?"
Ei vastausta; Bengtin kirja oli pudonnut lattialle ja hän istui nojaten otsaansa kättä vasten. Ester seisoi liikahtamatta ja katseli häntä, mutta sydän sykki kiivaasti ja selittämätön tuska kuristi kurkkua.
"Ester!"
Mikä kumma sointu oli hänen äänessään, joka sai Esterin vavahtamaan? Se oli kuin hukkuvan huuto; tuo selvästi ja kuitenkin vain kuiskaten lausuttu sana oli avunpyyntö…
Ei kumpikaan tiennyt, miten kaikki tapahtui, ei kumpikaan muistanut, mitä sanoi tai teki, tuntui, kuin olisi myrskytuuli kohisten kiitänyt heidän ylitseen ja heittänyt heidät toistensa syliin. Esteristä oli kuin olisi hänet äkkiä muutettu jonnekin kauas pois kaikesta; tämä huone, jossa hän niin monta iltaa oli istunut jäykkänä ja kuin kahlehdittuna, kävi hänelle vieraaksi ja salaperäiseksi, ja kuin tuskallisessa unessa kuuli hän ihmeellisen syvän hiljaisuuden läpi kellon tikutuksen ja tuon ylpeän sydämen puolitukahtuneet, värisevät nyyhkytykset, tuon sydämen, joka oli ikäänkuin murtunut hänen edessään…
Hän oli sulkenut silmänsä, hän tahtoi paeta tuota häpeän, synnin ja surun näkyä, jonka Bengtin kuiskaavat sanat loihtivat esiin, mutta se seurasi häntä vain sitä selvempänä ja räikeämpänä suljettujen silmäluomien taa…
Kun hän nosti silmänsä, kohtasi hän Bengtin katseen, joka kerjäävänä oli häneen kiinnitetty.
"Ei, ei, ystävä parka", kuiskasi hän, niinkuin olisi hän kuullut kysymyksen, joka kuvastui Bengtin katseessa, "tällä hetkellä en tunne muuta kuin samaa tuskaa, joka täyttää sinun rintasi…"
Bengt ei vastannut; hän puristi Esterin kättä ja makasi vielä hetken liikkumattomana, kätkien kasvojaan hänen syliinsä; sitten nousi hän nopeasti ja astui pari kertaa edestakaisin huoneessa pyyhkien nenäliinalla kalpeita, kosteita kasvojaan.
"Niin, tiedän, että olen kelvoton", huudahti hän viimein epätoivon rajulla kiivaudella, "tiedän, että oli raukkamaista ja kurjaa antaa Valkersin kantaa syytä itse päästäkseni vapaaksi. Mutta en minä häntä syylliseksi sanonut enkä laskenut huhua liikkeelle — en tosiaan tiedä, mistä se lähti… Ja mitä piti minun tehdä? Voinko minä mennä kaduille ja toreille ja, huutaa: 'Minä olen syyllinen!'…?"
"Et, sitä et voinut", vastasi Ester hiljaisesti, "ehkä kuitenkin olisi löytynyt toisiakin keinoja… Mutta Bengt … tuo tyttö raukka … kuinka sinä saatoit … olitko luvannut naida hänet?"
"Hän sanoi niin, enkä luule hänen valehdelleen. En muista sitä, en suinkaan ollut silloin selvä. Joka tapauksessa takertui hän kuin takiainen minun niin sanottuun lupaukseeni eikä enää jättänyt minua rauhaan…"
"Mutta etkö sitten rakastanut häntä?"
"Rakastaa", toisti Bengt halveksivasti, istuutuen nojatuoliin vastapäätä Esteriä, "en ole koskaan rakastanut ketään toista kuin sinua. Kaikki muu…", olkapäitten kohautus ja väsyneen inhon ilme täydensi lauseen. "No niin, hän oli sivistymätön, tavattoman yksinkertainen tyttö, mutta säätyynsä soveltumaton kaunotar. Minä olin häneen kyllästynyt jo kauan ennen … kuin onnettomuus tapahtui. Minä en voinut pitää lupaustani, sanoin hänelle monta kertaa, että me vain tulisimme onnettomiksi yhdessä, mutta hän vastasi itsepintaisesti, järkähtämättömästi: 'Sinä olet luvannut'. Hän oli hyvin omituinen tyttö, ihmeellinen kaunotar, mutta muuten vallan mahdoton… Muutoin tein kaikki, mitä voin hänen hyväkseen, olin luvannut pitää huolta lapsesta ja antaa hänelle itselleen eläkkeen … mutta … kaikki oli turhaa…"
"Minä luulen, ett'et häntä ymmärtänyt, Bengt", sanoi Ester yhä enemmän liikutettuna, "minä luulen, että hän oli jalo nainen, joka ei voinut elää, kun hänen maineensa oli tahrattu; sellaista eivät mitkään rahalupaukset voi pelastaa…"
"Ei, tietysti ei", vastasi Bengt, ja hänen synkkien, epätoivoisten kasvojensa yli lennähti pilkallinen hymy kuin terävä salama, "hän oli syytön, niinkuin nainen aina; mies, hän se vain on konna. Mutta miksi kaiken hyveen ja puhtauden nimessä te naiset olette niin heikkoja juuri sellaisten 'konnien' suhteen kuin minä, miksi ette pidä sellaisista nuorista miehistä kuin esimerkiksi Åke Henning, joka kulki pakollisen hyveen sädekehä päänsä ympärillä?… Sanonpa sinulle, Ester", jatkoi hän, ja kasvojen pilkallinen ilme muuttui vavahtelevaksi vihaksi, "minun kokemukseni naisista ei ole lainkaan ollut omiaan herättämään minussa kunnioitusta heitä kohtaan. En mielelläni juttele menestyksestäni toisen sukupuolen piirissä enkä ole koskaan puhunut siitä yhdellekään ihmiselle, mutta vaimolleni voinen siitä puhua, ja hetkenä sellaisena kuin tämä, teen sen! Kaikkien niitten naisten joukossa, joihin olen ollut jossain suhteessa, olet sinä ensimmäinen, jota en olisi voinut vietellä, vaikka olisin tahtonutkin."
"Bengt!"
"Niin, totuus on vaikea kuulla, mutta sinun on hyvä kuulla se; minäkin olen ihminen, niin kurja kuin lienenkin, ja osotanpa sinulle, että minuakin voi puolustaa… Joll'ei olisi kahta naista: sinua ja äitiäni, pitäisin itseäni kuitenkin liian hyvänä naisen edessä puolustautumaan… Te puhutte meidän heikkoudestamme naissuvun suhteen — minäpä sanon, että te olette yhtä heikot meidän miesten suhteen. Mutta meidän osaksemme ei tule mitään armoa, vain syytöksiä ja tuomiota, ja koko sitä hirveää kiusausta, joka piilee siinä tietoisuudessa, että tarvitsee vain lähestyä naista ja hän on vallassasi, sitä ette ota lukuun — te houkuttelette meitä, te murrutte kuin kaarna katseistamme ja sitten tuomitsette meitä ja laulatte typeriä Elvira-aarioita, joihin koko maailma yhtyy. Me olemme perkeleitä ja te enkeleitä, se on totuus, selviö, ja siinä piste."
Hän melkein huusi viimeiset sanat ja kasvot vääntyivät kiihkeän mielenliikutuksen vallassa.
"Rauhotu, Bengt, rauhotu, eihän kukaan tässä syytä. Mutta en ymmärrä tarkotustasi; et tahtone kai sanoa, että Liina Fält parka sinut syntiin vietteli?"
"Miksi hän ei vastustanut minua, jos hän oli puhdas nainen, jos ei hän syvimmässä sydämessään halunnut minua niinkuin minä häntä? Naisesta kuitenkin kaikki lopuksi riippuu; ei ketään naista voi vietellä, joll'ei hän itse tahdo. Emme koskaan tee häpeällistä ehdotusta naiselle, jonka tunteen meitä kohtaan tiedämme puhtaaksi. Miksi käyttäydyin sinua kohtaan, niinkuin käyttäydyin, ethän ollut yhteiskunnallisessa suhteessa paljoa korkeammalla Liina Fältiä, et ainakaan minun silmissäni? Ei siihen ollut siveellisiä syitä, en ollut lainkaan parempi kohdatessani sinut, kuin kohdatessani Liina Fältin, ja, sanon sen sinulle suoraan, minä toivoin silloin voivani voittaa rakkautesi tarvitsematta antaa sinulle nimeäni. Mutta minä tunsin, että sinä olit liian korkealla, niin, tunsin, että jos olisin lähestynyt sinua samoin kuin muita naisia, olisin turmellut oman rakkauteni, sillä sekin oli puhdas, niin suuri valta sinulla oli minuun. Jos löytyisi enemmän sinun kaltaisia naisia, Ester, olisi vähemmän sellaisia miehiä kuin minä!"
Hän vaikeni; hänen äänensä kiihtyneen, terävän soinnun katkaisi äkkiä epätoivoinen, nyyhkyttävä sorahdus. Hän nousi kiivaasti ja kulki taas muutaman kerran lattian poikki. Ester ei voinut mitään vastata; tunteet aaltoilivat hänessä yhtenä sekasortona, ja hän odotti, että tästä kaaoksesta nousisi varma, selvä ajatus.