Ester ei voinut olla hymyilemättä istuessaan salissa ja kuunnellessaan eri puhujia. Se oli hänestä samalla sekä ylevää että liikuttavan hullunkurista. Tuoko oli todella hänen miehensä, Bengt Falkenstern, hän, jonka sydämetön ylpeys kerran musersi hänen sisimpänsä, hänkö kulki tuossa ystävällisenä ja rakastavaisena kuin lapsi ja sulki syliinsä vanhoja, nokisia seppiä ja köyryselkäisiä pölkyn-asettajia ja köyhiä vaimoja, kun hän vain sai tietää, että he olivat hänen sisariaan ja veljiään Kristuksessa?
Mutta kun Ester illalla oli kahdenkesken Bengtin kanssa, ei hän voinut olla sanomatta:
"Bengt, etkö luule, että menet hiukan liian pitkälle veljellisessä rakkaudessasi, tarkotan, luuletko, että esimerkiksi pehtori Larssonille, joka ei juuri ole erittäin nöyryyteen harjaantunut, on oikein hyvä päästä sinuksi kanssasi?"
"Ja miksi ei?" huudahti Bengt harmistuneena, "miksi en sanoisi sitä veljeksi, joka on veljeni? Jos se sitten lie hyödyksi tai vahingoksi hänen sielulleen, se ei ole minun asiani, vaan Jumalan. Minä tunnustan enää vain kahdenlaisia ihmisiä: Jumalan ja perkeleen lapsia. Edelliset ovat kaikki veljiäni ja sisariani ja minulle on vallan yhdentekevää, ovatko he kreivejä ja kreivittäriä vai lauttaajia ja työmiehen vaimoja; jälkimäisten kanssa en tahdo olla missään tekemisissä muuten kuin taivuttaakseni heidät Jumalan puoleen!"
No niin, niin selviä todisteluita vastaan ei voinut mitään väittää. Luonnetta, jonka piirteet olivat niin yksinkertaiset ja selvät, johon ei koskaan langennut tunnelmain, epäilysten tai epäröimisten puolinaisuudenvarjoa, luonnetta, joka johdonmukaisesti kulki omaa päämääräänsä kohden huomaamatta tai tunnustamatta muiden päämääriä, sitä ei maksanut vaivaa koettaa estää. Tässä sielunelämän yksinkertaisuudessa oli jotain karkottavan jyrkkää ja samalla suurta ja valtavaa. Ester tunsi tällä hetkellä itsensä pieneksi miehensä rinnalla, hän ymmärsi, että juuri sellaiset ihmiset kuin Bengt tempaavat toiset mukaansa, ne ne olivat palaneet rovioilla uskonsa vuoksi — tai antaneet muiden palaa. Hän ymmärsi, että kun Jumalan henki kerran oli saanut koko Bengtin sisäisen olemuksen valtaansa, kun se oli saanut levittää rauhansa hänen rajujen, omavaltaisten hyökkäystensä yli, joilla hän koetti vallottaa sieluja, kun hänen uskonelämänsä voima oli taottu itsevaltiuden raudasta kuuliaisuuden notkeaksi aseeksi, silloin oli pääsevä esiin hänen ijäisyysolentonsa kauneus, josta Esterin nuoruudenrakkaus oli uneksinut. Hänen mielessään soivat runoilijan sanat:
"Hän vaipuu kyynelten virtoihin ja tuomion iskuista uusitaan ja hyödyksi saa."
"Ehkä", ajatteli hän nöyrästi, "on minun elämäntehtäväni oleva auttaa
Jumalan henkeä tässä työssä."
XV.
Kun tuo suuri murros tapahtui Falkensternin kodissa, oli pikku Sven juuri täyttänyt seitsemän vuotta. Ensi aikoina ei hän sanottavasti tuntenut tuota muutosta eikä liioin sitä käsittänyt; tosin sattui joskus, että koulutoverit sanoivat: "Kuuleppas, sinun isästäsi on tullut herännäinen ja hän kulkee kääntämässä kaikkia ihmisiä"; mutta hän ei ymmärtänyt, mitä he tarkottivat, ja kun se ei hänen korvissaan "hauskalta" soinut, ei hän välittänyt sen enempää kyselläkään.
Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin hänkin sai tuntea isän itsevaltaista luonnetta ja ankaraa jumalanpelkoa. Bengt vaati, että pojan tuli olla mukana sekä aamu- ja iltarukouksessa että kokouksissakin ja raamatunselityksissä. Ester ajatteli toisin; hän tiesi omasta kokemuksesta, kuinka ihanaa on uuden, todellisen elämän herätessä sydämessämme lähestyä Jumalan sanaa kuin puhdasta pyhäkköä, jonka hiljaisuutta ei hengettömän raamatunlukemisen kaiku ole häiritsemässä, ja hän puolusti innokkaasti sitä, että Sven olisi mukana vain aamurukouksessa ja, jos hän itse niin halusi, seuraisi heitä kirkkoon. Mutta Bengt ei taipunut. Tästä kehittyi heidän välilleen ensimmäinen suuri ristiriita sitte Bengtin kääntymyksen, niin, oikeastaan ensimmäinen heidän avioliittonsa ajalla, sillä vasta nyt he ensi kerran seisoivat vastakkain koko persoonallisuudellaan, sen kaikki voimat virkeinä ja jänteessä.
"Sinä unohdat, Ester", sanoi viimein Bengt, kun he kauan ja mihinkään tulokseen pääsemättä olivat pohtineet asiaa, "unohdat, että minulla on lopullinen määräämisvalta. Kristityn naisen tulee olla alamainen miehelle, jonka Herra on hänelle antanut, kun mies on Herran hengen johtama."
"Mutta sinä unohdat sanat: 'Kristuksessa ei ole mies eikä vaimo'. Minulla on oikeus määrätä lapseni sielusta, tunnen sen paremmin kuin sinä enkä tahdo, että se vahingoittuu."
"Ei hän vahingoitu Jumalan sanan kuulemisesta, tuo on typerää ja pintapuolista puhetta, Ester", vastasi Bengt ankarasti ja järkähtämättömästi, "päinvastoin on hän oppiva rakastamaan sanaa, kun hän jo lapsuudesta tottuu sitä lukemaan ja kuulemaan…"
Ester koetti viimeiseen asti taistella vastaan ja saada oman tahtonsa, mutta kun hän näki, ett'ei se käynyt päinsä tuottamatta riitoja, antoi hän lopuksi myöten. Pikku Sven oli siis mukana kokouksissa; mutta eivät ne voineet häntä vahingoittaa, joll'eivät juuri hänen sieluaan hyödyttäneetkään, sillä hän ei ymmärtänyt puheista niin mitään eikä liioin näyttänyt välittävänkään ymmärtää. Ester huomasi, että Sven koko ajan leikki sepittämällä satuja huoneen esineistä. Hän näki, miten hänen suunsa liikkui, niinkuin aina, kun hän kertoili "sisäisesti"; tai sitten istui Sven katsellen puhujia ja ihmetteli, miksi tuo setä sanoi alkaessaan "hm … hm" tai miksi joku toinen aina huokasi lauseittensa välissä j.n.e., sillä välin kuin puhuvien äänet kaikuivat hänen korvissaan hiljaisena huminana kuin jostain toisilta rannoilta. Hullumpi oli, kun petollinen uni tuli hiipien, sillä silloin oli hän heti mennyt mies. Pieni joustava, vilkas ruumis lysähti kokoon, kädet vaipuivat syliin kuin lakastuneet kukat, pää nuokkui ja nyökkyi sinne tänne; vielä hän sentään osasi olla huolettoman näköinen, kun hän havahti torkkumisestaan ja oli olevinaan aivan valveillaan. Mutta kauhistavan nopeasti siirtyi hän unelmien maailmaan, suuret unipilvet käärivät hänet vaippaansa ja silmäluomet painuivat kiinni; sitten aukasi hän ne nopeasti ja teki vielä viimeisen ponnistuksen saadakseen velton, sammuvan katseensa harhailemaan huonetta pitkin, sitten painuivat silmäluomet uudelleen kiinni, pari kertaa välähti vielä valkuainen esiin, kun hän turhaan yritti katsella, mutta viimein jäivät tummat ripset suloisessa rauhassa lepäämään punaisille poskille ja pää heilahti avuttomana kallelleen.
Silloin Ester nousi, herätti pienokaisen ja vei hänet nopeasti huoneesta. Hän tunsi, että Bengtin katse seurasi heitä nyreänä tai alakuloisena, ja seuraavana päivänä sai Sven tavallisesti kuulla hellän nuhdesaarnan, joka päättyi sanoihin:
"Tahdotko koettaa ensi kerralla olla tarkkaavaisempi, kun kuulet
Jumalan sanaa?"
"Tahdon", vastasi Sven selvittämättä itselleen juuri niin erittäin tarkoin, mitä lupasi; sillä tarkkaavainen hän tahtoi mielellään olla ja koulussa ei hän vielä ollut saanut yhtään muistutusta tarkkaamattomuudesta…
Mutta kun Sven oli kahdenkesken äitinsä kanssa, silloin opetti Ester hänelle pieniä rukouksia ja puhui hänelle Jumalasta, ja silloin tuli hänen kasvoihinsa vilkkautta ja hartautta. Sillä äiti ymmärsi, mitkä tiet johtivat hänen sydämeensä. Hän kertoi hänelle Jeesuksesta, kuinka Hän vaelsi maan päällä, teki hyvää ja auttoi kaikkia ja kuinka Hän kutsui luokseen pienet lapset ja siunasi heitä ja sanoi opetuslapsilleen: "Älkää kieltäkö heitä, sillä heidän on Jumalan valtakunta!" Silloin laajenivat pikku pojan silmät, silloin ilmestyivät hänen mielikuvituksensa valoisaan maailmaan Vapahtajan lempeät kasvot, ja koko hänen olemuksensa ojentui Jeesusta kohden kaipaavalla rakkaudella.
"Oi äiti, minä niin paljon pidän Jeesuksesta! Hän oli niin kiltti, kun otti lapset syliinsä ja sanoi pahoille opetuslapsille: 'Älkää kieltäkö heitä'. Noin sinäkin tekisit, sinäkin sanoisit niille, jotka eivät ole hyviä pikku lapsille: 'Älkää kieltäkö heitä'."
Hän ei koskaan kyllästynyt Esterin tarinoihin, äiti sai kertoa Jeesuksen kirkastamisesta, kuolemasta, ylösnousemuksesta, ja aina osasi hän valita juuri ne kohdat, joiden yli Svenin rikas tunne ja mielikuvitus pystyi heittämään hohdettaan.
Pikku Sven kävi myös halusta äitinsä kanssa kirkossa. Siellä oli niin paljon, joka miellytti häntä, niin paljon "kaunista" nähtävää ja kuultavaa. Ja kun virsi humisi kirkon holveissa — varsinkin jos laulettiin muutamia erityisiä lauluja, jotka Sven osasi ulkoa ja jotka olivat hänen mielivirsiään, — silloin istui hän hiljaa ja totisena ja hartaus loisti kasvoista.
Mutta niin pian kuin oli kokous kodissa, niin pian kuin hän kuuli isän ja "muiden pappien" — Sven korotti kaikki hengelliset puhujat pappissäätyyn — selittävän raamattua ja puhuvan käsittämättömiä sanoja herätyksestä ja armosta ja uudestisyntymisestä, silloin sammui tuo loiste ja kasvoihin ilmestyi alistuvainen, veltto ilme.
"Ne ovat niin ikäviä, nuo papit, äiti", sanoi hän ja pudisti päätään miettiväisen, milt'ei surullisen näköisenä, "en ymmärrä lainkaan, mitä he sanovat. Ja sitten eivät he laula kauniisti, he eivät laula Jumalan lauluja, niinkuin kirkossa."
"No, ymmärrätkö sitten, mitä kirkon pappi puhuu?" huomautti Ester.
"En", vastasi Sven vilpittömästi, "joskus hyvin, hyvin vähän … mutta minusta on niin kaunista kuulla saarnaajan saarnaavan!"
Myös lukujen suhteen olivat isän vaatimukset pikku poikaansa nähden ankarat ja järkähtämättömät. Bengt otti tarkan selon hänen läksyistään, luki itse hänen kanssaan vaikeimmat eikä koskaan hellittänyt, ennenkuin Sven osasi. Se oli kovaa työtä, joka joskus toi kyyneleitä silmiin, sillä samalla kuin Sven sanomattomalla helppoudella ja palavalla innolla oppi muutamia aineita, oli hän leväperäinen ja väliäpitämätön toisten suhteen, jotka eivät häntä huvittaneet. Mutta hän menestyi koulussaan, kiitos olkoon Bengtin kovakouraisuuden, sangen hyvin — onneksi kyllä, sillä jos hän joskus tarttui kiinni, ei ollut hyvä tulla kotiin isän eteen.
Eräänä päivänä nousi suuri hälinä Falkensternin talossa: Sven oli ensimmäisen kerran saanut muistutuksen tottelemattomuudesta. Hän näytti kuitenkin ottavan asian tavallisella levollisuudellaan, kuunteli alistuvaisen näköisenä Esterin lempeitä, surullisia nuhteita, antoi hänen puhua loppuun ja sanoi sitten, puristautuen äitiä vasten ja hyväileväisesti laskien päänsä hänen rinnalleen:
"Anna anteeksi, äiti, minä tahdon koettaa, ett'ei minulle enää tapahdu sellaista!"
Pahempi oli isän kuulustelu. Bengt otti asian synkästi ja totisesti, vei pienen rikollisen huoneeseensa ja alotti kyselynsä äänellä, jonka hän koetti tehdä niin lempeäksi kuin suinkin, jottei poikaa pelästyttäisi, yritys, jonka kuitenkin hänen ankara ilmeensä teki aivan turhaksi.
"Mistä olet saanut muistutuksen, Sven?" alkoi Bengt.
"Siitä, että olin tottelematon, siinähän on kirjotettu, että olin tottelematon."
"Millä tavalla olit tottelematon?"
"Jäin pihalle, kun jo oli soitettu."
"Miksi?"
Ei vastausta.
"Etkö kuule? Miksi et mennyt sisään, kun oli soitettu?"
"En tiedä."
"Etkö tiedä, miksi jäit pihalle?"
"E-en…"
"Siksikö, että sinusta oli hauska leikkiä?"
Ei vastausta.
"Etkö kuullut kellon soimista?"
"Ky-yllä…"
"Uhallasiko sinä siis jäit?"
Ei vastausta.
"Vastaa, Sven, kun isä kysyy! Jäitkö pihalle uhallasi, koska et välittänyt soitosta?"
Mutta Sven ei vastannut; hän puristi huulensa yhteen, kuin olisi päättänyt ne sinetillä lukita. Ester, joka oli läsnä ja äänetönnä kuunteli kuulustelua, vapisi tuskasta ja levottomuudesta. Hän ei tuntenut enää Sveniä; tämän kasvoissa ei ollut lainkaan tuota velttoa ilmettä, joka hänellä tavallisesti oli, kun isän itsevaltias tahto painoi häntä. Hänen pieniin lapsenkasvoihinsa oli tullut jotain järkkymätöntä, päättäväistä, hän oli kalpea ja katsoi suoraan isäänsä, silmissään samalla sekä rohkea että pelästynyt katse.
"Anna hänen olla, Bengt", kuiskasi Ester nopeasti, "tässä piilee varmaan jotain takana, josta meidän on ensin otettava selko; ei nyt maksa vaivaa kiusata häntä…"
"Kyllä kai", vastasi Bengt tylysti, "nytkin hän on täynnä uhkaa, sen kai näet hänen ilmeestään. Sellaista ei meidän pidä edistää, meidän on ajoissa juuritettava pois falkensterniläinen itsepäisyys. Jos et heti suoraan vastaa kysymyksiin, hyvä herra", jatkoi Bengt kääntyen Sveniin ja nipistäen häntä korvasta, "niin saat, niin pitkäsäärinen kuin olet, maistaa keppiä; haluatko?"
"Bengt, Bengt!" huusi Ester.
"Vaiti, Ester, syntiä ei saa hemmotella — kuinka kohteli Herra Jeesus vaihettajia templissä?… Vastaa, Sven, tahdotko maistaa keppiä?"
Mutta Sven ei vastannut; hän katsoi vain isäänsä, silmissä sama rohkea ja pelästynyt katse.
Bengt nousi ja meni hakemaan keppiä. Mutta kun Ester näki Bengtin keppi kädessä ja kuvaili mielessään, että se oli sattuva hänen lemmikkinsä pehmeään, hienoon ihoon, tuli hän pois suunniltaan.
"Ei, sinä et saa!" huusi hän ja tarttui Bengtin käsivarteen, "sinä et saa!"
"Ester, rauhotu!" kuiskasi Bengt, irrottaen Esterin värisevän käden käsivarrestansa, "tahdotko pilata pojan, tahdotko heikkoudessasi turmella hänen sielunsa?"
"Sinä et saa!" huusi Ester välittämättä, "lyö ensin minua!…"
Bengt heitti häneen leimuavan katseen, mutta hän pani kepin pois, astui Svenin luo, joka seisoi liikahtamatta kasvoissaan sama omituinen ilme, ja sanoi:
"Sinä pääset vapaaksi, et siksi, että sen olisit ansainnut, vaan koska äitisi heikot hermot eivät kestä ankaraa rangaistusta, hänen tähtensä pääset siitä, mutta sen sijaan saat mennä tuonne vaatesäiliöön ja hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä miettiä tekoasi. Rukoile Jumalaa, että Hän pehmittää pienen paatuneen sydämesi. Ja kohta kun sanot tahtovasi tunnustaa ja katua, saat heti tulla pois."
Sven heitti äitiin puoliksi rukoilevan, puoliksi kummastelevan katseen, ikäänkuin hän olisi ihmetellyt, että hänkin taisi pettää hänet. Tuo katse sai Esterin sydämen särähtämään; mutta hän ei voinut voittaa Bengtin tahtoa, hän oli mielestään äsken tyhjentänyt viimeisetkin voimansa sitä vastaan ponnistellessaan. Sven pantiin siis vaatesäiliöön, jonka oven Bengt sulki hänen jälkeensä.
"Bengt, kuinka olisit voinut!" huudahti Ester nyyhkyttäen. "Lyödä kahdeksanvuotista poikaa — olisithan voinut turmella hänet ikipäiviksi!"
"No, no, ole nyt vaiti, älkäämme enää puhuko siitä!" vastasi Bengt ja ääni oli niin jääkylmä, kuin se joskus saattoi olla, kun hän ei jotain hyväksynyt, "sinähän sait tahtosi, otamme asian sopivammassa tilaisuudessa uudelleen punnittavaksi. Rukoilkaamme Jumalaa, että rangaistus parantaa ja nöyryyttää pojan."
Ester ei vastannut; hän meni säiliön suljetun oven taa kuuntelemaan. Hän kuuli, kuinka pieni rikollinen siellä itki hiljaa ja liikuttavasti, niinkuin hänen tapansa oli. Sitten kävi äkkiä kaikki hiljaiseksi ja Esterin kuunteleva korva erotti, kuinka Sven kömpi ja käänteli, mutta sitten ei kuulunut enää hiiskahdustakaan. Silloin ymmärsi Ester, että poika oli tyytynyt osaansa ja aivan levollisesti laskeutunut lattialle ja nukahtanut ja että hän koko ajan oli nukkuva, sillä välin kuin Bengt istui tuolla kirjotuspöytänsä ääressä ja synkän näköisenä odotti, että yksinäisyys ja pimeys pehmentävät Svenin paatuneen sydämen. Esterin oli mahdotonta, huolimatta tuskastaan ja levottomuudestaan, olla hymyilemättä tälle surullisen naurettavalle kohtaukselle, kun hän kiiruhti huoneesta, puki päälleen niin pian kuin taisi ja juoksi rehtori Grahnin luo. Sillä hän oli varma siitä, että jotain oli tässä takana, hänen äidin vaistonsa sanoi hänelle, että Sven salasi jotain, joka olisi voinut selittää hänen omituisen itsepintaisen käytöksensä.
Rehtorin portaissa tuli tämä itse vastaan.
"Ah, rouva Falkenstern, te ennätitte ennen minua!" huudahti rehtori. "Olin juuri tulossa teidän luoksenne selvittämään sitä, mikä tänään tapahtui…"
"Niin, teillä on ollut ikävyyksiä pikku Svenin tähden", vastasi Ester epävarmasti.
"Niin, onhan se vähän ikävältä näyttänyt", vastasi ystävällinen rehtori Grahn, hymyillen, "mutta oikeastaan on minulla hyvin 'hauska' juttu kerrottavana teille, rouva."
Esterin sydän alkoi sykkiä kiivaasti. Hänen aavistuksensa oli siis ollut oikea — äidinvaisto ei voi johtaa harhaan!…
"Ehkä tahdotte tulla sisään, rouva Falkenstern, niin kerron koko muistutusjutun", jatkoi rehtori, kiiruhtaen edeltä ja avaten oven Esterille.
"Niin, asianlaita on sellainen", alkoi rehtori, kun hän oli osottanut Esterille paikan sohvassa ja itse istuutunut vastapäätä, "että koulussa on pieni kivulloinen poika, pieni raukka, joka alinomaa vilustuu, on heikko ja tietysti rajupäitten pilan esineenä. Varsinkin saa hän kestää ankaraa taistelua kalossiensa vuoksi, jotka hänen täytyy pitää jalassa ulkona ollessaan, jott'ei vilustuisi. No, tänään oli pistänyt parin junkkarin mieleen kätkeä kalossit, niin että Vilhelm sai koko aamupäivän loma-ajan seisoa lumisohjussa ilman niitä. Välitunnin lopulla tuli salaisuus ilmi ja niin syntyi pilkallinen riemunrämäkkä poika raukan ympärillä, joka ei voinut tietysti puolustautua sanoin eikä nyrkein."
Silloin ryntäsi Sven Falkenstern kuin nuori leijona suurten nauravain poikain kimppuun, jotka olivat häntä monta vuotta vanhemmat; se oli merkki yleiseen tappeluun, kello soi yhden, kaksi, kolme kertaa, ei kukaan kuullut, tapeltiin vaan puolella ja vastaan. Meidän täytyi antaa muistutus koko joukolle, mutta oikeastaan ihailimme pikku Sveniä ja olisimme mieluinten palkinneet häntä."
"Kiitos", sanoi Ester, hymyillen kyynelten lomasta, puristaen rehtorin kättä ja nousten, "olette tuottaneet minulle suuren ilon. Nyt täytyy minun kiiruhtaa kotiin vapauttamaan pientä vankiparkaani, joka istuu pimeässä putkassa rangaistukseksi siitä, ett'ei tahtonut kertoa syytä muistutukseensa."
Rehtori puristi vuorostaan Esterin kättä, ja sitten kiiruhti Ester kotiin, puolilentäen katuja, niinkuin se, jonka askeleet suuri ilo tai suuri suru siivittää.
Esterin sydän riemuitsi onnesta; hän oli välistä pelännyt, että Svenin hempeys ja hienotunteisuus tekisi hänet miehuuttomaksi, mutta nyt hän ymmärsi, että oikealla miehuudella — sillä, joka ei ole juomisen- ja tupakanpoltontaidossa, vaan mielen uljuudessa ja luonteen lujuudessa, sillä on aina pohjansa syvässä tunne-elämässä… Ja kuinka häntä liikutti, ett'ei Sven ollut tahtonut kertoa tuota pientä juttua vanhemmilleen!… Hän ei vielä varmaan tiennyt, miksi Sven oli vaiennut; mutta niinkuin tuoksuntäysi tuulahdus kertoo ihanan kukkaisen läheisyydestä, niin tunsi Esterkin jonkin kauniin ja ylevän läheisyyttä siinä suloisessa tunnelmassa, joka humisi hänen sielussaan…
Läähättäen, posket hehkuen ja silmät loistaen kahtena suurena tähtenä, juoksi hän Bengtin luo ja kertoi hänelle niin nopeasti kuin mielenliikutukseltaan ja hengästykseltään taisi, mitä oli tapahtunut. Bengt tuli yhtä liikutetuksi kuin hän; pienen hennon pojan rohkeus ihastutti häntä, niin että hänen silmänsä säihkyivät ja pää kohosi itsetiedottomasta ylpeydestä. "Jumalan kiitos", hän kuiskasi ja pani kätensä ristiin, "minä tuomitsin poikaani väärin."
Ester kiiruhti säiliön ovea aukasemaan. Kun valo sattui pimeään komeroon, tuli pikku Sven näkyviin: hän makasi lattialla poski kättä vasten nojaten ja levollinen hyvinvointi koko olemuksessaan.
Ester nosti hänet lattialta, sulki hänet kiihkeästi syliinsä ja herätti hänet suuteloillaan.
"Sano, Sven", kuiskasi hän, "miksi et äsken vastannut isälle?"
"Sanoinhan, että olin ollut tottelematon", vastasi poika hämmästyneenä ja hieroi silmiään.
"Niin, mutta miksi et kertonut, ett'et ollut tottelematon uhkamielisyydestä, vaan siksi, että puolustit pientä sairasta poikaa suuria poikia vastaan, jotka olivat piilottaneet hänen kalossinsa?"
Svenin silmät laajenivat ja niihin tuli milt'ei loukkaantunut ilme.
"Mistä sinä sen tiedät, äiti?"
"Rehtori Grahn kertoi. Katsohan, kultani, emme voineet menetellä oikein sinua kohtaan, kuu emme tietäneet, miksi olit niin tehnyt. Sinä et saa tekeytyä isän ja äidin silmissä huonommaksi kuin olet, sinun tulee aina sanoa totuus, koskekoon se hyvää tai pahaa. Sano nyt, miksi et kertonut?"
"Siksi, että minusta isot pojat tekivät niin rumasti", vastasi Sven, ja hänen pikku kasvoilleen levisi inhon ilme, niinkuin aina, kun hän mieluinten tahtoi olla puhumatta jostain asiasta.
Bengt ja Ester vaihtoivat nopean katseen, mutta eivät sanoneet mitään. He kävivät äänettömiksi ja totisiksi, niinkuin me käymme, kun kuuntelevan korvamme ohi suhahtaa tuulahdus jostain täysin kauniista, hiljaisesta ja rauhallisesta, ja sellaista on aina se, mikä on parhainta elämässä. Viimein sanoi Ester:
"Sinä olet oikeassa, rakas lapsi, se oli rumaa, hyvin rumaa, ja siitä on paras olla puhumatta. Mutta meille voit kertoa kaikesta — meidän välillämme ei saa olla salaisuuksia, ymmärrätkö?
"Ky-yllä…"
Bengt oli koko ajan seisonut äänettömänä ja kalpeana. Pikku pojassa oli jotain, joka aivan erikoisella tavalla liikutti häntä. Hän muisti omaa lapsuuttaan hurjine, sydämettömine kepposineen, hän muisti, kuinka hän pilkkasi, kuinka häijy hän oli kivulloista Åke Henning raukkaa kohtaan…
Hän sulki Svenin syliinsä, suuteli häntä hellästi ja sanoi nöyrällä äänellä:
"Minua pahottaa, että olin äsken niin ankara sinulle, poikani; en olisi niin menetellyt, jos olisin tiennyt, että tottelemattomuutesi johtui halusta puolustaa heikompaasi. On oikein asettua kärsiväin ja heikkojen puolelle, niin tulee sinun menetellä kautta koko elämäsi. Tahdotko suoda isälle anteeksi?"
Sven näytti hyvin hämmästyneeltä. Käsite "suoda isälle anteeksi" oli nähtävästi niin outo, ett'ei hän heti voinut sitä ymmärtää. Sitä paitsi isä ja äiti "puuhasivat kauheasti" tuon asian vuoksi. Mutta hän päätti kuitenkin vastata Bengtin kysymykseen äänekkään: "tahdon!", ojensi suunsa suudeltavaksi, ojensipa sen varmuuden vuoksi Esterillekin, ett'ei hänkin vain rupeaisi tekemään kummallisia anteeksiannonvaatimuksia, ja juoksi sitten tiehensä onnellisena päästessään irti ja takaisin läksyjensä ja kertomuskirjainsa ääreen.
"Mitähän tuosta lapsesta mahtaa tulla?" sanoi Ester uneksivin katsein, kun Svenin nopeitten askelten kaiku oli vaiennut.
"Hänestä tulee Jumalan soturi, jalo taistelija hänen valtakuntansa palveluksessa!" huudahti Bengt innostuneena. "Kun hänen sielunsa kerran tulee pelastetuksi, on hän oleva ihana todistus Jumalan rakkauden voimasta. Niin, Ester, tehkäämme pelolla ja vavistuksella työtä hänen sielunsa pelastumiseksi, sillä kun Jumala on antanut sellaisen taimen hoitoomme, vaatii Hän meiltä paljon. Valitettavasti tulee kai hänelle hänen syntyperäinen ylevämielisyytensä olemaan loukkauskivi ja vaikeata tulee olemaan saada häntä tuntemaan itsensä todella syntiseksi…"
"Mutta, Bengt", huomautti Ester ja hänen kasvonsa värähtivät kärsimättömästi, "ethän voine vaatia, että Sven tuntee syntinsä samalla tavalla kuin sinä, joka olet niin paljon kokenut."
"Syntinsä voi tuntea vain yhdellä tavalla", vastasi Bengt kylmän päättävällä äänellä, "ja sillä tavalla täytyy meidän kaikkien, sekä niin sanottujen pienten että suurten syntisten, sitä tuntea. Ja onnellinen hän, jolle Jumalan henki sen saa hyvällä opetetuksi, jota Hänen ei tarvitse neuvoa synnistä synnin, kautta ja jonka ei tarvitse vaipua niin syvälle rikollisuuden kuiluun kuin minun."
"Mutta, Bengt", intti Ester, "minä uskon sentään, ett'eivät kaikki voi tuntea synninhätää samalla tavalla. Uskon esimerkiksi, että Svenin sielu on niin puhdas, uskon, että jumalankuva hänessä on niin selvänä, niin tahrattomana säilynyt, ett'ei hän koskaan voi joutua sielunsa tähden samaan tuskaan, keskelle sellaista aaltojen kuohua, kuin sinä… Minä uskon lujasti ja varmasti, että kun Sven kerran kokonaan avaa sydämensä Jumalalle, niin tekee hän sen rakkaudella ja ilolla eikä synnin levottomuuden ja tuskan kalvamana. Sinä tulit myrskyistä ja pimeydestä, hän on tuleva viattomana lapsena, joka kiiruhtaa isänsyliin…"
"Sinullapa on merkilliset mielipiteet, Ester", virkkoi Bengt nyreänä, "luuletko todella, että hengen korkeista laeista on poikkeuksia? Luuletko, ett'ei Jumala näe vikoja lapsessasi, vaikk'ei heikko, ihaileva äiti niitä näe?"
"En ole 'heikko ja ihaileva', Bengt; olen päinvastoin ankara niitä kohtaan, joita rakastan. Mutta minä tiedän, että Sven on aivan erikoinen…"
"Niin sanovat kaikki äidit lapsistaan…"
"Niin, ehkä sanovat, mutta eivät kaikki ole oikeassa. Mutta minä tiedän olevani oikeassa. On niinkuin ei Sven käsittäisi pahaa, kuin olisi kaikki muu hänelle vierasta, paitsi puhtaat, jalot tunteet. Kun hän kohtaa jotain alhaista tai väärää, sanoo hän sitä aina 'rumaksi' ja kääntää niin pian kuin suinkin pois katseensa siitä, aivan niinkuin äskenkin tuossa jutussa koulupoikain ilkeydestä. En koskaan ole huomannut hänessä kipenettäkään pikkumaisuutta, kateutta, itsekkyyttä, ahneutta tai muita alhaisia tunteita, jotka niin usein pistävät lapsissa esiin. Hänen sielunsa on läpitsensä kirkas ja tahraton kuin puhtain kristalli. Kerron sinulle pienen esimerkin. Hän oli usein pyytänyt saada itselleen 'onnenpelin'; mutta minusta se oli tarpeetonta, hänellähän on niin paljon leluja ennestään, ja viimein kehotin häntä lakkaamaan pyytämästä, hän ehkä saisi pelin jouluksi, mutta ei ennen. No, hän ei enää hiiskunut sanaakaan siitä, mutta eräänä päivänä tulee hän koulusta, kasvot niin säteilevinä, ett'en ole vielä moista nähnyt, ja kertoo, että hänen koulutoverinsa John Prytz on saanut 'onnenpelin'. 'Ja ajatteles, äiti, kun minä menen hänen luokseen, niin saan leikkiä sillä, eikö olekin hauskaa?' Ei nyreää sanaakaan, ei pienintäkään viittausta, että kun John oli saanut sellaisen pelin, voisi hänkin saada; vain iloa toverin onnesta ja nöyrää tyytyväisyyttä siitä, että hänenkin osalleen oli joku murunen tuosta onnesta tipahtava! Ja sellainen on hän aina, voisin kertoa sinulle sadottain tuollaisia pieniä juttuja hänestä…"
"Niin", sanoi Bengt, ja hänen tietämättään loistivat hänen kasvonsa isällisestä ylpeydestä ja onnesta, "minäkin uskon, että hän on tavattoman jalosydäminen poika, ymmärrän sen kyllä hyvin, kun muistelen, miten toisenlainen itse olin siinä ijässä. Mutta sitä suurempi ja hirveämpi on edesvastuumme. Ole varma siitä, että ennemmin tai myöhemmin musertaa Jumalan henki hänen sielunsa puhtaan kristallin, josta puhut, aukaisee peitettyjä syvyyksiä ja tuo esiin sen, mitä meidän himmeä silmämme ei voinut nähdä. Ja älkäämme viivyttäkö sen hetken tuloa lapsellisesti kuvittelemalla mielessämme puhtautta, jota ei löydy maan päällä. Rukoilkaamme Jumalaa, että Hän näyttää sekä meille että hänelle itselleen, mitä hän todellisuudessa on. Sillä jokainen hetki elämästä, joka vierähtää ilman Jumalaa, on tappio jaloillekin luonteille, ei, kaikkein enin juuri sellaisille."
"Niin kyllä, Bengt, tiedäthän, että minäkin niin ajattelen. Tietysti en mitään hartaammin halaja, en mitään innokkaammin rukoile, kuin että pikku poikani pian antaisi koko sydämensä Jumalalle. Mutta pyydän vaan, ett'et pakota häntä, ett'et puhu hänelle niin paljon 'synnistä' ja 'synninhädästä', sillä vakuutan sinulle, ett'ei hän sitä vielä lainkaan ymmärrä. Anna Jumalan hengen itse toimia!"
"Tietysti; en aio sekaantua hengen työhön", vastasi Bengt ivallisesti, "siksi paljon käsitän Jumalan salaisuuksia, että tiedän, ettei se maksa vaivaa. Mutta meidän on valmistettava ja helpotettava hengen työtä, ja siihen aion ryhtyä Sveniin nähden. Aion kylvää, istuttaa ja kastella — sitten saa Jumala kasvun antaa."
"Niin oikein, Bengt, sen voit ja se sinun tuleekin tehdä. Mutta kun istutat, ei sinun sovi asettaa kukkaa, joka kaipaa aurinkoa, varjoon kasvamaan eikä antaa niin paljon vettä kasville, että se kuolee liiasta kosteudesta…"
"Jumalan avulla ei niin ole käyvä, Ester", vastasi Bengt kuivasti, "sen, jota Jumalan henki johtaa, ei tarvitse hairahtua moisiin erehdyksiin."
Ester ei vastannut. Hän huomasi, ett'ei Bengt tahtonut tai ehkä pikemmin ei voinut häntä ymmärtää.
Siitä päivästä oli Bengt kuitenkin huomattavasti vähemmän ankara ja vaativa Sveniä kohtaan. Pikku pojan ei tarvinnut, paria poikkeusta lukuunottamatta, olla läsnä rukous- ja raamatunlukuhetkissä, ja Bengtin yksityiset keskustelut hänen kanssaan saivat rakastavaisemman ja lempeämmän luonteen. Mutta ei Bengt silti hellittänyt päämäärästään, joka tarkotti avata pikku pojan silmät näkemään synnin salaisuutta ja pelastuksen tarvetta. Hän valitsi mielellään puhelunaineikseen raamatun kertomukset ihmisten pahuudesta ja Jumalan ijäti väsymättömästä anteeksiantavasta armosta; ja niin kauan kun pysyttiin kertomuksen alalla, onnistuikin hänen herättää Svenin mielenkiintoa; vasta kun ryhdyttiin sovittamaan sitä elämään, loppui tarkkaavaisuus ja sielukas ilme katosi Svenin kasvoista.
Viimein, kun Bengt arveli perinpohjin ja huolellisesti alaa valmistaneensa, koetti hän lähestyä päämäärää, johon oli tähdännyt.
"Kun nyt niin paljon olemme puhuneet synnistä ja kuulleet David kuninkaasta ja hänen uskottomuudestaan, suuresta profeetta Eliaasta, joka oli niin masentunut ja raukkamainen, että hän toivotti itselleen kuolemaa, Juudaksesta, joka petti mestarinsa ja Pietarista, joka Hänet kielsi, niin ymmärrätkö, että syntiä ja vajavuutta ei ole ainoastaan muutamissa, vaan syntiinlankeemuksen tähden koko ihmissuvussa. Ymmärrätkö siis, että sinä olet samanlainen, koska olet ihminen?"
Sven rypisti otsaansa ja katseli ihmettelevin silmin eteensä.
"Etkö käsitä, että sinäkin olet täynnä syntiä ja heikkoutta, niinkuin nuo suuret jumalanmiehet?" jatkoi Bengt kärsimättömästi.
"Ky-yllä, ymmärrän minä pikkusen, aivan pikkusen", vastasi Sven epäröiden.
"Tunnetko siis, että sinunkin sydämesi on syntinen?" toisti Bengt innokkaana.
"Tunnen", vastasi Sven, tällä kertaa varmemmasti, sillä halu päästä koko keskustelusta, jota hän ei lainkaan ymmärtänyt ja joka ei häntä miellyttänyt, tuli ylen valtavaksi ja vietteli hänet lankeemaan helmasyntiinsä: tinkimään totuudesta pulasta päästäkseen.
"Ja tahdotko siis myös ottaa vastaan Jumalan tarjooman pelastuksen?" jatkoi Bengt kasvavalla innolla.
Tuo mahtui vielä vähemmin Svenin päähän, mutta sana "pelastus" miellytti häntä; hänestä tuntui, että siinä piili hämärä toivo pian päästä tästä kuulustelusta.
"Tahdon!" vastasi hän vilkkaammin.
"Polvistukaamme sitte yhdessä, rakas poikani", huudahti Bengt iloisena, "rukoilkaamme Jumalan hengeltä, että sydämesi saisi aueta Jeesukselle, että Hän saisi siinä sijaa ja vapahtaisi sinut kaikesta synnistä ja kätkisi sinut ijankaikkiseen elämään!"
Hän polvistui pikku Svenin rinnalla ja rukoili liikuttavasti, sydämellisesti lapsensa pelastusta. Mutta Sven ei siitä paljon kuullut; hän oli niin pelästynyt ja hämillään ja koko ajan hän enimmäkseen vilkuili isäänsä ja katseli, milloin tämä risti kätensä, milloin hän katsahti ylös ja milloin alas ja milloin hän ojentui, niin että Svenkin olisi voinut tehdä samoin. Sillä hän tajusi hämärästi, että noilla tempuilla oli jonkunlainen salaperäinen voima ja ett'ei isä olisi hyvillään, jos hän ei niitä noudattaisi ja silloin hän saisi kai alkaa koko jutun taas alusta. Ja se häntä kovin pelotti.
"Nyt, rakas poikani", huudahti Bengt noustessaan, ja pikku Sven seurasi esimerkkiä, niin nopeasti kuin taisi, "nyt olet Jumalan lapsi. Ymmärrätkö oikein, mitä se merkitsee?"
"Ymmärrän, isä!" vastasi Sven ja ensi kerran välähti hänen katseessaan tuttu, avomielinen, säteilevä ilme. Sillä että hän oli Jumalan lapsi, sen hän ymmärsi, niinhän hän aina oli ollut, Jumalahan hänet oli luonut, Jumala oli hänen Isänsä, ja se oli niin kaunista ja suloista…
"Jumala sinua siunatkoon, Jumala sinua siunatkoon!" muuta ei Bengt voinut sanoa, kun hän pari kertaa puristi pikku poikaa rintaansa vasten.
Hämmästyen ja pelästyen huomasi Sven, että isän silmiin kohosi kyyneleitä. Ne olivat hänelle vielä käsittämättömämmät kuin kaikki muu, sillä hän oli mielestään ollut koko ajan niin tottelevainen ja tarkka kuin suinkin. Mutta kun Bengt viimein jätti hänet rauhaan, pääsi Sveniltä huokaus, niin syvä kuin häneltä vain silloin pääsi, kun hän vapautui painosta, jonka alla isä häntä piti.
"Nyt on hengen työ alkanut", sanoi Bengt hiukkasta myöhemmin Esterille. "Pojassa huomasin tänään ensi kerran synnintunnon merkkejä ja pelastuksen tarvetta."
"Iloitsen siitä", vastasi Ester, joka ei enää tahtonut joutua kiistoihin, "jos niin on, olkoon se pysyvää!"
"Siitä voit olla varma", huudahti Bengt voitonriemuisena. "Joll'emme vain uskon ja esirukouksen puutteella tee alettua työtä tyhjäksi", lisäsi hän, heittäen Esteriin terävän katseen.
Ester ei vastannut, mutta hän ajatteli: "Oi sinä sortovaltias, luuletko voivasi pakottaa Jumalankin pyhän hengen mukautumaan sinun tahtoosi? Miten on Jumala menettelevä, mitä keinoja täytyy Hänen käyttää saadakseen sinut näkemään itsesi, näkemään, että entinen minäsi valepuvussa yhä on olemassa ja vaatii ja pakottaa eikä tahdo suoda sijaa muiden vakaumukselle, muiden mielenlaadulle ja luonteelle…"
Hän katkaisi äkillisesti ajatusjuoksunsa; hänen lävitseen suhahti omituinen, tuskia ja kärsimystä aavistava tunne. Hän karkotti sen heti, mutta se oli itsepintainen; monta kertaa päivän kuluessa löysi hän sen sielunsa pohjalta alakuloisena tunnelmana ja yöllä ilmestyi se taas tuskallisena unena, josta hän heräsi kasvot kosteina kyynelistä…
Kun pikku Sven kasvoi suuremmaksi ja toverisuhteet alkoivat anastaa vaativan ja huomattavan sijan hänen elämässään, joka tähän asti oli kulunut auringonpaisteisissa unelmissa lastenkamarissa äidin ja Guckan luona, tunkihe isän tahto taas ilmoille ja asettui vastustamaan kaikkea seurustelua, joka vain huvin nimeä ansaitsi. Bengt kielsi vaatimattomimmatkin lastenkutsut, jos niissä tanssittiin. Esterin pyynnöt olivat turhat.
"Pojan pitää ajoissa oppia huomaamaan maailmallisten ilojen tyhjyyttä", vastasi hän vain, "olen itse saanut niin paljon vahinkoa koko tuosta loistavasta kurjuudesta; poikani on siitä säästyvä!"
"Mutta, Bengt, hänen tunteensa sanoo toisin, hänelle se ei ole tyhjyyttä ja kurjuutta, sillä hänen sydämensä on puhdas eikä käsitä lainkaan syntiä, joka voi piillä huvissa, niin, sitä paitsi kaikessa. Odota, kyllä hänen aikansa vielä tulee, jolloin hän herää elämän totisuutta käsittämään — vielä on hän vain lapsi, pieni laululintunen, joka visertelee ja laulelee, pieni vohla, joka hyppelee mäillä … anna hänen olla vapaudessaan … ei voi olla synti, että pienet pojat ja tytöt hieman pyörähtelevät toistensa kanssa…"
"Ei liioin ole synti juoda lasillista viiniä, mutta se johtaa syntiin. Ensimmäinen maisteleminen, se se on vaarallinen", vastasi Bengt lyhyesti ja jyrkästi.
Ester ei enää virkkanut mitään ja Bengtin tahto jäi määrääväksi. Mutta sen sijaan koetti Ester niin paljon kuin taisi päivänpaisteluonteellaan poistaa varjoja, jotka uhkasivat pimentää hänen poikansa lapsuudenpolkua. Niin kauan kuin Sven oli pieni, leikki hän hänen kanssaan, kertoi satuja ja lauloi lauluja, ja hänen suuremmaksi tultuaan, kutsui hän Svenin toverit kotiinsa ja sai laulullaan ja iloisuudellaan nuo pienet kestit niin hauskoiksi, ett'ei pojilla missään ollut niin "liffattua" kuin Svenin äidin luona. Hänen onnistui valaa niin paljon iloa Svenin lapsuuteen, että kun Sven vanhempana sitä muisteli, kajasti se hänelle yhtämittaisena, hymyilevänä kevät-unelmana…
Mutta hänen rakkautensa kiintyi yhä enemmän Esteriin; Bengt alkoi vähitellen edustaa hänen silmissään alituista, ankaraa vaativaisuutta, joka häiritsi ja vaivasi hänen vapautta rakastavaa uneksijaluonnettaan.
"Äiti", sanoi hän kerran ollessaan noin kymmenvuotias — "tiedätkö, että minusta joskus tuntuu kuin tukahtuisin, kun kuulen isän puhuvan… Sinä sanot, että hän rakastaa Jumalaa ja Jeesusta — mutta ei hän ole niinkuin sinä … hänessä ei ole ollenkaan rakkautta … hän on vain ankara ja jyrkkä ja sanoo alinomaa näin: ajattele, miten sinun käy, jollet tule pelastetuksi — ajattele, että joudut kauas Jumalasta — ja muista, että Jumala on 'kuluttava tuli' … niin hän eilen sanoi, äiti, hän sanoi, että Jumala on 'kuluttava tuli'; minusta se kuului niin kamalalta, sillä sinä olet sanonut, että Jumala on rakkaus … ja niin minäkin uskon…"
"Niin uskoo isäkin, pikku Sven", keskeytti Ester nopeasti, "hän vain tarkottaa, että jos emme noudata Jumalan tahtoa, niin muuttuu hän 'kuluttavaksi tuleksi', eli toisin sanoen, hänen mielipahansa polttaa meitä kuin tuli; aivan samalta sinusta tuntuisi, jos olisit ollut tottelematon minua kohtaan ja minä olisin tullut pahoille mielin…"
"No, mutta onko isä sitte tottelematon Jumalalle, koska hän aina puhuu
Jumalan vihasta?" kysyi Sven ivallisesti.
"Ei, poikani", vastasi Ester totisena. "Ei hän sen vuoksi puhu Jumalan mielipahasta, vaan siksi, että ihmiset todella ovat niin kiittämättömiä Jumalaa kohtaan. Isä itse rakastaa Jumalaa hartaasti, sanomattomasti, sen voin vakuuttaa, eikä koskaan tahdo tuottaa hänelle murhetta."
Sven pudisti päätään.
"En voi uskoa, että isä rakastaa Jumalaa. Se, joka rakastaa, hän on iloisen näköinen, niinkuin sinä ja minä. Isä näyttää niin kauhean ankaralta…"
"Mutta, rakas pikku poikani, minä voin sinulle vakuuttaa, että isä koko sielullaan rakastaa Jumalaa, niin, hän antaisi vaikka henkensä uskonsa tähden, hänen sydämensä on paljon, paljon lämpimämpi kuin minun. Mutta katsos, Sven, usko Jumalaan ilmaantuu eri lailla eri ihmisissä."
"Onko sitte muuta kuin yksi usko?" ihmetteli Sven, äänessä epäilevä sointu.
"Onko muuta kuin yksi aurinko?" kysyi Ester hymyillen.
"Ee—i…"
"Niin, mutta ajattelehan, miten erilaiselta se näyttää kuvastuessaan pieneen metsälampeen tai rajuun, kuohuvaan mereen; ajattelehan, miten monivärinen se silloin on, veripunainen, kullanhohtoinen, ja kuinka monivivahteisiksi se luo pilvet ja aallot… Ja hiljaisesti ja yksitoikkoisesti paistaa se pieneen lampeen metsän kätkössä … ymmärrätkö minua?"
"Oi kyllä?" vastasi Sven, tyytyväisenä nyykäyttäen päätään, "jatkahan!"
"Tuo pieni metsälampi, jossa auringonsäteet leikkivät lempeinä ja vaatimattomina, olen minä — se on kuin minun sieluni, joka vain hiljaisuudessa ja kätkössä voi heijastaa Jumalan rakkautta… Mutta suuri, voimakas kuohuva meri on isä, siellä käyvät aallot korkeina ja kimmeltävät veripunaisina — siellä hehkuvat pilvet tulta… Se kertoo valtavaa voimaa ja kauneutta — vaikka joskus raskaat pilvet kulkevat meren yli ja käärivät sen pimeyteen…"
"Mutta minä istun mieluummin pienen, herttaisen metsälammen rannalla", väitti Sven ja painautui hyväilevästi äitiä vasten, "sillä siellä laulavat linnut ja pieniä armaita kukkia kasvaa mättäissä ja siellä on niin suloista…"
"Mutta kun mustat pilvet hajaantuvat ja aallot saavat rauhaa ja meri lepää tyynenä majesteettisuudessaan ja aurinko hiljaa vaipuu luotojen taa ja suuri tähti syttyy tuonne 'päivänlaskun maille', silloin, lapseni, silloin puhuu kaikki siellä kieltä, jota sinun sydämesi ymmärtää, kaikki kertoo Jumalan rakkautta — ja silloinhan mielelläsi tahdot istua meren rannalla, eikö niin?"
Pikku Sven seisoi hetken vaiti ja katseli totisena äitinsä "satusilmiin", joksi hän nimitti Esterin silmiä, kun tämä hänelle jotain kertoi. Sitte vaipui hänen katseensa kuin etäistä unikuvaa tähystämään, ja hän kuiskasi juhlallisena:
"Sinä olet oikeassa, äiti. Kaunista on, kun, aurinko sammuu aavaan, aavaan mereen!"
XVI.
Kun Sven oli jättänyt taakseen ensimmäiset ikävuotensa, hylkäsi hän rakkautensa pikkutyttöihin; hän alkoi heitä ujostella, entiset iloiset leikit pienten tyttötoverien keralla kadottivat viehätyksensä, ja jos onneton sattuma hänet joskus jätti yksin heidän seuraansa, punastui hän eikä tiennyt mitä heille sanoa. Bengtin ankaran kiellon tanssihuveihin ja lastenkutsuihin nähden otti hän siksi ylipäänsä hyvin levollisesti.
Muuten arvosteli Sven aikaisimmasta lapsuudestaan asti tovereitaan ylen ankarasti, ja yhä enemmän kehittyi hän siihen suuntaan, kuta vanhemmaksi hän tuli. Hän viihtyi ainoastaan niiden parissa, jotka olivat hänelle mieluiset, muiden seurasta hän ei huolinut; niitä, jotka olivat hänelle yhdentekevät, hän kernaimmin karttoi. Hän ja muutamat hänen ystävänsä toverien joukosta olivat muodostaneet yhdistyksen, jolle annettiin upealta kaikuva nimi "Aurora", ja Sven oli yhdistyksen sielu: puheenjohtaja ja rahastonhoitaja, kirjailija ja soittotaiteilija. Siellä sitte harrastettiin kirjallisia yrityksiä, siellä väiteltiin yhteiskunnallisista kysymyksistä, siellä soitettiin, ja lopuksi julkaisi yhdistys sanomalehteäkin, jonka toimittajana oli Sven ja jonka tilaajamäärä supistui yhdistyksen jäseniin ja näiden vanhempiin ja siskoihin. Kerran vuodessa pitivät he koululla suuremman juhlan; siihen pääsivät jotkut koulutovereista omaisineen vapaaehtoisesta pääsymaksusta, joka aina käytettiin hyväntekeväisyystarkotuksiin. Siellä luki Sven ääneen esikoisteelmiään, siellä hän soitti ja johti pientä orkesteria, johon kuului piaano, huilu ja kaksi viulua…
Yhdistyksen yksityisissä kokouksissa tavallisesti Sven ehdotti puheenaiheen ja alotti keskustelun: Hän valitsi mielellään hyvin syvämielisiä aineita: työväenkysymyksen, valtiollisen äänioikeuden j.n.e., ja se, joka tunsi Sven Falkensternin ja hänen elämänolonsa, olisi kyllä kuullut tuon samalla kertaa niin ujon ja reippaan pojan lausunnoissa lakkaamatonta kaikua sen sydämen syvyydestä, josta hän aikaisimmasta lapsuudestaan asti oli kaikki mietteensä ammentanut ja joka yhä vieläkin äidin hienolla, huomaamattomalla tavalla johti hänen ajatuksiaan ja tunteitaan.
Niin jakaantui Svenin aika kehitysijällä lukujen ja toverielämän välillä, mutta ensimmäinen ja viimeinen oli aina äiti, hänen rakkain ja parhain ystävänsä.
Nyt oli hänestä tullut pitkä, hintelä kuudesluokkalainen. Verraton lapsuudenaikainen kauneus pyöreine poskineen ja vaaleine kutritukkineen, jonka verhoamista kasvoista pari ruskeanharmaata, loistavaa gasellinsilmää tuikki, oli kadonnut; Svenin kasvot olivat käyneet pitkiksi ja kapeiksi ja hieman kalpeiksi; hän oli ujon saamaton ja ryhtiä puuttui. Mutta piirteet olivat tavattoman hienot ja jalot ja silmäin katse joskus niin syvä ja uneksiva, että näytti siltä, kuin olisi hänen sielunsa harhaillut jossain kaukana maan ja ajan yläpuolella. Hänen luonteessaan oli kuitenkin säilynyt entinen iloisuus, samaa päivänpaistetta sädehti hän ympäristöönsä, vanha tuttu hohde kimmelsi hänen silmissään, kun unelmain harso kohousi…
Suhteessa isään ei ollut tapahtunut mitään muutosta. Bengt, joka vaati Sveniltä milt'ei täydellisyyttä, sai toiveensa yleensä täytetyiksi, sillä koko kouluajalla ei tehty ainoatakaan muistutusta tämän käytöstä yhtä vähän kuin hänen lukujaankaan vastaan. Mutta kuta paremmin Bengtin vaatimukset täytettiin, sitä suuremmaksi ne jonkun salaperäisen luonnonlain mukaan tuntuivat intohimoisen kiihkeästi kasvavan. Svenin pienimpiinkin virheisiin, vähäpätöisimpään laiminlyöntiin tartuttiin raudankovalla ankaruudella. Vaikea olisi ollut päättää, mitä tunteita Bengtin sydämessä liikkui poikaansa kohtaan, mutta välistä näytti siltä, kuin olisi Svenin luonteen harvinainen puhtaus jollain lailla ärsyttänyt Bengtiä ja herättänyt hänessä epäilystä siitä, että tuollainen puhtaus oli todellista. Välistä taas oli kuin olisi häntä melkein vaivannut luonne, joka oli niin erilainen kuin hänen omansa; oli kuin olisi hänen sisintään saastuttanut kateuden ja ylenkatseen sekainen tunne, jonka suuri sielunjalous toisinaan herättää synkissä, intohimoisissa luonteissa ja joka voi kehittyä Juudaan-vihaksi, ja tuntui, kuin olisi hän tietämättään purkanut tuota tunnetta kurittamalla Sveniä sekä sopivalla että sopimattomalla ajalla. Itse tunsi hän itsensä hyvin onnettomaksi tuollaisina epäsoinnun aikoina; hän ei pystynyt selvittämään sisintä itseään, siihen puuttui häneltä välttämätön itsearvosteluntaito, hän käsitti vain yhden asian: ett'ei rakkauden henki täyttänyt häntä, niinkuin hän olisi suonut, ja hän taisteli tuskassa ja rukouksessa vapautuakseen pahojen ajatusten vallasta, entisen aaltotyrskyn synkistä mainingeista, ja tunteakseen jälleen lapsenrauhan sydämessään… Sven ei oikeastaan nyt enää tahallaan jäänyt pois kodin hartaushetkistä. Tosin hän yhä edelleen toisinaan arveli, että "nuo papit ovat niin ikäviä", mutta niin pian kuin aika myönsi, tuli hän mukaan ja istui kuunnellen, kertaakaan avaamatta suutaan tehdäkseen kysymyksiä tai huomautuksia. Mutta Ester oli näkevinään, kuinka arvostelevan ajatuksen ja syvän miettimisen varjot kulkivat hänen hienojen kasvojensa yli, otsassa oli pieni ryppy ja suurten silmäin syvä katse taukoamatta kiinnitetty puhujaan.
Jo Svenin ollessa aivan pieni poika käytti Bengt häntä muassaan Vångassa, kävi hänen kanssaan työhuoneustoissa ja lautatarhoilla, kuvasi hänelle tehtaan suurenmoista vientiä, antoi hänen katsella lautain sahaamista, metallien "laskua", Lancashire-takomista y.m., ajoissa tutustaakseen hänet hänen tulevaan elämäntehtäväänsä ja valmistaakseen häntä siihen. Sillä Bengtin mieleen ei hetkeksikään johtunut, ett'ei Sven kulkisi isänsä, iso-isänsä ja iso-isänsä isän jälkiä; hän oli syntynyt hoitamaan Vångan liikettä, niinkuin kruununprinssi on syntynyt kuningaskruunua kantamaan.
Sven oli hyvinkin huvitettu näistä Vångan matkoista, mutta omalla tavallaan. Hänen kasvonsa olivat huolestuttavan väliäpitämättömät, kun isä kuvasi hänelle koneitten ja sahojen erikoisosia, ja tuskin oli hän kuullut niiden nimet, kun hän ne jo unohti. Selvää oli, ett'ei hänessä ollut rahtuakaan mekaanikoa tai liikemiestä. Mutta hänestä oli hyvin hauska, varsinkin vanhemmaksi tultuaan, yksinään kuljeskella lautatarhoilla ja työhuoneissa, puhua miesten kanssa, katsella työtä heidän näkökannaltaan ja tutustua heidän oloihinsa. Hän piti aina muassaan pientä kirjaa, johon hän pani muistiin erityisiä seikkoja tai työmiesten lausuntoja, jotka tuntuivat hänestä kuvaavilta; sitte yöllä, lukunsa lopetettuaan, laati hän esityksen, joka kosketellen joko kansantaloutta tai työväenkysymystä lähimmässä "Auroran" kokouksessa tuli näitä asioita käsittelevän keskustelun pohjaksi. Tai jos olivat sielun herkimmät kielet värähtäneet, silloin syntyi runo, jonka hän ensin luki äidilleen ja sitte, jos äiti sen hyväksyi, tovereille.
Mutta Bengtin ei onnistunut löytää Vångasta mitään, jolla hän olisi voinut vaikuttaa Svenin mieleen. Kaikki kävi Svenille ikäväksi isän silmälasien läpi katsottuna ja niiden, joskaan ei täysin käsitettyjen, niin kuitenkin vaistomaisesti tajuttujen vaatimusten painon alla, joita isä asetti tulevalle tehtaanjohtajalle kykyyn ja harrastukseen nähden.
"Tiedätkö, Ester", sanoi Bengt eräänä päivänä huolestuneen näköisenä, "pelkään meidän erehtyneen Svenin lahjoista; luulen, että kun ne elämässä kerran tulevat kysymykseen, tulee esiin, että ne ovat jotenkin keskinkertaiset."
Esterin poskille kohosi kiivas puna. Sydämensä syvyydessä tuuditti hän mieltä hivelevää luuloa, että Svenillä oli loistavat lahjat, jotka kerran olivat tuottavat siunausta koko maalle, ja nyt sattui Bengtin arvostelu niin kylmänä ja kovana hänen äidinsydämeensä.
"Minä luulen aivan päinvastoin", sanoi hän päättävästi, "minä uskon, että hän on tavattoman lahjakas."
Bengt pudisti päätään.
"Hänen ikäisenään osasin minä jo hoitaa sekä masuunia että sahaa, ja
Sven on kuin tyhmin oppipoika!"
"Mutta, Bengt", vastasi Ester ivallisesti, "onhan toki muitakin lahjakkaisuuden tunnusmerkkejä kuin kyky ymmärtää lautatarhan asioita."
Bengtin kasvot synkistyivät.
"Ei ole muita lahjakkaisuuden tunnusmerkkejä kuin se, että ihminen ymmärtää sitä, mitä näkee ja kuulee ympärillään, mutta Sven on kuin ei koko asia häntä liikuttaisi, kun puhun Vångasta ja sen oloista…"
"Ehk'eivät liikeasiat häntä huvita?" uskalsi Ester huomauttaa.
"Silloin säälin häntä", vastasi Bengt kylmästi.
"Suurimpia onnettomuuksia maailmassa — lähinnä sitä, ett'ei tunne Jumalaa — on se, ettei ihminen harrasta sitä työtä, joka on tuleva, jonka täytyy tulla hänen elämäntehtäväkseen. Toivotaan, että arvostelet väärin poikaamme, Ester!"
Ester ei vastannut; mutta kauan sen jälkeen, kuin Bengt oli mennyt, istui hän liikahtamatta ja tuijotti eteensä uneksivin silmin. Hänestä tuntui, kuin olisi hän jostain päin kuullut ikäänkuin toisiaan vastaan pärskyvien, etäisten myrskyaaltojen tuskaista, huokaavaa kohinaa. Mereltä ei se tullut — se lepäsi kirkkaana ja kiiltävänä kesäillan tyynessä — mutta mistä se sitte johtui?…
Eräänä sunnuntai-iltapäivänä, kun Sven ja Ester istuivat jälkimäisen huoneessa, Ester loikoen leposohvassa puolittain makaavassa asennossa ja Sven istuen taaksepäin nojautuneena kiikkutuolissa, joka oli Esterin harvoja kodistaan tuomia esineitä ja siksi pojan lempipaikka, sanoi Sven äkkiä:
"Äiti, tiedätkö, minulle sattui jotain merkillistä eilen."
"Vai niin. Mitä sitten?" kysyi Ester, ihmettelevästi hymyillen.
"Niin, saatpa kuulla. Kun olin eronnut tovereista, tein yksinäni kävelyretken metsän kautta, niinkuin välistä tapani on — oman metsäni kautta, oman korkeapilarisen kirkkoni. Et usko, miten kaunista siellä oli … siellä vallitsi lumottu, salaperäinen tunnelma, aivan kuin muutamissa runoissa, joita lukiessa tuntuu, kuin voisi joka sanassa nähdä pitkän sarjan ihmeellisiä tunneväreitä. Ja siellä oli niin hiljaista, kuin on silloin, kun ei enää olekaan äänetöntä, koska itse äänettömyys puhuu… Aurinko laski, ja kun sen kellertävä valo lankesi runkojen lomitse viheriälle sammalelle, silloin tuntui kaikki kuin sadulta. Tunsin itseni niin onnelliseksi; minä juoksin polkua pitkin ja minusta oli kuin olisi metsän syvyys minua vetänyt ja houkutellut puoleensa. Silloin alkoi rastas laulaa — oi äiti, kuinka kauniisti se lauloi! — minä pysähdyin ja seisoin liikahtamatta ja kuuntelin vain … tahdoin tietää, mitä se lauloi, mitä piili noissa valittavissa, riemukkaissa sävelissä… Ja sitten oli minusta, kuin olisi se laulanut juuri siitä, mitä minä etsin, siitä, minkä metsä kätkee helmassaan, tuolla syvällä, jonne emme koskaan löydä ja jonne aina kaihoamme. Silloin polvistuin ja rukoilin Jumalaa, että saisin tulla runoilijaksi ja rastaan lailla laulaa ihmisille siitä, jota ei kenkään voi ikinä nähdä, mutta joka kuitenkin elää jokaisen sydämessä… Ja tänään kirjotin siitä vähäisen, tahdotko kuulla?"
"Kernaasti, rakkahani", vastasi Ester kyynelsilmin.
Sven otti esiin paperin ja luki vapisevin äänin ja ujoudesta ja mielenliikutuksesta hehkuvin poskin:
"Kautt' elon sadun, sen ihmeellisen, mi ympärilläni väräjää, mun kautta hiljaisen miettimisen kuin sointu etäinen helähtää!
Kuin sointu ilmoista sinertävistä,
kuin kuiske mailta aatteiden,
kuin enkel'laulu Eedenistä,
kuin kelloin kaiku ylhäinen!
Sun äänesi, Herra, armahasti
suo tuossa soinnussa tuntea!
Soi, sävel pyhä, soi suloisasti
kuin kutsu paimenen illalla!"
Kun Sven oli lopettanut, juoksi hän Esterin luo, heittäysi hänen syliinsä ja purskahti itkuun. Esterkin itki ja silitti hyväillen Svenin otsaa, heidän kyyneleensä yhtyivät ja sielu suli sieluun ihmeellisessä onnessa, kaihossa ja riemussa.
"Ja nyt, äiti", huudahti Sven nousten ja heilahutti päätään, "nyt tiedän, mikä minusta tulee, nyt on tie selvänä edessäni, vaikkapa sinä oletkin ainoa, jolle voin sen kuiskata… Ja kaikesta, mitä eilen tunsin metsässäni — ihmeellisessä satumetsässäni, missä pikkupoikana kohtasin Jumalan ja missä nyt sain tietää, mitä Hän minulta odottaa … kaikesta, suuresta, kauniista ja ylevästä, joka piilee elämän pohjalla ja jota kokemaan kaikkien sydänten täytyy pyrkiä, siitä tahdon puhua ja kirjottaa ihmisille… Tahdotko antaa minulle siunauksesi, äiti?"
Ester puristi häntä sydäntään vasten ja kuiskasi: "Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi, Jumala antakoon sinulle suuria ja jaloja ajatuksia, jotka elävät sinun jälkeesikin eivätkä katoa ajassa!"
Hetken vaitiolon jälkeen jatkoi Ester:
"Sven, etköhän puhu isän kanssa… Ei … ei", keskeytti hän oman ajatuksensa nähdessään Svenin pelästyneen ilmeen, "en tarkottanut, että kertoisit siitä, mistä me nyt puhuimme, sitä ei isä ymmärtäisi; mutta etkö voisi valmistaa häntä siihen, ett'et sovellu uralle, jonka hän tahtoo sinua valitsemaan?… Ymmärtänet kai, poikani, että se on isälle kova isku, hänen on vaikea edes kuvitella mielessään, ett'ei muka joku Falkensterneistä kulkisi isänsä ja iso-isänsä teitä?"
Sven pudisti päätään.
"En voi, äiti. Kun minun on puhuttava vaikkapa vähäpätöisimmistäkin asioista isälle, on kuin olisi kurkussani tulppa, aivoni paksut kuin tukki ja kivi sydämelläni. Voitko vaatia, että niin ollen en halua avata sydäntään?"
"En", vastasi Ester alakuloisesti hymyten, "sitä en tosin voi vaatia. Mutta etkö luule, rakkaani, että ottamalla hyvän tahdon avuksesi voisit voittaa nuo luonnonesteet … tukkeja ja kiviä ei ole niinkään mahdoton järkyttää sijoiltaan…"
"Mutta monet kivet täytyy silloin räjähyttää rikki", vastasi Sven ja hänen ääneensä tuli outo, synkkä sointu.
Ester huokasi syvään. Häneen koski tuskallisesti tällä hetkellä Bengtin vuoksi, niin että hänestä milt'ei tuntui, että Sven oli kova isäänsä kohtaan.
"Rakas poikani", sanoi hän hellän nuhtelevalla äänellä, "rukoile sitte Jumalaa, että Hän 'räjähyttää' ne rikki, sillä Hän siihen kykenee, sen tiedän omasta kokemuksestani. Ja tiedän myös, miten sanomattomasti isä sinua rakastaa ja että hänen ankaran pintansa alla on paljon tunnetta ja hyvyyttä. Hae se esiin, Sven, muista, mistä äsken pyysit saada runoilla ihmisille! Alota nyt!"
"Niin, äiti, minä tahdon, minä tahdon!" huudahti Sven, nostaen äidin käden huulilleen, "Isä parka — tahdon nähdä sen, mikä hänessä on parasta, tahdon koettaa kuunnella, eikö kuulune 'kellojen kaikua' hänenkin kovan pintansa takaa!"
Mutta hyvistä päätöksistään huolimatta ei Sven voinut voittaa vastenmielisyyttään puhua isälle tulevaisuudenaikeistaan. Hän tiesi, ett'ei hän tapaisi ymmärtämistä, ja hänen hienotunteinen, vapautta rakastava luonteensa arasteli vastarintaa ja ankaria, epämiellyttäviä sanoja, joita oli tuleva hänen osakseen. Ja kuta pitemmälle aika kului, sitä selvemmin hän tunsi, ett'ei hän voisi sanoa mitään, ennenkuin tulisi hetki, jolloin puhumisen pakko nostaisi sanat hänen huulilleen.
Ester koetti monasti tutustuttaa Bengtiä Svenin elämään, niin, kerran hän suoraan sanoi olevansa varma, ett'ei Svenillä ollut halua ja ett'ei hän liioin kelvannut liikemieheksi; mutta Bengt ei jatkanut keskustelua, hän joko heti jätti sen sikseen tai vastasi vain kylmästi ja torjuvasti: "Niin, sitte en voi muuta kuin sääliä häntä, sitte käy hänen elämänsä vaikeaksi ja raskaaksi; sillä tehtävästä, johon Jumala hänet on valinnut, täytyy hänen pitää vaaria."
"Mutta oletko varma, että Jumala on säätänyt lain, jonka mukaan kaikkien Falkenstern nimisten täytyy tulla liikemiehiksi?" uskalsi Ester huomauttaa.
"En, siitä en ole varma, sillä en ole typerä", vastasi Bengt kuivasti. "Mutta siitä olen sitä vastoin varma, että Jumala on säätänyt tunnollisuuden ja itsekieltäymisen lain, ja kun Jumala on antanut siunauksensa jollekin suvulle, niinkuin Hän sen on antanut meille, silloin on hänen tarkotuksensa, että me kiitollisina ja ahkeruudella hoidamme hyvin sitä, minkä Hän meille on uskonut…"
"Mutta, rakas Bengt, jos nyt Svenin mieli tekee lukumieheksi, jos hänellä on selvä taipumus opintojen harjottamiseen…"
"Sellaisia taipumuksia ei ole vielä kellään Falkensterneistä ollut", katkaisi Bengt lyhyesti, "se on hänessä vain mielikuvitusta, ei muuta. Oli minullakin nuoruudessani lapsellinen kiihko: tahdoin antautua sotilasuralle; mutta siihen tarttui isäni käsiksi ja tukahutti sen jo kapaloihinsa, aivan niinkuin minäkin aion tehdä Svenin lukukiihkolle. Ja koko elämäni ijän olen ollut isälle kiitollinen hänen teostaan, ja niin on Svenkin kerran oleva minua kohtaan. Meillä Falkensterneillä on jo vuosisatoja olleet käytännölliset taipumukset, olemme olleet kunnon sotilaita ja maanviljelijöitä, ja nyt on Jumala meitä siunannut ja kohottanut sukumme maamme rikkaimpain ja vaikutusvaltaisimpain joukkoon. Jumalan avulla voittaa Sven nuoruudenhaaveilunsa, niinkuin minä omani, ja on tottelevaisena ja tunnollisena käyvä tietä, jonka Jumala niin selvästi on hänelle viitonnut."
Ester ei vastannut; hän tunsi edessänsä rautamuurin, johon hän oli vain murskaava päänsä, jos jatkoi vastaväitteitään.
Niin kului aika. Lukukausi toisensa jälkeen vierähti; Sven kohosi järjestään luokalta toiselle ja suoritti viimein ylioppilastutkinnon, saaden hyvät arvolauseet.
Ne olivat pelkän ilon ja onnen päiviä, koko elämä näytti hymyilevän Svenille, toverien ja opettajain rakkaus ja ihailu ympäröi häntä, kaikilla oli poikkeuksetta vain hyviä muistoja hänen kouluajastaan ja vanhempain säteilevät kasvot ja ilonkyyneleet valoivat kuin lämmintä auringonpaistetta hänen ajatustensa ja tunteittensa yli, joista kaikki huoli ja levottomuus olivat karkotetut. Vain Esterin sydämessä oli pieni oas, joka aina toisinaan pisti: ajatus, että ennemmin tai myöhemmin Sven ja Bengt olivat törmäävät yhteen.
Pari päivää ylioppilastutkinnon jälkeen pyysi Bengt Svenin huoneeseensa ja kutsuminen tapahtui jonkunlaisella juhlallisuudella, josta Sven heti ymmärsi, mikä oli tulossa.
"Rukoile nyt puolestani, äiti", sanoi hän Esterille, kun hän astui isän luo kalpeana ja silmät omituisen tummina ja syvinä, niinkuin ne tavallisesti olivat hänen ollessaan liikutettu, "nyt taistelen elämäni ensimmäisen suuren taistelun…"
Ester puristi häntä rintaansa, vasten ja kuiskasi:
"Rukoilen puolestasi, poikani, ja seuraan sinua koko sielullani…"
Kun Sven tuli isän luo, istui tämä lukemassa tavallisessa lepotuolissaan. Hän pani kuitenkin heti sanomalehden syrjään ja, osottaen istuinta vastapäätä omaa tuoliaan, virkkoi:
"Istuhan, poikani, niin saamme jutella. Meidän on tärkeitä asioita punnittava, sinun ja minun."
Sven ei voinut olla myhähtämättä; isän tavassa oli jotain melkein kuninkaallisen alentuvaista, kun hän matkimattomalla kädenliikkeellä viittasi poikaansa istuutumaan. Mutta Sven istuutui — kaikkea muuta kuin kuninkaallisesti — tuolin syrjälle ja toivoi, että olisi voinut hiipiä johonkin nurkkaan niin kauas kuin suinkin…
"Niin, rakas Sven", alkoi Bengt, "sinä olet suorittanut hyvän tutkinnon ja päättänyt onnellisesti vierähtäneen opintoajan. Olet tuottanut kunniaa ja iloa vanhemmillesi — Herra on toteuttava sinun elämässäsi neljännen käskyn lupauksen. Kulje vain yhä edelleen oikeaa tietä ja, ennen kaikkea, saakoon Herra yhä ja yhä enemmän sydämesi omakseen! Emme ole tähän asti paljon puhuneet tulevaisuudestasi — kummallakin lienee ollut oma syynsä vaikenemiseen. Minä puolestani tuumin, että niin kauan kuin harjotit opintoja, saisit kokonaan antautua niihin, ja hyvä tulos, jonka olet saavuttanut, on osottanut, ett'ei harkintani ollut väärä. Mutta nyt on tulossa toiset ajat, syntyperäinen asemasi asettaa sinulle suuria ja vakavia vaatimuksia. Ehdottaisin kuitenkin, että matkustat vuodeksi ulkomaille ja opit kieliä, ennenkuin rupeat erikoisseikkoja myöten ottamaan selkoa liikkeestä, jonka johtajana toivon kuollessani sinut näkeväni…"
Sven oli isän pitkän, jonkunlaisella kaunopuheisella juhlallisuudella esitetyn puheen aikana istunut liikkumatta, maahan katsellen, kädet hillityn hermostuneessa liikkeessä. Hänen hempeä, huoleton luonteensa ja juurtunut tapa heti notkeana ja arkana taipua isän tahtoon vaikuttivat lamauttavasti hänen koko olemukseensa tässä hänen ensi taistelussaan oikeutensa puolesta. Hän oli aivan kalpea ja tunsi, kuinka tuo onneton 'tulppa' pyrki tukkimaan kurkkua. Hän toivoi, että olisi voinut juosta tiehensä, että olisi tapahtunut jotain, joka vaikkapa hetkeksikin olisi siirtänyt välttämättömän yhteentörmäyksen hetken; mutta mitään ei sattunut, kaikki hänen ympärillään oli niin virheetöntä ja sopusointuista kuin suinkin ja aika edistyi järkähtämättömästi. Nyt vaikeni isä, nyt täytyi hänen itsensä puhua!…
"Isä", sanoi hän ja hänen värisevä äänensä kuului paksulta ja kovalta, kun hän sitä yritti hallita, "minun täytyy sanoa suoraan, että … että … minä tarkotan, ett'en voi täyttää toiveita, joita minuun kiinnität, isä … minulta puuttuu sekä halua että kykyä antautua liikealalle…"
Bengt teki vähäisen, torjuvan kädenliikkeen.
"Tuota vastaväitettä odotin ja olen siksi heti valmis osottamaan sen vääräksi. Sekä Åke Henning että minä toimme nuoruudessamme esiin samanlaisia vastaväitteitä omain isäimme toivomuksia vastaan, se kuuluu nuoruuteen. Minä uneksin sapelia, ja epoletteja, Åkella lienee ollut valtiomiestuumia, mutta molempain onneksi jätettiin ne omaan arvoonsa. Toivon, että sinun tuumaisi kohtalo on samanlainen. Se, joka kuten sinä on saanut hyvät arvosanat niissäkin aineissa, joihin hänellä ei ole taipumusta, on sillä osottanut, että hänellä ei ole ainoastaan päätä, vaan myös luonnetta. Koko lapsuutesi viittaa sitä paitsi siihen, että sinä olet tunnollisen miehen alku. Jos nyt petät toiveet, kun ensimmäisen kerran sinulta enemmän vaaditaan, niin ei se riipu kyvyn, vaan hyvän tahdon puutteesta, kuuliaisuuden puutteesta Jumalan käskyä kohtaan…"
"Ei, isä, sinä ymmärrät minua väärin!" huudahti Sven, joka jään murruttua oli käynyt rohkeammaksi. "Ei nyt ole kysymys 'hyvästä tahdosta' tai 'lahjoista', vaan seikka on semmoinen, että minulla on yhtä vähän taipumusta liikealalle, ymmärrän siitä yhtä vähän kuin epäsoitannollinen ihminen sävelistä. Siis ei se myöskään voi huvittaa minua tai herättää harrastustani. Minusta tulisi huono liikemies, joka kehnosti täyttäisi velvollisuutensa ja varmaan sirottaisi rahat tuuleen. Ja saat suoda anteeksi, isä, mutta en voi ymmärtää olevan mitään syytä, miksi puskisin pääni mahdottomuuksiin, miksi ponnistaisin tahtoani ja tekisin väkivaltaa taipumuksilleni tullakseni huonoksi liikemieheksi, kun Jumala on antanut minulle muunlaisia lahjoja, joista ehkä voi toisaalla olla hiukan hyötyä."
"Et voi ymmärtää olevan mitään syytä?" toisti Bengt ivallisesti. "Minä sitä vastoin kuvittelen mielessäni, että jokaisella ihmisellä on syytä 'ponnistaa' tahtoaan koettaakseen noudattaa velvollisuutensa vaatimuksia. 'Noblesse obligé', aateluus velvottaa, sanoo eräs maallinen sananparsi; käännettynä raamatun pyhälle kielelle se kuuluu: 'Jolle paljon on annettu, siltä paljon vaaditaan'. Mikä on ollut ihmiskunnan voima, mikä — 'minä puhun ihmisten tavalla' — mikä on sitä vienyt eteenpäin kohti hyvinvointia ja varallisuutta? Ei suinkaan se, että jokainen sen jäsen on tahtonut kehittää yksityisiä pikkutaipumuksiaan ja -toiveitaan puoleen ja toiseen, vaan juuri se, että ihmiset ovat olleet alttiit arvostelemaan ihmiskunnan parasta yksilön etua korkeammaksi ja käyttämään, ehkäpä uhraamalla yksityiset toiveensa, kaikki lahjansa ihmiskunnan edistyksen ja vaurastumisen hyväksi. Niin ovat Falkensternit tehneet polvi polvelta, he ovat ennen kaikkia olleet velvollisuuden miehiä — toivon, että sinäkin olet sukuusi!"
"Tuo maistuu kovasti feodaalijärjestelmältä ja kastilaitokselta ja — mehiläiskeolta!" vastasi Sven kiivaasti. "Mutta minä en ole mehiläinen enkä hindulainen, isä; olen vapaa kristitty ihminen, ja sellaisena täytyy minun asettaa oma persoonallinen kehitykseni ensi sijaan ihmiskunnan kehityksen suhteen. Kristittynä tiedät kyllä, isä, että siinä juuri on kristinuskon suuruus, että se on antanut yksilölle olemassaolon oikeuden. Teidän teoriianne maistuvat pakanuudelta ja tekevät kansojen piirteet ikäviksi ja yksitoikkoisiksi, kun sitä vastoin persoonallisuuden voimat esille päästessään antavat niille kauneutta ja vaihtelevaisuutta…"
"Jo riittää", keskeytti Bengt käskevästi, "en tunne erittäin kostuvani kukonpoikasen esitelmistä yhteiskuntaopista. Kristittynä tiedän, että velvollisuus vaatii jokaista ihmistä nöyrtymään eikä suinkaan itseään korottamaan ja että omasta itsestään eli, kuten sinä niin suurellisesti suvaitset sanoa, oman persoonallisuutensa oikeutuksesta luopuminen on sen sijaan voitto. Älä syötä minulle sellaisia tyhmyyksiä, kuin että muka yksilöllisyydessä, opeista vaarallisimmassa ja itsekkäimmässä, olisi jotain kristinuskon hengestä; sekä se että sen puolustajat ovat perkeleestä, ja he ovat sitäkin pahemmat, koska he ovat lainanneet kristinuskon vaipan verhokseen… 'Kansojen piirteitten kauneus ja vaihtelevaisuus', käyttääkseni runollista kuvakieltäsi, samoin kuin sukujen ja heimojenkin, johtuu päinvastoin siitä, että yksilö osaa antaa elämänsä saadakseen sen takaisin yleisen hyvän muodossa. Ja etkö ymmärrä, että sellainen asema, kuin meidän, maksaa säilyttämisen vaivaa, että Vångan kaltainen tehdasliike on suurenmoinen laitos, jota holhoamaan Jumala syntymästä saakka on sinut valinnut? Etkö käsitä, että olisi suorastaan onnettomuus maalle, jos moinen jättiläisliike, kuin meidän, sortuisi, myytäisiin ja joutuisi vieraisiin käsiin? Työmiehemme ovat malliväkeä, ylimysjoukko, ylpeä ja itsetietoinen arvostaan, jokainen elää hyvässä, onnellisessa asemassa, olemme hankkineet heille oivalliset asunnot, heillä on lukusaleja ja kirjastoja, on kappeli, sairastupa, vanhuskoti… Herra on kaikilla aloilla siunannut työtäni … ja sinä, ainoa poikani, jonka syntymä oli elämäni onnellisin hetki, sinä kieltäydyt vastaanottamasta perintöä, jonka tahdon sinulle antaa…"
Hän vaikeni; hän oli niin liikutettu, että huulet vapisivat ja silmät olivat kosteat kyynelistä. Samoin oli Svenkin; jäykän, ylpeän isän mielenliikutus vaikutti häneen syvästi.
"Minuun koskee", mutisi hän, "että huomaan pahottaneeni sinua, isä, mutta en voi siihen mitään. En kelpaa liikettä hoitamaan; koko olemukseni nousee vastarintaan, ja siksi paljon on minussa velvollisuudentuntoa, että tiedän oikeammaksi kieltäytyä tehtävästä kuin hoitaa sitä huonosti…"
Bengt ei vastannut; hän nousi kiivaasti ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla. Hetken päästä hän seisahtui Svenin eteen, joka myös oli jättänyt paikkansa, ja sanoi ivallinen väre äänessään:
"No, mihin aiot käyttää lahjojasi, koska isäsi ja iso-isäsi ammatti on sinulle liian halpa?"