Näkyjä ja tyhmiä unelmia! Sanoin itselleni, että jos nyt saisin ruokaa, kiihtyisin jälleen, saisin samanlaisen kuumeen aivoihini ja monia hulluja päähänpistoja, joiden kanssa joutuisin kamppailemaan. En kärsinyt ruokaa, en ollut sillä päällä, se oli minun erikoisuuksiani, merkillisiä ominaisuuksiani.
Ehkäpä keksitään keino yösijan saamiseksi, kun ilta alkaisi lähestyä. Eihän sillä ollut kiirettä, pahimmassa tapauksessa voisin mennä jonnekin metsään, olihan koko kaupungin ympäristö käytettävissäni, eikä ilmassa ollut pakkasasteita.
Ja meri keinui tuolla ulkona raskaan rauhallisesti, laivat ja kömpelöt, leveäkeulaiset proomut kyntivät sen lyijynkarvaista pintaa, saattoivat väreitä oikealle ja vasemmalle ja kulkivat eteenpäin, savupiippujen pöllyttäessä savua kuin tyynyjä ilmaan ja koneiden jyskeen kuuluessa heikosti nihkeässä ilmassa. Ei ollut auringonpaistetta eikä tuulta, puut takanani olivat melkein märät, penkki, millä istuin, oli kylmänkostea. Aika kului, istua nuhjotin, väsyin ja selässäni tuntui hiukan kylmää väristystä, hetkisen kuluttua tunsin, että silmäni alkoivat painua umpeen. Ja minä annoin niiden painua…
Kun heräsin, oli ympärilläni pimeää, hyppäsin pystyyn pökerryksissäni ja kylmästä väristen otin pakettini ja läksin astelemaan. Astelin yhä nopeammin ja nopeammin tullakseni lämpimäksi, pieksin itseäni käsilläni, hieroin sääriäni, jotka olivat miltei tunnottomat, ja saavuin paloaseman luo. Kello oli yhdeksän, olin nukkunut monta tuntia.
Minnekähän minä oikeastaan hommautuisin? Jossakinhan minun täytyisi olla. Seison siinä ja töllistelen paloasemalle ja tarkastelen, saattaisiko päästä johonkin käytävään, varron hetkeä, jolloin vahtimies kääntäisi selkänsä. Astelen portaita ylös ja aion ruveta juttelemaan miehen kanssa, hän kohottaa heti kirveensä kunniantekoon ja odottaa, mitä minulla olisi sanottavaa. Tuo kohotettu kirves, jonka terä on käännetty minua kohti, vaikuttaa kuin kylmä isku hermoihini, joudun äänettömäksi pelosta tuon aseellisen miehen edessä ja vetäydyn vaistomaisesti takaisin. En virka mitään, väistyn vain kauemmas hänestä, pelastaakseni nokkani nostan käden otsalleni ikään käin olisin unohtanut jotakin ja luikin pois. Kun jälleen seisoin katukäytävällä, tunsin kuin pelastuneeni suuresta vaarasta. Ja minä kiiruhdin tieheni.
Viluisena ja nälkäisenä, yhä enemmän ja enemmän masentuneena astelin Karl Johanin katua ylöspäin, aloin kiroilla sangen äänekkäästi enkä välittänyt, jos joku sattui kuulemaankin. Suurkäräjätalon luona, juuri ensimmäisen leijonan kohdalla muistan äkillisestä mielleyhtymästä erään tuntemani maalarin, nuoren miehen, jonka olin pelastanut saamasta korvapuustia Tivolissa ja jonka luona kerran myöhemmin olin käynyt. Napsautan sormiani ja lähden Tordenskjoldin kadulle, löydän oven, jonka ulkopuolella oli kortissa nimi C. Zacharias, ja koputan.
Hän tuli itse ulos, hän tuoksui oluelle ja tupakalle niin että pahaa teki.
"Iltaa!" sanoin.
"Iltaa! Tekö se olette? No, mutta mitä hittoa te näin myöhään tulette? Se ei tee edullista vaikutusta lampunvalossa. Olen lisännyt siihen heinähaasian sitten viime näkemän ja tehnyt pari muutosta. Teidän täytyy nähdä se päivällä, nyt ei maksa vaivaa yrittääkään."
"Anna minun nähdä se kuitenkin", sanoin, en muuten muistanut, mitä kuvaa hän tarkoitti.
"Aivan mahdotonta!" vastasi hän. "Se näyttää kokonaan keltaiselta! Ja sitten vielä" — hän lähestyi minua ja lausui kuiskaten — "minulla on pieni tyttö luonani tänä iltana, joten se ei mitenkään sovi."
"No, niin ollen ei siitä voi olla puhettakaan."
Vetäydyin takaisin, sanoin hyvää yötä ja läksin.
Ei siis sittenkään ollut muuta keinoa kuin mennä jonnekin metsään. Kunpa vain maa ei olisi ollut niin kostea! Taputtelin peittoani ja tunsin yhä enemmän ja enemmän mukautuvani ajatukseen, että minun pitäisi nukkua ulkona. Olin niin kauan kiusannut itseäni hakemalla yösijaa kaupungista, että olin vallan väsynyt ja ikävystynyt koko hommaan, oli miellyttävä nautinto rauhoittua ja heittäytyä vetelehtimään kaduilla, ajattelematta niin mitään. Menin katsomaan yliopiston kelloa ja näin, että se oli kymmenen, sieltä läksin astelemaan läpi kaupungin. Eräässä paikassa Haegdehaugella seisoin hiljaa erään talouskaupan edustalla, jonka ikkunassa oli näytteillä ruokatavaroita. Kissa nukkui pyöreän ranskanleivän vieressä, sen takana oli pölyinen kannu ja useita laseja täynnä ryynejä. Seisoin siinä hetkisen katsellen noita ruokatavaroita, mutta kun minulla ei ollut varoja ostaa mitään, käännyin äkkiä poispäin ja jatkoin kulkuani. Astelin hyvin hiljaa, kuljin ohi Majurinmajan, astelin edelleen, yhä edelleen, tuntikausia, ja tulin vihdoin pyökkimetsään.
Täällä poikkesin tiepuoleen ja istahdin lepäämään. Sitten ryhdyin etsimään itselleni sopivaa paikkaa, aloin keräillä hiukan kanervia ja katajia ja laitoin vuoteen eräälle mäentöyräälle, missä oli jokseenkin kuivaa, avasin pakettini ja otin peiton esille. Olin väsynyt pitkästä kävelymatkasta ja kävin heti pitkäkseni. Kääntelehdin ja vääntelehdin monta kertaa, ennen kuin sain mukavan asennon, korvaani särki, se oli hiukan turvonnut köydeniskun jälkeen, enkä voinut levätä sillä puolen. Riisuin kengät jaloistani ja panin ne pään alle ja niiden päälle Sembiltä saamani paperin.
Ja pimeän suuri tunnelma lepäsi ympärilläni, kaikki oli hiljaista, kaikkityynni. Mutta ylhäällä korkeudessa suhisi ikuinen laulu, ilman sävel, tuo kaukainen, yksitoikkoinen suhina, joka ei koskaan vaikene. Kuuntelin niin kauan tuota loputonta, sairasta suhinaa, että pääni alkoi mennä pyörälle, se oli varmaankin pyörivien maailmojen sinfoniaa, tähtien, jotka ryhtyivät laulamaan…
"Mitä vielä!" sanoin ja nauroin ääneen virkistyäkseni, "nehän ovat huuhkajia, jotka huhuilevat Kaanaassa!"
Ja minä nousin ja heittäydyin pitkäkseni jälleen, panin kengät jalkaani, kuljeskelin pimeässä ja rupesin pitkäkseni uudelleen, kamppailin ja taistelin vihan ja pelon kanssa aivan aamutunneille saakka, jolloin vihdoin uinahdin uneen.
Oli kirkas päivä, kun avasin silmäni, ja minulla oli sellainen tunne, että päivä oli melkein puolessa. Panin kengät jalkaani, laitoin peiton jälleen pakettiin ja läksin takaisin kaupunkiin. Aurinkoa ei näkynyt tänäänkään, ja olin viluinen kuin koira, jalkani olivat puutuneet, ja silmäni alkoivat vuotaa kuin ne eivät olisi sietäneet päivänvaloa.
Kello oli kolme. Nälkäni alkoi käydä aika ankaraksi, olin väsynyt ja oksentelin hiukan siellä täällä piilopaikoissa. Pistäydyin höyrykeittiöön, luin taulun ja kohautin huomiota herättävästi olkapäitäni, ikään kuin puolisuolainen liha ja läski ei kelpaisi minulle; sieltä tulin rautatietorille.
Tunsin äkkiä merkillistä sekavuutta päässäni, astelin edelleen enkä aikonut siitä välittää, mutta se tuli yhä pahemmaksi ja viimein minun täytyi istahtaa eräälle portaalle. Koko sielussani tapahtui muutos, ikään kuin jokin siirtyisi syrjään sisimmässäni, tai jokin esirippu, jokin kudos aivoissani menisi rikki. Huokasin pari kertaa ja jäin ihmetellen istumaan. En ollut tiedoton, tunsin selvästi, miten korvaani hiukan särki, ja kun muuan tuttava kulki ohi, nousin seisomaan ja tervehdin.
Mikä oli se uusi, kiusallinen tunne, joka nyt liittyi entisiin? Johtuiko se siitä, että olin nukkunut raa'an mullan päällä? Vai aiheutuiko se siitä, että en ollut vielä saanut aamiaista? Oikeastaan tällaisessa elintavassa ei ollut hivenenkään järkeä, kautta Kristuksen pyhän kärsimyksen en myöskään käsittänyt, minkä vuoksi minä ansaitsin tällaista vainoamista! Ja äkkiä juolahti mieleeni, että yhtä hyvin voisin tekeytyä kulkuriksi heti ja mennä sängynpeittoineni "sedän" kellariin. Voisin pantata sen yhdestä kruunusta ja saada sitten kolme soveliasta ateriaa, pysyttelisin valveilla, kunnes saisin jonkin toisen, Hans Paulille tekisin tepposet. Olin jo matkalla kellariin, mutta pysähdyin oven edessä, ravistin päätäni ja käännyin ympäri.
Sitä mukaa kuin astelin kauemmaksi, tulin yhä iloisemmaksi, että olin voittanut tämän ankaran kiusauksen. Tietoisuus siitä, että olin vielä puhdas ja rehellinen, nousi minulle päähän, täytti minut ihanalla tunteella siitä, että olin luja luonne, valkoinen majakka keskellä sameaa ihmismerta, missä hylkyjä uiskenteli. Pantata toisen omaisuutta yhdestä ruoka-ateriasta, syödä ja juoda itsellensä tuomio, tahrata sielunsa ensimmäisellä pikku kolttosella, painaa ensimmäinen musta merkki kunniallisuuteensa, nimittää itseään kulkuriksi omien kasvojensa edessä ja hävetä itseään — ei koskaan! Ei koskaan. Vakavasti se ei ollut aivoissani liikkunut, eipä se oikeastaan ollut juolahtanutkaan mieleeni, irtonaisista, harhailevista ajatuksenpätkistä ei tosiaankaan tarvinnut olla edesvastuussa, varsinkaan, kun oli hirvittävä päänsärky ja oli melkein kuoliaaksi väsynyt kantaessaan sängynpeittoa, joka oli toisen miehen omaisuutta.
Aivan varmasti ilmaantuisi jokin keino ajan pitkään! Olihan tuo Grönlandslerin kauppias, olinko minä ahdistellut häntä joka tunti päivässä sen jälkeen kun olin lähettänyt hänelle hakemukseni, olinko soittanut myöhään ja aikaisin ja oliko minut käännytetty ovelta takaisin? Tuskinpa olin oikeastaan ilmoittautunutkaan hänelle ja saanut vastausta. Sen ei tarvinnut olla aivan turha yritys, minulla oli kai ollut onni matkassa tällä kertaa, onnella oli useasti niin merkillisen mutkalliset tiet. Ja minä menin Grönlandslerille.
Viimeinen täristys, joka oli kulkenut pääni läpi, oli tehnyt minut hiukan heikoksi, astelin hyvin verkalleen ja mietiskelin, mitä sanoisin kauppiaalle. Hän oli ehkä hyvä ihminen, jos hänen päähänsä pälkähtäisi, antaisi hän mielellään minulle työstäni kruunun etukäteen pyytämättäni, sellaisilla ihmisillä saattoi olla välistä vallan erinomaisia päähänpistoja.
Pujahdin erääseen porttikäytävään ja tummensin housunpolviani syljellä, näyttääkseni hiukan siistimmältä, jätin peittoni erään laatikon taakse pimeään nurkkaan, harppasin yli kadun ja astuin tuohon pieneen kauppaan.
Siellä seisoo mies liimaamassa pusseja vanhoista sanomalehdistä.
"Haluaisin mielelläni tavata herra Christietä", sanoin.
"Minä olen", vastasi mies.
No! minun nimeni oli se ja se, olin lähettänyt hänelle paikanhakemuksen, enkä tietänyt, oliko se minua hyödyttänyt.
Hän toisti nimeni pari kertaa ja alkoi hymyillä.
"Nyt saatte nähdä!" sanoi hän ja otti paperin rintataskustaan. "Haluatteko katsoa, miten käsittelette lukuja, hyvä herra. Olette päivännyt kirjeenne vuonna 1848." Ja mies nauroi täyttä kurkkua.
Niin, se oli hiukan hullusti, sanoin nolona, se oli ajattelemattomuutta, hajamielisyyttä, minä myönnän sen.
"Nähkääs, minun täytyy saada mies, joka yleensä ei tee virheitä luvuissa", virkkoi hän. "Valitan; teidän kirjoituksenne on niin selvää, pidän muuten teidän kirjeestänne, mutta…"
Odotin hetkisen; oli mahdotonta, että tämä olisi miehen viimeinen sana. Hän ryhtyi jälleen laittelemaan pussejaan.
Niin, se oli ikävää, lausuin sitten, aivan hirvittävän ikävää; mutta eihän se tietysti enää toistuisi, eikä tuo pieni erehdys saattanut tehdä minua kokonaan sopimattomaksi kirjanpitoon yleensä?
"Ei, sitä minä en sano", vastasi hän, "mutta kuitenkin se vaikutti minuun niin paljon, että päätin samassa ottaa toisen miehen."
"Paikka on siis täytetty?" kysyin.
"Niin."
"No, herrajumala, sittenhän sen suhteen ei ole mitään tehtävissä!"
"Ei. Valitan; mutta…"
"Hyvästi!" sanoin.
Nyt kiehahti viha minussa, hehkuvana ja rajuna. Hain pakettini, purin hampaani yhteen ja törmäsin katukäytävällä rauhallisiin ihmisiin pyytämättä anteeksi. Kun muuan herra pysähtyi ja nuhteli minua käyttäytymiseni johdosta, käännyin ympäri ja ärjäisin mielettömän sanan hänelle korvaan, puin nyrkkiäni aivan hänen nenänsä edessä ja läksin menemään edelleen, paatuneena sokeasta raivosta, jota en voinut hillitä. Hän kutsui poliisikonstaapelin, enkä mitään sen mieluummin halunnut kuin saada konstaapelin käsiini hetkiseksi, hiljensin tarkoituksellisesti kulkuani antaakseni hänelle tilaisuuden saavuttaa minut, mutta hän ei tullut. Oliko siinäkään mitään järkeä, että ihmisen kaikkien hartaimpien ja uutterimpien yritysten piti epäonnistua? Miksi olin siis kirjoittanut 1848? Mitä tuo kirottu vuosiluku minua liikutti? Nyt kuljeskelin täällä nälissäni, niin että suoleni kerääntyivät kiehkuraan kuin käärmeet, eikä missään paikassa ollut kirjoitettu, että päivän pitkään jäisi hiukan ruokaa tähteeksi. Ja sitä mukaa kuin aika kului tulin henkisesti ja ruumiillisesti yhä tyhjemmäksi ja alennuin päivä päivältä kunniattomampiin tekoihin. Valehtelin punastumatta, riistin köyhiltä ihmisiltä huoneen vuokran, kamppailin mitä kehnoimpien ajatusten kanssa anastaakseni toisten sängynpeittoja, tein kaikkea tätä tuntematta katumusta, ilman pahaa omaatuntoa. Sisimpääni alkoi ilmestyä mätäpilkkuja, mustia sieniä, jotka levisivät leviämistään. Ja ylhäällä taivaassa istui Jumala pitäen valvovan silmänsä suunnattuna minua kohti ja katsoen, että sortumiseni tapahtui taiteen kaikkien sääntöjen mukaisesti, tasaisesti ja verkalleen, keskeytymättä. Mutta helvetin kuilussa kulkivat perkeleet harjakset pystyssä kiukuissaan siitä, että kesti niin kauan, ennen kuin tein oikein suursynnin, anteeksiantamattoman synnin, jonka takia Jumalan vanhurskaudessaan täytyisi syöstä minut alas.
Joudutin askeliani, tein äkkiä käännöksen vasemmalle ja tulin kiihtyneenä ja kiukkuisena valaistuun, koristettuun porraskäytävään. En pysähtynyt hetkeksikään, mutta porraskäytävän koko omituinen ulkoasu tunkeutui silmänräpäyksessä tietoisuuteeni, jokainen pikku seikka ovissa, koristeet, kiveys ilmestyi selvästi tajuntaani juostessani portaita ylös. Soitin kiivaasti kolmannen kerroksen ovikelloa. Miksi minun piti pysähtyä juuri tässä kerroksessa? Ja miksi minun piti tarttua juuri tuohon kellonnuoraan, joka oli kauimpana portaista?
Nuori nainen yllään harmaa, mustalla koristettu puku tuli avaamaan; hän katseli hetkisen minua hämmästyneesti, pudisti sitten päätään ja sanoi:
"Ei, meillä ei ole mitään tänään." Ja hän näytti aikovan sulkea oven.
Minkä vuoksi olinkaan häirinnyt tuota ihmistä? Hän luuli minua epäilemättä kerjäläiseksi, ja minä tulin äkkiä kylmäksi ja rauhalliseksi. Otin hatun päästäni ja kumarsin kunnioittavasti ja ikään kuin en olisi kuullut hänen sanojaan ja lausuin hyvin kohteliaasti:
"Pyydän anteeksi, neiti, että soitin niin rajusti, en tuntenut kelloa. Täällähän pitäisi olla sairas herra, joka on ilmoittanut ottavansa miehen työntämään itseään vaunuissa?"
Hän seisoi hetkisen harkiten tuota valheellista keksintöä ja näytti tulevan epätietoiseksi minusta.
"Ei", sanoi hän lopulta, "ei täällä ole ketään sairasta herraa."
"Eikö? Vanhahkoa herraa, kahden tunnin ajelu päivässä, neljäkymmentä äyriä tunnilta?"
"Ei."
"Sitten pyydän jälleen anteeksi", sanoin, "hän on kenties ensimmäisessä kerroksessa. Olisin vain suositellut erästä miestä, jonka tunnen ja jota kohtaan tunnen mielenkiintoa. Nimeni on Wedel-Jarlsberg." Ja minä kumarsin jälleen ja vetäydyin takaisin. Nuori nainen sävähti tulipunaiseksi, hämillään kun oli hän ei osannut liikahtaa paikaltaan, vaan seisoi tuijottaen jälkeeni, kun astelin portaita alas.
Rauhallisuuteni oli palannut, ja pääni oli selvä. Naisen sanat, ettei hänellä ollut minulle mitään annettavaa tänään, vaikutti kuin kylmä suihku. Niin pitkällä siis oltiin, että kuka hyvänsä saattoi ajatuksissaan osoittaa minua ja sanoa itsekseen: tuossa kulkee kerjäläinen, yksi niistä, joille viskataan ruokaa ihmisten ovilta!
Möllerin kadulla pysähdyin erään ruokalan edustalle ja vedin sieraimiini sisällä paistettavan lihan raikasta tuoksua; minulla oli jo käsi rivassa ja halusin mennä sisälle ilman asiaa, mutta peruutin ajoissa aikeeni ja menin pois paikalta. Tullessani Suurtorille ja etsiessäni paikkaa, missä voisin levätä hetkisen, havaitsin, että kaikki penkit olivat täynnä ihmisiä, ja minä hain turhaan hiljaista paikkaa, minne voisin istahtaa. Tietysti! sanoin synkästi itsekseni, tietysti, tietysti! Ja niin läksin jälleen kävelemään. Poikkesin basaarikulmauksessa olevan vesisuihkun luo ja join kulauksen vettä, astelin uudelleen, liikuin eteenpäin askel askelelta, viivyttelin kauan jokaisen kaupanikkunan ääressä, pysähdyin seuraamaan katseellani jokaista ohikulkevaa vaunua. Tunsin päässäni hehkuvaa kuumuutta, ja ohimoillani jyskytti hiukan kummallisesti; vesi, minkä olin juonut, teki hyvin pahan vaikutuksen, kävellessäni oksentelin kadulle vähän sinne, vähän tänne, jotta sitä ei olisi huomattu. Niinpä tulin sitten Kristuksen kirkon hautausmaalle. Laskeuduin istumaan kyynärpäät polviin nojaten ja pää käsien varassa; näin kyyrysilläni minun oli hyvä olla enkä enää tuntenut pientä kaivavaa tunnetta rinnan alla.
Muuan kivenhakkaaja oli vatsallaan erään suuren graniittilevyn päällä ja hakkasi nimikirjaimia; hänellä oli siniset silmälasit ja hän muistutti erästä tuttavaani, jonka melkein olin unohtanut, erästä pankkimiestä, jonka joitakin aikoja sitten olin tavannut Oplandin kahvilassa.
Jospa vain voisin purra hävyltä hännän ja kääntyä hänen puoleensa, kertoa hänelle suoraan totuuden, että aloin olla jokseenkin vähissä varoissa ja että minun oli vaikea pysytellä hengissä! Voisin antaa hänelle parturikirjani… Hitto soikoon, parturikirjani! Lippuja melkein kruunun edestä! Haeskelen hermostuneesti tätä kallisarvoista aarretta. Kun en löydä sitä tarpeeksi joutuin, hypähdän pystyyn, etsin otsa hiessä, löydän sen vihdoin rintataskun pohjalta, toisten puhtaiden ja kirjoitettujen, arvottomien paperien joukosta. Lasken nuo kuusi lippua moneen kertaan, edestä ja takaa, minä en niitä paljon tarvinnut, saattoihan olla oikku, päähänpisto, etten viitsinyt enää ajauttaa partaani. Olisin autettu puolella kruunulla, valkoisella puolen kruunun rahalla! Pankki suljettiin kello kuusi, voisinhan vartoa miestä Oplandin ulkopuolella siinä seitsemän — kahdeksan tienoissa.
Istuin kauan aikaa iloiten tästä ajatuksesta. Aika kului, tuuli heilutteli ankarasti ympärilläni olevia kastanjoita, ja päivä alkoi kallistua iltaan. Eiköhän sentään ollut hiukan pikkumaista tarjota kuutta parturilippua nuorelle herralle, joka oli pankissa? Hänellä oli ehkä pari täysinäistä parturikirjaa taskussaan, ehkäpä hienompia ja puhtaampia lippuja kuin minun, kenpä sen tiesi. Ja minä haeskelin kaikista taskuistani useampia esineitä, joita voisin antaa mukaan, mutta en löytänyt mitään. Avasin kaulukseni, suuren etumuksen, joka peitti puolet rintaani, puhdistin sen huolellisesti ja käärin valkoiseen kirjoituspaperiin, parturikirjan panin mukaan. Sitten läksin hautausmaalta ja menin Oplandin kahvilan edustalle.
Raatihuoneen kello oli seitsemän. Liikuskelin kahvilan läheisyydessä, kuljin edestakaisin rauta-aitauksen sivustaa ja pidin tarkasti silmällä kaikkia ovessa kulkevia. Vihdoin kahdeksan tienoissa näin sen nuoren miehen, reippaana ja sirona astelevan mäkeä ylös ja suuntaavan kulkunsa kahvilan ovea kohti. Sydämeni lepatti kuin pikku lintu rinnassani, kun huomasin hänet, ja minä hyökkäsin hänen eteensä tervehtimättä.
"Puoli kruunua, vanha ystävä!" sanoin rohkeasti, "tässä — kai tässä on korvaukseksi", ja minä pistin sen pikku paketin hänen käteensä.
"Ei ole!" sanoi hän, "ei kautta Jumalan, minulla ei ole!" ja hän avasi rahakukkaronsa aivan silmieni edessä. "Olin ulkona eilen illalla ja jouduin rahattomaksi! uskokaa minua, minulla ei ole."
"Niin, niin, rakas ystävä, niinhän se on!" vastasin ja uskoin hänen sanojaan; eihän hänellä ollut syytä valehdella niin pienessä asiassa; minusta näytti myös kuin olisivat hänen siniset silmänsä olleet melkein kosteat kun hän tutki taskujaan eikä löytänyt mitään. Vetäydyin takaisin. "Anteeksi sitten!" sanoin, "olin vain pikku pulassa."
Olin jo hyvän matkan päässä kadulla, kun hän huusi jälkeeni, että olin unohtanut paketin.
"Pitäkää se, pitäkää se!" vastasin, "sen te kyllä ansaitsette! Siinä on vain pari pikku esinettä, mitättömyyksiä — melkein kaikki, mitä omistan." Ja minä tulin liikuttuneeksi omista sanoistani, ne kuulostivat niin lohduttomilta tässä hämärtyvässä illassa, ja minä ratkesin itkuun…
Tuuli raikastui, pilvet kulkivat kiivasta vauhtia taivaalla, ja ilma tuli yhä kylmemmäksi sitä mukaa kuin pimeni. Astelin itkien koko kadun loppuun saakka, surkuttelin yhä enemmän itseäni ja toistin kerran toisensa jälkeen paria sanaa, huudahdusta, joka jälleen kohotti kyynelet esiin, kun ne olivat jo alkaneet lakata. Herrajumala, miten kärsin! Herrajumala, miten kärsin!
Kului tunti, kului verkalleen ja hitaasti. Pysyttelin kauan aikaa Torikadulla, istuin portailla, pujahdin porraskäytäviin, kun joku kulki ohi, seisoin tuijottaen mitään ajattelematta valaistuihin kauppoihin, missä ihmiset liikkuivat tavarain ja rahojen keskellä, lopulta löysin rauhallisen paikan lantakasan takaa kirkon ja basaarien väliltä.
Ei, minä en voinut mennä metsään tänä iltana, käyköön miten tahansa, minulla ei ollut siihen voimia, ja matka oli liian pitkä. Tahdoin antaa yön kulua miten tahansa, ja jäädä tänne, missä olin; jos tulisi kovin kylmä, voisin kävellä kirkon luona, en aikonut sen enempiin puuhiin ryhtyä. Ja minä nojauduin taaksepäin ja torkuin.
Häly ympärilläni laimeni, kaupat suljettiin, jalankulkijani askelia kuului yhä harvemmin, ja vähitellen kaikki ikkunat pimenivät…
Avasin silmäni ja huomasin olennon edessäni. Kiiltävät napit, jotka loistivat vastaani, saattoivat minut aavistamaan, että se oli konstaapeli, miehen kasvoja en voinut nähdä.
"Hyvää iltaa!" sanoi hän.
"Hyvää iltaa!" vastasin ja tulin pelokkaaksi. Nousin hämilläni. Hän seisoi hetkisen liikkumattomana.
"Missä te asutte?" kysyi hän.
Mainitsin tottumuksesta ja sen enempää ajattelematta vanhan osoitteeni, sen pienen ullakkohuoneen, josta olin lähtenyt.
Hän seisoi jälleen hetkisen.
"Olenko tehnyt jotakin hullua?" kysyin peloissani.
"Eipä suinkaan!" vastasi hän. "Mutta teidän pitäisi nyt mennä kotiin, on kylmä levätä täällä."
"Niin, se on totta, tuntuu hiukan kylmältä."
Ja minä sanoin hyvää yötä ja suuntasin vaistomaisesti kulkuni vanhaa asuntoani kohti. Jos vain menettelisin varovasti, voisin kyllä päästä sinne kenenkään kuulematta; siellä oli kaikkiaan kahdeksan porrassarjaa, ja vain kaksi ylintä narisi askelten alla.
Riisuin kenkäni alhaalla portaissa ja astelin ylös. Oli hiljaista kaikkialla; toisesta kerroksesta kuului kellon verkkaisaa tikitystä ja hiukan lapsen itkua, sitten en kuullut mitään. Löysin oveni, nostin sitä hiukan saranoissa ja avasin sen ilman avainta totuttuun tapaani, menin huoneeseen ja vedin oven jälleen äänettömästi kiinni.
Kaikki oli samassa kunnossa kuin sieltä lähtiessäni, uutimet ikkunoissa oli työnnetty syrjään ja sänky oli tyhjänä; pöydällä häämötti paperia, se oli ehkä kirjeeni emännälle; hän ei siis ollut käynytkään täällä sen jälkeen kun olin lähtenyt. Hapuilin kädelläni tuota valkoista paikkaa ja tunsin ihmeekseni, että se oli kirje. Kirje? Vien sen ikkunan luo, tutkin niinkuin siinä pimeässä oli mahdollista noita epäselviä kirjaimia ja löydän siitä vihdoin oman nimeni! Ajattelin: vastaus emännältä, kielto astua enää huoneeseen, jos haluaisin yrittää takaisin!
Ja verkalleen, hyvin verkalleen poistun jälleen huoneesta, kannan kenkiä toisessa kädessä, toisessa kirjettä ja peittoa kainalossa. Kiristän ja puren hampaitani narisevilla portailla, pääsen onnellisesti ja hyvin alas noista kaikista portaista ja olen jälleen ulko-oven luona.
Panen taas kengät jalkaani, käytän paljon aikaa nauhojen kiinnittämiseen, istunpa hetkisen hiljaa saatuani ne kiinni, tuijotan mitään ajattelematta eteeni ja pidän kirjettä kädessäni.
Sitten nousen ja lähden.
Kadulla jonkin matkan päässä hehkuu kaasulyhty, menen aivan valon alle, nostan pakettini lyhtytolppaa vasten ja avaan kirjeen. Kaiken tämän teen hyvin verkalleen.
Tuntuu kuin valovirta syöksähtäisi rintaani, ja minä kuulen päästäväni pienen huudahduksen, mielettömän iloäänen: kirje oli päätoimittajalta, alakertajuttuni oli hyväksytty, oli juuri mennyt latomoon! "Muutamia pieniä muistutuksia… korjannut pari oikeinkirjoitusvirhettä… kyvykkäästi tehty… painetaan huomenna, kymmenen kruunua."
Minä nauroin ja itkin, läksin juosta riehkaisemaan katua pitkin, pysähdyin ja satutin polveni, kiroilin ja pauhasin ankarasti tyhjänpäiväisille. Ja aika kului.
Koko yön, aivan valoisaan aamuun saakka, keljuilin kadulla, tyhmänä ilosta, ja toistin: Kyvykkäästi tehty, siis pieni mestariteos, neron tuote. Ja kymmenen kruunua.
TOINEN OSA
Pari viikkoa myöhemmin olin eräänä iltana ulkona.
Olin jälleen istunut hautausmaalla ja kirjoitellut artikkelia lehteä varten; sitä hommaillessani kello tuli kymmenen, ilta hämärtyi ja portin sulkemisaika oli käsissä. Olin nälissäni, hyvin nälissäni; ne kymmenen kruunua olivat, ikävä kyllä, riittäneet vain lyhyen ajan; nyt oli kulunut kaksi, melkein kolme vuorokautta siitä kun olin syönyt, ja tunsin itseni hiukan väsyneeksi, rasittuneeksi kynän käyttämisestä. Minulla oli taskussani kynäveitsen puolikas ja avainkimppu, mutta ei äyrin äyriä.
Kun hautausmaan portti suljettiin, olisi minun pitänyt mennä suoraan kotiin, mutta vaistomaisesti inhoten huonettani, missä kaikki oli pimeää ja tyhjää, hylättyä läkkisepän työhuonetta, jossa vihdoin olin saanut luvan oleskella toistaiseksi, minä lorvailin edelleen, harhailin umpimähkään raatihuoneen ohi, aivan rantaan saakka, rautatiesillalla olevalle penkille, johon istahdin.
Sillä hetkellä ei mieleeni juolahtanut yhtään surullista ajatusta, unohdin tukalan tilani ja tunsin mieleni rauhoittuvan katsellessani satamaa, joka lepäsi tyynenä ja kauniina hämyssä. Vanhaan tapaan halusin ilahduttaa itseäni lukemalla läpi kirjoituksen, jonka juuri olin valmistanut ja joka kärsivistä aivoistani tuntui parhaalta, mitä olin tehnyt. Otin käsikirjoitukseni taskusta, pidin sitä aivan silmieni edessä, nähdäkseni, ja luin sivun toisensa jälkeen. Vihdoin väsähdin ja pistin paperit taskuun. Oli hiljaista kaikkialla; meri lepäsi kuin sininen helmiäinen edessäni, ja pikkulintuja lenteli äänettöminä ohitseni paikasta paikkaan. Muuan poliisikonstaapeli kävelee jonkin matkan päässä, muuten ei näy ainoatakaan ihmistä, ja koko satama lepää hiljaa.
Lasken jälleen rahani: kynäveitsen puolikas, avainkimppu, mutta ei äyriäkään. Äkkiä työnnän käteni taskuuni ja vedän paperit esille. Haen valkoisen, kirjoittamattoman lehden, ja — jumala ties, mistä sain sen ajatuksen — laitoin paperitötterön, suljin sen varovasti, niin että se näytti täysinäiseltä, ja viskasin sen kauas alas katukiveykselle; tuuli kuljetti sen vielä kauemmas, sitten se pysähtyi lepäämään.
Nyt oli nälkä alkanut ahdistaa minua. Istuin katsellen tuota valkoista paperitötteröä, joka oli ikään kuin pullollaan hopearahoista, ja kiihotin itseni uskomaan, että se todella sisälsi jotakin. Koetin arvailla summan suuruutta — jos arvaisin oikein, olisi se minun! Kuvittelin, että pienet, ihanat kymmenen äyrin rahat olisivat pohjalla ja lihavat, uurteiset kruunut päälläpäin — kokonainen paperitötterö täynnä rahaa! Katselin sitä himokkain silmin ja olin lähtemäisilläni itse sitä varastamaan.
Sitten kuulen konstaapelin yskäisevän — ja miksikä minun päähäni pälkähti tehdä samoin? Nousen ylös penkiltä ja yskäisen, ja toistan sen kolmasti, jotta hän sen kuulisi. Miten halukkaasti hän hyökkäisikään paperitötteröön käsiksi, kun hän saapuisi! Minä riemuitsin tästä kepposesta, hykertelin iloissani käsiäni ja päästelin suurenmoisia kirosanoja suustani. Kylläpä hän saisi pitkän nenän, se koira! Ehkäpä hän vajoaisi helvetin kuumimpaan kattilaan ja kidutukseen sen tepposen takia! Olin humaltunut nälästä, syömättömyys oli päihdyttänyt minut.
Parin minuutin kuluttua saapuu konstaapeli, helskyttäen rautakorkojaan katukiviin, tähyillen kaikille suunnille. Hän aikailee, hänellä on koko yö edessään, hän ei näe paperitötteröä — ei ennen kuin on aivan lähellä sitä. Silloin hän pysähtyy ja katselee sitä. Se näyttää niin valkoiselta ja arvokkaalta siinä maassa, ehkäpä pieni summa, mitä? Pieni summa hopearahaa?… Ja hän ottaa sen ylös. Hm! se on kevyt, hyvin kevyt. Ehkäpä joku kallisarvoinen höyhen, hatun koriste… Ja hän avaa sen varovasti suurilla käsillään ja tirkistää sisälle. Minä nauroin, nauroin ja iskin nyrkillä polveeni, nauroin kuin raivokas mies. Eikä niin ääntä tullut kurkustani, nauruni oli äänetöntä ja perinpohjaista, se oli harrasta kuin itku…
Sitten kuuluu jälleen kopinaa katukiveyksellä, ja konstaapeli astelee sillan yli. Istuin siellä kyynelet silmissä ja pidätin henkeäni, aivan hajamielisenä kuumeisesta riemusta. Aloin puhella ääneen, kerroin itselleni paperitötteröstä, matkin konstaapeliparan liikkeitä, tirkistin tyhjään käteeni, ja toistin toistamistani itsekseni: hän yskäisi viskatessaan sen pois! Hän yskäisi viskatessaan! Näihin sanoihin liitin uusia, ärsyttäviä lisiä, muutin koko lauseen ja kärjistin sen tällaiseksi: hän yskäisi kerran — khöhöm!
Ryhdyin muuntelemaan ja vääntelemään noita sanoja, ja ilta kului myöhäiseksi, ennen kuin hauskuuteni lakkasi. Uuvuttava rauha valtasi sitten minut, miellyttävä väsymys, jota en vastustellut. Hämärä oli käynyt pimeämmäksi, pieni vihuri kynti vakoja meren helmiäiseen; laivat, joiden mastot näin taivasta vasten, näyttivät mustine runkoineen äänettömiltä hirviltä, jotka lepäsivät harjakset pystyssä odotellen minua. En tuntenut mitään tuskaa, nälkäni oli sen poistanut, sen sijaan tunsin itseni miellyttävän tyhjäksi, koko ympäristöstä piittaamattomaksi ja iloiseksi siitä, ettei kukaan minua nähnyt. Nostin jalkani penkille ja nojasin taaksepäin, sillä tavoin saatoin parhaiten tuntea eristäytymisen koko nautinnon. Ei ollut niin pilveä mielessäni, ei yhtään epämiellyttävää tunnetta, eikä minulla ollut ainoatakaan täyttymätöntä halua tai kaipausta niin laajalti kuin ajatukseni saattoivat ulottua. Lepäsin silmät avoinna hajamielisyyden tilassa, tunsin sieluni liitelevän ihanassa kaukaisuudessa.
Edelleen ei mikään ääni häirinnyt minua; lempeä pimeys oli kätkenyt koko maailman katseeltani ja haudannut minut pelkkään rauhaan — ainoastaan hiljaisuuden yksitoikkoinen äänettömyys kuului korvissani. Ja nuo tummat hirviöt tuolla tahtoivat vetää minua luokseen, kun yö saapui, ja ne tahtoivat kuljettaa minut kauas yli meren ja kautta vieraiden maiden, missä ihmisiä ei asu. Ja ne tahtoivat viedä minut prinsessa Ylajalin linnaan, missä aavistamaton ihanuus minua odottaa, suurempi kuin kenelläkään ihmisellä on. Ja hän itse istuisi loistavassa salissa, missä kaikki on ametistista, keltaruusuista valmistetulla valtaistuimella, ja ojentaisi kätensä minua kohti, kun astuisin sisään, tervehtisi ja huutaisi tervetuloa, kun lähestyisin ja polvistuisin: tervetuloa, ritari, luokseni ja maahani! Olen sinua odottanut kaksikymmentä kesää ja kutsunut sinua kaikkina valoisina öinä, ja kun sinä olet surrut, olen minä itkenyt täällä sisällä, ja kun sinä olet nukkunut, olen minä hengittänyt sinuun kauniita unia… Ja kaunotar ottaa minua kädestä ja seuraa minua, ohjaa minua kautta pitkien käytävien, missä suuret ihmisjoukot huutavat hurraata, kautta valoisien puutarhojen, missä kolme sataa nuorta tyttöä leikkii ja hymyilee, kolmanteen kerrokseen, missä kaikki on loistavaa smaragdia. Päivä paistaa tänne sisälle, parvekkeilta ja käytäviltä kaikuvat musiikin sävelet, vastaani leyhyy tuoksuja. Pidän hänen kättään omassani, ja minä tunnen vereeni virtaavan tenhoisuuden hurjaa suloa, kiedon käsivarteni hänen vyötäisilleen, ja hän kuiskaa: ei täällä, tule vielä edemmäksi! Ja me astumme punaiseen saliin, missä kaikki on rubiinista, uhkeaan ihanuuteen, missä lyyhistyn alas. Silloin tunnen hänen käsivartensa ympärilläni, hän hengittää kasvojeni yllä, kuiskaa: tervetuloa, rakkaani! Suutele minua! Enemmän… enemmän…
Näen penkiltäni tähtiä silmieni edessä, ja ajatukseni tempautuu valojen hirmumyrskyyn…
Olin vaipunut uneen siinä levätessäni, ja minut herätti konstaapeli. Siinä istuin, armottomasti kutsuttuna takaisin elämään ja kurjuuteen. Ensi tunteeni oli hämmästys sen johdosta, että huomasin olevani ulkona taivasalla, mutta pian se vaihtui katkeraksi alakuloisuudeksi; olin itkemäisilläni surusta, että olin vielä hengissä. Oli satanut sillä aikaa kun nukuin, vaatteeni olivat aivan läpimärät, ja tunsin jäsenissäni raakaa vilua. Pimeys oli käynyt yhä synkemmäksi, vaivoin saatoin erottaa konstaapelin kasvonpiirteet edessäni.
"Soh", sanoi hän, "nouskaahan nyt ylös!"
Nousin heti; jos hän olisi käskenyt minua lepäämään vielä, olisin totellut. Olin hyvin masentunut ja aivan voimaton, lisäksi aloin melkein samassa silmänräpäyksessä jälleen tuntea nälkää.
"Odottakaas!" huusi konstaapeli jälkeeni. "Tehän jätätte hattunne, hassu! Sooh, menkää nyt!"
"Minustakin tuntui, että jotain minä aivan kuin — aivan kuin olisin unohtanut", sammalsin hajamielisenä. "Kiitos. Hyvää yötä."
Ja minä läksin tallustelemaan poispäin.
Olisipa nyt hiukan leipää! Sellainen kaunis, pieni ruisleipä, jota voisi pureskella katuja kulkiessaan. Ja minä ajattelin juuri sellaista erikoislaatuista ruisleipää, jota olisi niin sanomattoman hyvä nakerrella. Tunsin katkeraa nälkää, toivoin olevani kuollut ja kaukana, tulin kaihomieliseksi ja itkin. Kurjuudestani ei koskaan tullut loppua! Sitten äkkiä pysähdyin kadulla, poljin jalkaani kiveykseen ja kiroilin äänekkäästi. Miksikä hän olikaan minua nimittänyt? Hassuksi? Minä vielä näytän sille konstaapelille, mitä merkitsee sanoa minua hassuksi! Samalla käännyin ympäri ja läksin juoksemaan takaisin. Tunsin vereni kiehuvan vihasta. Alempana kadulla kompastuin ja kaaduin, mutta en välittänyt siitä, nousin ylös ja juoksin edelleen. Asematorilla olin kuitenkin niin väsyksissä, että en tuntenut jaksavani sillalle saakka; vihani oli sitä paitsi jo lauhtunut. Vihdoin pysähdyin levähtämään. Eiköhän ollutkin samantekevää, mitä sellainen konstaapeli oli sanonut! — Totisesti! keskeytin vihani; mutta hän ei tietänyt parempaa! Ja tämän anteeksiannon huomasin tyydyttäväksi; toistin kaksi kertaa itsekseni: hän ei tietänyt parempaa! Sitten käännyin jälleen ympäri.
Jumala, mitä sinä voitkaan keksiä! ajattelin harmissani; juosta kuin hullu tällaisilla kosteilla kaduilla pimeänä yönä! Nälkä kalvoi minua sietämättömästi eikä antanut minulle rauhaa. Nieleskelin sylkeä tyynnyttääkseni sillä tavoin nälkääni, ja minusta tuntui kuin se olisi auttanut. Olin saanut liian vähän ruokaa monien viikkojen aikana ennen tätä, ja voimani olivat viime aikoina huomattavasti riutuneet. Kun jollakin tavalla olin onnistunut saamaan hankituksi viisi kruunua, eivät nämä rahat oikein ottaneet riittääkseen niin kauan, että olisin kokonaan palautunut entiselleni ennen kuin uusi nälkäkausi alkoi minulle ja heikensi minua. Pahimmin se iski selkään ja hartioihin; vähäisen kaivamisen rinnassa saatoin vaimentaa hetkiseksi, kun yskäisin oikein ankarasti tai kun astelin hyvin etukumarassa; mutta selkää ja hartioita en voinut hallita. Minkä vuoksi elämäni ei oikeastaan ottanut kirkastuakseen? Enkö ehkä ollut yhtä oikeutettu elämään kuin kuka muu hyvänsä, kuin esimerkiksi antikvaarikirjakauppias Pascha ja höyrylaivain ekspeditööri Hennechen? Vaikka minulla ehkä ei ollutkaan jättiläisen hartioita ja kahta lujaa kättä työskennelläkseni ja vaikka kenties en ollutkaan hakenut halonhakkaajan paikkaa Möllerin kadun varrella, ansaitakseni jokapäiväisen leipäni? Olinko laiska? Enkö ollut hakenut paikkoja ja kuunnellut luentoja ja kirjoittanut artikkeleita ja lukenut ja työskennellyt yöt päivät, kuin hullu mies? Ja enkö ollut elänyt kuin saituri, syönyt leipää ja juonut maitoa, kun minulla oli paljon, leipää, kun minulla oli vähän, ja nähnyt nälkää, kun ei ollut mitään? Asuinko hotellissa, oliko minulla sarja huoneita ensimmäisessä kerroksessa? Ulkohuonerakennuksessa minä asuin, läkkisepän työpajassa, jonka Jumala ja ihmiset olivat hylänneet viime talvena, kun sinne oli tuiskunnut lunta sisälle. Joten en siis saattanut lainkaan käsittää koko juttua!
Kaikkea tätä minä kävellessäni ajattelin, eikä mielessäni ollut hiventäkään ilkeyttä tai kateutta tai katkeruutta.
Erään värikaupan edessä pysähdyin ja katsoin sisään ikkunasta; koetin lukea nimiä parin ilmaapitävän purkin kupeesta, mutta oli liian pimeä. Kiukkuisena itselleni tämän uuden päähänpiston johdosta, ja kiivaana, melkein vihaisena siitä, etten voinut päästä selville, mitä nuo purkit sisälsivät, iskin nyrkilläni kerran ikkunaan ja läksin astelemaan edelleen. Kadulla näin poliisin, kiiruhdin askeliani, menin aivan hänen luokseen ja sanoin ilman vähintäkään syytä:
"Kello on kymmenen."
"Ei, se on kaksi", vastasi hän kummastuneena.
"Ei, se on kymmenen", sanoin minä, "kello on kymmenen." Ja vihasta puhkuen astuin vielä pari askelta lähemmäksi, puin nyrkkiäni ja virkoin. "Kuulkaa, tietäkää se — kello on kymmenen!"
Hän seisoi mietiskellen hetkisen, tarkasteli minua, tuijotti hämmästellen. Vihdoin hän lausui aivan hiljaa:
"Joka tapauksessa teidän on jo aika mennä kotiin. Haluatteko, että saatan teitä?"
Tämä ystävällisyys riisti minulta aseet; tunsin kyynelien nousevan silmiini, ja kiiruhdin vastaamaan:
"Kiitos, ei! — Olen vain ollut hiukan myöhään ulkona… ravintolassa… Kiitän teitä hyvin paljon."
Hän nosti kätensä kypärälle, kun läksin. Hänen ystävällisyytensä oli kokonaan masentanut minut, ja minä itkin, kun minulla ei ollut antaa hänelle viisikruunusta. Pysähdyin katselemaan häntä, kun hän verkalleen asteli tietänsä, iskin nyrkillä otsaani ja itkin yhä hurjemmin sitä mukaa kuin hän eteni. Haukuin itseäni köyhyyteni takia, annoin itselleni pilkkanimiä, keksin sydäntyneitä nimityksiä, mainioita, raakoja haukkumanimiä, joilla pommitin itseäni. Näin jatkoin, kunnes olin melkein asuntoni luona. Tultuani portille huomasin, että olin kadottanut avaimeni.
Niin, tietysti! sanoin katkerasti itsekseni, miksipä en olisi kadottanut avaimiani? Asun täällä rakennuksessa, missä on talli alapuolella ja läkkisepän työpaja yläpuolella; portti on lukossa yöllä, eikä kukaan, ei kukaan voi sitä avata — miksipä en siis kadottaisi avaimiani? Olen märkä kuin uitettu koira, hiukan nälissäni, aivan hiukan vain nälissäni, ja hiukan naurettavan väsynyt polvista — miksipä en siis kadottaisi niitä? Miksi oikeastaan ei koko talo ollut siirtynyt Akeriin, kun tulin yrittämään sisälle?… Ja minä nauroin itsekseni, karaistuneena nälästä ja riutumuksesta.
Kuulin hevosten jyskivän tallissa ja saatoin nähdä yläpuolella olevan ikkunani; mutta porttia en voinut avata enkä päästä sisälle. Väsyneenä ja katkeroituneena päätin senvuoksi palata takaisin sillalle etsimään avaimiani!
Oli jälleen ruvennut satamaan, ja tunsin jo veden tunkeutuvan läpi pukuni hartioille. Raatihuoneen luona sain äkkiä loistavan ajatuksen: aioin kehottaa poliisia avaamaan portin. Käännyin heti erään konstaapelin puoleen ja pyysin hartaasti häntä seuraamaan mukana ja päästämään sisälle, jos hän voisi.
Hjaa, jospa hän voisi, niin! Mutta hän ei voinut, hänellä ei ollut avaimia. Poliisin avaimet eivät olleet täällä, ne olivat etsivässä osastossa.
Mitä minun sitten oli tehtävä?
Hjaa, mentävä hotelliin nukkumaan.
Mutta minä en todellakaan voinut mennä hotelliin nukkumaan; minulla ei ollut yhtään rahaa. Olin ollut ulkona… ravintolassa… hänhän käsitti kyllä…
Seisoimme siinä hetkisen raatihuoneen portailla. Hän harkitsi ja mietti ja tarkasteli olemustani. Sade virtasi ulkopuolellamme.
"No sitten saatte mennä sisälle päivystäjän luo ja ilmoittautua asunnottomaksi", sanoi hän.
Asunnottomaksi? Sitä en ollut ajatellut. Niin, kuolema ja kirous, se oli hyvä ajatus! Ja minä kiitin heti konstaapelia tästä mainiosta keksinnöstä. Voisinko siis yksinkertaisesti mennä vain sisälle ja sanoa, että olin vailla asuntoa?
Yksinkertaisesti!…
"Nimi?" kysyi päivystäjä.
"Tangen — Andreas Tangen."
En tiedä, miksi valehtelin. Ajatukseni liihotteli ja antoi minulle päähänpistoja enemmän kuin jaksoin hallita; keksin tämän oudon nimen siinä silmänräpäyksessä ja sinkautin sen huuliltani, vähääkään harkitsematta. Valehtelin ilman, että se oli välttämätöntä.
"Toimi?"
Mutta tämäpä olikin kysymys. Hm. Toimi! Mikä oli minun toimeni? Ajattelin ensin tekeytyä läkkisepäksi, mutta en uskaltanut; olin antanut itselleni nimen, jota ei jokaisella läkkisepällä ole, sitä paitsi minulla oli silmälasit nenällä. Silloin johtui mieleeni olla tyhmänrohkea, astuin askelta lähemmäksi ja sanoin lujasti ja päättävästi:
"Sanomalehtimies."
Päivystäjä hätkähti, ennen kuin rupesi kirjoittamaan, ja minä seisoin mahtavana kuin valtioneuvos aitauksen edessä. Se ei herättänyt epäilyksiä, päivystäjä saattoi kylläkin käsittää, miksi olin viivyttänyt vastaustani. Sanomalehtimies raatihuoneella, asunnottomana!
"Missä lehdessä — herra Tangen?"
"Morgenbladetissa", sanoin minä. "Ikävä kyllä, olen ollut hiukan myöhään ulkona…"
"Niin, no siitä emme puhu!" keskeytti hän ja lisäsi hymyillen: "kun nuoriso on ulkona… me kyllä käsitämme…" Kääntyen konstaapelin puoleen hän sanoi, samalla nousten seisomaan ja kumartaen kohteliaasti minulle: "Saattakaa tämä herra varattuun osastoon. Hyvää yötä!"
Tunsin kylmiä väreitä selässäni oman rohkeuteni johdosta, ja puristin käteni nyrkkiin terästääkseni itseäni. Kunpa en olisi sekoittanut "Morgenbladetia" asiaan. Tiesin Frielen voivan purra hampaitaan, ja kun avain narahti lukossa, muistutti ääni siitä.
"Kaasu palaa kymmenen minuuttia", sanoi konstaapeli vielä ovella.
"Ja sitten se sammuu?"
"Sitten se sammuu."
Istahdin sängyn laidalle ja kuulin, miten avainta kierrettiin lukossa. Valoisa koppi näytti ystävälliseltä, tunsin viihtyväni talossa ja kuuntelin mielihyvää tuntien sateen ropinaa. En haluaisi mitään sen parempaa kuin tämä mukava koppi oli. Tyytyväisyyteni kasvoi; istuen sängyn laidalla hattu kädessä ja katse suunnattuna seinällä olevaan kaasuliekkiin ryhdyin ajattelemaan ensimmäistä tuttavuuttani poliisilaitoksen kanssa. Tämä oli ensimmäinen, ja miten olinkaan niitä narrannut. Journalisti Tangen, mitä vielä? Ja sitten "Morgenbladet"! Miten olinkaan satuttanut miestä sydämeen "Morgenbladetilla"! Siitä emme puhu, mitä? Istunut pääministerin palatsissa juhlapuvussa kello kahteen, unohtanut portin avaimen ja muutamia tuhansia kruunuja sisältävän lompakon kotiin! Saattakaa tämä herra varattuun osastoon…
Sitten sammuu äkkiä kaasuliekki, niin ihmeellisen äkkiä, pienenemättä, kutistumatta; istun pilkkopimeässä, en voi nähdä kättäni, en valkoisia seiniä ympärilläni, en mitään. Ei ollut muuta tehtävänä kuin mennä makuulle. Ja minä riisuuduin.
Mutta en ollut uninen enkä voinut nukkua. Jäin loikomaan joksikin aikaa katsellen pimeään, tuohon pilkkoisen pimeään, jolla ei ollut mitään pohjaa ja jota en voinut ymmärtää. Ajatukseni ei jaksanut sitä käsittää. Pimeys oli minusta tavallista synkempi, ja minä tunsin sen painostavan itseäni. Suljin silmäni, aloin hyräillä ja heittelehdin lavitsalla rauhoittuakseni, mutta tuloksetta. Pimeys oli vallannut ajatukseni eikä jättänyt minua hetkeksikään rauhaan. Entä jos minä itse olisin hajonnut pimeyteen, sulautunut sen kanssa yhteen? Nousen istumaan vuoteellani ja oikaisen käsivarteni.
Hermostus oli saanut minut valtaansa, eikä auttanut, vaikka kuinka olisin koettanut sitä vastaan taistella. Siinä minä istuin, mitä merkillisimpien mielikuvien uhrina, komennellen itseäni olemaan hiljaa, hyräillen kehtolauluja, hikisenä yrittäessäni hankkia itselleni lepoa. Tuijotin pimeään, enkä ollut koskaan elämässäni nähnyt sellaista pimeyttä. Ei ollut epäilystäkään siitä, että olin aivan erikoislaatuisen pimeyden edessä, raivokkaan elementin, jota ei kukaan aikaisemmin ollut pannut merkille. Mitä naurettavimmat ajatukset askarruttivat minua, ja kaikki asiat pelästyttivät. Pieni kolo seinässä sänkyni vieressä antaa minulle paljon ajattelun aihetta, muurissa oleva naulan jälki. Tunnustelen sitä, puhallan siihen ja koetan arvailla sen syvyyttä. Se ei ollutkaan turhanpäiväinen kolo, ei ollenkaan, se oli oikein kavala ja salaperäinen kolo, jota minun täytyi varoa! Ja tuon kolo-ajatuksen vallassa, kokonaan suunniltani uteliaisuudesta ja pelosta minun täytyi lopulta nousta sängystä ja etsiä käsiini kynäveitseni puolikas mitatakseni sen syvyyden ja vakuuttautuakseni, ettei se ulottunut aivan viereiseen koppiin saakka.
Laskeuduin takaisin vuoteelle yrittääkseni jälleen nukkumista, mutta itse asiassa kamppaillakseni taaskin pimeän kanssa. Sade oli tauonnut ulkona, enkä kuullut ääntäkään. Jonkin aikaa kuuntelin, kuuluisiko askelia kadulta, enkä suonut itselleni rauhaa, ennen kuin olin kuullut jonkun astelevan ohi, äänestä päättäen se oli konstaapeli. Äkkiä napsautan sormiani useita kertoja ja hymyilen. Sepä vasta peijakkaanmoista! Haa! — Minä kuvittelin keksineeni uuden sanan. Nousen istualleni sängyssä ja sanon: sitä ei ole kielessä, minä olen sen keksinyt, kuboaa. Siinä on kirjaimia kuin sanassa, suloisin jumala, mies, sinä olet keksinyt sanan… Kuboaa… jolla on suuri kieliopillinen merkitys.
Istuin silmät auki, hämmästyneenä keksinnöstäni ja hymyillen ilosta. Sitten alan kuiskailla; minua voidaan vakoilla; ja minä aioin pitää keksintöni salassa. Olin päässyt nälän iloiseen hulluuteen; olin tyhjä ja tuskista vapaa, ja ajatukseni kulkivat ohjattomina. Mietiskelen hiljaisuudessa itsekseni. Mitä merkillisimmillä ajatushyppäyksillä koetan tutkia uuden sanani merkitystä. Sen ei tarvinnut merkitä Jumalaa eikä Tivolia, ja kuka oli sanonut, että se merkitsisi eläinnäyttelyä? Puin kiivaasti nyrkkiäni ja toistan vielä: kuka on sanonut, että se merkitsisi eläinnäyttelyä? Kun oikein ajattelin, eihän ollut ensinkään välttämätöntä, että se merkitsisi munalukkoa tai auringonnousua. Tällaiselle sanalle ei ollut vaikeaa löytää merkitystä. Jäisin odottelemaan. Sillä välin voisin kuitenkin nukkua.
Lepään lavitsalla ja hymyilen, mutta en sano mitään, en yhtään mitään. Kuluu muutama minuutti, ja minä hermostun, tuo uusi sana kiusaa minua lakkaamatta, palaa aina takaisin, valtaa koko ajatukseni ja tekee minut vakavaksi. Olin päässyt selvyyteen siitä, mitä se ei merkinnyt, mutta en siitä, mitä se merkitsisi. Sehän on sivuasiat sanoin ääneen itsekseni, puristan käsivarttani ja toistan, että se oli sivuasia. Sana oli, jumalankiitos, löydetty, ja sehän oli pääasia. Mutta ajatus kiusaa minua lakkaamatta ja estää minua vaipumasta uneen; mikään ei ollut minusta tarpeeksi hyvä tuolle tavattoman harvinaiselle sanalle. Vihdoin nousen jälleen vuoteellani istumaan, tartun molemmin käsin päähäni ja sanon: Ei, onhan aivan mahdotonta antaa sen merkitä siirtolaisuutta tai tupakkatehdasta! Jos se olisi merkinnyt jotain sellaista, olisin jo aikoja sitten hyväksynyt sen ja vetänyt johtopäätöksiä. Ei, oikeastaan oli sana omiaan merkitsemään jotain sielullista, tunnetta, sieluntilaa — enkö sitä saattanut käsittää? Ja minä haeskelen muististani, löytääkseni jotakin sielullista. Silloin minusta tuntuu, kuin joku puhuisi, sekaantuisi jaaritteluuni, ja minä vastaan vihaisesti! Mitä vielä? Ei, sinunlaistasi idioottia ei ole toista! Ompelulankaa? Ooh, mene helvettiin! Nyt minun täytyy ihan nauraa! Ja minun täytyi kysyä: Miksi minä olisin velvollinen antamaan sen merkitä ompelulankaa, kun erikoisesti olin sitä merkitystä vastustavalla kannalla? Olin itse keksinyt sanan, ja minulla oli täysi oikeus antaa sen merkitä mitä tahansa, sen puolesta. Mikäli tiesin, en ollut vielä lausunut mielipidettäni…
Mutta ajatukseni joutuivat yhä enemmän epäjärjestykseen. Vihdoin hyppäsin pois sängystä etsimään vesijohtoa. En ollut janoissani, mutta pääni oli kuuma, ja tunsin vaistomaista vedenkaipuuta. Juotuani menin jälleen vuoteelle ja päätin väkisinkin koettaa nukkua. Suljin silmäni ja pakottauduin olemaan rauhallinen. Sillä tavoin lepäsin muutaman minuutin vähääkään liikahtamatta, hiostuin ja tunsin veren kiivaasti virtaavan suonissani. Hei, olipa se kovin huvittavaa, että hän saattoi hakea rahoja siitä paperitötteröstä. Hän yskäisikin vain kerran. Kulkeekohan hän siellä vielä? Istuu minun penkilläni?… Se sininen helmiäinen… laivat…
Avasin silmäni. Kuinka saatoinkaan pitää niitä suljettuina, kun en voinut nukkua? Ja ympärilläni lepäsi sama pimeys, sama selvittämätön musta iankaikkisuus, jota ajatukseni ei voinut käsittää. Mihin saattaisinkaan sitä verrata? Tein mitä epätoivoisimpia ponnistuksia löytääkseni sanan, joka olisi kylliksi musta merkitsemään tätä pimeyttä, sanan, joka olisi niin hirvittävän musta, että se mustaisi suuni, kun mainitsisin sen. Herrajumala, miten pimeä täällä oli! Ja jälleen tulen ajatelleeksi satamaa, laivoja, niitä mustia hirviöitä, jotka siellä odottelivat minua. Ne imisivät minut luokseen ja pitäisivät minut kiinni ja purjehtisivat kanssani yli maiden ja merien, kautta pimeiden valtakuntien, joita kukaan ei ole nähnyt. Tunnen olevani laivalla, joutuvani merelle, leijailevani pilvissä, laskeutuvani, laskeutuvani… Minulta pääsee käheä tuskanhuuto ja tarraudun kiinni sänkyyn; olin ollut vaarallisella retkellä, pudonnut alas kuin kivi läpi ilman. Miten tunsinkaan itseni vapautuneeksi, kun iskin käteni kovaa lavitsaa vasten! Sellaista on kuolema, lausuin itsekseni, nyt sinä kuolet! Ja minä lepäsin hetkisen ajatellen, että nyt minä kuolisin. Sitten hypähdin istumaan vuoteellani ja kysyin ankarasti: kuka sanoi, että minun pitäisi kuolla? Jos olen itse keksinyt sanan, niin olen täysin oikeutettu itse määräämään, mitä sen tulee merkitä… Kuulin itse, että kuvittelin, kuulin sen vielä puhuessani. Hulluuteni oli heikkouden ja väsymyksen deliriumia, mutta tajuton en ollut. Ja yhtäkkiä välähti aivoissani ajatus, että olin tullut hulluksi. Kauhun vallassa nousen sängystä. Hapuilen ovelle, jota yritän avata, heittäydyn pari kertaa sitä vasten särkeäkseni sen, nojaan pääni seinää vasten, vaikeroin ääneen, puren sormiani, itken ja kiroilen…
Kaikkialla oli rauhallista; ainoastaan oma ääneni kajahti takaisin seinistä. Olin kaatunut lattialle, jaksamatta enää mekastaa kopissa. Silloin näen seinässä himmottavan harmaan neliön, vivahduksen vaaleasta, aavistuksen — se oli valoa. Tunsin sen olevan valoa, tunsin ruumiini joka solulla. Ooh, miten ihanasti hengähdin! Heittäydyin pitkin pituuttani lattialle ja itkin ilosta tuon siunatun valohäivän johdosta, nyyhkytin kiitollisuudesta, suutelin ikkunaa kohti ja käyttäydyin kuin hullu. Ja tälläkin hetkellä minä olin täysin tietoinen siitä, mitä tein. Kaikki murhe oli yhtäkkiä poistunut, kaikki epätoivo ja tuska laannut, eikä minulla ollut yhtään täyttymätöntä toivoa, niin etäälle kuin ajatukseni saattoi entää. Rupesin istumaan lattialle, panin käteni ristiin ja odotin kärsivällisesti päivän nousua.
Millainen yö tämä olikaan ollut! Ettei melua sentään ollut kuultu, ajattelin ihmeissäni. Mutta minähän olinkin varatussa osastossa, korkealla kaikkien vankien yläpuolella. Asunnoton valtioneuvos, jos niin voisin sanoa. Yhäti mitä parhaimmalla tuulella, katse suunnattuna yhä vaalenevaa ruutua kohti huvitin itseäni kuvittelemalla olevani valtioneuvos, nimitin itseäni von Tangeniksi ja sovitin puheeni hallitustyyliin. Kuvitteluni eivät olleet lakanneet, olin ainoastaan vähemmän hermostunut. Kun vain en olisi tehnyt tuota valitettavaa ajattelemattomuutta, että olin jättänyt lompakkoni kotiin. Kaiketi minulla oli kunnia saattaa herra valtioneuvos vuoteelle? Ja mitä ankarimman vakavuuden vallassa, monin tempuin menin lavitsan luo ja laskeuduin vuoteelle.
Oli tullut jo niin valoisa, että saatoin jotenkuten erottaa kopin suuruuden, ja hiukkasta myöhemmin voin nähdä tukevan ovenrivan. Tämä rauhoitti minua, yksitoikkoinen pimeys, niin kiusoittavan paksu, että se esti minua näkemästä itseäni, oli voitettu, vereni rauhoittui ja kohta tunsin silmieni painuvan umpeen.
Minut herätti pari iskua ovelleni. Kiiruimman kaupalla hypähdin ylös ja pukeuduin nopeasti, vaatteeni olivat vielä eilisestä likomärät.
"Ilmoittautukaa alhaalla päivystäjälle", sanoi konstaapeli.
Oliko siis jälleen muodollisuuksia kestettävänä! ajattelin peloissani.
Jouduin suureen huoneeseen, missä istui kolme-, neljäkymmentä ihmistä, kaikki asunnottomia. Ja heidän nimensä huudettiin yksi toisensa jälkeen pöytäkirjan mukaan, kukin sai lipun, jolla voi saada ruokaa. Päivystäjä sanoi aina vieressään olevalle konstaapelille:
"Saiko hän lipun? Niin, älkää unohtako antaa heille lippua. Ne näyttävät olevan aterian tarpeessa."
Ja minä seisoin katsellen noita lippuja ja toivoin myös saavani sellaisen.
"Andreas Tangen, sanomalehtimies!"
Astuin esiin ja kumarsin.
"No kuinka te olette tänne joutunut?"
Selitin asian kokonaisuudessaan, kerroin saman jutun kuin eilen illallakin, valehtelin avosilmin ja värähtämättä, valehtelin rehellisesti: Ollut hiukan liian myöhään ulkona, ikävä kyllä… ravintolassa… hävittänyt portin avaimen…
"Niin", sanoi hän hymyillen, "sellaista se on! Oletteko nukkunut hyvin?"
"Kuin valtioneuvos!" vastasin. "Kuin valtioneuvos!"
"Se ilahuttaa minua!" sanoi hän ja nousi seisomaan. "Hyvästi!"
Ja minä läksin.
Lippu, lippu minullekin! En ole syönyt kolmeen päivään ja yöhön. Leipää! Mutta kukaan ei siellä tarjonnut minulle lippua, enkä uskaltanut sellaista pyytää. Se olisi heti herättänyt epäilyksiä. Alettaisiin penkoa yksityisasioitani ja tutkia, kuka minä oikeastaan olin; minut vangittaisiin väärien tietojen antamisesta. — Pää pystyssä, ryhti kuin miljoonikon ja kädet takkini liepeessä astun ulos raatihuoneelta.
Aurinko paistoi jo lämpimästi, kello oli kymmenen ja hyörinä Youngin torilla oli täydessä käynnissä. Minnekähän minä menisin? Koetan taskuani ja tunnustelen käsikirjoitustani; kun kello tulisi yksitoista, voisin yrittää tavata toimittajaa. Seison hetkisen kaiteen vieressä ja tarkastelen alapuolella vilisevää elämää, sillä välin olivat vaatteeni alkaneet höyrytä. Nälkä palasi jälleen, kaiveli rintaani milloin mistäkin paikasta, tuikkasi kipeästi. Eikö minulla tosiaankaan ollut ystävää, tuttavaa, jonka puoleen voisin kääntyä? Haeskelen muististani löytääkseni miehen, jolla olisi kymmenen äyriä, enkä löydä. Oli sentään kaunis päivä, ympärilläni oli runsaasti päivänpaistetta ja runsaasti valoa; taivas väreili kuin hieno meri kunnaiden yllä…
Tietämättäni jouduin matkalle asuntoani kohti.
Nälkäni oli ankara, ja minä löysin kadulta lastun pureskellakseni. Se auttoi. Kas, kun en ollut ennen ajatellut sitä!
Portti oli auki, tallimies sanoi tavalliseen tapaan hyvää huomenta.
"Kaunis ilma!" sanoi hän.
"Niin", vastasin minä. Siinä kaikki mitä keksin sanoa. Voisinkohan pyytää häneltä lainaksi yhtä kruunua? Hän antaisi kyllä mielellään, jos voisi. Olin sitä paitsi kerran auttanut häntä kirjeen kirjoittamisessa.
Hän seisoi harkiten jotain, minkä halusi ilmaista.
"Kaunis ilma, niin. Hm. Minun olisi maksettava emännälle tänään, etteköhän voisi olla niin hyvä ja lainata minulle viisi kruunua, mitä? Vain muutamaksi päiväksi. Olette tehnyt mulle palveluksen ennenkin."
"En, Jens Olaj, en tosiaankaan voi", vastasin. "En nyt. Kenties myöhemmin, ehkä iltapäivällä." Ja minä astelin portaita ylös huoneeseeni.
Heittäysin sänkyyn ja nauroin. Miten mainiota, että hän ehti ennen minua! Kunniani oli pelastettu. Viisi kruunua — Jumala sinua varjelkoon, mies! Olisit yhtä hyvin voinut kysyä minulta viittä höyrykeittiön osaketta tai jotain Akerin herraskartanoa.
Ja kun ajattelin noita viittä kruunua, rupesi minua naurattamaan yhä enemmän. Enkös ollutkin koko mahtava mies, mitä? Viisi kruunua! Kyllä tässä oli sellainen mies! Hilpeyteni kasvoi ja minä antauduin sen valtaan: hyi hittoa, mikä ruoan katku täällä on! Oikein tuore pihvipaistin haju, päivällisen jälkeen, hyi! Ja minä avaan ikkunan, tuulettaakseni pois tuon inhottavan hajun. Tarjoilija, puoli pihviä! Kääntyen pöytään päin, tuohon kehnoon pöytään, jota minun täytyi kirjoittaessani tukea polvillani, minä kumarsin syvään ja kysyin: saanko luvan kysyä, haluatteko juoda lasillisen viiniä? Eikö? Olen Tangen, valtioneuvos Tangen. Ikävä kyllä, olen ollut hiukan myöhään ulkona… Portin avain…
Ja ohjattomina liihottelivat ajatukseni jälleen hurjia ratojaan. Olin yhä tietoinen siitä, että puhuin puuta heinää, enkä lausunut sanaakaan kuulematta ja käsittämättä sitä. Sanoin itselleni: nyt puhelet taas hölynpölyä! Enkä kuitenkaan mahtanut sille mitään. Se oli kuin hereillä lepäämistä ja unissa puhumista. Pääni oli keveä, tuskaton ja painostusta vailla, ja mieleni pilvetön. Lähdin vastaan hangoittelematta purjehtimaan.
Tule sisään! Niin, tule vain sisään! Kuten näet, kaikki on rubiinista. Ylajali, Ylajali! Punainen, hohtava silkkidivaani! Miten kiivaasti hän hengittää! Suutele rakkaani, vielä, vielä! Käsivartesi ovat valkoiset kuin valaanrasva, huulesi hehkuvat… Tarjoilija, pyysin pihviä…
Aurinko paistoi ikkunastani sisään, alapuolellani kuulin hevosen syödä rouskuttavan kauroja. Istuin pureskellen lastuani, innostuneena, iloisena kuin lapsi. Vaistomaisesti olin kädelläni tunnustellut käsikirjoitustani, se ei ollut ajatuksissani, mutta vaisto sanoi minulle, että se oli olemassa, vereni muistutti minulle siitä. Ja minä vedin sen esille.
Se oli kastunut ja minä levitin sen auringonpaisteeseen kuivamaan. Ryhdyin sitten astelemaan edestakaisin huoneessani. Miten masentavalta siellä näyttikään! Lattialla pieniä tallattuja läkkipellin palasia, mutta ei yhtään tuolia, mihin voisi istua, ei edes naulaa tyhjillä seinillä. Kaikki oli viety "sedän" kellariin ja syöty. Pöydällä pari arkkia paperia paksun pölyn peitossa, siinä kaikki omaisuuteni, vanhan vihreän sängynpeiton oli Hans Pauli lainannut minulle muutamia kuukausia sitten… Hans Pauli! Napsautan sormiani. Hans Pauli Petersen on auttava minua! Yritän palauttaa mieleeni hänen osoitteensa. Kuinka saatoinkaan unohtaa Hans Paulin! Hän varmasti suuttuisi kovin kun en ollut heti kääntynyt hänen puoleensa. Tempaan nopeasti hatun päähäni, kokoan käsikirjoitukseni, pistän sen taskuuni ja kiiruhdan portaita alas.
"Kuulehan Jens Olaj", huusin talliin, "uskon aivan varmasti voivani auttaa sinua iltapäivällä!"
Tultuani raatihuoneen luo huomaan, että kello on jo yli yhdentoista, ja päätän samassa lähteä toimitukseen. Konttorin oven ulkopuolella pyörähdin tarkastaakseni, olivatko liuskat järjestyksessä, suoristin ne huolellisesti, panin jälleen taskuuni ja koputin ovelle. Sydämeni jyskytti kuuluvasti, kun astuin sisään.
Saksija istuu tapansa mukaan paikallaan. Kysyn arasti toimittajaa. Ei mitään vastausta. Mies istuu leikellen pikku uutisia maaseutulehdistä.
Uudistan kysymykseni ja astun lähemmäksi.
Toimittaja ei ollut saapunut, ilmoitti vihdoin saksija, nostamatta katsettaan.
Ja milloin hän saapuisi?
Ei voinut sanoa, ei ollenkaan voinut sanoa.
Kauanko toimitus oli avoinna?
Tähän en saanut mitään vastausta, ja minun täytyi lähteä. Saksija ei ollut vilkaissutkaan minuun koko aikana, hän oli kuullut ääneni ja tuntenut siitä minut. Niin huonossa huudossa olet täällä, ajattelin, ei viitsitä edes vastata sinulle. Onkohan se toimittajan määräys. Olin tosin, aina siitä saakka kun kiitetty kymmenen kruunun alakertani oli otettu lehteen, pommittanut häntä tuotteillani, rynnännyt hänen luokseen tuoden käyttökelvottomia töitä, jotka hänen oli täytynyt lukea läpi ja palauttaa minulle. Hän ehkä tahtoi tehdä tästä lopun, ryhtyä varovaisuustoimenpiteisiin… Läksin astelemaan Homandsbytä kohti.
Hans Pauli Petersen oli talonpoikaisylioppilas ja asui viisikerroksisen talon ullakkokamarissa, Hans Pauli Petersen oli siis köyhä mies. Mutta jos hänellä olisi yksikin kruunu, ei hän välittäisi sitä säästää. Saisin sen yhtä varmasti kuin se jo olisi kädessäni. Ja minä astelin iloiten tästä kruunusta koko matkan ja tunsin olevani varma sen saamisesta. Kun tulin ulko-ovelle, oli se suljettu, ja minun täytyi soittaa.
"Haluan puhutella ylioppilas Peterseniä", sanoin ja aioin mennä sisälle, "tiedän hänen huoneensa."
"Ylioppilas Peterseniä?" toistaa palvelijatar. Häntäkö, joka asui ullakolla? Hän oli muuttanut. Niin, palvelijatar ei tosin tietänyt minne, mutta hän oli pyytänyt lähettämään kirjeensä Hennansenille Toldbokadun varrella ja palvelijatar mainitsi numeron.
Täynnä uskoa ja toivoa lähden Toldbokadulle tiedustamaan Hans Paulin osoitetta. Tämä oli minun viimeinen keinoni ja minun täytyi käyttää sitä. Matkalla kuljin vasta rakennetun talon ohi, missä pari puuseppää oli ulkopuolella höyläämässä. Otin kasasta pari puhdasta lastua, pistin toisen suuhuni ja kätkin toisen taskuuni myöhemmäksi. Ja jatkoin matkaani. Läähätin nälästä. Erään leipuriliikkeen ikkunassa olin nähnyt tavattoman suuren kymmenen äyrin leivän, suurimman leivän, mitä sillä hinnalla voi saada…
"Tulen tiedustamaan ylioppilas Petersenin osoitetta."
"Bernt Ankerin katu, numero 10, ullakko." — Olinko sinne menossa? No, sitten olisin ehkä hyvä ja ottaisin mukaani pari kirjettä, jotka olivat saapuneet?
Menen jälleen kaupunkiin, samaa tietä kuin olin tullutkin, kuljen taas puuseppien ohi, jotka nyt istuivat läkkikannu polvien välissä syöden hyvää, lämmintä höyrykeittiön päivällistä, astelen ohi leipuriliikkeen, missä leipä on yhä paikallaan, ja saavun vihdoin Bernt Ankerin kadulle, puolikuolleena väsymyksestä. Ovi oli auki ja minä nousen vaivalloisia portaita ylös ullakolle. Otan kirjeet taskustani saattaakseni Hans Paulin yhdellä iskulla hyvälle tuulelle, kun astuisin sisään. Hän ei varmaankaan kieltäisi minulta tätä apua, kun selittäisin hänelle olosuhteet, ei tosiaankaan. Hans Paulilla oi suuri sydän, sen olin aina sanonut hänestä…
Ovella näin hänen nimikorttinsa: "H. P. Petersen, jumaluusopin yliopp. — matkustanut kotiin."
Lysähdin istumaan, istumaan paljaalle lattialle, lopen väsyneenä, yllätyksen masentamana. Toistan koneellisesti pari kertaa: Matkustanut kotiin! Matkustanut kotiin! Sitten mykistyn äänettömäksi. Silmissäni ei ollut niin kyyneltä, en ajatellut mitään, en tuntenut mitään. Kului kymmenen minuuttia, ehkä kaksikymmentä tai enemmän, istuin yhä samalla paikalla enkä liikauttanut sormeanikaan. Tämä raskas horros oli melkein kuin uinahdus. Kuulen sitten jonkun tulevan portaissa, nousen seisomaan ja sanon:
"Haluaisin tavata ylioppilas Peterseniä — minulla on pari kirjettä hänelle."
"Hän on matkustanut kotiin", vastaa vaimo. "Mutta hän tulee takaisin loman jälkeen. Kirjeet voin kyllä ottaa, jos haluatte."
"Kyllä kiitos, sepä oli oikein hyvä", sanoin, "sittenpähän hän ne saa, kun tulee. Niissä saattaa olla tärkeitä asioita. Hyvästi!"
Ulos päästyäni pysähdyin keskellä katua ja lausuin ääneen nyrkkiä puiden: Minä sanon sinulle, rakas herra Jumala: sinä olet ynseä! Ja minä nyökkään raivoissani, hammasta purren pilviä kohti: hitto vieköön, sinä olet ynseä!
Kuljin muutaman askelen ja pysähdyin jälleen. Äkkiä muuttaen sävyä hypistelen käsiäni, panen pääni vinoon ja kysyn suloisella, hurskaalla äänellä: oletko kääntynyt hänenkin puoleensa, lapseni?
Se ei kuulostanut oikein vakuuttavalta.
Isolla H:lla, sanon, isolla kuin tuomiokirkko! Uudelleen siis: oletko huutanut Häntä avuksesi, lapseni? ja minä taivutan pääni alas, teen ääneni surkeaksi ja vastaan: En!
Sekään ei kuulostanut oikein vakuuttavalta.
Ethän voi teeskennellä, senkin narri! Kyllä, on sinun sanottava, kyllä, minä olen huutanut Isää Jumalaa avukseni! ja sinun tulee saada ääneesi surkein sävy, mitä milloinkaan olet kuullut. No, uudelleen siis! Se kuulosti paremmalta. Mutta sinun täytyy huoata, huoata kuin kouristustautinen hevonen. Noin!
Siinä minä astelen opettaen itselleni teeskentelyä, poljen kärsimättömänä jalkaani, kun en onnistu, ja haukun itseäni pölkkypääksi, kun hämmästyneet ohikulkijat kääntyvät minua katsomaan.
Pureskelin lakkaamatta lastuani ja hoippuilin niin nopeasti kuin voin katuja pitkin. Saavuin kohta rautatietorille. Vapahtajamme kirkon tornikello osoitti puolta kahta. Seisoin hetkisen aprikoiden. Väsymyksen hiki nousi kasvoilleni ja valui silmiini. Saatapa minua sillalle! sanoin itselleni. Tarkoitan, jos sinulla on aikaa. Ja minä kumarsin itselleni ja menin rautatiesillalle.
Laivoja satamassa, meri aaltoilevana auringonpaisteessa. Kaikkialla vilkasta liikettä, höyrypillien vihellyksiä, kantajia taakka hartioilla, reippaita nostolauluja, jotka kajahtelevat aluksista. Pullamuija istuu lähettyvilläni nuokottaen ruskeaa nenäänsä tavarainsa yli, pieni pöytä hänen edessään on viekoittelevan täynnä herkkuja, ja vastenmielisyyttä tuntien käännyn toisaanne päin. Hän täyttää koko sataman ruoanhajullaan, hyi sentään, ikkunat auki! Käännyn erään herran puoleen, joka istuu vierelläni ja esitän hänelle vakuuttavasti, millainen epäkohta on, että pullamuijia on siellä täällä… Eikö? Niin, mutta täytyisihän hänen kuitenkin myöntää, että… Mutta tuo kelpo mies aavisti pahaa eikä antanut minun edes puhua loppuun, kun hän jo nousi ja läksi. Minä nousin myös ja seurasin häntä lujasti päättäen vakuuttaa miehelle, että hän oli väärässä.
"Ottamalla sentään huomioon terveydelliset olosuhteet", sanoin minä ja taputin häntä olalle…
"Anteeksi, olen täällä muukalainen enkä tunne terveydellisiä olosuhteita", sanoi hän tuijottaen minuun peloissaan.
No, se muutti asian, kun hän oli muukalainen… Enkö voisi tehdä hänelle jotain palvelusta? Opastaa kaupungilla? Eikö? Sillä se tuottaisi minulle huvia, eikä se maksaisi hänelle mitään…
Mutta mies tahtoi ehdottomasti päästä minusta ja harppasi kiiruusti kadun yli toiselle käytävälle.
Menin takaisin istumaan penkilleni. Olin hyvin levoton, ja suuri liirasoitin, jota oli alettu soittaa vähän kauempana, vaikutti minuun vielä pahemmin. Lujaa, metallista soittoa, pätkä Weberiä, minkä ohella pieni tyttö laulaa surullista laulua. Liiran huilumainen, intohimoinen sävel tunkeutuu vereeni saakka, hermoni alkavat väristä ikään kuin samassa äänilajissa ja hetkisen kuluttua alan penkilläni hyräillä mukana. Mitä kaikkea päähän juolahtaakaan, kun on nälkäinen! Tunnen joutuvani noiden sävelien valtaan, haihtuvani säveleksi, minä lähden virtaamaan, ja tunnen aivan selvästi, miten minä virtaan, leijailen korkealla vuorten yllä, tanssien valoisiin avaruuksiin…
"Yksi äyri!" sanoo pikku liiratyttö ja ojentaa läkkilautastaan, "vain yksi äyri!"
"Kyllä", vastaan vaistomaisesti, ja hyökkään pystyyn tutkien taskujani. Mutta lapsi uskoo, että minä tahdon vain pilailla hänen kanssaan, ja poistuu heti, sanaakaan virkkamatta. Tämä äänetön kärsivällisyys oli minusta liian suuri; jos hän olisi haukkunut minua, olisi se sopinut paremmin, tuska repi minua ja minä huusin hänet takaisin. Minulla ei ole äyriäkään, sanoin, mutta olen muistava sinua myöhemmin, kenties huomenna… Mikä sinun nimesi? Niin, se oli sievä nimi, en tulisi sitä unohtamaan. Siis huomenna…