Nälkä

Käsitin hyvin, ettei hän uskonut minua, vaikka hän ei sanonut sanaakaan, ja minä itkin epätoivoissani, että tuo pikku katutyttö ei tahtonut uskoa minua. Vielä kerran huusin hänet takaisin, avasin nopeasti nuttuni ja tahdoin antaa hänelle liivini. Annan sinulle palkkion, sanoin, odotahan vain hetkinen…

Eikä minulla ollutkaan liivejä.

Kuinka olinkaan saattanut hakea niitä! Oli kulunut viikkoja siitä kun olin sellaiset omistanut. Mitä minä teinkään? Hämmästynyt tyttö ei odottanut enää, vaan poistui nopeasti. Ja minun täytyi antaa hänen mennä. Väkeä kerääntyi ympärilleni ja nauroi ääneen, poliisi tunkeutuu luokseni ja haluaa tietää, mitä on tekeillä.

"Ei mitään", vastaan minä, "ei yhtään mitään! Tahdoin vain antaa tuolle pikku tytölle liivini… hänen isälleen… sille teidän ei tarvitse nauraa. Voisin vain mennä kotiin ja ottaa toiset ylleni!"

"Ei mitään katurähinää!" sanoo konstaapeli. "Kas niin, mars!" Ja hän tuuppaa minua lähtemään. "Ovatko nämä teidän papereitanne?" huutaa hän jälkeeni.

Kyllä, hitto vieköön, sanomalehtiartikkelini, monta tärkeää kirjoitelmaa! Kuinka saatoinkaan olla niin varomaton…

Saan käsikirjoituksen käteeni, vakuuttaudun, että se on järjestyksessä ja lähden, hetkeksikään pysähtymättä tai ympärilleni vilkaisematta, lehden toimitukseen. Vapahtajamme kirkon kello oli nyt neljä.

Toimitus on suljettu. Hiivin hiljaa portaita alas, arkana kuin varas, ja pysähdyn neuvottomana ulko-oven eteen. Mitä minä nyt tekisin? Nojaudun muuria vasten, tuijotan kiveykseen ja mietiskelen. Jalkojeni edessä loistaa nuppineula, ja minä kumarrun ottamaan sen ylös. Mitähän, jos irrottaisin napit nutustani, mitähän minä niistä saisin? Se ei ehkä hyödyttäisi, napit olivat nappeja, mutta minä tarkastelin niitä kaikilta puolilta ja huomasin, että ne olivat melkein kuin uudet. Se oli mainio ajatus sittenkin, minä voisin leikata ne irti kynäveitselläni ja viedä ne kellariin. Toivo siitä, että voisin myydä viisi nappia, virkisti minua heti, ja minä sanoin: Kas, kas, rupeaa luonnistamaan! Ilo sai minut valtoihinsa ja minä ryhdyin heti irrottamaan nappeja, yhden toisensa jälkeen. Sillä aikaa minä juttelin hiljaa itsekseni näin:

Niin, nähkääs, on tultu hiukan köyhäksi, satunnainen pula… Kuluneita, sanotte? Älkää puhuko pötyä. Tahdonpa nähdä sen, joka kuluttaa vähemmän nappeja kuin minä. Kuljen aina nuttu auki, sanon teille, se on tullut minulle tavaksi, omituisuudeksi… Ei, ei, kun ette tahdo, niin! Mutta minä tahdon niistä kymmenen äyriä vähintään… Ei, herrajumala, kuka on sanonut, että ne sitä olisivat? Voitte pitää suunne kiinni ja antaa minun olla rauhassa… Niin, niin, voittehan sitten hakea poliisin. Minä odotan täällä, kun te olette poliisia hakemassa. Enkä minä varasta teiltä mitään… No päivää, päivää! Nimeni on siis Tangen, olen ollut hiukan liian myöhään ulkona…

Sitten tulee joku portaissa. Olen silmänräpäyksessä jälleen todellisuudessa, tunnen saksijan ja pistän napit kiiruusti taskuuni. Hän tahtoo mennä ohi, ei edes vastaa tervehdykseeni, saa äkkiä kiirettä tarkastella kynsiään. Pysäytän hänet ja kysyn toimittajaa.

"Ei ole saapuvilla."

"Te valehtelette!" sanoin minä. Ja julkeudella, joka ihmetytti itseänikin, jatkoin: "Minun täytyy puhutella häntä, on tärkeä asia — tietoja pääministerin palatsista."

"No, ettekö voi sanoa sitä sitten minulle?"

"Teille?" sanoin minä ja mittailin saksijaa katseellani.

Se auttoi. Hän seurasi heti mukana ja avasi oven. Nyt oli minulla sydän kurkussa. Purin hampaita lujasti vastakkain, rohkaistakseni itseäni, koputin, ja astuin toimittajan yksityishuoneeseen.

"Päivää! Tekö se olette?" sanoi hän ystävällisesti. "Istukaa."

Jos hän olisi näyttänyt minulle ovea, olisi se ollut tervetulleempaa, tunsin itkun kuristavan kurkkuani ja sanoin:

"Pyydän teiltä anteeksi…"

"Istukaa", toisti hän.

Ja minä istuin ja selitin, että minulla jälleen oli artikkeli, jota halusin hänen lehteensä. Olin paljon ahertanut sen kimpussa, sen valmistaminen oli kysynyt paljon voimia.

"Minä luen sen", sanoi hän ja otti sen. "Vaivaa kysyy teiltä tosin kaikki, mitä kirjoitatte, mutta te olette liian kiihkeä. Kun vain voisitte olla hiukan järkevämpi! Olette kovin kuumeinen. Kuitenkin minä luen sen läpi." Ja hän kääntyi jälleen pöytäänsä päin.

Siinä minä istuin. Uskaltaisinkohan pyytää yhtä kruunua? Selittää hänelle, miksi olin niin kuumeinen? Silloin hän aivan varmasti auttaisi minua, eihän se ollut ensimmäistä kertaa.

Nousin seisomaan. Hm. Mutta viimeksi kun olin ollut hänen luonaan, oli hän valittanut rahanniukkuutta, kuitenkin hän oli lähettänyt laskujen karhuajan keräämään minulle. Ehkäpä nyt tulisi sama juttu. Ei, se ei saisi tapahtua. Enkö nähnyt, että hän oli uppoutunut töihinsä?

"Oliko mitään muuta asiaa?" kysyi hän.

"Ei!" sanoin tehden ääneni lujaksi. "Koskahan saisin jälleen tiedustaa?"

"Oo, milloin vain satutte ohi kulkemaan", vastasi hän, "parin päivän kuluttua tai niin pois päin."

En voinut saada pyyntöäni huuliltani. Tuon miehen ystävällisyys näytti rajattomalta, ja minä kyllä osaisin ottaa sen huomioon. Mieluummin nälkiintyä kuoliaaksi. Ja minä läksin.

En sittenkään kun seisoin ulkona, kadulla ja tunsin jälleen nälän kalvavan, katunut sitä, että olin lähtenyt toimituksesta pyytämättä tuota kruunua. Otin toisen lastun taskustani ja pistin sen suuhuni. Se auttoi jälleen. Miksi en ollut tehnyt sitä ennemmin? Häpeä toki! sanoin ääneen, kuinka voi pälkähtääkään päähäsi pyytää tuolta mieheltä kruunua ja jättää hänet jälleen pulaan? Ja minä tulin oikein röyhkeäksi itseäni kohtaan sen julkeuden johdosta, joka oli juolahtanut mieleeni. Se on, kautta Jumalan, typerintä mitä vielä koskaan olen kuullut! sanoin, hyökätä miehen kimppuun ja melkein kiskoa silmät päästä häneltä, vain sen vuoksi, että tarvitset yhden kruunun, senkin kurja koira! No, mars matkaan! Nopeammin! Nopeammin, senkin pölkkypää! Kyllä minä sinulle opetan!

Aloin juosta, rangaistakseni itseäni, juosta hölkkäsin kadun toisensa jälkeen, ajoin itseäni eteenpäin nieleskellen huudahduksia ja sadattelin hiljaa ja raivokkaasti itselleni, kun halusin pysähtyä. Tällä välin olin joutunut ylhäälle Pilestraedelle. Kun vihdoinkin pysähdyin, melkein itkemäisilläni vihasta, etten voinut juosta kauemmaksi, vapisi koko ruumiini ja minä heittäydyin eräälle porraskivelle istumaan. Ei, seis! sanoin. Ja oikein kiduttaakseni itseäni nousin jälleen ylös ja pakottauduin seisomaan, ja minä nauroin itselleni ja nautin omasta hölmistyksestäni. Vihdoin monen minuutin kuluttua annoin nyökkäyksellä itselleni luvan istuutua, kuitenkin valitsin epämukavimman paikan portaalla.

Herrajumala, oli ihanaa levätä! Kuivasin hien kasvoiltani ja vedin syvään raikasta ilmaa keuhkoihini. Miten olinkaan juossut! Mutta en sitä katunut, olin sen hyvin ansainnut. Miksi olinkaan halunnut pyytää sitä kruunua? Nyt näin seuraukset. Ja minä aloin jutella lempeästi itselleni, antaa neuvoja kuin äiti. Jouduin yhä enemmän liikutuksen valtaan, ja väsyneenä ja voimattomana aloin itkeä. Hiljaista ja sydämellistä itkua, sisäistä, kyyneletöntä nyyhkytystä.

Neljännestunnin tai enemmänkin istuin samalla paikalla. Ihmisiä tuli ja meni, eikä kukaan minua loukannut. Pikku lapsia leikki siellä täällä ympärillä, pieni lintu lauloi puussa kadun toisella puolen.

Poliisikonstaapeli astelee minua kohti.

"Minkä vuoksi siinä istutte?" sanoi hän.

"Minkäkö vuoksi istun tässä?" kysyin minä. "Huvikseni."

"Olen tarkannut teitä puolisen tuntia", sanoi hän. "Olette istunut tässä puoli tuntia?"

"No, jokseenkin", vastasin. "Oliko vielä muutakin asiaa?" Nousin kiukkuisena ja läksin.

Torille tultuani pysähdyin ja katselin alas kadulle päin. Huvikseni!
Oliko sekin vastaus? Väsymyksestä! olisit sanonut ja muuttanut
äänesi surkeaksi — olet nauta, sinä et koskaan opi teeskentelemään!
Uupumuksesta! ja olisit huoannut kuin hevonen.

Tultuani palolaitoksen luo pysähdyin jälleen, uuden päähänpiston johdosta. Napsautin sormiani, päästin röhönaurun, joka hämmästytti ohikulkijoita, ja sanoin: Ei, nyt sinun täytyy tosiaankin mennä pappi Levionin luo. Se sinun täytyy, hitto soikoon, tehdä. Niin, ainoastaan yrittääksesi. Miksipä et sitä keinoa käyttäisi? Onhan niin kaunis ilmakin.

Menin Paschan kirjakauppaan, löysin osoitekalenterista pastori Levionin asunnon ja läksin astelemaan sinne päin. Nyt on tosi kysymyksessä! sanoin, älä nyt epäröi! Omatunto, sanot. Älä lörpöttele, olet liian köyhä omataksesi omaatuntoa. Olet nälkäinen, sitä sinä olet, tullut tärkeälle asialle. Mutta sinun on pantava pää kallelleen ja saatava sointua sanoihisi. Sitä et tahdo, mitä? Silloin en mene askeltakaan etemmäksi, ettäs sen tiedät. Siis: olet sangen tukalassa asemassa, kamppailet pimeyden valtojen ja suurten, äänettömien kummitusten kanssa öisin, niin että vallan hirvittää, näet nälkää ja janoat viiniä ja maitoa etkä sitä saa. Niin pitkälle olet joutunut. Nyt olet täällä etkä omista kerrassaan mitään. Mutta sinä uskot armoon, et ole siis sentään uskoasi kadottanut! Ja silloin on sinun lyötävä kätesi yhteen ja oltava sen näköinen kuin olisit itse saatana uskomaan armoon. Mitä mammonaan tulee, niin vihaat mammonaa kaikissa muodoissa, toinen on asia virsikirjan suhteen, parin kruunun arvoisen muiston… Papin ovella pysähdyin ja luin: "Konttoriaika kello 12-4."

Edelleen, ei turhaa lörpötystä, nyt tehdään totta asioista! Siis, pää kallelleen, vielä hiukan… ja minä soitin ovikelloa.

"Haen pastoria", sanoin palvelustytölle, mutta minun oli mahdoton saada Jumalan nimeä mainituksi.

"Hän on mennyt ulos", vastasi palvelustyttö.

Mennyt ulos! Mennyt ulos! Se luhisti koko suunnitelmani, hämmensi täydellisesti kaikki, mitä olin ajatellut sanoa. Mitä hyötyä minulla oli siis tästä pitkästä matkasta? Siinä minä nyt olin.

"Oliko jotakin erikoista?" kysyi palvelustyttö. "Ei lainkaan!" vastasin, "ei ollenkaan! Oli vain tällainen kaunis Jumalan ilma, sitten halusin tulla tänne häntä tervehtimään."

Siinä nyt seisoin ja siinä seisoi tyttö. Röyhistin tahallani rintaani antaakseni hänen huomata nuppineulan, joka piti nuttuani kiinni, pyysin silmilläni häntä katsomaan, mille asialle olin tullut, mutta se raukka ei ymmärtänyt mitään.

Kaunis Jumalan ilma, niin. Eikö rouvakaan ollut kotona?

Kyllä, mutta hänellä oli reumatismi, lepäsi sohvalla kykenemättä liikkumaan… Halusinko jättää jonkin pyynnön vai mitä?

Ei, ei ollenkaan. Tein vain tällaisia kävelymatkoja silloin tällöin, sain hiukan liikuntaa. Se teki niin hyvää päivällisen jälkeen. —

Läksin paluumatkalle. Mitä hyödytti puhella enää itsensä kanssa? Sitä paitsi olin alkanut tuntea huimausta, toden totta, olin tosiaankin luhistumaisillani. Konttoriaika oli 12-4, minä olin kolkuttanut tuntia liian myöhään, armon aika oli päättynyt!

Suurtorilla istahdin eräälle penkille kirkon luona. Herrajumala, miten synkältä kaikki alkoi näyttää! En itkenyt, olin liiaksi väsynyt, äärimmilleen kiusaantuneena istuin siinä yrittämättä mitään, istuin liikkumattomana ja kärsin nälkää. Rintaa vaivasi eniten, siellä sisällä viilteli aivan merkillisen kipeästi. Ei olisi ollut apua enää lastunkaan pureksimisesta, leukani olivat väsyneet hyödyttömästä työstä, ja minä annoin niiden levätä. Antauduin olemisen nojaan. Lisäksi oli ruskea appelsiinin kuori, jonka olin löytänyt kadulta ja jota heti olin ryhtynyt kaluamaan, tuottanut minulle tuskaa. Olin sairas. Suonet pullottivat sinisinä ranteissani.

Mitä minä oikeastaan olin hommaillut? Juossut koko päivän etsimässä yhtä kruunua, joka pitäisi minut hengissä muutamia tunteja kauemmin. Eikö itse asiassa ollut samantekevää, tapahtuiko se välttämätön päivää aikaisemmin tai päivää myöhemmin. Jos olisin käyttäytynyt kuten kunnon ihmiset, olisin heittäytynyt kuoleman valtaan. Ajatukseni oli tällä hetkellä kirkas. Nyt minä kuolisin, oli syksyn aika, kaikki oli horrostilassa. Olin koettanut kaikkia keinoja, käyttänyt kaikki apulähteet mitä tiesin. Haudoin kaihomielisesti tätä ajatusta, ja joka kerta, kun vielä toivoin mahdollista pelastusta, kuiskasin torjuvasti: Narri, olethan jo alkanut kuolla! Minun pitäisi kirjoittaa pari kirjettä, laittaa kaikki valmiiksi, kuolemaa varten. Minä peseytyisin huolellisesti ja laittaisin vuoteeni siistiksi, pääni minä laskisin parille valkoiselle kirjoituspaperiarkille, puhtaimmalle kapineelle, mikä minulla oli, ja vihreän peiton minä voisin…

Vihreä peitto! Yhtäkkiä hätkähdin aivan hereille, veri kohosi päähäni ja sain ankaran sydämentykytyksen. Nousen penkiltä ja alan kävellä, elämä liikkuu jälleen kaikissa säikeissäni ja minä toistan toistamistani noita yksinäisiä sanoja: Vihreä peitto! Vihreä peitto! Astelen yhä nopeammin kuin olisi mentävä jotakin hakemaan, ja olen hetkisen kuluttua jälleen kotona läkkisepän työhuoneessa.

Pysähtymättä hetkeksikään tai horjumatta päätöksessäni menen sängyn luo ja käärin Hans Paulin peiton kokoon. Olisipa ihmeellistä, jollei hyvä päähänpistoni pelastaisi minua! Tyhmät empimiset, jotka syntyivät minussa, puolittaiset sisäiset huudot jonkinlaisesta häpeätahrasta, ensimmäisestä mustasta merkistä kunniallisuudessani, minä sysäsin syrjään, annoin palttua koko asialle. En ollut mikään pyhimys, en mikään hyveidiootti, minulla oli järki tallella…

Ja minä otin peiton kainalooni ja läksin Stenerkadulle, n:o 5:een.

Koputin ovelle ja astuin suureen vieraaseen saliin, ensi kertaa, kello ovessa kilisi hätäisesti pääni yläpuolella. Mies tulee sisään viereisestä huoneesta, pureskellen, suu täynnä ruokaa ja astuu tiskin taakse.

"Ooh, lainatkaa minulle puoli kruunua näitä silmälasejani vastaan!" sanoin minä, "minä lunastan ne parin päivän kuluttua, varmasti."

"Mitä? Ehei, niissähän on terässangat?"

"Niin."

"Ei, en voi."

"No ei, ettehän te voi. Oikeastaan se olikin leikkiä. Ei, minulla on mukana peitto, jota en oikeastaan enää tarvitse, ja minun pisti päähäni, että te voisitte ehkä päästää minut siitä."

"Minulla on, ikävä kyllä, kokonainen varasto sänkyvaatteita", vastasi hän ja kun minä olin saanut sen levitetyksi auki, heitti hän vain silmäyksen siihen ja huudahti:

"Ei, anteeksi, sitä en tarvitse!"

"Minä halusin näyttää teille ensiksi huonomman puolen", sanoin, "se on paljon parempi toiselta puolelta."

"Niin, niin, mutta se ei auta, minä en halua sitä, ettekä te saa siitä kymmentä äyriä missään paikassa."

"No, onpa surullista, ettei se ole minkään arvoinen", sanoin, "mutta ajattelin, että se voisi mennä jonkun toisen vanhan peiton ohella huutokaupassa."

"Niin, ei, se ei auta."

"Viisikolmatta äyriä?" lausuin.

"Ei, minä en halua sitä ollenkaan, en huoli sitä."

Niinpä otin peiton kainalooni ja menin kotiin.

Olin olevinani niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, levitin peiton jälleen sängyn päälle, suoristin sen hyvin tapani mukaan ja koetin poistaa kaikki jäljet viime teostani. Oli mahdotonta, että minä olisin voinut olla täydessä järjessä sillä hetkellä, jolloin päätin tehdä tämän kepposen; kuta enemmän sitä ajattelin, sitä mahdottomammalta se minusta tuntui. Minut mahtoi yllättää jokin heikkouden puuska, jokin sisäinen väsähtämys. Enpäs ollut joutunut tuohon ansaan, minussa oli aavistus, että asiat menisivät hulluun suuntaan, ja olin tarkoituksellisesti yrittänyt ensin pantata silmälasejani. Ja minä iloitsin suuresti, etten ollut saanut tilaisuutta panna täytäntöön tuota rikosta, joka olisi tahrannut kunniani viime hetkeeni saakka.

Läksin jälleen kaupungille.

Istahdin penkille Vapahtajamme kirkon luona, hervahdin nuhjottamaan, pää rinnalla, kiihtymyksestä väsyneenä, sairaana ja nälän raukaisemana. Ja aika kului.

Sain istua tämän hetken rauhassa, ulkona oli hiukan valoisampaa kuin sisällä, minusta tuntui sitä paitsi kuin ei rintavaiva olisi ollut niin ankaraa ulkoilmassa, voisinhan vielä ajoissa ehtiä kotiin.

Ja minä nuhjotin ja ajattelin ja kärsin kovasti. Olin löytänyt pienen kiven, jonka puhdistin takkini hihalla ja pistin suuhuni saadakseni jotain mukellettavaa, muuten en liikahtanut enkä edes katsettani siirtänyt. Ihmisiä tuli ja meni, rattaiden räminä, kavioiden kopina ja ihmisten juttelut täyttivät ilman.

Mutta voisinhan yrittää tarjota nappeja? Siitä ei tietysti olisi mitään hyötyä, ja sitä paitsi olin jokseenkin sairas. Mutta kun oikein ajattelin, niin eiköhän minun olisi kuljettava sieltä "sedän" liikkeen kautta — varsinaisen "setäni" — kun menisin kotiin?

Vihdoin nousin penkiltä ja läksin laahustamaan katuja pitkin. Silmäkulmiani alkoi polttaa, kuume oli nousemassa ja minä kiiruhdin minkä voin. Jälleen kuljin ohi leipuriliikkeen, missä oli se leipä. No, nyt pysähdymme tässä! sanoin teeskennellyn päättävästi. Mutta jospa nyt menisin sisälle ja pyytäisin palasen leipää? Se oli harha-ajatus, päähänpälkähdys, se todellakin johtui mieleeni. Hyi! kuiskasin ja pudistin päätäni. Ja astelin edelleen.

Rebslager-kujalla oli pari rakastavaista kuiskailemassa eräässä porttikäytävässä, vähän kauempana pisti tyttö päänsä ulos ikkunasta. Astelin niin hiljaa ja mietteissäni, kuin olisin pohtinut kaikkea mahdollista — ja tyttö tuli ulos kadulle.

"Mikä sinun on, vanha tuttu? Mitä, oletko sairas? Ai, jumala paratkoon, mitkä kasvot!" Ja tyttö kiepsahti kiireesti takaisin.

Pysähdyin samassa. Mikä minun kasvojani vaivasi? Olinko jo tosiaankin alkanut kuolla? Tunnustelin käsilläni poskiani: laiha, tietysti olin laiha, posket olivat kuin kaksi maljaa, pohja sisäänpäin, mutta herrajumala… ja läksin jälleen laahustamaan eteenpäin.

Mutta pysähdyin taaskin. Mahdoin olla aivan hirvittävän laiha. Ja silmät olivat vajoamaisillaan pään sisään. Minkähän näköinen minä oikeastaan olin? Olipa sekin pirullista, että täytyi rumentua yksistään nälästä! Tunsin raivon vielä kerran riehahtavan, sen viimeisen leimahduksen, jänteeni kouristuvan. Minkälaiset kasvot, mitä? Tässä astelin omaten pään, jonkalaista ei ollut koko maassa, pari nyrkkiä, jotka voisivat jauhaa kaupunginpalvelijan sihtijauhoiksi, ja nälkiinnyin rumaksi keskellä Kristianian kaupunkia! Mitä järkeä ja järjestystä siinä oli. Minä olin Saelissä ahertanut yöt päivät kuin hevonen, joka raahaa pappia, olin lukenut melkein silmät päästäni opinhalusta ja nähnyt nälkää niin että järki oli tahtonut aivoista lähteä — mitä hittoa minä sitä jälleen hankin itselleni? Yksin katutytötkin kaikkosivat minut nähtyään. Mutta nyt siitä olisi tehtävä loppu — ymmärrätkö! — loppu, piruvieköön, siitä olisi tuleva!… Yhä yltyvällä raivolla, hampaita purren ja väsymystä tuntien, itkien ja kiroillen, minä riehakoin ohikulkijoista välittämättä. Aloin taas kiduttaa itseäni, juoksin ehdoin tahdoin otsani vasten lyhtytolppia, iskin kynteni syvälle kämmeniini, purin mielettömästi kieltäni, kun se ei puhunut selvästi, ja nauroin raivokkaasti joka kerta kun se koski ankarasti.

Niin, mutta mitä minun olisi tehtävä? kysyin lopulta itseltäni. Ja minä poljen jalkaani katuun monta kertaa ja toistan: mitä minun on tehtävä? — Muuan herra kulkee juuri ohi ja huomauttaa hymyillen:

"Teidän täytyy mennä pyytämään, että teidät pidätettäisiin."

Katsoin häneen. Hän oli yksi tunnettuja naistenlääkäreitämme, "Herttuaksi" nimitetty. Ei edes hänkään käsittänyt tilaani, mies, jonka tunsin ja jonka kättä olin puristanut. Jäin seisomaan. Pidätettäisiin? Niin, minä olin hullu, hän oli oikeassa. Tunsin hulluutta veressäni, tunsin sen riehuvan aivoissani. Niin minun siis kävisi? Niin, niin! Ja minä aloitin jälleen verkkaisen, surullisen kulkuni. Siihen minä siis joutuisin.

Yhtäkkiä pysähdyn taaskin. Mutta ei pidätetyksi! sanon, ei sitä! Ja minä olin melkein käheä tuskaisesta pelosta. Rukoilin itsekseni, päästelin pyyntöjä, ettei minua pidätettäisi. Silloin joutuisin jälleen raatihuoneelle, minut suljettaisiin pimeään koppiin, missä ei ollut niin valon kipinää. Ei sellaista! Oli vielä muitakin keinoja käytettävissä, joita en ollut koettanut. Ja minä tahdoin koettaa niitä, tahdoin olla hyvin ahkera, ottaa sitä varten hyvää aikaa ja kulkea masentumatta talosta taloon. Olihan esimerkiksi musiikkikauppias Cisler, jonka luona en lainkaan ollut käynyt. Kyllähän keinoja keksittäisiin… Sillä tavoin astelin ja juttelin, kunnes sain itseni melkein itkemään mielenliikutuksesta. Ei vain joutua pidätetyksi!

Cisler? Olikohan se ehkä kohtalon johdatusta? Hänen nimensä oli johtunut mieleeni aiheettomasti, ja hän asui kovin kaukana, mutta minä menisin kuitenkin hänen luokseen, kulkisin hiljaa ja lepäisin välillä. Tunsin paikan, olin ollut siellä usein, ostanut paljon nuotteja niinä entisinä hyvinä aikoina. Pyytäisinkö puoli kruunua? Se ehkä oudoksuttaisi häntä, minä pyytäisin kokonaisen.

Menin kauppaan ja kysyin johtajaa; minut ohjattiin hänen konttoriinsa. Siellä istui mies, kauniina, kuosikkaasti pukeutuneena, tarkastelemassa laskuja.

Sammalsin anteeksipyynnön ja esitin asiani. Pakotettuna kääntymään hänen puoleensa… ei kestäisi kauan kun maksaisin sen takaisin… kun saisin palkkion sanomalehtiartikkelistani… Hän tekisi minulle suuren hyväntyön…

Vielä minun puhuessani hän kääntyi pöytäänsä päin ja jatkoi työtään. Kun olin lopettanut, vilkaisi hän minuun, pudisti kaunista päätään ja sanoi: "Ei!" Ainoastaan: ei. Ei mitään selityksiä. Ei sanaakaan muuta.

Polveni tutisivat ankarasti, ja minä nojasin pientä kiilloitettua aidaketta vasten. Päätin yrittää vielä kerran. Miksi piti juuri hänen nimensä juolahtaa mieleeni, kun olin kaukana Vaterlandissa [kaupunginosa Kristianiassa. Suom. huomautus]. Tunsin muutamia pistoksia vasemmassa kupeessani ja aloin hiestyä. Hm! Olin tosiaankin hyvin huonossa tilassa, sanoin, jokseenkin sairas, ikävä kyllä; varmasti ei kuluisi kuin pari päivää kun jo maksaisin sen takaisin. Jos hän tahtoisi olla niin suopea?

"Hyvä mies, miksi te tulette minun luokseni?" sanoi hän. "Olette minulle aivan tuntematon, kadulta tullut. Menkää lehteen, missä teidät tunnetaan."

"Mutta vain täksi illaksi!" sanoin minä. "Toimitus on jo suljettu, ja minä olen nyt hyvin nälissäni."

Hän pudisti yhä päätään ja jatkoi sen pudistamista vielä sittenkin, kun olin jo tarttunut ovenripaan.

"Hyvästi!" sanoin.

Se ei ollutkaan kohtalon johdatusta, ajattelin ja hymyilin katkerasti; niin korkealta voisin minäkin viitata, jos niikseen tuli. Laahustin eteenpäin kautta korttelin toisensa jälkeen, välistä lepäsin jollakin portaalla. Kunpa vain en joutuisi pidätetyksi! Koppikauhu vaivasi minua koko ajan, ei jättänyt minua lainkaan rauhaan! Joka kerta, kun näin konstaapelin matkallani, pujahdin sivukadulle, välttääkseni tulemasta häntä vastaan. Nyt laskemme sata askelta, sanoin, ja koetamme jälleen onneamme! Kerrankin neuvo keksitään…

Oli pienenlainen lankakauppa, paikka missä en koskaan aikaisemmin ollut käynyt. Mies tiskin takana, sisempänä konttori posliinisine ovikyltteineen, pakkoja täynnä olevia hyllyjä ja pöytiä pitkä rivi. Odotin, kunnes viimeinen ostaja oli lähtenyt kaupasta, nuori nainen hymykuoppineen. Miten onnelliselta hän näytti! En hennonut yrittää kiinnittää hänen huomiotaan nutussani olevaan nuppineulaan; käännyin poispäin, ja rintani nyyhkytti.

"Haluatteko jotakin?" kysyi apulainen.

"Onko johtaja tavattavissa?" sanoin.

"Hän on tunturimatkalla Jotunheimissä", vastasi hän. "Olisiko jotakin erikoista asiaa, mitä?"

"Olisin pyytänyt muutamia äyrejä ruokaa varten", sanoin ja koetin hymyillä; "olen nälissäni eikä minulla ole yhtään äyriä."

"Olette siis yhtä rikas kuin minäkin", sanoi hän ja ryhtyi järjestelemään lankapakkojaan.

"Oi, älkää ajako minua pois — ei nyt!" sanoin tuntien samalla kylmiä väristyksiä koko ruumiissani. "Olen todellakin melkein kuollut nälästä, on kulunut jo monta päivää siitä kun nautin jotakin."

Äärimmäisen vakavana, sanomatta mitään, hän ryhtyi kääntelemään taskujaan nurin, yhden toisensa jälkeen. Enkö voinut uskoa hänen sanojaan, mitä?

"Vain viisi äyriä?" sanoin. "Niin, saatte kymmenen takaisin parin päivän kuluttua."

"Hyvä mies, tahdotteko, että varastaisin laatikosta?" kysyi hän kärsimättömästi.

"Niin", sanoin, "ottakaa viisi äyriä laatikosta."

"Sitä en tee", virkkoi hän, ja lisäsi: "Ja sallikaa minun sanoa teille samalla, että nyt tämä voi jo riittää."

Läksin ulos, sairaana nälästä ja kuumana häpeästä. Olin tekeytynyt koiraksi, joka halusi viheliäisintä luuta, enkä ollut saanut sitä. Ei, nyt tästä täytyi tulla loppu! Olin tosiaankin joutunut liian pitkälle. Olin pysytellyt hengissä niin monta vuotta, seisonut suorana niin kovina hetkinä, ja nyt olin äkkiä vajonnut röyhkeään kerjäläisyyteen. Tämä yksi päivä oli raaistanut koko ajatuskykyni, täyttänyt mieleni häpeämättömyydellä. Olin alentunut tekeytymään surkuteltavaksi ja seisonut ja itkenyt pienimpien rihkamakauppiaiden edessä. Ja mitä se oli hyödyttänyt? Enkö edelleenkin ollut ilman suuhunpantavaa. Olin saavuttanut sen, että olin kyllästynyt itseeni. Niin, niin, nyt tästä täytyi tulla loppui Juuri nyt suljettaisiin kotiportti, ja minun täytyi kiiruhtaa, jollen haluaisi levätä jälleen raatihuoneella…

Tämä antoi minulle voimia; raatihuoneella en tahtonut levätä. Ruumis kumarassa, kädelläni painaen vasenta kylkeäni vaimentaakseni hiukan pistoksia, mennä kuukertelin eteenpäin, pidin katseeni suunnattuna katukäytävään, etten pakottaisi mahdollisia tuttavia tervehtimään, ja kiiruhdin paloasemaa kohti. Jumalan kiitos, kello oli vain seitsemän Vapahtajamme kirkon tornissa, minulla oli vielä kolme tuntia, ennen kuin portti suljettaisiin. Miten olinkin ollut peloissani!

Sitten ei jäisi yhtään keinoa yrittämättä, olisin tehnyt kaiken voitavani. Että tosiaankaan ei saattanut kertaakaan onnistua koko päivänä! ajattelin. Jos kertoisin sen jollekin, niin kukaan ei sitä uskoisi, ja jos sen kirjoittaisin paperille, sanottaisiin, että se oli tehtyä. Ei ainoassakaan paikassa! Niin, niin, sitä ei tarvinnut harmitella; ennen kaikkea en saisi olla enää surkuteltava. Hyi, se oli iljettävää, vakuutan sinulle, sinä tympäiset minua! Kun kaikki toivo oli mennyttä, niin se oli mennyttä. Enkö muuten voisi varastaa kourallista kauroja tallista? Se oli vain valon pilkahdus — minä tiesin, että talli oli suljettu.

Otin asian tyynesti ja astuskelin kotiin päin. Tunsin janoa, ilokseni ensi kerran koko päivänä, ja minä etsiskelin paikkaa, mistä voisin juoda. Olin tullut liian kauas myymälöiden luota enkä yksityisasuntoon halunnut mennä; voisin ehkä odottaa siksi kunnes tulisin kotiin; siihen menisi neljännestunnin aika. Ei ollut lainkaan sanottu, että voisin pitää sisälläni vettäkään; vatsani ei sietänyt enää mitään; tunsin, että minua vaivasi sylkikin, jota nieleskelin.

Mutta napit? En ollut vielä ollenkaan yrittänyt nappeja tarjota. Silloin pysähdyin ja rupesin hymyilemään. Ehkäpä siinä sittenkin olisi keino! En ollut vielä aivan tuomittu! Minä saisin aivan varmasti niillä kymmenen äyriä, huomenna jostakin toiset kymmenen, ja torstaina saisin maksun sanomalehtiartikkelistani. Saisinpa nähdä, se luonnistaisi! Että tosiaankin saatoin unohtaa napit! Otin ne taskustani ja katselin niitä kulkiessani; silmäni himmenivät ilosta, en nähnyt katua jolla astelin.

Miten hyvin tunsinkaan sen suuren kellarin, paikan, minne olin pujahtanut pimeinä iltoina, verenimijä-ystäväni luo. Toinen toisensa jälkeen olivat kapistukseni hävinneet sinne, pikku esineet, viimeinen kirjani. Huutokauppapäivänä menin mielelläni sinne katsomaan, ja minä riemuitsin joka kerta, kun huomasin kirjani joutuvan hyviin käsiin. Näyttelijä Magelsenilla oli kelloni, ja siitä minä olin melkein ylpeä; erään vuosikalenterin, missä olivat ensimmäiset pienet runokokeeni, oli muuan tuttava ostanut, ja palttooni oli joutunut eräälle valokuvaajalle lainattavaksi ateljeessa. Joten mistään ei ollut pahaa sanottavaa.

Pidin napit valmiina kädessäni ja astuin sisään. "Setä" istuu pöytänsä ääressä kirjoittamassa.

"Minulla ei ole mitään kiirettä", sanon, peläten häiritseväni häntä ja saattavani hänet kärsimättömäksi esittämällä asiani. Ääneni kuulosti kummallisen oudolta, tuskin tunsin sitä enää omakseni, ja sydämeni paukutti kuin vasara.

Hän tuli hymyillen vastaani, tapansa mukaan, pani molemmat kätensä tiskille ja katsoi minua silmiin, sanaakaan virkkamatta.

Niin, minulla oli jotakin mukana, josta halusin kysyä, voisiko hän sitä tarvita… jotakin, joka oli vain tiellä kotona, vakuutan teille, aivan vaivana… muutamia nappeja.

No, mitä, minkälaisia nappeja? Ja hän suuntaa katseensa käteeni.

Eikö hän voisi antaa minulle niistä muutamia äyrejä?… Niin monta kuin hän itse katsoisi sopivaksi… Aivan hänen oman mielensä mukaan…

Noista napeista? Ja "setä" tuijottaa ihmeissään minuun. Noista napeista?

Vain yhtä sikaria varten, tai mitä hän itse haluaisi. Satuin kulkemaan ohi ja tahdoin kuulostaa.

Silloin nauroi tuo vanha panttilainaaja ja kääntyi takaisin pöytänsä ääreen, sanaakaan sanomatta. En oikeastaan ollut toivonut niin paljon, ja kuitenkin olin ajatellut mahdollisuutta, että tulisin autetuksi. Tuo nauru oli kuolintuomioni. Ei kai hyödyttäisi nytkään tarjota silmälaseja?

Minä antaisin luonnollisesti silmälasit mennä mukana, sehän on selvä, sanoin sitten ja otin ne käteeni. Vain kymmenen äyriä, tai, jos hän tahtoisi, viisi äyriä?

"Tiedättehän, etten voi lainata silmälasejanne vastaan", sanoi "setä"; "olen sanonut sen teille jo ennen."

"Mutta minä tarvitsen postimerkin", lausuin; en voinut edes saada lähetetyksi kirjeitä, joita minun piti kirjoittaa. "Kymmenen tai viiden äyrin postimerkki, aivan, miten itse haluatte."

"Jumala teitä siunatkoon ja menkää tiehenne!" vastasi hän ja viittasi kädellään minua poistumaan.

Niin, niin, saa sitten olla! virkoin itsekseni. Koneellisesti asetin silmälasit jälleen nenälleni, otin napit käteeni ja läksin; sanoin hyvää yötä ja suljin oven jälkeeni, kuten tavallista. Kas niin, mitään ei ollut enää tehtävissä! Ulko-ovella pysähdyin ja katselin vielä nappeja. Että hän ei lainkaan niitä halunnut! sanoin; ne ovat kuitenkin melkein uusia nappeja; en voi sitä käsittää!

Seisoessani siinä näissä mietteissäni totesin erään miehen pyrkivän ohitseni kellariin. Mennessään hän hiukan töytäisi minua; pyysimme kumpikin anteeksi, ja minä käännyin katsomaan häntä.

"Hei, sinäkö se oletkin?" sanoi hän äkkiä alhaalla portailla. Hän tuli ylös, ja minä tunsin hänet. "Herra siunatkoon, minkä näköinen sinä olet!" sanoi hän. "Mitä sinä täällä olet tehnyt?"

"Ooh — ollut asioilla. Aiot sinne alas, näen mä?"

"Niin. Mitä sinä olet sinne tarjonnut?"

Polveni tutisivat, nojasin seinää vasten ja ojensin käteni, jossa olivat napit.

"Mitä hittoa?" huudahti hän. "Ei, nyt se menee liian pitkälle!"

"Hyvää yötä!" sanoin ja halusin mennä, tunsin itkun pyrkivän ulos rinnastani.

"Ei, odotas hetkinen!" sanoi hän. Mitäpä minä odottaisin? Hänhän oli itse matkalla "sedän" luo, vei ehkä kihlasormustaan, oli nähnyt nälkää useita päiviä, oli velkaa emännälleen. "Kyllä", vastasin, "jos palaat pian…"

"Tietysti", sanoi hän ja tarttui käsivarteeni, "mutta minä sanon sinulle, minä en usko sinua, olet idiootti, parasta, että seuraat mukana."

Käsitin, mitä hän tahtoi, minussa välähti äkkiä kipinä kunniantuntoa ja vastasin:

"En voi! Olen luvannut olla Bernt Ankerin kadulla puoli kahdeksan, ja…"

"Puoli kahdeksan, aivan niin! Mutta nyt on kello kahdeksan. Tässä minä seison kello kädessä, menen juuri tarjoamaan. Kas niin, sisään, sinä nälkäinen synninkyörä! Saan vähintään viisi kruunua sinulle."

Ja hän tuuppasi minut sisälle.

KOLMAS OSA

Viikon verran elelin ilossa ja ihanuudessa.

Olin voittanut pahimman tälläkin kertaa, minulla oli ruokaa joka päivä, elämänrohkeuteni kasvoi, ja minä pistin raudan toisensa jälkeen tuleen. Minulla oli työn alaisena kolme, neljä artikkelia, jotka riistivät köyhistä aivoistani jokaisen kipinän, jokaisen ajatuksen, mikä niissä syntyi, ja minusta se näytti sujuvan paremmin kuin ennen. Viime artikkelini, josta olin nähnyt niin paljon vaivaa ja johon olin kiinnittänyt niin paljon toiveita, oli toimittaja jo palauttanut, ja minä olin hävittänyt sen heti, äkäpäissäni, loukkautuneena, lukematta sitä läpi uudelleen. Ajan oloon aioin yrittää tarjota töitäni toiseen lehteen, avatakseni itselleni uusia tulolähteitä. Pahimmassa tapauksessa, jollei sekään auttaisi, voisin pyrkiä laivoihin; "Nunna" oli lähtövalmiina laiturissa, ja minä voisin ehkä saada siinä työtä Arkangeliin saakka, vai minne sen tarkoitus oli lähteä. Joten minulla oli mahdollisuuksia monilla tahoilla.

Viimeinen ankara aika oli pidellyt minua hiukan pahasti; tukkani alkoi lähteä, päänsärky oli myös hyvin kiusallista, varsinkin aamuisin, eikä hermostuneisuus ottanut hävitäkseen. Istuin päivällä kirjoitellen kädet riepuihin käärittyinä, yksistään senvuoksi, etten sietänyt omaa hengitystäni niihin. Kun Jens Olaj alapuolellani iski tallin oven lujasti kiinni tai koira alkoi takapihalla haukkua, kulki kylmän väristys kautta luiden ja ydinten. Olin jokseenkin huonossa kunnossa.

Päivät päästään ahersin työssäni, tuskin sain itselleni aikaa ruoan hotaisemiseen, ennen kuin jälleen istahdin kirjoittamaan. Tällöin oli sekä sänkyni että pieni, ontuva pöytäni täynnä luonnoksia ja kirjoitettuja liuskoja, joita vuorotellen valmistelin, liitin uusia seikkoja, jotka päivän pitkään saattoivat juolahtaa mieleen, korjailin, virkistin kuolleita kohtia lisäämällä sinne tänne värikkään sanan, uurastin eteenpäin lause lauseelta nähden mitä suurinta vaivaa. Eräänä iltapäivänä oli vihdoin yksi artikkeleistani valmis, onnellisena ja iloisena pistin sen taskuuni ja läksin "komendöörin" luo. Olikin jo aika ryhtyä hommailemaan rahaa, minulla ei ollutkaan enää monta äyriä jäljellä.

"Komendööri" pyysi minua istumaan hetkiseksi, niin voisi hän heti… ja hän jatkoi kirjoittamistaan.

Tarkastelin tätä pientä toimitushuonetta: rintakuvia, painokuvia, sanomalehtileikelmiä, tavattoman iso paperikori, joka näytti voivan niellä miehen karvoineen päivineen. Tunsin itseni surulliseksi nähdessäni tuon hirvittävän suun, tuon lohikäärmeen kidan, joka aina oli avoinna, aina valmiina vastaanottamaan uusia hylättyjä töitä — uusia murskattuja toiveita.

"Monesko päivä nyt on?" kysyy "komendööri" äkkiä pöytänsä ääreltä.

"28:s", vastaan iloisena voidessani olla hänelle avuksi.

"28:s." Ja hän kirjoittaa edelleen. Vihdoin hän sulkee pari kirjettä kuoreen, viskaa muutamia papereita paperikoriin ja laskee kynän kädestään. Sitten hän käännähtää tuolillaan ja katsoo minuun. Nähdessään minun vielä seisovan ovella hän tekee puoliksi vakavan, puoliksi leikillisen viittauksen kädellään ja osoittaa tuolia.

Käännyn syrjittäin, jotta hän ei näkisi, ettei minulla ole lainkaan liivejä, kun avaan nuttuni ja otan käsikirjoituksen taskustani.

"Tässä olisi vain pieni luonnekuvaus Correggiosta", sanon, "mutta se ei kai ole kirjoitettu sillä tavoin, ikävä kyllä, että…"

Hän ottaa paperit kädestäni ja alkaa niitä selailla. Kasvonsa hän kääntää minuun päin.

Tuollaiselta hän siis näytti läheltä, tuo mies, jonka nimen olin kuullut jo varhaisimmassa nuoruudessani ja jonka lehti oli kautta vuosien eniten minuun vaikuttanut. Hänen tukkansa on kihara ja kauniit, ruskeat silmänsä hiukan levottomat; hänellä on tapana sivellä nenäänsä tuon tuostakin. Skotlantilainen pappi saattoi tuskin näyttää lempeämmältä kuin tuo vaarallinen kynämies, jonka sanat aina olivat iskeneet verisiä haavoja, minne vain olivat sattuneet. Omituinen pelon ja ihailun tunne valtaa minut tuon ihmisen edessä, olen melkein saamaisillani kyyneliä silmiini, ja vaistomaisesti astahdan askelen eteenpäin sanoakseni hänelle, miten sydämellisesti pidin hänestä kaiken sen takia, mitä hän oli minulle opettanut, ja pyytääkseni, ettei hän kiusaisi minua; minä olin vain köyhä poloinen, jonka asiat ennestäänkin olivat huonosti…

Hän nosti katseensa ja pani käsikirjoitukseni verkalleen kokoon, siinä istuessaan ja mietiskellessään. Jotta hän voisi helpommin antaa minulle hylkäävän vastauksen, minä ojennan hiukan kättäni eteenpäin ja sanon:

"Ah, niin, sitä ei tietysti voida käyttää?" Ja minä hymyilen, jotta näyttäisi siltä kuin ottaisin asian kevyesti.

"Kaiken, mitä voimme käyttää, täytyy olla kansantajuista", vastaa hän; "tiedätte, minkälainen yleisö meillä on. Mutta ettekö voi tehdä sitä hiukan yksinkertaisemmaksi? Tai keksiä jotain muuta, jota kansa ymmärtää paremmin?"

Hänen suopeutensa ihmetyttää minua. Käsitän, että artikkelini on hylätty, ja kuitenkaan en olisi voinut saada kauniimpaa kieltoa. Jotta en häiritsisi häntä kauemmin, vastaan:

"Kyllä, sen kyllä voin tehdä."

Menen ovelle. Hm. Hän suokoon anteeksi, että olin kuluttanut hänen aikaansa… Minä kumarran ja tartun ovenripaan.

"Jos haluatte", sanoo hän, "voitte kernaasti saada hiukan ennakkomaksua. Voittehan kirjoittaa sen edestä."

Nythän hän oli nähnyt, etten osannut kirjoittaa, hänen tarjouksensa nöyryytti minua hiukan, ja minä vastasin:

"Ei, kiitos, minä kyllä selviydyn asioistani jonkin aikaa. Kiitoksia muuten hyvin paljon. Hyvästi!"

"Hyvästi!" vastaa "komendööri" ja kääntyy samassa kirjoituspöytäänsä päin. Hän oli sittenkin kohdellut minua ansaitsemattoman hyväntahtoisesti, ja minä olin hänelle siitä kiitollinen; tietäisin myöskin sen korvata. En aikonut mennä hänen luokseen ennen kuin minulla olisi mukanani työ, johon olisin aivan tyytyväinen, joka voisi hämmästyttää "komendööriä" hiukan ja saada hänet heti empimättä määräämään minulle kymmenen kruunua. Ja minä menin jälleen kotiin ja ryhdyin uudelleen kirjoitustyöhöni.

Seuraavina iltoina, kun kello tuli noin kahdeksan korville ja kaasu oli jo sytytetty, tapahtui minulle säännöllisesti seuraavaa:

Tullessani ulos asunnostani lähteäkseni päivän vaivojen ja vastuksien jälkeen kävelemään kaduille, seisoo mustapukuinen nainen kaasulyhdyn luona aivan portin ulkopuolella ja kääntää kasvonsa minuun päin, seuraa minua silmillään, kun kuljen hänen ohitsensa. Panen merkille, että hänellä on aina sama puku yllään, sama tiheä harso, joka peittää hänen kasvonsa ja laskeutuu hänen rinnalleen, ja kädessä pieni päivänvarjo, jonka kädensijana on norsunluinen rengas.

Oli jo kolmas ilta kun olin nähnyt hänet siinä, aina samalla paikalla; heti kun olin päässyt hänen ohitsensa, hän kääntyy verkalleen ja lähtee astelemaan katua alas, minusta poispäin.

Hermostuneet aivoni kasvattivat tuntosarvia, ja sain mielettömän ajatuksen, että hänen käyntinsä tarkoitti minua. Olin lopulta melkein valmis puhuttelemaan häntä — kysymään häneltä, hakiko hän jotakuta, tarvitsisiko hän minun apuani johonkin, saisinko saattaa häntä kotiin, vaikka olinkin niin huonossa kunnossa, suojella häntä pimeillä kaduilla — mutta mieleni pohjalla kyti epämääräinen pelko, että se ehkä saattaisi maksaa jotakin, lasin viiniä tai ajelumatkan, eikä minulla ollut enää lainkaan rahoja; lohduttoman tyhjät taskuni vaikuttivat liiankin masentavasti minuun, eikä minulla ollut edes rohkeutta katsoa hiukan terävästi häneen, mennessäni hänen ohitsensa. Nälkä oli jälleen alkanut vaivata minua, ruokaa en ollut saanut kuin eilen illalla, — se ei ollut mikään pitkä aika, olin monesti saattanut kestää useita päiviä — mutta minä olin alkanut arveluttavasti kuihtua, en voinut sietää nälkää yhtä hyvin kuin ennen, yksi ainoa päivä saattoi nyt tehdä minut melkein sekapäiseksi, ja minä oksentelin aina juotuani vettä. Lisäksi minua värisytti yöllä, makasin täysissä pukimissa, jotka olivat päivälläkin ylläni, ja värisin kylmästä, tunsin puistatuksia iltaisin ja jäykistyin yöksi. Vanha peitto ei voinut estää vetoa, ja minä heräsin aamulla siihen, että ulkoa tuleva raaka viima oli saattanut nenäni tukkoon. Astelin katuja mietiskellen, mitä tekisin pysyäkseni pystyssä, kunnes saisin seuraavan artikkelini valmiiksi. Ollapa minulla kynttilä, niin voisin jatkaa yöllä; veisi pari tuntia, ennen kuin pääsisin oikein kirjoitustuulelle; huomenna saattaisin sitten kääntyä "komendöörin" puoleen.

Menen suoraa päätä Oplandin kahvilaan ja haeskelen nuorta pankkituttavaani hankkiakseni itselleni kymmenen äyriä kynttilän ostoon. Minun sallittiin vapaasti kulkea läpi kaikkien huoneiden; sivuutin toistakymmentä pöytää, missä loruilevat vieraat istuivat syömässä ja juomassa, tunkeuduin aivan kahvilan sisimpään, Punaiseen huoneeseen, tapaamatta etsimääni miestä. Nolona ja harmissani palasin jälleen kadulle ja läksin astelemaan linnalle päin.

Eikö ollutkin hitonmoisen pirullista, että vastoinkäymiseni eivät lainkaan ottaneet loppuakseen! Pitkin, raivokkain askelin, nutunkaulus röyhkeästi nostettuna ylös niskaan ja kädet nyrkissä housuntaskuissa minä astelin ja haukuin kohtalontähteäni koko matkan. Ei kunnon huoletonta hetkeä seitsemään, kahdeksaan kuukauteen, ei välttämättömintä ruokaa lyhyeksi viikoksi ennen kuin hätä jälleen iski kimppuuni. Kaiken lisäksi minä olin kulkenut ja ollut rehellinen keskellä kurjuutta, he-he, rehellinen pohjia myöten! Jumala varjelkoon miten narrimainen olinkaan ollut! Ja minä aloin kertoilla itselleni, miten minulla sittenkin oli ollut paha omatunto, koska kerran olin vienyt Hans Paulin peiton panttilainaajalle. Nauroin pilkallisesti herkälle oikeudentunnolleni, sylkäisin halveksivasti katuun enkä löytänyt kylliksi voimakkaita sanoja ivatakseni tyhmyyttäni. Olipa se nyt sattunut! Jos olisin tällä hetkellä löytänyt koulutytön säästörahat kadulta, köyhän lesken ainoan äyrin, olisin poiminut sen heti ja pistänyt taskuuni, varastanut sen tietäen, tahtoen, ja nukkunut rauhallisesti kuin tukki seuraavana yönä. En sentään ollut turhanpäiten kärsinyt niin sanomattoman paljon, kärsivällisyyteni oli lopussa, olin valmis mihin tahansa.

Kiersin linnan kolme, neljä kertaa, päätin sitten mennä kotiin, pistäydyin vielä puistossa ja läksin vihdoin takaisin Karl Johaninkadulle.

Kello oli yhdentoista korvilla. Katu oli melkein pimeä, ja ihmisiä liikuskeli kaikkialla, hiljaisia pareja ja häliseviä joukkoja samassa mylläkässä. Suuri hetki oli saapunut, paritteluaika, jolloin salainen kuljeskelu tapahtuu ja iloinen seikkailu alkaa. Kahisevia tyttöjen hameita, joitakin lyhyitä, aistillisia naurahduksia, aaltoilevia rintoja, kiivaita, huohottavia hengityksiä; alhaalla Grandin luona ääni, joka huudahtaa: "Emma!" Koko katu oli liejukko, josta nousi kuumia höyryjä.

Vaistomaisesti haeskelen taskuistani paria kruunua. Himo, joka väräjää jokaisen ohikulkijan liikkeessä, yksinpä kaasulyhtyjen himmeä valo, tämä hiljainen, siittävä yö, kaikkityynni oli alkanut hyökätä kimppuuni, tämä ilma, joka on täynnä kuiskauksia, syleilyjä, väriseviä tunnustuksia, puoliksi lausuttuja sanoja, pientä suhinaa; pari kissaa armastelee kimakasti ja valittavasti naukuen Blomqvistin porttikäytävässä. Eikä minulla ollut kahta kruunua. Oli kirotun kurjaa tällainen köyhyys! Mikä nöyryytys, mikä häpeä! Ja jälleen tulin ajatelleeksi köyhän lesken viimeistä ropoa, jonka olin tahtonut varastaa, koulupojan lakkia tai nenäliinaa, kerjäläisen ruokapussia, jotka empimättä olisin vienyt lumppukauppiaalle. Niistä saadut rahat olisin käyttänyt hummailuun. Lohduttaakseni itseäni ja pysyäkseni ulkopuolisena aloin keksiä kaikkia mahdollisia vikoja noissa iloisissa ihmisissä, jotka riensivät ohitseni, kohauttelin äkäisesti olkapäitäni ja katselin heitä halveksivasti, sitä mukaa kuin he kulkivat, pari parilta. Nuo tyytyväiset sokerileivoksia syövät ylioppilaat, jotka arvelivat esiintyvänsä eurooppalaisesti, kun saivat taputtaa ompelijatarta vatsalle. Nuo nuoret herrat, pankkimiehet, tukkukauppiaat, bulevardileijonat, jotka eivät edes ajautuneet karille merimiesten vaimojen kanssa, paksujen karjatorin kanojen, jotka olutseidelin vuoksi saattoivat langeta ensimmäisessä sopivassa porttikäytävässä! Mokomia merenneitoja! Paikka heidän vierellään oli vielä lämpimänä viimeöisen palosotilaan tai tallimiehen jälkeen; valtaistuin oli aina yhtä vapaa, yhtä avoin, ole hyvä, astu siihen!… Sylkäisin kauas katukäytävälle, välittämättä sattuiko se johonkin, olin äkeissäni, täynnä inhoa noita ihmisiä kohtaan, jotka kihnasivat toisiaan vastatusten ja parittelivat silmieni edessä. Nostin päätäni ja tunsin itseni siunatuksi voidessani pitää tieni puhtaana.

Suurkäräjätorin varrella kohtasin tytön, joka tuijotti hyvin terävästi minuun tullessani hänen kohdalleen.

"Iltaa!" sanoin.

"Iltaa!" Hän pysähtyi.

Hm. Oliko hän ulkona näin myöhään kävelyllä? Eiköhän nuoren naisen ollut hiukan vaarallista kulkea tähän aikaan vuorokaudesta Karl Johanilla? Eikö? Niin, mutta eikö häntä koskaan puhuteltu, loukattu, tarkoitan, suoraan sanoen, eikö häntä pyydetty mukaan kotiin?

Hän tuijotti ihmeissään minuun, tarkasteli kasvojani, päästäkseen selville, mitä minä tällä oikein tarkoitin. Sitten hän äkkiä pisti kätensä kyynärkoukkuuni ja virkkoi:

"No, mennään sitten!"

Minä seurasin mukana. Kuljettuamme muutamia askelia ohi ajurien minä pysähdyin, tempasin käsivarteni vapaaksi ja sanoin:

"Kuulkaas, ystäväni, minulla ei ole äyriäkään." Ja minä laittausin lähtemään matkaani.

Aluksi hän ei ollut uskoa minua, mutta kun hän oli saanut tunnustella kaikki taskuni eikä löytänyt mitään, hän suuttui, keikautti päätään ja sanoi minua kapakalaksi.

"Hyvää yötä!" sanoin.

"Odottakaas hiukan!" huudahti hän, "kultasankaiset silmälasitko teillä on?"

"Ei."

"No, menkää hiiteen sitten!"

Ja minä läksin.

Hetkisen kuluttua hän juoksi jäljestäni ja huusi minulle uudelleen.

"Voitte olla kanssani siitä huolimatta", sanoi hän.

Tällainen poloisen katutytön tarjous loukkasi minua, ja minä kieltäydyin. Oli sitä paitsi myöhäinen yönhetki ja minun piti mennä erääseen paikkaan; eihän hänellä ollut varaakaan sellaisiin uhrauksiin.

"Niin, mutta minä tahdon teidät mukaani."

"Mutta minä en lähde mukaan sillä tavalla."

"Te menette tietysti toisen luo", sanoi hän.

"En", vastasin.

Mutta minä tunsin olevani tukalassa asemassa tyttöliehakon edessä ja päätin pelastaa nahkani.

"Mikä teidän nimenne on?" kysyin. "Maiju? No! Kuulkaas nyt, Maiju!" Ja minä ryhdyin selittämään käytöstäni. Tyttö kävi yhä enemmän kummastuneeksi. Oliko hän siis luullut, että minäkin olisin yksi niitä, jotka kulkivat iltaisin kaduilla kaappailemassa pikku tyttöjä? Oliko hän tosiaankin uskonut niin pahaa minusta? Olinko minä ehkä alusta saakka sanonut hänelle jotakin epäkohteliasta? Käyttäydyttiinkö sillä tavoin, kun oli jotain pahaa mielessä? Lyhyesti sanottuna, minä olin puhutellut häntä ja saattanut pari askelta nähdäkseni, miten pitkälle hän haluaisi asian johtaa. Muuten oli nimeni se ja se, pastori se ja se. Hyvää yötä! Menkää matkoihinne, älkääkä tehkö syntiä enää!

Sen sanottuani minä läksin.

Hykertelin käsiäni ihastuksissani keksintöni johdosta ja puhelin ääneen itsekseni. Miten riemukasta olikaan kulkea ympäri tekemässä hyviä töitä. Ehkäpä olin antanut tuolle langenneelle olennolle sysäyksen parannukseen koko elämän ajaksi! Vapahtanut hänet kerta kaikkiaan kadotuksesta! Ja hän tunnustaisi sen tultuaan sen käsittämään, vieläpä sydän täynnä kiitollisuutta tunnustaisi sen kuolinhetkelläänkin. Ooh, kannatti sittenkin olla kunniallinen, kunniallinen ja oikeudenmukainen!

Olin aivan loistavalla tuulella, tunsin itseni terveeksi ja rohkeaksi tekemään mitä tahansa. Kunpa minulla vain olisi ollut kynttilä, niin ehkä olisin saanut artikkelini valmiiksi! Astelin heilutellen uutta portinavainta kädessäni, hyräilin ja mietiskelin keinoa, millä voisin saada kynttilän itselleni. Mitään muuta keinoa ei ollut kuin ottaa kirjoitusvehkeet ulos kadulle, kaasulyhdyn alle. Ja minä avasin portin ja menin hakemaan papereitani.

Palattuani lukitsin portin ulkoapäin ja asetuin lyhdyn valoon. Oli hiljaista kaikkialla, kuulin vain konstaapelin raskaat, kilahtelevat askelet alempana olevalta poikkikadulta ja koiran haukuntaa St. Hanshaugenista päin. Mikään ei minua häirinnyt, nutunkauluksen vedin korviin ja ryhdyin ajattelemaan kaikin voimin. Minulle olisi suureksi avuksi, jos voisin saada tämän pienen artikkelin loppuun. Olin juuri melko tukalassa kohdassa, tulisi aivan huomaamaton siirtyminen johonkin uuteen, sitten vaimennettu, liukuva loppuosa, pitkä murina, joka vihdoin päättyisi ponteen, niin jyrkkään, niin liikuttavaan kuin laukaus tai kuin vuoren repeämä. Piste.

Mutta sanat eivät tahtoneet tulla mieleeni. Luin koko kirjoituksen läpi alusta saakka, luin ääneen joka lauseen, enkä voinut ollenkaan koota ajatuksiani tuohon paukahtavaan loppuponteen. Seisoessani siinä mietiskellen tätä saapui kaiken lisäksi konstaapeli ja pysähtyi keskelle katua vähän matkan päähän minusta ja pyyhkäisi pois koko tunnelmani. Mitä se häntä liikutti, jos minä tällä hetkellä seisoin kirjoittamassa erinomaista loppuosaa artikkeliin, joka oli tarkoitettu annettavaksi "komendöörille"? Herrajumala, miten kerrassaan mahdotonta minun oli pysytellä veden pinnalla, mitä hyvänsä yritinkään! Seisoin siinä tunnin ajan, konstaapeli meni matkoihinsa, alkoi tuntua liian kylmältä seisoa siinä tunnin ajan hiljaa. Masentuneena uudesta turhasta yrityksestäni avasin vihdoin portin ja menin huoneeseeni.

Siellä ylhäällä oli kylmä, ja tuskin erotin ikkunaani synkässä pimeydessä. Hapuilin sänkyni luo, riisuin kengät jaloistani ja istahdin lämmittelemään jalkojani käsieni välissä. Sitten heittäysin vuoteelle, samoin kuin olin tehnyt pitkät ajat, täysissä pukimissa.

* * * * *

Seuraavana aamuna nousin istumaan vuoteellani heti kun oli tullut valoisa ja kävin jälleen käsiksi artikkeliini. Istuin siinä asennossa puolipäivään saakka, jolloin olin saanut kokoon kymmenen, parikymmentä riviä. Enkä sittenkään ollut päässyt loppuosaan.

Nousin ylös, vedin kengät jalkaani ja ryhdyin astelemaan edestakaisin lattialla tullakseni lämpimäksi. Ikkunat olivat huurteessa, katsoin ulos, siellä satoi lunta, alhaalla takapihalla oli paksu kerros lunta kiveyksellä ja kaivolla.

Hääräilin huoneessani, liikuin tahdottomasti edestakaisin, raaputtelin kynsilläni seiniä, asetin otsani varovasti ovea vasten, aivan tarkoituksettomasti, ikään kuin minulla olisi hyvinkin tärkeää hommaa. Ja sillä välin virkoin ääneen kerran toisensa jälkeen, niin että kuulin sen itse: mutta hyväjumala, tämähän on hulluutta! Ja minä jatkoin samaa hullutusta. Puuhattuani pitkän aikaa, ehkä pari tuntia, terästäydyin ankarasti, purin huultani ja koetin reipastua parhaani mukaan. Tästä täytyi tulla loppu! Löysin tikun pureskellakseni ja istahdin päättävästi jälleen kirjoittamaan.

Pari lyhyttä lausetta sain aikaan suurella vaivalla, parisenkymmentä köyhää sanaa, jotka kiusasin esille voimalla ja väellä, päästäkseni kuitenkin eteenpäin. Sitten taukosin, pääni oli tyhjä, en jaksanut enempää. Ja kun en mitenkään voinut päästä pitemmälle, istuin tuijottamaan silmät selällään noihin viimeisiin sanoihin, tuohon epätäydelliseen arkkiin, katsoa töllötin noihin merkillisiin, väräjäviin kirjaimiin, jotka ponnistelivat ylös papereita kuin pienet, karvaiset eläimet, enkä lopulta ymmärtänyt mitään koko jutusta, en ajatellut yhtään mitään.

Aika kului. Kuulin liikettä kadulta, rattaiden räminää ja kavioiden kapsetta; Jens Olajn ääni kaikui tallista, kun hän huuteli hevosille. Olin aivan tylsä, istuin ja maiskuttelin suutani, mutta muuten en tehnyt mitään. Rintani oli surullisessa tilassa.

Alkoi hämärtää, lyyhistyin yhä enemmän kokoon, väsyin ja heittäydyin jälleen sänkyyn. Lämmittääkseni hiukan käsiäni sivelin tukkaani edestakaisin, ristiin ja rastiin; mukana irtausi pieniä hiustupsuja, joita jäi sormien väliin ja putoili tyynylle. En välittänyt siitä juuri sen enempää, tuntui kuin ei se olisi minua lainkaan liikuttanut, olihan minulla kylliksi tukkaa jäljellä. Yritin jälleen heristäytyä vapaaksi tästä kummallisesta horrostilasta, joka tuntui kaikissa jäsenissäni, nousin pystyyn, iskin kämmenilläni polviini, yskin niin ankarasti kuin rintani salli, — ja retkahdin jälleen vuoteelle. Mikään ei auttanut, minä kuolisin auttamattomasti avoimin silmin, tuijottaen suoraan laipioon. Vihdoin pistin etusormeni suuhuni ja aloin imeskellä sitä. Jokin alkoi liikkua aivoissani, ajatus, joka rupesi siellä orastamaan, pähkähullu keksintö: mitähän, jos purisin? Ja vähääkään ajattelematta ummistin silmäni ja iskin hampaani yhteen.

Hypähdin pystyyn. Vihdoinkin olin herännyt. Sormesta tihkui hiukan verta ja minä nuolin sitä pois. Se ei koskenut, haavakaan ei ollut suuri, mutta minä olin yhtäkkiä tullut järkiini; pudistin päätäni ja menin ikkunan luo, mistä löysin rievun, jonka käärin haavan ympärille. Siinä puuhaillessani tulivat silmäni täyteen kyyneliä, minä itkin hiljaa itsekseni. Tuo laiha, purtu sormi näytti niin surulliselta. Taivaan Jumala, miten pitkälle olinkaan joutunut.

Ilta pimeni yhä. Ehkäpä ei ollut mahdotonta, että voisin kirjoittaa loppuosan iltasella, jos minulla vain olisi kynttilä. Pääni oli jälleen selkeä, ajatukset tulivat ja menivät, kuten tavallisesti, enkä tuntenut erikoista kärsimystäkään, nälkäkään ei vaivannut niin pahasti kuin muutamia tunteja sitten, kestäisin kyllä seuraavaan päivään. Ehkäpä saisin kynttilän velaksikin, jos kääntyisin talouskaupan puoleen ja selittäisin asemani. Olinhan siellä hyvin tunnettu, hyvinä aikoina, jolloin minulla vielä oli siihen varaa, olin ostanut siitä kaupasta monta leipää. Ei ollut epäilystäkään, etten saisi kynttilää kunniallisella nimelläni. Ja ensi kertaa pitkiin aikoihin ryhdyin harjaamaan hiukan vaatteitani, poistinpa irtohiuksetkin nuttuni kaulukselta, mikäli se oli mahdollista pimeässä, sitten hapuilin alas portaita.

Kadulle tultuani välähti mieleeni, että minun ehkä ennemminkin olisi pyydettävä yksi leipä. Jouduin kahden vaiheille, pysähdyin ja jäin ajattelemaan. Ei millään muotoa! vastasin vihdoin itselleni. Ikävä kyllä, en ollut sellaisessa tilassa, että olisin voinut sietää ruokaa, uudistuisivathan vain samat jutut näkyineen ja aistimuksilleen ja hulluine päähänpistoilleen, artikkelini ei tulisi koskaan valmiiksi, ja nyt oli kysymyksessä meno "komendöörin" luo, ennen kuin hän unohtaisi minut jälleen. Ei millään muotoa! Ja minä päätin pyytää kynttilää. Sitten astuin kauppaan.

Tiskin ääressä seisoo nainen ostoksia tekemässä, hänen vieressään on useita erilaisiin papereihin käärittyjä paketteja. Myyjä, joka tuntee minut ja tietää, mitä minä tavallisesti ostan, jättää naisen ja panee pakettiin ilman muuta leivän sekä ojentaa sen minulle.

"Ei — oikeastaan tarvitsisin tänä iltana kynttilää." Sanon sen hyvin hiljaa ja nöyrästi, jotta en suututtaisi häntä ja kadottaisi toivoani saada kynttilän.

Vastaukseni oudoksuttaa häntä, hän tulee happamen näköiseksi kuultuaan odottamattomat sanani; ensi kertaa olin pyytänyt häneltä jotakin muuta kuin leipää.

"No, siinä tapauksessa saatte odottaa hiukan", sanoo hän vihdoin ja ryhtyy jälleen kauppoihin naisen kanssa. Nainen saa ostoksensa, maksaa, antaa viisi kruunua, josta saa takaisin, ja poistuu. Nyt olemme myyjän kanssa kahden. Hän sanoo:

"Jaha, kynttilä siis." Ja hän avaa erään kynttiläpaketin ja ottaa sieltä yhden minulle.

Hän katsoo minuun, ja minä häneen, enkä minä voi saada pyyntöä huuliltani.

"Niin, sehän on totta, tehän maksoitte jo", sanoo hän äkkiä. Hän sanoo tosiaankin, että minä olin maksanut; kuulin joka sanan. Ja hän alkaa laskea hopearahoja laatikosta, kruunun toisensa jälkeen, kirkkaita, lihavia rahoja, — hän antaa jälleen takaisin viidestä kruunusta. "Olkaa hyvä", sanoo hän.

Seison siinä ja katselen noita rahoja sekunnin ajan. Käsitän, että jotakin on hullusti, en kuitenkaan harkitse enkä ajattele yhtään mitään, olen vain hölmistynyt kaikesta tästä rikkaudesta, joka loistaa siinä silmieni edessä. Ja koneellisesti kerään rahat käteeni.

Seison siinä tiskin ulkopuolella, tyhmänä kummastuksesta, lyötynä, masentuneena, astun askelen ovea kohti ja pysähdyn jälleen. Suuntaan katseeni määrättyyn kohtaan seinällä; siellä riippuu pieni kulkunen nahkaisessa kaulanauhassa, ja sen alapuolella nuoranippu. Seison tuijottaen noihin esineisiin.

Myyjä, joka arvelee minun haluavan jutella, koska siinä niin aikailen, sanoo järjestellessään käärepapereita tiskillä:

"Näyttää siltä kuin saisimme nyt talven."

"Hm, Niin", vastaan, "näyttää siltä kuin saisimme talven. Näyttää siltä." Ja hetkisen kuluttua lisään: "No, eipähän se ole liian aikaisin."

Kuulin itseni puhuvan, mutta käsitin kuin olisi joka sana lähtenyt toisen henkilön suusta; puhelin aivan tiedottomasti, vaistomaisesti, itse sitä tajuamatta.

"Niinkö tosiaankin arvelette?" sanoo myyjä.

Pistin rahat taskuuni, tartuin ovenripaan ja poistuin, kuulin sanoneeni hyvää yötä ja myyjän vastanneen.

Olin kulkenut pari askelta portailta, kun kaupan ovi tempaistiin auki ja myyjä huusi minua. Käännyin, kummastelematta, tuntematta vähintäkään pelkoa, kokosin vain rahat käteeni ja valmistauduin antamaan ne takaisin.

"Olkaa hyvä, olette unohtanut kynttilänne", sanoo myyjä.

"Oi, kiitosi" vastaan rauhallisesti. "Kiitos! Kiitos!"

Ja minä läksin jälleen astelemaan katua pitkin pitäen kynttilää kädessäni.

Ensimmäinen järkevä ajatukseni koski rahoja. Menin lyhdyn luo ja laskin ne uudelleen, punnitsin niitä kädessäni ja hymyilin. Niinpä olin siis sittenkin tullut ihanasti autetuksi, suurenmoisesti, kerrassaan ihmeellisesti autetuksi pitkiksi, pitkiksi ajoiksi! Ja minä pistin jälleen rahat taskuuni ja läksin.

Erään ravintolan luona Suurkadun varrella pysähdyin ja harkitsin kylmästi ja rauhallisesti, uskaltaisinko mennä nauttimaan pienen illallisen ja heti. Kuulin sisältä lautasten ja veitsien kilinää ja lihan hakkaamista, tämä oli liian suuri viettelys ja minä astuin sisään.

"Pihvi!" sanon.

"Pihvi!" huutaa neiti eräästä luukusta.

Istahdin pienen pöydän ääreen yksikseni aivan oven viereen ja kävin odottamaan. Oli hiukan hämärää siinä missä istuin, tunsin olevani tarpeeksi varjossa ja ryhdyin mietiskelemään. Välistä loi neiti hiukan uteliaan silmäyksen minuun.

Ensimmäinen varsinainen epärehellinen tekoni oli suoritettu, ensimmäinen varkauteni, jonka rinnalla kaikki aikaisemmat kepposeni eivät olleet mitään, ensimmäinen suuri lankeemukseni… No hyvä! Eipähän; siinä ollut mitään tehtävää. Olihan minulla muuten vapaus, voisinhan järjestää asian myyjän kanssa sitten myöhemmin, kun saisin siihen paremman tilaisuuden. Eihän sen tarvinnut sen enempää vaikuttaa, sitä paitsi en ollut ottanut elääkseni rehellisemmin kuin muutkaan ihmiset, en ollut tehnyt sopimuksia… "Luuletteko, että pihvi tulee pian?"

"Kyllä, aivan heti!" Neiti avaa luukun ja katsoo keittiöön.

Mutta jos asia tulisi ilmi jonakin päivänä? Jos myyjä joutuisi epäilemään, alkaisi ajatella leipäjuttua, niitä viittä kruunua, joista nainen sai takaisin? Ei ollut mahdotonta, että hän palaisi asiaan jonakin päivänä, ehkäpä seuraavalla kerralla, kun menisin sinne. No jaa, herrajumala!… Kohautin olkapäitäni.

"Olkaa hyvä!" sanoo neiti ystävällisesti ja panee pihvin pöydälle.
"Mutta ettekö mieluummin halua tulla toiseen huoneeseen?"

"Ei, kiitos, antakaa minun vain olla täällä", vastaan Hänen ystävällisyytensä suorastaan liikuttaa minua, minä maksan pihvin heti, annan hänelle umpimähkään, mitä saan käsiini taskustani ja suljen ne hänen käteensä Hän hymyilee, ja minä sanon leikillä kyynelet silmissä "Jäljellä olevilla saatte ostaa itsellenne talon… Ooh, pitäkää hyvänänne!"…

Aloin syödä, tulin yhä ahneemmaksi, nielin purematta suuria paloja, nautin eläimellisesti joka suupalasta. Raastoin lihaa kuin ihmissyöjä.

Neiti tuli jälleen luokseni.

"Ettekö halua jotakin juotavaa?" sanoo hän. Ja hän nojautuu hiukan minua vasten.

Katsoin häneen: hän puhui hyvin hiljaisella äänellä, melkein kainosti ja loi silmänsä alas.

"Tarkoitan puolikasta olutta, tai mitä haluatte minulta… ruoan jälkeen… jos tahdotte…"

"Ei, paljon kiitoksia!" vastasin. "Ei nyt. Minä tulen toisen kerran."

Hän vetäytyi takaisin ja istahti tiskin taakse; näin vain hänen päänsä. Miten merkillinen ihminen!

Syötyäni ateriani loppuun menin suoraa päätä ovelle, tunsin jo ahdistusta. Neiti nousi seisomaan. Pelkäsin tulla valoon, varoin näyttäytyä liiaksi tuolle nuorelle tytölle, joka ei aavistanut kurjuuttani, ja sanoin senvuoksi nopeasti hyvää yötä, kumarsin ja läksin.

Ruoka alkoi vaikuttaa, kärsin siitä kovin enkä saanut sitä pitää kauan sisälläni. Tyhjentelin suutani jokaiseen pimeään loukkoon, jonka ohi menin, koetin vaimentaa tuota vaivaa, joka kalvoi minua jälleen, puin nyrkkiä ja tekeydyin topakaksi, poljin katua ja nielin raivoissani takaisin mikä pyrki ylös, — turhaani Juoksin viimein erääseen porttikäytävään, kumarassa, pää edellä, sokeana vedestä, joka kiurui silmissäni, ja tyhjentäysin jälleen.

Tulin katkeraksi, menin kadulle ja itkin, kiroilin niitä julmia voimia, olivatpa ne sitten mitä tahansa, jotka vainosivat minua, kirosin ne helvetin kadotukseen ja ikuiseen vaivaan niiden kehnouden takia. Vähän oli kohtalolla ritarillisuutta, se täytyi sanoa!… Menin erään miehen luo, joka seisoi katsoa töllöttäen erääseen kaupan ikkunaan, ja kysyin häneltä kaikessa kiireessä, mitä hänen mielestään olisi tarjottava miehelle, joka oli nähnyt nälkää kauan aikaa. Elämä oli kysymyksessä, sanoin, hän ei sietänyt pihviä.

"Olen kuullut kerrottavan, että maito pitäisi olla hyvää, keitetty maito", vastaa mies hyvin ihmeissään. "Kenen puolesta te muuten kysytte?"

"Kiitos! Kiitos!" sanon. "Saattaa olla, että se on kylläkin hyvää, keitetty maito…"

Ja minä menen.

Ensimmäiseen kahvilaan, minkä tapasin, menin sisälle ja pyysin keitettyä maitoa. Sain maidon, join sen niin kuumana kuin se oli, nielin ahneesti joka pisaran, maksoin ja poistuin. Läksin kotimatkalle.

Nyt tapahtui jotakin ihmeellistä. Porttini ulkopuolella, kaasulyhtyyn nojaten ja sen valossa seisoo ihminen, jonka erotan jo kaukaa, — se on jälleen se mustapukuinen nainen. Sama mustapukuinen nainen kuin aikaisempinakin iltoina. En voinut erehtyä, hän oli saapunut samalle paikalle neljännen kerran. Hän seisoo aivan liikkumattomana.

Pidän tätä niin merkillisenä, että vaistomaisesti hiljennän kulkuani; tällä hetkellä ovat ajatukseni hyvässä järjestyksessä, mutta olen hyvin kiihtynyt, hermoni ovat ärtyneet viime ateriasta. Menen tapani mukaan aivan hänen ohitsensa, tulen melkein portille ja olen astumaisillani sisäpuolelle. Silloin pysähdyn. Yhtäkkiä saan päähänpiston. Ajattelematta sen enempää käännyn ympäri ja menen naisen luo, katson häntä silmiin ja tervehdin:

"Iltaa, neiti!"

"Iltaa!" vastaa hän.

Anteeksi, etsikö hän jotakin, olin huomannut hänet ennenkin; voisinkohan jollakin tavoin häntä auttaa? Pyydän muuten hyvin suuresti anteeksi.

Niin, ei hän tietänyt oikein…

Tämän portin takana ei asunut ketään, paitsi kolmea neljää hevosta ja minua; siellä oli muuten talli ja läkkisepän työhuone… Hän oli varmasti harhateillä, ikävä kyllä, jos hän haki jotakuta täältä.

Silloin hän kääntää kasvonsa poispäin ja sanoo:

"En hae ketään, seison vain tässä, juolahti mieleeni…"

Hän vaikeni.

Vai niin, hän vain seisoi siinä, seisoi näin ilta toisensa jälkeen, vain siksi, että se oli juolahtanut mieleen. Se oli hiukan merkillistä; mietiskelin sitä ja jouduin yhä enemmän ymmälle naisen suhteen. Sitten päätin olla rohkea. Kilistelin hiukan rahoja taskussani ja pyysin häntä ilman muuta mukaani juomaan lasin viiniä jossakin… ottaen huomioon, että talvi oli tullut, he-he… Ei kauaksi aikaa… Mutta sitä hän ei kai halunnut?

Oi, ei, kiitos, se ei käynyt laatuun. Ei, sitä hän ei voinut tehdä. Mutta jos tahtoisin olla kiltti ja saattaa häntä hiukan, niin… Oli pimeääkin kotimatkalla, ja häntä hävetti kulkea yksin Karl Johania, kun oli tullut jo näin myöhäkin.

Läksimme kulkemaan, hän asteli oikealla puolellani. Omituinen, kaunis tunnelma valtasi minut, tietoisuus siitä, että sain olla nuoren tytön läheisyydessä. Kulkiessamme katselin häntä koko matkan. Hänen tukkansa hieno haju, lämpö, joka säteili hänen ruumiistaan, tuo naisen tuoksu, joka häntä seurasi, suloinen henkäys joka kerta, kun hän käänsi kasvonsa minuun päin, — kaikki tyynni virtasi minuun, tunkeutui itsepintaisesti kaikkiin aistimiini. Välistä saatoin nähdä täyteläiset, hiukan kalpeat kasvot harson takaa, ja korkean poven, joka kaartui viitan alla. Ajatus kaikesta tuosta salatusta ihanuudesta, jonka aavistin olevan viitan alla ja harson takana, hämmensi ajatuksiani, teki minut idioottimaisen onnelliseksi, ilman mitään varsinaista syytä; en kestänyt sitä enää kauemmin, kosketin häntä kädelläni, hyväilin hänen olkapäätään ja hymyilin autuaasti. Kuulin sydämeni jyskytyksen.