Mutta kaikki, jotka eivät vielä ole joutuneet juuri tällaiselle kannalle porvarin kanssa, kiittävät häntä ja sanovat, että jos mistään muualta ei saa apua, niin kyllä häneltä saa.
On omituista, kuinka porvarit ovat sitoneet itseensä nämä tervanpolttajat. Vanhat miehet saloilla kertovat, kuinka he jo ammoin aikoja sitten olivat ylen hyviä ja auttavia. Vaikka ei sattunut olemaan puutettakaan suurempaa, vaikka vuosi oli ollut hyväkin, niin tarjosivat he sentään auliisti rahoja ja tavaroita etukäteen. "Tule vaan tänne, kyllä täältä aina saat, kun vaan tervaa tuot taas ensi vuonna. Ota vaan nyt samalla matkalla enemmänkin, ethän tiedä mikä tarve tulee".
En voi sanoa, onko todella tällä tavoin käynyt, vaikka sen tiedän, että sen puolen kansa on hyvin herkkä tekemään velkaa; mutta se on varma asia, että nykyjään täytyy useimpien ottaa etukäteen jo pakostakin, mikään muu ei heitä auta, eivätkä he mistään muualta, mitään saa, kuten itsekin sanovat. He eivät pääse enää porvareistaan irti. Heidän täytyy polttaa tervojaan niinkauvan kuin tynnörinkin saavat, ja samalla yhä lisätä velkaansa, muuten on ulosotto entisestä velasta niskassa. Ja sama uhka on heillä siinäkin tapauksessa, että möisivät tavaransa jollekulle toiselle, joka tarjoisi korkeamman hinnan kuin se, jonka kanssa he ovat ennen asioissa olleet. Heidän täytyy tyytyä siihen, mitä heidän oma porvarinsa antaa, muuta valintaa heillä ei ole. Ja kun he talvella tekevät etukäteen kauppoja keväisistä tervoistaan ja ottavat niitä vastaan jauhoja, täytyy heidän miltei säännönmukaisesti luovuttaa tervatynnöri ainakin markkaa halvemmalla käypähinnasta ja maksaa ottamistaan jauhoista saman verran enemmän säkiltä, kuin millä he muualta saisivat.
Jos taas käy niin hullusti, ett'eivät he voi välikirjaansa täyttää, etteivät he voi tuoda niin monta tynnöriä kuin ovat sitoutuneet tuomaan, täytyy heidän maksaa sakkoa 2 markkaa jokaiselta puuttuvalta tynnöriltä ja maksaa ylisaamansa raha, jos sellaista syntyy, 6 prosentin korolla takaisin. Tällaista sattuu tietysti useinkin, varsinkin että tynnöriluku uupuu, ja kun heillä ei ole millä maksaisivat, lisääntyy tietysti velka, ja etukäteen saadut jauhot on aikoja sitten syöty. Eikä monikaan, kuten jo edellä mainittiin, tiedä edes velkansa määrästä mitään.
Sellainen on seikka ja sellainen on ollut asiain meno tervanpolttajani keskuudessa. On tietämättään, nälkää nähdessä ja kovaa työtä tehdessä syöty petäjäisen seassa maat ja mannut, metsät ja pääoma kaikki.
X.
Asema tätä nykyä.
Siihen suuntaan on siis kehitys näillä seuduilla kulkenut, sellaiseen tulokseen on kaskenviljelyksellä ja sitä seuraavalla tervanpoltolla päästy, niinkuin edellisestä huomattanee, että metsät alkavat arveluttavasti vähetä ja kiinteä väestö, s.o. tilalliset, ovat yhtä arveluttavasti velkaantuneet.
Eikä sekään elinkeino voi kauvan kestää eikä yksinomaan kannattaa, johon laajoilla aloilla Kajaanin kihlakuntaa ja muuallakin Koillissuomessa nykyään on oman metsän puutteessa alettu paljon turvautua, nim. puitten ostaminen valtion metsistä ja niitten kauppaan valmistaminen, eli n.k. "armopuut". Tämä tällainen kaupanteko, jossa ohimennen sanoen on paljon keinottelua, jopa suoria petoksiakin syntynyt, osottaa vaan puolestaan sekin, kuinka äärettömän ja melkeinpä auttamattoman syvästi kansaan on juurtunut metsällä elämisen välttämättömyys ainoana mahdollisena ja käsitettävänä toimeentulon lähteenä. Sen päähän ei mahdu mitään muuta.
On kyllä suuri onni, että valtio aikoinaan on siellä ottanut siksi paljon metsämaita omaan haltuunsa, kuin se todella on tehnyt, mutta asujamisto on kaikessa harvuudessaankin sentään jo siksi taaja, ett'eivät nekään metsät sentään riitä sitä yksinomaan elättämään, ell'ei aleta tehdä lakeata jälkeä niissäkin, niinkuin yksityistenkin metsissä on tapahtunut, sillä pelkät hylkypuut eivät pitkälle riitä. Mutta ei toki sallittane valtion metsiä siellä pohjan perillä liiaksi harventaa, ell'ei tahdota kokonaan muuttaa eteläisenkin Suomen ilmanalaa ja tahallisesti siirtää Lapin tuntureita muutamia asteita etelämmäksi, sillä tuntuupa hiukan siltä, niinkuin tunturiseudulla olisi hyvä taipumus auttamattakin siirtyä etelämmäksi.
Ja liian taaja on asutus jo poronhoidollakin elämään, vaikka siitä kyllä saattaa olla sievonen sivutulo yhdelle ja toiselle, mutta usein vaan vahinkoa naapureille. Eikä sitäkään voi sanottavassa määrässä harjottaa Kajaaninkaan kihlakunnassa muualla, kuin ihan kihlakunnan pohjoisimmilla perukoilla.
Kylmän ja karun luonnon välittömät tulolähteet, joihin kokonaan on luotettu, alkavat siis kuivua, ja olot ovat ylimalkaisesti ja lyhyesti kerrottuina tätä nykyä jotensakin seuraavalla kannalla.
Keskikokoinen talo (noin 1/8 manttaalinen, jommoiset ovat tavallisimpia) kylvää vuosittain arviolta 1 hehtolitran ruista, 4 à 5 hehtolitraa ohraa ja saman verran perunoita. Siinä on kaikki. Talossa saattaa olla velkaa tuhat tai pari, ehkä enemmänkin markkoja, ja kymmenkunta suuta syömässä. Kylvö tehdään useimmin huonosti muokattuun ja heikosti lannotettuun peltoon, sillä kunnollisia työkaluja puuttuu ja muutamasta nälkäruokinnalla kidutetusta lehmästä ei paljo lantaa lähde talven kuluessa, kun yleensä ei juuri muuta maanparannusainetta käytetä, kuin puhdas karjan lanta.
Kaikkein parhaimpina vuosina saatetaan talossa elää oman pellon tuloilla kevääseen saakka, mutta tämä tapahtuu harvoin, sillä hallan vaara on ainakin suuri ja heikoilla mailla vielä tavallista suurempi.
On siis ostettava jauhoja, joku määrä kumminkin aina, vaikka "jältän lähdentään" saakka juuri olisi omillaan aikaan tultukin. Mutta kulkuneuvot ovat huutavan surkeat. Pari — kolmesataa kilometriä hevosmatkaa, ja monen on kannettava vielä viimeinen taival, kymmeniä kilometriä, kaikki tarpeensa selässään. Hakipa jauhoa kaupungista tai ostipa sitä paikkakunnan kauppiaalta, aina tulee se 6, 8 à 10 penniä kilolta kalliimmaksi kuin suurten liikeväyläin varsilla. Mutta paitse sitä, että yhden jauhosäkin hankintaan saattaa mieheltä joskus kulua viikko tai pari, tarvitaan siihen ennen kaikkea rahaa, ja yhä enemmän rahaa, jota etäisemmissä ja köyhemmissä paikoissa näitä nälkäseutuja ollaan.
Niittyjä ei ole. Heinän saannin parantamiseksi ei ole useimmissa paikoissa tehty kerrassa mitään. Ei ole kertaakaan kuokkaa tai lapiota tai kirvestä siinä tarkoituksessa käteen otettu, lukuunottamatta joitakuita patolaitoksia purojen varsilla. Se on ainoa heinätulo, mitä soilta ja rämeiltä huonoja, sammalen sekaisia saroja niitetään. Ja sekin tulo on useasti sattuman varassa. Kidutetaan karjaa pitkä talvi tällaisilla heinillä ja oljen vähillä, ja jatketaan ruokintaa jäkälällä, pihlajan kuorella, ihmislannalla y.m.m. kurjalla lisäkkeellä. Kesälaidunta löytyy yllin kyllin ja useimmissa paikoissa varsin hyvääkin, mutta kesä on lyhyt. Kun karja on ennättänyt saamaan hiukan lihaa luittensa päälle ja uutta karvaa selkäänsä, teljetään se jo taas kehnolle talviruokinnalle navettaan. Siitä ei ole tuloa mitään, ja harvoin se voi tyydyttää talon omaakaan tarvetta.
Taloissa puuttuu miltei säännöllisesti työvoimia. Joukkoa saattaa kyllä olla kymmenkunta henkeä, ehkä enemmänkin, mutta ne ovat suurimmaksi osaksi lapsia ja alaikäisiä. Harvoin näkee taloissa täysin työkykyistä miestä muuta kuin isännän, eikä aina sitäkään, sillä isännät vanhenevat tietysti niinkuin muutkin ihmiset. Mutta pojat eivät tavallisesti vanhene kotona. Täysikasvuisiksi päästyään, ja jo aikaisemminkin, siirtyvät he Amerikkaan kotoista kurjuutta pakoon. Eikä heidän päässään ole syttynyt pienintäkään aatoksen kipinää siitä, että he saattaisivat koettaa tuota kurjuutta täällä kotona parantaa sillä samalla työllä, jota he Ameriikassa tulevat toisen käskyläisinä tekemään, usein vielä terveytensä ja henkensäkin uhalla.
Usein puuttuu heiltä itseltään matkaraha, mutta he saavat joltakulta aikaisemmin Ameriikkaan siirtyneeltä sukulaiseltaan tai tuttavaltaan "tiketin" ja niin he lähtevät matkaan, välinpitämättöminä kaikesta.
Jos nyt kotiin jääneet tahtoisivatkin jollain tavoin parantaa viljelyksiään tai kohentaa ja korjata taloaan ja tiluksiaan, eivät he sitä voi, sillä työväen palkat ovat kohonneet tavattoman korkealle. Moni talo ei pysty pitämään edes renkiä, vielä vähemmin päiväläisiä.
Irtolaiskansaa löytyy kyllä tavattoman paljo, mutta siitä on tilallisille enemmän rasitusta kuin hyötyä, vaikka heillä olisi tuota kaikkialla tarvittavaa rahaa niinkin runsaasti, että pystyisivät sitä työssään pitämään ja sen vaatimuksia täyttämään.
Liian huimat ja huonosti harkitut metsäliike-yritykset pohjan perillä, joista moni on päättynyt loistavaan konkurssiin, ovat monessa suhteessa olleet siellä työkansalle ja irtolaisväestölle vaan turmioksi. Viime vuosikymmenellä, kun tilalliset Kemijärvellä, Rovaniemessä, Kuusamossa y.m. pääsivät isänniksi vanhoihin aarniometsiin, hyökkäsi sinne kaikkialta rahanhimoisia liikemiehiä täysin sylin kultaa kokoomaan, ja syydettiin Pohjanlahden perukoille ja Vienanmeren Koudaan laskevat vedet niin kukkuralleen tukkeja, että joet olivat läkähtyä, eivätkä voineet vuosikausiin niitä niellä meriin. Kaikissa niissä töissä, tukkiruuhkien purkamisissa y.m. maksettiin miehille palkkaa mitä he vaan vaatia osasivat. Jätkille maksettiin 5 markkaa päivältä makuullakin, kun he esim. jokivarsilla loikoessaan odottelivat entisiä palkkojaan, ennenkuin uuteen työhön ryhtyivät. Vedätettiin saloille suuria kuormastoja kahvia, sokeria, siirappia, rusinoita, veskunoita y.m. ylellisyysräämää — ja vielä tänäkin talvena ottivat viranomaiset eräältä "kauppiaalta" Rovaniemessä takavarikkoon muutaman tuhat litraa Ruotsin konjakkia. Suu on työmiehellä sielläpäin ollut sellainen menoläpi, joka on suurista palkoista huolimatta pitänyt tulopuolen hänen taloudessaan ainaisessa vaillingissa. Ja kaupan päälle on hän vielä tuottanut kuntien vaivaiskassoille suurimmat menoerät. Kun hän kiihkeitten työkausien seisahduttua on palannut kotiinsa "lepäilemään" ja odottamaan niitten uudestaan alkamista, ei hänellä ole ollut monasti penniäkään taskussa, ja kunta on hänen poissa ollessaan saanut hyvässä lykyssä elättää hänen perhettään.
Nämä tällaiset liikeyritykset ovat niinkuin ajoittaisia, äärettömän korkeita hyökyaaltoja, joitten harjoilla vesi hajautuu tuhansiin säteihin, loistaen auringon valossa kaikilla taivaankaaren viehättävillä väreillä, vaan jotka taas painuvat kohahtaen alas ja jättävät jälkeensä kammottavan, mustan tyyneyden, vaikka suotavampaa olisi, että laine läikkyisi aina tasaväkisesti, jonka se kyllä voisi tehdäkin.
Irtolaiskansan paljous ja häälyvä elämäntapa lisää yleistä köyhyyttä yhä ja kuormaa kuorman päälle jo ennestäänkin velkaantuneille tilallisille.
Vaivaismaksut ja muut kunnalliset menot lisääntyvät vuosi vuodelta, ja niihin tarvitaan rahaa — yhä vaan rahaa.
"Kun kansa lisääntyy, eivätkä viljelykset laajene lainkaan, syntyy siitä vaivaisia ja irtolaisia, joita ei ennen ollut", sanoi muuan hyrynsalmelainen.
Siellä on kuntia, niinkuin esim. Ristijärvi, Hyrynsalmi, Taivalkoski, joissa on vähän päälle 2,000 asukkaan (Taivalkoskella sentään lähes 3,000) sekä satakunta talosavua, vaan joissa kunnallinen taksotus nousee sentään 12-15,000:teen markkaan. Suurin menoerä siitä on aina vaivaishoitoon. Ei ole nyt saatavissani numeroita vaivaismaksuista muualta Suomesta, vaan epäilen, tokko ne ovat missään suhteellisesti ja suorittajainsa maksukykyyn nähden niin korkeat, kuin näissä nälkäseuduissa. Ja ilman sitä löytyy ruodussa olevia vaivaisia joka kunnassa suuret määrät, joitten hoitokustannukset eivät tietysti ollenkaan sisälly kunnallisen taksotuksen numeroihin.
Kaikissa kunnissa ei ole näitten ruotulaisten hoitokustannuksia ollenkaan rahaksi arvioitu, mutta Taivalkoskella, missä sellainen lasku on tehty, on se viime vuodelta noussut 6,500 markkaan, niinkuin siitä kunnasta puhuessani jo ennemmin olen maininnut. Siis vielä sellainen summa vakinaisen taksotuksen lisäksi. Ja leipää on isännän talossaan rahalla ostettava niin omalle perheelleen kuin ruotulaisellekin.
Papiston palkkaus vaatii suuria uhrauksia.
Tehkäämme muutamia vertauksia tässä suhteessa eteläisen Suomen ja näitten nälkäseutujen välillä, heittäen pois sen tulon, joka papeilla on virkataloistaan, ja ottaen lukuun rahaksi arvioituna ainoastaan sen palkan, jonka seurakunta heille suorittaa.
Suomussalmen seurakunnassa on asukasluku (osapuille) 6,500 henkeä, ja ne maksavat papiston palkkaa 12,200 markkaa. Janakkalan pitäjä Hämeessä esim., jossa on 6,800 asukasta, maksaa papeilleen 5,200 markkaa.
Hyrynsalmi, 2,100 asukasta, maksaa 4,700 mrk., vaan Anjala Uudellamaalla, 2,400 asukasta, maksaa vaan, 3,100 mrk., Ristijärvi samoin, 2,100 asukasta, maksaa 4,900 mrk., vaan Luhanko Mikkelin läänissä, 2,300 asukasta, maksaa 3,400 mrk. Sotkamo, 8,700 asukasta, maksaa 10,000 mrk., Hausjärvi Hämeessä, 9,500 asukasta, maksaa vaan 6,000 mrk. Puolangan 4,700 asukasta maksaa 8,600 markkaa, vaan Padasjoen Hämeessä 5,100 asukasta maksaa vaan 6,500 mrk.
Nämä kyllä ovat umpimähkäisesti otetuita esimerkkejä ja voisi tarkalla vertailulla ehkä löytää joitakuita päinvastaisiakin numeroita, mutta tosiasiana on pidettävä, että papiston palkkaus näillä köyhillä perukoilla on paljon rasittavampi, kuin onnellisemmissa osissa maatamme. Ja kun tähän vielä ajattelee lisäksi kaiken sen vaivan ja ajan hukan, mikä syntyy jo papinsaatavien maksussa ja kuljetuksessa, tilallisten kyytivelvollisuudet kinkerimatkoilla y.m.m. pientä seikkaa, ja kun tietää, ett'ei monikaan sentään pääse pappiaan kuulemaan ei näkemään kuin kerran, pari vuodessa, niin tulee erotus kaikin puolin vieläkin melkoisemmaksi.
Kouluja ei tosin vielä ole niin lukuisasti rakennettu kuin etelämpänä maassa, mutta pappilansa kyllä ovat kunnat panneet ajan vaatimaan kuntoon. Ja molemmista näistäkin menoista, mutta varsinkin jälkimmäisistä, kuulee paljon valitusta.
Sitten rasittaa useampia kuntia vielä tuhottoman suuret valtiovelat, joista kyllä silloin tällöin saadaan osa anteeksi, vaan joitten kanssa harvalukuisilla maksajilla sittenkin on enemmän kuin tarpeeksi painimista.
Kaikki nämä menot ovat päivänselvästi välttämättömiä nykyisessä kunnallisjärjestyksessä, mutta minusta nähden ne ovat kukin osaltaan yhtä selvästi tekijänä siinä luvussa, jolla näitten seutujen yleistä köyhyyttä merkitään. Ja sitä ne ovat paikkakuntalaisten omastakin mielestä, eikä mikään ole ikävämpää kuulla, kuin heidän haikeat valituksensa ja heidän ainainen odotuksensa jostain sellaisesta uudesta laista, joka muka vapauttaisi heidät papiston palkkauksesta ja kunnallisista maksuista.
Edellisen perusteella voinee jotensakin hyvällä syyllä väittää, että yhteiskunnallinen kehitys siellä vaatii enemmän, kuin mitä taloudellinen kehitys äärettömän harvaan asutussa, syrjäisessä, karussa ja kaikkia kulkuneuvoja vailla olevassa erämaassa voi ylläpitää. Ja kun kansa itsessään vielä on oppimatonta, taitamatonta, saamatonta — joka tietysti on enemmän olojen kuin heidän oma syynsä, kun sillä ennestään ei ole uhkaavaa vaaraa vastaan varattuna minkäänmoista asetta — ei hatarimpaakaan — kun se alituisesti, muusta puhumattakaan, on taloudellisessa asemassa niin täpärällä, että saadaanko leipää vai ei, niin ei ole kummasteltavaa, että jokaisen katovuoden sattuessa täytyy ruveta avun keräykseen ympäri maan.
XI.
Loppumietelmiä.
Kaiken sen perustuksella, mitä edellä olen oloista näillä mailla kertonut, luulisin voitavan tehdä sellaisen lyhyen johtopäätöksen, ettei elinehdot nykyisillä keinoilla tule siellä milloinkaan paranemaan, vaan pikemmin päinvastoin.
Suunnattomat määrät elintarpeita, joista enin osa kaikista hätätöistä huolimatta kuitenkin näyttää menevän suorana armolahjana, on sinne tämänkin hädän aikana jo koottu, ja yhä enemmän ehkä vielä kevätpuolia tarvitaan, ell'ei anneta tuhansien ihmisten riutua nälkään. Mutta niin välttämätöntä kuin apu tällä kertaa onkin, yhtä välttämätöntä, vieläkin välttämättömämpää on, että kerran jo ryhdytään sellaisiin tarmokkaisiin ja pysyväisiin toimenpiteisiin, ettei tämän nälkäverotuksen tarvitse muissa osissa maatamme tavan takaa uusiintua, eikä kohota niin korkealle, kuin se viimeistenkin kymmenen vuoden kuluessa on useamman kerran tehnyt.
Ei ole sillä hyvä, että joka kerta ryhdytään hätäaputoimiin juuri silloin, kun hätä jo on astunut yli kynnyksen. Ei ole asia sillä autettu, että laaditaan satunnaisia käsityökouluja, perustetaan ruokalaitoksia ja lastenkoteja, että pannaan rukit kiertämään hamppulankaa ja miehet veistämään suksia, kauhoja, lapioita ja lusikoita juuri silloin, kun nälkä pahimmin kynsiään helistelee ja jo salon pirttien peräpenkeillä tuijottelee, että juuri silloin pannaan hätäkapula kiertämään ympäri maan, ja unohdetaan taas koko asia ja uskotaan kaikki olevan hyvin, kun on nälkä sillä kertaa saatu jonkun matkaa kylistä ja taloista kaikkoutumaan, eikä ajatella sitä, että sen ilkeä haamu elää aina, se on vaan hetkeksi piiloutunut aivan lähelle, peltoaitojen taa, soitten pohjiin, kankaille kolottujen petäjien juuriin, risukoihin, raiskattuihin metsiin ja tervaverstaitten perustuksiin. Ei ole sillä vielä paljon tehty, että hommataan erämaan talonmiehelle joitakuita jauhosäkkejä tai mitätön rahalaina, jolla hän rakentaa jonkun rämeikön rantaan pienoisen heinäladon juuri silloin, kun hänellä ei ole lehmälleen antaa heinän kortta, ja joka lato taas seuraavana nälkävuonna kyhjöttää siinä kallellaan, tyhjä suu selällään suolle ammoteilen, niinkuin heikkona muistomerkkinä edellisen hädän ajoilta.
Kaikesta tällaisesta ei ole pysyväistä parannusta. Se auttaa vaan kerrakseen ja kohottaa vaan vaatimuksia seuraavaksi kerraksi sieltä päin ottamaan, mistä ennenkin on totuttu saamaan. Se heikontaa vaan avunsaajain omaa kykyä ja saattaa lopulta viedä heidät ihan tylsään välinpitämättömyyteen sekä katkeraan nurkumiseen ja moitteeseen, ett'ei apua tule tarpeeksi asti, jommoisia oireita nytkin jo niillä seuduilla matkustaessaan voi hyvin paljon havaita.
Kansa, etupäässä kiinteä maataviljelevä väestö (tai oikeammin sanoen maata-omistava väestö) on siellä saatava tekemään täydellinen muutos kaikissa elinkeinohommissaan, täydellinen ympärikäännös kaikessa, mikä koskee heidän oman toimeentulonsa hankintaa heidän omilla voimillaan. Heissä on herätettävä tunto siitä, että he voivat elättää itsekin itsensä, tarvitsematta muitten apua. Heille on annettava aseet käsiin ja heitä on opetettava niitä käyttämään ja tekemään niillä työtä, herkeämätöntä työtä, ja he tulevat kyllä käsittämään, että se uusi työ ja ne uudet aseet, joihin he eivät ennen vähääkään luottaneet, elättää heidät moninverroin paremmin, kuin koskaan ennen metsän raiskaus ja tervamatkat ja porvarien armopalojen kerjuu.
Eikä sellainen muutos ole mikään mahdottomuus, vaikka se monesta ehkä sellaiselta tuntuu. Vaikea se kyllä on ja paljon se vaatii sitkeää ja uupumatonta ponnistusta. Se vaatii enemmän kuin yhdenvuotiset hätäkomitean työt, vaan sitten koituukin siitä varmaan pysyväinen apu.
Hoitakoot lappalaiset tuntureilla porojaan, niinkauvan kun se on sopiva elinkeino heille, viljelköön eteläsuomalainen paremmilla maillaan viljaa, koska se hänellä menestyy, mutta ruvetkoon pohjalainen maanselänteen yläpuolella täysin voimin kartuttamaan heinävarojaan ja hoitamaan lehmiä, sillä se on mielestäni tätä nykyä ainoa luontaisin elinkeino hänelle ja luonnon itsensä viittaama tie parempaan toimeentuloon. Ruohoa kasvaa siellä kyllä jo ilman itsestäänkin niin paljon, että sokeakin ymmärtää sen siellä menestyvän, mutta viljan viljelys on epävarmaa aina, vaikka sitä yritettäisiin kovemmallakin työllä, kuin mitä tähän asti on tehty.
Mutta tähän muutokseen ryhdyttäköön pian, aivan heti, ettei todellakin käy sillä tavalla, kuin esim. Suomussalmessa nykyään ennustetaan. He eivät näe siellä enää muuta pelastuksen keinoa itselleen, kuin että valtio maksaisi kaikki heidän velkansa, ostaisi sitten kaikki heidän maansa, sanalla sanoen koko töskän, ja siirtäisi heidät sieltä kokonaan pois etelämpiin osiin maata — tai lähettäisi Amerikkaan, joka luultavasti olisi paremmin heidän oman mielensä mukaista. Samaan suuntaan kuulee puheita vähän muuallakin, eikähän sekään keino taitaisi täydellinen mahdottomuus olla, mutta kyllä siitä sentään syntyisi jommoinenkin majan muutto; eikähän ole sanottu, ettei valtion mieli taas joskus vastaisuudessa saattaisi heltyä päästämään sinne entisille tiluksille uusia uutisasukkaita samaan kiusaukseen. Ei, kyllä on parasta, että he pysyvät paikoillaan ja koettavat kerran oikein miesmäisesti iskeä uudelta suunnalta elämään käsiksi, joskin kohta siinäkin tarvitaan tavattoman paljon sivullista apua ja välitystä, ennenkuin he oikean latunsa löytävät.
Jo v. 1888 julkaisi silloinen Oulun läänin agronoomi, hra A. Th. Europaeus kirjasen, jonka pelkkä nimi puhuu tarpeeksi puolestaan tässä samassa asiassa, minun tarvitsematta siihen laajemmalta kajota. Kirjan nimi on: "Tervanpolttoko vai heinänviljelyä? Muutama sana Kajaanin kihlakuntalaisille." Siis silloin jo mies, joka täydelleen tuntee viljelysolot näillä pohjolan sydänmailla, puhui heinänviljelyksen eduista tervanpolton rinnalla.
Mutta mitä siitä on ollut apua?
Tähän saakka vielä huomaamattoman vähän. Se on kyllä ollut huutavan ääni korvessa, mutta se on korpiin hukkunut, sillä mitä auttavat kirjat ja kirjotukset yksinään seuduissa, joissa ei kaikissa taloissa ole edes annakkaa.
Sinne pitäisi lähettää pataljoona kovakouraisia miehiä, oikea pelastusarmeija pasuunilla ja vaskitorvilla, eväillä ja työkaluilla, herättämään nukkuvia saloja, asettamaan lapiota ja kuokkaa miesten kouriin ja huutamaan heille korvaan, että he ovat ihmisiä hekin, että heidän pitää tehdä sellaista työtä, josta he elävät ja jossa itse luontokin on heille auliisti apuna, ja herättää heidän kunniantuntonsa siitä, että he saattavat tulla vielä paremmiksikin ihmisiksi kuin muut ovatkaan, että he ovat vielä kunniakkaammalla sijalla kuin etelämmät kansat, he kun suojaavat sivistyksen rajalinjaa jäämeren rynnäköitä vastaan, voittavat jäykän luonnon ja elävät sentään omillaan muitten apua tarvitsematta. Heille täytyy huutaa, että heidän kyllä kannattaa lähteä ostamaan jauhoa muualta, jos heillä on kotona hyvää särvintä ja jos he mennessään kymmenen tervatynnyrin asemasta vievät myytäväksi yhden tynnyrin hyvää voita, jonka he voivat saada kymmentä kertaa vähemmällä rahdilla samaan paikkaan kuin tervatynnyrinsäkin. Ja jos he pudistavat päätään ja valittavat kulkuneuvojen puutetta, jonka he tätä nykyä vielä voivat täydellä syyllä tehdä, niin vakuutettakoon heille, että Kajaaniin tulee kohta rautatie. Ja jos sekään ei kaikille soveltuisi, niin selitettäköön heille, että aina heidän kannattaa paremmin maksaa esim. 8 penniä kilolta rahtia vientitavarasta, jonka myyntiarvo on 2 mk. kilolta, kuin maksaa tervatynnyristä rahtia neljäsosa koko tavaran hinnasta. Ja laittakoot ja kuljettakoot voita talvella, jolloin se hyvästi säilyy ja on hyvissä hinnoissa, ja säilyttäkööt voinsa lyhyeltä kesäajalta omaksi talvivarakseen, sillä parempaa särvintä se on sekin talvella, kuin kesällä koottu mädännyt piimä, jota nykyään käytetään. Ja kun järviä on ja jäitä, ja suota, millä jään peittää, niin sanottakoon heille, että kyllä he voivat entisissä tervaveneissään laskea kesälläkin voita Ouluun, kun peittävät tynnörit jäällä ja sammaleilla.
Huudettakoon heille mitä tahansa, kun se vaan käy tähän suuntaan ja heidät saadaan herätetyksi heinänviljelykseen ja parempaan karjan hoitoon.
Samaan suuntaan viittaavat kaikki heidän omatkin valituksensa viime vuoden kadosta. Kukaan ei haikaile niin paljon viljan katoa kuin sitä, että tuli täydellinen kato "konnuista", s.o. heinistä. Mutta miksi heinänkato tuli niin täydellinen? Ei ollenkaan yksinomaan sateitten ja tulvain, vaan yhtä paljon täydellisen heinäviljelyksen puutteen ja huonojen korjuuneuvojen vuoksi — sillä kyllä vesi pysyy rahkasoissa niinkuin pesusienessä, ell'ei sitä johdeta pois. Vaan jos kellä on heinää ylävämmällä ja ojitetulla maalla, niin aina siitä hyvillä korjuuneuvoilla jotain saa.
Ja että todella on heinää saatu viime kesänäkin juuri keskellä kaikkia niitä, jotka pahimmin katoa huutavat, siitä löytyy joitakuita ilahuttavia esimerkkejä, vaikka äärettömän harvassa kyllä. Ja voin tässä asian päättäjäisiksi mainita niistä jonkun.
Puolangalla on Puokion kylässä Riihelän talo, jossa on alettu viljellä heinää, ja viime kesänäkin saatiin sitä niin paljon, ett'ei ole hätää vähääkään. Kynsiperän kylässä Taivalkoskella (siis yhä pohjoisempana) on Harjun tilalla myös alettu viljellä heinää. Sitä saatiin viime vuonnakin niin paljon, että isäntä syksyllä möi sitä Kemi-yhtiölle 1,000 markan edestä ja vielä oma tarve jäi. Itse Suomussalmen pitäjän köyhimmällä perukalla, Pispajärven kylässä, viljelee Nivan talon isäntä myöskin heinää ja kehuu tänäkin talvena elävänsä kuin "pellossa". Samalla seudulla on Leinosen vaaralla koetettu samaa keinoa, eikä talossa näyttänyt olevan läheskään sellaista puutetta kuin muualla.
Ja sama on asian laita kaikissa muissakin paikoissa, missä heinän viljelykseen vähänkin on turvauduttu ja rehun saanniksi säännöllisesti jatkuvaa työtä tehty, mutta enimmät naapurit katselevat näitä miehiä epäillen, aivan kuin mitäkin "taikureita", eivätkä usko itse tuota taikaa saavansa.
Niistä heinänviljelystavoista ja heinälajeista, jotka siellä kylmässä pohjolassa parhaiten menestyisivät ja tähänkin saakka ovat parhaiksi näyttäinneet, ei tässä tarvitse tehdä laajempaa selkoa. Niitä on kyllä kokeneita ammattimiehiä sillä alalla ja jääköön se heidän tehtäväkseen.
Minun toivoni on vaan, että tähän toimeen ryhdyttäisiin niin pian kuin mahdollista ja niin suurella voimalla kuin suinkin, samalla koettaen tavalla tai toisella ainakin aluksi huojentaa näitten raukkojen rajojen monia rasituksia ja nykyistä suurta velkakuormaa, sillä ehdoton vakuutukseni on, että ainoastaan niillä keinoilla saadaan siellä pysyväinen ja varma apu toimeen.
Siinä toivossa lopetan nämä pakinani "nälkämailta", samalla toivoen, ett'ei kenenkään vastaisuudessa tarvitsisi niistä sitä nimeä käyttää, jonka minä niille tällä kertaa olen antanut.