III.
Sotkamossa, Hyrynsalmessa, Ristijärvellä.
Niinkuin sanomalehtien kautta jo aikaisemmin syksyllä kyllä kuultiin, tuli kaikkinainen sato Koillissuomessa viime vuonna yleensä kurjin koko maassa. Sotkamossakin, jossa poikkeuksena sen puolen maista on joltisenkin paljon väki hyvää maaperää, on sato tullut sellainen, ett'ei siitä kaikitellen kannata paljon mainita mitään. Vanhat miehet väittävät poikkeuksetta, ett'ei 1867 vuoden sato ollut näin huono, sillä silloin oli saatu karjan rehua enemmän ja viljakin ollut laatuaan parempaa. Minä ainakin hiukan epäilen, lieneekö siinä puheessa perää, mutta kurja se on ollut tämänkin vuoden tulo. Ainaiset sateet ja ruoste, jonka täällä päin uskotaan satavan pilvestä ja sen vuoksi ahdistavan korkeita vaaranmaita pahemmin kuin rantamaita, turmelivat kaiken viljan melkein kokonaan. Rukiissa oli kyllä olkea vahvasti, mutta sato siitä on ollut vaan noin kymmenesosa tavallisesta, ja siitä leivottu leipä, jota minulle joka paikassa näytettiin, oli niin mustaa ja katkeraa, että sitä kuuluivat hyleksivän hevosetkin. Ja vaikka vielä senkin leivän — joka ei ole pettua parempaa — tyystin söisi, niin harvalle se sentään kestäisi edes jouluun. Löytyy joku puolikymmentä taloa koko Sotkamon laajassa pitäjässä, joissa sadasta lyhteestä on saatu 50 litraa (tavallinen sato 100 litraa), vaan ei niittenkään viljasta synny säällinen leipä ilman ostojauhoja lisäämättä.
Ohra, joka kesäviljasta siellä päin on paremmin koteutunut, on paikotellen antanut hiukan paremman sadon, niin että siitä sentään saadaan koko hyvää rieskaa ja talkkunaa, mutta enimmissä paikoin on siitäkin sentään tullut kato. Joku harva isäntämies kehui, että hänen ohransa vielä itääkin, joshan sitten itänevät keväällä, kun ruoste niissä vielä talven aikana jatkaa tuhoaan. Kauran viljelys on mitättömän pieni ja kerrassaan hukkaan meni sekin vähä. Perunat taas jäätyivät suureksi osaksi maahan. Mitä rukiin oraita vielä oli näkyvissä ohuen lumipeiton alta, näyttivät ne sentään keskulaisilta ja antavat toivoa tulevalle vuodelle.
Näin on asianlaita ihmisten ravintoon nähden omista tuloista. Mitä karjaan tulee, lienee sille sentään rehua runsaammin, koska lehmiä ei oltu aivan tuhottomassa määrin vähennetty. Heinät kyllä menivät monelta kokonaan hukkaan, jäivät sateen ja tulvan vuoksi tekemättäkin, ja huonoja ne tulivat kaikille, mutta kun olkia tuli runsaasti, toivotaan niillä sentään päästävän eteenpäin. Ja onpa joukossa tullut täysin hyviäkin heiniä — riippuen tietysti paremmista korjuutavoista — sillä useita kuormia sattui vastaani Kajaaniin menossa, eikä niissä tavara näyttänyt ollenkaan huonolta.
Sotkamolaisilla on paikotellen voimakkaita, lepikkoa kasvavia vuorien rinteitä, ja niitä käytetään niittyinä. Heinä niissä kuuluu kasvavan ylen rehevästi, niissä ei ole milloinkaan tulvista haittaa, ja ken vaan sai ne sateilta korjatuksi, hänellä ei ole aivan huutavaa rehunkaan puutetta. Niissä kasvavaa heinää kutsutaankin hyvyytensä vuoksi yleensä "maitoheinäksi".
Sellaiset ovat nykyään lyhyesti mainiten yleiset elämän ehdot Sotkamossa. Jokainen katselee synkkänä eteensä ja kulettaa kaikki vanhat säästönsä kauppiaan jauhoihin, joihin kokee sekoittaa omaa, kehnoa viljaansa mikäli se on mahdollista.
Jauhot eivät entisiin aikoihin verraten ole vielä ollenkaan pakkohinnoissa ja tuskin tulevatkaan. Maksetaan 61 kilon säkistä 14 markkaa, kun sama erä v. 1867-68 maksoi 30 à 35 markkaa. Mutta niitä ei anna kauppias velaksi ja monella on velkaa entisestäänkin. On otettava rahapenni, mistä suinkin saadaan. Myydään lintua, lampaannahkaa, oravannahkaa. Lampaannahoista maksetaan kyllä hyvä hinta, 2 à 2 mk. 50 penniä kappaleelta, ja metsällisten nahat ovat hyvin korkeissa hinnoissa. Mutta metsä on muuten antimillaan kitsas tänä vuonna. Kuuluu löydetyn summissa lintuja metsiin kuolleina ja päätetään niiden kuolleen ruuan puutteeseen, marjoja kun ei ollut. Eikä antanut saalista vesikään. Sotkamon vesistö kuuluu muutenkin olevan kalasta köyhää, vaan kun viime syksynä kaikki työt myöhästyivät, myöhästyi syyskalastuskin ja jäi lopulta tekemättä, kun järvet menivät jäähän.
Siis sekin särpimen apu, mikä ennen on kalasta ollut, jäi nyt saamatta. On turvauduttava merisilakkaan ja ulkolaiseen silliin, mutta nekin ovat mahdottomain rahtimatkain vuoksi kalliita.
Rahaa siis tarvitsee joka mies paljon, kun melkein kaikki suuhunpantava on ostettavissa, ja niitä on monia muita suuria rahaläpiä täytettävä, varsinkin tilallisilla, joihin tällainen kato välittömimmin koskee.
Suurempaa nälkää ei Sotkamossa vielä tuntunut yleensä olevan, mutta sentään oli monessa köyhemmässä kohdassa, monessa salokulman mökissä, jossa ei ollut ostojauhoa tarpeeksi käytettävänä, näyttäytynyt yksi huonon ruuan seurauksista, nimittäin punatauti ja pahantapainen vatsuri. Lapsissa sitä oli enin, ja vähän aikuisissakin, mutta yleinen toivo oli, että siitä kyllä pahemmitta seurauksitta päästään, joshan vaan tavalla tai toisella ostojauhoja saadaan. Ja toivottavaa on, että niitä saadaankin, sillä niistähän se kokonaan riippuu koko muukin "pärjäyminen", niistä yksin, eikä mistään muusta. Eikä siellä mistään muusta kuullut puhuttavankaan.
On tosiaan kummallista nähdä, kuinka sikäläinen asukas on tottunut nälkään ja huonoon ruokaan. Hän kuuluu joskus hyvinä aikoina kyllä saattavan muuttua hyvinkin hyväksi herkkusuuksi, mutta huonoina saattaa hän kiristää nälkävyötään luonnottomiin saakka. Missä vaan on edes silloin tällöin selvää leipää syötävänä niinkuin lääkkeeksi, siinä ovat köyhäin mökkiläistenkin repaleiset lapsilaumat (ja lauma niitä säännöllisesti on) aivan reippaan ja terveen näköisiä, vaikkei mitään muuta ruokaa olisikaan; ja kumma on, ett'ei viime vuoden viljasta, missä sitä enemmän oli käytetty, ollut jo joku henkeään heittänyt, koska minulle väitettiin, että siitä hierotulla ruostepölyllä ovat russakatkin kuolleet. Sitä en tiedä, onko tässä perää, vaikka kyllä minulla näitten ruosterukiitten suhteen toiselta puolelta olisikin sellainen syntinen toivomus, että niillä edes kuolisi sukupuuttoon koko se elukkalaji, nimittäin juuri russakat sieltä pohjan periltä, kunhan vaan ihmiset säästyisivät. Se olisi ehkä suurin hyöty, mitä viime vuotisista rukiin jyvistä siellä saattaisi olla. Tämä on joutava asia itsessään, ja olen sitä maanvaivaa edellä jo liiaksikin kuvaillut, mutta tahdon siitä vieläkin mainita, kun kuulin niin monia valituksia, ett'ei siellä muka saa kunnollista russakan myrkkyä, koska kauppiaat sekoittavat siihen vehnäjauhoa! Ja minä luulen, että jokaisella, joka sinne etelästäpäin joutuu, on juuri sama toivomus kuin minullakin, eikä se ole suinkaan pienimpiä toivomuksia, mitä näitten puutteenalaisten seutujen suhteen saattaa tehdä.
Kaiken sen johdosta, mitä jo Sotkamossa ennätin nähdä ja kuulla, alkoi minussa vakaantua yksi johtopäätös, joka ei koske ainoastaan sitä kuntaa, vaan pitänee paikkansa kaikissa muissakin pitäjissä sielläpäin, ja se on se, että tilalliset, varsinkin pientilalliset ja samoin myös torpparit, s.o. yleensä maahan kiinnitetty väestö, kärsii siellä kadosta enin.
Irtolaiskansa ja työmies ei oikeastaan ole suoranaisesti kadottanut mitään, kunhan vaan saa työtä. Ulkolaista viljaa hän ostaa syödäkseen parhaimpinakin vuosina, eikä sen hinta nykyään ole juuri, tuskin yhtään korkeampi kuin ennenkään. Hän on yhtä vapaa lähtemään työhön kuin ennenkin, mutta vaikeampi on sen, joka on maahansa kiinnitetty, poistua ulkoapäin aivan kaukaa työansiota etsimään.
"Mitä on siitä apua", lausui eräs pientilallinen, "että ainoine hevosilleni menen savotalle ja siellä syön evääni ja ruokani. Joukko syö kotona kumminkin, omat työni jäävät tekemättä, lannat ensi kesäksi varaamatta, ja niin on minulla tulevana vuonna sama kato kuin nytkin, sillä eivät nämä peltotilkut kasva ilman työtä ja lantaa."
Hän oli minusta nähden ihan oikeassa, mutta ellei hän apua saa, niin täytyy hänen lähteä tukkitöihin tai mihin tahansa, sillä asia ei ole sillä hyvä, että hän oman joukkonsa elättää, vaan on etupäässä hänen niskoilleen sälytetty koko kunnallisverojen raskas taakka, joka ei ole koskaankaan aivan kevyt, vaan tällaisina vuosina vielä entistäänkin raskaampi. Ei ole sillä hyvä, että hän omille lapsilleen leivän hankkii, hänen täytyy huolehtia vielä sadoista muitten lapsista, joille kunnan vaivaishoitokassasta leipää patistetaan, ja enemmän juuri nyt, kuin parempina vuosina. Ja sitäpaitse täytyy hänen suorittaa monet muut kunnalliset maksut, ei yksin vaivaisrahoja.
Ja ell'ei hän niitä hyvällä maksa, niin häneltä otetaan pakolla, niinkauvan kun hänellä on kiinteätä omaisuutta mistä ottaa. Vuonna 1901, joka oli vuosien parhaita, hoidettiin Sotkamon kunnassa, jossa on noin 9,000 asukasta, yli 300 vaivaista kokonaan ja noin 160 henkeä sai tilapäistä vaivaisapua. Koko kunnalliset menot nousivat yli 30,000 markkaa, josta 15,000 markkaa meni yksin vaivaishoitoon. Ja kun ottaa huomioon sen tosiasian, että enimmiltä irtolaisilta, joilta tähän summaan olisi tullut mitättömän pieni lisä, ei sitäkään ole saatu, kuten kunnalliset tilikirjat osoittavat, niin on koko tuo määrä lähtenyt yksinomaan tilallisten kukkarosta. Kun tähän vielä lisää, että sielunhoito Sotkamossa, ilman niitä suuria menoeriä, joita on ollut papiston puustellien rakennuksessa, nousee vuosittain kirkollismatrikkelin mukaan noin 12,000 markkaan ja tämäkin etupäässä, melkeinpä kokonaan, menee tilallisilta, niin arvaa sen taakan, mikä siinä on kadon kärsineen maanviljelijän niskoilla. Eikä suinkaan tunnu helpoittavalta tässä seikassa se ainainen huuto, joka meillä kyllä muuallakin jo hyvin tunnetaan, vaan joka täällä käy vielä kovempana kuin muualla, että kunnan täytyy antaa apua, sen täytyy elättää meitä! Tappakoonhan!
Irtolainen, ainakin useampi heistä, joka ei pidä sillä lukua pysyykö yhteiskunta pystyssä, vai kaatuuko se, syö joka pennin itse, minkä ansaitseekin.
Tältä puolelta katsottuna on köyhän tilallisen asema tukalampi. Syytä on tosin hänessä itsessäänkin. Hän on entisinä aikoina tiedon puutteessa ja ajattelemattomasti, useimmin ehkä pakostakin, myynyt metsänsä liian paljaaksi tai lopen tärvännyt sen tervan poltolla, niin että hänen nyt monasti täytyy nostaa ruunun metsistä kantoja tervaksiksi, päästäkseen Ouluun rahapennille, vaan tämä seikka ei tässä hädässä enää asiaa muuta. Hän on siinä asemassa, missä hän on.
Saatetaan sanoa, että irtolaisen ja työmiehen asema on siltä yhtä huono kuin tilallisenkin, kun tilallisilla huonona aikana ei ole antaa hänelle työtä, eikä siis rahaakaan. Tämä olisi kyllä totta, jos he olisivat yksinomaan riippuvia tilallisten töistä. Silloin he totta tosiaan olisivat kaikki samassa kadotuksessa. Mutta niin ei kuulu täällä olevan laita. Eivät he tee talonpojan työtä vähässä tingassa koskaan, eivät niin kauvan, kuin heillä on hiukankin muualta toivoa. Työnpuutetta kyllä huudetaan yleensä, mutta minä olen täysin luotettavilta miehiltä kuullut, että syksymmällä oli Sotkamon kirkolla tarjottu ojan kaivua, jossa tavallisen miehen päiväpalkka olisi ollut kuudelta tunnilta 1: 50 à 2 markkaa, mutta hiukan koeteltuaan lähtivät enimmät miehet tiehensä. Rengin vuosipalkka on kuluvalta vuodelta Sotkamossa, mikäli olen kuullut, keskimäärin 150 à 200 markkaa, vaan maksetaan joukossa aina 280:kin markkaa. Piioille 80 à 120 markkaa ja sitäpaitsi vaatetta y.m. Kesällä on maksettu työmiehille talon ruuassa 12 à 15 markkaa viikolta, vaan nyt talvemmalla tosin enää vaan 3 markkaa. Mutta työmiehistä kuuluu olevan puute aina. He lähtevät ylemmäksi pohjolaan, missä tavallisesti aina on rahallisia tukkitöitä. Hiihtävät Kuusamoon, Rovaniemelle, Kemijärvelle, Tornioon y.m., missä tavallaan on niitten Ameriikka, jotka eivät oikeaan kultamaahan syystä tai toisesta pääse.
"Elättäköön kunta akan ja lapset", on heidän jäähyväis-sanansa, jos heillä perhettä sattuu olemaan, ja kun sitten akka hakee vaivaisapua ja kysytään, missä mies on, vastaa hän lyhyesti ja selvästi: "se on siellä sustensa päällä". Ken saa joltakulta tuttavaltaan oikeasta Ameriikasta "tiketin", hän huilaa sinne.
Näin ovat puheitten mukaan asiat, ja jos täällä tilallisten ja irtolaisten siveellinen kanta pannaan kumpikin vaakalaudalleen, nousee jälkimmäinen epäilemättä varsin keveänä ylemmäksi, kun niitten oikeastaan pitäisi olla tasassa ja kestää yhdessä niin huonot ajat kuin hyvätkin, ennenkuin terveellinen sopu ja yleinen edistys näissä harvaan asutuissa ja kaikkea mahdollista työvoimaa kysyvissä seuduissa todella pääsisi vakautumaan.
Surkeimmalla kannalla nykyään ovat jotkut vakavaluontoiset ja kotinurkkiaan rakastavat pienten mökkien miehet, jotka eivät tahtoisi lapsijoukkoaan jättää eivätkä maailman rantaa repalehtimaan lähteä, kun ovat itselleen jollekulle vaaran kupeelle mökin saaneet ja sen eteen pienen ohra-maatilkun. Niitä näkee joskus sellaisia ja niitä käy enin sääliksi.
Mutta ne ne usein ovat sitkeimpiä kaikista, vaikka niitä on niin harvassa, ja ne ne ovat ikäänkuin jätteitä siitä vanhasta, puhtaasta ja rohkeasta sukupolvesta, joka vaaroista ja vastuksista huolimatta saunojaan erämaihin rakenteli. On liikuttavaa katsella sellaista miestä, kun hän kyynel silmässä kertoo viime vuoden katoa ja näyttää haasialla ohralyhteitään, joissa tyhjät tähkäpäät soikehtivat. Hänellä on tavallisesti perhe suuri, ja usein on viimeinen leipä pöydällä. Mutta hän vakuuttaa, että hän ei kotipaikkaansa jätä, hän ei lapsiaan jätä, hän ei vaaraansa eikä ohramaan tilkkuaan hylkää, vaikka siihen kuolkoon. Hänellä on lehmä navetassa. Lehmän anninta hän vähän saa, ja kun vaan kevääseen pääsisi, niin ei hätää silloin, hän on kuorinut petäjän kylkeä ennenkin.
Parissa niistä salomökeistä, joissa Sotkamossa kävin, puhuttiin tällä tavalla, ja vakuutettu olen, että niissä puhuttiin totta.
Sotkamolaiset ovat muuten päättäneet, ett'eivät he lahja-apuihin turvaudu, ennenkuin viime tingassa, ja siksipä ehkä sieltä onkin vähemmin avunhuutoja kuulunut. Vai lieneekö se tapahtunut siitä syystä, että Sotkamoa on totuttu pitämään vauraimpana kaikista Kajaanin kihlakunnan pitäjistä. Ja onkin siellä joukossa erinomaisen vauraita taloja, joissa viljelykset jo ovat kaikin puolin nykyaikaisella kannalla, vaan missäpä niitä ei aina joukosta jotakuta löytäisi.
Varmin apulähde sille kunnalle niinkuin kaikille muillekin on kumminkin tukkitöistä valtion metsissä.
Mutta se työ loppuu maaliskuulla ja silloin vasta alkaa tukalin aika, jos kohta lienee tukaluutta ennenkin, sillä peninkulmaisille saloille ei kykene ken tahansa tukkitöihin lähtemään.
Keväällä se vasta on kova käsissä. Ja kun silloin vielä alkaa siemenen hankintakin, jota ei kunnassa liene montakaan jyvää, niin arvellaan yleensä, että suuri joukko pientilallisia silloin tulee pakosta sortumaan. On myös kuulunut olevan aikeita pyytää yleisistä varoista lainaa maanviljelystöitten teettämistä varten. Se annettaisiin pienemmissä erissä tilallisille, heidän teettääkseen parannuksia viljelyksissään. Sellaiset lainat olisivat yleensä koko pohjan perillä suotavimpia kaikista, kunhan sitten vaan valvotaan, että ne todella tulevat tarkoitukseensa käytetyiksi, sillä ei nälkä sinä ilmoisna ikänä lähde metsän haaskuulla eikä tervanpoltolla enää nykyisissä oloissa, jos tuo niillä lieneekin ennen vähän loitompana pysynyt.
* * * * *
Jota edemmäksi etenee pohjoseen ja itään, sitä tuntuvampi on kadon tekemä jälki. Kuhmoniemessä en tosin käynyt, mutta saamieni tietojen nojalla voin sentään mainita, että hätä siellä on isompi kuin Sotkamossa, vaikk'ei sieltä ole äänekkäämpiä huutoja kuulunut enemmän kuin Sotkamostakaan. Maa kuuluu Kuhmoniemessä olevan jo paljoa huonompaa, ett'ei ole ihme, jos siellä olisikin vuositulo ollut vieläkin niukempi. Eräs kuhmolainen kertoi, ett'ei heidän pitäjän pohjoisosassa kasva enää edes leppää, joka on voimaperäisen maan tuntomerkki, vaan että viimeinen lepän kämpyrä, joka siellä kasvaa erään puron rannalla, on sekin kallistunut etelään päin, niinkuin pois siirtyäkseen. Mutta Kuhmolaiset eivät valita, he sekoittavat omia akanoitaan ostojauhoihin ja tekevät tervakauppoja, sillä heillä kuuluu olevan vielä mäntymetsiä runsaasti. Heidän pitäjäänsä tulee sitäpaitse talven kuluessa suuret tukkityöt. Yksityiset ovat siellä myyneet paljon metsiä ja valtion metsistä leimataan 120,000 kantoa.
Ristijärvellä ja Hyrynsalmessa, ja varsinkin viimemainitussa pitäjässä näyttää hätä suuremmalta ja kunnallinenkin vaivaishoito on tiukemmalla. Ja ell'ei ulkoapäin apua tulisi ja sitä jaettaisi, niin sortua täytyisi näitten kuntien s.o. niitten näissä kunnissa, joilta kunnalliset ulosteot voidaan tavalla tai toisella saada ulos. Kun esim. Ristijärvellä koko viimevuotisten vaivaistilikuittien lukumäärä nousi vaan 60:neen, nousi se tänä vuonna jo marraskuun 15:sta päivään saakka 140:een. Enimmät avunhakijat ovat mökkiläisiä ja pikkutorppareita, ja että apu tulisi todelliseen tarpeeseen käytetyksi, siitä on kunnallislautakunnan esimies Ristijärvellä koettanut pitää kiitettävää huolta. Hän on avunetsijöille lukenut sellaisen lain, että "ellet kahvipannuasi tuo tänne takavarikkoon, et apuakaan saa". Ja aimo kasa olikin hänen luonaan jo näitä "talonhävittäjiä", pieniä ja suuria, mutta kaikki yhtä nokisia.
Alkusyksystä, kun ei vielä mitään apuneuvoja ollut, oli hätääntyminen ollut suuri, varsinkin köyhemmillä tilallisilla — eikähän niitä vauraampia olekaan kuin ani harvoja — vaan ensi pelastus lähti siitä, kun alettiin tehdä maantietyötä Hiisijärvelle, johon valtio on myöntänyt 15,000 markkaa. Tästä maantientyöstä on kuulunut sellaisia huhuja, että siinä on annettu työtä vaan lähiseudun varakkaimmille tilallisille, vaan tämä lienee perätöntä; ja milloinka hädän ollen tyytyväisyys ja yksimielisyys vallitsisi meillä? Jokaisella on oma suu lähinnä ja jokaisen oma hätä on hänen itsensä mielestä suurin.
Katselin esim. hätävaatteitten jakamista eräässä kohdassa. Voi sitä itkua ja sitä ruikutusta! Jokainen olisi enimmin tarpeessa ja toisen tarvetta koetetaan vähentää, ja sitten pois mennessä tiellä moititaan toimimiehiä. Vaan yhtä alastomia ovat täällä köyhemmät eläjät miltei kaikki, ja niin he tietysti ovat aina. Sillä mikä ne vaatteet yhtäkkiä niin tyystin olisi lopettanut, koska sillä maankulmalla ei ole vanhojen vaatteitten ostajia, että niitä olisi voinut myydäkään. Nälän ollen tuntuu alastomuus pahemmin, vaan sen kuulin, että jos vaatteita vaan olisi saatavissa, haettaisiin niitä hyvinäkin aikoina — nim. sikäläisinä hyvinä — juuri yhtä paljon.
Vaatteista puhuttaessa en voi olla mainitsematta yhtä seikkaa. Kun kulkee maanteitä tai katselee niitäkin, jotka hakevat vaateapua, ei näe ketään, joka olisi erittäin silmiinpistävästi repaleinen, mutta kun menee saloilla heidän mökkeihinsä, niin siellä näkee kaikkea muuta kuin ylenpalttisuutta, mitä ruumiin suojaan tulee. Heillä siis aina sentään on joku ehjäkin vaatekerta, tai ellei ole, niin se asialle lähdettäissä lainataan.
Toinen tulolähde, paitse maantientyötä, on Ristijärven ja Hyrynsalmen kunnilla niinkuin kaikilla muillakin tukinhakkuussa ja vedätyksessä valtion metsissä, mutta yleensä kuuluu valitus, että yhtiöt, jotka metsät ovat ostaneet, tarjoovat nälkäpalkkoja. Yhtiöt taas selittävät asian siten, ett'ei heidän olisi ollut pakko näitä metsiä ostaa, vaan ovat he sen tehneet hätäaputöiksi. Mene tiedä mikä tässä on keskikohta!
Totta on, että hevosen ruokinta täällä tulee kovin kalliiksi, kun heinistä on puute ja hevosella on niin suuri suu miehen suuhun verraten, ja jonkun verran kalliimmaksi se tulee miehenkin ruoka täällä kuin rautateitten varsilla, koska kaikista tavaroista, mitä muualta on tuotava, ovat rahdit kalliit — 6 à 8 penniä kilolta Oulusta — mutta toisaalta tuntuu minusta olevan hiukan järkeä toisellakin puolella. Jos kaikki olisi ennallaan, niin mitä siitä hädästä sitten kannattaisi puhuakaan.
Siellä vallitsee todella oloissa kummallinen ristiriita, jonka juuria on hyvin vaikea löytää, ja joka sama ristiriita kyllä vallitsee jossain määrin muuallakin. Toisaalta tuntuu, niinkuin hätä olisi aivan kauhea. Näin laumoittain ihmisiä tunkeilemassa paikallisten hätäapukomiteain, pappien, kunnanesimiesten, kauppiaitten luona, ja valittavan puutettaan, näin lasten ahtaissa, likaisissa mökeissä puolialastomina jäytävän leipää, joka ei suinkaan minun kurkustani menisi alas, ja olin valmis uskomaan, että siellä oli huutava hätä. Mutta yhtä usein tulin taas siihen luuloon, ett'ei siellä ole sentään oikeaa hätää, ei sitä hätää, joka pakottaa ihmisen ponnistamaan viimeisensä, ennenkuin henkensä heittää. Olen itse ollut kaksikymmentä vuotta tekemisessä maalaistyöväen kanssa etelä-Suomessa ja tiedän mitkä vaatimukset ovat siellä. Olen huonoina aikoina, nytkin juuri, nähnyt perheellisten miesten siellä tekevän talvityötä, metsätöitä y.m. puolentoista markan päiväpalkalla ja alle siitäkin, ja he ovat olleet tyytyväisiä ja sanoneet, että ainahan ihmisen täytyy työtä tehdä, tekee halvemmalla silloin, kun ei paljoa saa. Mutta täällä olen nähnyt paljon työmiehiä, jotka ovat palanneet metsätöistä Puolangalta kotiinsa, valittaen, ett'ei sillä palkalla elä, mikä sieltä lähtee.
— Oliko palkka niin niukka? olen heiltä kysynyt.
— Ka nälkäpalkka, on yksi vastannut. En saanut kuin 2 markkaa päivältä.
— Minä sain vaan puolitoista, on vastannut toinen.
Vaan kenenkään en kuullut saaneen siitä alle. Ja päivää on niillä mailla syystalvesta viisi tuntia, enkä näkemästäni usko, että sen puolen työmiehet olisivat erittäin taipuvia sitä puhteella jatkamaan, eikä se metsätöissä olisi varsin helppoakaan.
Vaatimukset ovat siis täällä suuremmat kuin etelämpänä, vaan mistä se tulee, sitä on lyhyeltä näkemältä vaikea aivan tarkoin selittää. Mutta suurimmaksi osaksi siihen lienee syynä se, että työkansa siellä on liiaksi metsäyhtiöistä riippuvaa. Yhtiöt pitävät näet työmailla ruokakauppaa ja kiskovat työmiesten kustannuksella siitä kaupastaan liiallista voittoa. Ja vaikka palkat ovat korkeammatkin, osaavat he kumminkin kiskoa siitä suuremman osan itselleen takaisin. Vaan miksei voisi isompi joukko työmiehiä lyöttäytyä yhteen, hankkia ruokavaroja muualta ja elää niukemmasti silloin, kun suuria paloja ei voi saada? Olisihan se parempi sekin, kuin olla ihan kaikkea ansiota vailla. Olen nähnyt monen miehen istuskelevan kotosalla ja valittavan työnpuutetta, ja olen nähnyt monen eukon apua hakemassa ja valittavan nälkää.
Toisin oli esim. vuosina 1867-68, jolloin rautatietä Riihimäestä Pietariin tavallaan silloisena hätäaputyönä teetettiin. Silloin sai mies päivältä 80 penniä, ja kilo jauhoja — mätiä kulijauhoja enimmäkseen — maksoi 40 penniä. Mutta miesten täytyi tehdä työtä niillä palkoilla, voittaa huono aika tai sortua, sillä muuta valittavaa ei ollut, rahakkaampia hätäaputoimenpiteitä ei löytynyt.
* * * * *
Renkimiehille maksetaan nykyään Ristijärvellä noin 200, piioille noin 80-100 markkaa vuodelta. Hyrynsalmella ehkä hiukan vähemmän, mutta useissa taloissa ei osaa sentään kunnollisesti kyntää tai niittää muut kuin isäntä, ja naiset ahtavat riihiä.
Kun tapaa nuoren miehen, joka on sattunut rengiksi rupeamaan, ja kysyy häneltä, miksi hän on niin kehno maantöissä, vastaa hän, että hän on paremmin tottunut kirvestöihin. Ja sentään näkee monen miehen kirveessä sellaisen varren, ett'ei se ainakaan minun kädessäni pysyisi.
Nämä ovat seikkoja, joita olojen tarkempi tuntija saattanee hyvinkin pätevästi perustella, mutta on toinen asia, jolle kenenkään lienee vaikea löytää mitään pohjaa, ja joka minuun on vaikuttanut varsin tympäisevästi.
Eräs säätyhenkilö tahtoi hyvässä tahdossaan tulla minulle näyttämään sitä kurjuutta, mikä heidänkin kylässä syrjemmällä vallitsi.
Tultiin erääseen mökkiin. Lämpimässä, vaan kamalan likaisessa mökissä oli neljä lasta, yksi melkein aikuinen, joka viime vuoden sanoi olleensa palveluksessa, vaan nyt istui kotosalla ja kiikutti kehdossa pienintä sisaruksistaan. Isä ja äiti olivat kotoa poissa, äiti vastikään lähtenyt. Vartaassa oli neljä leipää, ostojauhoista, ja kuumalla kiukaalla kahvipannu. Pöydällä kaksi paria kuppia, joista juuri näytti kahvia juodun. Seuralaiseni nolostui huomattavasti, kun minä naurahtaen osotin kuppeja. Tämä olisi ollut anteeksi annettavaa, vaan kuinkas kävi, kun tultiin takaisin tämän säätyhenkilön luo. Siellä oli sama mökin eukko kyökissä rouvalle surkeasti itkien valittamassa, että he kuolevat tuohon paikkaan, ei heillä ole enää palaakaan suuhun pantavaa!
Toisessa mökissä, jossa käytiin, joutui mies valeesta kiinni. Kun kuuli, että minä olin Helsingistä, luuli hän kai minun nyt tuovan heille apua ja alkoi väittää, ett'ei hänelle ole vielä annettu kuin 10 kiloa. Katossa oli kumminkin leipänä enemmän kuin 10 kilon jauhot, ja seuralaiseni sanoi varmaan tietävänsä, että enemmän hän oli saanut. Sitten alkoi mies näytellä minulle housuja ja liivejä, jotka hän edellisenä päivänä oli "kometiialta" saanut. — Nämähän ovat kauhean suuret minulle, mitä minä näillä, valitteli hän.
Minä en voinut antaa hänelle sen parempaa selitystä asiaan, kuin sen, että on hyvin vähän luultavaa, että Helsingin räätälit tulisivat tänne itsekustakin mittaa ottamaan, sillä Helsingistä päin housut olivat tulleet.
Tällaiset pienet "hätävalheet" ovat ylimalkaan poikkeustapauksia, eikä niitten vuoksi tarvitse kenenkään kylmetä avun annissaan, mutta pahempi on mielestäni ylettömän kahvinjuonnin laita silloin, kun leipäkeinoissa täytyy turvautua muitten ihmisten armeliaisuuteen. Sen käytäntö on tullut yleiseen niin rajattomaksi, että sitä — harvinaista kyllä — jo moittivat kauppiaatkin. Siitä on tullut sellainen himo-aine, että löytyy kahvijuoppoja, jotka täydelleen muistuttavat viinan, morfiinin y.m. orjia. Kerrotaan, joshan lienee totta, että Ristijärven yhteisostotoiminta alkoi kahvitilauksilla ja niitä olisi viime vuonna tehty lähemmä pariinkymmeneen tuhanteen markkaan. Tänä syksynä se tietysti on vähennyt, koskapa pannujakin jo on takavarikossa, mutta Hyrynsalmen puolella kerrotaan kumminkin eräänkin kauppiaan tässä syksyllä myöneen lyhyen ajan kuluessa 25 säkkiä samaa tavaraa.
Tällaisissa oloissa soisi kernaasti näkevänsä enemmän lujuutta kansassa itsessään, kun ajattelee sitä hartautta ja uhrautuvaisuutta, jolla etelä-Suomessa yksin työmiehetkin kantavat roponsa tälle nälän uhrialttarille.
IV.
Suomussalmessa.
Suomussalmi, eli niinkuin itse paikkakunnalla useimmin sanotaan: Kianta — siinä nimi, joka viime vuosikymmenen kuluessa on eräässä suhteessa tullut kuuluisammaksi kuin mikään muu kolkka koko Suomenmaassa, ja onpa tänäkin vuonna tämä sama nimi taas nähty melkein joka päivä jokaisen sanomalehden palstoilla ensimmäisenä kaikkien niitten joukossa, joihin hätäaputoimi saa kohdistaa huolenpitonsa.
Tahdon lyhyesti mainita tämän pitäjän aseman, ja huomatkoon jokainen siitä, millainen se on ja mitä edellytyksiä sillä on liikkeeseen, yleiseen vaurastumiseen sekä moniin nykyaikaisiin vaatimuksiin nähden. Pitäjä on pinta-alaltaan lähes yhtä suuri kuin puoli Uudenmaan lääniä, eikä siinä sentään tähän saakka — eikä juuri nytkään vielä — ole löytynyt minkäänlaisilla kesä-ajoneuvoilla kuljettavaa maantietä enempää kuin 22 kilometriä, se ainoa maantien pätkä, joka Oulusta tullen päättyy Kiantajärven rantaan. Siinä se on tien pää, siinä erämaa edessä, ja kirkkokin sekä kirkonkylä vasta järven toisella rannalla. Lähin suuremman liikkeen keskus — Kajaania lukuunottamatta — ja lähin rautatie on Oulussa, johon on matkaa 200 kilometriä — kesän talven hevosella kuljettava kautta vuorisen Puolangan, sillä mitään molempiin suuntiin kulkukelpoista vesireittiä ei löydy, joet kun kaikki ovat täynnä suuria koskia. Lapset kastetaan kinkerimatkoilla puolen vuoden vanhoina, ja samoilla matkoilla siunataan vainajien maalliset jäännökset, pitäjän saloilla kun näet löytyy kolmessa eri kohdassa varsinaiset hautuumaat, joissa vainajat saavat odottaa sitä otollista hetkeä, jolloin pappi sattuu paikalle pääsemään.
Sellainen on pitäjä, sellainen on Suomussalmi järvineen, vuorineen ja rämeineen, joiden yli polut kulkevat porrassiltoja pitkin talosta taloon, kylästä toiseen halki raakojen erämaitten. Sellainen on paikka, joka nälkäseuduista on suurimman maineen saanut. Toinen osa petäjiä on kuorittu tervoiksi, toinen osa leiväksi, on viljelty pieniä peltotilkkuja, otettu riistaa metsistä, nostettu vesistöistä muikkua, siikaa, harria — ja eletty on ja enennytty ja hiljalleen kituutettu vuosisatoja, milloin paremmin, milloin huonommin, vaan viime aikoina on tultu äänekkäiksi, niinkuin jokainen tietää, eikä suinkaan aiheettomasti.
Valitus on tällä hetkellä suuri: ei saatu eloja, ei karjan kontuja, ei kalaa, aivan sama juttu kuin kaikkialla muuallakin pohjan perillä. Se seikka on kerta kaikkiaan sama joka kohdassa, eikä sitä kannata moneen kertaan kertoa. Millainen siellä nyt on nälkä, millainen hätä, onko suurempi kuin ennen, siitä en osaa lyhyimmittäin tehdä selkoa, kun en ole siellä ennen ollut katovuonna enemmän kuin hyvänäkään.
Avun anojia on paljon, äärettömästi, ja jakajain luona tulvii aamusta iltaan rahvasta kuin markkinoilla. Oma, kunnallinen apukassa ponnistelee kuin ikeen alla, sillä viime vuotisia kunnanmaksuja, jotka olisivat olleet jo keväällä suoritettavat, ei jouluun mennessä ollut vielä käynyt maksamassa useampaa kuin — 4 henkilöä (kunnassa on noin 6,500 asukasta). Kunnallishallitus kirjoittelee vaan avun anojille pieniä lappuja, paikkakunnan maakauppiaille jätettäviksi, ja maksaa tietysti velkansa sitten kun jaksaa. Vuonna 1901, tuona satoisana vuonna, elätettiin vakituisia vaivasia, paitse ruotulaisia, 97 henkilöä ja annettiin satunnaista apua 204:llä eri kuitilla, nousten koko vaivaishoito 11,400 markkaan, mutta kaiken viime vuotisen velan on kassa sentään juuri nykysittäin parhaiksi maksanut, joten krediitti kauppiaitten y.m. luona on taas selvä ja uutta sopii tehdä. Aivan kulkujalalla olevain irtolaisten kuitteja oli viime vuonna kunnallisessa taksoitukessa 227 (niissä kokonaisia perheitäkin), ruunun torppareja ja mökkiläisiä alku neljättäsataa, ja nämä molemmanlaatuiset kuitit jäävät useimmiten perimättä ja niitten omistajat tuottavat päinvastoin kaiken menoerän vaivaiskassaan. Varsinaisia maksajia on 360 talonumeroa, tehtaita ei ole, liike- ja virkamiehiä niukin määrä, mitä kunnissa tavallisesti tarvitaan. Tämä olkoon mainittuna kunnallisista menoista, lukuunottamatta sitä, että kunnan yhteisillä kassoilla lienee velkaa yhteensä ehkä parisataa tuhatta.
Ne hätäaputoimet sitten, ja se hädän suuruus! Edelliset menevät tietysti niinkuin niitten mennä pitääkin, kyläkunnista on valittu jäseniä, niinkuin muuallakin, paikalliseen toimikuntaan, valvomaan kukin osaltaan itsekunkin tarvetta, ja apua jaetaan mikäli sitä saapuu. Hädän suuruus arvattakoon siitä, mitä edellä olen sanonut avunanojain paljoudesta.
Istuin päiväkauden seurakunnan pappilassa, ollen itse omasta kohdastani mahdollisimman kaukana kaikesta hädästä, ja katselin muitten puutetta, joka monenlaisissa tamineissa solui kaiken päivää melkein herkeämättä virkahuoneen ovesta sisään ja ulos. Ylen rasittava toimi seurakunnan vanhalle palvelijalle, jos kohta hänellä oli apumiehiäkin. Usein siinä otettiin kirkonkirjatkin esille, ja kun utelin, miksi niitä hätäapua haettaessa tarvittiin, sain kuulla, että monella hakijalla oli hyvin suuri taipumus tällaisessa tapauksessa lisätä perhettään, vaikka ne jo muutenkin ovat siellä päin yleensä auttavan suuria.
Avunsaantiin on niin totuttu, että joku jommoisissakin varoissa oleva talonemäntäkin on jo hakenut vaateapua, ja kun tulee köyhempiä anojia, saattaa syntyä tällainen hupainen keskustelu:
Anoja: minäkin tulin nyt noutamaan sitä hätäjauhoa.
Jakaja: tällä kertaa sitä ei satu olemaan.
Anoja: (jotenkin tiukalla äänellä) mutta sitä pitää olla!
Jakaja: vaan ei sitä nyt ole.
Anoja: no millä te aijotte meitä tänä vuonna elättää?
Useimmille annettiin, kelle koko säkki, kelle puoli, kelle vaan kilokaupalla, ja paljon jaettiin vaatettakin, vaan pyörrytettiin siitä joku vankka miehen karilas ja joku pyylevä eukko niine hyvineen takaisinkin ja käskettiin työhön.
Kellä oli käsitöitä, se sai aina, vauraampi kohtuhinnan, köyhempi runsaamman. Ja niin se pitää käydäkin, että avun saannista on jotain vastavuoroksi tehtävä sen, ken jotain tehdä jaksaa, sillä ihmisessä ei saa almujen annolla tukahuttaa itsetietoa omasta edesvastuustaan henkensä ylläpitämiseksi, vaikka toiselta puolelta taas ei tällaisia hätätöitä saa ottaa vastaan keltä tahansa, sillä silloin voi se muuttua suoraksi keinotteluksi, kuten ennen hätävuosina on tapahtunutkin, ja josta tavasta nyt vielä ovat pahat seuraukset nähtävinä. Kaikki avunanto käy nyt toiseen tapaan ja tarkemmalla valvonnalla kuin ennen, ja työtähän sitä on jokaisen tehtävä, koska jokainen siellä yleensä työnpuutetta elatuskeinokseen valittaakin. Mutta millä kannalla on siellä kotiteollisuus? Kurjalla! Tuodaan rekeä, lapiota, lusikkaa, astiata, vaan minä en monesta niistä maksaisi homehtunutta äyriä. Sellaiset esineet kuin verkot ja sukset ovat jommoisiakin, joukossa hyviäkin, vaan eivät suksetkaan sentään ole hetikään sellaisia, jommoisia odottaisi näkevänsä seudussa, missä ne ovat melkein ainoina kulkuneuvoina.
Käsiteollisuuden opetusta ruvetaan meillä kyllä kiireellä ja innolla harrastamaan joka kerta juuri sillä hetkellä, jolloin hätä on suurin, vaan siihen se oppi ja harrastus taas laukeaa, heti kun hätä on ohitse. Ei päästä taitureiksi koskaan, ei kyetä milloinkaan kotiteollisuuden alalla tekemään mitään sellaista, millä olisi kauppa-arvoa kotinurkkia ulompana. Kun teoksia sitten myydään, menevät ne usein huutokaupoilla melkein polttopuun arvosta, ja sentään olisi samoista aineista ja samalla vaivalla — helpommallakin, jos kätevyyttä olisi — voitu saada monta vertaa suurempi summa vastaisten hätäaikojen varalle kasvamaan. Suksitehdas on kyllä perustettu erään yksityisen hommasta Suomussalmeen, mutta se on tehdas, se on yksityisen afääri, eikä tietysti suurestikaan edistä kotiteollisuutta. Meriläisten airoja esim. voisi yleensä siellä päin tehdä mielestäni kannattavasti, kun vaan olisi hyvät mallit ja osattaisiin niitä tehdä, sillä siellä on kyllä kuusimetsiä ja lujanlaatuista puuta. Mutta tämä, niinkuin kaikki muukin teollisuus, saattaa siellä muutamaksi vuosikymmeniseksi riutua näkymättömiin, kunhan Leppikosken massatehdas Kajaanin seudussa valmistuu. Silloin ei tarvitse kotiteollisuutta muuta, kunhan jokainen osaa pistää kirveensä silmään sellaisen kalikan, että se omissa käsissä pysyy.
Kun enimmät männiköt yksityisten metsistä ovat pitkitetyllä tervanpoltolla hävinneet ja kuusipuu voittanut enemmän alaa, tulevat tietysti vasta perustettavat massatehtaat ostamaan siellä päin summissa maatiloja pohjineen päivineen. Niitä he kyllä tulevat saamaan, ehkä Ameriikan "tiketin" hinnoilla, sillä halullisia myyjiä, löytyy vaikka kuinka paljon, ja esimerkkiä siihen suuntaan on jo olemassa Hyrynsalmen puolella.
* * * * *
Koska avunanojain ja hätätöitten paljoudesta päättäen puute tässä pitäjässä tuntui olevan suurempi kuin missään muualla niistä seuduista, joita siihen saakka olin kulkenut, päätin painautua syvemmälle erämaahan, katselemaan taloihin ja mökkeihin, miltä elämä heillä siellä kotonaan näyttäisi.
Pariin suuntaan kuljin halki pitäjän kirkolta lähtien, ja niille matkoille pyydän nyt vaivata lukijaa mukaani.
Lähdin ensiksi ajamaan itäänpäin, Parvavaaraan Venäjän rajalle, jota kautta rajantakaisten karjalaisten Valtatie kulkee Kajaaniin ja Ouluun. Vaan ihmisasuntoja on silläkin taipaleella niin harvassa, ett'eivät havaintoni olleet erittäin rikkaat. Ja mahdotonta on poiketa päätieltä kaikkiin syrjätaloihin, niihin kun on monen neljänneksen ja kokonaistenkin penikulmain matka. Hyvästi loppuisi yhden talven keli, ennenkuin niissä kaikissa kävisi.
Ensimmäinen talo, joka suorastaan matkan varteen sattui, oli Haukilan talo, puolitoista penikulmaa kirkolta. Tämä seutu kuuluu Vuokin kylän pohjoisosaan, jonka kylän eteläpuolta pidetään pitäjän varakkaimpina seutuina, ja samaa Haukilaa sanotaan taas pohjoisosassa varakkaimmaksi. Ja oli siinä varakkaisuuden merkkejä ompelukone ja paperit kammarin seinissä sekä yksi vuode kammarissa, vaan ei minun silmääni paljo muuta. Karja oli vähennetty puoleksi, jauhoa hankittu Oulun porvarilta ensikesäisen tervakaupan päälle velaksi, selvää leipää syötiin lihalla ja maitovellillä höystettynä. Puutetta ja velkautumista valitettiin, minkä kuunnella jaksoi, sekä työpalkkojen korkeutta. Yksi oli jätkä (s.o. päiväläinen) kokoamassa tervaspuita. Muusta työnhommasta en kuullut mitään puhuttavan, enkä nähnyt jälkeä. Olen edellä maininnut erään Sotkamolaisen lannantekopuheista, mutta Suomussalmen kulmalla tulin sen asian, niinkuin koko maanviljelyshommain suhteen yleensä sellaiseksi Tuomaaksi, ett'en ensi hopussa ottanut heidän puheitaan korviini, vaikka niitä olisin kuullutkin.
Haukilasta lähdettyä on taloja tien varrella hiukan taajemmassa, noin parin, kolmen neljänneksen välimatkoilla rajalle saakka.
Ensimmäinen on Saukkovaara, kahtia viljelty talo. Siellä päin on aivan yleistä, että taloja viljellään useammassa osassa, oman keskinäisen suostumuksen nojalla ilman muuta maamittarin jakoa, kun niitä ei jakseta yksin viljellä, ja osakkailla on kullakin omat asuntonsa, tavallisesti samalla mäellä kaikki.
Saukkovaara näytti jo varsin kurjalta Haukilaan verraten. Ihmiset, niin aikuiset kuin lapsetkin, kalpeita ja kituvan näköisiä. Luottoa ei ole, vanhaa velkaa porvarillekin niin paljon, ett'ei enää saanut uutta tervakontrahtia. Yksi on hevonen (niinkuin useimmilla koko Suomussalmen laajassa seurakunnassa), viisi lehmää on pantu lihaksi, viisi kituu navetassa. "Ruomuja" (viime vuoden eloa) on syöty syksystä, vaan tuli tauti. Niihin sentään totuttiin, ja kun saatiin aina väliin joku kilo ostojauhoja velliksi ja lihaa on särpimen avuksi, niin henki on pysynyt. Nyt oli saatu 50 kiloa komitean jauhoja ja niistä tehty leipää puoleksi ruomuilla sekoitettuna, joka leipä minun suussani oli kovin katkeraa. Tulva esti kalanpyynnin kesällä. Pitäisi saada ainakin tuhannen markan velka, ennenkuin saa 10-henkisen perheen kesään elätetyksi. Pitäjän pohjoispuolella, 10 penikulman päässä, alkaisi kyllä tukkisavotta, vaan millä sinne menee, ei ole eväitä. Kahviverstaat olivat talossa seisauksissa.
Seurasi sitten Parvavaara, neljässä osassa viljelty talo. Yhteen kun mentiin sisään, kokoontuivat siihen heti toisten eläjät kaikki. Vaaralla elää noin 40 henkeä, enin osa lapsia. Parvavaarassa näytti elämä vankemmalta ja kahvipannu oli täydessä toimessa, vaan leivän puutetta siinäkin huikeasti valitettiin. Vielä oli talossa joku puhdas leipä, velkajauhoista leivottu.
Siinäkin tuli puheeksi rahatyöt, työpalkat y.m. Jätkä muuan, vankka mies näköjään, joka siihen lähettyville hommasi omaa mökkiä, otti pian sanavallan kokonaan haltuunsa, alkaen karkeasti ja kovin sanoin moittia hätäaputoimia ja huonoja työpalkkoja. Hänkin oli hakenut apua, vaan vallesmanni ei antanut, käski työhön. Ja mitä tarjosi? Markkaa tarjosi halkosylestä (syli täällä on neljättä osaa pienempi kuin tavallisesti etelä-Suomessa käytetään). Sillä ei eletä, hän tuli pois. Tappakoot suoraan!
Minä kysyin, mitä on maksettu hyvinä aikoina syleltä kotihaloista.
Markka viisitoista penniä on maksettu.
Oliko hän sillä ennen hakannut?
Oli kyllä sillä, vaan yhteen markkaan ei hakkaa. Ja kehnot on aputoimet täällä. Mutta rajan takana autetaan. Viime kilovuonnakin (nälkävuonna) annettiin siellä koko säkki jauhoja henkeä kohti.
Kyytimieheni ja osa muitakin läsnäolijoita alkoi väittää sitä ilmeiseksi valheeksi, vaan jätkä ei siitä huolinut, pysyi väitöksessään vaan ja puhui rajan takaa muitakin ihmeellisiä asioita.
Ukot alkoivat keskustella rahtiajosta, jota tehtiin Oulusta Kiannalle. — Tuoda rahtikuorma kahdenkymmenen penikulman päästä ja saada siitä korkeintaan 50 markkaa. Senhän syö eväinä!
Minä puolestani tiesin, ett'ei sitä rahtiajoa kaikille riittäisikään, söipä siinä saadut ansionsa sitten "eväinä" tai muina, sillä eihän sinne ole muita tarpeita kuletettavana, kuin mitä samat Kiantalaiset itse käyttävät.
Sitä valitettiin kovasti siinä, niinkuin kaikkiallakin, että ruunu erotti metsänsä erilleen ja tervaspuut siten loppuivat.
Tulimme sitten viimeisiin taloihin Suomen puolella, Raatevaaraan, jossa on kolme asujaa, isot perheet jokaisella, niin että vaaralla elää 32 henkeä, kaikki omain perheitten väkeä. Talot ovat ruunun uutistaloja ja tervanpoltto kokonaan kantojen varassa, jotka onnettomuuden lisäksi vielä olivat jääneet syksyllä nostamatta. Ei tule siis tervanpoltosta mitään, porvarille on vanhaa velkaa, eikä ole luottoa missään. Lihaa olisi, vaan sitäkin piti viedä Ouluun jauhoihin vaihdettavaksi. Isännät olivat parhaillaan matkalla. Selvää leipää ei ole enää yhtään, ruomuja vaan. Kahvia ei ole. (Olen tullut tässä yhä maininneeksi kahvin, mutta pidän sitä tärkeänä nälästä puhuttaessa, sillä, sikäläinen kansa on milt'ei kestävämpi kärsimään leivän kuin kahvin puutetta). Vatsatauti on alkanut hätyyttää.
Lähellä Raatevaaraa on Hosko niminen ruumin torppa, jossa ei liioin ollut leipää. Emäntä oli omituisesti sairastunut, ruumis alkanut ajettua. Lieneekö se ollut huonon ruuan seurauksia, vaiko muuta tautia, sitä en tiennyt minä enempää kuin muutkaan. Kivulias hän kuului olleen ennenkin. Juostiin ja hommattiin hevosta, jolla noudettaisiin kirkolta apua. Hevonen saatiin vihdoin Parvalasta, vaan kirkolle oli puolenneljättä penikulman matka, eikä sielläkään ole lääkäriä ei lääkkeitä, ei muuta apua kuin kunnan — kätilö.
* * * * *
Toisen matkani halki Suomussalmen tein kirkolta pohjoiseen päin. Ensimmäinen taival vei poikki Kiannan järven ja läpi rämeisen erämaan kuuden neljänneksen päässä olevaan Haapanan taloon, Pesiön kyläkunnassa.
Siinä on omituinen talo: ei muuta väkeä kuin leskiemäntä ja hänen kaksi alaikäistä tytärtään. Elukoita yksi lehmä, hevosta ei, ei renkiä ei piikaa. Jätkää pitää emäntä tarvittaissa työssä, vaan nyt oi ollut varaa jätkän pitoon. Itse sanoi ennen hevostöitäkin tehneensä, vaan kun terveys huononi ja lääkärikin oli siitä kieltänyt, niin hevosensa möi, ja nyt hakee palkkahevosen silloin kun tarve vaatii. Se on talon pitoa! Mutta hätää ei näyttänyt siltä olevan ihan suurimman suurta. Velkaa kyllä on ja uutta on tehnyt oululaiselle, vaan sehän on tavallista jokaisella.
Siitä noin neljänneksen päässä on erään lahden suussa Honkisaaren mökki. Ei tahdo mahtua ovesta sisään ja kumarassa pitää seistä sisässäkin. Mökki on kauheasti ränstynyt, lattia ihan mätä. Siellä on sauhun katkua ja kuumaa, enkä aluksi erota paljon mitään muuta, kuin joitakin pieniä olennoita, joita vilisee jaloistani nurkkiin. Teen hyvän päivän, siristelen silmiäni ja koukistun istumaan pienelle jakkaralle kuuman kiukaan viereen, sillä seistä en voi. Mökin emäntä ottaa juuri kiukaan uunista paistumasta leipiä, jotka ovat väriltään hyvin kauniin keltaisia, mutta hän ei puhu minulle mitään, katselee vaan minua tuijottavin silmin, kalpean ja kuihtuneen näköisenä. Kysyn kuulumisia, mutta sen sijaan, että hän vastaisi jotain, purskahtaa hän hillittömään itkuun, painuu kiukaan nurkkaan istumaan, peittää kasvonsa repaleisella esiliinalla ja itkee yhä, herkeämättä, eikä saa sanaa sanotuksi, vaikka jo lopulta koettaakin.
Siinä minä näin todellisen nälän ja kurjimman kurjuuden. Se ilmestyy näin teeskentelemättömänä, se ottaa itselleen näin peittelemättömän ja avonaisen muodon, se ei tarvitse ilmaisukseen mitään pitempiä selityksiä, ja sen olemassa oloon täytyy silloin muitta mutkitta uskoa.
Olo alkoi itsellenikin käydä tuskalliseksi ja rupesin lohduttelemaan emäntää niinkuin pientä lasta. Vihdoin alkoi hän puhua ja käski minun maistamaan leipäänsä, jota paistoi. Siinä oli toinen puoli hienoksi jauhettua koivun kuorta seassa. Ei oltu heillä kesällä otettu petäjäistä ja nyt piti jatkaa koivulla, joka siihen tarpeeseen on paljoa huonompaa, miltei suorastaan kelvotonta. Kuori keitetään kahteen kertaan, että sen katkera maku katoaisi, sitten se kuivataan ja jauhetaan. Kuusi oli vaimolla lasta, nuorin imevä vielä, eikä ollut hän sen tähden päässyt edes vaatteita hakemaan, jos mistä almua olisi saanut. Lapset kalpeita, puoleksi alastomia. Mies oli Haapalaan ja Pesiöön tehnyt töitä komitean jauhoja vastaan, joita sitten parkilla jatkettiin, vaan se työ oli lopussa. Lehmää ei ollut. Ei moittinut komitean toimia, mutta sitä yhä valitti, ett'ei imevältä lapseltaan päässyt mitään apua hakemaan. Mies oli työn etsinnässä.
Lahden toisella puolella on Hiltuniemen torppa, jossa on isompi pirtti ja porstua edessä.
Astun porstuaan. Siinä on mylly käynnissä. Vasta vuoltua koivun kuorta on porstuassa iso vasullinen, ja vanha, 75 vuotias eukko jauhaa käsinkivillä samaa tavaraa, ennen keitettyä ja kuivattua. Kalmaan valuu kivien välistä hieno, kellahtava jauho, näköjään melkein kuin Fatzerin kaakao!
Siinä on syntyä sama temppu kuin Honkisaaressakin, ja pahasti vavahtelee mummon leuka ja suu, kun hän kertoo sitä onnettomuutta, ett'ei keväällä ymmärretty petäjiä kuoria, kun odotettiin jotain omastakin pellosta. — Heillä oli kylvöjä itsellä. — Tämä koivun parkki on ylen katkeraa vanhalle, eikä sillä kunnossa pysy lastenkaan vatsat. Minä myönsin sen täydelleen, sillä Honkisaaren leivästä oli jäänyt joku karkeampi kappale hampaani väliin ja karvasteli siellä vielä.
Lehmä ja hevonen oli torpassa, ja joku nuorempi mies, mummon poika, vaiko vävy sitä en kysynyt — oli parhaillaan kyselemässä tukkitöitä. Hevosella oli samana aamuna aijottu lähteä siirtämään koko Honkisaaren joukkoa mierolle, vaan kun sattui kova pakkanen, - 30 C. — niin oli homma lykätty tuonnemmaksi, koska lapsilla ei ollut vaatteita. — Heitä käy niin sääliksi, vaan ei voi auttaa, sanoi mummo.
Seurasi sitten kahden neljänneksen päässä Pesiön isonlainen talo, kahtia viljelty. Tervan poltto kummallakin lopussa, kun on metsäkin lopussa. Ruunua moitittiin, että on antanut liian vähän metsää! Toisella puolella väkeä 5 henkeä vaan, toisella 10. Siinä istuin ja söin, missä oli viisi. Kahdeksan nautaa oli heillä teurastettu ja kaikki liha säilytetty omaksi tarpeeksi. Säästöjä ei ole mitään, mutta velaksi on saatu jauhoja, ja tukkitöitä kuulustellaan. Kahvi keitettiin paksua kuin velli, kamalan väkevätä.
Siitä kahden neljänneksen päässä sivulla Mäntyniemen torppa, jossa korjattiin kesällä vanhan tavan mukaan petäjää, ja sillä jatketaan leipää. Valitetaan sitä, että kesäiset ansiot olivat huonot, kun tilalliset eivät tulvain vuoksi kyenneet pitämään työssä.
Sitten seuraavat talot matkan varrella ovat Parkkila ja Tolonen,
Alanäljängän kylää, kolmen ja puolen penikulman päässä kirkolta.
Parkkila on vankan näköinen talo, joka kylvää vuosittain 7 tynnyriä ohraa ja yhden ruista. Viljaa ei käytetty ollenkaan riihessä tänä vuonna, mutta isännällä on luottoa ja on saanut jauhoa tarpeeksi.
Tässä talossa kuulin paljon valitusta monesta muustakin asiasta kuin huonosta vuodentulosta yksin, ja kaikenmoisia ikäviä ja hämäriä toiveita lausuttiin. Siinä sattui olemaan eräs metsänvartija Ylänäljängältä, joka kertoi itsellään olevan hyvää maata, neljä lehmää, ja nurmenviljelyksen "luottavan hyvin".
"Mitä ne sitä viljaa viljelevät, kun ei se kumminkaan hyvilläkään vuosina riitä enempää kuin Mikosta Kekriin, viljelkööt nurmea", tuumaili metsänvartija, mutta samassa kuului toiselta puolen pirtin jäykkä vastaus: "ei se kaikilla luota, on tuota koetettu".
Tolosen talo samalla mäellä on kurjassa kunnossa. Kylältä lainaillaan jos saadaan, luottoa ei ole. Hevosta ei ole siinä talossa, lehmiä on neljä, ja neljä on teurastettu, vaan osa lihoista vaihdettu Oulussa jauhoihin.
Seuraa sitten Säynäjänniemen talo, puolen penikulman päässä edellisistä. Lähellä taloa on mökki, jossa, paitse omia asukkaita, asuu "huonemiehenä" muuan jätkä perheineen. Elämä on jommoisenkin näköistä, vaikka kovaa puutetta valitetaan ja komiteaa moititaan. — Se on niin etäällä, kirkolla saakka, eikähän sieltä mitään saa. Lähipaikkaisille vaan jakavat ja omaksi hyväkseen käyttänevät, koska kuuluvat vaatteistakin sanoneen, että ne ovat köyhille liian hyviä, ja ovat niitä varakkaille ostettaviksi tarjonneet. (Tavallinen moitevirsi hätäapuhommista). Perheet eivät ole mökissä asujilla suuret. Miehet ovat ruunun porrastustyössä ja saavat Smk. 1: 80 päivältä, "vaan huono se on palkka, kun siihen vielä täytyy oma ruoka pitää. Ei sillä elä" valittaa jätkän vaimo. Hän on sentään lapsineen auttavan hyvissä vaatteissa ja paahtaa parhaillaan kahvia.
Tulen Säynäjänniemen taloon. Talo on jotensakin vankan näköinen ja pihalla näkyy tavallista enemmän hevosia ja suksia, pirtti on täynnä miehiä. Kyselen mikä siinä on kokous ja saan kuulla, että siinä jaetaan haluaville puita ruunun metsästä.
Olin tullut yli rajan Hyrynsalmen hoitoalueelta Kuusamon alueelle. Lieneekö Hyrynsalmen alueella Kiannan puolella jo jaettu näitä puita, tai vastako jaettanee, siitä en tullut ottaneeksi selkoa, mutta Kuusamon alueella niitä nyt jaettiin, ja kuulin, että sen piirin forstmestari oli jo aikaisemmin syksyllä heti ruvennut tällä vallassaan olevalla keinolla lieventämään hätää. Kun ken saa luvan näihin ruunun puihin — niitä annetaan noin 50 à 100 kappaletta itsekullekin, aina asianhaarain mukaan niin on hän siksi kerrakseen pelastettu. Hän lähtee Ouluun, tekee siellä kaupan porvarin kanssa luvassa olevista puista ja saa niitä vastaan etukäteen jauhoa. Sitten on hänen talvella laitettava puut "kaluiksi" ja vietävä määrättyyn uittopaikkaan.
Näitä puita nyt jaettiin tällä kohdalla Kuusamon piiriä ja takuukirjoja tehtiin. Talon isäntä on ruunun metsänvartija ja hänen ne on leimattava.
Minut viedään kammariin ja esitetään eräälle kovaääniselle herrasmiehelle, joka on yksinään kammarissa ja jota sanotaan ruunun metsäntarkastajaksi. Herra käskee tuoda minulle "hätävelliä", jos vaan sitä haluan, vaan itselleen teetä. Kumpaakin tuodaan, minulle kahvia mahdottoman suuressa amerikalaisessa kupissa. Pöydällä on kolmessa pullossa jotain kirkasta, valkeaa nestettä, jota herra nimittää "hätäliemeksi". Hän käskee minun sillä ohentamaan velliä, jos se on liian paksua. Minä tyydyn pelkkään velliin. Hän on karkean leikkisä mies, ja minä haistelen asiain kulusta, että pullot olivat ilmestyneet pöydälle ukkojen toimesta, jotka olivat tulleet puitten saantaan.
Mutta ennenkuin kaupoista puhuttiin mitään, piti toimitusmies asianomaisille jotensakin tuiman nuhdesaarnan, josta minun sallittanee lainata muutamia kohtia, koska kerran olen ruvennut tätä välinäytöstä matkaltani kuvaamaan.
— Nuoran pätkää te tarvitsisitte, ettekä hätäapua. Selkään teitä pitäisi antaa, se olisi paras apu. Häh? Kyllä minä teidät tunnen, kun olen kolme vuosikymmentä teitä katsellut. Ette viitsi muokata pelloksi edes omien portaittenne pieliä, vaikka niitä sata vuotta olette lannoittaneet. Minun pitää teille yhtenään ruunun metsästä puita jakaa. Ja mitä teitte te ruunun metsille, häh? Poltitte ne, ja mistä minä nyt annan teille puut, vaikka minun yhä pitää olla teille Pellervona.
— Mekö oisimma ruunun mehtät polttaneet?
— Poltitte kolme penikulmaa pitkältä ja kolme leveältä. Ette viitsineet kuloa sammuttaa.
— On siinä niin paljon perää, että alkusammutus oli laiska, todisti isäntä. Vaan tulipa sitten kiire, kun oli palaa talot.
— Jo toki silloin, myönnyttelivät ukot.
Lähellä Säynäjännientä on Ahoniemen ruununtorppa. Siinä asuu kaksi vanhusta kunnan elätettävänä. Naurisvelliä syövät ja leipää on, mutta kahvia ei ole.
Tulemme sitten muutaman neljänneksen ajettuamme Raappanaan, jossa on viisi taloa. Köyhyyttä valitetaan, herroja ja hätäaputoimia moititaan. — Lähellä on maantienteko, vaan siinä ei anneta työtä kuin valituille! — Komitea ei anna apua! Ruunun puita on otettu. Yhdessä talossa, jossa viivyin enemmän aikaa, on isäntä hyvin vanha, emäntä luuvaloinen, makaa vuoteessa ja pölläyttelee aimo sauhuja nysäpiipusta (siellä tupakoivat vanhemmat naiset kaikki). Talossa on kaksi aikuista tytärtä, toinen paistaa leipää, toinen paahtaa kahvia. Pirtissä istuu kokolailla reippaan näköinen eukko, kylän elätti ja hieroja, sekä perheetön ihminen. Hän moitti komiteaa ja kaikkien yksityistenkin aputoimien kehnoutta pahimmin kaikista, syleksien ja sytytellen piippuaan.
Lähdemme taas ajamaan ja saavutamme vanhan naisen, joka hiihtää edellämme kontti selässä. Nainen tarttuu rekemme selkälautaan, seuraa siinä meitä suksillaan sujutellen, sivakkain kärkipuolet kulkien reen alla. Valittaa uupumista. Vuorokauden on hiihtänyt ja saanut Oulusta palaavilta jonkun kilon jauhoja kokoon. Kotona on mies ja lapsilauma, vaan ei sinne hänen lähtiessään jäänyt syötävää mitään. Hellittää jonkun neljänneksen meitä seurattuaan erään mäen alla kätensä reen selkälaudasta, ja kääntyy siitä sujuttelemaan entistä latuaan rämeiselle suolle, kotiinsa päin.
Leinosen vaarassa, joka sitten seuraa, on muutamia vauraampia taloja. Siinä on ihmeeksi ja poikkeuksena paikkakunnalle ruvettu viljelemään suota nurmena. Suo niin hyvää, että onkilieroja kasvaa. Sivummalla olevassa Nivan talossa kuuluu myös viljellyn nurmea, ja on se luottanut niin hyvin, ett'ei tänäkään vuonna ole hätäpäivää.
Leinosesta lähtiessä on erään lahden perukassa Myllylän ruununtorppa. Mies on Käyrässä "kasakkana" (jätkänä) ja saa 50 penniä päivältä talon ruuissa. Kotona on kurjassa mökissä vaimo ja kuusi puolialastonta lasta. Siinä täytyy minun taas katsella vaikeaa, hermostunutta itkukohtausta. Ainoa lehmä on syksyllä myöty velasta, viimevuotisesta ruunun arennista, Smk. 25: 60, on haastettu oikeuteen, kaksi kappaa on perunoita, puolukan kokoisia, jälellä. Olkia tuli omasta pellosta, joilla koettaa kiduttaa kahta ruokkolehmää, ja samoilla oljilla on jatkettu omaa leipää. Komitealta on saatu vähän jauhoja, ja niitä vastaan pitäisi tehdä kaksi työrekeä. — Vaan kun on kiuvaskin niin pieni, ett'ei siinä voi edes jalasta hautoa. Kahvista ei puhettakaan, eikä komiteaakaan moitittu.
Ajamme penikulman verran mitä jylhintä saloa ja saavumme Huokausvaaran ruununmökeille, kaksi mökkiä, jotka ovat oikeastaan Taivalkosken puolella rajaa. Olkea syöty siinäkin, vaan kun tässä syksyllä kahteen mieheen kaatoivat karhun, joka kymmenittäin oli paikkakuntalaisten lehmiä raadellut, niin saatiin siitä sentään leivän apua. Vanha ukko kuorii pihlajan oksia lehmän rehuksi, kaksi vanhempaa naista askartelee leivän leivonnassa, piiput hampaissa.
Tästä tulemme jonkun neljänneksen päässä olevaan Pekkalan taloon. Emäntä, jo vanhanpuoleinen nainen, hiihtää salolla vastaamme kelkka perässä, kelkassa kirves, ja sanoo menevänsä pihlajia noutamaan. Kehuu niitten kuorista keitettyä vettä erinomaiseksi mausteeksi huonoihin heiniin ja muutenkin voimakkaaksi ravinnoksi lehmille.
Pekkalasta ajamme sivu ja käännämme matkamme eräälle Maanselän sivuhaaralle, joka eroittaa Oulun ja Iin vesistöt toisistaan, ja tulemme Piispajärven kylän alueelle, jota kylää kaikkina aikoina on pidetty Kiannan huonoimpana, ja joka se peittelemättä sanoen tänäkin päivänä on.
Siinä on ensimmäisenä edessä Pyhävaaran talot, yhteensä viisi "kattilakuntaa". Jo päältä nähden ovat talot kovin ränstyneet ja toimeentulo niissä on toisessa toistaan huonompi. Petäjäistä syödään niissä taloissa usein, vaan kun edellinen vuosi oli erittäin hyvä, niin viime kesänä jäi se sato korjaamatta. Kolmessa kattilakunnassa on sentään miten kuten saatu ostojauhoa ruomujen ja olkien sekaan, vaan neljännessä on kaikki keinot kerrassaan lopussa. Emäntä itkee siinäkin, mutta hän näyttää painuneen melkein toivottomaan ja tylsään välinpitämättömyyteen. Pirtti on inhoittavan likainen, lapset niin repaleisia, ett'ei ole ehjää kohtaa mitään. Almuna saatu hame ja pusero on emännän itsensäkin päällä. Hän ottaa eteisestä noin kolmen kapan pussillisen tämänvuotisia ruomuja ja viskaa sen eteeni pirtin lattialle. — Siinä on elinaineet kaikki! Perunaa ei ole, lehmän antia ei ole. Pispajärven komiteamieheltä on saanut joskus hiukan jauhoja velliksi. Ei ole heillä ollut edes hevosta, kun porvari aina uhkaa uloshaulla vanhasta velasta, vaan nyt oli saatu velkahevonen, jolla isäntä parhaillaan on Oulussa koettamassa viimeisiä keinojaan. Yksi lehmä syksyllä myytiin ulosteoista, kaksi kurjaa on ehtyneenä navetassa. Ei ole edes mitään kalanpyydystä. Herrat kun kulkevat joka vuosi kirjoituksilla, niin kaikki menee aina. Ei saa vaatetta edes isälle eikä vanhemmalle pojalle, jotka tekisivät töitä. Naulan sai syksyllä kokoon loiminlankoja, vaan kudetta ei ole. Eikä saa edes jalkineita, kun lehmä on joka vuosi pantava nahkoineen ulostekoihin.
Kurjuus ja lika on suorastaan tympäisevä. Olin nähnyt yhtä ja toista matkallani, vaan en vielä mitään sellaista. Lapsia on kylässä lukematon määrä, niitä on juossut jälessäni, ja joukko joka talosta yhä lisääntynyt. Kun teen pieniä muistiinpanoja tässä viimeisessä, kurjimmassa pirtissä, seisoo niitä jo ympärilläni 17 kappaletta, kuvaamattoman repaleisia, kalpeita, villin näköisiä. Kaksi pienintä, oman talon joukkoa, istuu kehdossa joku epämääräinen vaatesiekale hartioilla, kiikuttelee siinä itseään ja hyräilee jotain laulua, niinkuin lapset muuallakin maailmassa.
Ja tämä on verotalo Suomussalmen pitäjässä Kajaanin kihlakuntaa!
Toisessa talossa makaa sairaana likaisella lattialla (vuoteita kun ei ole) tytär ja pieni poika. Heissä on omituinen tauti. Tyttö on maannut jo pari viikkoa, vaan ei nuku hetkeäkään. Hänen päätään pakottaa ankarasti ja hän hourii yhtenään. Poika on sairastunut samallaiseen unettomuuteen. Kiannan kirkolle on joku 7 penikulmaa, Taivalkoskelle 4, eikä kummassakaan paikassa ole lääkäriä. Ja jos olisikin, mitä se auttaisi! Millä se sinne saataisi?
Käyn sitten Kauniinahon ruunun torpassa Käärmejärven rannalla. Aina yhtä kurjaa. Mies heikko, mökki kaatumassa, vesisanko varana kiukaalla, kiuas kun on rikki ja liekehtii sisään. Petäjää on heillä, sitä syödään ja siitä tehdään vellikin. Emännällä seitsemän lasta, joista yksi imevä. Ei tahdo saada edes suolaa, valittaa hän.
Kuljen vielä samoilla seuduilla Vasaraniemen ruunun torpassa sekä Kellovaaran talossa, ja kaikki ne ovat samassa kurjuudessa. Siinä lähettyellä alkaa kohta tukkisavotta työnsä ja yhtiö on jo tuonut ruokavaroja y.m. Oulusta päin. Kellovaarankin isäntä oli jo käynyt työn kysynnässä siellä ja ottanut yhtiömiehiltä ensimmäiseksi etuanniksi — kahvia.
Yhtä kurjaa, puheitten mukaan vielä kurjempaa, on elämä Pistojärven perukoilla samaa Piispajärven kyläkuntaa, ja kuvaavaa koko tästä paikkakunnasta on se, että kiertokoulun opettajankin täytyi jo aikaisempaan syksyllä ottaa sieltä omin lupinsa jalkapako nälän tieltä, eikä hän vieläkään ole sinne palannut. Petäjää ja olkea syödään siellä joka vuosi.
Pistäysin vielä katsomaan sivummalla olevia Kumpulan taloja samassa kyläkunnassa. Toinen niistä on jotensakin elävä, kammarin seinällä kelloja y.m., öljylamppu palamassa, emäntä tarjoo kahvit. Mutta toisen Kumpulan emäntä, joka ruokkii kahdeksaa lasta petäjäisellä, hiihtää ympäri kulmakunnan ja tuo hivenen vellijauhoja kotiinsa, mistä milloinkin saa.
Tämä oli kummallinen retki, täynnä ennen aavistamattomia näköaloja, ja sieltä voisi kertoa niin paljon monenmoista kurjuutta, ei yksin nälkää, että lukija niihin varmaan kyllästyisi. Yksi silmiinpistävimpiä huomioitani oli se, ett'en ainoassakaan paikassa nähnyt miehiä minkäänlaisessa oikeassa taloudentoimessa, vaikka he kyllä kovaa työtään ja peltojensa lannoitusta kehuivat. Kaikki heidän ajatuksensa olivat ehkä keskittyneinä vaan Oulun matkoihin ja jauhosäkkeihin, ja minä tulin siihen päätökseen, että niin mahtaa olla aina. Savottatöistä puhuttiin myös paljon, ja siitä kaiketi se heille taas tämän vuotinen elanto pääasiassa lähtee.
Naiset olivat liikkeellä aikaisesta myöhäiseen, eivätkä he minun mielestäni suotta piippua imeskelleet. Onpa paikkoja, joissa heidän täytyy valjastaa miehille hevonenkin, kun nämä heinään tai johonkin muuhun toimeen lähtevät. Millä voimalla miehet sitten heiluvat savotoilla ja tervatöissään, sitä en tiedä, mutta paljo kuuluvat naiset ainakin tervatöissä kulkevan mukana.
* * * * *
Ennenkun lopetan tämän matkapakinan, tahdon huomauttaa lukijoille erästä seikkaa. Tällaisesta hädänalaisten nimien mainitsemisesta on ollut ennen varsin huonoja seurauksia. Entisinä hätävuosina sattui esim. Hyrynsalmella, että sieltä tuli mainituksi ja sanomalehdissä kierrelleeksi erään mökkiläisen nimi enimmin puutteenalaisten joukossa. Hänen nimiinsä alkoi tulvia apua joka taholta. Eräs säätyhenkilö otti ne tallettaakseen, ja kun niitä saapui niin runsaasti, kehoitti hän miestä rakentamaan itselleen uuden mökin. Mies suostui siihen, kävi aina välillä ilmoittamassa, että nyt on niin ja niin paljon valmista, ja nosti rahaa. Kun hän oli kaiken saanut ja mentiin "mökkiä" katsomaan, ei sieltä löydetty edes mökin tilaa. Hän teki sitten vielä raiskauksia ruunun metsässä ja pantiin syytteeseen. Mutta mies näki parhaaksi livistää Amerikkaan, ja siellä hän hätäapurahoineen on.