V.
Pikakuvia rajan takaa.
Kun ensimmäisellä matkallani poikki Suomussalmen pitäjän olin tullut Raatevaaraan, aivan keisarikunnan rajalle, ja kun kerran nälänhätää olin katselemassa, päätin samalla rupeamalla pistäytyä pikimältään rajan toisellakin puolella, ell'en muunkaan vuoksi, niin tehdäkseni ainakin pienen vertailun oloissa. Tiesin olevan hädän sielläkin, ja yhtenään olin kuullut Kiannalla valituksia siitä, kuinka rajantakaisista karjalaisista on heillä ainainen vastus, ne kun käyvät siellä "rikkaissa" heimolaisissaan kerjuulla.
Itsekin olin heitä tavannut, sekä jalan että hevosella kulkevia, enimmäkseen naisia ja lapsia, olin kuunnellut tuntikausia heidän tulvanaan kuohuvia valituksiaan ja nostellut heitä polviltaan jaloistani ylös, kun he olivat minulta apua rukoilleet. Tiedot Suomen puolella olivat heistä kumminkin kovin ristiriitaisia. Vaikka heidät eroittaa meidän puolen viimeisistä taloista ainoastaan joku penikulma saloa ja sen halki avonaiseksi hakattu, leveä rajalinja, niin kertoivat toiset sentään heistä, ett'ei heillä ole hätää mitään, he vaan laiskuuttaan kerjäävät. Heillä on olot mainiot, mallikelpoiset. Ei heidän tarvitse maksaa papille ei kunnalle ei vaivaisille, ja jos hätä tulee, niin heitä kyllä omalta puoleltaan autetaan, ei nälkään näännytetä niinkuin meillä. Heillä on kotonaan rikkautta ja loistavaa vaatetta aitat täynnä, hinkalot viljaa kukkurallaan, ovat vaan suuria veitikoita ja täällä risaisissa siekaleissaan kerjuulla kulkevat.
— Kyllä heillä on kurjuus vallalla, puhuivat taas toiset. — Köyhiä ovat, saamattomia ja siivottomia. Saman katon alla hevosineen lehmineen yhteisessä liassa nälkää näkevät.
Että heillä oli puute ja hätä kova, sen uskoin täydelleen, sillä olin itse nähnyt heidän matkueitaan, joissa lapset avojaloin ja muutenkin puoli-alastomina istuivat reessä huonoon loimipahaan käärittyinä. Uskoin varmasti, että sellaisille matkoille ei lähdetä huvin vuoksi eikä juonillaan kolmenkymmenen pykälän pakkaseen.
Heräsi minussa toinenkin halu kävästä rajan takana, kun olin niin lähellä, enkä tiennyt, sattuisinko elämässäni milloinkaan toista kertaa niille maille. Tuollahan oli selänteitten takana Vuokkiniemi ja Latvajärvi ja Lapukan rannat, ne seudut, joissa runosuoni viimeiseksi on voimakkaana pulppaillut, vielä silloinkin sykähdellyt, kun se muualla jo oli kokonaan kuivunut. Enkö olisi käynyt katsomassa kylää, jossa aikoinaan Lönnrot-vainajan kynää vuorokausimäärin pidettiin tulisessa liikkeessä.
On sunnuntaipäivä, kun lähden Raatevaarasta itäänpäin, ja minä vietän pyhää kummallisissa mietteissä, istuen reessä kirkkaassa talvipakkasessa, keskellä hiljaista erämaata, niin täydellisen hiljaista ja raskaan rauhallista, että se painaa mielen vastustamattomasti surunvoittoiseksi. Ajetaan kankaita, noustaan ja lasketaan vuoria, halaistaan soita ja ajetaan pienien metsälampien poikki, katkaistaan eräällä lammella raja, joka siitä aukeaa kahden puolen niin leveänä ja puhtaaksi raivattuna, ett'ei se kotvilleen umpeen kasva — mutta aina on ympäristö sama, aina seura muuttumaton, metsää ja rytöä vaan ja sen keskellä harvakseen suuria ikihonkia, jotka juurilleen kuivuneina työntävät latvojaan yli pienemmän metsän korkeuteen, näytellen jäykkiä, käyriä, kovettuneita oksiaan vaaleansinistä taustaa vastaan.
Vihdoin alkavat maat vähitellen yhtäjaksoisesti laskeutua itään päin ja muuttuvat hiukan vehmaisemmiksi. Näkyy siellä ja täällä pieniä viidakoita, joita lännen puolella ei näkynyt, aukeaa eteen jossakussa kohdassa pieni puron varrelle raivattu niittymaa ja siinä matala, lumen peittämä lehti- tai heinäsuova.
— Niillä on täällä paremmat niittymaat kuin meillä, sanoo kyytimies, joka koko matkalla ei ole puhunut juuri luotua sanaa.
Tulee vastaamme pieni olkikuorma, jonka päällä istuu vanha nainen. Hänet autetaan ohi ja kuullaan, että hän aikoo koettaa Suomen puolella vaihettaa kuormansa jauhoihin.
Ympäristö alkaa yhä enemmän muuttaa muotoaan ja huomaan, että olemme tulossa ihmisasunnoille. Olen utelias näkemään, miltä karjalainen talo ensi silmäyksellä näyttää.
Se on Vasonvaara, johon ensimmäiseksi tulemme, yksinäinen talo syrjässä
Latvajärven kylästä.
Kumma on talo päältä nähden hämäläisen katsella, monikolkkainen ja -kulmainen, mutta hauskan ja keveän vaikutuksen se sentään tekee korkeine päätyineen ja pienine ikkunoineen lähellä pitkää räystästä. Rakennuksen matalampaan kylki-osaan johtaa sisään leveä, umpinaisen portin tapainen ovi, ja sieltä kuuluu kahden koiran äkäinen haukunta. Yhteen korkealla olevista akkunoista ilmestyy pari partaista naamaa; kun me seisautamme hevosemme oven eteen, kuuluu puhetta ja kolinaa, niinkuin joku tulisi porraspalkkeja alas, ja koirain haukunta käy hillitymmäksi.
— Tule terveh, tule terveh! sanoo ovessa vastaani tuleva mies, kun minä teen hänelle hyvän päivän, ja hän johtaa minut puoli pimeässä ja monen soppelon kautta kummallisia portaita myöden ylös asuinhuoneeseen, joka on matala, mutta suureksi hämmästyksekseni erittäin raitis, puhdas ja siisti, verraten niihin pirtteihin, joissa viimeksi olin ollut.
Mistä tulee tämä puhtaus? oli ensi ajatukseni. Niin, mistä se tulee?
Vastatkoon, ken tietää, minulla ei ollut aikaa sitä pidemmältä miettiä, sillä neljältä taholta alettiin minulle puhua yhtaikaa sellaisella sujuvalla suulla, että sain olla pelkkänä korvana.
Ja hetkiseksi välähti siinä taas mieleeni toinen ajatus.
Mistä tulee tämä tavaton kielen notkeus, tämä sanojen herkkä ja pehmeä juoksu? Aamulla, penikulmaa, paria lännempänä oli vielä saanut melkein vetämällä vetää, ennenkuin sai sanan kerrassaan kuuluviin.
Kumpi niistä nyt oli alkuperäistä suomalaista, vai oliko kumpikaan? Oliko kirkko muuttanut kansan pohjimmaisen luonteen, vai oliko se jommankumman kirkon alueella säilynyt muuttumatta vanhoillaan?
En tätäkään seikkaa ehtinyt tarkemmin mietiskellä, sillä täytyihän minun avata sanalippaani minunkin, kun minusta olisi kaiken lisäksi, mitä itsestäni jo olin sanonut, vielä tahdottu tehdä auttaja kymmeneenkin eri puutteeseen, mutta varsinkin nälkään ja tauteihin, joita ei kumpiakaan näkynyt puuttuvan.
Että nälkää oli olemassa, sen näytti jo talonväen kuihtunut ulkomuotokin, Jos miehet olisivat olleetkin reippaamman näköisiä ja toisissa tamineissa, olisin ininäkin heidät heti tuntenut, sillä kaiken aikaa, kun siinä puhelimme, kalvoi minua ajatus, että missä kummassa minä olen heitä ennen tavannut. En tahtonut pitkään aikaan muistaa, että he olivat niitä vanhoja tuttuja Karjalan miehiä, jotka lapsena ollessani minunkin kotipuolessani, rehevän hyvinvointisen näköisinä, suu leveässä naurussa, latoivat laukuistaan talojen pöydille silkkiä, samettia, verkoja ja loistavia huiveja, ja saivat naiset ihastumaan ikihyviksi ja monen emännän avaamaan raha-arkkunsa kannen.
Nyt kituivat he siellä kotonaan ruomuleivällä ja happamalla kalalla, kalpeina ja parrat harmaantuneina. Ei ollut talossa hevostakaan, yksi lehmä oli, sekin ehtynyt.
Isännän oli jalka kipeä, että tuskin kävelemään kykeni, toinen mies talossa oli vanha ja puolisokea, mutta verkkopahojaan he sentään parhaillaan paikkailivat, vaikka olikin pyhä, ja uhkasivat lähteä siian kutua jään alta koettelemaan, sillä muuten sanoivat kuoleman uhkaavan, koska apua ei mistään lähde ja kaikki entiset säästöt ovat lopussa. Niin ovat tehneet heille tuhoa monet katovuodet, mutta erittäinkin tämä viimeinen.
Meidän puolella rajaa on tervanpoltto huonontunut, täällä kaupanteko, mietiskelin minä, kun siitä taas asetuin rekeen. — Mutta meillä on sentään vielä toivoa nousemisesta, niinkauvan kun eletään vapailla tiluspohjilla, vaan lieneekö näillä raukoilla sitä toivoa milloinkaan?
* * * * *
Ajoimme kylään ja päätimme yöpyä Perttusen taloon, koska siellä kuulimme olevan enimmän tilaa. Talo on eräässä Latvajärven saaressa, hiukan sivulla kylästä, joka näkyy siihen yhtäjaksoisena ryhmänä pitkin järven rantatörmää, kirkko ylinnä ja keskimmäisenä. Tämä talo oli ennen ollut kylässä myös, mutta oli palanut, ja silloin oli sen vanha omistaja, Arhippainen Miihaili Perttus-vainaja, suuri runolaulaja, muuttanut poikansa kanssa tähän saareen ja tässä sokeana saman poikansa ja miniänsä hoivissa kuollut ja vienyt virtensä mennessään.
Ei ollut ketään kotosalla, kun tulimme taloon, koira vaan ärhenteli oven takana tanhuassa. Mutta samassa ajoi emäntä virkulla varsalla pienen kasvattipoikansa kanssa — itse hän on lapseton — jään yli kylästä kotiin. Yhdessä veimme molemmat hevoset tanhuaan, ja nousimme sitten sen kautta viepiä portaita tupaan, joka on talon ainoa asuinhuone.
Isäntä oli Oulussa jauhon haussa, mutta emäntä otti minut vastaan niin lämpimällä sydämmellisyydellä, ett'en sellaista vastaanottoa ventovieraana ole vielä ikänäni millään maailman kolkalla tavannut.
Tupa on jo hämärä, kun tulemme sisään, mutta emäntä puhaltaa entisistä hiilistä takkaan tulen, lisäten siihen vähän puita, ja sytyttää pöydälle pienen lampun, niin että saattaa selvästi nähdä huoneen sisustuksen. Se on vielä viittä vertaa puhtaampi ja siistimpi, kuin äskeinen Vasonvaarassa. Lattia, laki, seinät, kaikki hehkuvan puhtaina, niinkuin olisivat vasta eilen uudesta hongasta veistetyt. Takka on valkeaksi rapattu, ikkunanpielet ja huonekalut maalatut, vuoteita ei ole.
Emäntä on kovin pahoillaan, melkein häpeissään ja nolona, ett'ei heillä ole vieraalle mitään tarjottavaa. Ei ole kahvipapua, ei tsajun lehteä, ei sokerin murenaa, ei mitään. — Eikä ole koko kylässä, he ovat tällä kertaa kaikki yhtä köyhiä. — Papilla kyllä on. Sille hiljan juuri Oulusta tuotiin, niin ett'ei tahtonut tänään kirkkoon kyetä, vaan ei ole muilla raukoilla edes selvää leipää, eikä sitä ole heilläkään tällä kerralla.
— Pannaan eväät tasan matkassa, lohduttelen minä emäntää. — Minulla on kyllä laukussani tsajua ja sokeria, on voita ja rinkeliäkin, kunhan keitätte vettä vaan.
Kun on saanut vettä pataan liedelle, hankkiutuu emäntä tanhuan puolelle lehmiään katsomaan. Hänellä on niitä kaksi, vaan ei kumpikaan ole enää maidossa, kun rehut ovat olleet niin kehnoja.
Mutta ensin tekee hän vikkelästi ja kursailematta pienen toaletin. Pudottaa pyhähameensa jalkoihinsa, astuu siitä ulos, ja vetää päälleen pitkän mekontapaisen arkihameen, jonka kiinnittää rintansa kohdalle, melkein kainaloitten alle. Navetasta tultuaan puhdistaa hän tarkasti kätensä oven pielessä olevassa pesulaitoksessa ja muuttaa taas hameita.
— Hyvältä tuoksuu vieraan tupakka, polttakaahan vapaasti, sanoo hän sitten minulle lähestyessään pataansa, kun minä sillä aikaa olin tehnyt tupakan ja puhaltelin savuja takkaan. Olin jo edeltäpäin kuullut, ett'ei siellä kernaasti sallita tupakoimista huoneissa enemmän kuin lattialle sylkemistäkään, ja sen vuoksi olin siirtynyt tupakoimaan takan eteen.
* * * * *
Tee on pöydässä ja minä alan kyytimiehen kanssa juoda sitä, mutta emäntää en tahdo saada millään tavalla, en pyynnöllä en viettelyllä yhtymään seuraamme. — Koska hän nyt itse kerran on niin tyhjä, ettei ole mitään tarjottavaa, niin väärin on, että hän vieraan matkamiehen eväitä kuluttaa.
Oliko se hienotuntoisuutta, vai jotain lahkolaista vastenmielisyyttä, sitä en tiedä, mutta täydellinen poikkeus hän siinä suhteessa oli kaikista muista rajantakaisista, joitten pariin jouduin.
Vihdoin otti hän kupin ja asettui istumaan minua vastapäätä pöydän toiselle puolelle. Siinä vasta sain tilaisuuden häntä lähemmältä tarkastaa. Hän oli jo vanhanpuolinen ihminen, mutta niin läpi hyvän ja viehättävän näköinen, niin täynnä luontoperäistä hienoutta, että se tuhanteen kertaan voitti kaiken sen, mitä "hienoudella" suuren maailman pauhinassa tarkoitetaan. Eikä hän kuitenkaan ollut koskaan liikkunut kotipitäjäänsä ulompana.
— Minä nyt sinulta, matkamies, otan, kun sinä hyvällä tahdolla pakotat, mutta tule sinä meille parempana aikana, niin minä sinua kestitsen, minä tsajut keitän ja piirakat leivon, minä sinua hyvänä pidän, puhui hän siinä istuissamme.
Aloin kysellä häneltä yhtä ja toista vankasta Miihaili vainajasta.
Hän innostui kertomaan appivanhuksestaan, jota hän oli loppuunsa saakka hoitanut, jonka tässä samassa tuvassa oli kuolettanut, ja puhuessaan hän jo muutaman runosäkeenkin väliin hyrähti. Minä en voinut irroittaa katsettani hänestä, ja hän oli minusta niin lempeän kaunis, tämä Miihaili vainajan miniä, kun hän siinä istui edessäni huntu päässä ja otsalla hopearihmalla kirjailtu vanne, niinkuin suruista tehty puhtain runo olisi hänessä pukeutunut naisen haahmuun ja ilmestynyt vanhoilta ajoilta vielä minun silmin nähdäkseni ja hetkeksi ihaillakseni — - —.
* * * * *
Portailta alkoi kuulua jalkojen koputusta ja runolliset tunteet haipuivat. Sisään tuli kaksi naista, astuivat keskilattialle, ristisivät siinä hartaasti silmänsä kumartuen tuvan peränurkkaan päin, tekivät sitten "terveensä" ja emäntä otti heidät "terveinä tullehiksi" käskien istumaan.
Naisilla oli asiata minulle. Oli jo kylässä kuultu, että Saareen oli tullut vieras herra Suomen puolelta, ja he olivat lähteneet hakemaan minulta apua, toinen sairaalle lapselleen, toinen miehelleen.
Enhän minä osannut heille mitään, vaikka olisin tahtonutkin. Asia kuitattiin tsajulla ja muutamalla lantilla, ja he toivottivat minulle vastavuoroon jumalan ja tsaarin siunausta.
Mutta tuskin oltiin siitä selvitty, kun tuli taas pari naista samoille asioille, mukanaan muutamia lapsia. Ja kohta alkoi niitä lappautua yhtämittaa, pelkkiä naisia ja lapsia, sairaita ja terveitä, niin että pian oli koko tupa täynnä. Kun näillä Karjalan naisilla miltei poikkeuksetta on vielä jokaisella tavattoman herkkä kielen kanta, niin arvaa sen, mihin pulaan olin joutunut. Teet ja sokerit loppuivat pian, lantteja ei sopinut liioin tuhlata, kun niitä ei ollut ylimääräisiä mukana, ja pian huomasin asemani varsin tukalaksi ja mahdottomaksi puolustaa.
Siitä täytyi tavalla tai toisella peräytyä.
Käskin kyytimiehen valjastamaan hevosen ja päätin lähteä itse liikkeelle katsastelemaan kylälle iltapuhteeksi, saadakseni siten joukon hajoamaan.
Ajoimme järven yli kylään ja akkaparvi saapasti perässä, jääden kumminkin koko joukon jälelle meistä.
Ensimmäisessä talossa, johon tulimme, oli pirtti puolillaan väkeä, naisia ja lapsia enimmäkseen, mutta joukossa sentään miehiäkin. Täydellinen hiljaisuus vallitsi huoneessa. Ainoastaan uunin sivusta lavitsalta kuului miehisen äänen surkea valitus. Menin lähemmältä katsomaan. Siinä makasi kurjassa tilassa, koukussaan, leuka polvissa kiinni keski-ikäinen mies, aivan kuin olisi taitettu keskeä yhteen. Hän oli jäänyt ruunun savotalla kaatuvan tukkipuun alle, tuotu sieltä kantamalla kotiin ja kitunut siinä pankolla katkaistuna jo viisi viikkoa. Hänellä oli vaimo ja kuusi lasta, ja kun ei oltu pienintäkään apua saatu mistään, ei miehen tuskain lieventämiseksi enemmän kuin lasten nälkäisiin vatsoihinkaan, oli vaimo lähtenyt Suomen puolelle kerjuulle. Hän oli siltä retkeltään juuri palannut ja tuonut tullessaan säkillisen leivän kannikoita, joita lapset parhaillaan ahnaasti kalvoivat. Mutta ei saanut äiti niitäkään kaikkia itse pitää, hänen täytyi niistä jakaa kylälle, ja auliisti hän näkyi jakavankin. Mustia paloja jaettiin terveille, mutta valkeampia, puhtaasta jauhosta leivotuita annettiin vaan kylän sairaille vietäväksi — niinkuin lääkkeeksi. Miehensä katkenneeseen selkään ei hän ollut mitään lääkettä eikä apuneuvoa saanut.
— Ettekö te täällä kotona saa minkäänmoista apua omalta puoleltanne? aloin minä kysellä.
Nyt vasta oikein kääntyi kaikkien huomio minuun ja puhe rupesi käymään vilkkaaksi.
— Emme saa, emme mitään. Et puuta kaataa saa ilman rahaa, et edes petäjätä leivän sekaan ilman maksua kuoria. Suomesta saamme apua, jos saamme, emme muualta.
— Suomesta saamme, vaikka köyhyys on sielläkin. Heitä jumala ja tsaari siunatkoon — -.
— Oletteko koettaneet hakea apua täällä kotona?
— Koettaneet olemme. Kemissä käytih, niin siellä herrat ärjästih, että heineä syökää! vastasi eräs miehistä.
— Kun niitäkään olisi edes lehmille tarpeeksi, säestivät toiset katkerasti.
— Kovia ovat herrat meillä, jatkoi äskeinen mies. — Ell'et maksaa jaksa, niin paljaaksi ottavat. Eivät armoa anna köyhänäkään aikana. Kolme meidän miestä ikään Kemiin valittamaan läksi, niin sille tielle jäivät, Kemin linnaan heitettiin.
Kauheata puutetta valittivat kaikki. Törsämössä ja Lapukan rannalla kertoivat jo kaksi aikuista ihmistä kuolleen huonoon ruokaan. Kumpikin oli äkkiä kovasti ajettunut ja niin oli henki lähtenyt. Törsämöläisellä, joka juuri tänään oli tuotu hautaan, ei ollut pitkään aikaan ollut muuta ruokaa, kuin kerran päivässä pelkistä ruomujauhoista keitettyä velliä.
Siinä puhuessamme alkoi uunilta kuulua heikko, uikuttava valitus. Muutamia naisista kääntyi sinne päin, ja nosti sieltä alas erään räsyisen olennon, josta en aluksi tiennyt, mikä se oli. Mutta kun se tuotiin keskilattialle, näin että se oli vanha, pikkuinen, sokea akka, ja niin kauhean laiha kuin elävä luuranko. Ei hän voinut omin neuvoin pysyä jaloillaan, vaan toiset tukivat häntä. Kun hän äänestäni kuuli, millä kohdalla minä istuin, hapuroi hän lähemmäksi minua, ojensi luiset kätensä minua kohti, toi tyhjät silmäkuoppansa ihan lähelleni ja alkoi saarnaavalla, mutta heikolla äänellä valittaa surkeata kohtaloaan. — Ei ole hänellä itsellään mitään muuta kuin tämä laiha ja näivettynyt ruumis. Vieraitten vastuksena täytyy täällä elää, eikä korjaa häntä taatto taivahinen pois. Nälkää näkevät itsekin täällä, mutta aina hänellekin sentään joskus leipäpalan antavat ja häntä huonoudessaan hoitavat. Ihmiset ovat tässä kylässä hyviä, mutta kohtalo on kova — —.
Minkä minä parhaalla tahdollanikaan voin hänen kohtalonsa kovuudelle?
En mitään.
Tämä akan saarnaava valitus, josta ei tuntunut tulevan loppua ollenkaan, ja hänen kauhea ulkomuotonsa alkoivat minua suorastaan kamottaa, ja olisin paennut pois koko kylästä, koko paikkakunnalta, ell'ei olisi ollut pilkkoisen pimeä ilta ja erämaa kuljettavana. Tupa oli jo niin täynnä väkeä, että tuskin pääsi ovelle.
Kävimme sentään vielä muutamissa muissakin taloissa, vaan niistä ei ole parempaa pakistavaa kuin ensimmäisestäkään. Sairautta oli kaikkialla, nälkää ja puutetta, mutta kaikesta siitä huolimatta vallitsi silmiinpistävä siisteys joka paikassa.
* * * * *
Olemme taas Latvajärven jäällä ja olisi meillä aikomus palata Saareen yötämme lepäämään, mutta emme pääse. Joukko kintereillämme on kasvanut joka talosta, ja kun meidän on oudolta rantatörmältä laskeuduttava pimeässä hiljaa ja varotellen alas, emme saa sitä jäämään, vaan ympäröi se meidät kokonaan. Naisia nakkautuu rekeen, toisia seville, toisia poikkiteloin jaloilleni, toisia tulee kannoksille mitä mahtuu ja pitävät turkistani kiinni.
— Elkää vielä menkö, käykää meilläkin!
— Ettehän niin lähtene kylästä, ett'ette meillekin tule. Minulla tyttö on kuoleman sairaana, tulettehan katsomaan.
— Elkää menkö, elkää lähtekö.
— Perttuseenko menet yöksi, herra? A me sinne tulemme — —
— Jos teillä tarvetakin lienee, niin kyllä — pyytääkin osaatte, sanon minä melkein jo tuskastuneena.
— Ka emme mitään pyydä. Katsomaan edes tule — —
— Jääkää nyt reestä! Ei tästä päästä teille eikä muualle.
— Vie Perttuseen minut reessä, minä siellä tyttöni sairautta puhuisin.
Sitä kouristaa, koukkuun vetää — —
— Emme me tänne yöksi jää, pois lähdemme Suomen puolelle, sanon vihdoin minä, kun ei muu näy auttavan. — Käännähän Vasonvaaraan päin!
Kyytimies ymmärtää kyllä yskän. Tietäähän hän, ett'emme voi sitä päätä lähteä, kun meillä on matkatavarat ja eväät Perttusessa, mutta hänkin alkaa kysellä joukolta, niiltä kohtaa siitä tie kääntyy Vasonvaaraan. — Ajamme tästä läpi yön Raatteeseen takaisin, sanoo hän.
Joukko jää vähitellen reestä, kun näkee, että me todella alamme pyrkiä salolle päin. Me ajamme jonkun matkaa Vasonvaaraan viepää tietä, vaan kun tulemme siellä erään mäen alle, irroittaa kyytimies porokellon aisasta ja me palaamme hiljaa Perttuseen.
* * * * *
Illan kuluessa on ilma muuttunut täydelleen. Kirkasta, kaunista päivää on seurannut tuisku ja oikea ulvova myrsky.
— Olipa onni, ett'emme joutuneet tällaiseen jumalanilmaan taipalelle, pakisemme siinä iltaa viettäen. Vaan kuinka tästä aamullakaan päästään palaamaan, jos oikein niedostaa? — Senpä aamu näyttänee.
— Saatte kumminkin olla kyläläisiltä rauhassa, eivät enää tänne tule, arvelee emäntä. — Vaan kuinka lienee mieheni laita? Hän on Oulusta palaamassa jo, kunhan olisi ihmisiin yöksi päätynyt.
Tuuli alkaa vinkua ikkunan puitteissa ja rytyyttelee luukkuja. Ovet alahalla kuuluvat kolahtelevan ja rytkähtelevän. Emäntä käy telkeämässä ne lujemmasti kiinni ja huutaa samalla koiran tanhuaan, missä se sitten kaiken iltaa haukkua luskuttaa.
Aletaan hankkiutua levolle. Minulle levittää emäntä muutamia vaippoja yksinkertaiseksi makuutilaksi perälle lattiata. Minä ottaisin mieluummin oman porontaljani alleni, en ollenkaan sen vuoksi, että minulla olisi pienintäkään syytä epäillä tämän talon siisteyttä, mutta siitä syystä, että olen siihen jo niin tottunut ja pidän sitä sittenkin varmimpana kaikista. Mutta emäntä hiukan loukkaantuu ja luulee minun epäilevän hänen vaatteitaan.
— Ka meillä ei ole syöpäläisiä, ei minkäänmoisia, puhuu hän. — Joskus tähän matkamiehiltä kyllä on jäänyt, mutta minä ne tapan, en niitä siedä. Niitäkin ovat joskus tuoneet — mikä se onkaan, joka hyppelööh, hyppelööh, ja kutkuttaapi — a kirpuksi hyö sitä kutsunoot — vaan kiinni otan senkin.
Totta puhui emäntä. En ollut kotvilleen maannut niin omassa rauhassani ja sellaisella hyvällä tunteella, kuin siinä Perttusen siistillä lattialla.
Jutellaan siinä vielä pitkältä emännän kanssa makuullamme rauhallisessa tuvassa, vaikka tuli jo on sammutettu, ja ihmetellään välillä myrskyä, joka ulkona ryskii ja vinkuu.
— Joko se lopen loppui täällä runovirsien laulu Miihailin kanssa? kysäsen emännältä.
— Kyllä loppui. Miihaili sen hautaan vei. Muita lauluja nyt vaan loilottavat.
— Mutta muistattehan te sentään vielä vähän — —?
— Ka en paljoa muista.
— Eikö muista miehenne?
— Ei paljoa hänkään. — Ja mitäpä niistä, kirjoissahan ne kuuluvat jo olevan.
— Laulakaahan nyt minulle joku pätkä, vaikka niitä kyllä kirjoista tunnen paljonkin.
— Mitäpä minä.
— Laulattehan nyt mielikseni — —.
Vihdoin hyräilee emäntä väräjävällä äänellä pienen katkelman, mutta hänen äänensä painuu pian matalaksi ja hyräilynsä loppuu.
Tuvassa on kaikki hiljaa. Kuuluu vaan kyytimiehen raskas kuorsaus, koiran haukunta tanhuasta ja tuulen herkeämätön soitto.
Niin kuolee runo. — — Minä olin kuullut sen viimeisen, heikosti valittavan hengähdyksen. — Se kuolee täällä puutteeseen ja nälkään ja turhaa on yrittää sitä henkiin herätellä — mutta se kuolee siististi ja puhtaasti, niinkuin oikean runon tuleekin.
VI.
Taivalkoskella.
Taivalkoskea oli myös pitkin syksyä mainittu sanomalehtien palstoilla niitten kuntain joukossa pohjan perukoilla, joita etupäässä nälkä uhkaa ja jotka ulkoapäin enimmin apua tarvitsevat.
Tällainen oli ensimmäinen talo, johon Taivalkosken salokulmalla tulin, siirryttyäni Suomussalmen surkeilta perukoilta rajan yli: neliöön rakennettu kuin linna, keskellä avara piha, ulkopuolella seiniä räystään alustoilla pitkät rivit lehmän reisiä "palvaantumassa", porstuan seinät ja katto täynnä vastanylettyjä porontaljoja puukehyksille kuivamaan pingoitettuina, avara pirtti, jonka toisen sivun täytti kokonaan orsille ripustettu suuri nuotta, nurkassa ainakin viisikymmentä kuormaa kiviä suureksi uuniksi muurattuna, uuni valkeaksi rapattu, pöydällä noin neljän kannun vetoinen kahvipannu ja siinä joukkoa ympärillä. "Huoneissa" s.o. kammareissa pistää silmään kaikenmoiset valtameren takaiset esineet: suuri komea merimiesarkku, monet Amerikassa otetut valokuvat, joissa entiset pieksuniekat ja sarkatakkiset Taivalkosken pojat seisovat hienoissa tamineissa ja valkeissa pystykauluksissa jäykkinä ja pönäköinä, niinkuin olisivat valetut puhtaasta kullasta, vaikka kivihiilen pöly paistaa naamasta ainakin yhtä selvästi kuin ennen kotipirttien noki — niitä näkee, sekä kaikenmoisia muita ulkolaisia esineitä.
Talo on porotalo, isännällä on joku satanen poroa ja hän voi hyvin. Täällä on porotaloja paljon — on niitä joitakuita Kiannankin puolella — ja olen tehnyt sen huomion, että niissä yleensä eletään paremmin, vaikka valitusta kyllä kuuluu, että poronhoito on taantumaan päin laidunten puutteen vuoksi, ja varsinkin tänä vuonna huonoa, kun jäkälämaat jäätyivät sopimattomasti.
Sellainen oli ensimmäinen näkemäni talo Taivalkosken Jokijärvellä ja oli niitä siellä useampiakin samallaisia — jotensakin räikeitä vastakohtia kaikkeen siihen kurjuuteen verraten, jota Kiannan perukoilla juuri olin nähnyt.
Mutta rutiköyhiä ja varsinkin tänä talvena kovaa puutetta kärsiviä on sentään tässäkin kunnassa enemmän kuin päältä nähden luulisi. En rupea enää niistä tekemään sellaista luetteloa kuin Kiannalta, joka kyllä tarpeeksi riittänee valaisemaan, kuinka siellä päin yleensä köyhät elävät, mainitsen vaan, että pienten tilallisten ja torpparien asema on yleensä tukalin, niinkuin joka paikassa muuallakin. Samalla Jokijärven kulmallakin syövät köyhemmät eläjät petäjää melkein aina, siihen on kyllä totuttu ja sitä on kuorittu viime kevännäkin, hyvän vuoden jälestä. Useat tilalliset söivät jo viime kesänä viljansa niin tarkoin, että pellot syksyllä jäivät kylvämättä, vaikka täällä aina täytyy säästää siemenen vara vanhaa viljaa, jos mieli syys-kylvöä lainkaan tehdä.
On sellaisiakin taloja, jotka eivät enää tällä hetkellä voi ruokkia kylän ruotilaisiakaan, joita kunnassa ilman muita, yhteisestä kassasta elätettäviä vaivaisia, on noin 100 kappaletta. Taivalkoskella onkin vaivaishoitokustannukset kunnan väkilukuun nähden harvinaisen suuret, ja niitten, sekä muitten kunnallisten menojen alla huokaillaan raskaasti. Siirtolaisuus on kaikista pohjanperän kunnista ehkä suurin täällä, paras osa kansasta lähtee maasta pois ja taakka lisääntyy jälelle jääneitten vanhusten niskoille. Työväen saanti on niin vaikea, että virkamiestenkin täytyy pakosta itse tehdä maantöitä kellä maata on — vaikka heillä ei monasti olisi siihen aikaakaan. Rengin palkka tuossa 300 markan korvilla, jos sen nimittäin saa, koska enimmät nuoret miehet ovat joko Amerikassa tai suurissa tukkitöissä ylempänä pohjolassa ja Venäjän Lapissa.
Tässä muutamia numeroita Taivalkoskelta, jotka eivät oikeastaan kuulu nykyiseen hätään, vaan jotka sentään ovat sen kanssa jossain yhteydessä ja joita sen vuoksi olen joskus ennenkin maininnut:
Kunta, jossa on noin 3,000 asukasta, on viime vuonna maksanut yhteiseen vaivaiskassaan 5,300 markkaa sekä elättänyt kyläruotulaisia rahaksi laskettuna noin 6,500 markan arvosta ja maksanut muita kunnallisia menoja 6,600 markkaa. Ja vajaan kymmenen vuoden kuluessa on osaksi maksu- ja työkykyisimpiä henkilöitä kirkon kirjain mukaan siirtynyt suureen länteen yli 1,000 hengen (jälestä vuoden 1893). Vaivaset eivät siirry, ja voi niitä harvoja, joitten ne vihdoin täytyy elättää!
Köyhdytty on kovasti, mutta ponnistella koetetaan sentään omin neuvoin. Äänekkäämpää valitusta ei vielä ole kuulunut, vaikka synkkä on tulevaisuus. Tervan poltto on lopussa, kun metsätkin ovat lopussa, ja moni ostaa jo polttopuikseen kelohonkia ruununmetsistä, vaikka hänellä ennen on ollut silmäkannot saloa hallussaan. Korvia myöten ollaan velassa oululaisille ja omille kauppiaille.
Oma kunnan kassa on tämänkin hädän aikana sentään jakanut köyhimmille ensimmäisen avun, ja tilalliset ovat turvautuneet ruunun metsiin, niinkuin ennenkin. Mutta tätä viimeksi mainittua apua ei ole saanut nauttia koko kunta, vaan ainoastaan se osa siitä, joka kuuluu Kuusamon hoitopiiriin. Siellä on haluaville jaettu "armopuita", vaan toisessa osassa pitäjää, joka kuuluu Iin hoitopiiriin, ei niitä enää anneta, vaikka kyllä ennen on annettu. Siitä on valitus kova, sillä armopuilla on moni ansainnut sievoset rahat. Nyt täytyy heidän turvautua muihin keinoihin.
Tauteja ei ole Taivalkoskella liikkunut, ei mitään nälkäkuumetta ollut vielä peljättävissä, mutta toisenlaisen kuumeen huomasin siellä kyllä raivoavan pahimmin kuin missään muualla, ameriikankuumeen, josta jo ylempänäkin mainitsin. Kaikenlaisia siirtolaislaulujen renkutuksia lauletaan sekä yksittäin että yhdessä oltaissa, yhdessä oltaissa erittäinkin suurella innolla, aivan niinkuin joskus kuulee kiihkojumalisten veisaavan Siionin virsiä. Ameriikka, se on heidän Siioninsa, se on heidän toivonsa ja autuutensa ja ainoa ajatuksensa. He ovat siitä niinkuin juopuneet, ja toimet täällä kotoisella maakannikalla käyvät veltosti, aivan kuin koulupojan luvut lukukauden viimeisinä päivinä, kun hänet ovat kokonaan vallanneet ajatukset lähestyvän kesäloman hauskuuksista. Mutta kun minä toisen adventtisunnuntain aamuna armon vuonna 1902 aijoin pistäytyä Taivalkosken kirkkoon, astelivat sieltä jo pois pappi ja lukkari ja heidän jälessään suntio, avainkimppua kantaen, ja kun ihmettelin, kuinka jumalanpalvelus niin pian oli suoritettu, sain kuulla, ett'ei kirkossa ollut sanankuulijaa ketään. Tämän minä olojen kuvaukseksi merkitsin muistooni.
VII.
Puolangan kautta Ouluun.
Mistä se tulee, että tässä maailmassa löytyy niin äärettömän paljon räikeitä vastakohtia, ja niin äärettömän suuria vastakohtia, ett'ei niitä kernaasti ottaisi tosiksi uskoakseen, ell'ei omin silminsä näkisi? Löytyy huippuunsa saakka kohonnutta ylellisyyttä, jossa paljon ponnistellaan ajatuskykyä siihen, kuinka mukavimmin ja suurimmaksi nautinnoksi käytettäisiin tätä maallista mammonaa — ja löytyy kurjuutta ja puutetta, löytyy alastomuutta ja nälkää, jossa kaikki käytettävänä olevat hengen ja ruumiin voimat keskittyvät yhteen ainoaan yksinkertaiseen kysymykseen: mistä saada leipäpala suuhunsa, mistä saada yksi ainoa suupala selvää, rukiista leipää nälkänsä tyydyttämiseksi.
Tämä ajatus asui minussa pohjimmaisena koko sen ajan, jonka näillä nälkämailla matkustelin, ja yhä voimakkaammaksi se tuli matkani viimeisellä taipalella kulkeissani Taivalkoskelta Puolangan kautta Ouluun, joutuessani tervojen syntymäsijoilta siihen paikkaan, jossa ne niitten polttajani käsistä maailman markkinatavaroiksi muuttuvat. Olin juuri kuullut tervan syntysanat, olin nähnyt sen synnytysponnistukset, monet pitkät puhteet ja yöt kurjissa hökkeleissä, likaisilla lattioilla porontaljallani loikoen valitusta ja ruikutusta kuunnellut ja puutetta kaikissa muodoissaan katsellut ja kun sitten eräänä yönä kylmänkonttaisena kömmin reestäni ylös sähkölyhtyjen valossa Oulun seurahuoneen edustalla, kun astuin sinne sisään ja näin kaiken sen jäykän ja häikäisevän kaavamaisuuden, jonka ylellisyys siinä oli ottanut ilmestysmuodokseen, niin iski vastakohta oloissa minua niin voimakkaasti silmiin, että todella menin pitkäksi aikaa aivan mykäksi, enkä tahtonut saada kiinni sen sanavaraston päästä, jota siinä paikassa olisi ollut käytettävä.
Toista on siellä takalistoilla, toista oli täällä!
Tämä oli nyt se Oulu, tämä oli se suu, joka vetää kaikki pienet purot lähteistään saakka Kuhmosta, Hyrynsalmesta, Sotkamosta, Paltamosta, Ristijärveltä, aina Kiannan köyhiltä periltä saakka yhteen kokoon ja laskee ne kuohuvana koskena sähkölamppujen valossa ijäti täyttymättömään mereen.
Täällä ovat omat ajatuksensa maailmasta ja maailman menosta ja ihmisten tehtävistä siinä suuressa taloudessa, jota yhteiskunnaksi kutsutaan, ja omansa ovat taas niillä, jotka viimeisiä metsäinsä rippeitä tervapuiksi kolovat, jotka juurakolta vääntävät ja valtion metsistä armopuita kerjäävät saadakseen täältä jonkun säkin jauhoa olkien ja petäjäisen sekaan.
Eikä se räikeä vastakohta ilmesty yksin kaupungin ja takaliston välillä, sitä näkee uskomattoman paljon jo itse takalistollakin, aivan samoin kuin sitä voi nähdä kaupungin ahtaassakin piirissä.
Olen oikeastaan rientänyt asioista edelle, kun puhun jo Oulusta, vaikka minulla vielä on kertomista nälkäseuduiltakin, mutta en voinut lomassa olla mainitsematta siitä, mikä matkalla ajatustani vaivasi.
Taivalkoskelta ajoin taas saloteitä pitkin takaisin etelään päin, Puolangalle, ja tulin sillä välillä kulkeneeksi myös erään kolkan yli Pudasjärven seurakuntaa, Puhosjärven ja Korpisen kyläin kautta kuuluisan hyvinvoipaan Askanmäkeen, joka on jo Puolangan puolta.
Siinä, Pudasjärven piirissä, tapaa varsin vauraan näköisiä taloja pitkin matkaa, vaikka ne ovat samallaisia erämaataloja kuin muutkin. Pirttien lattiat ovat maalatut — niissä ei kuleteta enää hevosia appeella — kammarien seinät ovat paperoidut, ikkunat ovat monessa paikassa verhotut "kartiineilla", siisteys on jotensakin tyydyttävä, mutta lapsia ei sentään panna kansakouluun, koska ne ovat "sellaisia laitoksia, joihin raha täällä saloilla menee hukkaan", kuten sanottiin; ja lähellä olevassa Jongun kylän koulussa kuului olevan vaan neljä oppilasta. Kummako sitten, jos ainaisissa pettuleipäseuduissa olisi koulut tyhjinä.
Oli näillä vauraammilla taloillakin sentään aina joku kurjempi, hätääkärsivä naapuri, joku, joka yhä piti vastakohtaa vireillä edessäni. Ja kun koetin ottaa selville, mistä tämä tulee, kuulin siihen aina samat syyt kuin kaikkialla muuallakin; syytettiin Jumalaa ja ihmisiä, luontoa ja tukalia oloja. Jokainen oli kyllä parhaansa koettanut, vaan ei se elämä siitä kirkastunut.
Mutta Korpisen kylän Holapan isäntä, joka kertoi renkipojasta tulleensa isännäksi, antoi tähän seikkaan sellaisen lyhyen selityksen, "ett'ei se kurjuuskaan kaikki ole Jumalan sallimaa, ei olojen pakottamaa, vaan on siihen muitakin syitä". Ja tätä jutellessaan veisteli hän ahkerasti astian laitoja koko pitkän puhteen — tervatynnörin laitoja tosin, mutta hän sanoi silloin tällöin polttavansa tervaa vaan hylkypuista ja minä luulen, että hänen lyhyessä selityksessään oli hyvin paljon totta.
Kuului olevan Pudasjärvelläkin sentään laajempiakin alueita, jotka ovat järjestään köyhiä ja niistä mainittiin etupäässä pitäjän pohjoisosa, Livojoen latvaseudut.
Vaan Puolangan puolelle tultaessa oli heti jo valitus yleisempi taas ja puute yleensäkin silmiinpistävämpi. Siinä sattui kyllä siinäkin matkani varteen taloja, jotka muistuttivat melkein "hoveja", kuten esim. edellä mainitsemani Askanmäki, jossa kylvetään vuosittain 14 tynnöriä ohraa ja ruokitaan 40 päätä karjaa kytkyessä, vaan heti ympäristössä syödään pienemmissä paikoissa, torpeissa ja mökeissä, tämän vuotisia "ruomuja" sekä petäjää.
Tulolähteitä sekä työansiota oli Puolangalla kyllä paljon, mutta ne olivat epätasaisesti jaetut, ja siitä kuului paljon valitusta. Toisissa osissa seurakuntaa niitä oli, toisissa ei, ja tämä tulee, varsinkin mikäli tilallisia koskee, siitä, että pitäjän alueeseen sattuu useampia valtion metsähoitopiirejä, ja näistä hoitopiireistä toisissa annetaan armopuita, vaan toisissa ei anneta, riippuen aina siitä, mihin huomioon paikalliset metsäherrat ovat tämän asian suhteen tulleet ja millaisia puoltolauseita he ovat tällaiseen puitten saantiin nähden valtion metsistä antaneet. Tämä oli sama seikka, josta valitettiin Taivalkoskellakin. Kuusamon piirissä niitä annetaan auliisti, niinkuin jo ennen olen maininnut, ja annetaan Hyrynsalmenkin piirissä; ja rahallinen ansio on niistä talollisten sekä yleensä puitten saajain oman puheen mukaan melkoisen suuri ja melkoisen huokealla vaivalla saatu.
Ostetaan näet ruunulta honkia ja hylkypuita esim. 100 markan arvosta. Kun niitä sitten on hiukan muokattu, ajettu jäälle ja keväällä uitettu johonkin rantasatamaan, voidaan niistä saada porvarilta hyvässä tapauksessa 1,000 markkaa ja ylikin. Ja sitä ennen, kauppoja tehdessä, on niistä jo saatu käsirahoiksi muutaman jauhosäkin hinta. Työssä on silloin ollut jonkun aikaa talvella pari tai kolme miestä ja hevonen, keväällä menee uittohommiin joku viikko. Tämä on kaikki hyvin ja tästä on paikoin totuttu jo elämään niin kokonaan, että on esim. maatyöt kotona keväällä jätetty vaimoväen huoleksi, mutta näitten kauppojen alla on ollut eräs ruma kohta, joka on vaikuttanut sen, että puitten saanti on lopetettu.
Iin hoitopiirissä esim., johon suuri osa Puolankaakin kuuluu, ei enää anneta kalikkaakaan. Piiriin on tullut uusi metsäherra, joka on alkanut asiaa lähemmältä tarkastaa, huomannut siinä suurta vilppiä, ottanut rautaisella kopralla oikeudesta kiinni ja sakottanut viime vuosina jokaisilla käräjillä suuren joukon näitä armopuitten ottajia — metsän varkaudesta. Hän on huomannut, ett'ei tyydytä siihen määrään, mikä on leimattu ja mistä on välikirja tehty, vaan otetaan mielin määrin mistä tahdotaan ja mitä tahdotaan, kun kerran lupa on saatu. Ja kun muut keinot eivät ole tepsineet tällaista omavaltaisuutta rajottamaan, on metsäherra estänyt puitten saannin kokonaan. Häntä syytetään nyt ankarasti tunnottomuudesta y.m., mutta päättäköön lukija itse, missä määrin häntä on syytettävä.
Jotensakin samanlaatuinen on ollut asian laita viime hätävuosien toimenpiteihin nähden, ja se on vaikuttanut lamauttavasti näihin toimiin nykyisen hädän aikana. V. 1893 oli toimivia henkilöitä vastaan lausuttu julkeita syytöksiä siitä, että he muka olisivat tahallaan väärin käyttäneet hätäapuvaroja, ja tämä on luonnollisesti tympäissyt toimessa olleita siinä määrässä, etteivät he enää kernaasti ryhdy koko hommiin. Vaan siitä huolimatta syytetään heitä nyt taas liian laimeasta toimesta ja osanotosta köyhäin hätään nähden.
Paperipuitten hakkuuta on Puolangalla runsaasti ja siinä tietysti on vapaa työmaa kelle taliansa. Tämä on tunnettu kaikissa lähipitäjissäkin. Mutta työn teettäjät valittavat, että miehiä tarvittaisiin enemmän, ainakin joku satakunta vielä lisää. Työ on urakkatyötä, jossa palkka jalkamiehelle tarkimman ilmotuksen mukaan on nykyään ollut 1: 50 à 2: 50 päivältä, aina miestä mukaan. On tapahtunut, että joku roteva mies on ansainnut kolmekin markkaa päivältä.
Todellisen hädän suhteen oltiin Puolangalla samoin kuin Taivalkoskellakin vielä odottavalla kannalla, aijottiin sitten vasta anoa, suuremmassa määrässä apua muualta, kun ei enää nähdä tultavan mitenkään omilla toimeen. Ja hyvin todennäköistä on, että apua kyllä kevätpuolella tarvitaan hyvinkin runsaasti, jotenka on aivan paikallaan, ett'ei sitä ennen aikojaan pikku puutteessa tärvätä.
* * * * *
Puolangalla loppui matkani niissä seuduissa, joita on pidetty enimmin hädän uhkaamina, ja jota ne kieltämättä ovatkin. Siitä käännyin Ouluun. Taakseni jäivät nälkämaat, ajelin taajaan asuttua ja hyvinvoivan näköistä Oulun jokivartta ja katselin valoisampia oloja. Miltä tämä kaikki näytti edellisiin verraten ja mitä tunteita siinä liikkui mielessäni, siitä olen tässä aikaisemmin koettanut antaa lyhyen kuvan.
VIII.
Lyhyt silmäys olojen kehitykseen.
Jota laajemmalta risteilin hädänalaisia seutuja Koillissuomessa, jota enemmän katselin heidän toimiaan siellä ja tutustuin heidän mielipiteihinsä sekä entisiin että nykyisiin oloihin nähden, ja varsinkin kun kuulin, kuinka siellä on eletty ennen ja näin kuinka siellä eletään nyt, sitä enemmän aloin tulla siihen johtopäätökseen, ett'ei tämä nykyinen nälänhätä ole niinkään suuressa määrässä satunnaista kuin luulisi. Vuodentulo oli kyllä huono, ja yhä huonompi se on ollut, jota edemmäksi pohjoiseen kulkee, mutta tässä täytyy ottaa huomioon se, että se on huono aina, se on heikko pysyväisestä. Ei parhaimpinakaan vuosina riitä tulo omista viljelyksistä yleiseen muuta kuin kevättalveen, noin puoleksi vuodeksi tai vähä enemmän. Joka vuosi tulee sato liian pieni, vaikka se laadultaan olisi kuinka hyvä tahansa. Tänä vuonna se on tullut mitätön sekä laatuunsa että paljouteensa nähden, leivän puute on alkanut heti uutisesta, kun se tavallisesti alkaa vasta kevätpuolella. Kymmenen vuoden kuluessa on ollut viisi katovuotta ja niistäkin toisesta viidestä ainoastaan kolme hyvää.
Näistä hyvistä vuosista oli vuosi 1901 parhaita, mitä miesmuistiin on ollut, sen kaikki myöntävät, ja sentään kuorittiin viime kevännäkin monessa paikassa petäjää leivän jatkoksi ja monella ei ollut enää syksyllä siementä kylvöä tehdäkseen.
Nämä seudut ovat juuri sillä rajalla, jossa maanviljelys vielä kokee olla pääelinkeinona, olematta kumminkaan sitä.
Pää-elinkeinoina ovat jo kauvan olleet ja ovat vielä tälläkin hetkellä yleensä metsänhaaskaus ja erittäinkin tervanpoltto, vaan kun nekään eivät enää harjoittajaansa pysyväisesti elätä, niin siitä se lähtee haikein hätä, siitä suurin nälkä.
Tämänkin nykyisen leivänpuutteen emäjuuret ovat hyvin syvällä ja leveällä, eivätkä ainoastaan viimekesäisiin tulviin ja halloihin kiintyneinä, joskin kohta epäsuotuisa kesä ne taas satunnaisesti paljasti tavallista enemmän.
* * * * *
Jos nyt kaikista näistä seikoista, sekä entisistä että nykyisestä hädästä siellä, tahtoo tehdä jonkunlaista yhteenvetoa, jotain lopullista johtopäätöstä, niin tuntuu aluksi, niinkuin siitä sukeutuisi sellainen sotkuinen vyyhti, josta ei aivan helposti selvää kohtaa löydä. Kaikki langat ovat niin toisiinsa hämmentyneet, että jos yhteen tarttuu, niin seuraa mukana koko vyyhti, eikä ainoakaan lanka ole yksittäin nähtävissä, täydelleen erillään muista.
Vaan että saataisiin vyyhti jotenkuten selville, ei auta muu kuin etsiä ensin käsiinsä pää. Kun sitä sitten pujottelee ja sille juoksua selvittelee, niin saattaa koko vyyhti sentään juosta jommoisellekin, yhtäjaksoiselle kerälle. Ja se juuri on tehtävä tässäkin. On haettava alku käsiin, ennenkuin voidaan lopusta päättää mitään, on luotava katsaus näitten hädänalaisten seutujen entiseen kehitykseen ja sitten vasta tehtävä johtopäätöksiä nykyisistä oloista.
Tällainen katsaus vaatisi tietysti syviä tutkimuksia ja paljon aikaa, ja silloin siitä saattaisi syntyä hyvinkin laaja, mutta silloin se myös olisi täydellinen ja luotettava. Siihen en minä kumminkaan lyhyen matkan perustuksella pysty, enkä sitä yritäkään, vaan kerron ainoastaan sen, mitä olen tietooni saanut vanhoilta, kokeneilta ja paikkakuntain oloja tuntevilta miehiltä.
Ja hyvin ahtaisiin puitteihin voisin oikeastaan supistaa koko tämän katsaukseni, muutamiin sanoihin, jotka minulle lausui eräs vanhus Puolangan salolla.
"Kun minun isoisäni tuli tänne", sanoi hän, "olivat nämä seudut yhtä hyviä, kuin mitkä muutkin tahansa, vaan sen jälkeen on muualla menty eteenpäin ja täällä jääty paikalleen".
Vaan kun siellä ei kumminkaan kaikissa suhteissa ole jääty ihan täydellisesti paikalleen, niin täytyy tätä katsausta laajentaa.
Väkiluku on lisääntynyt ja asutus levinnyt, yhteiskunnalliset olot ovat muuttuneet, valtio on supistanut metsäin käyttöä erottamalla suurimman osan niistä omaan huostaansa j.n.e., mutta maa on pysynyt tavallaan yhä erämaana, elämän ehdot ennallaan. On siis kylläkin menty eteenpäin muutamissa kohdissa, vaan toisissa todella pysytty paikallaan.
Kun asutus ensin alkoi näihin seutuihin levitä, kulkien Savosta päin ja Oulunjärven ympäristöstä itään ja pohjoiseen, kun ensimmäiset tienraivaajat metsästäjinä ja kalastajina anastivat saloja haltuunsa, oli siellä tietysti luonnon välittömästi antamaa hyvyyttä ylenpalttisesti ja kaikki oli aluksi yhteistä, niin metsät kuin järvetkin sekä niitten kasvattama riista. Ei kukaan pannut metsään rajaa, jonka yli ei olisi saanut käydä, ei kukaan pitänyt etuoikeutenaan padota jokien suita niin tiukalle, ett'ei lohi ja siika vapaasti päässyt merestä nousemaan ylävesiin, eivätkä liioin tukkiruuhkat niitten kulkua estäneet. Taloja oli mahdottoman harvassa, päivänmatkain päässä toisistaan, ainoastaan moniaita koko nykyisten laajojen pitäjien alueella. Kaskia poltettiin rajattomasti. Valittiin joku suuri vaara tai tasainen kangas, alettiin Maariasta kaataa sen aarniometsää ja ryskytettiin Vappuun saakka, niskassa palttinaiset suojukset, "sillä lumeen sitä olisi sen aikuisissa metsissä muuten hukuttu", kertovat vielä vanhat. Maa oli ennen kajoamatonta, siinä oli vuosisatain voima tallessa, ja kun siihen lisäksi tuli summaton tuhkan paljous, kasvoi se tietysti mainion hyvästi. Ja alaa ja väljyyttä oli hakea yhä uusia kaskimaita, toisinaan kuului olleen monenvuotisia aumoja metsissä säästössä, ja viljaa oli usein myytäväksikin. Tehtiin ohrasta ja lohesta kalakukkoa, elettiin edelleen ja kaskettiin miespolvien kuluessa koko äärettömät erämaat laidasta laitaan.
Hallavuosia ja epäsuotuisia kesiä sattui tietysti silloinkin, ja jollei vanhoja säästöjä ollut, saattoivat ne muodostua hirveitä tuhoja tuottaviksi, koska avunsaanti ulkoapäin usein oli aivan mahdoton kaupan ja liikekeinojen silloisella kannalla ollessa. Ja monet vielä sitäkin pahemmat tuhot tulivat vanhempina aikoina ryöstöretkien muodossa Venäjän puolelta rajaa, jotka kaikki seikat kyllä niitten seutujen historiasta tunnetaan.
Kaskenpoltto, joka nähtävästi on ollut viljan viljelyksen ensimmäinen alkumuoto kaikkialla, vaatii viljelijältään laajoja maa-aloja, sitä laajempia, jota hitaampi metsän uudestaan kasvaminen kullakin paikkakunnalla on, ja yhäkin laajempia, jos maan rapautuminen sekä monenmoisten orgaanisten ainesten tekeytyminen sen pinnassa käy hitaasti, niinkuin asianlaita ehdottomasti on esim. juuri Koillissuomen kylmässä ilmanalassa ja auhdolla hietikkomaalla. Ja suot taas, joita siellä päin on suhteettoman paljon, ovat sen laatuiseen viljelystapaan tuiki käymättömiä, olivatpa ne sitten vaikka kuinkakin hyviä.
Joka paikassa, missä asutus on vakautunut ja laajentunut, onkin kaskenviljelys edellämainituista syistä ihan itsestään, ilman mitään pakkokeinoja alkanut väistyä pysyväisen ja säännöllisen peltoviljelyksen tieltä syrjään, ja on siihen tietysti osaltaan vaikuttanut sekin, että puulle muulla tavoin käytettynä on ruvettu saamaan parempia ja varmempia hintoja, kuin leiväksi polttamalla.
Koillissuomessa alettiin kaskenpolttoa vähentää jo paljoa aikaisemmin kuin etelämpänä maassamme, jossa se Savon ja Karjalan puolella paikoin jatkuu vieläkin jotensakin sitkeästi. Metsänkasvu on siellä siksi hidasta, maan pinta siksi laihaa ja raakaa ja hitaasti tekeytyvää, että tuskin monessakaan kohdassa voinee kahta kaskea vuosisadan kuluessa samalla mäellä kaataa, kun esim. Savon multaisilla kunnailla on voitu kaataa kolme ja ehkä neljäkin.
Valtio alkoi myös käydä isojakoja ja supistaa laajojen yhteismetsien nautintoa, kaskenkaatajia enentyi niin, että olisi oikeastaan ihan päinvastoin tarvittu vielä entisiinkin maihin lisää, ja niin luovuttiin koko kaskenpoltosta. Mutta tämä ei käynyt niinkuin sitä ennen ja sittemmin on käynyt muualla, ja siinä juuri lieneekin koko pääasia, suurin syy näitten seutujen edistymisen seisahdukseen. Sen sijaan, että olisi ruvettu täysillä voimilla muihin viljelyskeinoihin, kun ei enää metsää polttamalla saatu viljaa, ruvettiinkin metsiä polttamaan tervaksi, ja on tähän päivään saakka poltettu sellaisella innolla — vaikka kyllä yhäti huononevilla tuloksilla että sen rinnalla kaikki muu on saanut pysyä syrjässä. Jäätiin siis kumminkin metsistä riippuviksi ja niin yksinomaa niitten turvaan, ett'ei enää osata mihinkään muuhun apukeinoon tarttua, vaikka monenkaan metsistä ei ole paljo muuta jälellä, kuin siellä täällä huojuvia limoja, joista ei ole suurempaa turvaa kuin myrskyssä heikosta korresta.
Ja kun näistäkin alkaa tulla kato, niin sitten vasta on kato täydellinen, ell'ei sitä ennen ole mitään sen estämiseksi tehty. Kun kaikki mäntymetsät on poltettu tervoiksi, niinkuin nyt jo alkaa olla laita, koska uusien männiköitten kasvu ehkäistään sillä, että puut jo moniaan tuuman vahvuisina heti kolotaan, ennenkuin ovat edes ehtineet siementä levittää, ja metsät siten muuttuvat huonoiksi kuusikoiksi, kun sitten massatehtaat ovat jauhaneet kuusikot paperiksi ja tukkiyhtiöt anastaneet parhaat metsätalot haltuunsa, sitten vasta siellä on oikea nälänhätä, sitten saadaan hätäapukomiteat muuttaa vakituisiksi, aina seisoviksi virastoiksi — ell'eivät asukkaat itse ajan vielä ollessa ryhdy miehekkäästi miettimään, mitä heidän itsensä olisi tehtävä.
Paljon antaisi tämä uhkaava metsäkato muun kadon ohessa puheen ainetta, mutta tyytykäämme nyt siihen, että teemme syntiluettelon tervanpoltosta — joka kumminkin kaikkine pahoinekin puolineen on sentään pää-asiassa ihmisiä siellä päin näihin saakka miten kuten elättänyt.
IX.
Tervanpoltto.
Se on oikeastaan jo hyvin vanha, tämä metsän käyttämistapa, vuosisatoja koeteltu keino, ja arvattavasti rannikkopohjanmaalta alkanut ja siitä kulkenut sydänmaille päin. Puolangan pohjoiskulmille, Taivalkoskelle ja Suomussalmelle kertovat vanhat sen tehneen tuloaan noin satakunta vuotta sitten, vaikka Oulunjärven rantamilla ja Sotkamon vesistössä se varmaan on vanhempi, riippuen tietysti sen suurempi leveneminen paljo siitä, missä määrin kulku Ouluun ja Iin suuhun tehtiin helpommaksi koskia perkkaamalla.
On hyvin luultavaa, vaikka minä en siitä voi varmasti väittää mitään, että metsättömät alat rantapohjanmaallakin ovat syntyneet tervahautojen kautta, koska ne ovat jo silloin olleet paljaina, kun puutavaraa muussa muodossa alettiin maastamme suuremmissa määrissä viedä ulos. Ja mainitaanhan tervahaudoista jo 16:sta sataluvulla. Mutta siellä on tämä elinkeino jo aikansa elänyt eikä siitä monin paikoin ole enää muuta kuin muisto jäljellä. Se on jättänyt tilaa vankoille viljelyksille ja suurelle karjanhoidolle, ja voisi otaksua, että asia itsestään kulkisi samoja jälkiä Kajaanin kihlakunnassakin, ell'ei siellä olisi muita vaikeuksia. Mutta siellä on todella vaikeuksia, joita ei rantamaalla ole: siellä on karumpi maa ja arempi hallalle, siellä vaaditaan muutokseen enemmän älyä ja pontevuutta, ja nämä ovat tuossa iänikuisessa tervanpoltossa luvalla sanoen vaan — laimenneet ja tylstyneet.
Missä määrin tervanpoltto ennen lienee kannattanut, on vaikea sanoa, vaan eiköhän sen kannattavaisuus ole ollut ja ole nytkin jotensakin samassa suhteessa kuin kaskenpoltonkin. Kumpainenkin riippuu tietysti suurimmassa määrässä siitä, millaisen hinnan laskee raaka-aineelle, työlle ja tuotannolle — olettaen, että metsä on raaka-aineena kaskenpoltossakin. Työ on aina jotensakin sama, ja siis raaka-aineen ja valmiin tavaran hinnat määräävät kannattavaisuuden. Kumpaisessakin on raaka-aine viime aikoina kallistunut, vaan työntuotanto halventunut, riippuen tietysti viljan suhteen koko maapallon lisääntyneestä tuotannosta ja äärettömästi kehittyneistä kulkuneuvoista, ja tervan suhteen monista keksinnöistä, kun käytetään entistä enemmän metalleja tervatun puun asemasta ja puutakin vahvistetaan muilla kemiallisilla aineilla.
Mutta kaikesta tästä Koillis-Suomen salolaiset eivät suuria "perusta", penkovat tervahautojaan vaan niinkuin myyrä pesäänsä, joka heikolla näkövoimallaan ei käsitä mitään siitä, mitä auringon valossa tapahtuu, ovat iloissaan, jos hauta "luottaa" hyvästi ja tyytyvät siihen, mitä porvarilta saavat. Eivät he laske sitä, mitä saavat työstään, eivät sitä, mitä saavat puistaan, he polttavat tervaa vaan, koska se on niinkuin heidän luontoonsa mennyt. Eivätkä he moiti tervan polttoa, mutta sitä he valittavat, että metsä loppuu ja että heillä on velkaa.
Monasti lienee tehty laskuja tervanpolton kannattavaisuudesta ja lienevät tulokset niistä olleet milloin minkinlaisia, aina sen mukaan, missä hinnassa itse tuo aine milloinkin on ollut, ja kuinka korkealle kulloinkin sen valmistukseen käytetty työ on arvioitu. Mutta koska on hyvin luultavaa, ett'ei moni tiedä paljo mitään koko siitä hommasta, joka itsepäisesti on näihin päiviin saakka ollut ja paikotellen vielä tänäkin päivänä on kysymyksessä olevain seutujen pää-elinkeinona, otan minäkin tämän yhteydessä tehdäkseni siitä selkoa. Ja sellainen selonteko on mielestäni varsin paikallaan, koska se hyvin läheisesti liittyy koko nälkäseutujen historiaan.
Seuratkaamme nyt tervan kulkua siitä saakka, kun se petäjän pinnassa alkaa muodostua, siihen hetkeen, jolloin se "räkärin" käsistä lopullisesti jää Oulun "hoviin".
Tämä on pitkällistä hommaa, sillä kun tänä vuonna esim. kolotaan (kuoritaan) puut, ei niistä pääse hautaa polttamaan ennenkuin 5 à 7 vuoden päästä, koska puitten täytyy vähintäin 5 vuotta kannoillaan pystyssä pihkottua. Ne kolotaan ensimmäisenä vuonna miehen korkeudelle ja sitten jonkun vuoden kuluttua jatketaan kolomista ylemmäksi, noin 4,5 à 5 kyynärän korkeudelle. Tämä on kaikki alustavaa työtä tämä, jota näin useitten vuosien kuluessa täytyy vireillä pitää. Itse lopullinen valmistus tapahtuu sitten yhden talven ja kevään kuluessa. Vaan että pääsisimme helpoimmin selville koko tämän työn kulusta, niin tehkäämme kaikki laskut esim. 25 tervassylen haudasta, jommoiset nykyään ovat suurimpia. Ennen kyllä käytettiin tavallisesti 50:kin sylen hautoja ja ehkä sitäkin suurempia, mutta siitähän juuri valitus onkin, että metsä loppuu.
Tervassyli lasketaan vanhain mittain mukaan 3 kyyn. korkeaksi ja 3 kyyn. leveäksi, puitten ollessa 4,5 à 5 kyyn. pitkiä.
Nyt on siis ensiksi nuo kaksi kolomista, ja niihin lasketaan syltä kohti 2 miehen kesäistä päivätyötä, siis koko esimerkkinämme olevaa hautaa kohti 50 päivätyötä.
Seuraa sitten 5 à 7 vuoden kuluttua tervaspuitten kaataminen, joka tapahtuu syksytalvesta. Siihen lasketaan myös 2 miehen päivätyötä sylelle, joka kyllä olisi paljon tavalliseen rankain hakkuuseen, mutta tervasrankoja saadaan vaan yksi kustakin puusta, ja ne ovat kannettavat korkeihin ristikasoihin. Tähän toimeen menee siis samoin 50 talvista päivätyötä.
Nyt ajetaan rangat rekikelillä haudalle kasaan, ja kuluu siihen 1 miehen ja hevosen päivätyö syltä kohti, siis 25 hevospäivää koko hautaan.
Sitten on rangat haudalla halottava pieniksi säikäleiksi, ja se työ vaatii 1 miehen päivätyön syltä kohti, eli siis 25 päivätyötä koko haudan osaksi. Tämä työ toimitetaan tavallisesti kevätpuolella, päivän jo pitkänä ollessa, ja kaikki muut työt, jotka nyt seuraavat, sattuvat siis parhaaksi kevätkesäksi.
Mutta ennenkuin haudan lopullista valmistamista voi ajatellakaan, täytyy tynnyrien olla valmiina paikalla. Niitä tehdään tavallisesti talvella, ja lasketaan niitten hinnaksi (niitä kun useasti ostetaankin) 1 mk. 25 p. kappaleelta. Vaan ne ovat vielä kruunattavat, ennenkuin niitä saadaan käyttää. Pitäjän "kruunari" kulkee keväällä tervaverstailla ja ottaa palkakseen soissa ja erämaissa rämpimisestään 25 p. tynnyriltä. Siis on tynnyrin osalle laskettava 1 mk. 50 p.
Ja kun kaikki näin on varustettuna, alkaa haudan teko. Siihen kuuluu itse haudan kaivaminen, pohjan tiivistäminen, joka tavallisesti tehdään savella, savimullalla tai puunkuorilla, ja tervaksien latominen hautaan sekä haudan peittäminen y.m.m. seikkaa. Tähän työhön kuluu 8:lta hengeltä (joukossa voi olla naisiakin) kaksi viikkoa, ja sitäpaitse tarvitaan siinä hevosta neljä päivää, siis 96 päivätyötä ja 4 hevospäivää. Nämä seikat riippuvat paljo siitä, onko hauta tehtävä kokonaan uusi, vai käytetäänkö vanhaa kuoppaa, onko pohjan tiivistysaine läheltä saatavissa, vai onko se etäältä ajettava j.n.e. mutta yllämainittua työmäärää voidaan pitää keskikohtana.
Sitten alkaa poltto, ja se pitää yötä päivää 5 täyttä miestä työssä 9 vuorokautta, siis 45 "vuorokausityötä", eli jos koko vuorokaudesta laskemme puolitoista päivätyötä, koska siinä sentään aina vähän vuoronsa mukaan maataan "tervasaunassa", niin saamme siitä 67 1/2, tai tasaisin luvuin 68 päivätyötä.
Tervan puhdistukseen, s.o. alusveden laskemiseen tynnyreistä menee 2:lta mieheltä 1 päivä, siis 2 päivätyötä.
Nyt alkaa tervan kuljetus. Otaksutaan, että hauta on 5 kilometrin päässä lähimmästä vesistöstä, jota tätä nykyä voi pitää keskimatkana, koska lähempänä vesiä ei enää juuri tervametsiä löydy. Silloin ennättää 1 mies ja hevonen päivässä "palkkuvilla" pyöritellä rantaan noin 7 à 8 tynnyriä, jos hyvää kiirettä pitää, ja kun 25 sylen haudasta keskimääräinen tulo on 50 tynnyriä, kuluu siis tähän toimeen 7 miehen ja hevosen päivätyötä.
Seuraa sitten tervan kuljetus Ouluun, n.k. "Oulun soutaminen", joka monasti on kovin ja enimmin aikaa vaativa toimi koko tervahistoriassa, vaan joka toiselta puolen on ainoa vaihtelu ja huvitus koko erämaanmiehen yksitoikkoisessa elämässä. Tynnyrit lastataan ja sidotaan veneihin suurimmalla tarkkuudella, 25 tynnyriä kuhunkin, ja niin aletaan tuo huima, monasti hengenvaarallinenkin matka vuolaita virtoja ja tuimia koskia alas, välillä aavoja järvien selkiä soutaen, matka, josta runoilijat ja taiteilijat yhä ovat saaneet aiheita kauniisiin kuvauksiin.
Tämä matka riippuu tietysti aina siitä, miltä periltä saakka se tehdään, mutta otaksutaan, että tervaverstaamme ovat olleet esim. Hyrynsalmessa. Silloin se voidaan suorittaa edestakaisin Ouluun kahdessa viikossa, mutta jos säät ovat epäsuotuisat, voi siihen kulua kuukausi ja vieläkin enemmän. Emme kumminkaan rupea seuraamaan kaikkia tervamiehen vastuksia ja vaikeuksia tällä retkellä, emme hänen monia riitojaan koskiluotsien kanssa ynnä muita seikkailujaan, emmekä liioin hänen päiviään rahaksi arvioimaan, sillä silloin venyisi tämä juttu liian pitkäksi. Nykyään saa tervan kuljetuskustannuksista lyhyemmästi selon. Löytyy jo ammattimiehiä, jotka kuljettavat sitä rahtitavarana omilla veneillään vissiä maksua vastaan. He ottavat esim. Hyrynsalmen kirkolta Ouluun 3 mk. 25 p. tynnyriltä, vaan Suomussalmesta on maksu jo 4 mk. 25 p. ja sama lienee hinta Kuhmon perukoilta.
Nyt on siis terva Oulussa, mutta ennenkuin se siellä on rahaksi muutettuna, on sen kanssa vielä monta hommaa.
Kun tervamies on saapunut lastilleen Oulun hoviin ja alkaa siellä tehdä kauppoja tavarastaan, tulee hovin "räkäri" (tervanmittaaja) ja laskee kaikkein ensimmäiseksi tynnyreistä veden pois. Sitä laskettiin kyllä jo kotonakin, mutta sitä on matkalla karttunut lisää, sillä tervasta eroittuu pitkän aikaa yhä uutta vettä, joka laskeutuu tynnyrin pohjaan. Kun nyt vesi hovissa on laskettu pois, menee yksi kokonainen tynnyri toisten täytteeksi, niin että 25 tynnörin lastista on vaan jälellä 24 tynnyriä. Mutta sitten vähentää tervahovin pehtoori vielä jokaisesta tynnyristä vastaisen veden varalle 3 kannua, niin että 24 tynnyristä, jotka ovat jälellä, vähennetään 72 kannua. Kun täysimittaisen tynnyrin tulee sisältää 48 kannua, jää siis lastista vielä pois 1 1/2 tynnyriä, jotenka tervamies pääsee lopullisesti tekemään kauppaa vaan 22 1/2 tynnyristä, vaikka hänellä lastinaan kyllä alussa olikin 25 tynnyriä. Ja kun hän 25 sylen haudasta toi Ouluun 2 lastia, eli 50 tynnyriä, on hänellä haudastaan myytävää tavaraa siis vaan 45 tynnyriä.
Haudasta tulee hienoa eli ohutta tervaa vaan noin neljäsosa, ja kolme neljättäosaa tulee paksua. Hieno terva on kalliimpaa, täysihintaista, paksu on halvempaa. Edellisestä on viime aikoina Oulussa maksettu Smk. 17: 50, jälkimmäisestä 16: 50 tynnyriltä, ja kun siis edellistä tulee 25 sylen haudasta 11, jälkimmäistä 34 tynnyriä, saamme tästä seuraavan laskun:
11 tynnyriä hienoa tervaa à 17:50… Smk. 192:50
31 tynnyriä paksua à 16:50………. " 561:—
Summa Smk. 753:50
Siis on tervanpolttajan koko lopullinen tulo 25 sylen haudasta tasaisissa markoissa 753 markkaa.
Mutta tehkäämme nyt edellisen selityksen perusteella taulu kaikista menoista, mitä hänellä on ollut, ennenkuin pääsee tämän rahan herraksi, ja laskekaamme siinä päiväpalkat sellaisiksi, mitä niillä paikkakunnilla tavallisesti jätkälle talonpojan töissä maksetaan, huomioon ottaen sen, että haudan valmistuksessa voi olla naisiakin mukana ja osaksi alaikäisiäkin, joten päiväpalkka siinä työssä on laskettava halvemmaksi.
Taulu tulee tällainen:
Tervapuitten kolomiseen 50 keväistä päivätyötä à 2:50 ……………….. Smk. 125:— Kaatamiseen 50 talvista päivätyötä à 1:50 " 75:— Tervaksien ajo haudalle 25 talvista hevospäivää à 4:— ………………. " 100:— Pienimiseen 25 keväistä päivätyötä à 2:50 " 62:50 Haudan tekoon 96 kesäistä päivätyötä, osaksi naisia ja ala-ikäisiä à 1:75 " 168:— 4 hevosen päivää samassa toimessa à 2:— " 8:— Haudan polttaminen 68 päivätyötä à 2:50 " 170:— Tervan puhdistus 2 päivätyötä à 2:50 " 5:— Tynnyrien ajo rantaan 7 hevospäivää à 5:— " 35:— 50 tynnyriä kruunattuina à 1:50 " 75:- 50 tynnyrin kuljetus Ouluun à 3:25 " 162:50 Summa Smk. 986:—
Tällainen on siis loppusumma. Se voi monista asianhaaroista riippuvana vaihdella jonkun verran, vaan ei kovin paljoa, sillä enimmät suuremmista meno-eristä pysyvät siinä jotensakin samoina niin lähempänä uittoväyliä kuin edempänäkin niistä, ainoastaan valmiin tervan kuljetuskustannukset voivat enimmin vaihdella. Jos käytetään vanhaa hautaa, saattaa hautatyön lyhentää kolmella päivällä, eli 24 päivätyöllä, joka tekisi 42 markkaa.
Mutta tämän laskun tulos on todella enemmän kuin kummallinen. Päiväpalkat ovat pohjolan nykyisiin oloihin nähden arvatut pikemmin alhaisiksi kuin korkeiksi, melkein niin alhaisiksi, ettei niillä ihan hyvästi päivämiehiä saakaan, ja jos juuri saakin, niin ei niitä ainakaan kannata tervatöissä pitää, ell'ei haudan omistaja tahdo syöstä itseään suorastaan kerjäläiseksi. Hän on tehnyt lähes 1,000 markan työn ja saa siitä 750 markkaa. Sysiä tosin jää haudasta joku määrä, mutta tulo niistä on niin mitättömän pieni siellä erämaissa, joissa ei ole tehtaita eikä muita sellaisen tavaran tarvitsijoita, että niitä tuskin voi laskuissa ottaa lukuun ollenkaan.
Jos tässä tahdotaan meno- ja tulopuoli saada edes yhtäsuuriksi, ei auta muu, kuin alentaa päiväpalkkoja laskussamme, jolloin ne alenevat siihen määrään, ettei kukaan niillä paikkakunnilla sellaisilla palkoilla toisen työtä tee, ja tuskin missään muuallakaan. Tilanomistajan, haudanpolttajan, täytyy siis tehdä enimmät tervatyöt oman perhekuntansa kanssa ja ottaa vaan kaikkein tärkeimpiin toimiin siinä sivullisia apumiehiä. Ja niin hän tekeekin. Hän pidentää tietysti työaikaa, missä se vaan sopii, kuten hakkuussa, ajossa y.m., koska työvoimaa on vähän. Hänen täytyy todellakin perheensä kanssa tehdä työtä nälkäpalkoilla, koska hän kerran on maahansa ja kotiinsa ja tervanpolttoonsa sidottu.
Mutta nyt on tässä toinen kysymys, vielä hämmästyttävämpi kuin ensimmäinen.
Missä on metsä! Mitä hintaa tulee puille, solakoille nuorille petäjille, joista olisi voinut tukkia kasvaa ja joista aikain kuluessa olisi voitu saada useita markkoja kappaleesta ilman mitään muuta työtä kuin odotusta. Niitä on parhaassa kasvussaan poltettu yhdessä ainoassa 25 sylen tervahaudassa kaikkein vähimmässä määrässä 3.000 kappaletta.
Löytyy tervaseutujen lähistössä eräs pitäjä, jossa tätä elinkeinoa ei oltu käytetty, vaan jossa metsät tähän saakka ovat saaneet jakamattomina jotensakin rauhassa kasvaa. Siellä on kyllä ollut nälkää ja puutetta sielläkin ja valituksia sieltä kuuluu nytkin, mutta eletty siellä on sentään kaikkina aikoina miltei paremmin kuin tervaseuduissa. Se pitäjä on Kuusamo. Siellä on viime aikoina käyty kyläkunnissa isoa jakoa ja viime vuonna möi siellä eräskin kyläkunta yhteisin tuumin metsälohkonsa. Ja mitä he saivat? He saivat tukkiyhtiöltä yhteisestä metsästään vähää vaille kaksi miljoonaa markkaa, ja tämän saman metsän hakkuu- ja ajokustannuksista on laskettu paikkakunnalle jäävän lisäksi noin yhden miljoonan markkaa.
En tahdo sanoa, että tällainen yht'aikainen summamyyntikään olisi terveellistä, sillä kaiken loiston alla on niistä ollut usein surkeita seurauksia niistäkin, mutta siinä on sentään päätä huimaava vastakohta tervanpolttajan surkealle menettelytavalle ja kurjille työn tuloksille. Ja välillä on ainoastaan selänne, joka eroittaa vedet toisistaan. Toiset juoksevat Ouluun ja Iihin, toiset Valkeaan mereen, jonka rannoilla ei ole tervahovia.
Emme voi edellä tehdyistä laskuista tulla tätä nykyä muuhun kuin yhteen johtopäätökseen: tervanpolttaja tekee työtä alhaisilla palkoilla, hävittää sillä huonosti tuottavalla työllään vielä meidän yhteistä kansallisomaisuuttamme, metsiämme — ja näkee itse nälkää. Hänen ansionsa ovat surkean pienet ja hänen maanviljelyksensä on mitätöntä yrittelemistä, koska tervanpoltto vie häneltä parhaan ajan siitä lyhyestä kesästä, joka hänen täytyisi tyystin heilua viljelyksillään, jos hän niistä jotain tuloa odottaisi. Hän saa niistä parhaimpina vuosina jonkun verran muitten niukkojen ansioittensa lisäksi, mutta ei koskaan tarpeeksi. Ja hänen ennestäänkin pieni palkkansa vähenee yhä samassa suhteessa kuin hänen metsänsä huononee ja harvenee, jota se myötäänsä tekee. Vihdoin alkaa hän vääntää juurakoita valtion metsistä — omissaan hänellä niitä ei ole, kun hän ei koskaan ole laskenut puuta kasvamaan niin suureksi, että siitä olisi tervaskantoa jäänyt — ja yrittää yhä entistä elinkeinoaan. En voi varmaan sanoa, kumpainen tapa on tuottavampi, mutta kantoja vääntämällä hän saa ainakin pikemmin valmista tavaraa, eikä tärvää metsää.
Nyt on vielä yksi tärkeä seikka huomioon otettava. Monasti saattaa ihmetyttää, että miksi hän niin itsepäisesti jatkaa tuota huonosti tuottavaa työtään, mutta asia käy selväksi heti, kun kuulee, että hän ainakin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä on tervaporvarille entisestään velassa, milloin enemmän, milloin vähemmän, vaan useimmin "korviaan myöten". Eikä ole velassa ainoastaan hän itse tällä hetkellä, vaan samoin on ollut hänen isänsä ja jo isänsäkin isä.
Velka voi olla siis miespolvia vanhaa, kulkenut miehestä mieheen niin velallisen kuin saajankin puolella, ja harvoin tietää velallinen itse tarkemmin, kuinka suurikaan se on, sillä useasti sattuu, ett'ei ole minkäänlaista täydellistä lopputiliä tehty moniin vuosiin. Mutta kun antajan mielestä mitta on täysi ja loppusuorituksia vihdoin käräjillä selvitellään, voi asia päättyä niin katkerasti, ettei tuo entinen uskollinen tervanpolttaja enää olekaan isäntänä talossaan, tuo yksinkertainen erämaan ukko, joka monet kymmenet kerrat on sarkanutussaan ja lapikkaissaan hyvällä mielellä astuskellut Oulun katua, Iijoen ranta-äyrästä tai maantietä Kiehimän suussa, hampaissaan pitkä sikaari, jonka tervaporvari oli hänelle kaupanpäättäjäisiksi antanut. Hän oli hyvillään, että oli sillä kertaa nälän kaikkouttanut ja saanut vastaisten tervojen eteen jonkun jauhosäkin. Ei hän ajatellut menneitä eikä vastaisia asioita, vastaisia ei ollenkaan, ja menneitä oli ikävä kysellä porvarilta ja niitten tarkalla tiedustelemisella häntä häiritä, kun hän hyvällä mielellä vielä auttoi siinä kovassa hädässä. Mutta lopulta ei porvari enää auttanutkaan, ja silloin otettiin ainoastaan kaikki entiset asiat esille, ja siitä saattoi tulla ihmeellinen juttu, sillä talonumero oli jaettu keskinäisellä suostumuksella suvun kesken ja velkaa olivat tehneet isät, pojat, veljet ja langot ja lankojen lapset samaan pesään, olematta itse selvillä asioistaan ollenkaan. Vaan porvarilla oli nimet ja numerot ja selvät merkit kirjoissaan ja nyt se entinen hyvä auttaja muuttui pahimmaksi vainoojaksi — tervamiehen mielestä.