VIII.
Riihimäen—Pietarin rautatie.
Rautatierakennukset eivät mitenkään voi olla minään hätäaputyönä. Sitä tietysti ei tarkoittanutkaan tässä mainittu suuri kansallis-yritys. Sattumus teki, että se tuli kyllä kipeään tarpeesen, tuottaen sekin lievitystä hädän alaisille. Mutta itse rautatienrakennukselle ei tämä sattumus suinkaan ollut eduksi. Suunnattomat sairaanhoitokustannukset ja heikontuneiden työmiesten huono työntulos nieli kyllä mitä kenties vähän alhaisempi päiväpalkka säästi. Siksi eivät olleet mielettömiä eivätkä sydämettömiä rauta tienrakennuksen johtavat miehet, että "he tunsivat itseänsä sangen iloisiksi, kun nälänhädän tähden alhaiset työpalkat lupasivat alentaa rakennuksen loppusumman jollakulla miljoonalla alkuperäisestä kulunkiarviosta".
Epäilemättä oli kurjuus pitkin rautatielinjaa kauhea, kuten koko maassa yleensä, mutta siellä kenties vieläkin silmiinpistävämpi. Jos todellakin työ olisi 1867 jo ollut täydessä järjestyksessä ja vauhdissa, olisi saanut vaatia monen surkean epäkohdan poistamista. Mutta niin ei ollut asianlaita. Tulisimmassa kiiruussa tehtiin kaikki valmistustyöt, ja ensimmäinen lapio pistettiin maahan 18 p. Helmikuuta 1868.
"Suurempiin aputoimiin ei pitäisi ryhtyä muualla kuin niissä paikkakunnissa, joissa hätä on yleinen ja kovin. Ne ovat surkeita hätäkeinoja, surkeampia sentähden, että hädän-alainen väestö tulee houkutelluksi kodeistansa, jonka kautta kurjuus yhä lisääntyy." Niin kirjoitti Snellman jo syksyllä 1867. Mutta kansanvaellus oli jo, kaikista varoituksista huolimatta, täydessä tulvassaan. Rautatierakennus ei houkutellut väestöä liikkeelle. Sitä liikkui yhtä tiheästi kaikkialla maassamme, kuljettaen kuolettavaa lavan tautia muassaan. Rautatierakenuus tosin vaikutti tulvan seisahdusta pitkin rautatielinjaa, ja ainoastaan siitä syystä saattaa pitää rautatietä syypäänä siihen murhe-dramaan, jonka näyttämönä rautatielinja todellakin alussa oli. "Herra insinööri, tuolla ladossa on kuollut mies", sillä aamutervehdyksellä kohtasi useinkin johtavaa insinööriä työnjohtaja. "Laitata arkku ja hautaa!" kuului vastaus, mutta ehkäpä monenkin saapasvarret sitte yön hiljaisuudessa kylläkin likosivat.
Pidettäköön rautatietyötä hätä-apuna tahi älköön pidettäkö, niin kuuluu sittenkin Riihimäen—Pietarin rautatien rakennus kaikkine välttämättömine seurauksineen 1867 vuo den historiaan. Se on puolestansa sekin todistuksena kansamme henkisestä tarmosta, joka ei epäile tulevaisuuttaan onnettomimmissakaan oloissa. "Elohon elävän mieli, ehkä surma suun edessä."
Keis. Majesteetin esitys Suomen säädyille Pietarin rautatien rakennuksesta on allekirjoitettu 1 päivänä Toukok. 1867. Säätyjen vastaus ei viipynyt, ja valtuutettiin siinä hallitus nostamaan 18 miljoonan lainan. Lisäksi rupesi Wenäjän hallitus osakkaaksi työhön 10 miljoonalla markalla, ehdolla, että radan leveys määrättäisiin 5 jalaksi, joka muu toin ei olisi ollut meidän oloissamme tarpeellinen, ja että 1/3 puhtaasta tulosta menisi Wenäjälle. Tämä osake-osuus on sittemmin takaisin maksettu, joka ei kuitenkaan estä venäläisiä sanomalehtiä kertomasta, että meidän rautatiemme ovat venäläisten rahoilla rakennetut.
Wälittämään tuota tarvittavaa lainaa matkustivat pankintirehtööri R. Frenckell ja pormestari Zilliacus Saksaan. Tällä kertaa ei ollut löydettävissä tuo entinen "ystävä hädässä", missä lienee ollutkaan. Arvattavasti oudoksuivat ulkomaan rahamiehet, kun tuo sama pieni kansa, joka äsken oli pyytänyt 1 1/2, miljoonaa thaleria nälkään kuolemasta pelastuaksensa, nyt ilmaantui lainanhakijana 35 peninkulman rautatien rakentamista varten. Wälittelyt Rothschildin pankkihuoneen kanssa eivät menestyneet, vaan suostui pankkihuone von Erlanger & Söhne Frankfurt am Mainissa ynnä Hampurilaisen pankkihuoneen Haller Söhle & kump:in kanssa välittämään lainaa, jonka ehdot Keis. Majesteetti hyväksyi julistuksella 12 p. Maalisk. 1868. Nämät ehdot olivat yleisten olojen tähden luonnollisesti varsin rasittavat. Lainan nimellismäärä oli 4,670,000 thaleria, kuoletettava 43 ½ vuoden kuluessa 6 ½ prosentin vuosimaksulla, josta 6 % korkoa ja ½ % kuoletusta. Kuitenkin saatiin laina irtisanoa kymmenen vuoden kuluttua. Pääomanvähennys oli 6 %, jotenka valtio sai 100 thalerista 94 thaleria. Kurssitappio nousi päälle yhden miljoonan, johon lisäksi tuli kulungit provisioneista ja muista välttämättömistä menoista.
Mutta pankkiirit olivat kiinteästi kirjoittaneet ainoastaan puolet tästä lainasta, ja toista puolta ei voitu myydä, huolimatta korkeasta korosta. Lieneekö "ystävä hädässä" tällä kertaa vetänyt vastakynttä. 30 p. Lokakuuta 1868, jolloin Snellman jo oli senaatista erotettu, vahvisti Keis. Majesteetti niiden lainan ehdot, joissa säädetään, että mainitut pankkirihuoneet maksavat Suomen valtiolle 2 miljoonaa thaleria sitä vastaan, että heille annetaan 240,000 kymmenen thalerin palkinto-obligationia, jotka ovat arpomisella kuoletettavat 43 vuoden kuluessa 120,000 eli 6 %, vuosimaksulla. Tässäkin lainassa olivat siis ehdot kovin epäedulliset. Edellinen laina on konvertattu, mutta palkintolainaa ei tietysti käy konverttaaminen.
Sillä välin oli, kuten ylempänä mainitsin, työhön ryhdytty Helmikuussa. Mahdoton oli tietysti kohta käyttää sanottavaa työvoimaa, verraten siihen mitä tarjona oli pitkin tienvartta. Täytyi sen ohessa pitää huolta asumuksista ja ruoastakin. Maaliskuussa oli kuitenkin jo työssä 1,513 miestä. Mutta valitettavasti oli sairaiden hoito ylen rasittava ja kuluttava. Yhteensä avattiin pitkin rautatielinjaa talven kuluessa 15 sairashuonetta 725 vuoteella. Kun ottaa huomioon, että työmiesten luku vasta Elokuussa nousi 7,000 mieheen ja Heinäkuussa oli ainoastaan 4,228, niin täytynee myöntää, että työmiehistä pidetään se huoli, mikä suinkin ihmisvoimalle mahdollista oli. Mutta niin kauan kun epäedulliset suhteet ruton ja ilman takia kestivät, oli lääkäritaidon ja huolellisenkin hoidon mahdoton päästä vihollisesta voitolle. Maaliskuussa oli työmiehistä 168 sairaana; Huhtikuussa, jolloin työvoima oli 1,631, sairasti 378 miestä eli 22% koko luvusta. Toukokuussa oli tämä prosentti vielä 17, kunnes se Lokakuussa pääsi alimpaan määräänsä 1,8 %. Kulungit sairashoidosta Maaliskuusta Joulukuun loppuun 1868 nousivat 92,836 markkaan.
Työmiehille suoritetut palkat eivät kuitenkaan olleet ainoa lievitys, jonka rautatienrakennus tuotti hädän-alaiselle maallemme. Pitkin talvea ostettiin tienvarrella runsaasti puuaineita. Kynnyksiä tarvittiin kaikkiaan koko tiehen 530,000 ja niistä oli vuoden 1868 kuluessa jo tuotu paikalle 250,000 kappaletta. Mimmoisessa tilassa muutoin teollisuutemme siihen aikaan oli, siitä mainittakoon valaisevana esimerkkinä, että ainoastaan yksi tarjomus 100,000 tiilin hankkimisesta Kaipiaisten asemalle tehtiin 126 markkaan tuhannelta. Tarjousta tietysti ei hyväksytty, vaan ryhtyi rakennusjohto kunta itse tiiliä teettämään.
Surullinen totuus on, että pitkin tätä mahtavaa Suomen valtamaantietä valkenee kammoksuttavassa määrässä kansalaistemme luita. Heidän pelastamiseksi tehtiin mitä mahdollista oli, mutta ihmisvoiman täytyy tunnustaa riittämättömyytensä. kun Jumalan tuomio käy maan yli. Ne ovat kuitenkin rehellisesti taistelleet tappotantereella, joka on tuottanut niiden jälkeläisille pysyväisempää voittoa kuin monet historiassa loistavat voitot, joissa sokeat luodit ja hurjistuneiden miekat ovat kaataneet kymmentuhansia maan mahtavien käskystä. Arvokkaampaa hautapatsasta kuin Riihimäen—Pietarin rautatie ei ole kansamme voinut meidän nimettömille kaatuneillemme pystyttää.
IX.
Yksityisten ponnistukset.
Ilahuttavaa myötätuntoisuutta ja kiitollisessa muistissa säilytettävää avuliaisuutta sai hätääntynyt väestömme kokea omien kansalaisten puolelta, mutta myöskin ulkomailta ja erittäin keisarikunnassa. Tämä yhä kestävä avuliaisuus on sitä ihmeteltävämpi, koska olisi sopinut otaksua, että nuo avunhuudot ja valitukset, joita useain vuosien kuluessa melkein yhtä mittaa oli kuultu maastamme, jo kylläksi olisivat väsyttäneet ainakin ulkomaalaisten harrastusta meitä kohtaan. Mitä omiin kansalaisiin tuli, niin oli aseman kauhea todellisuus kyllin selvä heille, mutta maaseutu taisteli kussakin paikkakunnassa omaa hätäänsä vastaan, ja kaupunkilaisten kyky auttamaan oli supistettu niihin tulvailevien kerjäläisten kautta, ja muutoinkin seisahtuneen liikkeen tähden. Kaikkialla myönnettiin kuitenkin velvollisuus ja osoitettiin halua rientää avuksi. Tästä oli omituisena poikkeuksena ainoastaan "St. Petersburger Zeitungin" törkeä menettely. Tämä lehti kyllä sekin kehotti avunkeräyksiin, vaikka Suomesta aina kuului valitusvirsiä, ja vaikka "suomalaiset ovat itsekästä ja kiittämätöntä kansaa, jolle ei maksaisi vaivaa antaa mitään." Snellman, joka aina oli valveilla, kun maamme ja kansamme arvo oli kysymyksessä, vastasi F.A. Tidningissä miehekkäästi ja ankarasti. Mitä hyvästä sydämestä annetaan, sitä olemme velvolliset kiitollisuudella vastaan-ottamaan, mutta kerjätä ja nöyrtyä meidän ei tarvitse. F.A.T:gillä oli Snellmanin aikana toinen merkitys kuin tätä nykyä.
Kun arvostelee kokoontuneita varoja, täytyy tässäkin kohden ottaa huomioon epäedulliset olot. Walitettavasti ei näytä olevan mitään mahdollisuutta saada edes likimaisia tietoja keräysten yleisestä tuloksesta. Sanomalehdet vuosilta 1867 ja 1868, joita olen läpi käynyt, antavat niin vaillinaisia tietoja, ettei niistä voi saada muuta kuin käsitystä siitä, kuinka lavealta maamme kova kohtalo oli nostanut huomiota, ja kuvernöörien kertomuksetkin vuosilta 1865—1870 eivät voi antaa mitään täydellisiä tietoja, koska monet avun-annot lähetettiin suorastaan johonkuhun eri paikkakuntaan.
Useissa kaupungeissamme oli kutsuttu neuvotteluihin jo Syyskuun viimeisinä päivinä. Helsingissä tapahtui neuvottelu 1 p. Lokakuuta. Myönnettiin välttämättömäksi ryhtyä ponteviin toimiin, ja päätettiin panna keräyslistoja kiertämään sekä virka- ja ammattikunnittain, että myöskin taloissa. Mutta yleisesti arveltiin, ettei suinkaan ollut toivottavissa tuloksia, jotka vastaisivat tarpeen suuruutta, eikä edes niin tyydyttäviä kuin 1862. Uudenmaan läänin kuvernöörin kertomuksessa sanotaan, että keräykset Helsingissä tuottivat yhteensä 53,391 markkaa, siis ei niinkään paljon kuin tänä vuonna on annettu paikkakunnallisten katojen helpottamiseksi. Mutta huomattava on, ettei 1867 vuoden Helsinki ole verrattava 1892 vuoden Helsinkiin.
Mainitussa kokouksessa ehdotti prov. A.S. Forsman yhtiön perustamista väestön käsityöteosten ostamista varten. Tämä varsin viljava ajatus, joka nähtävästi oli sa maan aikaan ilmilausuttu parissa muussakin kaupungissa sai kohta harrasta kannatusta, ei ainoastaan Helsingissä, vaan useissa muissakin kaupungeissa: Turussa, Hämeen linnassa, Waasassa. Mainittakoon tästä harrastuksesta ainoastaan, että Novgorodissa majailevassa Savonlinnan rykmentissä palvelevat suomalaiset upseerit kirjoittivat 15 osaketta Helsingin käsityö-osakeyhtiöön. Warsin valaisevaa olisi saada tietoja siitä, kuinka suuria summia nämä yhtiöt panivat liikkeelle ja mitä vahinkoa osakkaat kenties lopullisesti tulivat kärsimään. Mutta ei ole edes Helsingin yhtiöstä ollut saatavissa mitään tietoja ostosumman yhteisestä määrästä; ainoastaan loppusuorituksesta tiedän, että osakkaat saivat 80 % takaisin osakkeiden sisäänmaksetusta hinnasta. Werraten siihen apuun, minkä yhtiö tuotti, oli tämä tappio pidettävä mitättömänä. Sillä omasta paikkakunnastani voin sanoa yhtiön vaikutusta semmoiseksi, että juuri sen kautta kunnallishallitus ilman tappiota sai autetuksi niitä perheitä, missä äiti oli edes johonkin määrin taitava kankuri. Mitä kotiteollisuus voi tuottaa, se tuli kyllä silloin ilmi.
Useissa muissa kaupungeissamme oltiin yhtä hartaassa toimessa sekä käsityö-yhtiöitä perustaessa, että rahojen keräyksessä. Lopputuloksia en ole mistään paikasta sattunut löytämään, vaan ainoastaan muutamia satunnaisia lähetyksiä. Marraskuussa oli Wiipurissa jo koossa 24,000 markkaa, jota paitsi sikäläinen rouvasväenyhdistys oli saanut neulomuksillaan kokoon 600 m. Waasasta mainitaan kootuksi 30 p. Lokakuuta 19,000 m.
Keisarikunnassa olivat keräykset erittäin runsaat. Kohta kun tieto saapui Syyskuun onnettomista halloista, muodostettiin hätäapukomitea H.K.K. Perintöruhtinaan, nykyisen armollisen Keisarimme johdolla avunhankkeita varten hätääntyneille sekä Pohjois-Wenäjällä että Suomessa. Yksinomaan Suomea varten pani H.K.K. Prinsessa Eugenia Maksimilianovna toimeen erityisen keräyksen. Kummaltakin taholta lähetettiin kohta 10,000 ruplaa. Lopputuloksista, jotka olivat erittäin runsaat, en ole saanut tietoja. Toukokuussa lähetti keis. senaatti sekä Perintöruhtinaalle että Prinsessalle kiitoskirjeet. Kansa puolestansa osoitti kuinka syvästi meille osoitettu myötätuntoisuus oli sen mieleen painunut, kun se kykynsä mukaan ja innokkaasti otti osaa siihen keräykseen, joka muutamia vuosia myöhemmin Wenäjällä ja täällä pantiin toimeen Samaran kuvernementin hädänalaisia varten. Paitsi näitä yleisiä keräyksiä tuli Wenäjältä muutoinkin arvokasta apua. Ensimmäisiä oli eräs kauppamies Orloff, joka puolestansa antoi 100 kulia jauhoja sekä kuljetuskulungit Kuopioon. Mutta pitkäksi tulisi luettelo kaikista sanomalehdissä tapaamistani lahjoituksista, jotka eivät sittenkään antaisi sinnepäinkään täydellistä tulosta. Riiasta saapui ainakin 16,000 m., Räävelistä, Moskovasta jopa Tulasta suurempia ja pienempiä lähetyksiä. Mutta melkeinpä useimmissa Europan valtakunnissa muistettiin maatamme. Saksa ja Englanti kävivät etupäässä. Hampurista olen laskenut tulleeksi ainakin 36,000 m., Bremenistä 14,000, Lybekistä 3,500 m. Englannin kvääkerit lähettivät yhdellä kerralla 25,000 m.; sittemmin saapui "Englannin perhekunnilta" noin 11,000 m. Sveitsistä, Ranskasta, Unkarista, Saksenista olen löytänyt tiedon-antoja. Kööpenhaminassa pani nykyinen provessori Thomsen keräyksen toimeen. Kuinka vaillinaisesti sen-aikuisista sanomalehdistä yleensä saa tietoja keräyksien tuloksista, käy selville siitä, että olen niissä tavannut ainoastaan yhden tiedon saapuneista 4,500 markasta. Yksityiseltä henkilöltä olen kuitenkin kuullut, että Kööpenhaminasta tuli noin 27,000 markkaa, joka kyllä lienee oikein, koska eräässä Pielisjärven seurakunnan julkaisemassa tilissä mainitaan sinne lähetetyksi Kööpenhaminasta 9,000 markkaa. Sama tili osoittaa, että seurakunta oli saanut kruunulta lainaksi käsityöteoksien ostoa varten 3,000 markkaa, työhuonetta varten 700 m., vaivaishoitoa varten 3,200 m. ja 260 mattoa jauhoja, sekä lahjoja yhteensä 16,472 markkaa. Jos olisi kaikista seurakunnista samanlaatuisia tiliä saatavissa, niin vasta silloin voitaisiin saada täysi selko yksityisten uhrauksien määrästä.
Kuvernöörien viisivuotiskertomuksista saadaan ne tiedot, että hätäapukomiteain kautta Oulussa jaettiin yhteensä 303,187 markkaa, 170 tynnyriä viljaa, 149 kulia ja 250 säkkiä jauhoja; Kuopiossa 113,918 markkaa, 150 kulia jauhoja, ja Waasassa 124,129 markkaa ja 270 tynnyriä viljaa. Muista lääneistä ei anneta mitään tietoja, paitsi Mikkelin läänistä, jonka kuvernööri lausuu, että "lääniin saapui runsaita lahjoja sekä omasta maasta että sen ulkopuolelta, semminkin keisarikunnasta."
Waikka siis hallitus, kunnat ja yksityiset näin auliisti riensivät apuun, ei voitu sittenkään ehkäistä katovuoden kauheita seurauksia. Walitettavasti täytyy sanoa, että kaikki ponnistukset olivat ainoastaan tippa meressä, verraten tarpeesen. Tilastolliset tiedot vuosilta 1866—1870 osoittavat seuraavat satomäärät:
1866 . . 4,210,834 tynnyriä viljaa. 1867 . . 2,424,530 " " 1868 . . 3,951,574 " " 1869 . . 4,954,092 " " 1870 . . 5,324,514 " "
Näiden numerojen täsmällisyys on pidettävä ainakin verrannollisesti riittävänä. Mutta ne osoittavat noin 2 miljoonan tynnyrin vajavuuden, ja kun siihen lisätään, että perunansato arvattiin noin 600,000 tynnyriin alle tavallisen keskimäärän, niin laskee tilastollinen virasto sen vahingon, joka 1867 kohtasi Suomen maanviljelijöitä, 45 miljoonaksi markaksi. Että tästä vajavuudesta kärsi kaikki muukin liike, oli välttämätöntä. Sellaiset numerot ovat riittävänä selityksenä vuoden kauheihin tapahtumiin.
X.
Kerjäläiset.
Muistellessa niitä kauhun kuvia, jotka lakkaamattomana panoraamana pitkin loppumatonta talvea 1868 liikkuivat silmien edessä, yksitoikkoisesti esittäen kelkkaa vetävää miestä, jonka alastomuutta ankarassa talvipakkasessa tuskin peitti surkeat repaleet, äiti perässä kulkien vanhempien lasten ympäröimänä, ja molemmat, portaille saavuttuansa, kaivaen esille ryysyjen joukosta pienimmät, usein sairaat lapsensa, vuotavat uudestaan särjetyn sydämen heikosti umpeen kasvaneet haavat, ja käsi vastenmielisesti muodostaa nuo mustat kirjaimet, jotka eivät pysty kuvaamaan sitä, mitä veripunaisilla kirjaimilla on muistiin painettuna. Taikka astui raskaita askeleitaan joku 10—12vuotias pienokainen, tuskin enää muistaen kaukaista kotipaikkaansa, taikka vanhempiansa, jotka, kun viimeinen leipäpala oli syötynä, epätoivossa oli lähettänyt hänet pois lämpöisestä kodista kylmän ja pimeän talven valtaan. "Mene hakemaan elatuksesi maailmalta;" kuka kuvaa ne kyyneleet, joita tuhansissa kodeissa tällä kamalalla eronhetkellä vuodatettiin.
Mutta turhaa on luetella erityisiä henkilöitä ja tiloja; jokainen ikä kumpaakin sukupuolta oli yhtä runsaasti edustettuna. Ja koko tämä mahtava tulva vyörytti aalloissaan kuolettavaa ruttoa, levittäen sitä erotuksetta rikkaan taloon ja kurjimpaan mökkiin. Kerjäläiskyyti oli yhtenäisenä velvollisuutena missä vain hevosta oli, ja kuormasta, joka ajoi pihaan, autettiin tahi kannettiin sairas tahi kuolevainen huoneesen, jossa tuo onneton sai viipyä kunnes hän oli vähän lämminnyt ja syönyt sen ruokapalasen, minkä kenties jaksoi syödä, ja hevonen oli vaihdettu uutta matkaa varten. Mitä heikompi sairas oli, sitä tärkeämpi oli jouduttaa lähtöä naapuritaloon, jotta jouduttaisiin kunnallislautakunnan esimiehen tahi jonkun sen jäsenen luo, että paästäisiin arkun teosta ja muista hautauspuuhista. Tiellä ei aina vaivattu sairasta kysymyksillä hänen nimestänsä ja kotipaikastansa, ja kun hän vihdoin saapui jonkun viranomaisen luo, ei hän enää kyennyt antamaan näistä asioista selkoa. "Tuntemattoman kiertolaisen ruumiin-arkusta 0 markkaa" lautakunnan tileissä on hänen ainoa hautakirjoituksensa.
Mutta olihan tuommoinen meno sydämetöntä, suorastaan petomaista! Eikö olisi voitu ryhtyä johonkin tehokkaampaan toimeen? Pyydän saada vakuuttaa, että ihmisiä mekin siellä maaseuduilla olimme, ja koetettiinhan monessa paikassa laittaa sairashuoneita, kerjäläismajoja y.m. Mutta niissä ennen pitkää nousi hävityksen kauhistus ylimmilleen. Tietysti niihin aluksi määrättiin hoitaja. Se kuoli; määrättiin toinen: se kuoli. Kolmatta ei saatu tahi ei tahdottu lähettää varman surman suuhun. Kävi niissä itsensäuhraavia naisia koettamassa saada edes raitista ilmaa noihin rutonpesiin, mutta useissa tapauksissa toivat sieltä muassaan taudin kotiinsa. Niin jäivät nämä "sairashuoneet" vihdoin sairaiden omaan huostaan. Aamulla kantoivat ne, jotka siihen kykenivät, yöllä kuolleet ulos johonkin vajaan, siksi kun kunnallislautakunta tahi paikkakunnan järjestysmiehet saapuivat irroittamaan jäätyneet ruumiit maan poveen korjattaviksi. — Omasta näkemästäni en voi tätä kauheutta todeksi vakuuttaa. Mutta niin kerrottiin niistä paikkakunnista, joissa tätä keinoa oli koetettu. Monessa kaupungissakin täytyi sulkea nuo peräti saastutetut huoneet; mikä mahdollisuus olisi siis ollut maaseuduilla pitää niitä missään kunnossa? Omassa pitäjässäni koetin sijoittaa sairaat mokkiläis-akkojenn luo, yhden kuhunkin paikkaan. Yleinen puutteen-alaisuus vaikutti, että ottajia tarjoutui, vaikka loppupäätös tavallisesti oli itse hoitajan sairastuminen. Mutta toinen kuin toinenkin keino oli oljenkorsi, johon tuossa suuressa haaksirikossa tartuttiin, ilman vähintäkään toivoa, että se kannattaisi, siksi kun joutuisi pelastava laiva, suvi, jonka tuloa niin kiihkeästi pakkasen ja pimeyden vallitessa rukoiltiin.
Minun käsitykseni ja kokemukseni mukaan oli sittenkin paras ensinmainittu keino, että väentulvaa pidettiin alituisessa ja tasaisessa liikkeessä. Seisova vesi mätänee, sitä saatiin täydellisesti tuta, kun toivo saada työtä rautatienrakennuksessa seisautti liikkeen. Jumala oli siihen aikaan Suomen hätääntyneille antanut saman käskyn kuin "ikuiselle juutalaiselle:" eteenpäin, eteenpäin! Parhaana lääkkeenä oli raitis ilma, jota oli mahdoton saada missä suurempia ihmisjoukkoja pitemmäksi ajaksi pysähtyi. Umpinaisesta pirtistä ulos raittiisen talvi-ilmaan niin kauan kuin siihen mahdollisuutta oli, siinä ainoa pelastuskeino.
Sopinee kysyä: miksi lähtivät nämä joukot liikkeelle kotipaikoiltaan, kun hätä oli melkein yhtä suuri kaikkialla? Eikö jokainen paikkakunta olisi voinut hoitaa omia hädänalaisiansa samoilla kustannuksilla, joilla kerjäläisjoukot ruokittiin, semminkin kun kovimmin ahdistetut paikkakunnat saivat runsaimmat apuvarat? Totta epäilemättä on, että paljon kauheutta olisi vältetty, jos niin olisi tapahtunut. Mutta ensiksi olivat köyhät liikkeellä jo ennen vuotta 1867, eikä tämä vuosi suinkaan ollut omiansa lakkauttamaan tulvaa. Tuskin olisikaan varat pantu niin tasan, jos vaivaishoitohallitus olisi vaatinut samoja uhrauksia kuin ne, jotka tehtiin nälkään nääntyvän kanssa-ihmisen hyväksi, kun hän omaan pirttiimme saapui. Kotikulmalla ei aina tahdottu kerjätä, eikä kotipuolen kerjäläisiä kenties olisi kohdeltukaan yhtä suopeasti kuin kaukolaisia. Waikka kohtalo tuolla raskaalla matkalla, johon perhekunnittain lähdettiin, olikin tietämätön ja kaikista mahdollisuuksista kuolema mahdollisin, älkäämme sentään ihmetelkö, ettei perhe jäänyt omaan tyhjään kotiinsa nääntymään, vaan lähti ainakin etsimään pelastusta, niin epävarmalta kuin se näyttikin.
Toinen kysymys, johon ihmisjärki turhaan etsii vastausta, on se: millä tuo liikkuva väestö vihdoin saatiin hengissä pysymään? Tosin oli sille tarjottu elatus niukka, jopa kurja ja riittämätön, mutta kuolon koko runsas niitto ei ollut suorastaan nälän tuottama, koska se raivosi niissäkin, jotka eivät mitään varsinaista nälkää nähneet. Jumala siunaa sen vähän, mitä hyvästä sydämestä ja vähästä annetaan. Ja Suomen kansan kunniaksi olkoon julki lausuttuna, että näinä aikoina täydellisesti ja yleisesti nähtiin kauniimpien legendain toteutumista, kun viimeinen leipä taitettiin nälkäiselle veljelle. Kiitettäköön täydellä syyllä niitä, jotka keräsivät runsaita lahjoja hätääntyneille, mutta jättäkäämme tätä vertaamatta niiden avuliaisuuteen, jotka, itse hätäleipää syöden, ruokkivat päivä päivältä kulkevia, usein tietämättä mistä heidän oma huomispäiväinen leipänsä oli saatava. Kovassa koulussa kasvatettuna, osaa Suomen kansa tarpeen tullessa tätä armeliaisuutta harjottaa jalommin kuin kukaan muu.
Tuskinpa lienee ollut sitä metsätorppaa, joka ei saanut joka päivä kestitä jotakuta vierasta. Taloissa niitä kävi keskimäärin ainakin kymmenkunta, jopa suurimmissa 60 ja enemmänkin. Miksipä viillettäisiinkään lukijan sydäntä kuvaamalla tuota jokapäiväistä, kuukausia kestävää ruoanjakoa. Mutta syystä ylistäkäämme naistemme ihmeellistä kestävyyttä, kun heidän velvollisuutensa vaatii heitä taisteluun kuolemaa ja kurjuutta vastaan. Omasta puolestani täytyy minun, olkoonpa häpeäkseni, tunnustaa, että vain pari kertaa satuin tuota hirveätä näytelmää näkemään, enkä olisikaan ollut siinä muuta kuin jaloissa. Surkeinta siinä ei suinkaan ollut noiden kova-onnisten näkeminen ja ruoanjako heille. Tapahtui joskus, että avunetsijäin joukko äkkiä rupesi tavattomasti karttumaan, vihdoin kahdenkertaiseksi. Mikä nyt on? Katsottiin tarkkaan. Huomattiin, että samat henkilöt olivat käyneet talossa useina päivinä perätysten, ja että ne, pysyäksensä tuntemattomina, mikä milläkin tavoin koettivat asettaa rääsyjänsä toiseen muotoon. Se kurja pala mikä noille onnettomille eilispäivänä oli tarjottu, houkutteli heitä yöpymään likeisiin mökkeihin ja palaamaan yhtä kurjan suuruksen saamista varten. Mutta näin padottu tulva olisi epäilemättä upottanut sekä auttajat että avun-etsijät. Eteenpäin, eteenpäin! ja sijaa uusille tulijoille, niin täytyi armottoman, mutta ainoan mahdollisen käskyn kuulua. Miltä se käskijän sydämessä tuntui, sitä ei ole tarvis tässä mainita.
XI.
Kuolevaisuus 1868.
Jokaiselle on hyvin tunnettu asia, että väestösuhteet kaikkialla riippuvat kansojen varallisuuden tilasta, siten että ahtaampi toimeentulo vaikuttaa sekä syntyneiden että kuolleiden lukuun, toiseen vähentämällä, toiseen lisäämällä. Sotavuodet ovat tietysti säännöllisistä laskuista poisjätettävät, koska väkiluvun suhteet silloin riippuvat aivan satunnaisista oloista.
Suomessa, missä maanviljelys on verrattomasti tärkein ja viimeisiin aikoihin saakka on ollut melkein ainoana elinkeinona, vieläpä niinkin että viljanviljelys on ollut melkein yksinomainen, vaikka se meidän ilman-alassamme ja viljelyksemme alkuperäisellä kannalla ollessa luonnollisesti on ollut suurimmassa määrässä epävarma, vaikuttaa vuositulo luonnollisesti tuntuvammasti kuin missään muualla. Ei olekaan yhtään maata, missä väenlisäys olisi niin epätasainen kuin meillä. Tämän vuosisadan kuluessa on, paitsi vuotta 1808, ollut viisi vuotta, jolloin väkiluku on varsinaisesti vähentynyt. Nämä vuodet ovat 1833, joka vähensi väkiluvun 22,246 hengellä 1832 vuoden kadon tähden, samoin 1836 1,107 hengellä ja vihdoin nuo suruvuodet 1866—1868. Kaikkina muina tämän vuosisadan vuosina on kyllä väestö lisääntynyt, mutta useina vuosina varsin vähän: 1832 1,023 ja 1837 467:llä hengellä. Prosenteissa vaihtelee väkiluvun muutokset -7,90 ja +1,69 välillä (vuonna 1825). Ruotsissa pysyy sama aaltoliike +0,24 (1813) ja + 1,72 (1860) välillä; lisääntyipä väkiluku 1868:kin + 0,65 %. Tämä todistaa selvästi Ruotsin vakavampaa taloudellista asemaa, johon meidän maamme vasta 1868 vuoden jälkeen menestyksellä on pyrkimässä.
Katovuodet eivät vaikuta väkilukuun ainoastaan lisääntyneiden kuoleman-tapausten kautta, vaan myöskin syntyneiden luvun vähentymisellä. 1868 aleni syntyneiden luku 43,757:ään, oltuansa vuosina 1864: 71,307, 1865: 62,780, 1866: 58,853, 1867: 59,170, siis vähimmästäkin luvusta noin viidellätoistatuhannella. Paljoa pikaisemmassa suhteessa kuin syntyneiden luku väheni, kasvoi kuolleiden luku. Se nousi vuonna 1866: 61,894, 1867: 69,774 ja 1868: 137,720.
Näiden vuosien hirveä kuolevaisuus oli kyllä katovuosien seurauksena siten, että sopimattomat ja riittämättömät elatus-aineet tuottivat tavallisen seurauksensa: nälkä-lavantaudin. Mutta tämä tauti, kerran päästyänsä valtaan, ei suinkaan rajoittunut ainoastaan niihin, jotka varsinaisesti olivat puutteenalaisia, vaan raivosi yhtä säälimättömästi niiden seassa, jotka olivat alituisessa yhteydessä nälkäisten ja sairasten kanssa. "Huomattava on", sanoo lääkintöhallituksen ylitirehtori F. von Willebrand kertomuksessaan lääkintölaitoksesta Suomessa vuodelta 1868, "että rutto verrattain harvoin kohtasi kerjääviä, niin kauvan kun viettivät vaeltavaa elämäänsä, jota vastoin ne henkilöt, jotka joutuivat heidän kanssansa yhteyteen, ensikädessä ja melkein auttamattomasti saivat taudin, mutta kulkevaiset vasta sitten kun rupesivat pysyväiseen olopaikkaan, joko työlaitoksiin taikka talollisten palvelijoiksi. Yksityisissä kodeissa kohtasi tauti erittäinkin kyökkipalvelijoita tahi niitä henkilöitä, jotka kyökeissä jakelivat ruoka-annoksia; niinikään pappeja, lääkäreitä, sairastenhoitajia ja yleensä niitä, jotka virkavelvollisuudesta tahi armeliaisuuden toimissa joutuivat välittömään yhteyteen kerjäävien kanssa. Moni jalo maamme kansalainen, joka alttiudella toimi väliaikaisten sairashuoneiden järjestämisessä tahi muissa armeliaisuuden laitoksissa, vaipui kuolemaan tuossa suuressa taistelussa maan yleistä hätää torjuessansa."
Kun viralliset tiedon-annot ilmoittavat, että nälkään ja nälkäripuliin kuoli yhteensä 2,349 (joista yksi kaupungissa!), niin nämä numerot tosin eivät voi merkitä paljon, muun muassa senkin tähden että kansa hyvin vastenmielisesti ilmoitti tätä kuoleman syytä eikä sitä edes käsittänyt, mutta yleensä vahvistavat ne herra v. Willebrandin lausuntoa. Lavantaudin uhrit ilmoitetaan 57,363:ksi, mutta monet muutkin taudit olivat epäilemättä suoranaisessa yhteydessä nälänhädän kanssa, niinkuin esimerkiksi punatauti, joka kaatoi 7,666 henkeä, ja hinkuyskä, jonka uhrit nousivat 3,382:teen.
Ylipäänsä kestivät naiset tuntuvasti paremmin kuin miehet. Miespuolisten kuolleiden luku oli 72,214 ja naispuolisten 65,506. Kaikissa ikäluokissa on miespuolisten kuolleiden luku suurempi, mutta erittäinkin tuntuva on tämä erotus ikäluokissa 25-50, jossa kuolleiden miesten luku nousee 16,179, jota vastaa 13,386 naista. Helposti huomasikin jokainen siihen aikaan maaseudulla eläjä, että mitä tukevampi mies, sitä helpommin sairastui hän ja sitä varmemmin seurasi tautia kuolema. Wielä merkillisempi on suhde kuolleiden aviomiesten ja aviovaimojen välillä. Miehen kuoleman kautta, näet, tuli puretuksi 24,267 ja vaimon kuoleman kautta 15,717 avioliittoa. Kuinka luokkia järjestetäänkin, niin ei ole missään erotus yhtä silmiinpistävä. Osaksi saattaa erotus olla luonnollinen, koska mies avioliitossa on vanhempi, mutta tämä ei likimainkaan riitä yksinomaiseksi syyksi.
Walaisevan kuvan tuonen tuhotöistä saamme niinikään tarkastamalla kuolemantapausten lukua vuoden eri kuukansina. Koko vuonna 1867 oli kuolleiden luku jo suurempi kuin minäkään edellisenä vuotena, mutta ei noussut varsin kammoksuttavaan määrään kohta leikkuunkaan jälkeen, jolloin vielä oli jonkinmoisia viljavarojakin hätäleivän ainesten sekaan pantavaksi. Joulukuussa kasvaa kuolleiden luku jo verraten hyviin vuosiin melkein kahdenkertaiseksi, ollen se 6,603, kun se samassa kuussa 1859 nousi ainoastaan 3,216. Mutta uuden vuoden alusta kiihtyi niittomiehen työ yhä raivokkaammaksi. Tammikuussa kuoli 7,959, Helmikuussa 9,367, Maaliskuussa 14,529, Huhtikuussa 20,626, Toukokuussa 25,248. Kesäkuussa alenee kuolleiden luku 17,668:saan ja Heinäkuussa 12,866:teen. Silloin ei ollut vielä mitään uutta viljaa leikattu, ja kuolevaisuuden väheneminen on siis suorana seurauksena lämpöisestä ilmasta, mutta varmaankin myös mielten virkistymisestä, kun taas nähtiin kedot viheriöitsevinä, tähät pelloissa, ja kiitollinen huokaus pääsi jokaisesta sydämestä: "Herra koettelee, vain eipä hylkää." Wuoden loppukuukausina ja uuden leikkuun jälkeen vähenivät kuolemantapaukset vähenemistään, niin että niiden luku Joulukuussa ei ollut varsin tuntuvasti keskimäärää suurempi.
Jos jätämme lukuun ottamatta isonvihan aikakautta, jolloin miekka ja vaino vuosikymmeniä tekivät kauhean tehtävänsä, ei ole surma tehnyt maassamme semmoista hävitystyötä sitten kun nälkävuosina 1696—98. Keskimäärin koko maan väestöstä kuoli 7,90 %, kaupungin-asukkaista 5,21 % ja maaseudulla 8,10 %. Odottamattomasti kyllä osoittaa Hämeen lääni suurimman kuolevaisuuden 10,65 ja sen jälkeen Kuopion lääni 10,35 %. Oulun läänissä ei ollut kuolevaisuus niinkään suuri (7,20 %) kuin Uudenmaan läänissä (7,55 %). Wiipurin ja Mikkelin lääneissä, joissa 1867 vuoden sato oli verrattain parempi, teki kuolleiden luku 5,28 % ja 6,33 %.
Mutta tarkastaessamme kuolevaisuuden suhteita eri paikkakunnissa, ilmaantuu vielä kauheampia tosi-asioita. Korkeimmalla kuolevaisuuden prosentilla esiintyy Parkanon pitäjä Turun lääniä, jossa se nousi 23,18, s.o. likimain joka neljäs henkilö seurakunnassa laskettiin maan poveen. Kaikkiaan kuoli seurakunnassa 765 henkilöä ja syntyi 31. Tämän jälkeen korkeimman prosentin tapaamme Oulun läänissä Reisjärvellä, 21,92. Turun läänin pitäjistä osoittaa Ruoveden pitäjä (18,64 %) ja Hämeen läänissä Orihveden pitäjä (16,93 %) korkeimmat prosentit.
Tähän otetut numerot olen saanut tilastollisen viraston erittäin valaisevasta ja laveasta kertomuksesta väkiluvun suhteista Suomessa, sen II:sta vihosta.
Ylen surkeata on, että ne suurenmoiset ja kiitettävät ponnistukset, joihin ryhdyttiin hallituksen ja yksityisten puolelta, eivät voineet paremmin häätää yleisen kadon seurauksia. Tietystikään tämä ei alenna niiden arvoa. Ne pelastivat varmaankin satojatuhansia, mutta se ei ole riittävänä lohdutuksena kun kuitenkin niin lukuisten kansalaisten täytyi nääntyä yleiseen kurjuuteen. Mitä erittäin terveydenhoitoon tulee, lausuu siitä päätirehtori v. Willebrand jo ennen mainitussa kertomuksessaan: "Täytyy tunnustaa yleiseksi totuudeksi, että äsken loppunut koettelemuksen aika, ennen kuulemattomine kärsimyksineen sittenkin on jättänyt ratkaisematta kysymyksen, mitenkä oikeastaan ovat autettavat kerjäläiset ja hädänalaiset tarkoituksenmukaisimmalla tavalla. Tähän päätökseen tulee siitä, että useimmat yritykset, sekä yleiset että yksityiset, jotka tarkoittivat joko suoranaista apua taikka työnansion hankkimista, sekä vihdoin kaikki, mitä saatiin toimeen tuon suuren sairasjoukon hoitamisessa, ovat jättäneet sen muiston, että ne, vaikka lähtivätkin jaloimmasta myötätuntoisuudesta kärsiviä lähimmäisiä kohtaan, usein tuottivat niukkoja hedelmiä, jopa onnettomuutta siunauksen verosta."
Nämä lohduttomat sanat, josko liioiteltujakin, valitettavasti pitävät pääasiassa yleensä paikkansa.
XII.
Kuinka kansa kesti koetelmuksessa.
"Tätä nykyä ovat pistoolit sujuvammasti täällä kaupaksi käypää tavaraa", kirjoitti syksyllä 1867 Helsingfors Dagbladin jonkinmoinen kroniköri, sillä verrattoman kevytmielisellä hävyttömyydellä, joka on moisille herroille omituinen. Ei tarvinne sanoa miltä tuo suora viittaus, ellei juuri kehotuskaan, vastaisiin väkivaltaisuuksiin tuntui maaseutulaisille, joilla ei ole onni saada huutaa poliisia joka kadunkulmassa, ei edes nyt, kun niistä on pidetty isällistä huolta poliisivoiman lisäämisellä. Mutta paheksumista ja vastalauseen nosti tämä törkeys jossakin pääkaupunginkin lehdessä. "Tuosta pilasta", joksi sitä sitten H.D. sanoi, kävi kuitenkin selville mitä pääkaupungissa ajateltiin kansasta ja lähimmästä tulevaisuudesta.
Entä maaseuduilla? Siellä tosin ensikädessä ei ajateltu ryöstöä ja pistooleja, mutta totta on, että mielet olivat syys-yötä synkemmät. Joka miehen laskut osoittivat, että jos viljavarat pannaankin tasan, niin kuolee hiirikin jyväaitoissa nälkään uuden vuoden aikaan. Mitä kauhua silloin tulee eteen, kun täytyy sulkea porttinsa ja ovensa nälkäisiltä laumoilta, jotka kuoleman tuskissa kamppailevat niiden edustalla? Niin kysyttiin, ja jos vastaus saatiin, niin kuului se: ei sitä voi kestää. "Rukoilkaat ettei teidän pakonne tapahtuisi talvella."
Olisihan todellakin sopinut luonnolliseksi otaksua, että kaikki yhteiskunnalliset siteet raukeisivat odotettavassa suuressa hävityksessä. Onhan monessa maassa nähty, että suurina ruttovuosina vimmastunut kansa syyttää lääkäreitä ja ylhäisiä kaivojen myrkyttämisestä ja muista ilkitöistä kansan surmaamiseksi. Mutta Suomen kansa yksinkertaisella talonpoikais-filosofiallansa käsitti täydellä todella katovuotta Jumalan rangaistukseksi. Tuota "ennakkoluuloa" olivat siihen siis menestyksellä tyrkyttäneet sen papit. Ja moni näistä papeista näkikin nälkää kilvan seurakuntalaistensa kanssa, paahtoi tuokkosissa leivänmukaisensa, kun pitäjän hallan-panemista viljoista ei saatu leiviksi leivottavaa taikinaa, lähti ruttoisiin mökkeihin lohdutusta kuoleville antamaan ja vaipui samaan yhteiseen hautaan niiden kanssa.
Tuo matala "talonpoikais-filosofia" ei jaksanut kohota "herrasfilosofian" tasalle. Se ei tullut ajatelleeksi "että varmaankaan eivät herrat ja rikkaat ole käytöksellään loukanneet Jumalata ja sentähden pääsivät he kai siitä rangaistuksesta, joka kohtasi kaikkia köyhiä." Tämä filosofia ei tartu meidän kansaamme, sentähden, että se on hienoissa hotelleissa maailman-viisauttansa oppineiden luoma. Niihin tosin ei ulotu Jumalan rankaiseva käsi, vaikka kuinka koettaneekin. Mutta jokainen, joka tietää ihmisessä olevan muuta kuin vatsaa, jokainen, joka tuntee itseänsä solidariseksi kansansa kanssa, sai kyllä siksi osansa yleisestä onnettomuudesta, että hänen täytyi, mikä hänen asemansa muutoin olikaan, nöyrtyä Jumalan käden alle. Kun tuhansia kaatui oikealla ja tuhansia vasemmalla, kun tässä epätoivoisessa taistelussa nälkää ja kuolemata vastaan yleinen suru välittömästi tahi välillisesti tunki jokaiseen yksityiseen kotiin, missä olisi silloin löytynyt niin paatunut, että hän olisi tullut ajatelleeksi "köyhien" yksinomaista syntisyyttä ja omaa moitteetonta esiintymistä Herran Jumalan edessä.
Eikä tuo nälkäinen kansa itsekään tullut semmoiseen ajatukseen; se kyllä omin silmin näki, mitä eivät nähneet nuo veltostuneet sydämet ja tyhjät aivot, että rangaistus oli sekä yhteinen että yleinen. Mikäpä muutoin olisikaan estänyt noita nälkäisiä joukkoja liittäytymästä väkivaltaisia töitä harjoittamaan? Ei ainakaan poliisivoima maaseuduilla. Mutta varma on, ettei yhtäkään lukkoa tarvinnut lujittaa, ei yhtäkään ovea tahi akkunaa tarvinnut teljetä, eikä yhtäkään pistoolia ladata. Isäntäväki nukkui levollisesti huoneessaan vieraiden, kaikilta maakunnilta kokoontuneiden joukkojen ympäröimänä. Eivät osoita meidän rikosluettelomme mitään tavallisista oloista poikkeavaa. Kuolla osasi Suomen kansa, vaan etsiä pelastustansa rikoksilla sitä se ei osannut.
Semmoiseksi näyttäytyi kansamme tässä taistelussaan.
Ja mistä tämä voima? Siitä tosin "vanhasta aatteesta", että Jumala katsoo terveelliseksi joskus muistuttaa ihmisiä, että rakentaja turhaan rakentaa, kylväjä turhaan kylvää, ellei Herra anna siunaustansa, mutta että tämä sama Herra on laupias ja antaa myöskin lievitystä tuskissa. Olin usein tilaisuudessa keskustelemaan näistä asioista kansanmiesten ja -naisten kanssa, mutta kumminkin on mieleeni painunut pari kohtausta, joissa kansan käsitys käy erittäin selville.
"Kyllä väittää meidän viisaat, ettei tähän maailman aikaan ihmeitä tapahdu", sanoi eräs ukko minulle. "Mutta kyllä ainakin nyt näemme silmiemme edessä ja laveassa määrässä päivä päivältä uudistuvan tuon ihmetyön, että Kristus ruokkii 5,000 miestä viidellä leivällä ja kahdella kalalla. Ei suinkaan väki tähän aikaan pysyisi hengissä vuosisadollaan, hätäleivän aineksilla eikä keräyksillä, ellei Jumala antaisi näille vähille varoille erinomaista siunaustansa" (Wertaa herra Tavaststjernan sanoihin: "Ei heidän luoksensa tullut mikään ihana vapahtaja, joka kolmella leivällä ja viidellä kalalla ravitsi tuhansia.").
Eräänä päivänä olin pyydetty kalunkirjoitusta pitämään varalliseen naapuritaloon, jossa nuorenläntä isäntä oli kuollut lavantautiin. Toimitusmiehet tietysti saivat runsaan ravintonsa, ja höystivät, kuten ainakin, ruokahaluansa puhumalla nälästä. Eräs heistä sanoi: "Kuinka rikkaaksi tulleekaan Suomen kansa, jos Jumala vielä antaa tavallisiakin vuosia, kun nyt on opittu näin vähillä toimeentulemaan, ja viljat vastedes saadaan myydä ulkomaille!" Emäntä joka tunnetun tavan mukaan passasi pöydässä, vastasi siihen: "Älkää sitä uskoko, että kansa silloin voi elää niin vähällä kuin nyt. Kun viljaa saadaan tavallisesti, niin kyllä ihminen tarvitsee tavallisen ravintonsa. Mutta kun Jumala sulkee kätensä, niin hän antaa voimiakin kestämään sillä, mitä hän antaa. Ei ihminen elä ainoasti leivästä."
Semmoinen on kansan katsantotapa.
Sittemmin olen saanut asiasta paremman selon. Innostuneena kerroin näitä keskusteluita eräälle ajattelevalle herrasmiehelle. Hän sanoi: "Kyllähän tuo on varsin kaunis metafori. Mutta itse asiassa se ei ole muuta kuin mitä Darwin sanoo ihmisen adaptioni-kyvyksi" (Ihmisen kyky mukaantua oleviin oloihin). Olihan tuo ämpärillinen kylmää vettä hehkuvan sydämeni kiukaalle. Mutta kyllä lähtikin siitä tulikuumaa löylyä.
Nämä onnettomat! Dogmi-uskoa ne sättivät, mutta kaikella heidän ajatusvoimallaan eivät jaksa huomata, kuinka ovat suin silmin jokaisen muka tieteellisen päiväkautisen dogmin orjina. Eläkööt mitenkä jaksavat. Mutta Suomen kansa kestää taisteluissaan niin kauan kun se pysyy vanhoissa "ennakkoluuloissaan." Riistäkää ne siltä, ja se tulee myrskyjen ajeltavaksi lastuksi, ilman rauhaa, ilman satamaa.
Pyydän tässäkin turvautua "virallisiin todistuskappaleisin." Kuolevaisuussuhteita tutkiessani tapasin Lääkäriseuran Toimituksissa myöskin kertomuksen Kangasalan lääkäripiirin tilasta vuonna 1868, jonka on antanut silloin siellä asuva piirilääkäri E. von Bonsdorff. Hänen todistustansa käytän sitä kernaammin, koska omin silmin näin mitä hän kertoo, ja koska opin hänessä tuntemaan miestä, joka säälimättä pani voimansa ja terveytensä alttiiksi yhteisessä taistelussa ja myöskin osasi asettua kansan käsityskannalle. Hän sanoo: "Ei sovi kieltää, että useilta puuttui se vähinkin määrä, mikä ihmisen hengissä pysymiselle, vaikka sitä kuinkakin supistettaisiin, on välttämätön. Mutta siinäpä, ja siinä kenties enimmin, kävi ilmi kansan suuremmoinen altistus, kun ei vaikeimmissakaan oloissa kuultu väestön ilmoittavan nälästä tapahtuneita kuolemankohtauksia. Useimmiten sattui lavantauti tekemään lopun, tuottaen sen lohdutuksen, että kuolema oli tullut vähemmän hirvittävästä syystä. Mutta silloinkin kun ei lavantauti kohdannut, vaan kuoleman syynä oli yleinen nääntyminen, sanottiin tätäkin taudiksi, tavallisesti 'jalanpäälliseksi taudiksi', se on semmoiseksi taudiksi, jossa sairas oli jalkeilla, kunnes kuolema tuli. Tämä harso peite hädän kauhujen yli oli kuitenkin sekä hätääntyneille että näkijöille tarpeellinen lievitys aseman vaikeuksien kestämiseksi." Toisessa paikassa sanoo hän: "Koko tätä surkeutta jaksoi kestää ainoastaan sen tähden, että kärsimyksen ylenmääräisyys tylsistytti ja paadutti näkijää, kun ei ollut ihmisvoimassa mitään tehokasta apua sitä vastaan. Mitä silloin kärsittiin, sitä ei tule mikään kynä kuvaamaan, koska kansa ei tahtonut tuoda tuskiansa päivän valoon. Se kärsi täydellisesti vaijeten."
Arvokkaammilla sanoilla ja jalommalla päästökirjalla Suomen kansalle en voi lopettaa tätä lukua, kuin seuraavalla otteella Oulun läänin kuvernöörin, nykyisen senaattorin, parooni G. von Alfthanin virallisesta kertomuksesta läänin tilasta 1865—70: "Liikuttavalla alttiudella kärsi ja menehtyi satoja ja tuhansia, ilman että niiden mieleenkään joutui käydä käsiksi paremmassa tilassa elävien naapuriensa omaisuuteen, ja ihmeteltävällä pontevuudella ja itsensä kieltämyksellä kynti väestö uudestaan peltonsa, ja kylvi siihen sen siemenen, jolla kalvava nälkä olisi voitu hetkeksi sammuttaa."
Niin kesti Suomen kansa koetelmuksensa.
XIII.
1867 vuoden merkitys.
Taistelukentällä oli surman pitkä päivätyö vihdoinkin loppunut. Kuten ainakin miesten tappotantereella, nousi kysymys minkä voiton kansan uhraukset olivat tuottaneet, mikä merkitys äsken päättyneelle hirmu-aikakaudelle oli kansan historiassa annettava. Lohdutonta olisi niiden, jotka tahtovat kansojen kohtalojen johdossa nähdä kaikkiviisaan sormen, eikä ainoastaan ylivoimaisten luonnonlakien hillitsemätöntä leikkiä, ajatella että kaikki kärsimykset, kaikki alttius, kaikki jalo kestävyys ja pontevuus olivat olleet pelkästään hetken itsensäpelastus-vaistoa, ilman mitään vaikutusta omaan aikakauteen ja nouseviin sukupolviin. Oliko Suomen kansa todellakin kärsinyt ja haudannut toistasataatuhatta lastansa kaiketta pysyväisettä tuloksetta?
Osoittaahan historiamme useita ajan kohtia, jolloin kansamme on nääntymiseen saakka ponnistanut voimiansa ilman näkyvää toivoa. Me, jotka voimme laveammalta silmäillä tapauksia ja niiden seurauksia, käsitämme helposti, mitä hedelmiä olemme korjanneet kansamme kestävyydestä ison vihan hävityksissä, sen uskollisuudesta ja horjumattomuudesta "Suomen viimeisessä taistelussa."
Älkäämme yrittäkökään vertaamaan puheena olevia vuosia näihin äsken mainittuihin aikakausiin. Mutta yhtä hyvin pysyy vankkana ja lohduttavana totena, että se voitto, jonka kansamme tälläkin kertaa suunnattomilla uhrauksillansa saavutti, ei ole jäänyt tuottamatta pysyväistä tulosta. Näyttää välttämättömältä edistymiselle, että kansoja tuon tuossakin järkähytetään juuria myöten, jotta heräjävät tavallisten päivien unettavasta yksitoikkoisuudesta virkeämpään toimeen. Myrskyt henkisessä maailmassa ovat yhtä tarpeelliset kuin aineellisessakin.
Pahin haava suomalaisessa maataloudessa, kotitarpeen viinanpoltto, oli kyllä säätyjen päätöksen kautta 1863-64 vuosien valtiopäivillä saatu poistetuksi, mutta surullisena seisoi maanviljelijä aution "pränninsä" ovella eikä ymmärtänyt miten olla, kuinka elää. Wähimmin kääntyi hänen ajatuksensa karjaan, tuohon "välttämättömään pahaan", eikä enää ollutkaan "rankkia" saatavissa, joka oli ollut ainoana sen hengissä pysymisen ehtona. 1867 vuoden kato oli vihdoin vaikuttavana saarnana. Oli nähty mitä mökkiläisämmä oli lehmästänsä myynyt, ja rehukasvien viljelys sekä paremmat navettarakennukset rupesivat, kuten ihmeen kautta, näkymään kaikkialla.
Ojitetuilla pelloilla oli huomattu verraten parempi kasvu, koska niitä kutakuinkin oli voitu 1867 ja 1868 vuoden sateisina syksyinä aikanaan kylvää, ja lapiomiehet saivat ankaraa kiirutta. Kyllähän ojien tarpeellisuutta ennenkin tiedettiin, mutta "hullu paljon työtä tekee, elää viisas vähemmällä", ja "väittihän isäni, ettei hän ikinä mitään ole ojasta leikannut." Mutta nyt oli saatu kokea, mihin "viisaan" elämän-ohjeella ja "isän" neuvolla oli jouduttu, eikä tosiaan kukaan pyytänyt saada tätä uudestaan oppia. Wakaantunut maan-omistusoikeus turvasi jokaiselle hänen työnsä hedelmät. Ei mikään "Paavo" olisi ryhtynyt ojan syventämiseen, jos hänen työnsä ja hikensä ensi "revisionissa" olisi joutunut naapurin omaksi. Wähentyneet työvoimat, joista sitä paitsi rupesi tuntuvassa määrässä kilpailemaan kasvava kotimainen teollisuus, pakotti rupeamaan koneiden käyttämiseen. Nämä puolestansa tekivät viljellyn maa-alan laventamista mahdolliseksi, pelastaen työväen yksitoikkoisimmista ja raskaimmista töistä.
Mutta pää-asiana oli sittenkin yleensä virkistynyt henki. Edistyminen kaikilla aloilla on välttämätön jos tahdomme elää, se käsitys tuli yleiseksi. Tuntuvasti, ja oikein tuntuvasti, oli tultu huomaamaan, ettei "isiltä peritty tapa" sittenkään ollut mahdollisimmasti paras, ja ettei kaikki, mitä kirjoissa luettiin, ollut pelkkää herrojen hulluutta. On usein ihmetelty, että kansakoululaitoksemme kohta nälkävuosien jälkeen pääsi niin huomattavaan vauhtiin. Epäilemättä oli tämä luonnollisena ja välittömänä seurauksena siitä opista parempien tietojenkin tarpeellisuudesta, jota nälkävuodet säälimättömällä ankaruudella olivat tyrkyttäneet. Kirjallisuuden käyttäminen virkistyi luonnollisesti virkistyneen tiedonhalun yhteydessä.
Selvä on, ettei nälkävuosi semmoisenaan ja yksistään vaikuttanut sitä vireämpää toimeliaisuutta, jota sen jälkeen tapaamme kaikilla aloilla. Olihan muita ja mahtavia voimia päästetty liikkeelle. Edistymisen ehtona on yleisesti myötäiset olot, mutta nämät yksistään eivät voi tuottaa täydellistä menestystä, ellei kansa ymmärrä niitä eduksensa käyttää. Keisari Aleksanteri II oli meillä, kuten kaikkialla, murtanut henkisten voimien kahleet. Säätyjen kokoonkutsumisella ja avaamalla tien kansan enemmistölle valistukseen ja sen kautta osallisuuteen kansalliseen työhön, oli hän arvaamattomassa määrässä herättänyt mielet, virittänyt luottamuksen tulevaisuuteen ja kartuttanut sen luomiseen tarvittavat voimat. Ainoastaan siten voimme selittää sen rohkeuden, jolla kansan edustajat ryhtyivät taloudellisesti ahdingon-alaisena aikana Pietarin rautatienrakennuksen suureen, mutta monen mielestä arveluttavaan kansallisyritykseen. Sen menestyminen on sittemmin tehnyt mahdolliseksi rautatien jatkamista läpi erämaidemme, ja maamme saattamista jotensakin katkeamattomaan yhteyteen maailman kauppamarkkinain kanssa Hangon rautatien kautta ja jäänmurtajamme avulla. 1867 nälkävuoden merkitys semmoisenaan on siinä, että se syvästi järkähytti entiset tuotantotavat, että se kovalla iskulla herätti huomaamaan välttämättömyyttä täydellä todella ruveta käyttämään niitä edistyksen valtateitä, joita muut suotuisat olot kansalle olivat avanneet.
Siten muodostui tämän onnettoman vuoden tapaukset ja opetukset varsinaiseksi käännekohdaksi taloudellisessa historiassamme. Tavallaan saattaa sitä pitää "Suomen kansan viimeisenä taisteluna" ei suinkaan siten, ettei vieläkin ankarat katovuodet saattaisi tavata meitä. Kokeehan nytkin tuhannet kansalaisistamme kovia aikoja. Mutta auttamisen keinot ovat verrattomasti suuremmat ja helpommat, epävarma viljanviljelys ei ole enää ainoana maanviljelijän tulolähteenä, ja paremmin muokatut peltomaat, varhaisempi ja huolellisemmin toimitettu kylvö saattaa epäsuotuisemmissakin oloissa antaa parempia tuloksia. Wielä on meillä kuitenkin parantamatta eräs surkea kohta: tuo lukuisa irtolaisväestömme Kuopion ja Oulun lääneissä. Ei ole vielä keksitty mitään keinoa sen pysyväiseksi auttamiseksi, mutta ehkei ole tarpeellisella pontevuudella asiaan käytykään käsiksi. Warma on, että jos se on rahalla autettavissa, niin olisivat ne yhtä hyvällä syyllä liikkeelle pantavat kuin Wiipurin lahjoitusmaiden lunastamiseen. Toivokaamme, että keksitään keinoja ja ryhdytään niihin, ennen kuin uusi järähdys herättää meitä.
Jotensakin välittömässä yhteydessä nälkävuosien kanssa, vaikka ei suinkaan minään niiden seurauksena, oli se runsas rahatulva, jota kiihtynyt sahaliike tuotti maallemme. Epäilemättä vaikutti sekin tuntuvasti kaikenpuoliseen edistymiseen, mutta sen tuottamat seuraukset eivät valitettavasti ole kaikin puolin kiitettäviä. Säälimättä raasti silloinen sukupolvi vuosisatojen kuluessa, ilman sen omaa ansiota, kokoontuneita aarteita. Kauniit metsämme, jotka olisivat voineet antaa tasaista tuloa sekä nykyiselle miespolvelle että nousevillekin, näyttävät nykyään laveilla aloilla leikattavaksi valmiilta viljavainiolta, johon on päässyt nälkäinen karja vapaasti mellastamaan. Kun tukit ja hirret ovat myydyt, korjaavat paperitehtaat loput, niin ettei aidanseivästäkään ole saatavissa. Ja mitenkä käytettiin rahat? Tukkihuijarit joutuivat itse joukottain vararikkoon, jättäen miljoonia maksettaviksi heille luottoa antaneille yksityisille ja pankeille. Ja moni satatuhansista myynyt nauttii kenties nyt vaivaisapua. Lieneekö asiallisesti tosi, mutta ainakin on asemaa kuvaava tuo kertomus, että äsken nälkään kuolemasta pelastuneet maanomistajat juottivat hevosilleen samppanjaa. Surulla täytyy kansamme ystävien tunnustaa, ettei se sama kansa, joka oli niin ylevästi esiintynyt kovan päivän aikana, ollenkaan ansaitse samaa kiitosta myötäkäymisessä. Tätä se ei jaksanut kestää.
Eipä olekaan ihmiselle terveellistä se, minkä hän ilman omaa työtä ja ansiota sattuu saamaan. "Mitä huilulla ansaitaan, se rummussa menetetään", sanoo muinoinen sotamiesten sananlasku. Jos mikään on omiansa häiritsemään kansamme tasaista edistymistä on se juuri se ylöllinen ja vaatelias elämäntapa, johon metsärahat viettelivät, ja se näennäinen ahdinko, johon pakostakin joudutaan, kun metsätulot taas auttamattomasti hupenevat tahi lakkaavat. Näennäinen, sanon, syystä että meidän maassa on eletty silloinkin kun maanomistaja ei aavistanutkaan, että hänen metsästään voitiin löytää rahaa.
Tämmöisestä syystä saattaa vielä tulla koviakin aikoja. Toivokaamme, että Suomen kansa, jos niin tapahtuu, uudestaan osoittaa kaikki jalot ominaisuutensa. Jos saamme rauhassa jatkaa meille sopivissa valtiollisissa ja taloudellisissa oloissa, niin ei tarvitse olla epätoivossa voitosta.
XIV.
Jälkimaininkia.
1872 vuoden valtiopäiville annettiin armollinen esitys "kreditivilainan osoittamisesta hädän-aputoimia varten katovuosina tahi muihin erinomaisiin tarpeihin." Siinä sanotaan, että kovina katovuosina, semmoisina kuin olivat 1862 ja 1867, oli ollut pakko ottaa ulkomailta kreditivilainoja, joita voitiin saada ainoastaan sangen raskailla ehdoilla. Sentähden ehdotetaan, että Suomen pankista määrättäisiin yhden miljoonan kreditivi, jotta viljakatojen sattuessa tahi muiden erinomaisten tarpeiden ollessa voitaisiin joutuisasti ja turvaumatta rasittavaan ulkomaiseen lainaliikkeesen, heti käydä hädän-aputoimiin, jotka lienevät tarpeen vaatimia. Kreditivi olisi takaisin maksettava viimeistään kolmen vuoden kuluessa ilman korkoa tahi muuta maksua.
Esitystä käsitteli valtiovaliokunta. Mietinnöstä käy selville, että armollisen kirjeen kautta 24 p:ltä Syyskuuta 1867 oli säädetty perustettavaksi väestön auttamiseksi erityinen "hädänapu-rahasto", johon määrättiin annettavaksi:
ulkona olevat lainat puhtaassa rahassa ennen otetuista kreditivilainoista …………….. 1,060,000 samaan kreditivilainaan kuuluvaa puhdasta rahaa …………………………………. 56,000 ulkona olevia viljalainoja valtiorahastosta… 3,322,000 yleisen valtiorahaston viljansaamiset rahassa. 424,000 ja puhdasta rahaa……………………….. 1,520,000
Summa 6,382,000
Sittenkun tästä rahastosta oli takaisin maksettu Rothschildin kreditivi 5,529,150 markkaa ja muihin rahastoihin 1,100,000, oli hädänapu-rahastossa Joulukuun 1 p:n 1871 seuraavat varat:
puhdasta rahaa ………………………… 12,000 viljaa raha-arvossa…………………….. 1,162,000 ulkona olevia viljalainoja rahassa……….. 993,000 saamisia puhtaassa rahassa………………. 163,000
Summa 2,430,000
Maksamatonsa velkaa oli rahastolla Sm. 400,000; joten todellinen säästö teki Sm. 2,030,000, josta kuitenkin joku osa oli epävarmoja saatavia.
Kun valtiovarasto yllämainitulla tavalla hädänapurahastoon oli jättänyt Sm. 6,382,000 ja rahaston säästö, epävarmat saamiset siihen luettuina, 1 p:nä Joulukuuta 1871 teki Sm. 2,030,000, voisi valtiovaraston häviötä hädänapu-rahastosta annetuista lainoista siis laskea vähintänsä 4,352,000 markaksi (Apurahaston varat nousivat vuonna 1889 5,542,738 markkaan).
Waliokunta puolusti kreditivin antamista samoilla perusteilla, jotka armollisessa esityksessä mainitaan, sillä muutoksella, että siitä olisi suoritettava 3 prosentin korko.
Tätä valiokunnan päätöstä vastaan panivat vastalauseen provessori A.S. Forsman, rovasti A.E. Granfelt ja kunnallisneuvos A. Meurman. Panen sen tähän kokonaisuudessaan, koska siinä tulee selville ne yleiset periaatteet avuntoimista hallituksen puolelta, jotka siihen aikaan monessa olivat syntyneet nälkävuosien johdosta, ja jotka laveammin olin esittänyt eräässä kirjoituksessa Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1868.
"Koska arm. esityksessä ehdotettu yhden miljoonan kreditivi Suomen Pankissa katovuosien tarpeeksi on niin vähäinen, että se yleisemmän hädän sattuessa tuskin miksikään auttanee, emme voi tätä esitystä muuna pitää, kuin säädyille tehtynä kysymyksenä, onko tästälähin jokaisen puutteen sattuessa hallitus velvollinen apua tekemään ja väestö oikeutettu apua vaatimaan. Tältä periaatteen kannalta ensin katseltuna, puheena oleva kreditivi ei ole meidän mielestämme hyväksyttävä. Me emme tosinkaan sillä tahdo lausua mitään moitetta hallituksen entisistä hädänavuntoimista, joihin epäilemättä parhaimmalla tarkoituksella on ryhdytty. Mutta hallitus niinkuin kansakin on jo siinä kohden käynyt kokemuksen katkeraa koulua, ja tämä kokemus, varsinkin vuosilta 1856 ja 1862, todistaa mielestämme yltäkyllin näiden tointen vahingollisuuden. Että hallituksen runsaat avunteot 1856 ja 1862 melkoisesti heikonsivat väestön sekä siveellistä että taloudellista asemaa, ja niin muodoin teki kansan vähemmän kykeneväksi kestämään 1867 vuoden suurta etsimystä, lienee jo yleisesti tunnustettu asia. Että taas semmoinen vuosi kuin 1867 välttämättömästi vaatii avunhankkeita hallituksen puolelta, ei tee tyhjäksi ajatustamme hallitus-apujen vahingollisuudesta ylipäänsä. Semmoisina erinomaisina tapaturman aikoina, joita Jumalan avulla tuskin tarvinnee kerran puolessa vuosisadassa varoa, eivät tietysti mitkään periaatteet pidä paikkaansa. Mutta semmoisiin tapauksiin onkin erinomaisia neuvoja kulloinkin keksiminen, eikä niitä ole, niin sanoaksemme, valtiokulunki-arvioon panemista.
"Suomen pankille puheena oleva kreditivi, vaikka itsessään kyllä vähäpätöinen ja tarpeesen riittämätön, kuitenkin voisi, juuri tämmöisinä hädän hetkinä, jolloin se tarvittaisiin, olla vaikea suorittaa; sillä pulan yleisenä ollessa yksityisetkin tietysti tavallista enemmän tarvitsevat pankin välitystä, jonka ohessa lisätty viljantuonti tulvauttaa setelit takaisin pankkiin ja hopeat ulos maasta. Luonnollisinta siis silloin on, ettei hallitus rupea yksityisten kilvottelijaksi pankin varojen etsimisessä, vaan sen sijaan käyttää ulkomaista kreditiänsä tarpeellisten varojen hankkimiseen. Ettei tämä ole mitään mahdotonta, todistaa 1867 vuoden kokemus, jolloin 1/2 miljoonan thalerin kreditivilaina tällä tavoin ulkomailta saatiin. Tosin se korko, joka tästä lainasta maksettiin, osoittaa, että tämmöiset lainakaupat toisinaan saattavat tulla jotenkin kalliiksi. Mutta sekin laillansa on epäilemättä terveellinen pidäke, joka estää semmoisiin ryhtymästä paitsi kovimmassa tarpeessa. Sitä vastoin mielestämme ei olisi ollut suinkaan viisasta, että siinä tilassa, missä pankki vuonna 1867 oli, hallitus olisi siinä käyttänyt kreditivi-oikeuttaan, jos semmoista olisi silloin ollutkin. Yllämainitusta 1867 vuoden esimerkistä on siis mielestämme selvästi nähtävänä, että niissä tapauksissa, jolloin hallitusapu katovuoden tähden kenties olisi välttämätön, yhden miljoonan kreditivi Suomen pankissa ei olisi miksikään hyödyksi. Mutta semmoisina aikoina, jolloin ei mitään apua pitäisi antaa, tämä näkyviin ripustettu miljoona olisi alituisena yllykkeenä joka miehen pyytää ja hallituksen suoda hädänapua. Seisovainen hädänapu-kreditivi tulisi siis vaikuttamaan jonakuna yleisenä valtio-vaivaislaitoksena, laskien hallituksen hartioille sen huolenpidon, joka on jätettävä väestön omaksi asiaksi."
Ennenkuin mainittua valiokunnan mietintöä otettiin säädyissä ratkaistavaksi, mutta pahaksi onneksi vasta sen jälkeen kuin vastalause oli painettu, tulin ajatelleeksi, että pitäisi kuulustella Snellmanin mieltä asiasta, ja läksin sentähden hänen luoksensa. Kohta suunavajaisiksi sain semmoisen säälimättömän läksytyksen, jommoisilla hän sattuvissa tilaisuuksissa kestitti "nuoria." "Miksei tuota kreditiviä annettaisi, koska ne sitä tahtovat." — Olen koettanut vastalauseessa esittää syyt. — "Pelkkiä juoruja." — Olisiko teillä 1867 ollut mitään hyötyä tuosta kreditivistä, otaksumalla ettei sitä olisi käytetty jo edellisinä vuosina? — "Mitäpä semmoisesta summasta; syyskuussa jo käytettiin pari miljoonaa ja aputoimet maksoivat kaikkiaan päälle 6 miljoonaa."
Mutta kaikista puheista huolimatta, oli loppulause muuttumattomasti: "miksei kreditiviä annettaisi, kun ne sitä tahtovat."
Waliokunnan mietintöä käsiteltäessä säädyissä hyväksyivät ritaristo ja aateli mietinnön sillä muutoksella, että korkoa ei tarvitsisi suorittaa; pappis- ja porvarissääty muuttamattomana. Mitään erityistä huomiota ei näissä säädyissä vastalauseelle annettu. Mutta talonpoikaissääty hylkäsi mietinnön, hyväksymällä vastalausetta.
Säätypäätöksen saamista varten kehotti valiokunta ritaristoa ja aatelia, luopumalla entisestä päätöksestänsä, yhtymään pappis- ja porvarissäätyyn. Siitä syntyneessä keskustelussa pyysi Snellman ensimmäisenä sananvuoroa. Hän tiesi silloin, että talonpoikaissääty oli hyljännyt mietinnön, ja piti tätä sopimattomana kiittämättömyytenä hallituksen suurenmoisista avunteoista, vaikka sekä vastalauseessa että säädyn istunnossa nimenomaan oli ylistetty 1867 vuoden aputoimia, ja ainoastaan viitattu siihen, että avun-annot saattaisivat tulla alituisiksi, jos kreditivin annolla tunnustettaisiin hallituksen velvollisuudeksi jokaisen hätähuudon johdosta rientämään avuksi. Nähtävästi kiihotti tämä ajatus puhujaa.
"Täytyy oudoksua", sanoi Snellman muun muassa, "kun näkee arm. esitystä käsiteltävän siihen tapaan, ikään kuin olisi hallituksen velvollisuus, hädän kohdatessa, ruokkia väestöä, ja ikään kuin se olisi eduskunnan puolelta erinomainen armon-osotus, jos se tarjoo yhdenkin sormen hallituksen tukemiseksi tässä toimessa. Tuo ei ole laisinkaan sopivaa."
"Yksi sääty, se jota asia lähimmin koskee, on hyljännyt esityksen, sen nojalla, ettei se luule tilallisten vastedes joutuvan minkään valtio-avun tarpeesen. Jos minulla olisi kunnia kuulua siihen arvoisaan säätyyn, olisin minä kysynyt: Kutka ne ovat, jotka viljakadon sattuessa kokoontuvat kuntakokouksiin, pyytämään yksityisille kunnille lainaksi tuhansittain jauhomattoja, kymmentuhansittain markkoja? Kutka ne ovat, jotka ovat piirittäneet kuvernöörit anomuksilla ja lähetystöillä, saadaksensa semmoista apua? Kutka ne ovat, jotka, kuvernöörin kiellettyä, ovat lähettäneet senatiin valituskirjoituksia, vaatien noita runsaita avuntekoja? Kutka ne ovat, jotka ovat panneet lähtemään Helsinkiin edusmiehiä valittamaan senaatin jäsenille ja kenraalikuvernöörille? Kutka ne ovat, jotka lisäksi ovat lähettäneet Pietariin kirjoituksia ja edusmiehiä valittamaan Hänen Majesteetillensa, etteivät kuvernöörit eikä senati ole auttaneet heitä niinkuin heidän mielestänsä olisi pitänyt? Kutka? No nehän ovat tilalliset, arvoisan talonpoikaissäädyn valitsijat. Mutta toivotaan nyt, etteivät he ikinä enää pyydä hallitukselta apua, ei penniäkään, ei jyvääkään."
"Tässä maassa on kuitenkin muutakin maakansaa, kuin tuo tilallinen väestö, täällä on sen kurjat työmiehet. Me tiedämme että nämä asuvat kurjissa hökkeleissä, palkalla, joka ei anna heille vaatteita ruumiin verhomiseksi, ja heidän lapsensa liikkuvat puoleksi alastomina suvet talvet. Ei voi kukaan vaatia, että he voisivat mitään säästää kovien aikojen varaksi. Kun hädän aika tulee, irtisanotaan pestatutkin palvelijat, ja tälle väkijoukolle, miehille naisille, lapsille, on tarjona ainoastaan maantie ja kerjuu. Eipä näy heitä varten olleen sydäntä eikä ajatusta. Hallitus, siitä olen vakuutettuna, ei heitä ikinä unohda, vaan tarjoo heille mahdollisuuden mukaan työtä ja ravintoa, kun heiltä maanomistajat kieltävät kumpaakin. Tätä hallituksen velvollisuutta ovat maamme todelliset ylimykset, nuo tilalliset, kokonaan unohtaneet, kun julistavat, ettei hallitus tarvitse mitään apuvaroja. Mainitsen sitä vastaan vilpittömällä ja syvällä kunnioituksella, että tämän säädyn enemmistö äänestyksellään on myöntänyt tämän velvollisuuden oikeutetuksi, kun se ei ole vaatinut mitään korkoa tuosta mitättömästä ennakkomaksusta, jota hallitus on pankista pyytänyt."
"Olen tosin kuullut mainittavan, että yksi arvoisan talonpoikaissäädyn jäsen oli lausunut kiitoksia hallituksen toimesta, mutta ei yksikään mitään, joka olisi osoittanut muistoa siitä, mitä omat maamiehet ja ulkomaalaisetkin ovat uhranneet nälän lievittämiseksi. Mutta sitä pitäisi niinikään muistaa, että se, joka ei tee mitään tulevien onnettomuuden päivien varaksi, se ei ansaitse muidenkaan apua.
"Pidin velvollisuutenani vastata Morgonbladissa tähän ankaraan puheesen. Lyhennettynä oli sisällys seuraava: 'Luulisi, että hra Snellmanin alkusanat ovat kopioidut vastalauseesta, kun hän sanoo: »Maata ei rasiteta veroilla sentähden, että niillä ylläpidettäisiin toisen tahi toisen maakunnan väestö; ei hallitus sitä varten saa tulojansa, vaan tavallisten valtiotarpeiden suorittamiseksi.» Eihän kieltäne hra S., että vastalauseen kirjoittajat ovat tavoittaneet samaa, ja sen lisäksi vielä, ettei kansalle ole terveellistä tottua siihen ajatukseen, että huolenpito sen toimeentulosta on hallituksen asia. Kuinka siis suoriutuu hra S. alkulauseensa johtopäätöksistä? Siten, että ne apurahat, joita eduskunta toisessa tahi toisessa muodossa antaa hallitukselle väestön auttamiseksi, eivät muka ole 'veroja.' Kun hallitusta oikeutetaan käyttämään esim. pankin vuotuiset voitot toisen tahi toisen maakunnan väestön auttamiseksi, niin se kai ei ole 'maan verojen' käyttämistä. Tuo käsitys 'hallituksen omista rahoista' näkyy olevan kovin syvään juurtunut, mutta ainakaan ei liene mahdollista todistaa, että Suomen pankki on jonkinmoinen yhteinen vaivaiskassa Suomen kansalle. Kolme säätyä on hyväksynyt kreditivin antamisen, se on: ne ovat suoneet 55 penniä kutakin maan asukasta varten, mutta kaksi säätyä vaatii tästä ennakkomaksusta 3 % korkoa, joten siis ovat vähentäneet avun 53 penniin, ja hra S. lausuu vilpittömän ja syvän kunnioituksensa ritariston ja aatelin jalomielisestä ja oikeuden mukaisesta ajatustavasta. Olisihan hra S. voinut ryhtyä keskusteluun vastalauseen periaatteista. Mutta miksi olisi hän, siltä kannalta, jolle hän satunnaisesti oli asettunut, ruvennut keskustelemaan periaatteista talonpoikien kanssa, noiden kurjien kanssa, jotka matelevat hallituksen jalkojen juuressa, kerjäten leipäpalasta. Hän näkyy olevan sitä mieltä, että kansa on olemassa hallituksen kassojen täyttämistä varten, ja että hallitus, kun se säännöllisesti suorittaa kuukauspalkat, on tehtävänsä tehnyt. — Minä pyydän saada olla toista mieltä; minä arvelen, ettei ole mitään rajaa sille, mitä hallitukselta voidaan vaatia, ja ettei se puolestansa voi enempää tehdä kuin mitä sen velvollisuus on. Mutta velvollisuuden täyttäminen onkin korkeinta, mihin ihminen voi kohota, ja harvat ovat ne, jotka sitä voivat täydellisesti tehdä. Siitä syystä ilmilausuin talonpoikaissäädyssä suuren iloni siitä, että Suomella, kun se joutui kovimman koetuksen alaiseksi, minkä se vuosisatoihin oli saanut kestää, oli onni tavata raha-asiansa johtajana miestä, joka tehtäväänsä pystyi. Waikka en pidä hallituksen asiana ryhtyä väestön talouteen, ei suinkaan siitä syystä, ettei se ole sen velvollisuus, vaan sentähden, että se on vahingollista, rohkenen sittenkin väittää, että se hallitus, joka 1867 ei olisi toimittanut mitään, olisi täydellä oikeudella ansainnut ankarimman tuomion. — Sitä laatua oli se kiitollisuus, joka ilmilausuttiin talonpoikaissäädyssä. Ettei kukaan noussut kiittämään kansalaisiamme ja ulkomaalaisia heidän uhrauksistansa, sitä paheksuu hra S. Oliko tilaisuus siihen sovelias, se jääköön sanomatta. Kaikissa tapauksissa olisi se ollut eduskunnan yhteinen asia. Mutta vastenmieliseltä tuntuu minusta se hyväntekeväisyys, joka ei katso itseänsä palkituksi, ellei avunsaaja yhä matele hyväntekijänsä jalkain edessä. — On kuultu mitä hra S. olisi sanonut, jos hänellä olisi ollut kunnia kuulua arvoisaan talonpoikaissäätyyn. Minullahan on tuo kunnia, ja sentähden täytyy minunkin sanoa, mitä olisin tuntenut itseni pakotetuksi lausumaan, jos kerran olisin ruvennut kiittelemään. Näin olisin minä sanonut:
"'Kuka oli se, joka, kaiken pettäessä, rohkeni pitää vireillä luottamusta siihen, että tämä maa vielä oli mahdollinen ihmisasunnoksi, valtioksi, joka voi kannattaa omaa hallitusta? Kuka se oli, joka, pettuja sammalleipää syödessään, vielä kynti pellot, toivoen parempia aikoja, ja jolla oli tarmoa säilyttää siemenet aitassa, nälkäänkuolema silmien edessä? Kuka se oli, joka viimeiseen kurjaan leipäpalaan saakka veljellisesti jakeli sitä kerjäläisten kanssa, eikä sulkenut niiltä oveansa? Se oli tilallinen maaväestö, ne olivat talonpoikaissäädyn valitsijat.' Niin olisin ollut pakotettuna lausumaan vieläpä pakotettu lopettamaan ilmoittamalla sille saman vilpittömän ja syvän kunnioituksen sen jalomielisyydestä, kuin hra S. esiintoi korkeasti-kunnioitetulle ritaristolle ja aatelille. Mutta eihän olisi ollut laisinkaan sopivaa puhua 'todellisesta ja syvästä kunnioituksesta' talonpoikia kohtaan. Moista skandaalia en voinut virittää. Mutta tarpeellisella maltilla esitin ainoastaan varsin kiitettävänä asiana, että sääty oikein oli käsittänyt mitä sille usealta taholta, ja luullakseni myöskin hra S:n puolelta, oli neuvottu 1867 vuoden kadon johdosta, että se vastedes koettaisi omin toimin itseänsä auttaa."
Snellman vastasi tähän seuraavana päivänä kirjoituksella, joka osoittaa hänen jaloa sydäntänsä ja niitä katkeria muistoja, jotka siinä vielä piilivät.
"Että vuonna 1872 jo on voitu unohtaa, että maassamme on muitakin apua tarvitsevia kuin ne, jotka voivat lainoja saada, sepä unohtaminen on kaikista tuskastuttavinta. Etten ole liian kovaa ääntä pitänyt, käy selville siitä, että hra A.M. ei ole vieläkään saanut korvaansa auki. Mutta ehkä on muiden kuulo vähemmän paatunut.
"Hra A.M.! Käy varsin hyvin laatuun hoitaa esim. siemenen ostoa surumielin, mutta kuitenkin alistumalla ja tyvenesti. Mutta kun nälänhätä viikko viikolta lisääntyy, kurjuus ja ruumiiden luku hautausmailla, teillä ja poluilla karttuu karttumistaan, silloin valtaa kauhu sydämen. Raataa kuten mies paloruiskun ääressä liekkien vallassa olevassa kaupungissa ilman pelastuksen toivoakaan. Hra A.M. ja muut hänen kanssansa eivät näy tietävänkään, että semmoinen pelastustyö oli laskettu maan hallituksen hartioille. Mutta sen eteen, jolla oli jotakin edesvastausta asiasta, saattavat kyllä nuo kalpeat varjot esiintyä uudestaan; ja hänen omatuntonsa saattaa kyllä yhä uudestaan asettaa hänelle vastattavaksi kysymyksen: eikö olisi voitu tehdä enemmänkin? Eikö olisi voitu järkevämmin käyttää sitä, mitä annettiin, ja siten pelastaa ainakin muutamia tuhansia lisäksi. Jos noita 7 miljoonaa, jotka olivat käytettävissä, — ja tämä summa vastaa puolen vuoden tuloja yleisessä valtiovarastossa, olisi käytetty yksinomaan nääntyvien ja heidän lastensa hyväksi, eikä ainoatakaan markkaa siemeneen, ehkä olisi silloin olleet kaikki pelastettavissa. Olisiko se ollut oikein? En voi vieläkään tätä kysymystä ratkaista. Wastatkoon herra A.M. jaa tahi ei — jos hän rohkenee."
Niin raskaasti kantoi Snellman edesvastauksensa hirveätä taakkaa, vielä silloinkin, kun kaikki kiitollisina ihmettelivät hänen ylistettäviä toimiansa.
Mutta tuota kaivattua vastausta hän ei saanut eläissänsä. Olkoon se hänelle annettu historian edessä. Kun tuiman taistelun ratkaisevana hetkenä päällikkö on pakotettu kokonaisuuden pelastamiseksi antamaan jollekulle osastolle käskyn: "antakaa surmata itsenne tässä!", niin olisi epäilys ja sääli turmiollinen.
Suomen kansan etujoukot ymmärsivät käskyn ja kaatuivat asemassaan. Me suremme heidän kohtaloansa kuten kaatuneiden sankarien ainakin, ja annamme heille korkeimman kiitoksemme: he ovat kaatuneet isänmaan pelastukseksi.