Nälkävuodet 1860-luvulla

NÄLKÄVUODET 1860-LUVULLA

Kirj.

A. Meurman

Helsingissä, Kansanvalistus-seuran kustantama, 1892.

SISÄLLYS:

       Alkulause
    I. Taloudellinen asema ennen vuotta 1867.
   II. Taloudellinen asema 1867.
  III. Walmistukset 1867.
   IV. Kunnalliset aputoimet.
    V. Yleiset työt.
   VI. Waltiovarat ja rahanhankkeet.
  VII. Waltion Wilja- ja siemenkauppa.
 VIII. Riihimäen—Pietarin rautatie.
   IX. Yksityisten ponnistukset.
    X. Kerjäläiset.
   XI. Kuolevaisuus 1868.
  XII. Kuinka kansa kesti koettelemuksessa.
 XIII. 1867 vuoden merkitys.
XIV. Jälkimaininkia.

Alkulause.

Mainittaessa vuotta 1867 tuntuu toimi-ijässä silloin olleesta sukupolvesta ikään kuin koskettaisiin vielä kivistävään haavaan; nuoremmissa synnyttää se jonkummoisen hämärän aavistuksen vuodesta, jolloin jäitä kuljettiin Kesäkuussa, "keväästä joka ei koskaan tullut" ja halloista, jotka turmelivat puolikypsyneet viljat Syyskuun alkupuolella. Historiassamme tulee se olemaan lehtenä, joka niin monien muiden synkkien kohtaloidemme kertomusten kanssa, osottaa kuinka Suomen kansa jaksaa kovat kestää, käydä sankaritaistelua oman itsensä pelastamiseksi ja paremman kohtalon valmistamiseksi nouseville sukupolville. Mutta siksi oli tämä taistelu ankara, ettei sen moninaisia opetuksia ja varoituksia saisi jättää unohdukseen. Sen lähimmäiset seuraukset olivatkin sitä laatua, että syystä voidaan sanoa 1867 vuoden kadon muodostaneen tuntuvan käännekohdan taloudellisissa oloissamme. Warmaankin ansaitsee sentähden sen aikuiset olot ja tapaukset tulla muistossa säilytetyiksi, semmenkin koska käsitys niiden oikeasta laadusta näkyy jotensa himmentyneeltä. Seuraaville lehdille antanevat jotakin arvoa ainakin niihin sieltä täältä kootut viralliset tiedonannot, jotka, vaikka eivät olekaan vaikeita joka miehen löytää, kuitenkaan eivät ole yleisesti huomattuja. Niiden kokoonpano ja niistä johdetut johtopäätökset sitä vastaan saattavat kyllä olla vaillinaiset, mutta niiden kirjoittaja voi kuitenkin sanoa: "olinhan siellä minäkin".

Likimpänä aiheena näiden muistelmien kirjoittamiseen on ollut täällä viime syksynä ilmaantunut herra K.A. Tavaststjernan kaunokirjallinen teos "Hårda tider" (Kovia aikoja), joka kokonaan liikkuu mainitun 1867 vuoden vaiheilla, ja johon otsakirjoituskin viittaa. Mitä ansioita tällä teoksella muutoin lieneekin, käsitellään siinä kuitenkin historiallisia tosi-asioita jotensakin pintapuolisesti. Waikka novelli ei suinkaan ole historiaa, niin on taiteilijan oikeudella muodostaa historialliset tapaukset oman mielensä mukaan sittenkin rajansa.

Ettei kirjan tekijä omasta näkemästänsä tunne noita kauheita aikoja, se ei ole hänen syynsä; mutta luullakseni hänen ei olisi pitänyt perustaa koko kumoustansa löyhiin, napiseviin juorupuheisin. Ei olisi ollut kovinkaan vaikeata hankkia luotettavampia tietoja. Novelli lienee tosin kirjoitettu ulkomailla, mutta sillä ei käyne tosiasiain määrittämistä puolustaminen, semminkin koska kertomuksen pääjuoni ei kaipaa noita nälkävuosia takalikkonakaan. Nuo surkeat ajat olisivat kyllä erikseen antaneet arvokasta pohjaa toisenlaatuisille tauluille ja kuvauksille, kuin mitä puheena oleva novelli tarjoo.

Ainakin ne lukijat, jotka mainittuna suruvuotena 1867 elivät, kärsivät ja toimivat, tuntevat itsensä petetyiksi, kun vertaavat omia muistelmiansa niihin kuvauksiin, joita näiden "kovien aikojen" kaunotaiteellinen esittäjä heille antaa. Semmoinenko sitten olikin tuo Suomen kansan sankaritaistelu!

Kenties syntyy pettymys osaksi eri käsityksestä siitä, mitä kirjoitustapaa tulee käyttää semmoisten tapausten kuvaamisessa. Ei tahdo oikein miellyttää nuo tavalliset: "talonpoikaisfilosofia", "talonpoikaisvaisto", "talonpoikaishössö", joilla nimillä tekijä, arvattavasti tarkoittanee sitä altistusta ja Jumalan tahdon alle nöyrtymistä, joita hän on huomannut suomalaisessa kansassa.

Ikävä kyllä edustaa kirjassa tätä samaa kansaa ainoastaan kaksi siveellisen rappeutumisen alhaisimmalla kannalla seisovaa pohjalaista. Joskus sattuu kyllä tekijä vakuuttamaan lukijata suomalaisen hyvistäkin ominaisuuksista. Mutta ne ovat pelkkiä vakuutuksia. Elävinä esimerkkeinä emme näe yhtäkään, ja lukija tuskin voi tulla muuhun käsitykseen kuin: semmoisia roistoja ne ovat. Saarijärven Paavosta ei näy vivahdustakaan. Ja olisivathan nuo kamalat ajat kuitenkin voineet antaa aihetta suurenmoisiin kuvauksiin, jos kirjantekijä olisi kyennyt perehtymään silloisiin oloihin, jos hän olisi jättänyt kaikenlaiset Toreldit, Blumit ja insinöörit parempia aikoja varten, ja yksinomaan astunut itse kansan elämään, sen jalojen ja, olkoonpa, sen huonojenkin, edustajien keskuuteen.

Ensimmäisen hallayön aamu antaa tekijälle aihetta varsin taiteelliseen luonnonkuvaukseen, mutta ihmiset siinä ovat pelkästään vähäpätöisenä sivuseikkana, ainakin siksi kun "aamun kuningatar, aurinko, näki varsin suuren kaupungin Suomenlahden rannalla, silmiä häikäisevine valkoisine seinineen, joiden sisäpuolella viisaat herrat vetivät vanhurskasten unta leveillä vuoteillaan, varmoina siitä, että he olivat tehneet kaikki, mitä oli mahdollista kansan kohtalon lievittämiseksi, kun olivat käskeneet arkkipiispaa kansan parissa rukoilemaan Jumalalta hyvää vuodentuloa, jonka mahdollisuutta he olivat epäilleet siitä saakka kun suvi välittömästi seurasi talven perässä. Turhaan tähysteli aurinko löyhäksensä jotakin levottomuutta tuon suuren kaupungin pyöreillä katukivillä. Wasta myöhään aamulla nousi huolettomia henkilöitä vuoteiltaan, tietämättä mitään yön tuhotöistä."

Tämä ei ole ainoa paikka, jossa tekijä ilkkuen moittii hallituksen toimettomuutta ja kansan rukouksia. "Hallitus — no sillähän oli kielipolitikinsa ja rautatienrakennus ajatuksissa. Kyllähän sille monenmoisissa lähetyskirjeissä ilmoitettiin, että vuodentulon toiveet olivat äärettömän synkkiä, ja vaadittin, että hallituksen välttämättömästi pitäisi ryhtyä suuriin viljanostoihin ulkomailta. Mutta koska niissä puhuttiin ainoastaan epämääräisistä varomisista, ja kartettiin varsinaisten ehdotusten tekemistä, siinä luulossa, että tuo maanisällinen viisaus tuntisi itseänsä loukatuksi yksityisten innokkaista neuvoista, niin pistivät korkeimmat asianomaiset lähetyskirjeet viheriäisen veran alle. Sen jälkeen tekivät he suuren ja juhlallisen päätöksen. Lähetettiin virkakirje arkkipiispalle, jossa häntä Keisarin nimessä käskettiin koettaa välttää uhkaavaa hätää kääntymällä Ainoan Kaikkivaltiaan puoleen erityisellä rukouksella, joka oli luettava kirkoissa kaikkina sunnuntaina suven loppupuolella."

Mutta pitkäksi tulisi kertoa kaikkea sitä ivaa, jolla tekijä rankaisee hallituksen toimettomuutta ja erittäinkin tuota hänen mielikuvituksessaan syntynyttä jokasunnuntaista rukoilemista.

Jos hallitus todellakin olisi ollut siksi toimeton, kuin miksi sitä on hra T:lle kuvailtu, niin olisi hänen inhonsa luonnollinen. Mutta hän ei sittenkään ole valinnut oikeaa tapaa kertomisessa. Jos olisi hänen sydämensä ollut mukana, olisi hän ankarasti, mutta surren tuominnut, eikä ivalla ja pilkalla kostanut sitä lisäonnettomuutta, että Suomen kansan asioita johtamassa oli niin surkeasti kykenemättömät miehet.

Sama mahdottomuus tekijässä kohoamaan tehtävänsä tasalle ja asettumaan oikeaan mielentilaan ilmaantuu kyllä usein. "Olihan", sanoo hän, "kuolemakseen uupuneita, nälkääntyneitä, jotka olivat jääneet yksin eivätkä jaksaneet raahata itseänsä johonkin säädylliseen paikkaan kuollaksensa, vaan jotka jäivät — sans facon 'Kursailematta', 'pitkittä mutkitta' — kinoksiin." En luule, että nuo veltot ranskalaiset sanat ikänä olisivat tässä kohden joutuneet ranskalaisen kirjailijan mieleen. Kyllä olisimme saaneet lukea kertomuksia, jotka olisivat viiltäneet sydäntämme, tahi ainakin, niinkuin omassa kirjallisuudessamme, jossa kyllä on lukuisia samanlaatuisia kuvauksia, ainakin jollakin lohduttamalla aatteella ylentäneet mieltämme.

Helppo on huomata minkälaisten miesten suista hra T. on ammentanut tietonsa hallituksen toimista 1867. Wielähän nytkin on niitä, jotka Snellmanista tietävät ainoastaan, että hän oli "kurja puoluemies", joka ajoi yksinomaan "kielipolitikiansa." Tämä katsantotapa pyytää hra T:n novellissa kansalaisoikeutta Suomessa. Minä luulen velvollisuudekseni kieltää sitä siltä historiallisten asiakirjain nojalla. Mutta kylläpä on neljäsosa vuosisataa tyystin lakaissut pois 1867 vuoden tapaukset nuoren sukupolven muistosta.

I.

Taloudellinen asema ennen vuotta 1867.

Tavallisesti mainitaan vuosi 1856 ensimmäisenä siinä pitkässä nälkävuosien sarjassa, joka loppui vasta jälkeen vuoden 1867. Mutta huomattava on, että saamme siirtyä hyvin kauaksi ajassa, ennenkuin löydämme vuosia, jolloin hallitus ei olisi ryhtynyt jonkinmoisiin aputoimiin maamme pohjois-osissa, semminkin Kuopion läänissä. Luonnollista onkin, että se lukuisa irtain väestö, joka ei saa vuosipalvelusta tahi ei rupea siihen, joka ei tunne oman asumuksen tarvetta, tahi ei ole mahdollinen sitä hankkimaan itsellensä, jolla ei ole edes omia vaatteita, vaan joka käyttää työnantajan repaleita, alituisesti elää surkeassa puutteessa, ja joutuu todelliseen hätään, kun vuodentulo, vaikkapa vain paikallisesti, on niukempi. Mitkä syyt vaikuttanevat, että tämmöinen irtain, jopa alaston väestö on olemassa juuri Kuopion läänissä, jossa maata luulisi löytyvän yllin kyllin, sitä ei liene helppo saada selville. Ja onhan ehdotettu ja mietitty jos jotakin keinoa, jolla tämä surkuteltava epäkohta saataisiin korjatuksi. Mutta joko ei ole ryhdytty tarpeeksi ponteviin ja kestäviin toimiin, taikka on mahdottomuuksia kohdannut; pääasia se, etteivät olot ole sanottavasti parantuneet. Ehkä onkin liiallista vaatia näin syvälle vajonneelta väestöltä mitään itsetoimintaa ja tulevaisuuden ajattelemista. Mutta varma on, että kaikki toimet sen auttamiseksi, joka ei yritä auttaa itseänsä, jäävät tehottomiksi, ryhtyköön niihin hallitus tahi yksityiset.

Sikäläiset olot kuvataan tavallisesti näin: Nuorena ja ilman vähinpiäkään varoja rakennetaan avioliittoja. Asumus etsitään talollisten uuninpankolla tahi saunassa. Elatusta ensitarpeeksi saadaan lainaamalla jyviä ensi suvena suoritettavan työn varalta. Tietystikin kuluvat sitten ensi suven työn ansiot velkain maksuihin ja elatukseen, niin että toinen talvi aljetaan yhtä turvattomina, ja kurjuus karttuu mitä lukuisemmaksi lapsilauma, tuomittuna samanlaiseen tulevaisuuteen, kasvaa.

Tämmöisissä oloissa oli puute jokapäiväinen, ja ainoastaan kuvernöörien kertomuksista riippui minkälaiseksi sitä hallitukselle kuvattiin. Ja täytyihän kuvernöörin pitää alustalaisistaan huolta. Seurauksena oli että avuntoimet pohjoisissa lääneissä muuttuivat melkein pysyväiseksi valtiomenoksi. Saatiinkohan niillä 10,000 markan avunteoilla, joita tavallisesti käytettiin, mitään todellista apua puutteenalaisille toimeen, se jääköön sanomatta. Mutta se vaan on varma, että sekä hallitus että väestö tottui pitämään hallituksen velvollisuutena rientää apuun, missä ikinä sitä vain pyydettiin. Semmoisella menetyksellä ei ainakaan amerikalaisia kasvateta. Sääntönä oli niinikään talollistenkin velkaantuminen kruunulle. Jos kruunu joskus tahtoi kiristää omansa takaisin, niin kyllä oli niitä, jotka osasivat todistaa, että ajat olivat siksi vielä liiaksi kovat.

Varsinaisesti aloitti vuosi 1863 todellisten katovuosien sarjan. Yleinen koko maassamme ei ollut tämäkään katovuosi, kovimmasti koski se Pohjanmaata. Ponteviin rahankeräyksiin ryhdyttiin yksityisten kesken ja hallituksen puolelta tarjottiin rahoja, yksistään vuonna 1883 2,130,000 ruplaa, joko korottomasti taikka helpolla korolla niille liikemiehille, jotka tahtoivat tuottaa viljaa kaupaksi. Tätä samaa järjestelmää noudatti hallitus sittemmin seuraavinakin vuosina aina 1867 vuoteen saakka. Niin järkevältä kuin tämä toimi näyttikin, oli silläkin varjopuolensa. Kauppiaat, näet, tuottivat jauhoja enemmän kuin mitä ainakin kovin tarve olisi vaatinut. Ne sentähden tyrkyttivät viljansa lainaksi, kelle vain suinkin rohkenivat uskoa. Se ajattelemattomuus, jolla meikäläiset tekevät velkoja, on kylliksi tunnettu ja osoittautui silloinkin. "Kyllä nyt kelpaa elää", kuultiin joka haaralta, "kun saa jauhomaton 12 kopekalla" (velkakirjan karttamerkin hinnalla). Mutta maksu ei ollut yhtä helppo, ja venyi vuosi vuodelta, kunnes vihdoin 1867 tosi tuli eteen. Silloin saatiin taas kuulla, että tultaisiinhan sitä kutakuinkin toimeen, kunpa vaan olisivat jääneet tekemättä nuo onnettomat velat, joita kauppamiehet nyt, peläten velallisten lopullista maksunkykenemättömyyttä, rupesivat joukottain hakemaan ulos. Nälkävuosi 1867 oli, kuten tiedetään, lääninsihteerien kultavuosi. Hallitus sai puolestansa aika läksytykset ennenaikaisista ja muka turhista avunhankkeistaan.

Mutta ulkopuolella tätäkin lainaliikettä saattoi se, joka oli likemmin tutustunut yhteisen kansan taloudelliseen asemaan, helposti huomata, että pula oli tulossa, sadosta huolimatta. Tosin ei voi sanoa, että meidän kansamme siihen aikaan olisi elänyt kovin äveriäästi. Mutta käsitys siitä, mitä on ylellisyydellä ymmärrettävä, on varsin epämääräinen. Oikeastaan merkitsee kaiketi ylellisyys yli varojen elämistä. Ja sitä vikaa kyllä meikäläisissä huomattiin. Kun eivät varat riittäneet todellisiin tahi luultuihin tarpeisin, mitäs muuta, "pisin sormi suuhun pistetään", ja mentiin lainaamaan. Harvan velkakirjan näin minä siihen aikaan, josta säännöllisesti olisi korko maksettu. Sitä useammin saapui velkoja ja velallinen luokseni kymmenvuotisella velkakirjalla, pyytäen sitä uudistamaan lisäämällä korot pääomaan ja jonkun kymmenkunnan ruplaa lisäksi vastaisia tarpeita varten. Kun ei enää sekään keino auttanut, myytiin talo pojalle tahi jollekin toiselle, jolla ei ollut muuta kuin velkakirja tarjottavana. Myyjä pidätti itselleen tietysti runsaan eläkkeen, ja semmoisia eläkkeen nauttijoita karttui taloon useampia, yhä nuoremmalla ijällä. Itse velallinen useimmiten ei tuntenut velkansa suuruutta.

Yhä huononevat vuodentulot rupesivat vihdoin tekemään aukkoa tähän järjestelmään. Wasta perustetun Hypoteki-yhdistyksen lainat olivat omiansa saattamaan aseman selville. Talollinen päätti muuttaa häälyvät velkansa seisovaksi hypotekilainaksi. Kunpa vaan se myönnetään, luvattiin jokaiselle velkojalle täysi suoritus. Mutta kun laina oli saatu, huomattiin ettei se läheskään riittänyt kaikille velkojille. Osattomiksi jääneet riensivät tietysti kohta hakemaan ulos velkansa. Saatiin päätös, jonka nojalla irtain omaisuus ja kasvava vilja myytiin riistokaupassa, ja puille paljaille jäänyt isäntä muuttui työmieheksi, mutta hypotekiyhdistys sai korjata täydellisesti rappiolle jääneen talon.

Yleisestikin oli maanviljelys mitä surkeimmalla kannalla, eikä se voinutkaan parantua, kun taloudellisessa asemassamme oli alituisesti vuotava haava: kotitarpeen viinanpoltto. Löytyi kuitenkin järkeviäkin ihmisiä, jotka täydellä todella väittivät, että suomalaisen maanviljelyksen kannattavaisuus riippui yksinomaan kotitarpeen viinanpoltosta. Ei siis ihmettäkään, että talonpoikais-sääty 1863 vuoden valtiopäivillä varustautui miehuullisesti puolustamaan tätä ainoata, mutta kallisarvoista etuoikeuttaan.

Puhumattakaan siitä äärettömästä aineen tuhlauksesta ja siitä yleisestä juoppoudesta, joka oli seurauksena kotitarpeen viinanpoltosta, ja jota paraiten käsittää siitä, että isännät juottivat viinaansa puolituopittain palkollisillensa ja alustalaisilleen, ja että piikain palkkaetuihin tavallisesti kuului oikeus polttaa joku määrä viljaa viinaksi, esti sama kotitarpeen poltto muutoinkin maanviljelyksen edistymistä. Kyllähän silloinkin ahkerasti opetettiin, että "niitty on pellon emä", mutta hulluhan todellakin olisi ollut se maanviljelijä, joka olisi pannut maansa heinäkasvulle, joka oli joutuva järjettömien elukkain kitaan, kun kaura sitä vastoin juoksi kultavirtana viinapannusta. Opit ja kehotukset jäivät siis tyhjinä houreina sikseen. Ankarampaa saarnaa täytyi Suomen kansan saada kokea, ennen kuin se taipui. Ne, jotka vielä uskovat, että Jumalan laupias käsi on sitä johtanut, ne kiitollisuudella tunnustavat, että apu nytkin tuli yhdennellätoista tunnilla. 1863 vuoden valtiopäivillä saatiin kotitarpeenpoltto lakkautetuksi ja sillä aukaistuksi mahdollisuus kansamme vastaiselle taloudelliselle vaurastumiselle.

II.

Taloudellinen asema 1867.

Kuten edellisessä kirjoituksessani olen koettanut osoittaa, oli taloudellinen asema maassamme jo pitkiä aikoja ennen varsinaisia katovuosia syvältä järkähytettynä. Miten ja missä määrässä katovuodet vähitellen lisäsivät kurjuutta, käynee parhaiten selville väkiluvun suhteista. Wiisivuosikkona 1860-1865 karttui väkiluku keskimäärin 20,000 hengellä. Sopii siis pitää varmana, ettei katovuosi 1862 vielä murtanut kansan yleistä taloutta. Mainittuna vuonna ilmaantui jo Hämeesenkin yhä karttuvia laumoja kerjäläisiä, paraasta päästä Pohjanmaalta ja myöskin Savosta. Mutta vuodentulo oli kohtulainen keski- ja etelä-Suomessa, kulkevaiset ruokittiin runsaasti, ja niiden luku ei ollut kuitenkaan siksi suuri, ettei niiden hoidosta olisi voitu pitää kutakuinkin huolta.

Wuodesta 1865 alkoi nälkäkuume suuremmassa määrässä vaatimaan uhria. Kuitenkin osoittavat sen vuoden väkiluettelot vielä noin 17,000 syntynyttä enemmän kuin kuolleita. 1866 on ensimmäinen vuosi, jolloin syntyneiden luku on vähempi kuin kuolleiden, tosin ainoastaan 3,000 henkeä. Mutta jos arvelisimmekin säännöllisen väenlisäyksen ainoastaan 17,000:ksi, niin nousee puutteesen ja tauteihin kuolleiden todellinen luku 20,000:teen. Wuosi 1867, jolloin väestön toimeentulo riippui 1866 vuoden sadosta, osoittaa jo kuolleiden voittopuolella 10,000 ihmistä, tahi edellisen laskun mukaan noin 27,000 puutteesen ja tautiin uupunutta.

Tästä näkyy, että väestön kestämisen kyky oli jo ennen 1867 vuoden katoa suuressa määrässä heikontunut. Oli kyllä melkein yhtä mittaa kotimaassa ja ulkomailla koottu varoja hätääntyneiden auttamiseksi, oli hallituskin rahalainoilla kauppiaille edistänyt viljantuontia, suoranaisia lainoja antanut kunnille ja yksityisille, ja tyhjentänyt sekä makasininsa että rahavarastonsa. Mutta ei käy väittäminen, että avut olisivat olleet ylenpalttiset, koska sittenkin kuolon uhrit olivat hirvittävän lukuisat.

Yllämainitut kuolevaisuuden numerot osoittavat, että nälkätyfus jo kahtena edellisenä vuotena ennen 1867 oli yleinen maassamme ja raivosi valtavasti. Ei mikään ihmisvoima saanut sitä uutena ja edellisiä kovempana kato-vuotena hillityksi. Wuosia jatkuneihin avunhuutoihin ja keräyksiin oli jo kyllästytty, eikä maaseuduilla enää ollut mahdollista saadakaan mitään kootuksi, koska varakkaimmillakin oli yllin kyllin hätää torjuttavana lähimmäisessä ympäristössänsä. Suoranaisien lainojen antamista kruunun puolelta oli edellisinä vuosina käytetty, kenties väärinkäytettykin, siihen määrään, ettei tuo "lainan" nimitys kelvannut edes silmänlumoukseksikaan. Snellmanin Finl. All. Tidningissä annetun tiedon mukaan nousivat kruunun kolmeen pohjoiseen lääniimme antamat lainat 170,000 tynnyriin viljaa ja 1 milj. markkaan. Eipä ihmekään siis, jos tuo siihen aikaan kansaamme syvästi juurtunut mielipide: "kyllä keisari ruokkii", oli päässyt ylimmilleen, ja saattanut väestöä leväperäisesti kädet ristissä odottamaan ruokapalansa taivaasta putoavaksi.

Minun kokemukseni olikin semmoinen, että tilaton väestö kyllä olisi ollut valmis syömään puhtaana leipänä joka jyvän jouluun saakka, jättäen huolen vastaisesta ruoasta "keisarille". Niistä vähäisistä varoista, jotka oli pelloista korjattu, täytyi tietysti myydä kapottain "kelkkamiehille" (niille, joilla ei ollut hevosta). Mutta pidin velvollisuutenani huomauttaa jokaiselle ostajalle, että nyt täytyi yhden kapan kestää yhtä kauan kuin yksi tynnyri ennen oli kestänyt. Muistan erään akan, joka hyvin välinpitämättömänä kuunteli puhettani, jonka loputtua hän lausui: "Mutta oletteko kuullut, että A:n talossa (eräs varallinen naapuritalo) sekoitetaan perunanvarsijauhoja viljaan; eikö se ole syntiä?" Kyllä ämmä sai kuulla mikä oli syntiä? Mutta tuo tapaus kuvasi hyvin olot. Varakkaammat toki ymmärsivät, että jos "keisarin" tulisi ruokkia heitäkin, niin kyllä hänenkin varansa ennen aikojaan loppuisivat. Ne siis olivat ensimmäiset, jotka käsittivät, että omillaan täytyi koettaa toimeen tulla. Irtain väestö sitä vastoin eli 1867, kuten ennenkin, huolettomana tulevasta päivästä. Eikä kestänyt kauan ennen kuin sekin sai kokea, ettei hätäleivän ainesten käyttäminen ollut syntiä.

Yhdeksäntenä päivänä Toukokuuta raivosi ainakin minun paikkakunnallani kuusitoista-tuntinen pyry-ilma, joka korotti jo vähän kaskenneet kinokset aitojen ja kattojen tasalle. Kuvatkoon taitelija kansan synkkää mielentilaa, kun kaikkialla oli sylenkorkuisia kinoksia aikana, jolloin kaurasiemen muulloin pyryili pellolla. Ei ainakaan minun mielessäni ole hälventynyt saatikka haihtunut muisto siitä vuorokaudesta ja sitä seuraavista. Warma on, että harva se oli, joka silloin olisi rohjennut pilkata "kääntymistä ainoan Kaikkivaltiaan puoleen", vaikka tosin en tiedä "taipuiko moni kenraalin unihvormu kirkkorukoukseen Korkeimman puoleen niin, että olkanauhat kalisivat ja epoletit peittivät penkinsyrjän". Mutta mahdottomana sitä en pidä. Kyllä aika oli semmoinen, että se pehmitti jäykimmänkin niskan! Me ihastumme lukiessamme, kuinka ukko Lode, vasta rukoiltuansa "Isä meidän", lähti taisteluun, mutta me ivaamme kansan rukoilemista, kun se lähti taisteluun, jossa kymmenkertaisesti piti kaatuman miehiä, naisia ja lapsia.

Niin, semmoinen oli todellakin yleinen mielipide: "nyt on ihmisvoima korren vertainen, yksin Kaikkivaltias voi pelastaa kansan", ja hartaammin kuin ennen nousivat Hänen valta-istuimelleen rukoukset, sekä yksityisesti että kirkoissa. Mutta mitään säädettyä jokasunnuntaista rukousta ei ollut, ei hallituksen eikä arkkipiispan käskemää.

Olkoonpa, hyvät herrat, niin, että uskonto, kuten eräs herra on ollut todeksi näyttävinään, on pelkkää hypnotismia. Entä sitten! Kun teitä vaivaa hammastauti, hermo- tai muu pikkusairaus, olette valmiit rientämään hypnotisörin luokse. Hän sanoo teille ankarasti, ettei teissä ole mitään tautia, te "uskotte", ja palaatte ihan terveinä ja iloisina. Mutta Suomen kansalla oli 1867 enemmän kuin hammas- ja hermotauti, sillä oli nälkä, kuolema ja kaikkinaiset kauheudet odotettavina. Kadehditteko te, että se kääntyi vanhan, tunnetun hypnotisörinsä, oman ja isäin Jumalansa puoleen, josta se, kaikesta ivasta huolimatta, palasi virkistyneillä voimilla?

Kertomukseen tuosta olemattomasta jokasunnuntaisesta kirkkorukouksesta, on antanut aihetta seuraava tosi-asia: Myöhäinen suventulo saattoi jokaiselle selväksi, että oli tulossa kovia aikoja, jommoisia Suomen kansa tuskin vuosisatoihin oli saanut kokea. Luonnollisesti yrittivät kaikki, jotka vain kynään kykenivät, antamaan neuvojansa tahi, missä niitä ei löydetty, ainakin sättimään kansaa ylellisestä elämästä edellisinä aikoina. Wakavampaa laatua oli eräs rovasti Lars Stenbäckin Åbo Underrättelseriin heinäkuussa lähetetty kirjoitus. Siinä huomauttaa hän ihmisvoiman riittämättömyydestä ja vaatii, että yleinen rukouspäivä olisi säädettävä vietettäväksi määräpäivänä. Tätä ehdotusta puolustettiin erittäin prof. Granfeltin ja Råberghin silloin toimittamassa aikakauskirjassa "Kyrkligt Weckoblad", mutta vastustettiin tietysti vapaamielisessä Helsingfors Dagbladissa, kuitenkin ainoastaan siten, ettei hallituksen vaan tuomiokapitulien tulisi antaa siitä käskyä. Silloin yleinen mielipide oli kuitenkin siksi vakaa, että hallitus taipui sen alle ja sääsi tuon yleisen rukouspäivän pidettäväksi 8 p. Joulukuuta, siis ei suinkaan hyvän vuodentulon saamista varten, vaan kansan valmistamiseksi kestämään Kaikkivaltiaan säätämää rangaistusta. Rukouspäivä ei siis ollut hallitusmiesten keksimä, vaan kansan vaatima.

Mitenkähän olisi, jos Suomen kansa nytkin vaatisi yleistä rukouspäivää vietettäväksi, kun kysymyksessä ei ole ainoastaan sen aineellinen, vaan myöskin sen kansallinen ja henkinen olemus. Tulisikohan se ivan esineeksi?

III.

Walmistukset 1867.

Neuvon-antajia ei suinkaan siihen aikaan puuttunut. Kaikenlaisia järkeviä lähetyskirjeitä tulvasi jöukottain sanomalehtiin, jopa painettiin "virallisiinkin". Josko niitä suoraan saapui hallitukselle, ja siellä pistettiin viheriaisen veran alle, sitä en tiedä. Mutta jos ne olivat samanlaatuisia kuin sanomalehtikirjoitukset, niin ne todellakaan eivät parempaa kohtaloa ansainneetkaan. Yleisesti sisälsivät ne valitusvirsiä jos jostakin ja jos minkälaisia ja lisäksi joskus tuon varsin järkevän neuvon, että hallituksen täytyi ryhtyä entistä suurempiin viljan ostoihin ulkomailta. Mutta millä varoilla nämä ostot olivat suoritettavat, kun kruunun varat jo entisistä ajoista olivat kuihtuneet ja yhä kuihtuivat kaikkinaisen liikkeen seisahtumisen tähden, ja millä varoilla kansa jaksaisi maksaa näitä viljoja, se ei laisinkaan huolestuttanut asianomaisia neuvonantajia. Ehkä luulivat nekin, että "setelit tulvailivat Helsinkiin, jossa niitä pidettiin varmassa säilyssä pankin holveissa maan jykevien leimaamattomien kultaharkkojen parissa. Parempia raha-asioita hallituksella ei koskaan ollut."

Tosi on, ettei Snellman, joka tietysti yksinään sai kantaa koko kuorman, eikä juuri pyytänytkään sitä latoa toisten hartioille, varsin suopeasti kohdellut noita tuollaisia neuvon antajia, kun ne tunkeutuivat suoraan hänen puheillensa. Niinpä tapahtui, että eräs senaattori ja eräs kuvernööri lähtivät hänen puheillensa, ilmoittamaan sitä hänelle tietysti varsin tuntematonta tosiasiaa, että Turun läänin pohjois-osassakin oli kova nälänhätä. Mitä tällä käynnillä tapahtui tuli yleisölle tunnetuksi ainoastaan näiden herrojen kertomuksista. Siitä olivat molemmat yksimielisiä, että Snellman "haukkui" heitä pahemmin kuin jos he vielä olisivat olleet hänen oppilaina lyseossa, mutta erimielisiä olivat ainoastaan siitä, kumpaako heistä pahemmin "haukuttiin". Mitä parempaa todistusta tarvittiinkaan siihen, että "viisaat miehet vetivät vanhurskasten unta leveillä vuoteillaan".

Wäestö oli edellisten katovuosien aikana tottunut luottamaan kokonaan avuntekoihin. Kovalta kyllä tuntui huomauttaa sille, nyt kun sekä aineelliset että henkiset voimat olivat masentuneet, että ainoa mahdollinen pelastus oli sen omissa ponnistuksissa. Mutta tämä huomautus oli tuiki välttämätön. Ehkä olisi se ollut paikallaan jo edellisinäkin aikoina, mutta kun hätä ei ole ylimmillään, on aina niitä, jotka vaan osaavat turvata avunkeräyksiin, ja semmoinen huomautus olisi silloin ollut turha: pelkkää kova-sydämellisyyttä. 1867 otettiin varoitus vihdoin kuuleviin korviin.

Kahdessa Finlands Allmänna Tidning'issä n:o 221 ja 228 luettavassa kirjoituksessa, joista toinen koski kysymystä "millä ostetaan viljaa", ja toinen "kerjäämisen estämistä", lausui Snellman mielipiteensä silloisesta asemasta. Edellisessä sanotaan:

"Wiljantuonnin täytyy tulla tavattoman suureksi. Wastaiseksi käy vaikeaksi ainoastaan Oulun läänin varustaminen leivän-aineilla sulan veden aikaan saakka. Mutta väestön on kaikkialla hyvin vaikea ostaa viljaa tuottajilta, ja pohjoisissa lääneissä on tämä vaikeus tietysti suurin."

Ei saa ihmetellä, etteivät kauppiaat viimeksimainituissa lääneissä rohkene ryhtyä suurempaan viljantuontiin. He eivät voi nyt enää antaa lainaksi. He tuottavat ainoastaan mitä luulevat voivansa myydä puhdasta rahaa tahi metsäntuotteita vastaan.

1863 vuoden valtiopäivillä lausuttiin toivomuksena, ettei krunnu antaisi ennakkolainoja viljantuottajille, vaan että rahat lainattaisiin suorastaan väestölle. Tuo on varsin mukava keino. Jos rahvaalta pyydetään ainoastaan puumerkki velkakirjaan, semminkin kruunulle, on se siihen varsin myöntyväinen. Wie saadut rahat kauppiaalle, niin kyllä hänkin on myöntyväinen viljaa tuottamaan.

Entä takaisin-maksu? Se on lisättävä niihin 170,000 tynnyriin ja 1 miljoonaan markkaan, jotka tätä nykyä jo ovat lainoina yksistään Oulun, Kuopion ja Waasan lääneissä. Jos valtion täytyy vieläkin lainata nuo viljan ostoon käytettävät rahat, muuttuu toimi todelliseksi huimaukseksi. Rahvaalle tulisi kuitenkin se helpotus, ettei sen tarvitsisi käyttää vähintäkään omaa työtään tahi omia tuotteitansa tarpeellisen viljan maksamiseen. Helppo on käsittää kuinka järkevätä tämä olisi.

Wnonna 1862 lainattiin liikemiehille 2,130,000 ruplaa. Wuoden kuluessa suoritettiin niistä jo 1,700,000.

Rahvaan lainojen joukossa kruunulle on velkoja vuosilta 1856 ja 1857, ja kaikki myöhemmät lainat ovat suoritta matta, koska sekin vähä, mikä on maksettu, uudestaan on lainattu ulos. Lisäksi tulee, että kauppiaillakin on suuret saatavat, niin että useimmat eivät enää voi uskoa velaksi.

Ainoa keino on, että rahvaan vientitavarain luku ja paljous kartutetaan, että kauppiaat kehottavat niiden hankkimiseen ja ottavat niitä vastaan maksuna. Mitkä ovat nämä tuotteet? Waikeata on tähän kysymykseen vastata. Mutta sopii kyllä sanoa: Kaikki mitä rahvaan omaa on, jota voidaan myydä ja ostaa. Käsinsahattuja lautoja, ruoteita, riukuja, raaka-aineita, pihkaa, tervaa, potaskaa, vuotia, lammas- ja vasikannahkoja, luita, villoja, lankoja ja kankaita kaikenlaisia.

Niitä on usein vaikea myydä ulkomaille, mutta tuo riippuu ostohinnasta. Hädän aikana täytyy rahvaan alen taa myyntihintansa. Köyhimmälle väestölle täytyy apukomiteain ja kunnallishallitusten olla välittäjinä.

Ei ole ainoastaan tyhjä lause tuo: "muuta apua ei ole. Sillä muuta ei ole."

"Leipää ei hankita 180,000 hengelle Oulun ja 200,000 hengelle Kuopion läänissä sillä, että pätkä rautatietä rakennetaan Wiipurin ja Riihimäen välillä. Kysymys koskee 75,000 tynnyrin hankkimista Oulun lääniin. Sitä voivat ainoastaan liikemiesten isänmaallinen toimi ja väestön oma ponnistus saada aikaan.

"Ellei tähän aputoimeen ryhdytä, niin ei ole apua ihmisvoimassa."

Jälkimäisessä kirjoituksessa sanotaan näin:

"Kun viljansato pettää maataviljelevässä maassa, on työttömyys siellä yhtä luonnollinen kuin on työttömyys Englannin pumpulitehtaissa, kun raakaa pumpulia puuttuu. Tätä nykyä on mahdoton välttää työttömyyttä Suomessa. Jopa kuuluu, että etelä-Suomenkin talolliset rupeavat yleisemmin irtisanomaan palvelusväkeänsä. Syytä siihen lieneekin. Mutta toivottua etua siitä ei saada. Sillä ellei maan-omistaja tahdo ruokkia työmiehiänsä työmiehinä, täytyy hänen ruokkia niitä kerjäläisinä.

"Waltio ei voi antaa maanviljelijäin työmiehille työtä ja ruokaa ilmaiseksi. Eikä valtiolla ole muita varoja, kuin ne, joita se maan-omistajilta kantaa."

Näillä perustuksilla kehotetaan yksityisiä, kunnallishallituksia ja kauppamiehiä paikkakunnilla tekemään mitä suinkin mahdollista on. Ei sovi luottaa suuriin aputöihin, koska ne vain saattaisivat ihmiset liikkeelle. Mutta sitä vastoin täytyy kussakin hätääntyneessä paikkakunnassa laittaa kruununtöitä.

Tämä vetominen jokaisen kansalaisen itsetoimintaan oli välttämätön herätyksen sana silloin ja kelpaisi ehkä muullostikin. Mitä se vaikutti saamme vasta nähdä.

Kirjoitus loppuu seuraavilla sanoilla: "Älköön kukaan käsittäkö tätä niin, ettei valtion pitäisi ruveta avunhankkeisin. Epäilemättä tulevat kaikki mahdolliset varat viimeiseen saakka käytettäviksi. Mutta ne eivät riitä. Wäestön omat ponnistukset ovat pääasiana ja jäävät siksi."

IV.

Kunnalliset aputoimet.

Edellisessä kirjoituksessa esitetty Snellmanin ohjelma oli, kuten ainakin, selvä ja miehuullinen. Ensi kädessä täytyi väestön turvautua omiin ponnistuksiinsa. Jotta asema kävisi täysin selväksi, matkustivat kuvernöörit lääneissään. Keskustelut kunnallislautakuntien kanssa kuuluivat lyhimpään muotoonsa supistettuina näin: "Kuinka aiotte syötävän puolesta tulla toimeen uutiseen saakka?" — "Ei tiedä, vaikealta tuntuu." — "Mutta hätä on nyt niin ylimmillään, ettei kruunu voi auttaa." — "Täytyyhän sitten koettaa tulla omin neuvoin toimeen." — "Mistä aiotte kevätsiementä saada?" — "Eipä tuota oikein ymmärrä." — "Mutta ei kruunukaan voi auttaa." — "No, mitä siihen sitten tekee, täytyy koettaa omin neuvoin tulla toimeen." — "Hyvästi sitten." — "Jumalan haltuun."

No olipa tuokin erinomaista viisautta! Sopisipa siitä hyvää ivaakin kirjoittaa. Mutta niin on vieläkin minun luuloni, että tuo yksinkertaisuus sillä hetkellä oli tuiki terveellinen. Saatiin ainakin tietää, ettei ollut "keisarin" pataan luottaminen, ja sitä tietoa kansa välttämättömästi tarvitsi. Toisella tavalla menetteli silloinen Oulun läänin kuvernööri Alfthan. Hän kutsui kuntien edustajia jommoisiinkin lääninkäräjiin, asetti heille kysymyksiä vastattaviksi, neuvoi ja kehotti. Missä määrin tulokset vastasivat hyvää tahtoa, en voi sanoa. Mutta yleisesti kuultiin että miehet lähtivät kotipaikoilleen virkistynein mielin ja hyvin tyytyväisinä.

Jyrkästi erosi silloinen menettely entisistä ajoista, jolloin kureerit olivat matkustaneet läänissänsä kirjoittaaksensa muistiin paljonko viljaa kussakin paikkakunnassa tarvittiin lahjaksi tai lainaksi. "Jos ei muuta pyydetä kuin puumerkkiä" — —, sanoi Snellman. Mutta kiitollisuus tuli ilmi vasta silloin kun lainat olivat takaisin maksettavat.

"Jos eivät tilalliset tahdo ruokkia työmiehiänsä, saavat he ruokkia niitä kerjäläisinä." Tätä huomautusta otettiin vähemmän korviin, eikä siihen hallitus mitään voinut. Jälkimäistä ehtoa käytettiin yleisesti, mutta oli niitä semmoisiakin, jotka käyttivät "hyviä aikoja" talonsa rakentamiseen. Tätä keinoa olisi voitu yleisemmin menestyksellä käyttää, mutta riittävää rohkeutta ja tulevaisuuden toivoa puuttui.

"Wäestön täytyy hankkia enemmän tuotteita, kauppa miesten täytyy tuottaa enemmän viljaa ja ottaa näitä tuotteita maksuna viljasta." Missä määrin kauppamiehet noudattivat edellistä neuvoa, sitä en voi sanoa. Woikauppa kuitenkin virkistyi tuntuvasti. Hätäpä nyt kun voista saadaan 12 markkaa. Silloin osattiin olla ilosia siitäkin, mitäpä sitten jos, kuten sittemmin, olisi saatu 20:kin markkaa. Kellä vain oli lehmä, se eli uljaasti muka. Wiljantuonti tietystikään ei vastannut tavallista tarvetta, mutta siksi sitä oli, että kellä rahoja oli, se jauhoja sai.

"Kunnallislautakuntien tulee olla välittäjinä köyhimmille." Tämän toimen toteuttamiseen ulottui hallituksen käsi paremmin kuin edellisiin ja sentähden siitä jotakin tuli. Käskyjä ja kehotuksia sateli, lainoja tarjottiin, mitättömän pieniä, sopii sanoa, noin 800 à 1000 markkaa kullekin kunnalle. Mitä semmoisella summalla voi tehdä, kysyttänee kyllä tähän aikaan? Ostettiin pellavia, rohtimia, karvoja; kehräytettiin lankoja, kudotettiin aivinaisia ja rohtimisia kankaita, karvamattoja, piikkoa, käärekankaita, joista parhaat neulottiin säkeiksi. Hämeen läänissä otti niitä hallituksen kehotuksesta hyväntahtoisesti ulkomaille viedäksensä kunnallisneuvos Lönnholtz, joka tuloksesta sitten teki tiliä kunnille. Muualla arvattavasti muut.

Tästä tulee kiitoksella mainita siihen aikaan Helsingissä perustettu "kotiteollisuusyhtiö", jonka kanssa kauppa, sitten kun maisteri B. Öhberg oli tullut sen johtajaksi, kävi varsin sujuvasti. Muistan vielä iloni, kun tavarakuormallani ensikerran saavuin Helsinkiin ja nostin yhtiöltä 1,000 markkaa. Se oli melkoinen summa — siihen aikaan.

Sen-aikuiset kunnallislautakuntien esimiehet muistavat epäilemättä erinomaisella kiitollisuudella sitä apua, jota heille näissä toimissa tekivät emännät. Tuo alinomainen raaka aineiden punnitseminen ja jakeleminen, lankojen vastaan ottaminen ja uudestaan jakeleminen kankureille ja neulojille, kankaiden valkaiseminen, työpalkan muuttaminen jauhoiksi ei suinkaan ollut vähäpätöisenä lisätaakkana heidän muihin sen-aikuisiin rasituksiinsa, kun toinen puoli päivää kului kerjäläisten ruokkimiseen, toinen puoli sairaiden hoitamiseen.

Muutoin ostivat kunnallishallitukset mitä ikänä kaupaksi tuotiin: ryijyjä, patjoja, silkkiliinoja, puuastioita, mitä vain tuotiin, uusia ja vanhoja, käsityöläisiltä heidän tuotteitansa. Kyllä sitä yhtä ja toista löytyy, kun hätä on etsijänä. Ne jotka voivat, saivat jälestäpäin lunastaa omansa takaisin, muut tavarat myytiin syksyllä, jolloin mielet jo olivat iloiset kuin koulusta päässeen oppilaan, huutokaupassa, eikä kunnat niissä yleensä joutuneet tappiolle. Ainoastaan yhdessä kaupassa tuli se kunta, jossa minä työskentelin, vahinkoon. Meidän onnistui saada 2,000 lapiovarren tilaus eräältä tehtaalta, joka oli ottanut valmistaakseen lapioita, lähetetyn mallin mukaan, vastaista rautatierakennusta varten. Suuri ilo! Mutta se, joka hoiti tätä tointa, ei käsittänyt tehtävänsä tärkeyttä. Warret lähetettiin paikalle, josta ilmoitettiin, ettei yksikään kelvannut. Minä näin varret vasta Järvenpään rautatien-asemalla, ja tunnustaa täytyi, ettei ollut yhtäkään kelvollista. Wahinko nousi 400 markkaan, mutta mitäpä siitä. Työpalkka oli kokonaan joutunut köyhäin leipäpyttyyn ja raaka-aine ei maksanut mitään.

Kuinka suuria summia näillä toimilla tuli hädänalaisille? Eihän niitä kehtaa mainitakaan, siksi mitättömät ne olivat nykyajan kaavan mukaan. Mutta järkähtämätön vakuutukseni on, että ne vaikuttivat arvaamattoman paljon. Ne estivät köyhiä täydelliseen epätoivoon joutumasta. "Saahan sitä työtä kunnallishallitukselta." Ja lähdettiin noutamaan 5 naulaa pellavia, kehrättiin, saatiin 2 markalla jauhoja (matto maksoi silloin 50 à 58 markkaa). Mihinkä sillä mennään? Tietysti venytettiin nuo usein valitettavasti ylen huonot Wenäjän jauhot, joiden koviksi kapaantuneita möhkäleitä täytyi kirveenpohjalla pienentää, kaikenlaisilla hätäleivän aineksilla, meidän paikkakunnalla, missä ei enään osattu pettua valmistaa, enimmäkseen pavunvarsi- ja ruumenjauhoilla. Wiheriäisinä leikatuista ja hallan panemista suviviljan oljista tehtiin jonkinlaista kaljaa. Kunnallishallitukset olivat kehottaneet jäkälien kokoomiseen ja ostelivat niitä sekä valmistelivat niistä leipää. Taito oli vaillinainen ja leipä oli kovin katkeraa, mutta hyvin se sitten kin kului, kun jokaviikkoisissa lautakunnan kokouksissa määrättiin avunpyytäjille sata ja puolisataa leipää.

Olihan tuo kaikki ylen kurjaa. Mutta nuo kaikenlaiset puuhat pitivät ainoata särvintä, toivoa, vireillä. Omat ponnistukset eivät näyttäneet varsin mahdottomilta, kun vastamäessä oltiin kaikin miehin vetämässä. Saihan köyhä joskus markan ansaituksi; elettiin tunti tunnilta, päivä päivältä. Ja annettiinhan lisäksi — mutta ainoastaan lisäksi — suoranaistakin apua.

Raaka-aineidenkin hankkimisessa kunnille koetti hallitus olla avullisena. Eräs sen aikuinen senaatin virkamies, joka, kuten tapana silloin oli, tärisi vihasta kun Snellmanin nimi vaan mainittiin, kertoi minulle, että S. muiden hullutuksiensa lisäksi käytti suunnattomia summia rohtimien ostamiseen Pietarista, ja olisi kenties tehnyt lopun valtiovaroista, elleivät rohtimet Pietarista sitä ennen olisi loppuneet.

Tosiasia on, että kirjeellä 15 p:ltä Lokakuuta 1867, määrättiin rohtimien ostamista varten hätäapuvarastosta käytettäväksi 10,000 ruplaan saakka. Kaikkiaan käytettiin siihen tarpeesen 14,182 markkaa. Jos lukija on minun kanssani samaa mieltä kunnallisten aputoimien merkityksestä, en luule hänen moittivan tätäkään hätäkeinoa.

Siihen aikaan sanottiin, että kunpa vaan päästäisiin sulaan maahan, kyllä sitte jo elää, kyllä sitten jo saadaan työtä talollisiltakin. Näitä aikoja ajatellessani tuntuu todellakin omituiselta, kun tätä nykyä luetaan sanomalehdissä jotakin tähän suuntaan: kyllä nyt saadaan työn-ansiota metsissä ja rahdinvedossa; mutta kuinka käynee Huhtikuussa! Silloin taas arveltiin: kunpa päästäisiin Huhtikuuhun, kyllä sitten jo kelpaa. Ja kun todellakin tuli kevät tavalliseen aikaan, rupesi tauti helpottamaan, kasvot loistivat, mielet virkistyivät, taistelun hirveät päivät olivat tavallansa lopussa.

"Ja elleivät ne päivät olisi lyhetyt, niin ei yksikään liha tulisi autuaaksi", se huokaus pääsi jokaisen suomalaisen sydämestä.

Suokoon Jumala että vast'edes ruokapöytä olisi kaikille kansalaisillemme Tammikuussa varattuna Huhtikuun tarpeeksi, silloin tulisi suomalaisen kestävin ateria: "syödä mitä milloinkin", vanhaksi taruksi. Mutta oudolta tuo vaatimus tuntuu 1867 vuoden miehille.

V.

Yleiset työt.

Wälttämätöntä oli hankkia elatusta hätääntyneelle väestölle yleisien töiden toimeenpanemisella myöskin kruunun puolelta. Jotta väestö estettäisiin lähtemästä koti seuduiltaan liikkeelle, olivat nämä työt, Snellmanin ohjelman mukaan, järjestettävät eri paikkakuntiin. Jos olisikin rautatienrakennus, kuten muutamien muistossa näkyy kummittelevan, ollut täydessä vauhdissa jo ennen vuotta 1867, niin se ei sittenkään olisi soveltunut hätäaputyöksi. Metsän hakkuu kruunun ja yksityisten metsissä olisi sitä vastoin ollut omiansa tuottamaan edes jonkinlaisia tuloja työttömille. Mutta tässäkään suhteessa ei käy sen aikuisia oloja vertaaminen nykyisiin. Warsinainen sahausliike virkistyi vasta 1870-luvulla. Nälkävuosina oli se tavallistakin hiljaisempi. Säädyille 1872 vuoden valtiopäiville annetut "Pääsummalaskut yleisistä valtiovaroista" näyttivät seuraavat tulot kruunun metsistä: 1864—312,183, 1865—197,937, 1866—177,689, 1867-143,045 ja 1868- 97,517. Nämä numerot osoittavat, ettei metsätöistä ollut mitään toivottavissa. Jotta kuitenkin väestö tulisi tilaisuuteen omin neuvoin hyötymään metsistä, sai metsähallitus käskyn myydä 500,000 puuta Oulun läänin asukkaille 3:sta pennistä kuutiojalalta, ja kaikkialla, missä kruununmetsiä oli, tervaskantoja 20 pennillä kuutiosylistä. Snellman noudatti siis kruunun puolesta samaa neuvoa, jota hän oli antanut rahvaalle: "hädän aikana täytyy alentaa myyntihintaansa."

Työntilaisuuden hankkimiseksi hädän-alaisilla paikka kunnilla ei ollut siis muuta mahdollisuutta kuin jatkaa en nen aloitettuja kanavoimis-töitä, järvenlaskuja, korven ojituksia, tientekoja ja ryhtyä uusiin. Oli semmoisia järvenlaskuja, joihin osalliset olivat sitoutuneet tekemään työ päiviä. Niihin ruvettiin hetimiten. Mutta pian ilmoittivat työnjohtajat, "etteivät osalliset hätääntyneen tilansa ja kalliin viljan tähden jaksaneet suorittaa luvattuja työpäiviänsä." Silloin suostui H.K.M:tinsa siihen, että noista työpäivistä maksetaan yleisistä varoista 50 penniä päivältä, jota paitsi säädetty vuosirahanmääräys tavallisesti korotettiin, niin että voitiin enemmän työmiehiä käyttää.

Tämänlaatuisia töitä mainitaan tie- ja vesirakennusten ylihallituksen kertomuksessa vuodelta 1868 useampia, erittäinkin Oulun läänissä. Mutta hallitus ryhtyi, missä vaan suinkin tilaisuutta oli, uusiin töihin, niinkuin kanavien kaivattamiseen, siltojen korjauttamiseen, korpien ojittamiseen, tietysti enemmän työntilaisuuden hankkimiseksi kuin parhainten työntulosten saavuttamiseksi. Sentähden oli näissä hätäaputöissä yleisenä sääntönä, ettei päiväpalkka saanut nousta yli 80 pennin, joista vielä vedettiin pois 2 penniä sairaanhoitoa varten ja 20 penniä kotopaikalla olevia perheitä varten. Suurimmat näistä tämmöisistä töistä olivat Nerkon ja Ahkiolahden kanavat Iisalmessa ja Lempoisten kanava Hämeen läänissä.

Paljon on viisasteltu näiden työpalkkojen mitättömyydestä. Huomattava ensiksikin on, että tuo 50 pennin ruokaraha oli suora lahja, koska asianomaiset olivat velvolliset tekemään työnsä sitoumuksen mukaan ilmaiseksi. Mutta kruunun varsinaisissa töissä oli kieltämättä 80 penniä perin mitätön palkka. Siitä kuitenkin saa mielinmäärin kiistellä, olisiko ollut viisasta kruunun puolelta kilpailla työ miehistä niidenkln harvojen kanssa, jotka kenties tahtoivat yksityisiä töitä toimittaa. Olisiko ollut viisasta suuremmilla palkoilla houkutella työpaikoille tuhansia, silloin kun vain oli työtä sadoille? Ratkaiskoon se, joka uskaltaa, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että hän oikein käsittää silloiset olot, eikä tuomitse nykyajan kaunosielulliselta kannalta.

Sellaisia yleisiä työpaikkoja, joissa tie- ja vesi-ylihallituksen insinöörit olivat johtajina, luetellaan yllämainitussa kertomuksessa 55. Paitsi niitä rakennettiin tavallisia maan teitä ja toimitettiin muita töitä nimismiesten ja kunnallishallitusten johdolla. Ihmeteltävällä tavalla riitti huomiota ja apua kaikkialle. Niinpä saapui esim. Kangasalle, joka ei ollut kaikkein huonoimpia paikkoja, 8 jauhomattoa käytettäviksi tientekoon n.s. Keisarin harjulle. Oivana apuna sitäkin pidettiin, ja arvattavasti annettiin köyhimpiin paikkoihin runsaampaa apua.

Niitä varten, jotka luulevat, että kruunu ja insinöörit olivat hyvinkin mielissään, kun saivat työt suoritetuiksi niin ylen halvalla hinnalla, pyydän saada mainitusta kertomuksesta esiintuoda pari lausuntoa. Nerkon kanavasta mainitaan, että työn tulos oli peräti vähäinen, koska työmiehet olivat nälästä ja taudista kovin heikontuneet. Se kävi erittäin näkyviin ensimmäisinä kuukausina työn alkamisen jälkeen. Niinpä tarvittiin yhden kuutiosylen maata kaivamiseen ja nostamiseen 18 työpäivää, mutta Huhtikuussa ainoastaan viisi tahi kuusi päivää, kun sitä tavallisissa oloissa saadaan tehdyksi 3 tahi 4 päivätyöllä. Tämä nälkäajan lamauttava vaikutus työn menestykseen tuntui vielä kauan sen jälkeen kun työtä lakattiin tekemästä hätävarana.

Eräästä järvenlaskutyöstä Sotkamon ja Paltamon pitäjissä kerrotaan niinikään, että kuutiosylen vuorta särkemiseen ja siirtämiseen meni 35 työpäivää, koska työhön täytyi ottaa heikontuneita ja työhön vähän kykeneviä miehiä ja vaimoja, jopa lapsiakin. Lopputulos tässä paikassa oli sittenkin työpalkan vähyyden tähden edullinen, koska tuo kuutiosyli tuli maksamaan ainoastaan 30 markkaa, kun tavallisissa oloissa semmoinen työ lasketaan nousevan noin 40 markkaan. Mutta tämä onkin ainoa paikka, josta sanotaan, että työmiesten terveydentila oli hyvä. Muutoin nieli sairashuoneet, joita täytyi laittaa jokaiseen suurempaan työpaikkaan, suhdattomia summia.

Tuota määräystä, että päiväpalkka ei saanut nousta 80 penniä korkeammaksi, ei kaikkialla varsin tarkalleen noudatettu, eikä asianomainen työnjohtaja siitä nuhteita saanut. Niinpä eräässä kanavatyössä johtava insinööri kertoi minulle kohta huomanneensa, että tätä määräystä noudattaessa rahat menisivät kokonaan. Työn todellinen tulos vastasi kohtuullisen urakkahinnan mukaan tuskin 25 penniä, mutta oli maksettava 80 penniltä. Hän siis omin luvin määräsi tinkityötä, ja siitä palkan, jolla huonompikin mies voi ansaita toista markkaa tai puolitoista. Tätä tarjousta ei otettu kuuleviin korviinkaan, ja työntulos antoi entisiä tuloksia, koska muka tiedettiin, että työnjohtajan kuitenkin täytyi maksaa kruunun lupaama palkka.

Hyvin elävästi kuvasi tuo insinööri ensimmäisen tili päivän tämän jälkeen. Pirtissä istui hän ankarana pöydän takana rahalaatikko ja — vankka ruoska pöydällä. Pirtti oli täpötäynnä työmiehiä. "Mikä olisi estänyt tuota nälkäistä laumaa syöksemästä päälleni ja ryöstämästä rahojani", arveli kertoja. Mutta kansamme lainkuuliaisuus piti nytkin paikkansa. Kun ilmoitettiin että se ja se oli ansainnut ainoastaan 25 penniä, syntyi kyllä hirveä melu, mutta taipumattomana istui paikallaan työnjohtaja. "Ota rahasi, tahi mene kohta ulos!" "Tilinteon loputtua lähdin ulos läpi ahdetun väkijoukon. Uhkauksia kyllä kuului, mutta väkivaltaan ei ryhdytty." "Siksi oli kuitenkin koko tapaus sydäntä särkevä, että minä, päästyäni kotia, itkin, — itkin niin että saappaanvarteni likosivat", huudahti kertova insinööri vieläkin kauheain muistojensa vallassa. Jättäkäämme liiallisuudet sikseen, mutta tapaus todistaa sittenkin, etteivät insinöörit olleet niinkään sydämettömiä kuin joksi heitä toisinaan kuvataan. Olkoon se niinikään todistuksena siitä, että kärsimykset ulottuivat pitemmällekin kuin varsinaisten nälkäisten piiriin. Toisessa tilinteossa olivat kaikki tyytyväiset. Huomattiin että täytyi tehdä työtä, mutta myös, että sitä kohtuullisesti korvattiin.

Suomenmaan virallisessa tilastossa VI, väestötilaston 2:sessa vihossa, on seuraava yhteenveto hätäavun määräyksistä 1:stä päivästä Syyskuuta 1867 Maaliskuun loppuun 1868:

Rahaa Wiljaa markkaa tynnyriä

Yleisiin tölhin käytetty………………. 503,060 10,824 Lainoiksi kunnille työn antamista varten.. 192,500 225 " tilallisille ja leivoksina myytäväksi. 11,225 Lainoiksi talletettuja ohria ja suoritettavaa työtä vastaan……………. 500 Lainoiksi yksityisille työnhankkijoille…. 175,000 Ilmaiseksi jaettavaksi…………………. 750 Sairashuoneiden ja sairasten hoidoksi……. 7,500 624 Yleisistä valtiovaroista töitä varten kruunun metsissä………………………. 48,000 Tie- ja vesiylihallituksen tilille……… 223,000

Kaikkiastaan 1,149,060 markkaa rahaa ja 24,048 tynnyriä viljaa, yhteensä raha-arvossa 2,110,980 markkaa. Maaliskuussa oli Pietarin rautatienrakennus jo alkuun pantu ja käytettiin siinä noin 2,000 miestä.

VI.

Waltiovarat ja rahanhankkeet.

Arvostellessamme niiden summien suhteellista suuruutta, joita hallitus käytti aputoimiin 1867 vuoden kadon johdosta, emme saa ajatella Suomen valtion nykyisiä tuloja. Niiden varaksi, jotka luulottelevat, ettei valtiovarastomme koskaan olisi ollut paremmassa tilassa, esitämme vastaukseksi muutamia numeroita. Ne osoittavat, että hallituksen tulot kaikilla aloilla arveluttavasti hupenivat, ja jokaiselle vähänkin ajattelevalle pitäisi olla selvä, ettei valtio voinut hyötyä niistä suurista lainoista, joita se muka korkeilla koroilla lainaeli. Päinvastoin olivat tappiot, kuten kyllä ymmärtää, hirvittävän suuria. Yksin hätäapu rahastosta saatiin suorastaan pyyhkiä pois päälle 2 miljoonaa markkaa.

Suomen säädyille 1872 annetussa kertomuksessa valtiovaraston tilasta, joka sisältää pääsummalaskut vuosilta 1864—1868, näemme, että tullitulot 1864 olivat korkeimmillaan ja nousivat 7,344,515 markkaan. Siitä alkaen hupenivat ne hupenemistaan huonojen vuosien tähden ja tekivät 1865 - 6,906,498, 1866 - 5,712,499, 1867 — 5,371,354 ja 1868 — 5,556,889 markkaa. Kun aputoimiin kaikkiaan käytettiin seitsemättä miljoonaa markkaa, niin kului niihin siis enemmän kuin kaikki tullitulot yhteensä, joka tähän aikaan, jolloin tullitulot tekevät 20-21 miljoonaa, tie tää samaa, kuin jos käytettäisiin noin 22 miljoonaa hätä apuun.

Merkillistä on huomata, kuinka maamme ahdas taloudellinen tila vaikutti kaikkinaisiin välillisiin veroihinkin. Niinpä nousivat postitulot 1864 ja 1865 vielä päälle 500,000 markan, mutta alenivat sitten vuosina 1865— 1868 järjestään 484,234, 461,125 ja 455,392 markkaan. Tulot karttapaperista alenivat niin ikään vuodesta 1864, jolloin ne nousivat 601,175 markkaan, 1867 398,693 markkaan. Wiinavero, joka sittemmin on noussut joskus lähes 5 miljoonaan, osoittaa seuraavat tulokset vuosilta 1866— 1870: 312,048, 382,594, 570,388, 1,214,042 ja 1,858,930, eikä niistä siis voitu suorittaa edes sitä 600,000 markan korvausta valtiolle, jonka säädyt olivat ottaneet suorittaaksensa, vaan oli viinanpolttorahaston velka erinäisille valtiorahastoille, paitsi kasvanutta korkoa, 865,925 markkaa. Siihen aikaan suoritettu suostuntavero aleni 1865 vuoden määrästä, 676,674 markasta, v. 1868 — 505,634 markkaan. Näin supistuivat valtion tulot kaikilla aloilla. Mutta sen sijaan lisääntyi tietysti se menomäärä, jota "vähennykseksi" tileissä sanotaan. 1864—1868 tekivät "vakinaiset ja yli määräiset vähennykset" 128,916, 100,986, 391,425, 195,191, 322,332 markkaa. Tuntuvia summia nämäkin jo ennestään ylenmäärin supistuneissa kassoissa.

Tämmöisissä oloissa täytyi hallituksen ryhtyä suureen taisteluunsa ennen kuulumattoman hädän seurausten torjumiseksi. Mutta, kuten sanotaan, sodassa on kolme menestymisen ehtoa: raha, raha ja taasen raha. Pitkiin miettimisiin ei ollut aikaa. Ennen talven tuloa täytyi hankkia elatus-aineita erittäin pohjoisiin lääneihin, sillä eihän niitä silloin käynyt lennättäminen rautateitse Pietarista Ouluun ja Kuopioon. Mikä jäi syksyllä tuottamatta, se oli 100 peninkulman päästä hevosilla raahattava. Olisihan ollut aivan tarpeellista tuottaa kevätviljan siemeniäkin, mutta kipein tarve oli ensin täytettävä. Mitä apua olisi siemenistä ollut, jos väestö olisi sukupuuttoon kuollut talvikinoksiin, ja täytyi ainakin toivoa, että kevätsiemenet saataisiin vielä keväälläkin tuoduiksi.

Mutta mistä olivat nuo tarvittavat miljoonat otettavat? Se oli kysymys, johon ei ollut helppo vastata. Toinen kysymys, joka luonnollisesti nousi katovuosien lakkaamattoman sarjan masentamissa mielissä, oli kyllä arveluttava sekin. Millä ovat nuo miljoonat takaisin maksettavat, jos sattuu tulemaan vieläkin yksi katovuosi? Jos ennestään lainoihin uupuneelle väestölle annetaankin avut lainojen nimellä, onko vähintäkään toivoa saada ne takaisin?

Mitkä mietteet liikkuivatkaan Snellmanin povessa, mutta toimiin hän ryhtyi sillä verrattomalla miehuudella ratkaisevina hetkinä, joka oli hänelle omituinen. Omasta puolestansa ryhtyi hallitus suuriin viljan-ostoihin, ja rahoja tarjottiin yksityisille liikemiehille, jotka tahtoivat ruveta viljaa tuottamaan. Halullisia ottajia ilmaantui kuitenkin varsin vähän entisiin aikoihin verraten, sillä liikemiehet kyllä ymmärsivät, että tuon ylen kalliin viljan jälleenmyynti kävisi varsin vaikeaksi, ja velaksi ei voitu enää mitään uskoa.

Sekä kruunun omiin ostoksiin että yksityisille hankittiin rahoja Suomen pankista valtiovarain-toimituskunnan hyväksymillä kolmen kuukauden vekseleillä. Mistä nuo rahat kolmen kuukauden perästä otetaan, siitä pitäköön vekselein hyväksyjä huolta. Silloin elettiin päivä päivältä. En varmaan tiedä, kuinka suuria summia Suomen pankista nostettiin syyskuun kuluessa, mutta kun olen valtiokonttorin tileissä nähnyt, että valtiovarain-toimituskunta Joulukuussa 1867 suoritti Suomen pankille 1,441,652 markkaa, niin lienee tämä summa se, jota vekseleillä oli nostettu.

No, mistä ne tulivat? "Minä löysin ystävän hädässä", sanoi minulle Snellman monta vuotta myöhemmin, kun hänen mielensä jo oli kutakuinkin tyyntynyt, kertoessaan leikillisellä tavalla "vippausjuoksunsa" vaiheista.

"Minä kirjoitin Rothschildille, valittaen äärimmäistä hätäämme, ja vaadin häneltä kuuden miljoonan kreditiviä. Wastauksessaan arveli hän, että kaiketi hätä on saanut minunkin pääni pyörälle, kun luulen, että pankkiirit omista varoistansa antavat moisia taskulainoja. Laittakaa valtiolaina tavalliseen muotoon, niin kyllä koetan myydä obligationejanne mahdollisuuden mukaan. Muuhun en voi ryhtyä. — Snellman puolestansa vastasi, että sen verran viisautta minussakin löytyy, mutta ennen kuin tuon valtiolainan kaikki mutkat ovat suoritetut ja hra R. hyväntahtoisesti on noita obligationeja kaupitellut, on Suomen kansa nääntynyt nälkään. Tämmöisissä oloissa eivät kelpaa säännölliset temput; kyllä teidän nyt täytyy sittenkin omasta taskustanne ottaa tuo meille välttämätön laina."

Snellmanin oli tapana sanoa sanottavansa niin, että se tuntui ja tarttui. Seurauksena olikin, että Rothschild Marraskuussa allekirjoitti 1,5 miljoonan Saksan taalerin suuruisen kreditivilainan, joka tuotti 5,400,000 Suomen markkaa ja suoritettiin takaisin 5,529,550 markalla. Näillä varoilla maksettiin Suomen pankissa diskontatut vekselit, joten pankki pääsi tilaisuuteen muutoinkin supistuneilla varoillaan auttamaan maamme ahdistettuja liikemiehiä, ja valtio puolestaan sai ryhtyä enempiin viljan ja siemenen ostoihin. Mutta huomattava on, että puolenkuudetta miljoonan, vuoden kuluessa takaisin maksettava kreditivilaina merkitsi täsmälleen koko ensivuoden tullitulojen panttausta. Semmoisiin toimiin rupeaminen olisi kyllä saattanut arveluttaa rohkeimpiakin, ja semminkin olisi luullut Snellmanin, joka ei suinkaan keveästi liikutellut miljoonia, tässäkin asettuvan säästäväisyyden kannalle. Perheen-isännän ei kuitenkaan käy katsominen vaaroja ja varomisia, kun perheen pelastaminen on kysymyksessä, ja kiitollisena näkyy Snellman ainiaan pysyneen tuolle "hädässä löydetylle ystävällensä."

VII.

Waltion vilja- ja siemenkauppa.

"Mikä ihmeen ihana ilma", huudahti Snellman kohdatessaan erään tuttavansa Elokuun keskivaiheilla Helsingin kadulla. "Pelastus on ehkä vieläkin mahdollinen!" "Ei ole paljon toivoa", vastasi puhuteltu; "vaikka kestäisikin tämmöistä ilmaa pari viikkoa, niin eivät joudu sittenkään viljat tuleentumaan, koska meidän tavalliset syys kuun hallat, suven yleensä alhaisen lämpömäärän tähden, luonnollisesti tulevat sekä varhain että tavallista ankarampina." Keskustelu loppui siihen, mutta tällä satunnaisella yhtymisellä oli se tärkeä ja onnellinen seuraus, että Snellman siinä miehessä, jonka kanssa nämä sanat vaihdettiin, löysi toimeliaan ja taitavan viljan-ostojen välittäjän.

Syyskuun 5:nä päivänä tulvaili kaikista maamme osista mitä kamalimpia sähkösanomia valtiovarain-toimituskunnalle. Edellisenä yönä on pakkanen pannut tuleentumattomat suviviljat, siementä ei ole toivottavanakaan ja elatuksen puute tulee olemaan yleinen ja kauhea. Ei siis saatu enää häälyä toivon ja pelon vaiheella; Suomen kansa oli saanut ratkaisevan päätöksen.

Edellisissä kirjoituksissani olen koettanut osoittaa minkälaisissa taloudellisissa oloissa tämä hirmuinen aika kohtasi kansaamme. Ponteviin ja pikaisiin toimiin oli ryhtyminen, ja ainoa onni, mutta se verraton, tässä onnettomuudessa oli, että Suomen senaatissa ja valtiovarain toimituskunnan päällikkönä istui mies, joka jaksoi kantaa sen kuorman, jota kovat ajat latoivat hänen hartioilleen, ja kykeni niiden lievittämiseksi tekemään, mitä ihmisvoiman vallassa oli.

Aseman selvittyä, pyysi ja sai Snellman avoimen valtuun ryhtyä aputoimiin ja sen ohessa tietystikin suunnattoman edesvastauksen. Syyskuun 11 p. kirjoitti hän äsken mainitulle tuttavallensa, kauppias A.F. Vaseniukselle kirjeen, jonka ensimmäiset sanat kuuluivat: "Ole hyvä, käy luonani tänä iltana", ja viimeiset: "Kysymys koskee ainoastaan hyvien neuvojen saamista ahdingon-alaisessa tilassani" ("i min nödställda belägenhet"). Keskustelu koski: annetaanko rahalainoja liikemiehille vai ryhdytäänkö kruunun puolesta ostoksiin. Jokainen päivä oli kullan arvoinen, ja kuka tiesi koska ja montako liikemiestä rohkenee sitoutua kauppaan. Jos niitä tulvaili joukottain vilja markkinoille, oli hinnan-ylennys luonnollinen, semminkin kun Ruotsista, koska Norrbotteni oli samassa tilassa kuin Suomi, niinikään oli odotettava kilpailijoita. Päätettiin siis ryhtyä valtion puolesta viljan-ostoon ja otti hra Vasenius tätä laveata ja vastuunalaista tointa hoitaaksensa sillä ehdolla, että silloisten Suomen höyrylaivojen asiamies, konsuli J. Harff, ottaisi tarvittavia laivoja hankkiaksensa. Siemenen ostot päätettiin jättää talveksi, mutta Pietariin lähti hra Vasenius suoraan jauhojen ostoa varten.

Warastot siellä olivat tavattoman niukat. Pähkinä linnassa kyllä sanottiin olevan pitkiä jonoja jauhoilla lastattuja soimia, mutta kestävät ja kovat lounastuulet estivät niitä pääsemästä sieltä liikkeelle. Warastoista, joissa tavallisesti oli tuhansittain mattoja, täytyi nyt sadottain koota sieltä täältä laivanlastit täytetyiksi. Ensimmäiset lähetykset saapuivat säännöllisesti pohjan perille, Kuopioon ja Joensuuhun, mutta Lokakuun lopussa alkoivat satamat jo jäätyä, ja viimeiset lastit eivät päässeetkään määrä paikkoihinsa. Niistä kuitenkin saatiin jauhot, kun jäät vahvistuivat, hevosilla maalle vedetyiksi. Jotkut yksityisten kauppiaiden laivoista lienevät joutuneet haaksirikkoonkin, joka ei ollut ihmeellistä, sanoi eräs meikäläinen merikapteeni, koska venäläisten vanhentuneet merikortit osoittavat ankkuripaikkoja keskellä Limingan niittua.

Kutakuinkin saatiin siis niukat talvi-varat kootuiksi. Eteläpuolisista kruununmakasiineista siirrettiin sitten talven mittaan mitä vaan suinkin liikenemään joutui.

Kevätsiemenien hankkiminen oli monimutkaisempi. Yleensä sopii sanoa, että sitä puuttui melkeen kokonaan, paitsi Lounais-Suomessa, Suomenlahden rannikolla ja Mikkelin läänissä. Wiimeksi-mainitussa läänissä olivat olot verrattain suotuisia. 1866 vuoden sato oli siellä ollut erittäin runsas. Wielä suvella 1867 oli siellä jotensakin runsaasti rukiita ostettavissa. Niinpä niitä hankki Kangasallekin eräs kauppaa harjoitteleva talon-isäntä, "ylimaasta", kuten hän sanoi, kuljettaen niitä veneillä ja taipaleiden poikki hevosilla, jotensakin huokealla hinnalla. Mainitut seudut olivat ainoat, joista saattoi toivoa, että ne kuta kuin kin voivat tulla toimeen omin neuvoin. Muualla oltiin kaikkialla sekä elatuksen että siemenen puutteessa.

Kuinka ja missä määrin siementä saatiin hankituksi, sen kerron tässä alempana kertomuksen mukaan, jonka Keis. Senaatti Maaliskuussa 1868 antoi H.K.M:llensa kevät siementen hankkimisesta.

Jo varhain syksyllä, kun tiedettiin, että ohria ja kauroja oli halla turmellut, ryhtyi senaatti toimiin ostaaksensa näitä viljalajia pohjoisten läänien tarpeeksi Turusta sekä Uudenmaan ja Wiipurin läänien kaupungeista (Näitä ostoksia välitti luullakseni kauppaneuvos G.A. Lindblom.). Mutta pian huomattiin, että ohria, joita eteläisissä lääneissä vähemmän viljellään, ei ollut myytävänä, eikä kelvollisia kaurojakaan saatu suuremmassa määrässä muualta kuin Turun läänin eteläosasta. Onnistui saada ostetuksi ainoastaan 300 tynnyriä ohria ja 9,200 tynnyriä kauroja Turussa, 300 tynnyriä Uudenmaan ja 150 tynnyriä Wiipurin läänissä. Ulkomailta tuontia esti rahanpuute, koska kreditivi laina saatiin vasta Marraskuussa, ja Suomen pankista saatuja varoja täytyi käyttää jauhojen ostoon. Arveluttavaa onkin tuottaa syksyllä riihimätöntä viljaa, eikä Itä meren maakuntien satamissa ollut riihittyä saatavissa. Maamme pohjoisia osia varten onkin eteläisemmistä maista tuotu siemen sopimatonta. Kuitenkin tilattiin Waasan lääniä varten 8,000 tynnyriä ohria Tanskasta ja Etelä Ruotsista, pääasiallisesti elatukseksi. Niistä saapui syksyllä paikalleen 3,000 tynn. Sama verta täytyi jättää Öregrundiin. Loppuja urakkamies ei voinut hankkia. Nämä 6,000 tynn. olivat kuitenkin hyvin säilyneet talven yli, ja käytettiin siemeneksi Waasan läänissä.

Suurin tuotanto jäi siis kevääksi. Etupäässä tarkoitettiin pohjoisten läänien tarpeita, koska siellä hätä oli suurin, eikä valtion varatkaan kannattaneet etelä-osan auttamista. Koska ensinmainituissa lääneissä ohria viljellään melkein saman verran kuin rukiita, mutta kauroja vähemmän, niin ostettiin ainoastaan ohria näiden läänien tarpeeksi. Kauppoja toimitti erittäin sitä varten lähetetty asianymmärtäväinen mies (A.F. Vasenius), agronomin kanssa (valtioagronomi Forsberg). Pietarista ja Riiasta ei saatu juuri mitään. Itämeren maakunnissa oli vuonna 1867 korjatut ohrat kelvottomat siemeneksi, jota vastoin 1866 vuo den vilja oli ollut mitä oivallisinta laatua, mutta se oli kaikki jo lähetetty Hollannin suuriin oluttehtaisiin. Sepä kysymys, vieläkö ohrat olivat käyttämättä ja olivatko ne ostettavissa.

Asiamiehet lähtivät löytöretkellensä, ja etsityt aarteet tavattiinkin suurissa määrin erittäin Schiedamissa, Rotterdamin läheisyydessä Hollannissa. Kauppoja hierottiin ja käskyn mukaan ilmoitettiin kotimaahan minkä verran kuna kin päivänä oli saatu ostetuksi. Jos joku päivä oli mennyt tuloksia tuottamatta, saatiin kovia varoituksia jouduttamaan kauppoja.

Ostetuksi saatiin siten 39,600 tynnyriä. Lisäksi tuli nuo ennen mainitut Ruotsissa ja Tanskassa ostetut 6,000 tynnyriä, kotimaassa ostetut 600 tynnyriä ja kruunumakasiineissa säilyneet 14,600 tynnyriä. Hämeen läänin kuvernööri, joka oli saanut käytettäväkseen 150,000 markkaa, ilmoitti tilanneensa ulkomailta 2,700 tynn., ja Wiipurin kuvernöörin sallittiin ostaa 500 tynn., niin että koko se siemenmäärä, jolla hallitus saattoi auttaa väestöä, nousi 64,000 tynnyriin. Samaa tarkoitusta varten oli käytettävissä kotimaassa ostettuja ja makasiineissa löytyviä 12,000 tynn. kauroja. Nämä 76,000 tynnyriä jaettiin seuraavalla tavalla:

                         Ohria Kauroja
                         tynnyriä tynnyriä
    Oulun lääniin 13,400 1,000
    Kuopion " 15,650 700
    Waasan " 15,200 7,000
    Mikkelin " 6,700 850
    Turun " 5,550 1,600
    Hämeen " 5,700 1,000
    Uudenmaan " 1,300 —
    Wiipurin " 500 —
     _____________________________________
                  Summa: 64,000 12,150

Maaliskuussa oli vielä käyttämättömiä Hämeen läänin kuvernöörillä noin 25,000 markkaa, Wiipurin läänin kuvernöörillä 16,000 markkaa ja Waasan lääniä varten annettiin lisäksi 10,000 markkaa. Oulun ja Waasan läänin rantapitäjissä, Laukaan ja Rautalammin kihlakunnissa ja osissa Kuopion ja Ilomantsin kihlakuntia arveli senaatti saaduksi itäviäkin kevätviljoja. Tilastollisien tietojen mukaan, jotka kuitenkin olivat jotensakin epätarkkoja, oli laskettu että koko kylvömäärä kolmessa pohjoisessa läänissämme nousi noin 110,000 à 120,000 tynnyriin. Kruunun näihin lääneihin hankkimat siemenvarat nousivat noin 53,000 tynnyriin, siis melkein puoleen koko kylvömäärästä. Ohrat lainattiin 32—35 markan hinnan mukaan ja kaurat 18— 22 markkaan, maksettaviksi vuoden kuluessa.

Kaiken sen siemenen raha-arvo, joka näin annettiin lainaksi, nousi 2,430,000 markkaan. Leiväksiksi määrätyn viljan ja jauhojen raha-arvo teki 2,450,000 markkaa. Ja kun lisäksi annettiin rahassa kaikenlaisiin aputoimiin 724,060 markkaa, ja viljantuottajille lainattiin 700,000 markkaa, niin tekivät nämä summat yhteenlaskettuina 6,304,060 tahi lähemmäs 900,000 markkaa enemmän kuin mitä Rothschildin kauppahuoneelta saatiin kreditivinä. Kaikki nämä summat olivat jo Maaliskuussa ulosannetut. Mutta senkin jälkeen täytyi yhä antaa uusia summia. Mitä lopullisesti käytettiin yleisiin töihin on jo tämän kirjan 28:lla sivulla ilmoitettu. Wiimeisiä tiliä viljan ja siemenen kaupasta en ole tavannut.

Lopuksi lausutaan käyttämässäni kertomuksessa: "Kun hallituksen huoleksi jää väestön suurimman osan varustaminen leiväksillä ja siemenillä, niin täytyy varojen käydä riittämättömiksi. Oulun, Kuopion ja Waasan läänien väkiluku tekee yhteensä 730,000 henkeä maan koko väkiluvun ollessa 1,800,000. Ja kun mainituissa lääneissä ainoastaan vähempi osa saattaa tulla toimeen ilman mitään apua, niin on se taakka, jota valtiovaraston tulee kantaa, pidettävä suunnattomana. Yllämainitut rahanmääräykset vastaavat enempää kuin puolta yleisen valtiorahaston vuosi tuloista eli kaikista valtiotuloista. Ja yhä määrätään uusia rahaeriä yleisiä töitä varten, jota paitsi otaksuttava on, että kruununmakasiineihin täytyy, kun laivaliike alkaa, hankkia uusia varoja."

Mutta Maaliskuussa, jolloin tässä käyttämäni kertomus annettiin, oli suurin osa siinä mainituista siemenvaroista vielä Itämeren vankkojen jäiden takana. Ja kuitenkin riippui niiden säännöllisestä ja aikaisesta saapumisesta määräpaikkoihinsa Suomen kansan hengissä pysyminen. Jos jääsuhteet olisivat olleet edes sinnepäinkään samat kuin edellisenä vuonna, olisi tulevaisuus ollut hukassa, huolimatta kaikista ponnistuksista ja kulungeista. Sopii arvata kuinka levollisena Snellman venyi "leveallä vuoteellaan."

Tietystikin käytettiin siemenen kuljettamiseen yksinomaan höyrylaivoja. Mutta sittenkin oli riihimättömien ohrien lastausajan määrääminen arveluttava, koska ne eivät voineet laivoissa kauankaan pilaantumattomina säilyä. Kahdentenatoista päivänä Toukokuuta saapui vihdoin ensimmäinen viljalaiva Helsinkiin. Mutta osa lastia oli määrätty Wiipurin lääniä varten, ja väylä sinne oli vielä jäiden vallassa. Laivan täytyi odottaa täällä kunnes pääsö tuli vapaaksi, ja lienee joku osa lastia koneen läheisyydessä lämminnyt. Se oli ainoa vahinko, mikä tässä viljantuonnissa kohtasi. Pohjanmaalle määrätyt laivat saapuivat kaikki ennen jään lähtöä, ja missä voittamattomia esteitä kohtasi, siellä odotti laiva jäiden partaalla, valmiina syöksemään esiin niin pian kun mahdollisuus siihen ilmaantui. Lastina oli niillä yksinomaan riihittyjä Kuurinmaan ohria, niin oivallista laatua, ettei Suomessa niiden vertaisia en nen ole nähty. Kaikkialla oli siemenlaivat ensimmäiset, jotka saapuivat satamiin, eikä ne missään kylvyajasta myöhästyneet.

Melkein ihmeeltä tuntui, kun maamme joka sopukassa siemenet saatiin täsmälleen tarpeesen. Mitenkä ne kaikkiin paikkoihin saatiin kuljetetuiksi, se jäi järjestäjien salaisuudeksi. Wäestö peri tilatut määränsä kunnallislautakunnilta.

Missä hätä oli suurin, siellä apukin tuli runsain. Nuo kolme pohjoista lääniä leikkasivat syksyllä 1868 erittäin runsaan sadon kylvöstänsä. Etelämmällä tosin vaivasi kovat poudat, eikä sato, semminkin omista heikommista siemenistä, ollut varsin kiitettävä. Mutta eihän silloin oltu paljoon totuttukaan. Jos olivatkin hinkalot puolillaan, niin oli tuo jo ilahuttava näky edelliseen tyhjyyteen verraten.

Warmuudella sopii sanoa, ettei minäkään aikana eikä missään kansassa hallitus ole, verraten maan valtiovaroihin, käyttänyt runsaampia summia kansan auttamiseksi. Snellmanin suuressa elämäntyössä on tämä hänen ihmeellisesti kestävä, miehuullinen ja ponteva toimensa oleva sen kauniimpia lehtiä. Epäilemättä mursikin tuo kauhea vuosi hänen voimiansa. Hänen lähin palkkansa oli, että hän sai eronsa senaatista, sitten kun aika oli käynyt niin suotuisaksi, että luultiin voitavan tulla ilman häntäkin toimeen. Wirkajonotuksen miehet eivät koskaan voineet tottua tuohon "vanhaan koulurehtoriin", joka puolestansa ei ikinä oppinutkaan käsittämään heidän "virallisten paperiensa" pyhyyttä.

Johtaja oli väistynyt näyttämöltä, mutta Suomen kansalle oli hän kestävän voiton voittanut, millä hinnalla, se tulee näkyviin, kun vasta tulen osoittamaan kuolevaisuuden suhteet murhavuonna 1867—68. Nääntyneen suku polven haudoille kasvoi todellakin parempi tulevaisuus. Se oppi, minkä suomalainen maanviljelijä oli katovuodesta saanut, oli ankara, mutta vaikuttava. Pellot ojitettiin ja muokattiin huolellisemmin. Tuo entinen veltto puhe, että syyskylvön oikea aika oli "molemmin puolin Perttua", sai vihdoin väistyä, ja yleisesti kylvetään tätä nykyä Laurin päivän vaiheilla. Karjanhoidon ja heinänviljelyksen tärkeys huomattiin, ja entisten "viinarännien" sijaan nousivat meijerit. Pysyväisen voiton sai siis Suomen kansa kauheista kärsimyksistään. Luultava on, ettei enää niin yleistä onnettomuutta tarvitse pelätä, mutta jos niin onnettomasti kävisi, ovat avunhankkeet verrattomasti helpommat rautateiden ja "Murtajan" myötävaikutuksella.