Pitkän keskustelun perästä erosivat kummatkin ystävät, kun olivat päättäneet, että neuvosto on kutsuttava kokoon jo seuraavana iltana, vuorokautta ennemmin kun oli aikomus. Tänä iltana laskeusi Javani tyytyväisenä levolle, kun tiesi setänsä ja serkkunsa niin pian käsiinsä joutuvan. Varsinkin häntä huvitti viimeksi mainitun kukistaminen. Sen kautta hän kun sai tyydyttää koston himonsa sekä estää hänen naimasta pakanallisen tytön, joka, Javanin mielestä, oli koko su'ulle alentavaista. Mitään keinoa, vaikkapa kuinka julmaakin, tarkoituksen saavuttamiseksi ei Javani ainoastaan pitänyt anteeksi annettavana, mutta myös ansiollisena.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Kokouksessa seuraavana iltana esitteli Javani suurella kaunopuheliaisuudella tarpeellisuudesta kutsua Simonin lukuisine joukkoineen kaupunkiin, jotka voisivat suojella asukkaat Giskalan Johanin tyranniudelta. Hänen esityksensä vaikutti moneen kuulijaan ja Isak erittäin puolusti sitä. Hän oli ainakin ollut taipuvainen päästämään Simonin kaupunkiin, mutta toivoi nyt erittäinkin häntä kostoksi selooteille niistä vahingoista, mitä nämä olivat tehneet kauniille Marialle.
Marian kauneus ja kenties enempi hänen rikkautensa oli hurmonnut raatiherran, joka usein oleskeli hänen huoneessansa ja viimeisinä aikoina oli tullut päätökseen tarjota hänelle kätensä. Ei siis ihmettä, että Javani hänestä sai innokkaan puolustajan, eikä kauan viipynytkään, kun neuvosto yksimielisesti päätti kutsua Simonin pelastamaan kaupunkia selooteista. Sen perästä ilmoitti Javani että useampia jäseniä hänen tähän asti saastuttamattomasta perheestänsä oli ottanut natsaretilaisten uskonnon, ja vimmaiset raatiherrat, jotka harrastivat Moseksen lain ja vanhimpain asetuksien pyhänä pitämistä, riemuitsivat nyt ilosta, kun saavat kiini ottaa ja ankarasti rangaista niin arvokkaita uskonsa heittäjöitä. Javani kumminkaan ei tahtonut setänsä ja sen perheen kuolemaan tuomitsemista, ja hankki virkaveljiltään lupauksen, että ennen ankarimpiin keinoihin ryhtymistä kaikin voimin koetettaisiin heitä kääntää takaisin oikeaan uskoon. Myös yhdeksi ehdoksi esitti hän, ettei sisartansa vangittaisi. Hän toivoi sisarensa kääntyvän takaisin isäinsä uskoon, nähtyänsä sukulaisiensa onnettomuuteen joutumisen. Mutta hän ei tuntenut sisarensa sielunvoimaa, tahi kristinuskon väkevyyttä vahvistamaan heikommankin sydämen pilkkaa, kärsimistä ja kuolemaa vastaan kuin sisarellansa oli.
Kokous loppui sen perästä. Isak saattoi Javanin kotiin. Kaikki Sadok'in huoneessa näyttivät olevan iloisia ja tyytyväisiä, sillä Naomi ei ollut sanallakaan maininnut pelostansa, ja itse hän koetti olla iloinen, ettei kukaan älyäisi hänen levottomuuttansa. Hän leikitsi pienen Davidin kanssa ja juoksenteli hänen kanssaan huoneesta huoneesen. Näytti kuin hän ei olisi ajatellut muuta maailmassa kuin tuon pienen lemmityisen iloa. Tämä vaikutti niin Isak'iinkin että hän salaisesti kehoitti Javania pitämään, jos vaan mahdollista on, vanhemmiltaan salassa Naomin uskon asian siksi kun hän koettaisi häntä ereyksestänsä palauttaa.
Ennen pois lähtöänsä puhui raatiherra Marialle toivonsa ja sai häneltä sopivaisen vastauksen. Maria halusi arvoa ja kunniaa. Sen vuoksi myöntyi hän menemään Isak'ille puolisoksi. Hän toivoi siten kunniahimonsa tulevan tyydytetyksi. Hän lupasi sitte antaa kätensä Isak'ille, kun kaikki omaisuutensa Peraeassa oli laillisesti tunnustettu poikansa omaisuudeksi, jos hän kuolisi ennen poikaansa. Tämä sopimus ilmoitettiin Sadok'ille ja hänen perheellensä. Heillä ei ollut mitään asiaan sanomista, vaikk'ei heistä kukaan paitsi Javani ollut kosiaan mieltynyt. Hän iloitsi tästä aiotusta avioliitosta, kun hän tiesi Isak'in vielä enempi sen kautta liittyvän hänen puolueesensa ja rikkaudellaan antavan sille pontta.
Seuraavan päivän aamupuolella puuhailtiin aivottua matkaa varten. Sadok oli suostunut veljensä esitykseen, kiiruhtamiseen matkalle, vaikk'ei hänen mielestään ollut mitään pelkäämistä. Sadok'illa oli jalo luonne. Hän ei tahtonut kuin poikansa kristittyin julmaa vainoamista, ja varsinkaan läheisimpiä sukulaisiansa vastaan. Hänen tulinen vihansa, joka ilmaantui silloin kun hän huomasi tyttärensä hylänneen isäinsä uskon, oli jo kokolailla laimeentunut ja muuttunut lempeämmäksi surun tunteeksi pettyneestä toivosta ja rakkaudesta. Naomin lempeä ja rakastettava luonne, hänen hiljainen ja kärsiväinen suvaitsevaisuutensa oli voittanut isän sydämen ja haihduttanut monta hänen valeluuloansa natsaretilaisista. Naomin tähden tahtoi Sadok, niin paljon kuin hänen voimassaan oli, suojella kaikkia Naomin ystäviä ja erittäinkin hänen sukulaisiansa. Hän oli iloinen, kun veljensä lähti Jerusalemista, sillä hän toivoi Naomin jäätyään yksinäisyyteen heittävän uskon, jonka äskettäin oli omakseen omistanut.
Muulit olivat satuloitut, hevospaarit kuntoon laitetut ja suuri joukko palvelijoita, sekä Sadok'in että Amatfiahn, olivat aseilla varustetut varjelijoiksi matkalla. Sana myöskin oli Rufolle Joppeen laitettu pyynnöllä, että hän lähettäisi lupaamansa määrän sotilaita Lyddaan. Matkatarpeet olivat matka-astioihin pannut ja kaikki muuton kuntoon järjestetyt. Jälellä vaan oli jäähyväisten ottaminen Marialta ja hänen jättämisensä Benjamin huostaan.
Juditha kertoi Sadok'ille aikomuksensa olevan vielä samana iltana käydä vanhan ystävän luona Bethaniassa ja pyysi häneltä lupaa Naomille saada myöskin seurata sinne. Hän esitti, että se olisi viimeinen kerta kun hänen nuori sukulaisensa kävisi tämän pyhän naisen luona, jonka siunaus ei mitenkään voisi hänelle tuottaa onnettomuutta. Hän myöskin huomautti Sadokia ajattelemaan, minkä surun hän saattaisi tyttärellensä, jos hän kieltäisi hänen — kenties viimeisen kerran — ottamasta jäähyväisiä ystävältänsä Marialta. Sadok'ia milt'ei väristi ajatus, että hänen lastansa siunaisi uskonsa heittolainen; mutta hänen hellyytensä Naomia kohtaan oli niin suuri, että hän ei saattanut nähdä häntä suruisena ja alakuloisena, ja sen vuoksi suostui hän, vaikka vastenmielisesti, pyyntöön, kuitenkin ehdolla, ettei Naomi, tultuansa Joppeen, enää koskaan kävisi Marian luona.
Javani oli ollut poissa melkein koko päivän suureksi iloksi ja kevennykseksi Naomille, joka päivän laskussa lähti Bethaniaan setänsä ja hänen perheensä seurassa.
Amatfiah oli ottanut seuraansa muutamia aseellisia palvelijoita ja molemmat, hän sekä Theophilo, olivat varustetut miekalla ja väkipuukoilla, jos joku vaara uhkaisisi. Marian huoneen ulkopuolelle jättivät he vartijat kun menivät sisälle. Ensin katsoivat he vuoteesen, jonka vieressä Hanna oli polvillansa ja luulivat Marian jo kuolleen, hän kun makasi siinä ihan liikkumattomana ja kyyneleet valuivat pitkin uskollisen palvelijan poskia. Mutta mentyänsä lähemmäksi näkivät syällisestä ja raskaasta hengenvedosta sekä vienosta huulien liikunnosta, ettei henki vielä ollut ruumista jättänyt. Samassa aukasi hän silmänsäkin, ja huomattuansa ympärillään ne, joita oli niin hartaasti odottanut, kuiskutti hän hiljaa mutta kuultavasti:
"Herra, nyt annat sinä palvelijas mennä rauhaan! Rakkaat lapseni Kristuksessa, tämä on ilo, jota tuskin uskalsin toivoa. Päivä on minulle ollut niin pitkä, kun tiesin etten saisi teitä nähdä ennen iltaa ja melkein pelkäsin kuolevani ennen. Mutta Herra on vahvistanut voimiani ja kuullut rukoukseni. Tulkaat lähemmäksi, että saan teitä kaikkia siunata!"
He kaikki menivät lähemmäksi ja lankesivat hänen vuoteensa ympäri polvillensa. Maria kohotti kätensä ja siunasi heitä.
"Herra minun Vapahtajani", sanoi hän, "sinä joka kärseit kuoleman tuskat puhdistaaksesi synnistä ne, jotka uskovat sinuun, näiden sinun palvelijoittesi edessä tahdon minä todistaa voimaasi voittamaan viimeinen vihollinen ja tekemään kuolemanvarjojen laakso valoisaksi ja kunniarikkaaksi läsnäolollasi. Älä jätä minua, autuuteni Ruhtinas ja todistakoon viimeiset sanani sinun rakkauttasi. Siunaa rikkaimmalla siunauksellasi näitä lapsiasi, joita olet kutsunut tuntemaan nimeäsi. Suuresta armostasi pidätä heitä iankaikkisen elämän tiellä. Tulkoon elämänsä täällä maan päällä onnelliseksi, jos se on heidän sielullensa hyödyksi. Mutta jos näet surujen ja koettelemuksien olevan tarpeellisen, niin vahvista ja kannata heitä ja auta heitä voittamaan jokainen kiusaus ja hengellinen vihollinen. Ja kun heidän maallinen elämänsä on loppunut ja kuolemattomuuden kruunu heille annetaan, anna silloin ilolla tavata toisemme istuimesi ympärillä ja iäisesti laulaa kiitokseksesi, että sinä, Jumala, olet meidän verelläsi lunastanut!"
"Amen!" sanoivat polvillaan olijat yhdellä sydämellä ja suulla. Heidän päänsä olivat painuneet, ja kyyneleet valuivat jokaisesta silmästä — mutta ne eivät olleet surun kyyneliä.
Samassa kuului melua ja meteliä ulkona. Kuului kuin aseelliset miehet olisivat väkisin tahtoneet avata ovea ja toiset estää sitä. Marian lävitse kävi väristys ja hän katseli ympärillensä sanomatoin levottomuus sammuvissa silmissä. Amatfiah ja Theophilo juoksivat vastustamaan ryntääviä paljastetuilla miekoilla. Ovi avattiin ja useoita aseellisia miehiä tuli huoneesen, mutta seisahtuivat kerrassaan liikkumattomiksi nähdessään kuolevan vanhan vaimon.
"Katsokaat," sanoi Amatfiah, "tuossa on uhri, jota tulitte hakemaan; häntä ei enää voi ihmisten julmuus vahingoittaa. Hänen sielunsa astuu nyt Herran, kaikki näkevän tuomarin, eteen todistamaan niitä vastaan, jotka ovat häirinneet hänen viimeisiä hetkiänsä maan päällä."
"Älä sano niin", sanoi Maria hiljaa, "minä menen Herran eteen rukoilemaan heidän edestänsä niin kuin hänen Poikansa on meille opettanut: Isä, anna heille anteeksi, sillä he ei tiedä mitä he tekevät!"
Hänen kasvoillansa näkyi hymyily sisällisestä rakkaudesta ja autuaasta ilosta, joka seuraavassa silmänräpäyksessä poistui kuin laskevan auringon viimeiset säteet lumitantereelta. Kaikki olivat hiljaa. Ystävät ja vihamiehet unhottivat hetkeksi kaikki muut tunteet nähdessänsä tämän kamalan muutoksen. Kuolema oli laskenut kätensä hänen sydämellensä, ja hänen hengenvetonsa olivat hiljaiset kuin lapsen.
"Hän ei ole kuollut, hän makaa", sanoi Amatfiah juhlallisesti. "Suotakoon kuoltaksemme hurskaan kuolema ja viimeiset hetkemme olkoon hänen kaltaisensa!"
Viholliset, jotka näkivät Marian kuoleman, olivat hetkisen olleet hämmästyksen masentamina ja hiljaa. Mutta pian tekivät he itsensä vapaaksi tuosta vastenmielisestä tunteesta, ja tarttuen aseisinsa kääntyivät kahta naamioittua miestä kohden, jotka juuri tulivat huoneesen ja näyttivät heidän päälliköiltänsä. Toinen näistä oli kuullut Marian viimeiset sanat ja vavistus näytti käyvän läpi hänen ruumiinsa. Näytti kuin olisi hän tahtonut äkkiä lähteä pois, mutta toinnuttua pian kumppaninsa huudosta, nosti hän miekkansa ja juoksi Theophilon päälle. Klaudia näki tämän karkauksen. Hän tiesi ettei kukaan muu kuin Javani voisi tuolla tavalla uhata hänen sulhonsa henkeä. Unhottaen kaiken vaaran juoksi hän päällekarkaajan eteen ja huusi:
"Jos, Javani, janoot verta, niin vuodata minun; minä olen romalaisnainen, sinun kansasi katkerimpien vihollisten sukulainen. Älä tapa maanmiestäsi, sukulaistasi, perheesi kaunistusta!"
Vieras seisahtui hetkisen, mutta sanaakaan sanomatta, ettei häntä äänestä tunnettaisi, tarttui hän Klaudian käteen ja työnsi hänen syrjään. Kun Theophilo otti Klaudian syliinsä estääksensä häntä lankeamasta, sai hän samalla väkipuukon iskun hartioihinsa. Veri virtasi Klaudian vaatteille, joka vaikutti häneen niin, että hän meni tainnoksiin. Theophilo jätti hänen Naomin käsiin ja koetti päältänsä torjua ryntäävää vihollista, mutta heikontuneena veren vuodatuksesta ja avutta ystäviltänsä, sillä jokaisella heistä oli eri vihollisen kanssa tekemistä, uupui hän. Javani ystävinensä kiiruhtivat sitomaan häntä lujalla köydellä, ja koettivat viedä huoneesta ulos, mutta Naomi huomasi tarkoituksen ja huusi korkealla äänellä Amatfiahta kiiruhtamaan pojallensa apuun. Amatfiah tarttuikin kumpaankin ryöväriin ja pakoitti heidät pysähtymään; mutta kun useoita heidän miehiänsä kiiruhti heille apuun ja kun Amatfiahn palvelijoista ainoastaan pari voi auttaa isäntäänsä, onnistui Javanille päästä ulos saaliinensa, jonka perästä kaikki hänen palvelijansa viittauksen saatuansa hajosivat eri haaroille jättäen onnettoman perheen yksin kuolleen Marian ja tunnottoman Klaudian kanssa.
Amatfiahn ensi ajatus oli kiiruhtaa kaupunkiin ja koettaa, niin paljon kuin hänelle mahdollista on, saada Sadokin ja hänen mahtavan puolueensa kautta pojallensa vapaus. Mutta kuinka jättäisi hän Klaudian tähän auttamattomaan tilaan? Heidän täytyi koettaa jollakin laitoksella viedä hänen kanssansa. Kun sitä puuhailivat virkosi Klaudia ja ensimäinen sanansa oli kysymys Theophilosta.
Kaikki olivat vaiti ja katselivat synkästi toisiinsa.
"Ah, muistanhan minä!" huudahti hän. "Se ei olekaan hirveä uni, vaan täysi tosi. Javani on haavoittanut hänen ja vienyt pois. Eikö niin? Hän tahtoo surmata hänet. Minä tunsin aina että hän on musertava sydämeni, ja nyt on hän sen tehnyt."
Kyyneleet virtasivat hänen silmistänsä. Hän hyppäsi ylös ja huudahti:
"Mutta miksi viivymme täällä kauemmin? Tule Naomi, kiiruhtakaamme kaupunkiin, heittäykäämme Javanin jalkojen eteen kerjäämään ja rukoilemaan siksi että hänen kivinen sydämensä sulaa. Älkäämme viipykö kauemmin — tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta!"
Klaudian tulinen päättäväisyys pani eloa ja virkeyttä toisiinkin, ja sitte kun Amatfiah oli antanut Hannalle muutamia määräyksiä koskevia Marian hautaamista, jonka piti tapahtuman, jos mahdollista, vielä samana yönä, käskenyt hänen sitte tulemaan Jerusalemiin heidän luoksensa ja pysähtymään siellä toistaiseksi, jätti onnetoin perhe Bethanian ja lähti paluumatkalle kotiinsa. He eivät ehtineet pitkälle, kun kohtasivat Benjamin palvelijain kanssa, joka tuli hakemaan Mariaa. Hänen apuansa ei enään tarvittu siihen tarkoitukseen, mutta sitä sai sen sijaan nauttia Klaudia, joka rupesi väsymään. Hän sai sen vuoksi nousta Benjamin mukana olevalle paarille ja kuljetettiin sillä kaupunkiin. Kun tulivat sille kapealle kujalle, jota heidän oli kuljettava ennen kuin tulivat Sadokin talolle, näkivät kamalan, ryysyisen henkilön kiiruhtain tulevan vastaansa. Hän oli Ananian poika, tuo kummallinen olento, joka ei väsynyt yötä päivää kuleksia kaupungin katuja ja huutaa onnettomuutta sen asujamille. Hän meni paarien luokse, ja katsoen hurjalla katseellaan Klaudiaan huusi hän: "Huuto idästä, huuto lännestä, huuto kaikesta neljästä tuulesta, huuto Jerusalemista ja temppelistä! Ruskia valitus yljän ja morsiamen ylitse — huuto kaiken kansan ylitse!"
Sen perästä meni hän kiiruhtain pois, mutta hänen huutonsa kuului pian. Se kaikui kamalasti Klaudian sydämessä, ja kun hän luonnostaan oli taipuvainen taikauskoisuuteen, luuli hän tämän hurjan ennustajan sanoissa kuulleensa kuolema tuomion kaikille maallisille toivoillensa.
Kun tulivat kotio ja kaikki kohta kiiruhtivat Sadokin huoneesen, jossa Sadok perheinensä tavallisesti oleskeli, löysivät siellä myös suureksi ihmeeksensä Javaninkin tavallisessa työpukimessa ja innokkaasti kääntämässä muutamaa osaa pyhästä Talmudista. Sadok, Salome ja heidän vieraansa, Bethetsobin kaunis Maria, olivat myöskin tavallisessa työssään, ja kaikki näyttivät yhtä kummastuneelta sukulaisten odottamattomasta tulosta ja huolellisesta näöstä.
Javani oli ensimäinen, joka täydellistä tietämättömyyttä osoittavalla äänellä kysyi syytä heidän huoleensa, ja sitä tehdessään hän teeskenteli semmoista osanottoa, että jo alkoivat epäillä oliko hän se mies, jonka vast'ikään olivat nähneet. Naomi ja Klaudia tarkastelivat häntä, samassa kun Amatfiah Sadok'ille kertoi, mitä oli tapahtunut, mutta he eivät hänen kasvoissansa voineet lukea mitään vahvistusta epäluuloihinsa hänen syyllisyydestään. Javani ei ollut huomaavinaan heidän tutkistelevia silmäyksiänsä ja jonkun aikaa jatkettuaan teeskentelemistään jätti hän huoneen, sanoen tahtovansa hankkia lähempiä tietoja Theophilosta ja luvaten palata niin pian kuin hän hänestä oli saanut jotakin tietää. Hänen mentyä, selitti Klaudia olevansa lujasti vakuutetun, että Javani oli syypää onnettomuuden tapaukseen ja että hän valepu'ussa oli ollut tilaisuudessa läsnä.
"Hänellä oli toveri, joka myös meiltä salasi kasvonsa", lisäsi hän, "mutta minusta on aivan kuin usein olisin kuullut hänen äänensä."
Mariaa säälien ei hän suorastaan tahtonut sanoa, että Javanin seuralainen hänen luulonsa mukaan oli raatiherra Isak.
Sekä Sadok että Salome vastustivat alussa kiihkeästi Klaudian syytöstä Javania vastaan, mutta kun pitemmälle kuulivat sukulaistensa kertomusta ja liittivät tapahtumat toisiinsa, alkoivat he olla yhtä mieltä heidän kanssansa. He lupasivat käyttää koko vaikutusvoimansa taivuttaaksensa hänen hyvittämään sen pahan minkä hän oli tehnyt ja Maria, joka oli suuresti mieltynyt Klaudiaan, koetti lohduttaa häntä vakuutuksella, ett'ei hän säästäisi aikaa eikä rahoja saadaksensa Theophilo vapautetuksi. Klaudia toivoi enemmän hyötyä hänen vaikutuksestaan Isak'iin kuin hänen rikkauksistaan ja alkoi taas tuntea mielensä tyvenemmäksi ja turvallisemmaksi kuin ennen.
Javani palasi myöhään ja sanoi viipymisensä syyksi vaikeuden saada tietoja Theophilosta.
"Vihdoin", lisäsi hän, "olen saanut tiedon hänestä, mutta ikäväkseni täytyy minun kertoa ett'eivät häntä ole vieneet selootit tai edumeit, joiden käsistä olisi hänet ollut mahdollinen lunastaa rahalla, vaan että hän on vangittu raatimme käskystä, syystä, niinkuin sanotaan, että hän on luopunut oikeasta uskosta. Minä surkuttelen hänen kohtaloansa, mutta juuri tämmöistä pelkäsinkin hänen mielettömyydestään seuraavan."
"Javani", huudahti Klaudia, "sinä juuri olet se, joka hänen on pettänyt. Paitsi sinua ja rabbini Joatferia ei kukaan tuntenut hänen uskonnollisia mielipiteitään ja rabbini on valalla luvannut Sadok'ille ett'ei hän niitä kellenkään ilmaise. Sinä olet tuottanut tämän onnettomuuden huoneellesi ja nyt koet saada julmuutesi teeskennellyn surun peitteesen."
"Hiljaa Klaudia", sanoi Javani kiivaasti, "muista että vaikka minä ylenkatseella torjun päältäni hullut syytöksesi, on minulla kuitenkin voima ja mahti, jota sinun olisi parempi taivuttaa puolellesi nöyryydellä ja alammaisuudella. Minua johtavat korkeammat kehoittimet kuin personallinen kauna tai viha ja minä aion kulkea tietä, jonka katson todellisesti hyödyttävän serkkuani ja sukuni kunniaa antamatta pakanallisen tytön mielettömän puheen itseeni vaikuttaa."
Klaudia vapisi siitä hurjasta päättäväisestä silmäyksestä, joka seurasi Javanin sanoja. Hän pelkäsi varomattomalla lauseellansa vaan ärsyttäneensä häntä Theophiloa vastaan ja päätti toisten hillitä tunteensa ja koettaa peittää sen kammon ja vastenmielisyyden, joka hänellä aina hänestä oli ollut. Hän ei vastannut mitään; sitä hän ei voinut, sillä sydämensä oli niin täysi, mutta Naomi lähestyi Javania ja koetti lempeästi vedota hänen parempiin tunteisinsa.
"Veljeni", sanoi hän, "älä puhu niin ankarasti Klaudialle. Hän on surun musertama, eikä tiedä mitä hän sanoo. Sinun pitäisi pikemmin säälimän kuin moittiman häntä. Etkö tahdo käyttää vaikutusvoimaasi onnettoman serkkusi pelastukseksi? Hän on aina ollut vanhempainsa ja Klaudia-raukan ilo ja onni. Mitä pahaa sinulle on siitä, että hänellä on toinen usko kuin sinulla? O, Javani, älä yhdisty hänen vihollisiinsa, vaan takaisin tuo hän niille, joitten elämä riippuu hänen elämästänsä; älä anna hänen vanhempainsa mennä surulla hautaan!"
Naomi laski kätensä hänen olallensa ja katsoi häneen rukoilevasti. Javani palkitsi tätä katsetta vihaisella silmäyksellä, ja pudistaen pois Naomin käden, huusi hän:
"Kernaasti saat sinä antautua uskostansa luopuneen elämän ja vapauden eduksi, sillä samaan pakanalliseen uskoon, joka iankaikkisesti on saastuttanut hänen nimensä, olet sinäkin kääntynyt. Minä tiedän Naomi; petollisuutesi, ulkokullaisuutesi, kaikki on selvillä. Ja täällä vanhempaini läheisyydessä ilmoitan, että sinä olet natsaretilainen. Älä luule, että sinut jättäisin neuvostolle; en, mutta minä toivon isäimme Jumalan voimallansa vaikuttavan sinuun ja kääntävän sydämesi, ja siihen asti kun se tapahtuu en tunnusta sinua sisarekseni. Nyt jätän sinun isällesi, kunnia-arvoiselle, oikeasti ajattelevalle Sadok'ille. Hän ryhtyköön sellaisiin, että tämä häpeä pilkku tulee pestyksi huoneestamme."
Javani katsoi kummastuneena Sadok'iin ja Salomeen. Hän luuli saavansa nähdä hämmästyksen ja kauhun kuvautuvan heidän kasvoissansa kuullessaan tämän kertomuksen, mutta suru sekoitettuna sääliväisyyteen oli ainoa, mitä hän niissä luki.
Naomi aikoi vastata veli, mutta Sadok ennätti hänen.
"Javani", sanoi hän tyynellä vakavuudella, "hairahduksen, johonka sisaresi onnettomuudeksi on joutunut, olemme molemmat sekä minä että hänen äitinsä kauan tienneet. Se on ollut surun lähde meille, ja miksi olisimme tehneet sinun yhtä murheelliseksi! Tunsimme sinun innokkaan rakkautesi Herraan ja tiesimme että siitä seurauksena olisi ollut vielä suurempi suru Naomin lankeemuksen tähden. Sen vuoksi olemme sen salanneet sinulta ja kaikilta, ja isänäsi käsken sinua, Javani, että et kenellekään ilmoita tätä onnetointa salaisuutta. Minulle on mahdotointa ajatella Naomia kovasydämisten, uskonvimmaisten veljieni käsissä. Hän on kuitenkin lapseni, ja vaikka sydämeni tuomitseekin hänen, on hän sentään aina luonani löytävä turvapaikan, josta häntä ei mikään vaino voi riistää."
Ajatus tytärtänsä uhkaavasta vaarasta saattoi hänen miltei vastoin tahtoansa tunnustamaan sisällisen rakkautensa häneen. Naomi hämmästyi ja tuli liikutetuksi tästä, että hän lankesi polvillensa hänen eteensä ja olisi suudellut hänen vaatteensa liepeitä, jos ei isänsä olisi häntä nostanut ylös ja hellästi häntä syleillyt. Myöskin Javani näytti liikutetulta ja Amatfiah käytti tilaisuutta vedota hänen sääliväisyyteensä.
"Katsos, Javani", sanoi hän, "mikä rakkaus sentään isällä on lapseensa! Poikamme on meille yhtä rakas kuin sisaresi isällesi. Tuomitse siis mimmoiset tunteet meillä on, kun tiedämme Theophilon olevan vihollistemme käsissä, jotka eivät epäile vuodattaa hänen vertansa. Sinun vaikutusvoimasi on suuri; kuule siis perheesi rukouksia ja pelasta poikamme."
"Amatfiah", vastasi Javani, "en ole tunnotoin luonnon ja ihmisyyden tunteille, ja jos saattaisin kuunnella rukouksianne loukkaamatta omatuntoani, niin sen mielelläni tekisin. Mutta isäini usko on minulle kalliimpi kaikkia sukulaisuuden siteitä. Poikanne on isäinsä uskosta langennut, sen vuoksi on hän myös ulossyösty perheestänsä ja kansastansa. Pitäisikö sitte minun, Aronin pojan, pelastaman hänen ansaitusta rangaistuksesta? Ei; Jumalan alttarin kautta vannon minä, että niin kauan kuin hän pysyy kerittiläisyydessänsä, en voi enkä tahdo mitään pelastukseksensa tehdä. Ja minä neuvon teitä, Amatfiah, ajattelemaan omaa turvallisuuttanne; luopukaa kerittiläisyydestänne taikka paetkaa kaupungista! Juditha ja Klaudia tunnetaan natsaretilaisiksi ja Naomia epäillään. Häntä voin vielä suojella, mutta sekään ei taida kauan onnistua. Teitä saatan ainoastaan varoittaa, mutta älkää varoitustani halpana pitäkö, se on viimeinen neuvoni."
Javani lähti äkisti huoneesta. Hänen sanansa olivat herättäneet säikähdystä ja pelkoa kaikissa. Sadok koetti puhutella sukulaisiansa, että taivuttaisivat Theophilon uskostansa luopumaan. Mutta Amatfiah sanoi heti, että ennen tahtoi nähdä pojastansa revittävän jäsenen toisensa perästä kuin kuulla hänen heittävän Herran ja Jumalan, joka hänen edestänsä on ristillä kuollut. Kukaan muu läsnäolevista ei uskaltanut sanallakaan vastustaa näitä sanoja, murheellisen mutta pelkäämättömän isän suusta lähteneitä. Raskaalla sydämellä erosivat kaikki etsimään sitä lepoa, jota väsymys kenties lahjoittaisi kullenkin.
VIIDESTOISTA LUKU.
Aurinko nousi seuraavana päivänä kirkkaana ja kauniina, päivänä, jota Klaudia oli niin hartaasti odottanut, joka piti hänelle oleman viimeinen Jerusalemissa. Mutta toivo oli hänen pettänyt, pettänyt näin kauheasti!
Yöllä oli Amatfiah lupauksensa mukaan ollut Marian hautaamisessa, ja aamulla tuli hänen kotiinsa vanha Hanna, tuoden mukanaan kaikellaisia kuolleen pieniä omaisuuksia, niiden joukossa myös sen perkamenttikääryn, joka sisälsi jäljennöksen Mattheuksen evankeliumista. Maria oli toivonut, että Naomi saisi sen muistoksi häneltä ja syvästi liikutettuna otti Naomi vastaan tämän rakkaan lahjan, jonka hän huolellisesti kätki jokaiselta sivulliselta silmältä. Hänen ja sukulaisiensa matkasta ei enään ajateltukaan. Amatfiah perheenensä päätti jäädä Jerusalemiin niin kauaksi kun Theophilo on vankeudessa, eikä mikään pelko omasta hengestänsä saanut heitä muuttamaan päätöstänsä.
Päivä kului monissa ja erilaisissa koetuksissa saada ylimmäisien pappien puolustamaan onnetointa Theophiloa. Myöskin Sadok, hartain, nuhteetoin pappi, rukoili nuoren natsaretilaisen edestä, mutt'ei voittanut muuta, kuin lupauksen, ettei hänen henkeänsä vastaan mitään tehdä ennen kuin häntä on tutkisteltu ja jos hän silloin tunnustaa erhetyksensä ja vannoo siitä luopuvansa, niin kunnioituksesta setäänsä kohtaan säästettäisiin hänen henkensä ja rangaistaisiin maanpaolla. Bethetsobin Mariakin koki kohdaltansa vaikuttaa Isak'iin, joka oli puheenjohtaja itsemuodostuneessa tuomiokunnassa ja siis omasi suuren vaikutusvoiman. Tämä verenjanoinen ja kunniahimoinen raatiherra, jolla ei ollut muuta elämän tarkoitusta kun rikkauksien kokoominen, vallan ja arvon saaminen, ei tahtonut loukata rikasta Mariaa ja antoi sen vuoksi runsaita lupauksia ja vakuutuksia sääliväisyydestänsä Theophiloa kohtaan. Maria uskoi niitä ja kiiruhti ilmoittamaan Klaudialle toivojansa, joka niistä taas sai rohkeutta. Uppoomaisillaan oleva ottaa pelästymisen toivossa mielellään kiinni mihin tahansa, vaikkapa olkikorteenkin.
Ensimäinen tutkistelemuksen päivä oli tullut, ja korkean papillisen arvonsa vuoksi ei voitu Sadok'ia kieltää olemasta siinä läsnä. Myös Javani oli sinne tullut, mutta, näyttääksensä puolueettomalta, ei hän istunut tuomarein joukkoon, muka syystä että oli sukulaisuuden kautta jäävi. Levottomuudella odotettiin Sadok'ia takaisin, ja kun vihdoinkin hänen äänensä kuului porstuassa, kiiruhtivat kaikki häntä vastaan lukeaksensa hänen kasvoistansa tutkistelemuksen päätöstä. Sadok'in vastaukset olivat kiertävät.
"Theophiloa ei laskettu vapaaksi", sanoi hän, "muttei häntä tuomittukaan. Hänelle annettiin määrätty aika muuttaaksensa mielipiteensä, ja nyt on meidän koettaminen taivuttaa häntä siihen tahi hellyttää hänen tuomarejansa. Uskokaa minua, mitä hänen edestään voipi tehdä, se tehdään."
Näissä sanoissa ei ollut paljon toivoa. Kaikki läsnäolijat ymmärsivät, että Sadok niin varovasti kuin mahdollista tahtoi heitä valmistaa tulevaan onnettomuuteen. Myös Klaudia näki rakastettunsa olevan kadotetun, jos hänen pelastumisensa ei riipu muusta kuin valalla uskostaan luopumisesta, jota hän ei koskaan täytä. Hän oli kovasti murheellinen ja surunsa oli sydäntä särkevä, muttei hän eikä Theophilon vanhemmatkaan tahtoneet hinnalla, jota ehdoteltiin, ostaa pojan vapautta, ja surussakin lohdutti heitä hänen luja ja vapaa tunnustuksensa Herrasta.
Javani ei tullut isänsä kanssa kotiin. Hän pelkäsi Klaudian ja muitten nuhteita, ja kun tiesi sukulaisiensa häntä enemmän kuin epäilevän osallisuudesta serkkunsa vangitsemisessa, tunsi hän olevansa, kuten todella olikin, heidän vastenmielisyytensä esineenä. Hän myös toivoi pääsevänsä näkemästä heidän suruansa, ett'ei mielipiteissään rupeisi horjumaan, sillä hänen mielestään, sitä piti hän omatuntonsa asiana, ei natsaretilaista ollut vähintäkään sääliminen, jollei vannomalla luopuisi uskostansa. Hän olisi ollut iloinen, jos Theophilo olisi saatu julkisesti luopumaan tunnustuksestansa, mutta hän näki ettei siinä suhteessa ollut toivoa, sillä tämän nuoren miehen koko olennossa ja käytöksessä tuomioistuimen edessä oli jotain, joka sanoi, hänen ennemmin tahtovan kuolla kuin kieltää Herransa.
Maria tiedusteli tarkasti Sadok'ilta, mitä puoluetta Isak kannatti ja jos hän oli pitänyt lupauksensa puolustaa Theophiloa. Sadok'in vastaukset eivät häntä tyydyttäneet, ja kun raatiherra kävi hänen luonansa seuraavana päivänä, nuhteli hän häntä tulisesti, ett'ei ollut käyttäinnyt jyrkemmästi ja päättäväisemmästi. Hän sanoi hänelle suoraan, päättäneensä tehdä mitä voi Theophilon eduksi, ja jos ei Isak lupaisi hankkia tälle nuorelle miehelle vapautta, jonka hän tiesi hänen kyllä voivan, niin olisi tästä hetkestä kaikki tuttavuus heidän kesken tykkönään loppunut. Kauniin lesken vakava puhe pelästytti Isak'in; hän tiesi hänen täyttävän uhkauksensa, jos ei hän täyttäisi hänen toivoansa. Hän mietti kuinka suuri tappio hänelle siitä olisi. Huomattuaan sen suuruuden, vannoi hän juhlallisesti olevansa nauttimatta mitään lepoa ennen kun Theophilo on vapaa.
Marian luota meni Isak suoraan Javanin tykö ja kertoi hänelle missä pulassa oli. Hän luuli varmaan ystävänsä kohta auttavan häntä, kun olisi hänelle itsellensä sekä aikeillensa hyötyä. Ja sitä ei hän epäillytkään. Hän oli arvostellut Javania itsensä mukaan, ja sen vuoksi oli hän erehtynyt. Javani oli innokas farisealainen ja hurja yltiö, mutta aina häntä johti mielipiteet, joita hän nimitti uskonnollisiksi. Oma etu sai olla syrjässä; painavin hänelle oli, kuten hän luuli, Jumalan kunnian ylentäminen. Hän sanoi ja vakuutti Isakille, puolustavansa Theophiloa, jos tämä palaantuu erhetyksestänsä, mutt'ei muuton; ainoa keino olisi koettaa saada hänen luopumaan uskostansa.
Tämä oli kuolinisku Isak'in toivoille, mutta kaikki hänen rukouksensa ja koetuksensa taivuttaa Javania olivat turhat. Hän koetti sitte paremmin vaikuttaa toisiin tuomareihin saadaksensa tuomioa langettaessa enimmistön puolellensa. Muutamat ainoastaan sai hän taipumaan, mutta enimmät olivat kiukkuiset natsaretilaisia vastaan, ettei heillä ollut halua Isakin tähden luopua julmasta päätöksestään.
Päivät kuluivat pian. Oli jo sen päivän aattoilta, jona Theophilon kohtalo piti ratkaistaman. Sadok oli usein ollut veljensäpojan luona koettamassa luovuttaa häntä uskostansa, mutta turhaan. Amatfiah ja Juditha olivat jo kauan sitte lakanneet toivomasta apua keltään ihmiseltä, sillä he tunsivat poikansa lujan päätöksen pysyä Herrassansa, mutta sydämessään uskoivat he avun tulevan samalta Herralta, ainakin avun heille raskaan kuorman kantamisessa kun se päällensä lankee. Klaudiaa sitä vastaan heittelivät taistelevat tunteet sinne ja tänne, ja hänen uskonsa ja lohdutuksensa oli monesti lankeamaisillaan. Hän ei uskaltanut ilmoittaa ajatuksiansa Naomille, hän tiesi jo edeltäpäin kuinka ne olisivat ja tulisivat tuomituiksi, mutta sydämensä aukasi hän Salomelle ja esitti kirjeen lähettämistä Theophilolle Sadokin kautta.
Salome suostui mielellään esitykseen ja kehoitti Klaudiaa kaikin tavoin vaikuttamaan Theophiloon ja saattamaan hänen päätöksestänsä luopumaan. Nämä kehoitukset sisälsivät samaa kuin hänen omatkin ajatuksensa ja hän kuunteli mielellään äidillisen ystävän neuvoja. Tunteiltansa soaistuna lainasi hän itsensä välikappaleeksi valheen isälle ja sen sijaan, että vahvistaisi Theophiloa päätöksessään, käytti hän kaikkia kehoittavia sanoja mitä löysi vietelläksensä häntä lankeamaan ja uskoansa kieltämään. Kauan istui hän ja kirjoitti, ja vihdoinkin oli kirje valmisna. Hän oli tyytyväinen siihen, sen oli hän kirjoittanut sydämestänsä, mutta kun hän jätti sen Sadok'ille, nuhteli omatuntonsa häntä siitä. Hän oli kahden vaiheella ja kun hän siinä seisoi hämmästyksissä sekä päättämättömänä, lähti Sadok äkkiä, ja nyt oli epiminen myöhäistä. Mutta sitte tuli hän tuskaan ja epäilykseen; hänen silmänsä avautuivat ja hän näki, että oli enemmän kuunnellut oman pahan sydämensä viittauksia kuin Jumalan ääntä sanassa ja omatunnossa. Hän kiiruhti hakemaan Naomia, ainoa joka voi häntä ymmärtää ja lohduttaa. Hänen löysi hän Judithan luona polvillansa tämän kanssa rukoilemassa Herraa Theophilon avuksi. O, tämän rukouksen loppusanat polttivat kuin tuliset kekäleet Klaudia-raukan sydäntä! Juuri kun astui huoneesen kuuli hän Naomin sanovan:
"Herra, me rukoilemme sinua olemaan lähellä rakasta, kärsivää veljeämme ja vahvistamaan häntä kaikkia kiusauksia vastaan, jotka häntä tässä koetuksessa kohtaavat. Älköön kuoleman pelko, tahi mitkään ajatukset maallisista siteistä muuttako hänen pyhää päätöstänsä eli horjahduttako hänen uskoansa sinuun, Herra Jesus. Sinä olet vetänyt hänen luoksesi; tukea häntä oikealla kädelläsi ettei hän kompastuisi ja lankeaisi; kiittäköön hän Sinua ja tunnustakoon olevansa Sinun elämässä ja kuolemassa, että me, jos hyväksi näet ottaa hänen luotamme täältä alhaalta, näkisimme hänen pyhän istuimesi edessä sellaisena, joka on tunnustanut Sinun ihmisille ja jonka sinä tunnustat Isällesi taivaassa."
"Amen, amen", sanoi Juditha palavasti ja kyyneleet juoksivat pitkin poskiansa.
Klaudia seisoi kalpeana ja liikkumattomana siksi kun Naomi ja Juditha nousivat ylös. Silloin juoksi hän ja heittäytyi Judithan syliin, ja huudahti:
"O, äiti, äiti, minä olen kieltänyt ja hyljännyt Vapahtajani. Minusta on tullut kavaltaja häntä vastaan ja hän ei tahdo enää kauemmin minua auttaa!"
"Lapseni", sanoi Juditha, "suru on pimittänyt ymmärryksesi. Kuinka saatatkaan puhua noin hirveitä sanoja? Kuinka olisit hyljännyt Herran, jota aina ennen mielelläsi palvelit?"
"Rauhoitu rakkahin Klaudia", sanoi Naomi ja lähestyi onnetointa tyttöä, joka väristen vetäysi takaisin ikäänkuin olisi sitä hyväntahtoisuutta ansaitsematoin, jota hänelle osoitettiin. "Sinä olet jonkun äkkinäisen mielenliikutuksen uhri. Miksi aamulla jätin sinun, enkä vienyt sinua takaisin Judithalle!"
"Niin, miksi jätit minut?" huudahti Klaudia; "ehken olisi tehnytkään tätä rikosta. Antakaat puhuakseni kaikki, sillä sydämeni ilman tunnustuksetta halkeaa. Olen kirjoittanut Theophilolle ja rukoillut häntä minun tähteni kieltämään Vapahtajan ja minun tähteni kääntymään takaisin isäinsä uskoon; sanoin hänen tulevan murhaajakseni, jos hän huomenna puhuisi sanoja, mitkä vahvistaisivat hänen kuolema-tuomionsa. Älköön hän kuulko hullumaista puhettani. Hän on pyhä antaaksensa saastuttaa itsensä sellaisella katalamaisuudella, mutta hän halveksii ja kammoaa minua ja Herra Jesus hylkää minun, hylkää sellaisen, joka on koettanut yhtä Hänen palvelijaansa vietellä lankeemukseen."
Juditha ja Naomi hämmästyivät kuullessaan Klaudian tunnustuksen. Vaikk'eivät pelänneet hänen kirjeensä saavan Theophiloa päätöksessään horjumaan, niin tiesivät kumminkin ettei mikään olisi hänelle kuolemassa niin katkeraa kuin tieto Klaudian häilyväisyydestä ja epävakaisuudesta uskossansa. Näkivät kyllä Klaudian todellisesti katuvan, mutta millä keinoin siitä ilmoittaisivat Theophilolle? Kun olivat saaneet epäilevän Klaudian rauhoittumaan, oli heillä ainoana ajatuksena saada puhua Theophilon kanssa tahi jotenkin hänelle kirjeen lähetettyä. Sadokilla oli lupa käydä veljensä pojan luona kehoittamassa häntä pelastamaan henkensä. Ketään muita ei laskettu sisälle, ja Sadok oli jo mennyt pois. Ainoa, joka voi tehdä palveluksen, oli Javani, mutta oliko varmaa, että hän tahtoisi tässä tapauksessa täyttää heidän toivonsa? Naomi päätti kuitenkin koettaa hankkia luvan saadaksensa käydä seuraavana päivänä, ennen tutkintojen alkamista, oikeudessa Theophilon luona.
Kun tästä puhuivat, tuli Amatfiah sisälle. Hän oli ollut poissa useampia tunteja hakemassa apua pojallensa muutamien rikasten ja mahtavien ystäviensä luona. Niin oli hän tehnyt joka päivä, ja kun hän lähti syttyi toivo Judithan rinnassa, mutta kun hän palasi sammui se taas, sillä hänen miehellänsä ei ollut mitään iloisia uutisia kerrottavana. Myöskin nyt näytti hän alakuloiselta ja väsyneeltä, mutta hän koetti olla tyynen ja lohduttavaisen näköinen, kun hän näki vaimonsa silmäykset, ja hellällä sydämellisyydellä vastasi hän hänen kysymyksiinsä.
"Minua on paljonkin lohduttanut ystäviemme syvällinen osanotto murheesemme, ja moni on luvannut voimainsa mukaan auttaa meitä. Emme kuitenkaan saa aivan paljon toivoa näihin lupauksiin. Tuomareina istuu kireitä, hurjapäisiä miehiä, jotka eivät anna sydämessään sijaa sääliväisyydelle; ainoa puolellamme olija on Isak. Marian tähden tekee hän mitä voi, mutta Javani on kuuro hänen rukouksillensa ja toisillakaan tuomareilla ei ole erinomaista halua kuunnella hänen sanojansa. Älkäämme sentään varsin epäilkö; muistakaamme Herran olevan läsnä ja kun kaikki ihmisellinen apu on ohitse, on Hän mahtava tekemään ihmeitä. Turvatkaamme siihen, että mitä hän tekee, on hyvin tehty, vaikkapa tuntuisikin raskaalta ja kärsimättömältä lihalle ja verelle."
"Ah, ystäväni, sanasi lohduttavat minua surussa", sanoi Juditha hellästi. "Niin Herra on auttava ja saattava kaikki minun epäillykseni ja pelkoni häpeään."
"Ah, nämä sanat minua vieläkin enempi masentavat ja nöyryyttävät!" huudahti Klaudia. "Puhu, Juditha Amatfiahlle minun syntini ja katumukseni ja pyydä hänen suomaan minulle anteeksi niinkuin tekin olette tehneet."
Klaudian onnetoin historia oli tuotapikaa kerrottu Amatfiahlle joka hellällä ja ystävällisellä puheella rohkaisi häntä. Hän kehoitti Naomia koettamaan tavata Theophiloa, että saisi hänestä poistumaan Klaudian kirjeen vaikuttaman surullisen tunteen. Naomi kiiruhti myös kohta hakemaan Javania, jonka hän tapasikin tulemassa Sadokin kanssa etuhuoneesen. Hän kuunteli Naomin pyyntöä synkällä ja epäilevällä katsannolla ja kysyi syytä, minkätähden hän tahtoisi tavata vankia.
"Viedäkseni hänelle viimeisen tervehdyksen onnettomalta Klaudialta ja antaakseni hänelle vanhempainsa siunauksen", vastasi Naomi. He tahtoisivat niin mielellään antaa hänen tietää ajatuksensa ja tunteensa, ennenkuin hän asetetaan viimeisen kerran tuomioistuimen eteen".
"Hän tuntee ne jo", vastasi Javani tulisesti.
"Olkoonpa niinkin", lisäsi Naomi, "mutta sinä tiedät hyvin mikä lohdutus olisi hänelle vielä kerran saada tervehdys rakkailtansa. O, veljeni, älä kiellä pyyntöäni! Suo Theophilolle tämä ilo, joka sinulle ei maksa mitään. Jos voisin toivoa, että helpommin myöntyisit, niin polvillani rukoilisin sinulta tätä suosioa".
"Hyvä", vastasi Javani, "jos tahdot vannoa minulle, ettet aio auttaa häntä pakenemaan, niin annan sinun tavata hänen".
"Minun käymiselläni hänen luonansa ei ole muuta tarkoitusta kun viedä hänelle terveisiä Klaudialta ja hänen vanhemmiltansa; sen vannon minä elävän Jumalan kautta."
"Mene sitte ja laita itsesi reilaan. Vielä tällä hetkellä täytyy meidän lähteä, sillä jos viivymme kauemmin, suljetaan vankila ja avataan vasta vähää ennen päivän nousua."
Javani poikistui ja Naomikin aikoi kiiruhtaa huoneesensa, mutta isänsä kutsui häntä takaisin.
"Kas tässä lapseni", sanoi hän, "ota tämä kirje ja vie takaisin Klaudialle. Sano hänelle, että Theophilo aikoi vastata siihen, jos hän olisi voinut. Hän pyysi minun vakuuttamaan hänelle sydämellisestä rakkaudestansa; hän tahtoi vielä kuolevanakin siunata häntä ja unhoittaa sen karvauden, minkä kirje oli hänessä vaikuttanut. Koskaan en ole nähnyt niin lujaa päättäväisyyttä ja vahvaa uskonrohkeutta; mutta kohta saat itse kohdata hänen ja omasta suustansa kuulla, mitä hänellä on enempi Klaudialle sanottavaa."
Naomi otti kirjeen ja kiiruhti Klaudian luokse. Tämä kuunteli hartaasti Theophilon tervehdystä ja otti vastaan onnettoman kirjeensä, ja heitti sen kauhulla pois.
"O, Naomi", nyyhkytti hän, "anna minulle anteeksi, mutta minä näen hänen halveksivan minua. Sano hänelle, että sydämeni halkeaa ja että hänen kunnioituksensa kadottaminen oli viimeinen kohtaus, joka musersi minun."
"Ei, Klaudia, sitä en sano", sanoi Naomi, "mutta minä sanon hänelle, että sinä kovasti kadut kirjoitustasi ja pyydät Jumalalta anteeksi, minä sanon hänelle, että ennemmin tahtoisit nähdä hänen kärsivän kuoleman kuin kieltävän uskonsa ja että varmuudella toivot näkeväsi hänen taivaassa, jos ette enää kohtaa toisianne maan päällä. Hyvästi nyt hetkeksi. Theophilo kyllä saapi lepoa ja iloa, kun hän kuulee mitä minulla on hänelle sanottavaa. Ole siitä varma."
KUUDESTOISTA LUKU.
Theophilo istui yksin suruisena kolkossa vankikomerossaan. Kuolemalla ei ollut voimaa masentamaan häntä, mutta pelko siitä, ettei Klaudia pysyisi lujana uskossaan, täytti hänen sydämensä surulla. Hän surkutteli nyt kahdenkertaisesti onnetointa kohtaloansa, kun niin pian täytyi erotaksensa hänestä ja kenties jättää hänen uhriksi epätoivolle ja epäilykselle. Tässä hädässä ja murheessa oli rukous ainoa turvansa. Hän rukoili Klaudian edestä, että Herra johtaisi häntä viisaudessa ja vahvistaisi totuudessa, vaikkapa se tapahtuisikin suuren surun kautta. Hänen näin rukoillessaan pilkahti tulen valo mustan vankikomeron sisälle ja ovi kääntyi naristen saranoillaan. Suureksi kummaksensa näki hän Naomin astuvaa sisälle.
Ovi työnnettiin kohta hänen perässänsä kiini ja hän astui vangin tykö. Näiden molempain serkkujen tervehdys oli hiljainen ja surullinen, sillä kaikki tunteet, joita tähän asti olivat salassa pidättäneet, valtasivat nyt heidän sanomattomalla voimalla. Mutta myöskin molemmin puolisella ilolla kohtasivat he toisensa, sillä paljon oli Naomilla puhuttavaa ja paljon oli Theophilolla kysyttävää. Kun tervehdyksen perästä vähän tointuivat, ei Theophilo väsynyt kuulemasta kertomusta vanhemmistansa ja Klaudiasta. Syvimmällä liikutuksella kuunteli hän Naomin kertomusta Klaudian katumuksesta ja hätäisestä kirjeestä, ja hänelle tuntui kuin olisi saanut vastauksen rukouksestansa Herralle, kun Naomi vakuutti Klaudian ainoan toivon olevan, että hän pysyisi uskossaan vahvana kuolemaan asti.
"O, jospa kerta saisin nähdä hänen", huudahti hän, "saadakseni sanoa, kuinka sydämestäni annan hänelle anteeksi! Naomi, sano se hänelle; sano hänelle kaikki olevan unhotetun; johdata ja neuvo häntä, ett'ei hän siitä uskosta lankeaisi, joka maailman voittaa!"
"Minä en enää epäile hänen vakavuuttansa", vastasi Naomi. "Se oli ainoastaan sinun elämäsi pelastamisen toivo, joka pimitti hänen sielunsa niin. Nyt ovat silmänsä avatut; nyt hän tuntee paremmaksi kadottaa sinun täällä ja jälleen nähdä taivaassa, kuin omia sinun täällä, mutta turmella sielusi."
"Minulle on iloista kuulla hänestä puhuttavan, mutta sinun täytyy lopettaa, sillä muutoin tulee minulle raskaaksi kuolla. Rukoile kanssani, Naomi, ja auta minua saamaan samaa lepoa ja rohkeutta kuin minulla oli ennen Klaudian kirjettä. Vahva uskosi ja luottamuksesi Herraan on monta kertaa ennenkin minua kehoittanut ja vahvistanut, ja nyt olet tullut kuin Herran lähettiläs tuomaan rauhaa levottomaan sydämeeni. Langetkaamme polvillemme ja rukoilkaamme yhdessä."
Vaikeudella sai Naomi hillityksi liikutuksensa, kun hän totteli käskyä. He rukoilivat palavalla rakkaudella ja ylös noustuaan tunsivat he, että lepo ja rauha oli sydämiinsä palannut. Ainoastaan muutamia sanoja puhuttiin enään, ja kun vankilan ovi suljettiin Naomin jälestä, tiesi hän käyntinsä olleen todellisen lohdutuksen ja ilon Theophilolle.
Vankityrmän ulkopuolella odotti häntä isänsä. Tämä oli ottanut mukaansa muutamia aseellisia palvelijoita, sillä tila kaupungissa oli sellainen, ett'ei turvassa saattanut yksin kulkea kaduilla, varsinkaan pimeän tultua. Nojaten isänsä käsivarteen kävi Naomi vankilasta kaupunkiin vievää jyrkkää, kapeaa katua. Kaupunki näytti nyt uneen vaipuneelta. Niin hiljaista ja rauhaista oli kaduilla. Naomi ei saattanut olla surulla ajattelematta kaikkia niitä ihmisiä, jotka makasivat varmaa synnin-unta, sokeita sekä hengelliselle että ajalliselle vaaralle, joka heitä uhkasi. Näistä synkistä ajatuksistaan havauhti hänen äkkiä kamala, tunnettu ääni, joka huusi onnettomuutta kaupungille, ja kuun valossa hän näki Ananianpojan lähestyvän tietä joutuisilla askelilla. Naomi vetäytyi sivulle aikoen vetää isänsä kanssaan pimeän patsaskäytävän varjoon, mutta profeeta oli heidän jo huomannut ja tuli suoraan heitä vastaan.
"Voi sinuas, sinä Aroninpoika!" huudahti hän. "Voi koko huonettasi, ja voi myös sinuas, Sionin kaunis neito! Sinun tähtesi on laskeva, mutta se on nouseva jälleen!"
Hän kääntyi ja oli aikeessa poikistua, kun Sadok otti kiinni hänen ryysyisestä pu'ustansa ja ystävällisesti sanoi:
"Tule kanssani kotiini, Ananianpoika ja anna minun antaa sinulle vaatteita ja ruokaa. Sinä huudat yhtenään onnettomuutta kaupungillemme ja perheillemme, mutta minä tahdon palkita kirouksesi siunauksella, sillä minulle tekee pahaa nähdä kanssaihmistä noin yksinäisenä ja onnettomana. Tule kanssani ja lakkaa peloittelemasta naisia ja lapsia ja riistämästä heidän untansa kamalalla huudollasi."
Profeeta katsoi Sadok'iin ja vivahdus ihmisellistä ymmärrystä loisti hänen muutoin tylsistyneistä kasvoistansa; mutta se haihtui taas samassa ja tavallisella villiydellään huusi hän:
"Älä minua estele; minulla on vielä monta onnettomuuden huutoa huudettavana. Minun täytyy huutaa jokaisen Sionin asujamen korvaan, että, onnettomuus on tulossa. Minä näen keräytyvät pilvet, minä kuulen Jehovan vihan ukkosen jylinänä, ja minun täytyy varoittaa maamiehiäni tulevasta myrskystä. Pelastakaat itsenne — ah, jos olisitte viisaita! Mutta se onkin jo myöhäistä, tuomio tulee täytettäväksi! Minä kuulen sen nyt — huuto idästä, huuto lännestä, huuto kaikista neljästä tuulesta, huutaen: voi, voi Jerusalem!"
Mielipuolen voimalla riisti hän itsensä irti Sadokin kädestä ja kiiti eteenpäin huutaen kamalaa huutoansa. Sadok ja Naomi kiiruhtivat kotiinsa. Heitä väristytti tämä kohtaus, sillä se tuntui heille niin onnettomuutta aavistavalta. Vasta sitte, kun Naomi oli tavannut Klaudian ja vienyt hänelle Theophilon ystävällisen tervehdyksen, haihtui hänestä synkkämielisyys nähdessään rakkaan ystävänsä ilon ja kiitollisuuden.
Seuraavana päivänä aikaseen meni Sadok Javanin ja Isakin kanssa kuulemaan tutkintoa oikeuteen, jolla oli istuntonsa vankilan suuressa salissa, mutta sinne tuloansa hän melkein katui, sillä nähdessään jalon veljensä pojan valtasi hänen sekä sääli että ihmetteleminen. Isak kysyi vangilta, oliko tuomioistuimen ajatusaika saattanut häntä päätöstänsä muuttamaan, oliko hän nyt valmis vannomaan erehtyneensä ja julkisesti tunnustamaan, että Jesus Natsaretista oli petturi, joka oli kärsinyt ansaitun rangaistuksen vääristä ja kapinallisista opeistansa.
Pyhä suuttumus loisti nuoren natsaretilaisen silmistä, mutta ainoastaan silmänräpäyksen ajan. Sen perästä vastasi hän tyynesti ja sellaisella arvollisuudella, että vaikutti verenhimoisiin tuomareihinsakin.
"Suokoon Jumala sinulle ja virkaveljillesi anteeksi ne häväistyksen sanat, jotka olet uskaltanut lausua. Hänen armostansa tunnustan minä, että Jesus Natsaretista on kaikkivaltiaan Jumalan ainoa poika, odotettu Messias ja maailman Pelastaja. Hänen kuolemansa oli Isä, ennenkuin maailman perustus laskettiin, määrännyt sovittamaan koko maailman synnit. Hän tuli oman kansansa luokse, mutta tämä kansa tappoi ja ristiinnaulitsi hänen. Hänelle, joka on kuollut minun edestäni, olen itseni antanut, saadakseni hänen armostansa anteeksi, tullakseni pelastetuksi ja autuaaksi. Pitäisikö kuoleman nyt peloittaman minun hänestä? Ei; Hänen rakkautensa on minua lähellä, ja kalliimpi on minulle tämä rakkaus kuin kaikki mitä maailma voi antaa."
"Onko tämä viimeinen sanasi, Theophilo?" kysyi Javani ja katsantonsa osoitti levottomuutta. "Oletko päättänyt kadottaa sekä ruumiisi että sielusi ja tulla iankaikkisesti ulossuljetuksi Israelin perinnöstä?"
"O, Javani", vastasi vanki, "sinulle tahdon vastata: oletko vieläkin niin paatunut totuutta vastaan ja päättänyt ylönkatsoa Herran pelastavan armon? Hukkuva, joka on saanut kiinni väkevästä, pelastavasta kädestä, ei päästä sitä kevytmielisesti, ja minä olen löytänyt kaikkivoivan käden, joka varjelee minun iankaikkisesta kuolemasta. Pitäisikö minun nyt päästämän sen ja putoomani takaisin syvyyteen, josta olen ylösnostettu? Ei, Javani. Taivas on minun edessäni ja minä en tahdo katsoa taakseni. Viimeinen askel maksaa lihaa ja verta, mutta Herra on auttava minua. Sydämestä suon minä teille kaikille anteeksi ja hyvästijättöni teille on rukous, että myös te, kuoleman kutsuessa, saisitte armon kohdata luottamuksella sitä, joka johtaa ja antaa minulle voimaa ja voiton."
Hälinä nousi tuomioistuimen jäsenten joukossa ja muutamien äänien kuultiin lausuvan sääliä ja ihmettelemistä nuoresta, innokkaasta vangista. Sadok puolusti hartaasti hänen vapaaksi päästämistänsä, samoin myös teki Isak, mutta he eivät voineet vaikuttaa mitään enimmistöön tuomareissa, ja myöskin vangin oma vilkas esittely langetti tuomion, kun siitä näkivät, mikä vaarallinen natsaretilainen heillä oli käsissänsä. Samassa kun tuomarit kiivaasti väittelivät keskenänsä ja Theophilo seisoi tyynenä ja kuunteli, lyötiin ovet kerrassaan auki ja aseella varustetun joukon palvelijoita ja ystäviä ensimäisenä hyökkäsi Amatfiah huoneesen, juoksi poikansa luokse, pusersi hänet syliinsä huutaen:
"Minä tahdon pelastaa sinun tahi kuolla, poikani!"
Meteli ja hämmenki tuli suureksi. Sitä kokivat enentää kaiken voimin myös Sadok ja Isak toivossa, että vanki huomaamatta saataisiin vietää pois ja näyttipä jo se kerran onnistuvankin, mutta kerrassaan muuttui kaikki.
Ennenkuin Javani tänä aamuna lähti kotoa oli Rubeni, Marian petollinen palvelija, joka kerran ennen oli vakoomisestaan saanut runsaan palkan, hänelle salaisesti kertonut Amatfiahn aikomuksen väkivallalla pelastaa poikansa. Javani oli senvuoksi ryhtynyt tarpeellisiin varokeinoihin päällekarkausta vastaan ja antanut ympäri vankihuonetta asettaa vahvan aseellisen vartiajoukon; ja annettuansa merkin Rubenille, kiiruhti tämä kutsumaan sitä. Amatfiahn luuli jo melkein olevansa voitolla kun hän äkkiä näki tulleensa joukkoneen piiritetyksi lukuisemmalta viholliselta. Epäilemättä olisi Amatfiah paikalla tapettu tahi ainakin vangittu, jos ei pelko Sadokista olisi lannistanut raatiherrojen kiukkua. Mutta ne vihasta hehkuvat silmäykset, jotka seurasivat häntä, kun Sadok hänen talutti huoneesta, selvästi osoittivat, että he jo olivat hänen kuolemansa vannoneet. Theophilo vietiin takaisin vankiuteen. Vartijoita asetettiin ympäri joka paikkaan varaksi, ettei uudestaan keskeytettäisi tuomioistuimen keskusteluja. Isakin kehoituksesta, joka nyt teeskennyllä innolla tahtoi haihduttaa päällensä langenneen epäluulon, että hän olisi ollut osallinen päällekarkauksessa, kutsuttiin kaikki toiset natsaretilaiset, kaikkiansa kahdeksan, tutkittavaksi ja tuomittavaksi. Kaikki olivat lujasti päättäneet pysyä vahvana tunnustuksessansa Herraan Jesukseen, ja kun ei mikään voinut heitä siitä luovuttaa, tuomittiin kaikki vankihuoneessa mestattaviksi. Theophilollekin langetettiin sama tuomio, joka piti täytettämän seuraavana aamuna päivän hämärtäessä. Javanin vaatimuksesta lisättiin, että heidän ruumiinsa ensin ripustettaisiin vankilan muurille ja sitte vietäisiin Hinnomin laaksoon, sekä siellä heitettäisiin niihin yhtämittaa palaviin valkeisiin, joilla poltettiin kaikki kaupungista tuleva lika ja tunkio.
Itse raatiherrojen mielestä oli se tarpeetoin julmuus, mutta Janani väitti sitä varsin tarpeelliseksi syystä, että siten estettäisiin kuolemaan tuomittuin sukulaisten ottamasta ruumiita ja hautaamasta niitä tavallisella pakanallisella tavalla. Hän saikin tahtonsa myönnytetyksi ja käski sen perästä viemään kaikki vangit takaisin tyrmiinsä. Heti kun tämä oli tapahtunut nousi Javani ylös ja teki kanteen Isakia vastaan syyttäen häntä kavaltamisesta uskontoansa ja puolueettansa vastaan sekä kertoi sen perästä kaikki mitä Rubeni oli hänelle ilmoittanut. Isak koki puolustaa itseänsä, mutta toiset saivat hänen pian vaikenemaan, ja raivoisena tappiostansa lähti hän pikaa huoneesta ja kiiruhti kotiinsa. Täällä istui hän huoneesensa, lukittujen ovien taakse ja kirjoitti kirjeen, jonka antoi uskollisemmalle palvelijallensa käskyllä viedä se Bethetsobin Marialle. Sen perästä varusti hän itsensä aseilla ja lähti niiden palvelijain seurassa, jotka eivät tahtoneet jättää herraansa, temppeliin, joka vielä oli selootien ja idumealaisten vallassa, ja pyysi puhua Giskalan Johanin kanssa. Hänen pyyntöönsä myönnyttiin kohta ja kun hän pyysi päästä heidän ystävyyteensä ja liittolaisekseen, otettiin tarjous ilolla vastaan, sillä hän oli tunnettu mahtavana miehenä, ja hänen eroamisensa kansanpuolueesta, kuten sitä kutsuttiin, katsottiin olevan suuresta painosta ja merkityksestä, varsinkin kun hän oli sangen rikas.
Kohta kun Javani ja hänen virkaveljensä saivat tiedon Isakin menosta selootien puolelle julistettiin hän petturiksi ja hänen tavaransa otettiin takavarikkoon; arvollisin osa siitä tosin oli jo viety varmaan talletuspaikkaan. Kirjeessään Marialle rukoili hän lämpimästi häntä seuraamaan kanssaan temppeliin ja siellä tulemaan hänen avioksensa, Marian tähden hän kun oli joutunut tällaisiin seikkailuihin. Hän kirjoitti, että, jos Maria suostuisi tähän tuumaan, ei hän epäilisi laisinkaan mahdottomaksi päästä pakenemaan Jerusalemista etsimään muualla turvallisempaa asuinpaikkaa.
Maria ei kuunnellut tällaista pyyntöä, kun hänen rakkautensa Isak'iin ei ollut koskaankaan ollut erinomaisen palava. Hän vastasi siis kieltävästi selittäen pysyvänsä päätöksessään, ettei milloinkaan suvaitse häntä silmäinsä edessä, kun hän ei täyttänyt lupaustansa hankkia Theophilolle vapaus. Maria tunsi mielensä keveämmäksi, kun tiesi Isak'in olevan selootien joukossa eikä siis enää palaavan edelliseen puolueesen. Mutta niin ei ollut Javanin laita. Hän ymmärsi raatiherran ilmoittavan Giskalan Johanille hänen tuumansa Simonin kanssa selooteja vastaan. Hän päätti sen vuoksi niin pian kuin mahdollista kutsua Simonin kaupunkiin, mutta ennen tämän tuloa tahtoi hän nähdä setänsä lähtevän Jerusalemista, jonka henkeä Simonin valta vielä enemmän uhkaisisi. Hän tahtoi säästää perheeltänsä surun näkemästä Amatfiahn vietävän tähän julmaan kuolemaan. Mitkä vastakkaisuudet ja mikä kummallinen sekoitus hyvästä ja pahasta oli Javanin luonteessa!
Sadok onnettoman veljensä kanssa oli palannut kotio kun koetus pelastaa vankia oli huonosti onnistunut. Vankihuoneen ulkopuolelle oli kokoontunut suuri ihmispaljous, kun melua ja meteliä kuului sen sisältä. Pian oli huhu kansalle ilmoittanut melun ja metelin syntyneen siitä, että äkkinäisellä päälle karkauksella oli tahdottu pelastaa eräs syytetty henkilö. Se saattoi kansan vihaan ja raivoon. Natsaretilaisia kansa yleisesti halveksi ja työ sellainen, kun mainittu, pidettiin enemmin kuin mikään muu ansaitsevan rangaistuksen. Ainoastaan Sadokin arvollisuus ja häntä kunnioittaminen pidätti joukon käymästä käsin kiini, mutta aina Sadok'in huoneelle seurasivat he onnetointa Amatfiahta parjaamalla ja ivalla ja vielä sittenkin, kun eivät häntä enään nähneet, seisoivat portilla ja melusivat.
Kukaan niistä, jotka levottomuudella odottivat Amatfiahn palaamista, ei edes uskaltanut toivoa rohkean yrityksen onnellista menestymistä, mutta kuitenkin vaikutti kertomus, jonka hän toi kotiinsa, heihin niin, että kadottivat rohkeutensa ja voimansa. Klaudia tuli sellaiseen epätoivoon, että Naomin täytyi kantaa hänet huoneesensa. Kun nämä olivat menneet, koki Sadok johtaa omia ja muiden synkkiä ajatuksia muulle suunnalle, vaatimalla Amatfiahta heti lähtemään kaupungista. Hän kun oli nyt itse nähnyt, miten oli vainottu ja vihattu sekä ylhäisemmiltä että alhaisemmilta kansaluokilta, ja tietämätöntä oli kuinka kauvan häntä voisi Sadok vaikutuksellaan suojella. Amatfiah ei näyttänyt olevan kuuro sanoille, mutta Juditha ei tahtonut kuulla sanaakaan sellaisesta puheesta.
"Ei", parkasi hän, "mikään ei voi minua riistää täältä, ennenkuin tiedän poikani kuolleeksi. Vaikka vaarakin uhkaisisi, niin pysähdyn siksi kun hän on vapaa kaikesta kivusta ja vaarasta. Sitte on minun aika seurata miestäni ja etsiä jonkin nurkan, jossa olemme turvassa ihmisten julmuuksilta."
"Minä ymmärrän tunteesi Juditha", sanoi Sadok, "ja ainoastaan ajatus pelastuksestanne on saattanut minun kiiruhtamaan lähtöänne. Mutta jos tahdotte joksikuksi ajaksi vielä jäädä tänne, niin varjelen teitä, vaikkapa olisi henkenikin vaarassa, ja kun lähdette, tulen teitä saattamaan Joppeen asti."
"Hyvä", vastasi Juditha, "olkoon sitte päätetty, että matkustamme huomen illalla; sitte sen perästä ei meillä enää ole täällä mitään tehtävää."
Siihen päätökseen tultiinkin, mutta kun Klaudialle ilmoitettiin aikomus matkustaa seuraavana päivänä, ei hän tahtonut sitä. Kauan koetti Naomi vakuuttaa hänelle, kuinka hullumaista ja väärin oli niskotella vastaan ja jäädä paikkaan, jossa heidän henkeänsä uhattiin; vasta sitte kun hän näytti Judithan, joka siten olisi lapsetoin, tarvitsevan apua ja lohdutusta matkalla ja kun hän myöskin lupasi isänsä suostumuksella saattaa heitä Joppeen asti, myöntyi Klaudia ja suostui lähtemään kaupungista.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Seuraava päivä tuli. Oli puolen päivän aika. Hurja ilon huuto kuului aina Sadok'in huoneesen. Se soi siellä kaikkien korviin kuoliniskuna heidän toivoillensa. Silloin riipustettiin yhdeksän teloitetun natsaretilaisen ruumista vankilan muurille, ja kansajoukko, joka nurinalla otti vastaan ilmoituksen vankien teloittamisesta vankilan sisällä, riemuitsi nyt nähdessään murhattuin ruumiit. Sadok lähetti salaisesti yhden palvelijansa hankkimaan tietoa teloittamisesta. Mies oli tuntenut Theophilon hyvin, ja kun hän palasi kotiin, vapisi hän kauhusta kertoessaan sitä Sadok'ille. Murhattuin päitä ei oltu näytetty, mutta hän oli ruumiin tuntenut vaatteista ja erittäin eräästä nutusta, jonka Klaudia oli kirjaellut, ja joka oli hänellä sinä iltana päällään, kun hän vangittiin. Kun palvelija oli lopettanut kertomuksensa, meni Sadok perheensä luo.
"Herra antoi ja Herra otti; kiitetty olkoon Herran nimi", sanoi hän juhlallisesti astuessaan huoneesen.
Syvä epäillyksen huokaus oli vastaus, jonka hän sai. Kuoleman hiljaisuus seurasi hetkeksi. Sen keskeytti Amatfiah, joka nousi ylös ja lankesi polvillensa. Kaikki seurasivat hänen esimerkkiään. Korkealla äänellä ja levollisuudella, joka hämmästytti Sadok'ia ja Salomea, kiitti hän Herraa, että hänen poikansa oli taistellut hyvän taistelun ja ollut luja uskossaan loppuun asti. Korkealla äänellä lausuttu "Amen!" kaikilta hänen ympärillään olevilta lopetti rukouksen. Kun hän nousi ylös, vei hän veljensä sivulle ja puhui hänelle eräästä asiasta, joka painoi raskaana sydämellänsä. Hänelle oli kerrottu, että onnettomien ruumiit oli aikomus polttaa laaksossa, ja nyt pyysi hän Sadok'ia koettamaan taivuttaa Javania antamaan Theophilon ruumiin onnettomille vanhemmille. Sadok lupasi täyttää tämän rukouksen ja lähti kohta Javania hakemaan, joka ei ollut käynyt kotonansa sitte kun tuomio oli julistettu eilispäivän illalla. Hän tapasi Javanin erään virkaveljensä huoneessa.
"Javani", sanoi hän äänellä, joka ilmoitti hänen liikutuksensa, "kauhea näytelmä on loppunut ja minä en siis enää rukoile serkkusi elämän edestä. Mutta minä tulen pyytämään suosioasi itselleni, sinun isällesi. Minä pyydän, ettei hänen ruumistansa häväistäisi polttamalla Hinnomin laaksossa. Sinä esittelit tämän julman teon, ja epäilemättä voit sen estääkin jos et kaikkia teloitettuja, niin kumminkin tätä yhtä."
"Isäni", vastasi Javani, "minä näen myös sinun tekevän minulle väärin, kun syytät minua kevytmielisestä julmuudesta, joka ei kuulu minun luontooni. Minä en toivonut serkkuni kuolemaa, vaan täytin ainoastaan velvollisuuteni poistamalla Israelin leiristä sen mikä saastainen oli, säälimättä omaa lihaa ja verta, kun Jehovan kunnia vaati uhria. Odotin sinun, isäni, hyväksyvän harrastukseni ja tukevan minua eteen ottamisessani, mutta kun et sitä tee, niin on minun yksin seisominen ja omatuntoni todistaa oikein tehneeni. Mitä pyyntöösi serkkuni ruumiista tulee, niin täytyy ilmoittaakseni, että sitä en voi täyttää, vaikka kylläkin sydäntäni karvastelee; minun vallassani kun ei ole tuomion muuttaminen. Sen on tuomioistuin vahvistanut, ja kysymykseenkään ei tule, että se minun pyynnöstäni muutettaisiin."
Sadok'in kasvot synkistyivät. Hän oli alentunut pyytämään poikansa suosioa käskemisen sijasta, joka olisi ollut juutalaisten tapain mukaista. Mutta Javani oli jo aikoja sitten ravistanut päältänsä kuuliaisuuden pakon isällensä ja tunsi saaneensa voiton isältänsä, joka luonnollisen lempeytensä ja pehmeytensä kautta erosi ankarasta lahkostansa. Javani taas piti kunnianansa olla ankarin ankarista. Sadok tiesi, että vaikutuksensa poikaansa oli sama kuin ei mitään, ja ymmärsi heti että saman pyynnön uudistaminen olisi hyödytöin. Klaudian tähden teki hän sitte toisen pyynnön. pyysi sitä nuttua, joka Theophilolla oli päällä teloitettaessa ja siihen pyyntöön suostui Javani kohta sekä lähetti palvelijan sitä hakemaan. Klaudia ei tietänyt, minkätähden Sadok oli lähtenyt kotoa, ja kiitti sen vuoksi kyyneleet silmissä hänen hyväntahtoista helleyttänsä, kuu Sadok jätti hänelle tämän kalliin muiston rakastetultansa.
Javani ei tullut sinä päivänä kotiin. Rubenilta sai hän kuulla kaikki mitä tapahtui Sadokin huoneessa, mutta tämän uskottoman palvelijan kummastukseksi ei Javani ryhtynyt mihinkään toimiin estääksensä setänsä matkustamista ja jättääksensä vielä yhden uhrin tyrannisuudelle ja yltiöpäisyydelle. Jos ei Rubeni olisi pelännyt Javanin vihaa, olisi hän kiiruhtanut jollekin raatiherralle ilmoittamaan Amatfiahn lähtöä, jotka hartaasti odottivat sopivaa tilaisuutta saadaksensa lopettaa sen vihatun miehen. Tämän tiesi Javani aivan hyvin, mutta kun hän oli päättänyt pelastaa setänsä, valvoi hän tarkasti kaikkia Rubenin askelia koko päivän eikä antanut hänelle tilaisuutta puhua kenenkään kanssa, jonka uskollisuus oli epäiltävä.
Amatfiahn oli siis tietämättänsä kiittäminen itsensä ja perheensä turvallisuudesta samaa Javania, joka heille äskettäin oli niin paljon surua ja murhetta tuottanut; hänen ansionsa oli sekin, että he auringon laskiessa vaaratta saivat kulkea Vesiportin kautta ja pitkin Josaphatin laakson tietä myöten Ramaan ja Emaukseen. Samassa kuu lähtivät Sadokin huoneesta, kuului etäämmällä Hinnomin laaksoon vievältä tieltä ratiseva ratasten pyöräin ääni. Sadok ja Amatfiah katsoivat äkisti sinnepäin ja näkivät kaksi suurta aseellisten miehien saattamaa vaunua, joita seurasi suuri kansan joukko. Matkan pituus ja hämärä estivät heidän eroittamasta mitä vaunuissa kuljetettiin, mutta he tiesivät jo edeltäpäin, että ne sisälsivät jalojen, korkeasti rakastettujen uskontunnustajien ruumiit, ja heitä pöyristytti ajatus kohtalosta, joka oli niille määrätty.
Hinnomin laakso oli kaupungin eteläpuolella, Salomonin lammikon ja savenvalajan pellon välillä. Noro, joka sittemmin yhdistyi Kidronin ojaan, juoksi sen lävitse, ja kuuma, löyhkävä höyry ainaisesti palavista tulista täytti laakson. Se oli tänne, kun raskaat vaunut ohjasivat kulkunsa ja, kuu ne tulivat tulien luokse, pysähtyivät. Javani, joka Rubenin seurassa oli sinne jo ennemmin mennyt, piti oikeuden palvelijoita silmällä, niiden heittäessä ruumiita roviolle ja katsoi, että uhrien luku oli oikea. Näytti kuin olisi hän ollut halukas toteuttamaan siitä itsensä ja muita, vaikka silloin, kun tuli kulutti viimeisen kuolleista ruumiista, häneltä pääsi juuri kuin kevennyksen huokaus. Kansajoukko oli hajonnut ja oli melkein jo tyhjä ja autio Hinnomin laaksossa, mutta vielä seisoi Javani paikoillaan hiljaisena ja liikkumattomana. Silloin tuli useoita miehiä ja naisia sammuvien rovioiden tykö, jotka juuri äsken olivat kuluttaneet yhdeksän marttyrin ruumista; he pöyhivät tuhkaa ja kokosivat siitä rakkaitten ystäviensä ja sukulaistensa luut ja laskivat ne mukanaan olevaan arkkuun. Sen tehtyään lähtivät ääneti ja hiljaa kulkemaan kaupunkiin takaisin.
"Seuraanko heidän perässänsä?" kuiskahti Rubeni.
Javani säpsähti kuultuansa hänen äänensä juuri kuin olisi hän vastenmielisesti herätetty unennäöstä.
"Seuraanko heitä?" uudisti palvelija uudestaan. "Vaikeaa ei ole nuuskia, missä yön piilevät ja huomenaamulla aikaseen voimme heidät vangita. Siten saamme heille pian samallaisen päivän kuin tämä."
"Vaiti katala!" kiljasi Javani kammolla. "Seuraa minua kaupunkiin, niin saat huomenna palkan ansioistasi. Kun sitte heitä tarvitsen, kutsun sinua. Mutta muista, ettet koeta minua pettää, jos henkesi on sinulle rakas."
Seuraavana aamuna sai Javani Deborahlta tietää, että Amatfiah perheenensä oli lähtenyt kaupungista Sadok'in ja Naomin seurassa, myös Hanna ja kaikki muut palvelijat, joita epäiltiin uskostansa luopuneiksi, olivat tehneet heille seuraa. Ketään siis ei ollut jäljellä, jota olisi voitu ruveta uskon tähden vainoamaan. Tämä kertomus saattoi Javanin iloiseksi. Hän kävi myös pikimältään äitinsä luona, mutta tämä oli heille molemmille sekä äidillensä että hänelle tuskallinen. Sitte antautui hän tykkönään valtiollisiin tuumiinsa.
Tällä ajalla olivat matkustajat onnellisesti kulkeneet Raman kautta Emaukseen. Sinne seisahtuivat he levähtämään. Sieltä jatkettiin matkaa Lyddaan, jonne tulivat seuraavana päivänä aikaseen. Siellä kerrottiin heille, että eräs joukko romalaisia sotamiehiä oli viime aikoina joka päivä käynyt siellä Joppe'sta ja tarkoin kyselleet, eikö muutamia matkustavia Jerusalemista ole tullut, mutta joka ilta nähtävällä mielipahalla palanneet Joppeen takaisin. Amatfiahlta oli liiaksi uskallettu lähteä perheinensä edemmäksi niin heikolla vartijolla kun heillä nyt oli. He olivat juuri aikeessa lähteä Judeasta Samariaan, joka melkein tykkänään oli romalaisten käsissä ja niitten erityisettä suojeluksetta joutuisivat ehkä seikkailuihin ja vaaroihin. Mutta tietämätöntä oli, lähettäisikö Rufo enää uudestaan miehiään heitä vastaan ottamaan, mahdollista myöskin oli, että Rufo oli jo palannut armeijan luokse Caesareaan luulossa, että Klaudian lähdön Jerusalemista oli joku este estänyt. Kaikki tämä teki sen, että Amatfiah päätti onnen kaupalla heti jatkaa matkaa Joppeen. Ennen kuin olivat ehtineet puolitiehenkään sinne, näkivät jo etäällä erään ratsastaja-joukon tulevan heitä vastaan ja sotilaiden uljaasta ryhdistä ja loistavista aseista huomasivat kohta edessään olevan osan romalaista sotaväkeä.
Joukon etunenässä ajoi nuori mies, joka tuskin oli älynnyt tulijat, kun jo kannusti hevoistaan ja ajoi heitä vastaan. Tämä oli Marcello, ja vaikka monta vuotta oli kulunut siitä kun viimeksi näkivät hänen, tunsi Sadok ja Amatfiah Klaudian veljen heti hänen jalosta, uljaasta ryhdistään ja kasvojensa juonteista. Hänen silmissään loisti sisällinen ilo, kun hän tervehtiessään antoi heille kättä. Se todisti, ettei pitkällinen eron aika ollut haihduttanut muistoa entisestä ystävyydestä.
"Missä on rakas sisareni?" kysyi hän hilpeästi. "En myös näe Theophiloa, mutta hän olleekin Klaudian läheisyydessä. Hän on onnellinen, hän; toivon omat tulevaisuuteni toiveet olevan yhtä loistavat!"
Amatfiah käänsi päänsä tämän kuullessaan ja Sadok otti Marcelloa kädestä, joka nyt vasta huomasi, ett'ei kaikki olleet niin onnelliset kuin hän luuli.
"Mutta mikä nyt on?" kysyi hän tulisesti. "Onko Naomi kipeä?"
"Ei, poikani", vastasi Sadok, "hän ei tarvitse sinun lempeää osanottavaisuuttasi, mutta meidän Klaudia-raukka on tarpeessa lempeän lohdutuksesi."
"Mitä on tapahtunut omalle kalliille sisarelleni?" kysyi Marcello äkkiä, vaikka vähän keveämmällä tunteella, kun kuuli pelkonsa Naomin suhteen olleen perättömän.
"Kaikki hänen toivonsa ja koko hänen onnensa ovat tyhjiin rauenneet.
Theophiloa ei ole enää, ja Klaudian sydän on muserrettu!"
"Herra armahtakoon häntä!" huudahti Marcello. "Mikä tauti on hänen niin äkkiä korjannut? Mutta minä tahdon mennä sisareni luokse, niin sisar-raukkani. Hänellä kuitenkin on veli jäljellä ja tahtoo hänen kanssaan itkeä, mitä hän on kadottanut."
Hän astui alas hevosen selästä ja lähestyi paaria, jolla Naomia ja Klaudiaa kannettiin. Nämä olivat jo tunteneet hänen ja ennen kuin hän ehti niitten luokse olivat he vetäneet esiriipun sivulle ja Klaudia juoksi häntä vastaan ja heittäysi itkein hänen syliinsä. Kaikki mitä veljellinen helleys saattoi ajatella niinkuin lohdutusta ja rauhoittamista, kuiskutti hän hänelle, ja sitte kun hiljaa oli nostanut hänen jälleen paarille, tervehti hän liikutetulla äänellä Naomia. Tämä nuori tyttö oli päättänyt olla vakava heidän ensi yhteentulossaan, mutta tunteensa voittivat hänen ja salaisesti iloiten näki Marcello hänen hämille tulonsa ja punastumisensa. Kauan hän kuitenkaan ei viipynyt naisten luona, vaan kiiruhti tervehtimään Judithaa ja lausumaan sisällistä osanottavaisuuttansa hänen syvään suruunsa.
Kun tulivat Joppeen, otti Rufo heidän sydämellisesti vastaan. Hänen tunteensa eivät olleet yhtä vilkkaat kuin poikansa, mutta kuitenkin otti hän osaa tyttärensä suruun ja koetti lohduttaa häntä niin hyvin kuin osasi ja sanoi muun muassa hänen kyllä omista maanmiehistänsä löytävän hyvän ja jalon miehen.
Nämä sanat sekä Rufon toivo, että hän seuraisi häntä leiriin, saattoivat hänen milt'ei epäilykseen, ja hän kiiruhti Judithan luo ja rukoili häntä koettamaan Rufoa päätöksensä muuttamiseen. Tähän pyyntöön suostui Juditha vielä siitäkin syystä kernaammin, kun hän tunsi, ettei voisi ilman Klaudiatta olla. Rufo suostuikin Judithan pyyntöön ja myönsi, että tyttärensä saisi ystäviänsä seurata Ephesoon ja pysähtyä sinne kun hän voisi hänen kuljettaa taas Romaan. Klaudia oli tästä myönnytyksestä sydämellisesti kiitollinen isällensä. Hän myös koki kaikin tavoin käytöksessään näyttää se hänelle ja kätki, niin paljon kun voi, surun, joka sydäntänsä kalvoi. Mutta Marcellon ja Naomin seurassa ei hän voinut hillitä tunteitansa ja hänelle oli suurin ilo saada puhua rakkaan vainajan hyvistä omaisuuksista ja lujasta uskosta.
Sellaisessa tilaisuudessa sai Marcello ensin tietää, millä tavoin ystävänsä kuoli.
"O, Marcello", sanoi Klaudia, "miten olisit kunnioittanut ja rakastanut häntä, jos Herra olisi antanut teidän nähdä toisenne! Mutta sinä et olisi voinut arvostella häntä ansioittensa mukaan, sillä juuri se järkähtämätöin usko, joka vei hänen kuolemaan, olisi sinun silmissäsi ollut hulluus ja mielettömyys."
"Mitä tarkoitat Klaudia?" kysyi Marcello hämmästyneenä. "Eikö Theophilo kuollut luonnollisella kuolemalla? Minä en ole tästä sen tarkemmin kuullut, kun ei minulla ole ollut tilaisuutta puhua Sadokin kanssa kahden kesken."