Vielä oli romalaisten valloitettava Antonia-linna ja temppeli, sekä linnoitukset Sionilla ja Davidin kaupungissa, ja vartiaväki näissä paikoissa pitkitti kovapintaisesti niiden puolustamista. Antaaksensa piiritetyille hiukan mietintöaikaa ja myöskin vaikuttaaksensa heidän mieliinsä piti Tito neljänä päivänä kaikkein joukkojensa katselmusta niin lähellä kaupunkia, että asujamet varsin hyvin voivat nähdä joukkojen liikenneet. Kaikki sellaiset paikat, mitkä tarjosivat avaramman näköalan liikennekentän yli, olivat täynnä kaupungin asujamija, jotka hämmästyivät romalaisen sotajoukon voimakkuudesta ja komeasta asusta. Mutta ei kukaan tahtonut, eikä uskaltanut puhua kaupungin antaumisesta, ja kun Tito huomasi kokeensa turhaksi, käski hän taaskin alkamaan piiritystä. Hänen ensimäinen toimensa oli korkeiden maavallien rakentaminen Antonia-linnan vastapäätä kun myöskin sitä kolmannen muurin osaa vastaan, jota Simon puolusti. Juutalaiset olivat nyt oppineet paremmalla taidolla käyttämään heittokoneitansa ja tekivät romalaisille sangen suuria häiriöitä sillä aikaa, kun ne olivat valmistavien piiritystöiden puuhassa. Mutta alakuloisuus oli kansassa suuri, ja monet olivat alkaneet kallistaa korvansa niille varoituksille, joita Tito heille oli antanut. Sitä ankarammin leimahti selotein viha ja raivo, koska huomasivat, minkä vaikutuksen nämät kehoitukset antautumaan moneen oli tehnyt. Heidän kostonhimonsa ei tiennyt mikään rajoja, ja hirmuisesti raivosivat he kansaparkaa vastaan. Moni myi silloin omaisuutensa ja hiipi romalaisten puolelle; toiset nielivät koristuksensa ja kalliit kivensä ja ottivat sitten pakonsa romalaisten leiriin, jossa heitä otettiin ystävällisesti vastaan ja sallittiin mennä mihin tahtoivat. Heidän menestyksensä kehoitti muita seuraamaan esimerkkiä, ja Johanin ja Simonin kokeet monien karkaamisien estämiseksi olivat turhat. Näiden miehet vartioivat tarkasti kaikkia teitä ja polkuja, jotka johtivat kaupungista ja hakkasivat armotta kuoliaaksi kaikki, jotka luultiin aikovan paeta, jolloin myöskin moni, jonka rikkaudet kiihoittivat voiton himoa surmattiin; mutta sittekin onnistui monelle hiipiä ulos kaupungista ja pelastaa itsensä siitä turmiosta, joka lähenemistänsä läheni komeata Jerusalemia.
KOLMASKOLMATTA LUKU.
Ananian poikaa ei enään näkynyt Jerusalemin kaduilla jatkamassa varoittavaa, profetallista huutoansa. Ei kukaan ollut nähnyt, eikä kuullut, häntä siitä päivästä saakka, kun piiritys alkoi. Se onnettomuus, jota hän niin kauvan ja itsepintaisesti oli ennustanut, oli tullut koko hirvittävässä muodossansa. Nälkä kaikkine kauhistuksinensa teki itsensä tuntuvaksi koko kaupungissa, ja kapinallisten hillitöin menettelö paisui yleisen kurjuuden rinnalla. Torilla ei enään ollut viljaa ostettavana, ja jos villityt sotilaat huomasivat että muonaa oli säilytetty huoneissa, hyökkäsivät he niihin ja panivat ne heti puhtaiksi. Jos eivät löytäneet, mitä etsivät, rääkkäsivät ja vaivasivat he kaikilla suinkin ajateltavilla keinoilla, onnettomia asujamia pakoittaaksensa heitä ilmaisemaan kätköjänsä. Ihmisellistä tunnetta kauhistaa lukiessa näiden hirviöiden ra'asta menettelöstä ja heidän uhriensa kärsimisistä, jotka vielä lisääntyivät siitä että heidän täytyi nähdä kiusaajainsa elävän ylöllisyydessä sillä välin, kun he itse kärsivät kovinta puutetta. Kaikki jalot tunteet olivat tukahtuneet siitä hirveästä nälästä, joka raivosi jokaisessa säätyluokassa. Hellimmät ja vahvimmat siteet olivat ratkenneet, ja ne jotka onnenpäivinä olisivat mielellään panneet alttiiksi henkensä vaimojen, miesten, lasten ja sukulaisten edestä, tempasivat nyt viimeisenkin ruokapalan heidän kuolevista käsistänsä ja nielivät sen ahnaasti heidän silmäinsä alla. Ei vanhuuden harmaat hiukset, eikä lapsuuden turvattomuus herättänyt mitään sääliä; kaikki uhrattiin julmalle itsekkäisyydelle, joka riemuiten piti valtaa tässä rikoksien ja kauhistusten kodissa.
Muutamia perheitä oli kuitenkin, joissa toinen henki vallitsi ja näiden joukossa oli Sadokinkin huone. Javanin vaikutusmahti Simonin sotamiesten yli oli suojellut hänen perhettänsä ryöstäjien tervehtimisistä, ja jos joku yksityinen näistä veitikoista koki tunkea Sadokin huoneesen, tapasivat he sen hyvästi suojeltuna ja tulivat sieltä voimakkaasti torjutuiksi pois. Tähän saakka ei nälän seuraukset ollutkaan tuntuneet niin raskailta täällä, kuin muualla, sillä Sadok oli aavistanut mitä tulossa oli, koska riitaiset puolueet kaupungissa näin huolimattomasti olivat menetelleet muonavarojen kanssa piirityksen edellä ja hän oli sentähden ollut kyllin varovainen kokoamaan sangen suuren varaston viljaa ja muuta muonaa. Kapinalliset eivät tietäneet sitä, muutoin olisi Simoninkin suojelus ollut riittämätöin, ja varat pian tullut ryöstetyiksi. Mutta Sadok ei pitänyt itsensä ja perheensä varalta näitä aarteita, vaan jakoi hyväntahtoisesti niillekin jotka hänen huoneessansa olivat löytäneet pakopaikan tahi salaisesti tulivat sinne samaan apua. Hän itse ja kaikki hänen perheensä jäsenet eivät saaneet enempää, kuin mitä tarvittiin hengen ylläpitämiseksi ja heidän vaalea, rauennut muotonsa todisti kylliksi, etteivät he eläneet ylöllisyydessä, samalla kun se poisti kaiken epäluulon, että heillä vielä olisi tallella runsaampia ruokavaroja.
Mutta päivät kuluivat yksi toisensa perään ja Sadokin aitta alkoi käydä tyhjäksi. Kirvelevällä sydämmellä täytyi hänen ruveta rajoittamaan anteliaisuuttansa ja kieltää kaiken vastaisen avunannon niiltä, jotka eivät olleet hänen perhettänsä. Hänen vieraansa täytyivät lähteä pois toiselta haaralta etsimään apua, ja Naomi vuodatti katkeria kyyneleitä sen kurjuuden tähden, jonka hän näki, mutta ei enään voinut lievittää. Itse oli hän vaan varjo siitä mitä hän muinoin oli ollut ja hänen ainoa ilonsa oli äitiänsä hellästi hoitaminen, joka päivä päivältä kävi yhä heikommaksi ruumiillisten voimainsa suhteen, mutta näytti vahvistuvan uskon voimassa. Sadok näki sydämen surulla kuinka hänen vaimonsa läheni lähenemistänsä maallisten kärsimysten loppumista, mutta keskellä tätä surua hän riemuitsi hänen poispääsöstänsä. Hän ei ollut vielä hyljännyt toivoa, että Herra itse vihdoin tulisi vapahtamaan kansaansa; mutta hän näki, että odotuksen ajalla oli kurjuus ja hätä niin suuri, että heikko Salome ei voisi sitä kestää, ja ymmärsi, ettei hän koskaan enään voittaisi terveyttänsä takaisin.
Mitä Salomeen itseensä tulee, hän sekä toivoi kuolemata ja kauhistui sitä. Hänen toivonsa ijankaikkisesta autuudesta oli tullut vakavammaksi ja varmemmaksi ja hellimmällä luottamuksella nojasi hän Vapahtajaansa, joka oli voittanut kuoleman ja kaiken helvetin voiman, mutta vaellus kolkon kuolonlaakson läpi saattoi häntä vapisemaan. Monta harrasta rukousta lähetti Naomi Herralle, että hän irroittaisi rakastetun äidin tästä, sekä kaikista muistakin siteistä, ja väsymättä koki hän vahvistaa hänen sieluansa huomauttamalla Herran lupauksesta olla läsnä omiansa kuoleman hetkellä. Ajaksi näytti hänen sanansa vaikuttavan rauhoittavasti ja Salome sai levon sydämessänsä, mutta ennen pitkää saavutti häntä taaskin epäilys ja pelko. Hän huusi silloin Naomia luoksensa ja sillä aikaa, kuin tämä istui hänen vieressänsä ja puhui lohdutuksen sanoja, oli kaikki taaskin hyvin, mutta niin pian kuin tämä meni pois, vajosi taaskin hänen rohkeutensa ja ahdistus tuli sijaan. Niin kiusasi perkele hänen sydäntänsä ja väijyi sitä väliin yhdeltä väliin toiselta haaralta tulisilla nuolillaan ja vasamoillansa; mutta Hän, joka oli hänen puolellansa, oli suurempi, kuin se, joka oli häntä vastaan ja antoi Naomille armon rauhoittaa äitinsä pelkoa ja karkoittaa hänen epäilyksensä. Joka päivän vietti siis Naomi hellässä huolenpidossa äidistänsä ja hänen ponnistuksensa tarkoittivat äidin sekä sielun että ruumiin vahvistamista hengellisellä ja ruumiillisella ravinnolla. Mutta mitä ruumiilliseen ravintoon tulee, oli se nyt varsin niukka ja ilman sitä sopimaton sairaalle. Eikö siis Naomi voinut saattaa hänen polttaville huulillensa mitään viileyttä koettamalla hankkia joitakuita noista mehevistä hedelmistä, joita vielä oli jälellä Sadokin puutarhassa muurin ulkopuolella ja jotka niin hyvin näkyivät penkerykselle heidän huoneensa edustalla? Se oli vaarallinen yritys, mutta Naomi päätti uskaltaa sen virkkamatta kuitenkaan äidillensä mitään päätöksestänsä.
Uskollisen Deborahn seuraamana kiiruhti hän horjuvin askelein Sadokin huoneesta johtavan takaportin kautta ja meni ulos kaupungin muurin luo. Vahti oli asetettu tälle portille, jota jo monta kertaa on mainittu tässä lyhyessä kertomuksessa, ja Naomi pelkäsi hänelle olevan mahdotointa päästä ulos. Mutta vahti oli eräs hänen isänsä palvelijoita ja vaikka hän ensiksi eväsi avata porttia, taipui hän kumminkin vihdoin tämän hartaista pyynnöistä, koska hän myöskin lupasi joutuin tulla takasin. Hänen henkensä olisi menetetty, jos joku saisi tietää, että hän on rikkonut tuota kovaa käskyä vastaan ettei päästää ketään ulos portista, mutta hän ei tätä ajatellutkaan nähdessänsä isäntänsä tyttären niin innossansa päästä ulos.
Sadokin puutarha oli vallan suuri ja osa siitä ulottui melkein muuriin saakka ja oli säilynyt siltä hävitykseltä, joka oli kohdannut kaikkia muita puutarhoja kaupungin ulkopuolella. Monta puuta seisoi siinä täynnä hedelmiä ja Naomi kiiruhti kokoamaan niitä niin paljon kuin hän ja Deborah voivat poimia ales. Nopeilla askeleilla palasivat molemmat vaimot portin luokse, joka heidän huudostansa taaskin avattiin, ja he luulivat jo olevansa turvassa kaikesta vaarasta, kun joukko Simonin sotamiehiä läheni ohjaten askeleensa suoraan heitä kohti. Naomin valtasi pelästys ja hän alkoi juosta, seurattuna Deboralta, mutta villit sotamiehet saavuttivat ja ympäröivät heidät pian. Naomi vaipui alas polvilleen ja peitti hameensa poimuihin kasvonsa, jolloin hedelmät, mitkä niin suurella vaivalla olivat ko'otut putosivat kadulle. Hänen rukouksensa armosta ja säälistä ei näyttänyt tekevän mitään vaikutusta hänen pyöveleihinsä, jotka ilkkuen olivat ympäröineet häntä. Mutta samassa tapasi hänen korviinsa Javanin ääni, ja kun hän katsoi ylös, kohtasi hänen silmäyksensä Javanin silmiä, jotka olivat kiinnitetyt häneen osottaen kummastusta ja tyytymättömyyttä. Lujalla äänellä käski hän sotamiehiä peräytymään ja sallia neidon mennä pois; he tottelivat vastahakoisesti ja jos he eivät olisi peljänneet rangaistusta, eivät olisi välittäneet käskystä. Javani ei huolinut heidän nurinastansa, ja Deborah meni kokoomaan kadulle vierineet hedelmät; mutta nostettuansa ylös sisarensa ja kuultuansa tältä hänen rohkeasta yrityksestänsä äidin hyväksi, ei hän voinut olla kiittämättä Naomin rohkeutta. Hän käski tätä kiiruusti menemään kotia sanoen tämän ei enään kauemmin olevan turvassa, koska hänen nyt täytyi lähteä pois tärkeälle asialle, ja Naomi ei viipynyt totella kehoitusta.
Sitten kun hän oli kadonnut näkyvistä, palasi Javani sotamiesten luokse, jotka vielä seisoivat samalla paikalla. Heidän vihansa ei vielä ollut lauhtunut ja laimentaaksensa sitä antoi hän heille luvan sammuttaa verenjanoansa onnettomalla vartialla, joka säälien isäntänsä tytärtä, oli rikkonut annetun käskyn. Silmänräpäyksessä hyökättiin hänen päällensä, hän hakattiin ales ja runneltiin, jonka jälkeen hänen ruumiinsa asetettiin Sadokin portille varotukseksi Naomille, ettei enää heittäisi itseänsä ja omiansa vaaraan.
Salome oli kannettu penkerykselle ja hän lepäsi siinä, kun Naomi palasi, tavallisella vuoteellansa entistä vaaleampana ja kovasti liikutettuna, mutta hilpeän ilon kuvaus kasvoillansa.
"Missä olet ollut, lapseni?" sanoi Salome. "Olet viipynyt kauan poissa. Oletko käynyt Marian luona ja tuonut nämät ihanat hedelmät hänen puutarhastansa?"
"Ei, äitini, Marian puutarha on aikaa sitten ryöstetty kaikesta mitä siellä oli. Nämät viinarypäleet olen poiminut meidän puutarhastamme."
"Mitä tarkoitat? Oletko rohjennut mennä muurin ulkopuolelle? Ethän lienekään ollut niin vallatoin?"
"Minä näin sinun kuivat huulesi ja kuumeentapaisen janosi; enkö olisi koettanut hankkia sinulle lievitystä vaivoissasi?"
"Jumala sinua siunatkoon, lapseni, mutta vaara oli kovin suuri, etkä sinä saa tehdä sitä uudestansa."
"Oi, ei; sitä en enää tahtoisi tehdä," vastasi Naomi huokauksella. "Näetkös, äitini, meidän puutarha pannaan puhtaaksi ja autioksi; sen kauniita puita ja viinaköynnöksiä ei ole enään. Meidän omat maanmiehemme hävittävät, mitä vihollinen on jättänyt koskematta."
Naomilla oli oikein. Huolimatta Javanin varoituksista riensivät sotamiehet puutarhaan, riistivät hedelmät puista ja hakkasivat niitä sitten maahan niin monta, kuin taisivat. Tämä hävittämisen näky oli nyt Naomin silmäin edessä.
Hän käänsi päänsä toisaalle, ettei hänen kauemmin tarvitseisi nähdä tätä. Hänen huomiotansa veti onneksi puoleensa pieni David, joka juosten tuli hänen luoksensa. Hän oli tottunut joka päivä tulemaan Sadokin huoneesen saamaan ruokaa ja Naomi oli aina säästänyt pienelle suosikillensa jonkun herkkupalan, jota hän itse ei hennonut maistaa. Nyt tarjosi hän tälle viinarypäletertun ja pieni poika poimi muutamia rypäleitä, jotka hän ahnaasti söi. Mutta äkkiä hän hillitsi itsensä ja huudahti:
"Minä tahdon viedä ne kotiin äidilleni; hän sanoi äsken olevansa kovin nälissään ja hän näytti kalpealta, kun tänne lähtiessäin häntä suutelin. Näitä rypäleitä tulee hän halulla nauttimaan."
"Sinun täytyy ottaa vähän enemmän mukaasi" sanoi Salome; "minä pelkään että hän kärsii puutetta. Suokoon Jumala että minä voisin auttaa häntä!"
Kiitollinen lapsi otti vastaan lahjan ilolla ja kiiruhti kotia äitinsä luo seurattuna vaalialtansa. Maria oli todellakin joutunut puutteesen, joka tuntui hänestä, verrattuna hänen entiseen ylölliseen elämäänsä kovin tukalalta. Hän istui synkkämielisenä ja ajatuksiinsa vaipuneena huoneessansa, kun David tuli juosten sisään ja ojensi hänelle hedelmät lapsellisella ilolla. Maria tempasi ne itsellensä ja söi ne kiiruusti. Hän ei näyttänyt niin iloiselta, kuin hänen pieni poikansa toivoi; oudoilla silmäyksillä tuijotti hän tämän päälle ja rupesi itkemään.
"Miksi itket, äitini?" sanoi lapsi. "Minä ajattelin, että sinä hymyileisit ja kiittäisit minua, niinkuin minä kiitän hyvää Salomea."
"Minä itken sentähden että minun sydämeni on murheellinen," vastasi Maria. "Minusta on tullut keppikerjäläinen ja minun lapseni elää toisten anteliaisuudesta. Kaikki mitä minulla oli, on riistetty ja ryövätty, minun ystäväni on hyljänneet minut, minun palvelijani ovat juosseet tiehensä, ja minä olen yksinäni ja kurja."
Tämä oli liiankin totta. Maria oli elänyt hyvästi ja ne, jotka mielellänsä olivat käyneet hänen kotonansa, kun siellä oli kaikellainen ylönpalttisuus, hylkäsivät hänet, kun hän ei enää voinut kestittää heitä. Hän oli ollut välinpitämätöin Sadokista ja hänen perheestänsä, ja vaikka hänen poikansa usein meni sinne, ei hän itse ollut astunut heidän kynnyksensä yli sen koomin, kun hän oli sieltä muuttanut. Nyt kun hän oli puutteessa, kielsi ylpeys häntä hakemasta ylös entisiä ystäviänsä ja milt'ei suuttumuksella oli hän ottanut vastaan heidän antimiansa, ainoat, mistä hän nyt voi elää. Kostonhimoinen Isak ja petollinen Ruben olivat auttaneet toisiansa häntä perinpohjin ryöstämisessä. Hän oli umpisilmin luottanut Rubenin rehellisyyteen ja tämä, joka siten sai tietää, missä hänen kalliin omaisuutensa oli talletettu, kiiruhti antamaan asian ilmi Isakille. Eipä viipynytkään kauan, kunnes joukko julmia seloteja mursivat hänen huoneesensa, ryöstivät, hävittivät ja veivät pois kaikki, mikä oli jostakin arvosta, erittäinkin ruokatavarat, ja menivät vasta sitten tiehensä, kun turhaan olivat nuuskineet koko huoneen löytääksensä sen omistajankin ja viedäksensä hänetkin Isakin luokse.
Mutta ei Maria yksistänsä kärsinyt tällaista puutetta; kurjuus oli yleinen ja ei rikkaammatkaan asujamet olleet säästetyt nälän kauhistuksilta. Mitta jauhoja punnittiin painollansa kultaa ja oli tuskin mistään saatavissa; kehnoimmat perkeet ostettiin mahdottomiin hintoihin ja pidettiin herkullisena ravintona. Kaikki nurmi ja kasvit, joita kaupungista voitiin koota käytettiin ruuaksi ja monta oli niitäkin, jotka öisin rohkenivat mennä muurien ulkopuolelle koettamaan hankkia itsellensä jotakin syötävää. Mutta romalaisten vimma kaupungin vastustamisesta oli nyt tukahduttanut kaikki heidän ihmiselliset tunteensa ja harvoin pääsi joku noista onnettomista pakoon kaupunkiin. Ne otettiin kiinni ja ristiin-naulittiin armotta heti muurien ulkopuolella ja niin monta ristipuuta oli lyhyen ajan sisään pystytetty, että ei enää ollut useampiin tarpeellisia puuaineita saatavana. Tätä petomaista julmuutta Titon puolelta ei voi millään tavalla puollustaa; hän oli luullut tällä ankaruudellaan voivansa peloittaa asujamia antautumaan, mutta hän erehtyi. Selotit kiihtyivät vielä ankarampaan raivoon sekä romalaisia, että niiden vielä hengissä olevia heimolaisia vastaan, jotka olivat joutuneet uhriksi rohkeudellensa koettaa hankkia itsellensä ruokavaroja muurien ulkopuolella. Antautumisen ajatusten sijaan keksi Giskalan Johan sotapetoksen, jonka kautta romalaisille tapahtui suuri vaurio, mutta jolla tuon onnettoman kaupungin hirveätä perikatoa joudutettiin.
Johan antoi nimittäin kaivaa miinoja sille paikalle, johon romalaiset olivat asettaneet raskaimmat heitto- ja murtokoneensa, ja viedä sinne joukon palavia aineita, näiden joukossa pikiä ja tulikiveä. Kun kaikki koneet olivat paikallansa ja piti pantaman käymään, antoi hän sytyttää kootut tuliaineet ja pian syöksyivät raskaat koneet palavaan syvyyteen. Romalaisen sotajoukon rohkeus masentui tästä onnettomuudesta, mutta Tito antoi kutsua kokoon sotaneuvoston, jossa päätettiin, että kaupunkia piti mitä ankarimmin piiritettämän ja asukkaat näljällä pakotettaman antautumaan. Päätös pantiinkin heti toimeen ja kolmen päivän perästä oli kaupunki ympäröity haudalla ja multavallilla. Naomi saattoi hyvin nähdä tätä työtä tehtävän ja hänen mieleensä johtui välttämättömästi Jesuksen sanat: "Sillä päivät tulevat sinulle, että vihollises saartavat sinun valkeilla ja ympäripiirittävät sinun ja ahdistavat sinun joka kulmalta" (Luuk. 19: 43) Tämä osa Jesuksen ennustuksesta alkoi nyt toteutua; ja sitten varmaan toteutuisi jatkokin: "Ja maahan tasoittavat sinun ja sinun lapses, jotka sinussa ovat, eikä jätä sinussa kiveä kiven päälle; ettes etsikkos aikaa tuntenut." (Luuk. 19: 44.)
NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Tämän ankaran piirityksen lähin seuraus oli, että nälkä kiihtyi hirvittävimpään määrään. Koko perhekuntia makasi kuolleina huoneissa ja joka haaralla nähtiin kaduilla kuolleita ja kuolevia. Ei kukaan heitä itkenyt, ei kukaan heitä haudannut. Ei mitään huutoa tahi ääntä kuulunut sillä noilla onnettomilla ei edes ollut enään voimia valittamiseenkaan; ainoa ääni, mikä häiritsi kuollon hiljaisuutta kaupungissa, oli ympäri kiertelevien rosvojen jyrinä, jotka mursivat auki huoneita ja etseivät ruokavaroja.
Sotamiehet yrittivät joku aika haudata kuolleita, koska pelkäsivät näiden maan päällä mätänemisen vaikuttavan ruttoa, mutta pian nousi kuolleiden luku liian suureksi ja he tyytyivät heittämään ruumiit muurien yli hautoihin ulkopuolella. Mutta tätäkään varovaisuutta ei kauan noudatettu ja koko kaupungin saastutti löyhkä mätänevistä ruumiista. Tie muureille oli nimenomaan täynnä kuolleita ihmisiä, mutta Johanin ja Simonin sotilaat eivät kamoksuneet tavata ruumiita kiiruhtaessansa epätoivon rohkeudella ja tylsämielisellä välinpitämättömyydellä määräpaikallensa.
Tähän aikaan tapahtui vielä rikos, mikä lisäsi Sionin syntein kauheata luetteloa. Ylimmäinen pappi Matthias murhattiin sen tekosyyn nojassa, että hän olisi pitänyt petollista kirjevaihtoa romalaisten kanssa ja tämän murhan julmuutta lisäsi se seikka, että kolme hänen poikaansa tapettiin isän silmäin alla. Tämä hirvittävä ilkityö herätti kansassa sellaisen vimman, että se päätti heittää pois niskoiltansa ikeen, jonka alla se niin kauan oli hiljaisuudessa huokaellut. Eräs mies Judas nimeltä pani toimeen kapinan, jolla tarkoitettiin yhden tornin antamista vihollisten valtaan. He tarjosivatkin sitä romalaisille, mutta ne olivat oppineet epäilemään sellaisia tarjomuksia ja eivät tahtoneet taipua niihin. Sillä aikaa ilmoitettiin kapinallisista Simonille, joka heti antoi ottaa kiini ja teloittaa Judaksen ja hänen kapinatoverinsa. Kansa saatiin täten luopumaan sellaisista yrityksistä, mutta tämän sijaan alkoivat taaskin ne monet karkaamiset kaupungista, joita ennenkin oli tapahtunut. Nälkä pakoitti heitä ylönkatsomaan jokaista vaaraa ja nämät eivät todellakaan olleet vähäisiä. Monet, jotka olivat ehtineet romalaiseen leiriin ja tulleet siellä Titon käskystä ystävällisesti vastaanotetuiksi, ahmasivat niin kiivaasti ruokaa, jota heille tarjottiin, että he siitä kuolivat, mutta useampain päälle karkasivat siellä täällä romalaiset sotamiehet, jotka elävänä halkasivat noiden onnettomain vatsan saadaksensa ne rahat ja kalliit kivet, joita heidän luultiin nielleen, ennenkuin lähtivät kaupungista.
Kun Tito sai tämän kuulla, antoi hän ankarasti kurittaa julmia sotamiehiänsä ja jyrkästi kieltää sellaisia ilkitöitä, mutta ylipäällikön silmät eivät ulottuneet kaikkialle, ja monta juutalaista tapettiin sittenkin hirveästi romalaisilta. Kurjuus Jerusalemissa eneni enenemistänsä. Muurein sisäpuolella raivosivat puolueet toisiansa vastaan, sitten kun eivät enään tarvinneet yhtyä romalaisia vastaan, jotka eivät nyt tehneet mitään hyökkäystä kaupunkiin, ja muurein ulkopuolella oli romalainen piirityslinja ja sotajoukko, joka piti kaupungin lujasti suljettuna. Ylhäisten Juutalaisten suviasunnot ja puutarhat olivat pannut maan tasalle ja niin oli hävitys kohdannut kaupungin koko ympäristöä, ettei enää voinut tuntea paikkoja, missä muinoin iloisia parvia oli ollut huvikävelyllä puiden siimeksessä. Jokapäiväiset uhrit olivat jo aikoja lakanneet, sillä uhrieläimiä ei enään ollut saatavissa. Koirat ja korppikotkat mässäsivät kaduilla ruumiista; joka haaralla näkyi autioita, puoleksi poltettuja huoneita, joidenka ovet ja akkunat olivat auki tahi viedyt pois, laipiotkin olivat pudonneet sisään ja suuria rakoja näkyi seinissä. Varjojen kaltaisina hiipivät hengissä olevat ympäri vaaleina ja riutuneina, sisään painuneilla kolkosti tuijottavilla silmillä hakien kehnointa ruokaa nälän sammuttamiseksi; kauheita rikoksia harjoitettiin ja ihmishengestä ei pidetty väliä, jos oli kysymys ryöstää itsellensä jotakin syötävää. Mutta kuinka syvälle vajonneita hengellisessä suhteessa olivatkin, tapahtui tähän aikaan seikka, joka kauhisti kaikkia.
Sekä Simonin että Johanin puoluella oli vakojia lähetettynä ympäri, joiden tuli tiedustella niitä ruokavaroja, joita mahdollisesti jossain vielä voisi löytyä, ja eräänä päivänä tuli petollinen Ruben Isakin luokse ja ilmaisi, että hän, käydessänsä Marian luona, jossa hän tätä nykyä harvoin oleskeli, oli tuntenut käryn ruoasta aivan kuin jos lihaa olisi paistettu. Isak otti moniaan miehen mukaansa ja kiiruhti sinne Rubenin seuraamana. Portti oli salvassa sisältäpäin, mutta antoi perään ryövärein lujista ponnistuksista ja he syöksivät kaikki huoneesen, missä Marialla hyvän vointinsa aikana oli tapana koota ympärilleen ystävänsä ja tuttavansa.
Se oli nyt tykkänänsä ryöstetty kaikista kalliista huonekaluista ja koristuksista jotka olivat viedyt pois tahi hävitetyt ryöstäviltä laumoilta, mutta permannolla keskellä suurta huonetta istui Maria itse. Kuinka hän nyt oli muuttunut! Hänen suloinen vartalonsa oli muuttunut eläväksi luurangoksi, hänen kauniit kasvonsa olivat kuihtuneet ja julman näljän kalvistamat; outo tuli säihkyi hänen silmistänsä ja poskilla hehkui punainen leimuava pilkku, osottaen kuumetautia ja hulluutta.
Kun Isak astui sisään, istui hän nojaten käsivartensa polviansa vasten ja peittäen kasvojansa käsillään. Hän ei ollut kuullut, tahi huomannut sitä jyrinätä, jota kutsumattomat vieraat olivat aikaansaaneet ja ei liikahtanut ennenkuin heidän askeleensa kuului kovalla marmorilaattialla. Silloin katsoi hän tuimasti ylös ja huomattuansa Isakin nousi hän äkkiä ylös ja huusi särkyneellä, kumealla äänellä:
"Ah, Isak, minun sulhaseni, tuletko vihdoinkin noutamaan morsiantasi? Minä olin kauniimpi entisinä onnellisimpina aikoina, koska ensin näit minun kaikessa loistossani ja rikkaudessani. Mutta nälkä ja surulliset mietteet ovat runnelleet kauneuden, jota ennen niin kovin ihantelit."
Isak ei vastannut mitään. Muisto toisista näyistä heräsi hänessä ja hänkin tuli liikutetuksi nähdessänsä sitä haaksirikkoa jonka Marian sekä sielu että ruumis oli kärsinyt.
"Sinä näet, Isak, etteivät huoneeni ole koristetut häitä varten," jatkoi Maria, seuraten omituista ajatuksenjuoksuansa; "kaikki minun kalliit huonekaluni ovat viedyt pois. Mutta", lisäsi hän kuiskaten ja laski kätensä hänen käsivarrellensa, "minä olen varustanut aterian, hää-aterian. Älä mainitse siitä tovereillesi, sillä se ei riitä kaikille. Minä olen syönyt ja kylläinen, mutta olen säästänyt lopun sinulle. Käyppä katsomaan!"
Hän veti tämän kanssansa vuoteen luokse huoneen nurkkaan ja kohotti yhtä kulmaa uutimista. Siinä makasi vuoteella pienen lapsen runneltu ruumis, joka oli paistettu valkealla; osa lihasta oli poisleikattu ja syöty.
Veren himoinen julma Isak otti inhon huudahduksella askeleen takaperin ja väristys kävi hänen voimakkaan ruumiinsa läpi sill'aikaa, kun veri hyytyi hänen seuralaistensa suonissa, jotka, halukkaat päästä osallisiksi luvattuun ateriaan, olivat seuranneet johtajansa perässä.
"Miksi sinä väriset?" huusi Maria tuimasti. "Onhan hänen äitinsäkin syönyt ja sinä et tahdo syödä? Väitätkö että olen murhannut kauniin, rakkaan poikani? Näitkö minun viimeisen kerran syleilevän häntä ja huomasitko, kuinka hänen siniset silmänsä hymyilivät minulle kyynelten alta? Minä pidin häntä puristettuna murtuvaan sydämeeni, mutta minussa asuva hornan henki kuristi hänet — minä sitä en tehnyt. Voi älä katso minuun tuollaisella inholla, perkelehän, joka niin kauan sieluani on vallinnut ja nälkä se oli, joka houkutteli minua, Isak. Parempi, että hänen äitinsä käsi otti hänestä hengen, kuin että hänen silmänsä näkisi hänen kiusaantuvan ja kuolevan nälkään!"
"Päästä minut, luonnoton peto ihmishaamussa," huusi Isak, riivaisten itsensä irti hänen kouristansa. "Päästä minut, taikka työnnän väkipuukon sydämeesi", jatkoi hän, kun Maria hullun voimalla riippui kiinni hänessä.
"Ooi, sehän olisikin suurin hyvänteko, jonka minulle voit osoittaa", vastasi onnetoin äiti. "Jumala ja ihmiset ovat ylönantaneet minut ja perkeleet ovat vallanneet saaliinsa. Kas tässä, työnnä vaan ja tee loppu kurjuudesta, jota en kauemmin enää voi kantaa."
Hän vajosi Isakin jalkain juureen, väsyneenä liikutuksesta. Isak kiiruhti menemään pois, mutta tultuansa ovelle, kääntyi hän takasin ja näki että kuolema jo oli satuttanut kätensä tuohon onnettomaan, joka hengetöinnä makasi pitkänänsä lattialla.
Kahtena päivänä oli Naomi turhaan odottanut suosikkiansa ja säästänyt häntä varten ne vähät ruokavarat, joita tämä joka päivä oli tottunut saamaan hänen kädestänsä. Mutta Davidia ei kuulunut ja koska hän oli poissa kolmannenkin päivän, rukoili tämä isäänsä menemään häntä katsomaan. Sadok oli jo saanut kuulla tuosta Marian huoneessa tapahtuneesta hirveästä tapauksesta, josta tieto pian oli levinnyt ympäri koko kaupunkia ja jokaisessa herättänyt kauhistusta, oli kuitenkin olevinansa tästä tietämätöin ja lupasi mennä Marian luokse katsomaan, kuinka hänen ja hänen poikansa laita oli. Takasin palattuansa ilmoitti hän tyttärellensä, että molemmat olivat kuolleet; mutta jotakin Sadokin äänessä ja muodossa sanoi Naomille, että kamala salaisuus lepäisi kaiken tämän alla, ja hän ei päästänyt isäänsä ennen, kuin tämä oli kertonut kaikki tietonsa noiden onnettomain kuolemasta. Naomin valtasi syvin suru ja kammo kuullessansa kertomusta; hän ei voinut muuta, kuin vuodattaa katkerimpia kyyneleitä säälistä onnetonta äitiä kohtaan, jota nälkä oli pakoittanut tähän hirveään tekoon, josta ihmiset eivät voineet häneltä tiliä vaatia, ja polvillansa rukoili Naomi Herraa, ettei hän sallisi hänen saada nähdä niin kamalata tapausta, kuin sitä, että joku hänen heimolaisistansa hänen silmäinsä alla kuolisi nälkään.
Olemme maininneet, että romalaiset toistaiseksi olivat luopuneet kaikista yrityksistä rynnätä muureille, mutta viimeisinä aikona olivat he kaivaneet miinoja muurin alle yhdelle kohtaa ja, huolimatta juutalaisten vastustamisesta, asettaneet tänne muutamia murtokoneita, jotka hellittämättä tekivät työtä. Samana yönä, kun yllä mainittu seikka tapahtui, murtui suuri kappale muuria kovalla jyrinällä ales ja romalaiset hyökkäsivät heti aukkoon tunkeaksensa sen läpi kaupunkiin. Mutta Giskalan Johan, joka tässä paikassa johti puolustusta, ei ollut toimetoinna; edeltäkäsin aavistaen mitä tapahtuman piti, oli hän teettänyt toisen muurin alesmurtuneen sisäpuolelle, ja tämä tukkesi nyt tien romalaisilta. Tito kiihoitti miehiänsä voittamaan tämänkin esteen ja eräs syrialainen Sabino nimeltä rupesi johtajaksi joukolle rohkeita sotureja, jotka kilpiensä suojassa hyökkäsivät aukkoon ja ylös toiselle muurille huolimatta siitä keihäs-, nuoli- ja kivisateesta, joka heitä kohtasi. Sabinollekin onnistui päästä muurille, mutta samassa hän kompastui ja kaatui ja putosi suin päin raivoisten vihollistensa sekaan, jotka ensi silmänräpäyksessä heittivät itsensä hänen päällensä ja tappoivat hänet. Hänen miehensä vetäysivät nyt takasin ja romalaiset jättivät tällä kertaa yrityksensä päästä tunkemaan tätä tietä kaupunkiin.
Mutta siitä aikomuksesta ei kumminkaan luovuttu ja pari päivää sen perästä päätti Marcello pimeänä yönä koettaa uudestansa. Hänen sydäntänsä kirveli nähdessänsä kaiken kurjuuden ja hän oli langeta epätoivoon ajatellessansa Naomia ja hänen tilaansa, vieläkö hän edes olisi elossakaan. Ainoa mahdollisuus pelastaa häntä oli että kaupunki niin pian kuin mahdollista joutuisi romalaisten valtaan ja sen tähden tahtoi hän koettaa parastansa tässä suhteessa. Kaksikymmentä valittua sotamiestä liittyi häneen ja seurattuna näiltä sekä urholliselta isältänsä onnistui hänelle hiipiä kaupunkiin aukon kautta, hyökätä vahdin päälle toisella muurilla ja sijoittaa sinne romalainen sotalippu. Marcello käski sitten torven soittajaa puhaltamaan merkin ja kun muut vahdit valleilla siitä huomasivat, että viholliset olivat heitä likellä, pakenivat he suin päin sieltä, ei aavistaen romalaisen joukon olevan niin pienen, kuin se todellakin oli.
Kun Tito kuuli torven äänen, ymmärsi hän että päälle karkaus oli onnistunut ja vahvalla joukolla kiiruhti hän heti paikalle sill'aikaa kuin yhä useampia romalaisia samosi sinne aina sitä mukaan kuin ennättivät järjestää itseänsä. Marcello ilmoitti Titolle juutalaisten paenneen ja että olisi syytä heti karata Antonia-linnaa vastaan, ennenkuin he olisivat toipuneet säikähdyksestänsä. Tito havaitsi esityksen viisaaksi ja antoi käskyn, että linnan päälle hyökättäisiin. Hämmästykseksensä huomasivat romalaiset sen olevan milt'ei tyhjän puolustajista ja melkein mitäkään tappiotta oli tämä tärkeä paikka pian heidän vallassansa. Mutta Tito ei suonut miehillensä mitään lepoa; juutalaiset sotamiehet olivat menneet temppeliin ja nyt oli kysymys saada sitäkin valtaansa. Täällä kohtasi romalaisia kumminkin innokas vastarinta ja kun kahakka oli kestänyt kymmenen tuntia suurella miestuholla kummaltakin puolelta, käski Tito sotamiehiänsä vetäytymään takasin Antonia-linnaan. Hän oli tyytyväinen saatuansa tämän varustuksen valtaansa ja kutsutti heti Marcellon luoksensa. Hän kiitti tätä hänen loistavasta urhoteostansa ja antoi hänelle luvan anoa joku palkinto sen edestä. Marcello anoi heti että Sadokin huone säästettäisiin, kun kaupunki lopullisesti oli valloitettu ja että kaikki jotka asuivat siinä, jätettäisiin rauhaan. Tito myönsi heti hänen pyyntönsä ja ankarin käsky annettiin koko romalaiselle sotajoukolle, ettei kukaan saisi tehdä väkivaltaa Sadokin perhettä tahi huonetta vastaan, jonka asema tarkoin selitettiin.
Se oli alkupuoli heinäkuuta, jolloin Antonia-linna joutui romalaisten käsiin. Tito tahtoi vielä kerran tehdä koetuksen saadaksensa juutalaiset antautumaan, sillä hän tahtoi säästää temppeliä, missä he nyt olivat suljetut. Hän käski Josephoa puhumaan heidän kanssansa ja tämä teki tehtävänsä niin hyvin, että hänen vakuuttavat sanansa vaikuttivat moneen. Mutta, kun Johan näki tämän, joutui hän vimmaan ja selitti, etteivät romalaiset ikänänsä saisi temppeliä valtaansa, sillä Herra Sebaoth olisi itse suojeleva sitä ja hukuttava kansansa viholliset. Samassa antoi hän käskyn ottaa kiinni Josephon ja joukko rohkeita juutalaisia kiiruhtivatkin ulos täyttämään käskyä; mutta Josepho onnistui pääsemään heidän käsistänsä ja pelastaa itsensä romalaisen etuvartialinjan taakse.
Kun Tito havaitsi, ett'ei hän laisinkaan voinut vaikuttaa kovapintaisiin juutalaisiin, antoi hän käskyn hajoittaa maan tasalle suurin osa valloitetusta linnasta ja tehdä leveä tie sen kautta, niin että koko romalainen sotajoukko voisi astua sitä myöten kukkulalle, missä linna oli. Tämä tapahtuikin heti ja seitsemän päivän perästä oli tie valmis, jonka jälkeen valleja tehtiin neljään erikohtaan ulkopuolisen temppelipihan vastapäätä.
Kaikille olisi nyt pitänyt olla selvä, että temppelin häviö oli välttämätöin, mutta vielä oli muutamia, jotka tästä epäilivät ja odottivat Herralta apua ja näiden joukossa oli sekä Sadok että Javanikin. Kumpikin viettivät he aikansa temppelin muurein sisäpuolella, esimerkillänsä kehoittaen sotilaita rohkeasti kestämään viimeiseen asti. Öiksi palasi Sadok kotiansa hoitamaan sairasta vaimoansa ja silloin koetti hän aina lohduttaa ja ilahuttaa häntä voiton toiveilla, jonka Herra pian antaisi kansallensa heidän vihollisistansa. Mutta Salomen kanssa oli tällä ajalla suuri muutos tapahtunut. Hänen ruumiinsa voimat olivat yhäti vähenneet, mutta hänen sielunsa oli vähitellen irtautunut kaikista siteistä. Kuolemanpelko oli kadonnut ja hän odotti ilolla ja toivolla sitä päivää, jona Herra, jolle hän oli antanut koko sydämensä, päästäisi hänet vapaaksi tomumajastansa. Suurin ilo oli Naomille kuitenkin äitinsä vakaasta päätöksestä ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa tunnustaa uskonsa Jesukseen. Monta kertaa oli Naomia vaivannut ja peljästyttänyt, että äitinsä oli näyttäinyt araksi ja epäileväiseksi tässä kohdassa ja hän oli huutanut Herralle, että hän antaisi Salomelle rohkeutta julkisesti tunnustamaan hänen nimeänsä, ennenkuin tätä kutsuttaisiin hänen tuomioistuimensa eteen. Naomin rukous oli kuultu ja hänen ilonsa sanomatoin.
Eräänä iltana kun Sadok tuli kotia ja, istuen Salomen vuoteen vieressä, kertoi hänelle toivojansa kaupungin pelastuksesta, silmäili tämä häntä surullisilla katsannoilla.
"Oi, Sadok", sanoi hän, "älä puhu minulle pelastuksesta. Meillä ei ole muu, kuin perikato odotettavana ja muutaman päivän ylöslykkäys ei merkitse mitään. Sitä ennen toivon kumminkin olevani muuttanut siihen maahan, jossa ei enää ole surua, ei itkua, eikä kuolemata."
"Nyt täydyn minä pyytää sinua, ettet siitä puhuisi. En voi kestää ajatusta, että me eroaisimme, vaikka minä näen eron lähestyvän ja en suinkaan kadehdi sinulta vapautusta siitä tuskasta ja kurjuudesta, joka meitä tätä nykyä painaa, mutta joka pian on muuttuva voittoriemuksi."
"Ei, Sadok, siihen kuluu kauan, sillä nyt on Israelin hädän ja hajoamisen aika, josta kaikki meidän pyhät profetat ovat ennustaneet."
"Kuka sinua on saattanut niin ajattelemaan, Salome? Pelkäämpä, että Naomin typerät haaveksimiset ja toivomiset ovat tarttuneet sinunkin. Sinulla oli ennen tapana myöntää minulla olevan oikein, kun puhelin sinulle tulevasta Messiaksesta ja kaikki merkit viittaavat, että hän nyt on tuleva. Meidän maamme on poljettu muukalaisilta, ja meidän kansamme on vajonnut syvimpään kurjuuteen. Nyt, nyt juuri, on aika tullut, että ylimmäisen enkelin torvi on soiva pilvissä ja ilmoittava, että se joka hallitsee korkeudessa, tulee auttamaan ja vapauttamaan kansaansa. Salome, minä odotan häntä joka päivä ja yöllä kuultelen minä joka ääntä ja katselen synkkiin pilviin, nähdäkseni ensimmäisen säteen siitä suuresta valkeudesta joka ilmaisee hänen tuloansa."
"O, Sadok, jos mielestäsi voisit karkoittaa nämät uneksemiset ja että sinun silmäsi avaantuisi näkemään meidän kansamme todellista tilaa! Me olemme todellakin rikokselliset. Raskas syntivelka painaa Abrahamin jälkeläisiä. Sadok, minä kauhistun itsekin sanojani, mutta totuus on julkaistava. Minä tiedän, että ei muu, kuin Kristuksen veri voi puhdistaa sitä kansaa joka sokeudessansa huusi: 'Hänen verensä tulkoon meidän ja meidän lastemme päälle'."
"Salome", huudahti Sadok ja säpsähti, "olenko voinut kuulla oikein?
Mitä tarkoitatkaan?"
"Älä katso niin ankarasti minuun Sadok-kulta", vastasi Salome vavisten. Älä kiroa kuolevata vaimoasi, vaikka hän tunnustaa sinulle, että koko hänen toivonsa nojautuu ainoastaan Nazarethiläisen Jesuksen ansioon ja kuolemaan. Hänen sovittavassa veressä on minulla syntein anteeksi saaminen ja hänen haltuunsa tahdon minä käskeä sieluni, sillä hän on minun lunastanut".
"Ja minä elän kuullakseni tämän selityksen omalta vaimoltani!" huusi Sadok kiivaasti. "Oi minun isäni Jumala, minun surujeni mitta on nyt täytetty. Salome, Salome! tämäkö sinulta, sinulta joka aina olet kulkenut rinnallani ja et koskaan tähän asti ole pettänyt toivojani. Minä luulin, isä Abrahamin puhtaan uskon olevan turvasi näillä viimeisillä päivilläsi maan päällä, ja että me kerran samassa uskossa kohdattaisiin hänen helmassansa. Missä on nyt toivoni? Sinä olet hyljännyt Herran, kumartaaksesi ihmistä ja kiinnittänyt vanhan uskosi ristiinnaulittuun petturiin."
Salome vapisi ankarasti. Hän oli odottanut, että Sadok kiivastuisi kuultuaan hänen tunnustuksensa, että hän uskoi Jesukseen ja sen vuoksi oli hän viivyttänyt sitä päivä päivältä, mutta hän ei voinut kuvitella sellaista suruun puhkeamista ja se riisti häneltä melkein kaiken rohkeuden jatkamaan. Hän katseli miehensä levottomia kasvoja ja rukoili hiljaa voimaa tässä tukalassa silmänräpäyksessä. Hänen rukouksensa tuli kuulluksi ja ottaen Sadokia kädestä sellaisella voimalla, kuin jos hän olisi peljännyt tämän menevän luotansa, lausui hän:
"Sadok, minä olen rakastanut sinua niin palavalla rakkaudella, kuin sinun sanomatoin helleytesi minua kohtaan kyllä on ansainnut. Elämäni määränä olen pitänyt olla sinulle mieliksi ja minä pelkään, että minä monta kertaa olen enemmän ajatellut olla sinulle mieluinen, kuin Herralle. Voitko siis uskoa minun kevytmielisesti omistaneen mietteitä, jotka sotivat sinun uskoasi vastaan? Minä olen kauan taistellut sitä vakutusta vastaan, joka jo kuukausia on tunkenut päälleni; mutta Herra on minua voimakkaampi.
"Hän ei suvainnut minun kauemmin harhailla erehdyksissä ja uskottomuudessa vaan vähitellen hälvensi hän ne epäuskon pilvet, jotka sieluani pimittivät ja osoitti minulle pelastuksen tien poikansa Jesuksen Kristuksen kautta. Minä en voinut sulkea silmiäni evankeliumin kirkkaalta valolta, jonka Jumalan henki minulle ilmaisi. Yhtä helposti olisin voinut katsella kirkasta taivasta puoli päivällä, näkemättä aurinkoa, kuin kuulla ja lukea Jesuksen historiaa, eikä huomata hänen olleen Jumalan pojan, Davidin luvatun siemenen."
Sadok ei vastannut; häntä kamoksutti näyttää tunteitansa ja hän salli
Salomen jatkaa:
"Se oli Jumalan sana, kirjoitettu palvelijoiltansa ja annettu hänen lapsillensa kaikista ikäkausista vakuutukseksi ja lohdutukseksi, joka vaikutti tämän muutoksen minun sielussani. Ja nyt, Sadok, kuultele rukoustani; se on viimeinen täällä maailmassa, jonka enään lausun sinulle; älä anna sen tulla ensimmäiseksi, jonka koskaan vielä olet kieltänyt. Herran meidän Jumalamme nimessä pyydän sinua lukemaan evankeliumia, kuultelemaan kaikkia, mitä Naomi on minulle kertonut ja ennen kaikkia rukoilemaan Jumalata, että hän armollisesti tahtoisi valaista sinun järkesi käsittämään ja vastaan ottamaan totuutta. Silloin tiedän minä, että sinä Jesuksessa Nazarethista tulet näkemään luvatun Messiaksen, joka oli kasvava niinkuin juuri ja vesa kuivasta maasta, ja sinä tulet huomaamaan propheta Elian tarkoittaneen juuri häntä, kuvaellessansa tätä kaikilta ylön-katsotuksi ja hyljätyksi, täynänsä kipua ja vaivaa. Oi, jos vaan voisit uskoa, että hän tuli lyödyksi meidän synteimme tähden ja hosutuksi meidän pahain tekomme tähden, niin löytäisit levon sielullesi ja sinä täytettäisiin ilolla. Lupaa minulle täyttäväsi rukoukseni! Minä olen liian heikko puhumaan sinulle niin, kuin minä toivoisin."
Sadok tuli liikutetuksi hänen yksivakaisuudestansa ja kävi hämillensä siitä rohkeudesta ja voimasta, joka häntä elähytti.
"Mikä se on sitten tässä uudessa opissa", sanoi hän, "joka niin hurmaavalla voimalla valtaa tunnustajiansa? Naomi on aina ollut reipas, innostunut tyttö, mutta minä luulin, että sinulla, Salome, olisi tyynempi luonto. Miksi et kääntynyt minun puoleeni, kun nämät epäilykset ensiksi alkoivat ahdistaa sinua. Minä olisin kumonnut ne ja saattanut sinut takasin entiseen luottamukseesi ja uskoosi meidän pyhään oppiimme?"
"Minä pelkäsin sinun vihaasi, Sadok, sillä minä tiesin mininkä määrään sinä moitit evankeliumin oppia. Mutta minä tiedustelin lakia ja prophetoita ja tutkin kirjoituksia hartaasti rukoillen ja kaikkialla huomasin minä, että ne kaikki puhuivat kärsivästä Messiaksesta. Ja tämä Messias on tullut Jesuksessa. Hän kutsui kaikkia luoksensa ollessansa vielä maan päällä; nyt kutsuu hän heitä pyhän sanansa kautta. Etkö tahdo tulla? Etkö tahdo lukea ja kuulla hänen pyhää sanaansa, rakas Sadokini?"
"Älkäämme puhuko nyt pitemmältä", vastasi hän hellästi. "Sinä olet niin väsynyt ja heikko, että tarvitset lepoa. Minä lupaan sinulle lukevani sitä, mitä sinä nimität ilmoitetuksi sanaksi, minä tiedän Naomilla olevan jäljennöksen siitä ja minä tulen tarkasti lukemaan sen, en tullakseni vakutetuksi sen sisälläpidon totuudesta, vaan voidakseni paremmin paljastaa sen viat ja vaillinaisuudet."
"Kiitoksia, rakas Sadok lupauksestasi. Lue sitä vaan, niin on selvä järkesi ja terävä älysi pian huomaava sen totuuden. Tunnen itseni onnellisemmaksi kuin pitkään aikaan olen ollut, sillä nyt olen saanut lausua sinulle sieluni sisimmät tunteet ja minulla on kipene toivoa, että sinä vihdoinkin käsität ja suostut niihin."
Sadok lähti huoneesta ja meni heti tyttärensä luokse, jonka tapasi lukemassa pyhää kirjaa. Hän pani sen säikähtyneenä syrjään isänsä tullessa, mutta suuresti hän riemastui, kun tämä kertoi keskustelunsa äidin kanssa ja sinne tulemisensa tarkoituksen. Naomi sai tosin nuhteita siitä osasta, kuin hänellä oli ollut äitinsä uskonmuuttamiseen, mutta nämät otti hän vastaan nöyryydellä ja hiljaisella ilolla. Hän pyysi Sadokilta anteeksi, että tässä ainoassa suhteessa ehdollisesti oli ollut tottelematon, mutta hän rohkeni samalla kertaa muistuttaa velvollisuudestansa enemmän totella Herran sanaa, kuin ihmisten.
Sadok ei vihastunut hänen rohkeudestansa, eikä kieltänytkään häntä vast'edes puhumasta äitinsä kanssa tästä asiasta. Hän huomasi molempienkin uskon olevan lujan ja järkähtämättömän, ja luontonsa ei ollut sellainen, että hänellä olisi ollut huvia ankarasta menettelemisestä. Hän otti perkamenttikääryn ja Naomi näki ilolla että hän ennen poismenoansa kätki sen vaatteensa laskokseen. Hän kiiruhti äitinsä luokse tämän kanssa riemuitsemaan siitä onnellisesta päätöksestä, jonka tämä kauan peljätty keskustelu oli saanut ja rukoilemaan että Herra siunaisi kalliin sanansa vaikuttamaan isänkin sydämeen.
VIIDESKOLMATTA LUKU.
Romalaiset olivat nyt tykkänänsä saaneet valtaansa Antonia-linnan ja he omistivat koko paikan linnan ja temppelin välillä. Komea, ylirakennettu katto-käytävä yhdisti kummankin rakennuksen ja teki jonkunmoisen sillan niiden välillä, jonka juutalaiset päättivät hävittää, ettei vihollinen voisi käyttää sitä hyväksensä näiden turmioksi. He sytyttivät sentähden tämän tuleen ja vähän perästä oli koko kaunis pylväskäytävä savuavana rauniona. Temppelin muureilta katselivat juutalaiset tyynesti tätä hävitystä ja toivoivat nyt olevansa romalaisia vastaan turvassa vahvan temppelipihan sisäpuolella. Mutta ylt'ympäri läntisen muurin sisäpuolta, joka näytti olevan vihollisilta enemmästi uhattu johti myöskin katollinen käytävä, jonka katto oli kallellansa ulommaisen temppelipihan puoleen. Tässä päätti Johan valmistaa romalaisille kuolemata ja turmiota, jos he uskalsivat muurilta ales katolle tullaksensa sieltä pihaan. Hän antoi täyttää aukon pylväskäytävän orsikerran ja ullakon välillä kuivilla puilla, sekä muilla palavilla aineilla, jonka perästä hän käski miehensä vetäytymään takaperin muurista, ikäänkuin he, väsyneinä sodasta, ei kauemmin olisi voineet tehdä vastarintaa. Romalaiset näkivät heidän pakenevan ja joukko rohkeita sotilaita toivat heti esille tikapuita, kiipesivät muuria myöten ylös ja juoksivat ales katolle huolimatta tovereinsa ja päälliköidensä varoittavista kielloista.
Niin pian kun Johan älysi viekkautensa onnistuneen, käski hän että palavat aineet katon alla useammasta kohdasta sytytettäisiin ja äkkiä näkivät romalaiset itsensä ympäröityksi liekeiltä ja savulta. Epätoivon vallassa kiiruhti monet muurille takasin ja hyökkäsivät tikapuita myöten ylös, jotka katkesivat painon alla, ja jolloin ne, jotka olivat kokeneet pelastaa itseänsä tätä tietä, musertuivat kivikadulla muurin juuressa. Toiset heittivät itsensä ales pihalle mutta juutalaiset, jotka nyt olivat kokoontuneet tähän paikkaan kävivät heidän päällensä ja tappoivat heidät heti. Tito näki soturinsa perikadon, mutta ei voinut pelastaa heitä ja vihamielisenä hurjia juutalaisia kohtaan käski hän kiiruhtamaan piiritystyötä mitä suurimmalla innolla.
Elokuun kahdeksantena päivänä oli sotajoukot saaneet valmiiksi multavallit ja Tito antoi heti asettaa muurinmurtajat temppelin pohjaispuolista kalteria vastaan. Kuusi päivää työskentelivät he alinomaa, mutta muurien vahvuus teki kaikki yritykset turhaksi. Koetus tehdä miinoja pohjoispuolisen portin alle ei myöskään onnistunut, eikä muuta keinoa ollut jäljellä, kuin pystyttää tikapuut ja koettaa hyökkäämällä valloittaa muureja. Juutalaiset olivat hiljaa kunnes päällekarkaajat olivat ennättäneet muurien korkeammalle harjalle, jolloin he hyökkäsivät esille miehissä ja heittivät ales tikapuut, jotka kaatuessansa musersivat romalaiset sotamiehet. Se oli verinen päivä sekä päälle karkaaville, että ahdistetuille, mutta viime mainitut saivat kumminkin voiton ja kun muurit olivat puhdistetut vihollisista, päättivät he etsiä hetkeksi lepoa tuon väsyttävän työn perästä, joka seuraavana aamuna taasen oli alkava.
Tämä päivä oli Naomillekin ollut raskas ja surullinen. Tullessansa aamusella äitinsä huoneesen, luuli hän näkevänsä huomattavan muutoksen tämän kasvoissa ja Deborah vahvisti hänen luuloansa, ettei Salomella enään ollut monta päivää, kentiesi ei monta tuntiakaan elettävänä. Sadok oli hänen luonansa siihen asti, kunnes Javani lähetti kutsumaan häntä nopeasti tulemaan temppeliin ja vastahakoisesti jätti hän paikkansa Salomen rinnalla. Naomi jäi hiljaa istumaan ja, huomasi ahdistetulla sydämellä, kuinka joka ryske ja huuto, joka taistelevien puolelta tunki äidin korviin, saattoi hänen heikkoa ruumistansa vavahtelemaan sill'aikaa, kun hänen kätensä oli tuskallisesti yhteenväännettyinä ja hänen silmänsä käännetyt ylöspäin, ikäänkuin olisi hän sieltä etsinyt voimaa ja lohdutusta.
Puolen päivän aikana palasivat Sadok ja Javani kuulustamaan, miten sairas voi, mutta he eivät saattaneet kauan olla hänen luonansa ja Naomi oli taaskin yksin äitinsä luona. Nämät oli puhuneet päivän pitkään vaan vähäsen; kauhea kuumuus, jota ei tuulen puuskakaan laimentanut uuvutti häntä ja pusersi hien hänen kalpeilta ohimoisiltansa. Mutta iltasella auringon jo lasketessa, ja kun elähdyttävä tuuli puhalsi kaupungin halki, näytti hän saavan taaskin voimia ja suloisella hymyllä kääntyi hän Naomin puoleen.
"Näetkös, ehtoo joutuu", lausui hän hiljaa, "ja Herralle olkoon ylistys, että minunkin elonpäiväni loppu lähestyy. Minä saan mennä kotia sen luokse, joka ei heitä ulos ketään, jotka hänen luoksensa tulevat. Älä itke, Naomi, minä olen niin sanomattoman onnellinen. Ainoa, mikä minua nyt surettaa, on ajatus kuinka sinulle sitten käynee, ja huoli isäsi ja veljesi sieluntilasta. Mutta nämätkin huolet tahdon heittää sen päälle, joka pitää murheen meistä. Minä toivon ja luulen, että hän on kuullut rukoukseni; hän tulee myöskin antamaan minulle armon loppuun asti olla hänelle uskollinen luottamuksessa ja uskoni tunnustuksessa".
"Niin niin, hän kyllä tekee", lausui Naomi vakutuksella. "Ja jos epäilyksesi tulivatkin takasin, niin muista, ettei meidän toivomme autuudesta riipu uskomme lujuudesta, vaan siitä, mitä Jesus on meille, ja mitä hän on tehnyt edestämme. Jumala on hurskas ja oikea, eikä voi rikkoa lupaustansa; ei kenenkään niistä, jotka tulevat hänen luoksensa ainoan Pojan nimessä, pidä hukkuman".
"Minä tiedän sen ja tähän lupaukseen minä luotan. Minä olen halpa syntinen, mutta Herra Jesus on pessyt minut puhtaaksi veressänsä ja kuka silloin on se, joka tahtoisi kantaa päälleni ja tuomita. Oi että Sadok ja Javanikin olisivat löytäneet tämän varman jalansian, kun kaikki tässä maailmassa hukkuu!"
"Herra antakoon sen! Suokoon hän armon aikaa näille meidän rakkaillemme, että he voisivat miettiä mitä heidän rauhaansa sopii. Minä vapisen joka hetki heidän henkensä puolesta niin kauan kun tämä verinen piiritys kestää; kuinka helposti voisi tapahtua, että he äkillisesti kutsutaan pois tekemään tiliä ennenkun vielä ovat oppineet Herraa tuntemaan!"
"Niin se on hirveä ajatus. Ja mikä on oleva heidän osansa, kun romalaiset saavat käsiinsä kaupungin? Ehkä lyödään he maahan, ehkä viedään he orjina pois maahan, jossa Herran nimi vielä ei ole tunnettu. Oi, minun täytyy karkottaa nämät kauheat ajatukset, sillä ne vihlovat minun sydäntäni. Ota harppusi, Naomi, ja laula minulle. Minä olen kovin väsyksissä ja tämä päivä on ollut niin pitkä, niin pitkä.
"Ihmettelempä, miksi ei isäsi vielä ole palannut; sodan melske näyttää lakanneen sillaikaa kun me olemme puhelleet."
Salomella oli oikein. Sota oli lakannut, mutta muu seikka estikin Sadokin palajamista. Kun hän ja Javani olivat aikeissa jättää temppeli palataksensa kotiinsa, kiinnittyi heidän huomionsa erääsen kirkkaaseen tuli patsaaseen, joka kohosi ylös siltä haaralta kaupunkia, missä suuri vankihuone oli. He pysähtyivät silmänräpäyksessä ja saivat pian sen vakutuksen että tuli raivosi vankihuoneessa, johon sen luultavasti oli sytyttäneet jotkut kapinallisista. Javani keräsi äkkiä miehiänsä ja pyysi isäänsä palajamaan kotia ilman hänettä.
"Minun täytyy joutua vankihuoneelle", sanoi hän; "siellä on eräs, joka ei saa hukkua".
"Kestä puhut, Javani? Ovathan jo meidän jaloimmat miehemme viety sieltä kuolemaan? Mutta olkootpa kuka tahansa; minä seuraan sinua koettamaan pelastaa häntä kauheasta kuolemasta."
"Käydään sitten isäni; älkäämme viivytelkö vähäistäkään aikaa, niin tulet näkemään jonkun, jota et enään luullut tapaavasi maan päällä. Theophilo on salvattu tuonne ja me tahdomme pelastaa hänet!"
"Theophilo elää! Oi kiiruhtakaamme!" huusi Sadok innossansa. He kiiruhtivat katujen kautta seurattuina miehiltänsä ja pääsivät pian vankihuoneen luokse, jonka selotit olivat sytyttäneet tuleen sittenkuin turhaan olivat koettaneet murtaa portit ja pelastaa moniaita toveriansa, jotka Simonin käskystä olivat tänne suljetut. Alahalla kadulla oli ankara taistelu Johanin ja Simonin puoluelaisten välillä, joista edelliset tahtoivat auttaa ulos ystäviänsä sillä välin kun toiset kokivat estää sitä tapahtumasta.
Savu ja ryske palavasta rakennuksesta, hurjat kuoleman huudot niiltä onnettomilta, jotka olivat palamaisillansa sisällä ja ottelu kadulla, missä tuota mieletöntä sotaa taisteltiin, kaikki yhdistyi matkaan saattamaan huomattavaa meteliä ja hämmennystä.
Javani oli suuresti rohkea ja päätöksissänsä pikainen. Keräten miehensä ympärilleen hyökkäsi hän taistelevien keskelle, raivasi tieltään kaikki, kutka teki hänelle vastarintaa ja onnistui päästä pienenläntiselle portille, joka oli vankihuoneen muurissa. Sadokin ihmeeksi otti hän lakkaristansa avaimen, aukasi portin ja kiiruhti sitten pihan yli vankihuoneesen huolimatta tulesta ja savusta, mikä tuprusi häntä vastaan. Sadok seurasi häntä pelkäämättä ja he pysähtyivät pian kammion ovelle, jonka Javani myöskin aukasi. Sisällä makasi Theophilo olkivuoteella kädet vastakkain ja tyyni levollisuus kalpeilla kasvoillansa. Kun ovi avattiin, loi hän katseensa sinnepäin ja samassa silmänräpäyksessä, kun hän kummaksensa oli tuntenut Sadokin, makasi hän likistettynä tämän syliin.
"Tule, isäni," sanoi Javani maltittomasti, "täällä ei ole aikaa helleyden osoituksiin eikä selityksiin. Tuli lähenee ja meidän täytyy kiiruhtaa, ettei paluumatka meiltä sulkeentuisi."
Sadokin avulla nousi Theophilo ylös ja kaikki kolme jättivät kammion. Juuri kun olivat päässeet ulos pihalle, kaatuivat vankihuoneen portit suurella rytinällä ja koko joukko syöksi kadulta vankihuoneesen. Siinä sekamelskassa, joka nyt syntyi onnistui ystävillemme kenenkään huomaamatta hiipiä sieltä pois ja niin sukkelaan kuin Theophilo jaksoi astua, kiiruhtivat he eteenpäin kaduilla ennättääksensä Sadokin kotia.
Siellä oli Theophilolla tilaisuus nähdä, minkä hävityksen piiritys oli matkaansaattanut kaupungissa. Javani oli käydessään häntä vankihuoneessa tervehtimässä kertonut sodan vaiheista, mutta ei Theophilo koskaan ollut ajatuksissansa voinut kuvitella, mitä hän nyt todellisuudessa näki. Innolla kysyi hän Salomesta ja Naomista ja sai suureksi murheeksensa kuulla että tuon edellisen elonhetket pian olivat lasketut. Sadok ei ollut arvannut vielä että Salomella samoin kuin Naomillakin oli tieto Theophilon salaisesta pelastuksesta, jonka Javani oli pannut toimeen palauttaaksensa, jos mahdollista, serkkuansa hänen erehdyksistänsä. Nyt sai hän tietää tämän kuin myöskin, että Javani oli pukenut Theophilon vaatteet erään surmatun marttiran päälle, joten sekä hänen pyövelinsä, että sukulaisensa huomio johdatettiin väärälle suunnalle. Javani oli sitten käynyt tervehtimässä häntä miltei joka päivä vankihuoneessa, vienyt hänelle ruokaa ja koettanut vaikuttaa hänen uskontoonsa, mutta siinä oli kaikki hänen kokeensa mennyt turhaan ja vaikka se oli häntä suututtanut ei hän kuitenkaan voinut olla ihmettelemättä serkkunsa järkähtämättömyyttä. Vaikka Javanilla viime aikoina oli ollut paljon puuhaa, oli hän kuitenkin pitänyt huolta ettei Theophilo kärsisi puutetta vankihuoneessa ja usein oli hän itse ollut syömättä voidaksensa säästetyllä ruo'alla yllä pitää Theophilon henkeä. Yhä toivoi hän vielä että tämä luopuisi uskostansa ja hän ei suonut tämän kuolevan hyljättynä petturina isäinsä uskolle. Kun Theophilo seuraajinensa oli ennättynyt Sadokin huoneesen ja päässyt ovesta sisään, kohtasi heitä ensiksi vanha Deborah, joka luuli ensin näkevänsä aaveen, eikä voinut toipua säikähdyksestänsä ennen kuin Theophilo ystävällisesti oli puhutellut häntä. Hänen säikähdyksensä muuttui nyt yhtä kiihkoiseksi riemuksi ja Javanilla oli täysi tekeminen saada sen innokkaita osoituksia hillityksi.
Hiljaa astui Theophilo sitten huoneesen, jossa Salome makasi ja jossa viimeiset säveleet Naomin laulusta vielä värähtelivät. Hän meni sairaan vuoteen viereen ja syvästi liikutettuna nähdessänsä, mitkä jäljet tauti ja kärsimiset olivat jättäneet hänen kasvoillensa, laski hän vuoteen viereen polvillensa. Salome katseli häntä silmänräpäyksen ikäänkuin ihmetellen, kuka tämä olisi, mutta kerrassansa valkeni hänen katsantonsa ja hän tunsi Javanin. Sanomattomalla ilolla ojensi hän tälle kätensä ja kuulteli tarkastuksella Sadokin kertomusta päivän viimeisistä tapauksista. Hän tuli suuresti liikutetuksi Javanin alttiiksi antavasta huolen pidosta serkustansa ja silmäyksellä, joka ilmaisi puhtainta iloa katsahti hän poikaansa. Mutta hetken perästä antoi hän merkin, että hän tahtoi levätä, ja kaikki erkanivat hänen luotansa paitsi Sadok, joka jäi hiljaa istumaan hänen vuoteensa viereen.
Theophilolla ja Naomilla oli paljon keskusteltavaa. Theophiloa ilahutti kuulla Klaudian hurskaasta nöyryydestä ja vahvasta uskosta. Hän näki nyt että Herra oli johdattanut kaikki parhain päin ja kääntänyt onnettomuudenkin onneksi, koska Theophilon luultu kuolema oli vaan pakoittanut Klaudiata lähemmäksi Herraa. Heidän tästä vielä puhellessa tuli sana, joka vaati heitä Salomen luokse ja he kiiruhtivat noudattamaan sitä. He tapasivat Sadokin ja Javanin hänen luonansa ja ensi katsannolla sairaaseen kävi selväksi, että kuolema jo oli laskenut kätensä hänen päällensä.
"Minä olen kutsuttanut teitä kaikkia", sanoi hän heikolla äänellä, "sanoakseni teille jäähyväissanan. Sinua Theophilo minä kiitän sen edestä, että esimerkilläsi ohjasit ja vahvistit minua siinä uskossa, jossa nyt kuolen autuaana. Siunatkoon sinua Herra taivaassansa ja täällä maan päällä. Tässä Jumalan ja niiden läsnä ollessa, jotka ovat minulle kaikista kalliimmat, tunnustan minä että Jesus Natzarethista on se luvattu Messias ja minun sekä kaikkein ihmisten vapahtaja. Oi minun rakas puolisoni ja sinä minun poikani, kääntykäät hänen puoleensa. Hän tulee pelastamaan ja vapahtamaan teitä nyt kun pahat päivät ovat tulleet kaupunkimme yli."
"Äiti", huudahti Javani, joka ei kauemmin voinut vaijeta; "lakkaa, äläkä anna viimeisen sanasi olla sadatus. Älä puhu Nazarenilaisesta, tahi salli minun mennä, ennenkuin unohdan rakkauteni ja nöyryyteni sinuun Jumalan kunnian puolustamisen tähden."
"Javani, Javani oletko niin juurtunut vale-luuloihin? Niin kauan kun hengin, en saata olla puhumatta mitä Jesus on tehnyt sinun ja minun edestäni; suokoon Jumala, että ääneni voisi tunkea sydämmesi sisimpään. Etkö tahdo viipyä kuulemaan todistustani? Hyvästi poikani, olkoon se vapahtaja, jota ylönkatsot sinulle armollinen ja johtakoon sinua mietiskelemään."
Javani tarttui käteen, jonka äitinsä hänelle ojensi ja suuteli helleydellä hänen poskeansa, jonka perästä hän riensi ulos.
"Hän on poissa ja Herra häntä auttakoon" lausui Salome huoaten. "Sinä, Sadok, olet vähemmin ankara. Minä näen, että mielesi alkaa pehmitä. Älä väitä sitä; älä riistä minulta toivoa, joka tekee minut niin iloiseksi. Kun olen kuollut, tulet muistamaan, mitä minä olen sinulle sanonut ja tunnustamaan, että se oli totta." Taaskin vaikeni hän hetkeksi, saadaksensa voimia. Sitten jatkoi hän heikommalla äänellä:
"Naomi, lapseni, tule tänne vastaanottamaan siunaukseni!"
Naomi lankesi polvillensa ja nojaten päätänsä äidin vuoteeseen koki hän pidättää itkuansa, kun Salome laski kätensä hänen päänsä päälle ja sanoi:
"Isäimme Abrahamin, Isakin ja Jakobin Jumala siunatkoon sinua, Naomini, ja varjelkoon sinua kaikilla teilläsi. Palkitkoon hän satakertaisesti sen mitä olet minulle tehnyt. Tehköön hän sinut välikappaleeksi isäsikin sielun pelastamiseen niinkuin sinä olet ollut minunkin. Ja kun sinut kutsutaan pois tästä elämästä; sallittakoon minun silloin taaskin tavata sinua Jumalan kunnia-istuimen edessä, jossa yhdessä saamme veisata hänen ja karitsan kiitokseksi."
Naomi painoi äitinsä kättä huulihinsa ja kasteli sitä kyyneleillänsä voimatta lausua sanaakaan. Sadok ja Theophilo vajosivat polvillensa hänen rinnallansa.
"Rukoile minun puolestani Sadok", lausui Salome. "Kuolon varjot laskeuvat ympärilleni ja minä soisin että sinun äänesi olisi maailmassa viimeisin, mitä kuulen."
Sadok rukoili ja hänen huulensa ilmaisivat koko hänen sielunsa tilan. Hän lopetti rukouksensa toivolla, että, jollei hän vielä tunne totuutta, se tulisi hänelle ilmoitetuksi.
Salome oli ummistanut silmänsä ja makasi liikkumatta sillä välin kun Sadok rukoili. Kun tämä oli lopettanut, vilkasi hän äkkiä ylös ja riemu loisti hänen silmistänsä.
"Jumalan siunaus sinulle näistä sanoista, rakastettuni", lausui hän vilkkaasti. "Nyt minä erkanen täältä rauhassa ja riemulla, sillä minä luotan Vapahtajani sanaan, että se ken etsii, hän löytää, ja se ken anoo, hänelle annetaan! Oi, sieluni ja kaikki, mitä minussa on, ylistää hänen pyhää nimeänsä!"
Hän puristi Sadokin kättä omaansa ja vajosi taaskin hiljaiseen horrokseen. Niin makasi hän moniaan hetken, jonka perästä hän jälleen avasi silmänsä ja sopersi:
"Kuolema, kussa on sinun otas, hauta, kussa on sinun voittos?"
"Sano meille, rakas Salome, onko kaikki hyvin ja onnellisesti?" lausui
Theophilo kumartuen hellästi hänen puoleensa.
"Riemua, riemua, kaikki on hyvin, kaikki on onnellisesti," kuiskasi hän.
"Eikö mikään epäilys, mikään pelko, mikään pimeys vaivaa sinua?" jatkoi Theophilo innollisna saada huomaamaan kuinka vahvaksi Salomen usko hänet teki.
"Oi, ei", kuiskasi hän hiljaa, mutta kuultavasti. "Kuolonlaakso on nyt aivan valoisa. Sen yli näen minä taivaan avoinna ja kaikki pyhät, kultaiset harput kädessä; mitään pimeyttä ei ole, sillä karitsa itse on aurinkona siellä!"
Nämät olivat hänen viimeiset sanansa. Niin hiljaa ja vaivatta veti hän viimeisen huokauksensa, ettei kukaan huomannut, koska tämä tapahtui. Sadok tunsi hänen kätensä heltyvän omastansa, ja samalla valaisi uuden päivän säteet huonetta, joka nyt oli muuttunut ruumishuoneeksi.
Ne onnettomat suhteet, jotka kaupungissa vallitsi, matkaansaattoivat ettei mitään juhlallisempia peijaisia voitu pitää, joissa tavalliset hautajaismenot olisi noudatettu. Sadok ei myöskään tahtonut että Salomen ruumis vietäisiin kauaksi ja hän käski sen vuoksi että hauta kaivettaisiin puutarhaan. Vielä samana päivänä laskettiin hänen tomunsa viimeiseen leposijaansa ja sekä Sadok että Naomi saattoivat kesken surujansakin sydämmestänsä kiittää Herraa, siitä että hän oli pelastanut tuon rakastetun kaikesta hädästä ja kärsimisestä.
KUUDESKOLMATTA LUKU.
Tuskin oli Salomen hauta suljettu niin tuli sana Johanilta, joka kutsui Javania temppeliin, jossa kaikki puolustusvoimat nyt olivat tarpeen kun Tito oli sytyttänyt valkean porttien edustalle. Javani kiiruhti sinne ja huomasi asian laidan todellakin olevan sellaisen. Hopealevyt, joilla nämät olivat varustetut mutkistuivat kuumuudesta ja pian heittäytyi tuli muurin ohitse ales pylväskäytävään, joka siellä täällä syttyi tuleen. Javani ja Simon kokivat kehoittaa miehiänsä sammuttamaan tulta, mutta heitä näytti valloittaneen äkkinäinen arkuus ja äänettöminä sekä välin pitämättöminä katselivat he liekkiä jotka joka haaralta ympäröivät heitä ja vireästi toimittivat hävitystyötänsä. Koko päivän raivosi tuli ankarasti ja illan tullessa olivat kaikki nuot komeat pylväskäytävät raunioina. Sadok palasi kotia Naomin luokse sillaikaa kun Javani jäi jälelle lujasti päättäneenä ennen ei lähteä temppelistä, kun sen kohtalo oli ratkaistu.
Kun päivä koitti valmisti Sadok itseänsä taaskin jättämään kotinsa ja palaamaan temppeliin. Naomin valtasi synkkä aavistus kun isä tuli ottamaan jäähyväisiä häneltä; tuntui kuin olisi joku sanonut hänelle, ettei hän enää saisi nähdä isäänsä hengissä ja hän ei malttanut olla sitä sanomatta ja rukoilematta isäänsä pysymään kotona.
"Älä heitä itseäsi sellaisten ajatusten valtaan," sanoi Sadok ystävällisesti. "Kaikki ei ole vielä hukassa ja vaikka minun toivoni voitosta ja vapautuksesta ovat menneet, voimme me vielä niinkin vastustaa vihollisia, että hänen täytyy myöntää meille kohtuulliset ehdot. Jos ankarampi vaara uhkaa kaupunkia, palajan minä heti luoksesi; Theophilo jää nyt tänne olemaan sinulle avuksi. Pyhä velvollisuus kutsuu minua temppeliin ja elävän Jumalan palvelijana en saa pettää hänen pyhyyttänsä. Hyvästi, Naomi. Jumalan siunaus tulkoon sinulle!"
Hän meni pois ja Naomi katseli hänen jälkeensä kunnes pihan portit suljettiin hänen jälestänsä. Theophilo ei tahtonut jättää orpanatansa yksin; hän tiesi ettei hänen läsnä olonsa voisi estää temppelin häviämistä, ja sen vuoksi jäi hän Naomin luokse lohduttamaan ja, jos niin tarvittaisiin, puolustamaan häntä.
Nyt oli elokuun 10 päivä, päivä joka jo oli osoittanut itsensä niin onnettomaksi Jerusalemille, koska babylonilaiset silloin hävittivät Salomonin temppelin. Tito näki raivoisan tulen, joka uhkasi hävittää Jehovan toisenkin temppelin ja hänet valtasi sääliväisyyden tunne ajatellessansa, että niin paljon komeutta ja loistoa katoaisi. Hän kutsui kokoon sotaneuvostonsa ja huolimatta monen vastustuksista, jotka väittivät, että temppeli ei olisi pidettävä pyhyytenä vaan linnana, jota ei tulisi säästää, päätettiin että romalaiset itse olisivat avullisna tulen sammuttamisessa.
Mutta korkeampi voima, kuin Titon oli päättänyt että temppeli oli hävitettävä ja romalaisen sotapäällikön legionat eivät voineet estää Jumalan vihan miekkaa iskemästä. Kun romalaiset työskentelivät tulen sammuttamisessa, tekivät juutalaiset, jotka nyt olivat saaneet rohkeutta Simonin ja Javanin johdon alla raivoisan päällehyökkäyksen itäisen portin kautta. Romalaiset kokoontuivat ja vastaan ottivat hyökkäyksen suljetuissa riveissä ja kun Tito itse tuli apujoukon kanssa, ajoivat he päällekarkaajat takasin temppeliin. Tito läksi tämän jälkeen pois aikoen seuraavana päivänä tehdä yleisen rynnistyksen temppeliä vastaan. Mutta kohta hänen poismenonsa jälkeen tekivät juutalaiset uuden hyökkäyksen. Silloinkin ajettiin he takasin ja kiivastuneet romalaiset vainosivat heitä aina temppelin portille saakka. Muuan sotilas kiipesi toverinsa hartioille, tempasi tulisoiton käteensä ja viskasi sen onnettomuutta tuottavalla tarkkuudella erään pienemmän portin kautta itse temppeliin. Yht'äkkiä leimahti ilmituli sen sisällä ja vimmastuneina tästä temppeliä häpäisevästä teosta kohottivat juutalaiset hirmuisen huudon, tarttuivat miekkaansa ja hyökkäsivät romalaisten päälle. Tito oli jo makuulla kun Marcello tuli ilmoittamaan hänelle että temppeli paloi. Hän kiiruhti sinne ja koetti hillitä sotamiehiänsä, mutta turhaan.
Romalaiset soturit puolestansa vimmastuneina juutalaisten kovapintaisesta vastarinnasta tunkivat eteenpäin; moni heitti tulisoittoja sisimmäiseen temppelipihaan ja tarttuivat miekkoihinsa alkaaksensa teurastamista. Tuhansittain juutalaisia kaatui jo ensimäisessä kahakassa ja pitkin temppelin portaita virtasi veri ales, vaikka Tito teki kaikki, minkä voi, estääksensä veren vuodatusta. Vielä eivät liekit olleet päässeet pyhyyden sisimpään osaan ja romalainen päällikkö toivoi voivansa säilyttää tämän osan rakennuksesta kun muuan hänen sotilaistansa vei tulisoiton temppelin esirippuihin, jotka silmänräpäyksessä syttyivät. Titon täytyi silloin vetäytyä takasi ja koko tuo komea rakennus hukkui tuleen ja liekkeihin. Osa toisensa perästä syöksin kokoon suurella rytinällä; tornia ja huippuja kohosi tulipatsaiden välissä, seisoivat huojuen muutaman minutin ja kaatuivat sitten, levittäen kaatuessansa ylt'ympäri tulisateen kipinöistä ja liekeistä.
Tässä kauheassa tilaisuudessa ilmestyi Ananian poika vielä kerran. Aaveen kaltaisena hiipi hän temppelipihan yli, kiipesi horjuvalle muurille ja katseli sitä hävitystä, jota hän niin prophetallisesti oli ennustanut. Äkkiä huusi hän korkealla äänellä: "Voi minuakin" ja samassa tapasi häntä kivi heittokoneesta ja hän kaatui takaperin suitsuaviin raunioihin.
Emme yritäkään kertoa niitä kauheita näkyjä jotka nyt seurasi kun tuli ja romalaisten miekat olivat toisillensa avullisna surmaamassa kaikki, jotka olivat temppelin muurien sisäpuolella. Tämän häiriön ajalla onnistui kuitenkin Giskalan Johanin murtaa itsensä lävitse seurattuna joukolta selotteja ja hakea turvapaikkaa ylimmäisessä osassa kaupunkia, johon sitten useampia pakolaisia kiiruhti saamaan satunnaisen pelastuksen.
Ryöstönhimoisia laumoja romalaisista sotureista etseivät joka haaralta rikkauksia joita tiesivät temppelissä säilytetyksi ja sanomaton olikin saalis, jonka onnistuivat temmata pois tulen vallasta. Mutta toisella pienellä joukolla romalaisia Marcellon johdon alla oli etsiessänsä toinen tarkoitus; he hakivat pappia, Sadokia, pelastaaksensa häntä jos mahdollista, ja viimein löysivätkin he hänet, mutta maaten kuolleena sen alttarin juurella, jossa hän oli tottunut toimittamaan virkaansa. Kun Marcello nosti kuolleen ruumiin ylös laattialta löysi hän tämän vaatteiden sisällä otteen Mattheuksen evankeliumista. Marcello kävi hämille; kuinka tämän asian laita olikaan? Voisiko olla mahdollista että Sadok uskoi Jesusta Nasarethistä? Vaijeten pisti hän tuon kallisarvoisen kirjoituksen talteen ja seurajiensa avulla kantoi hän Sadokin ruumiin siihen osaan temppeliä, jossa tuli enimmästi riehui ja heitti sen liekkien keskelle, ettei kuollut ruumis joutuisi alttiiksi ryöstäjien ivalle ja pilkanteolle.
Johdattaen miehiänsä kiiruhti Marcello sitten hyvin tunnetuita teitä myöten Sadokin huoneesen pelastamaan Naomia. Yö oli valoisa kuin päivä, sillä loiste palavasta temppelistä levisi lavealta ylt'ympäri; mutta Marcello ei tarvinnut tätä valoa löytääksensä tietä. Kuinka hän vapisi levottomuudesta päästyänsä Sadokin huoneen portille! Se oli suljettu mutta antoi pian jälkeen romalaisten sotamiesten iskuille. Marcello asetti useammat miehistänsä portille estämään ryöstäviä pääsemästä sisään. Itse kiiruhti hän huoneukseen ja etsei kaikki huoneet läpi, mutta ne olivat tyhjät. Hän juoksi ulos penkeristölle, mutta sieltäkään ei hän löytänyt ketään. Silloin huomasi hän puutarhassa kolme henkeä: nuoren tytön joka oli polvillansa maassa, yhden miehen hänen vieressänsä, joka näytti olevan valmis suojelemaan häntä viimeiseen asti ja erään vanhan vaimon, joka seisoi nuoren miehen rinnalla. Hän tunsi heti keitä ne olivat, mutta ne eivät tunteneet häntä. Kun Deborah huomasi hänet tulevan penkeristölle, huusi hän:
"Tapa Naomi, Theophilo; työnnä miekkasi hänen rintaansa. Parempi on nähdä hänet kuolleena äitinsä haudalla, kuin villittyjen romalaisten viemänä pois vankeuteen."
Theophilo luotti kuitenkin Herran apuun, missä ei ihmisellinen silmä huomannut mitään apua; hän otti Naomin syliinsä ja odotti tyynenä vihollisensa tuloa.
Marcello kiiruhti portaita ylöspäin.
"Naomi, oma Naomini", huudahti hän; "sinulla ei ole mitään pelkäämistä;
Marcellohan on tulemassa."
Naomi, joka oli pyörtynyt ei kuullut hänen sanojansa. Marcello juoksi esiin ja sulki hänet syliinsä; kyyneleet vuotivat Marcellon silmistä kun hän katseli hänen kuihtuneita, kalpeita kasvojansa.
"Katso ylös, Naomini", lausui hän; "katso ylös niin saat nähdä
Marcellon olevan luonasi. En ole koko tämän verenvuodatuksen ajalla
ajatellut muuta kuin sitä hetkeä, jolloin jälleen saisin sinua nähdä.
Tulenko kadottamaan sinut samassa kun taaskin olen sinun saanut?"
Viipyi tuokion aikaa ennenkun Naomi jälleen toipui, mutta vihdoin aukasi hän silmänsä ja katseli oudosti ympärillensä. Hän oli odottanut näkevänsä viholliset ympärillänsä! Kuinka selittääkkään hänen iloansa nähdessänsä Marcellon ja kuullessansa tämän riemuhuudon! Deborah ja Theophilo olivat hänen luonansa ja heidän kasvonsa loisti onnesta, mutta näitä Naomi tuskin huomasikaan, sillä olihan Marcellokin hänen luonansa ja mitä puuttui häneltä silloin?