VIII.
POHJOISMYRSKY TULEE.
Jörgen Bratt kävi kalmankalpeaksi. Oliko kaikki hänen työnsä turhaa? Oli selvää, että peräpuoli oli lipumassa syvyyteen. Hän kiirehti kannelle.
Tuntui siltä, kuin jokin näkymätön voima olisi temponut ja repinyt hylkyä. Pienet aallot huuhtelivat jo varaperäsintä ja kansi oli kallistunut enemmän.
Mutta laiva ei lipunut enää. Viimeinen tempaus sai "Victorian" surulliset jäännökset voihkimaan, mutia hylky makasi kuin ennenkin.
Mutta tämä varoitus pani Brattin kiirehtimään. Hänen onnistui suurin ponnistuksin tunkeutua omaan hyttiinsä, mistä lyhyen etsinnän jälkeen löysi belgialaisen rihlapyssynsä ja painavan patruunalaatikon. Lisäksi hän otti mukaansa kaikki, mitä siellä oli, pari karkeita saappaita ja käsilaukun, missä hän tiesi olevan kompassin ja muita hyödyllisiä esineitä. Kapteenin hytistä hän keksi pienen karbiinin ampumavaroineen ja erinomaisen Zeiss-kiikarin. Hän pääsi myös pikku paroonittaren hyttiin, joka oli ylimmässä kerroksessa ylähangan puolella. Se oli puolillaan vettä, mutta matkalaukku, joka oli verkossa, oli välttänyt hävityksen. Samoin hieno turkisviitta, joka riippui naulassa, ja sotilaallisen näköisen vanhanpuolisen miehen valokuva.
Lopuksi Bratt yritti päästä professorin hyttiin, mutta siitä hänen täytyi luopua, sillä vesi sulki tien. Hän kaappasi itselleen muutamia matkalaukkuja, hiukan vaatteita hyttien kaapeista ja kaikki peitteet, mitkä käsiinsä sai.
Puolitoista tuntia oli Bratt työskennellyt. Hän oli perin uupunut, ja hänen täytyi levätä useita kertoja, ennenkuin voi jatkaa. Eräästä hytistä hän löysi housut ja puseron, jotka hän puki päälleen, ja sitäpaitsi karvalakin, jonka hän painoi päähänsä korvia myöten.
Kylmä tuuli pyyhki pitkin kantta, ja tummia, lyijynharmaita pilviä nousi koilliselle taivaalle. Professori ja jääluotsi istuivat rannalla ja seurasivat jännittyneen tarkkaavaisesti hänen toimiaan.
Pitkän luotausköyden avulla, jonka hän leikkasi lyhyiksi pätkiksi, sai Bratt kaikki löydetyt tavarat lasketuiksi purteen. Se oli pitkällistä ja vaivaloista työtä, mutta vihdoinkin oli viimeinen kallisarvoinen laatikko saatu veneeseen pienen oluttynnyrin viereen, ja Bratt saattoi lähteä. Hän laski veneen veteen ja kiipesi siihen. Sitten hän päästi koukut irti taaveteista, tarttui airoihin ja souti maihin pohjoismyrskyn ensimäisten edelläkävijöiden ulvoessa "Victorian" taklingissa.
Professori huusi ihastuksesta, kun vene laski maihin. Hän kahlasi veteen ja auttoi Brattia vetämään ylen lastattua venettä hiekalle ja hänen gallialainen innostuksensa kasvoi, kun hän näki kallisarvoisen lastin.
Hän syleili norjalaista, hyppeli edestakaisin rannalla, repi taiteilijakiharoitaan, nauroi ja itki.
— Nyt te paranette,— sanoi hän Johnsenille. — Joko tahdotte tai ette. Me tulemme elämään kuin kreivit tässä Rabotin jäätikön juurella. Viikon kuluttua olemme Jäävuonossa ja kuukauden päästä kotona.
Jääluotsi nousi vaivaloisesti.
— No, no, — sanoi hän yrittäen hymyillä. — Ei se niin pian käy.
Saamme ensin pitää huolta siitä, että ruokavarat saadaan maihin, muuten
syö myrsky ne meiltä. Jollen erehdy, on noissa pilvissä tuolla lunta.
Ja silloin…
Bratt katsoi häneen kysyvästi.
— Mitä tarkoitatte?
— Silloin emme voi päästä Sassen Bayhin, — kuiskasi hän. — Meidän on pakko talvehtia täällä tai panna henkemme alttiiksi veneessä.
Professori ei kuullut mitään. Hän oli innokkaassa puuhassa kantaen ruokavaroja tupaan. Hän hyräili erästä laulua, joka ei sopinut maailmankuululle professorille.
Pikku paroonitar oli heitä vastaanottamassa. Hän ihan säteili. Hänen vaatteensa olivat kuivaneet, ja hän oli laittanut kuntoon tukkansa ja koko reippaan olentonsa. Ei olisi ikimaailmassa voinut aavistaa, että tämä nuori neitonen, hieno puna poskilla, oli muutamia tuntia sitten taistellut kuoleman kanssa jäämeressä.
Pikku Frida von Heffner ei tosin ollut niin iloinen ja toivorikas kuin hän oli olevinaan. Tuska ja tuntemattomien vaarojen pelko tässä elottomassa seudussa kidutti hänen sydäntään. Mutta hän oli päättänyt olla rohkea ja reipas onnettomuudessa ja olla lamauttamatta toisten rohkeutta naiskyynelillä.
— Tässä tuomme "Victorian" koko ruokavaraston, — huusi professori ja heilutti Hampurin-liikkiötä ilmassa. — Nyt ei ole enää mitään vaaraa.
— Voi, millaisen illallisen saamme, — sanoi pikku paroonitar tyytyväisenä. — Minä kyllä tunnen tuon liikkiön. Onpa tosiaankin onni, että olette saaneet mukaanne ymmärtäväisen naisihmisen, joka osaa laittaa ruokaa.
Pieni venäläismaja täyttyi pian laivan kaikista hyvistä tavaroista, ja pikku Frida päästi ilohuudon, kun hänen matkalaukkunsa näyttäytyi oven sisäpuolella ja suuri läjä peittoja ja pieluksia tuli kohta perässä.
Mutta kun viimeinen laatikko kannettiin lahonneen oven sisäpuolelle ja luukut oli tarkasti tukittu, tulivat ensimäiset oikulliset lumihiutaleet lentäen keskelle lyhyttä napamaiden kesää.
Ne kantoi maihin pahin myrsky, mikä koskaan on Huippuvuorilla raivonnut.
Ja lumi hautasi yhtenä ainoana yönä kesän. Se täytti kauhulla koko maan, se pakotti matkailijalaivat kääntymään takaisin Karhusaaren kohdalla ja tuhosi yhdessä ainoassa viikossa kaiken sen kauneuden, mikä voi versoa hiljaisen, valkoisen kuoleman keskellä.
Se oli Huippuvuorten kovaonninen kesä — kaukaiselta, karulta saarimaalta levisi pelko, joka levottomuuden leveillä lokinsiivillä lensi yli koko maailman.
IX.
OTTAMKOVIN MAJASSA.
Haaksirikkoiset olivat majaansa suljettuja. Myrsky kiiti ulvoen läpi lahden, jäätävä kylmyys mukana. Tuli yhä purevampi pakkanen. Lumi, joka aluksi oli kosteata ja sateensekaista, muuttui yhä lujemmaksi ja tiiviimmäksi. Hiutaleet lensivät pitkissä vaakasuorissa kerroksissa. Niitä ajoi raivoava tuuli maan puolelle valittavasti ulvoen. Mutta Ottamkovin maja oli rakennettu pitkiä talviöitä varten. Pikainen tarkastelu osoitti, että se oli sekä tiivis että lämmin. Katto oli viettävä, ja varastossa oleva suuri pino vanhoja ajopuita riitti moniksi viikoiksi.
Kolmella miehellä oli yllin kyllin työtä "Victoriasta" saatujen tavaroiden järjestämisessä, jotka täyttivät melkein puolet pienestä tuvasta. Kaikki ruokatavarat sijoitettiin luoteisnurkkaan, jota ennenkin oli nähtävästi käytetty tähän tarkoitukseen. Vanha pöytä, joka voitiin ripustaa seinälle koukusta, osoitti nimittäin selviä jälkiä siitä, että sillä oli leikelty leipää.
Jääluotsi oli ahkerassa touhussa pesten seiniä ja lattiaa vedellä, jota oli lämmitetty venäläisten vanhassa rautapadassa. Hänen elämänhalunsa oli jälleen herännyt, ja lämpö vaikutti häneen virkistävästi. Bratt koki vanhan taltan ja muutamien ruostuneiden naulojen avulla saada toimeen väliverhoa peitteistä.
— Mitä te siellä hommaatte? — kysyi paroonitar uteliaana.
— Sen saatte pian nähdä, — vastasi Bratt hilpeästi ja ripusti paksut peitteet nurkan muotoon, joka erotti majasta lounaisen sopen.
— Ettekö näe? — huudahti professori, joka parhaillaan ripusteli vaatekappaleita nauloihin pitkin yhtä seinää. — Siitähän tulee oikein naistenhuone — neitsytkammio prinsessallemme.
Nuori neitonen punastui.
— Minusta on teille paljon vaivaa, — sanoi hän. — Olisi kai ollut parempi, että olisin jäänyt tuonne mereen muiden kanssa, — lisäsi hän väristen.
— Te erehdytte, — huudahti professori innokkaasti. — Te olette tämän vanhan venäläismajan hyvä haltiatar, te saatte vahvistaa meidän rohkeuttamme, kannustaa meitä äärimmäiseen ponnistukseen hädän hetkenä. Ritarillisuus ei ole vielä kuollut meidän joukostamme! Vai mitä arvelette?
— Nyt on naistenhuone valmis! — sanoi Bratt ja vei paroonittaren matkalaukun pieneen nelikulmioon.
— Pelkään vain, että neidin sekä kärsivällisyys että tarmo tulee kovalle koetukselle. Nyt pitäisi meidän esimerkiksi pian saada ruokaa, vai mitä? Meidän lienee kaikkien hyvinkin nälkä. Ehdotan teetä, kinkkua ja voileipiä. Kaikki, mitä tarvitsette, löydätte ruokavarastosta. Paistinpannu on tulisijan vieressä, Johnsen on tuonut vettä, ja tuolta peitteiden seasta löydätte liinan, johon on sullottu veitsiä, lautasia ja kahveleita. Sitten saatte kattaa tuon pitkän pöydän. Saamme kai kuluttaa pari steariinikynttilää päivän merkityksen johdosta. Tuolta nurkasta tapaatte kaksi kapeakaulaista ruukkua, ne sopivat hyvin kynttilänjaloiksi. Paketti tulitikkuja on kauimpana ruokatavaranurkassa, mutta säästäkää tikkuja, meillä ei ole enempää kuin se paketti. Allez mademoiselle, faites votre devoir, s'il vous plait!
Paroonitar katseli häntä kummastuneena. Käskevä ääni viilsi häntä korvaan. Hänen kielellään oli terävä vastaus, mutta hän jätti sen lausumatta… ja seuraavassa hetkessä hän oli täydessä toimessa ruokasäiliössä.
Bratt veti esiin vanhan kolmijalan, joka lojui tuhassa kaikki jalat sojossa, ja sen huomattiin hyvin sopivan suuriin kattiloihin ja pannuihin, jotka oli saatu "Victorian" keittiöstä. Sitten hän vei muutamia peittoja paroonittaren kammioon ja haki esiin yhden patjan, ainoan, minkä oli saanut mukaansa. Siitä hän teki vuoteen leveälle penkille, joka ulottui pitkin koko seinää. Se oli kova vuode, ilman tyynyjä ja matrasseja, mutta peitteet olivat lämpöisiä ja paksuja, niin että pikku neidin ei tarvinnut pelätä palelevansa. Muuan säilykelaatikko pystytettiin pääpuolelle ja pari naulaa lyötiin seinään. Veitsellään hän leikkasi säilykelaatikkoon reijän ja asetti siihen kynttilän. Sitten hän haki pari englantilaista romaania matkalaukustaan ja pani ne kynttilän viereen.
Sillä välin tutki professori niitä matkalaukkuja, jotka Bratt oli haalinut mukaansa viime kiireessä. Niissä oli haaksirikkoisille monta hyödyllistä kapinetta: paitoja, sukkia, ihokkaita, saappaita, pari taskulamppua, suklaata ja makeisia. Ilolla tervehdittiin pientä työkalulaatikkoa kaikenlaisine työaseineen, ja erilaisine nauloineen, samoin ompelurasiaa, joka luultavasti oli kuulunut jollekin hyvin kunnolliselle ja tunnontarkalle saksalaiselle perheenäidille. Lisäksi oli pari puolilaatikkoa sikaareja ja muutamia piippuja tupakoineen, mitkä tavarat herättivät professorissa ihastusta.
Koko itäinen seinä oli nyt muutettu vaatekaapiksi. Siinä oli turkistakki, pari ulsteria, kävelyturkki, useita paksuja erikokoisia urheilupukuja, paksuja nahkaliivejä ja ihokkaita ja useita pareja sääryksiä ja kalosseja. Lattialla seisoi pieni pataljoona kestäviä kenkiä.
— Enpä luule, että puuttuu mitään, — sanoi professori miettiväisenä. — Ainoa puute olisi ehkä se, ettei ole kintaita. Tässä on vain silohansikkaita, jotka eivät suinkaan täällä sovi. Muuten on teillä ollut hyvä onni tavaran hankinnassa. Emme tule kaipaamaan mitään, jos vain kaikki vaatteet meille sopivat. Niinpä niin, saamme täällä oivallisen olon. Jos ei kukaan vastusta, omaksun tämän aamutakin ja nämä nuuskanväräset tohvelit. Luuletteko, että ne pukevat minua? Ne ovat kuin luodut viisaudenpöllölle ja poikamiehelle. Ja nämä sukat, jotka olen vetänyt jalkaani, ovat aivan sopivat kapeisiin sääriini. Minä en pelkää kastaa koipiani, mutta siitä tulee nuha.
— Nuhako? — sanoi Bratt. — Täällä Huippuvuorilla! Ei ikimaailmassa. Tässä ilmastossa on vain yksi tauti, ja se on kerpukki. Jos kaikki muu epäonnistuu tällä saarella, on se saapa merkityksensä maailman parantolana keuhkotautisille. Tässä ilmassa ei ole mitään bakteereita. Vuonna 1898 tutki ruotsalainen lääkäri Levin noin 20,000 litraa ilmaa eri paikoissa täällä. Hänen ei onnistunut todeta ainoatakaan bakteeria. Hän otti myös täkäläisen veden, lumen ja jään bakteriologisesti tutkittavaksi. Ne olivat erittäin köyhiä bakteereista. Muuan saksalainen professori Stuttgartista on kirjoittanut pari väitöskirjaa Huippuvuorten loistavista edellytyksistä keuhkotautiparantolaksi.
— Voimme siis hengittää täällä vapaasti. Se ilahduttaa minua. Nuha on näet ollut elämäni onnettomuus. Se on vainonnut minua pienestä pitäen. Luulen nenäni käyneen niin teräväksi siitä, että olen nipistänyt sitä niin perusteellisesti nenäliinoilla. Nyt minun pitäisi oikeastaan olla ankarasti vilustunut. Mutta en ole edes kertaakaan niistänyt… Mutta mitä se on?
Majassa tuntui paistetun kinkun haju. Paroonitar seisoi tulisijan ääressä mahtavine paistinpannuineen ja käänsi silavaa tottuneella kädellä hyvin emäntämäisenä. Tuli heitti kullanpunertavaa hohdetta pieneen olentoon pehmeine lapsellisine piirteineen ja tummine uneksivine silmineen.
Majan ainoan pitkän pöydän ääressä seisoi jääluotsi ja leikkasi leipää pitkällä tuppipuukollaan. Pieni valkoinen liina, neljä lautasta, kaksi kahvelia ja kolme veistä näyttivät oikein houkuttelevilta tuossa perin alkuperäisessä ympäristössä. Suuri sveitsiläisjuusto, ruukku englantilaista hedelmähilloa ja pikku lautasellinen voita kuvastivat heikosti niitä ihanuuksia, joita oli ollut "Victorian" pöydällä kohtalokkaana onnettomuuspäivänä.
Mutta kun paroonitar ihan omakätisesti laski höyryävän paistinpannun keskelle litteätä kiveä, joka muun puutteessa asetettiin pöydälle, ei kukaan haaksirikkoisista hetkeksikään kaivannut hanhenmaksaa ja hummeria ja kaikkia lämpimiä ruokalajeja suuren matkailijalaivan herkullisen ruokalistan mukaan.
— Hyvät herrat, — sanoi paroonitar juhlallisesti. — Pöytä on katettu. Tahtooko herra professori taluttaa emännän pöytään?
Professori suorastaan kiemurteli sulasta ihastuksesta. Sitten hän kumarsi etelä-ranskalaisella kohteliaisuudella ja tarjosi niiaavalle paroonittarelle käsivartensa.
— Seura suokoon anteeksi, — sanoi arvokas emäntä hymyillen, — ettei pöytäkalusto ole oikein täydellinen. Puuttuu muutamia veitsiä ja kahveleita, eikä kuppeja ole tässä linnassa. Suvaitsevatko herrat juoda teetä laseista paikan perinnäistapojen mukaan? Venäläismajassa saa juoda teetä ainoastaan venäläisellä tavalla. Herra hovimestari, tahdotteko olla ystävällinen ja tarjota teetä, mutta varovasti — jos lasi halkeaa, saatte paikalla eron.
Jääluotsi hymyili. Hänestä oli tullut aivan toinen ihminen viimeisinä tunteina. Tuskat selässä olivat nähtävästi hellittäneet, ja nyt hän tarjosi höyryävää teetä hyvin toimekkaasti.
Professori nauroi kuin lapsi. Hänen suunsa ei ollut hiljaa silmänräpäystäkään.
— Onko professori kotoisin Gascognesta? — kysyi paroonitar hillitäkseen hiukan hänen kaunopuheisuuttaan.
— Kuinka voitte sen tietää? — sanoi oppinut mies ihmeissään. — Tehän arvaatte kaikki. Niinpä kyllä, minä olen gascognelainen. Olen Henrik Navarralaisen, d'Artagnanin ja Edmond Rostandin maanmies, kuuluisa puheliaisuudestani, tunkeilevaisuudestani ja ruokahalustani…
Ja sitten kävi Cyrano de Bergerac'in maanmies paistetun
Hampurin-silavan kimppuun.
Se oli ihmeellinen illallinen. Valkea sammui tulisijassa hitaasti, ja valo kahdesta steariinikynttilästä paksuissa harmaissa kiviruukuissa heitti häilyviä varjoja pitkin matalaa majaa.
Mutta ulkoa tunki myrskyn ulvonta heidän korviinsa. Tuntui kuin siellä ulkona hämärässä taisteltaisiin mahtavaa taistelua, jossa oli toisella puolen kalpea ja köyhä napamaiden kesä heleine ja puhtaine väreineen ja toisella napaseudun kauhean yön raivoava valta.
Ja tuhannet elämät taivuttivat päänsä kuolemaan. Napaseudun koko kasviston vaaleat sotajoukot!
Siinä oli keltainen saxifraga, purppurarikko, vaaleankeltainen unikko, uhitteleva jääleinikkö ja arktisen kesän muut lapset. — Kaikki piiskasi valkoinen hirmuvaltias kuoliaiksi…
Viimeinenkin hiilos vaimeni tulisijalla, majassa oli menty levolle, paroonitar oli pujahtanut kammioonsa, ja muut jakautuivat penkeille.
Bratt makasi tuijottaen sammuvaan lieteen. Millainen olikaan tämä päivä ollut! Koko hänen ruumiinsa oli pehmitetty pahanpäiväiseksi rasituksissa, ja hän oli perin uupunut, mutta ei voinut nukkua. Hänen silmänsä katselivat uneksien siihen mailmaan, missä satu elää vaarojen ja puutteiden keskellä ja missä onni itää hautojen vaiheilla.
Silloin hän äkkiä kuuli heikkoa ääntä. Se oli kuin sairaan eläimen valitusta. Hän kuunteli.
Nyt se kuului jälleen, mutta tällä kertaa muuttui hiljainen voihkina puolinaiseksi voivotukseksi. Pikku Frida oli kaivanut päänsä tyynyyn ja nyyhkytti.
X.
HUIPPUVUORTEN KOIRA.
Frida nukkui 12 tuntia. Herätessään hän oli yksin tuvassa. Hän veti toisen väliverhon syrjään, ja valoa tuli kahdesta aukosta. Oli selvää, että myrsky oli asettunut. Kylmyys puri häntä kasvoihin, ja hän veti jälleen peitot päänsä yli. Hänen koko ruumiinsa tuntui aralta. Kovat laudat olivat ohuen peitealustan läpi rääkänneet häntä julmasti.
— Voi, jos hänen isänsä tietäisi, kuinka kohtalo piteli pahoin hänen silmäteräänsä kaukana kylmässä, tylyssä pohjolassa, pahalta haisevassa hirsimajassa, missä tuskin voi seistä suorana, yhdessä kolmen vieraan miehen kanssa… Kuinka hänen kävisi, jollei apua tulisi? Sitä ei sietänyt ajatellakaan…
Ja kuitenkin hänestä tuntui hyvältä. Jospa hänellä vain olisi ollut kunnollinen sänky höyhenmatrasseineen ja haahkanuntuvainen tyyny!… Tuliko joku? Hän pisti päänsä esiin ja kuunteli… Ei! Mutta mitä tuo oli? Pienellä laatikolla, joka teki yöpöydän virkaa, näki hän kahden romaanin vieressä valokuvakehyksen. Ja epävarmassa valaistuksessa häämöitti hänelle komeapartaisen miehen kuva. Voi, Jumala, sehän oli hänen oma isänsä!… Hän nousi penkiltä, tarttui valokuvaan molemmin käsin ja suuteli sitä yhä uudestaan kyynelten vieriessä pitkin poskia. Hän tarkasteli rakkaita kasvoja. Kuinka lempeän, kuinka ankaran, kuinka ylpeän näköiset ne olivat! Isän viisas ja luja katse näytti hänelle puhuvan: Pikku Frida, elä ole peloissasi. Meidän kaikkien on suoritettava taistelumme ja koettelemuksemme, jolloin meidän todellinen ihmisarvomme tulee ilmi. Nyt on siis sinun vuorosi etkä saa sukuamme häpäistä!
Frida hypähti vuoteestaan. Isän ääni kuului hänen korvissaan, hän laski valokuvan kädestään ja veti saappaat jalkaansa; sitten hän meni pöydän luo, missä oli vesivati ja pala saippuaa. Vieressä oli valkea paperi, jolle oli kirjoitettu seuraava suppea päiväkäsky: — Laittakaa päivällinen valmiiksi klo 3:ksi. — Ei mitään muuta eikä edes allekirjoitusta. Seinällä riippui kronometri. Se näytti, että kello oli jo puoli kolme, ja hän punastui pelästyksestä. Niinkö kauan hän oli nukkunut? Ja ajattelematta pukuansa hän ryhtyi laittamaan päivällisruokaa.
Kaikki oli asetettu hänelle kuntoon. Puut olivat valmiina tulisijalla, niin että tarvitsi vain sytyttää. Suuri säilykerasia tuoretta lihaa oli pantu esille. Tarvitsi vain kaataa sisällys johonkin kastrulliin. Astiat oli pesty ja pantu paikoilleen. Tupa oli siivottu, ja kun nyt tuli leimahti liedessä, tuntui oikein rattoisalta. Hän tirkisti ulos ovesta ja päästi hämmästyksen huudon. Koko maisema oli kuin toiseksi muuttunut. Kaikki oli hohtavan valkoista meren lyijynharmaata taustaa vasten, ja kalpea, kylmähkö taivas kaareutui yli tämän lohduttoman valkeuden.
Tupa oli melkein lumen peitossa. Mutta läpi mahtavan kinoksen, joka oli kasaantunut tuvan ovea vastaan, oli luotu tie, ja syvät jäljet rantaan päin osoittivat, minne hänen onnettomuustoverinsa olivat suunnanneet kulkunsa. Mutta pienet mustat karit lahden eteläisellä sivulla olivat nyt autioita ja tyhjiä. "Victorian" hylky oli hävinnyt!
Seinällä riippui kiikari. Hän otti sen ja tutki koko itäisen taivaanrannan. Ei, siellä ei ollut jälkeäkään ylpeästä aluksesta. Hän ymmärsi, mikä pettymys sen täytyi olla hänen ystävilleen: hylyssähän oli niin paljon käyttökelpoista.
Ihan rannalla hän huomasi nuo kolme miestä tulossa ylöspäin hanhenmarssissa, nuori norjalainen etunenässä. Luonnollisesti, hänenhän täytyi raivata tietä korkeiden lumikinosten puhki. Niinhän sen laita aina oli. Tuo nuori poika komensi heitä kaikkia, häh ajatteli ja toimi heidän puolestaan. Hän antoi käskyjä — jospa lihaliemi nyt vain ottaisi kiehuakseen! Fridankin oli kova nälkä, saatikka noiden, jotka luultavasti olivat rehkineet ja raastaneet monta tuntia. Hän levitti liinan pöydälle ja haki esille lautaset, joita olikin onneksi kyllin monta eikä lusikoitakaan puuttunut. Olisipa vain ollut vähän useampia veitsiä ja kahveleita siinä muuten niin sisältörikkaassa liinassa, jonka Bratt oli saanut mukaansa "Victorian" pöydältä. Pönttö ranskalaista sinappia ja toinen etikkasäilykkeitä oli kuitenkin pelastettu tuhosta, ja ne hän nyt pani esille, ja sardiinilaatikoiden, makkaran, kylmän linnunpaistin, hyydytetyn ankeriaan ja majoneesien sekä kaiken muun seassa, mikä kiireessä oli sotkettu yhteen, keksi hän äkkiä pienen kukkamaljan ja siinä muutamia puoleksi kuihtuneita ruusuja.
Pikku Frida kalpeni liikutuksesta. Se oli ystävällinen tervehdys sivistyksen taholta, viesti pienestä norjalaisesta kaupungista, jonka he olivat sivuuttaneet noin kahdeksan — kymmenen päivää sitten. — Tämä on kukkien kaupunki, — oli kapteeni Strohmann sanonut, kun suuri korillinen ruusuja heitettiin kannelle laiturilta, — sen nimi on Molde, — lisäsi hän. — Se on paratiisi lumipeitteisten tunturien keskellä.. Hän koki virkistää näitä puoleksi kuihtuneita kukkia, jotka kuitenkin olivat säilyneet erinomaisen hyvin, ja pani maljan pöydälle. Kuinka se loistikaan puolipimeässä huoneessa! Näytti siltä, kuin pieni ujo vieras valoisasta suvesta olisi astunut tupaan ja levittänyt iloa ympärilleen. Frida tuli heti hyvälle tuulelle ja hänen teki mieli kajahuttaa jokin niistä alasaksalaisista kansanlauluista, joita talonpojat lauloivat Heffnerin suuren sukutilan ympärillä Schleswig-Holsteinissa.
Nyt tulivat miehet! Hän kuuli, kuinka he kopistivat lunta saappaistaan ulkopuolella. Frida katsahti ulos ovesta.
— Hyvää huomenta, hyvät herrat, — sanoi hän iloisesti. — Nyt on päivällinen kohta valmis. Keittäjätär on, sen pahempi, nukkunut hiukan liikaa, mutta jos hovimestari tahtoo olla niin ystävällinen ja leikata leipää… Mutta miksi te kaikki olette niin surullisen näköisiä? Onko tapahtunut jotakin vakavaa?
— Se riippuu siitä, miltä kannalta asian ottaa, — mutisi Bratt. —
Olette kai nähnyt, että "Victoria" on yöllä hävinnyt?
— Ja mikä on pahempaa, hurmaava paroonitar, — jatkoi professori kalisevin hampain, — meri on paiskannut veneemme niin ankarasti kalliota vastaan, että koko sivu on murskana. Sitä ei voi enää käyttää. Nyt olemme suljetut tähän kirottuun Agardh-lahteen kuin rotat loukkuun. Voimme vain jyrsiä silavaa jonkin aikaa ja sitten kuolla…
— Lorua! — sanoi Bratt tuimasti. — Se nyt vielä puuttuisi, että panisimme pitkäksemme kuollaksemme tässä vaivaisessa maankolkassa. Vaikka meidän olisikin pakko talvehtia täällä, niin kyllä me selviämme. Täytyy vain pysyä pirteinä… ja kas vain tuota… siinähän meillä on ruusuja, — lisäsi hän liikutettuna.
— Ruusuja! — huudahti professori. — Jumala auttakoon, eikö nyt olla ihan Ranskassa? Mitä sitten valitamme? Voi, taivaan luoja, kuinka tämä on hauskaa! Minä pysyisin täällä totisesti koko elämäni. Ja lisäksi tuo tuoksu kastrullista!
— Se on lihalientä ja tuoretta lihaa, — sanoi luotsi. — Kahdeksan annosta. Ne tarvitaan. Minä puolestani olen nälkäinen kuin jääkarhu tammipakkasella.
Paroonitar katseli hämmästyneenä vuoroin toista, vuoroin toista. Hän ei tiennyt, pitikö hänen nauraa vai itkeä, mutta professori oli viehättävä. Hänen äkillinen alakuloisuutensa oli haihtunut.
— Teillä on nokipilkku nenän päässä, korkeasti kunnioitettu ystävätär, — huusi hän ihastuneena: — Todellinen nokipilkku! Sepä vasta pukee teitä!
Paroonitar kävi hohtavan punaiseksi.
— Mitä te sanoitte, nokipilkkuko?
Hänen silmänsä harhailivat epätoivoisesti etsien kuvastinta ja pysähtyivät vesivatiin.
— Minä en ole pessyt itseäni tänään, — mutisi hän syyllisen näköisenä ja pyyhki kasvojaan hunnullaan.
— Onnittelen, — vastasi Bratt. — Meidän tulee kyllä pakko tottua siihen, ettei välitetä ulkonäöstämme. Kun taistelee henkensä puolesta, ei nokipilkku nenän päässä tunnu miltään. Kun Nansen palasi viimeiseltä napamatkaltaan, voitiin hänestä raaputtaa likaa veitsellä. Mutta emmekö kaataisi itsellemme pikarillista olutta nyt päivälliseksi?
— Bravo, — huusi professori. — Ja pieni havanna ruuan päälle, neidin luvalla. Oh, elämä on ihanaa, vaikkapa 78:lla leveysasteella. Allons diner!
Höyryävä lihasoppa hälvensi kaiken surullisuuden. Istuttiin tuttavallisessa ryhmässä lainaten veistä ja kahvelia toisiltaan, ja niin katosivat vähitellen kaikki nuo kahdeksan annosta. Olut oli erinomaista ja yhtä raikasta kuin se, jota saadaan Pschorr'in kellarista Münchenissä, ja oikean Bock-sikaarin ihmeellinen tuoksu sekoittui pieneen Philip Morrikseen, joka löydettiin eräästä piilonurkasta nuoren neidin laukusta.
Ja elämänilon sininen savu lainehti Ottamkovin tuvassa, se kiemurteli pitkinä kiehkuroina matalan katon alla. Se antoi toivoa ja unelmia, se laskeusi kuin unohduksen vaippa mielten yli, jotka olivat epätoivon kynnyksellä.
Ja heidän silmiensä eteen nousi kuvia niiltä ajoilta, jolloin
Ottamkovin miehet näkivät viimeisenkin muuttolinnun katoavan
Agardh-niemen taakse ensimäisten lumihiutaleiden ennustaessa pitkää
hirveätä talvea.
Jääluotsi katkaisi ensiksi tämän ihmeellisen äänettömyyden.
— Täällä he istuivat, — sanoi hän syvällä äänellä. — Tämän saman tulen ympärillä, saman pöydän ääressä, nuo Arkangelin pyyntimiesraukat. He olivat kalpeita, laihtuneita miehiä tyhjine kiillottomine silmineen, istuen nokimustassa tuvassa savuavan hylkeenrasvalampun valaistuksessa pimeyden kaartuessa kaikkialla heidän ympärillään. He kävivät alakuloisiksi, veltoiksi ja väsyneiksi, he taistelivat vastaan parhaansa mukaan. Niin, täällä he istuivat ja tekivät köyteen solmuja saadakseen työtä niiden aukomisesta. He ratkoivat neulokset nahkaturkeistaan, jotta olisi työtä niiden neulomisesta jälleen kiinni. He vartioivat toisiaan yötä päivää, ettei kerpukki saisi ketään valtaansa. Jos joku nukkui hyvin kaksi kertaa peräkkäin, silloin tiedettiin, ettei kerpukki ollut kaukana. Niin he ratkoivat ja tekivät solmuja vapisevin käsin, jottei uneliaisuus veisi heistä voittoa, keskeytymättä ja lepäämättä.
— Niin, täällä he istuivat… Ja toisinaan he kuulivat kuin ulvontaa kaukaa! Se on Huippuvuorten koira, kuiskasivat he. He uskoivat tähän ihme-elukkaan, jolla oli muka asuinpaikkansa kaukana Edge Islandilla. Se suhahti tuulen lailla yli aallonharjojen, se joi pyyntimiesten paloviinan ja lähetti kerpukin heidän kimppuunsa. Ja kun sitten…
Jääluotsi vaikeni, ja hänen kuumesairaat silmänsä tuijottivat toisten kalpeisiin kasvoihin.
— Kuulkaa, sanoi hän. — Nyt se ulvoo tuolla ulkona!
Bratt nousi. — Te olette sairas, Johnsen, — sanoi hän lempeästi. —
Teillä on kuume!
Luotsi kumartui eteenpäin. — Ei, — sanoi hän. — Minä en erehdy.
Siellä se on taas — kuulkaa!
Ja tosiaankin! Kaukaa kuului koiran heikko, surkea haukunta. Se oli kuin kuolevan eläimen avunhuuto. Pikku paroonitar tarttui vaistomaisesti Brattia käsivarteen.
— Tämä on hirveätä, — kuiskasi hän. — Mitä me teemme?
— Saadaanpa katsoa tuota elukkaa, — vastasi norjalainen hymyillen väkinäisesti. — Jos siinä on vielä pikkusenkin henkeä, voimme tarjota sille päivällistä.
Hän tarttui kivääriinsä ja ryntäsi ulos majasta muut kintereillä. —
Nyt kuului ääni selvemmin. Se tuli ylhäältä jäävyöryltä. Ja kas tuolla!
Kaukana jäävyöryn äärimmäisellä reunalla laahasi itseään valkoinen eläin eteenpäin lumessa, tehden epätoivoisia hyppyjä ja vierähti jäänreunan yli kyynäränsyvyiseen lumeen. Bratt oli jo kiirehtinyt eläimen avuksi. Se ei ollut mikään satueläin, vaan jättiläismäinen eskimokoira.
Norjalainen oli jo ottanut sen syliinsä ja kantoi sen majalle. Vahva eläin oli selvästi lopen väsynyt nälästä ja rasituksista. Sen jalat olivat verisiä haavoista, ja suuri kaulanauha roikkui väljänä paksulla kaulalla. Bratt laski koiran varovasti tulen eteen. Se jäi makaamaan liikkumatta, ainoastaan sen kauniit ruskeat silmät harhailivat toisesta toiseen.
— Lyökää se kuoliaaksi, — sanoi jääluotsi. — Se on kuolemaisillaan, ja jos se elää, syö se meidät putipuhtaiksi.
Paroonitar kumartui koiran puoleen ja taputti sitä päähän. Eläin kääntyi häneen päin ja nuoli hänen kättään.
— Se saa elää, — sanoi Bratt varmasti. — Tuollaisesta eläimestä on siunausta. Se voi olla meille talvella arvaamattomaksi hyödyksi. Minä tunnen koiran. Se on Wellmanin henkikoira Boy, oivallisin eläin, mikä koskaan on rekeä vetänyt. Nyt se on seitsenvuotias. Herra ties, kuinka se on tänne eksynyt! Katsokaahan — se on jo löytänyt valtiattarensa.
Ja aivan oikein, suuri koira nousi vaivaloisesti ja laski leveän päänsä nuoren tytön polvelle.
XI.
PIMEYS TULEE.
Päivät kuluivat toistensa kaltaisina. Haaksirikkoiset olivat pystyttäneet Agardh-niemen korkeimmalle huipulle lipputangon, joka oli ajautunut maihin "Victoriasta". Keltainen peite oli lippuna. Mutta näytti siltä, kuin pyyntialukset olisivat säikähtyen äkillistä talvisäätä pysyneet poissa Suurvuonolta. Eräänä päivänä oli jääluotsi saanut kiikarilla näkyviinsä pienen kaljaasin kaukana Edge Islandin luona. Haaksirikkoiset kokivat kaikin tavoin tehdä itsensä huomatuiksi. He ampuivat, hinasivat peitettä ylös ja alas ja huusivat, mutta kaljaasi kulki tyynesti etelään.
Niin raukesi viimeinen toivo. Pari yritystä kulkea yli Rabotin jäätikön ja Milne Edwardin tunturin epäonnistui; mieletöntä olisikin ilman suksia ja rekiä uskaltaa samota Sassen Bayhin, varsinkin kun talvehtimisasemilla siellä arvattavasti oli enemmän kuin kylliksi vaivaa tullakseen itse toimeen. Jää alkoi ryömiä Suurvuonolle, ja pyyntialukset olivat varmaankin jo jättäneet Jäävuonon.
Oltiin syyskuun lopussa, ja päivät alkoivat lyhetä. Lumivarpunen, saaren ainoa laululintu, oli jo virittänyt viimeisen laulunsa ja poistunut etelään. Ja kaikki muut linnut pakenivat jäätä ja lunta. Vain Huippuvuorten riekko jäi jäljelle.
Bratt oli toimessa kaiket päivät. Ennenkuin muut ajattelivatkaan nousta, oli hän ulkona kolmipiippuinen kiväärinsä olalla, ja kun hänen toverinsa istuivat suuruksella, tuli hän tupaan suuri kimppu kaikenlaisia lintuja matkassaan.
Boy oli hänen alituinen seuralaisensa. Tämä oivallinen koira oli tullut hyvin suosituksi. Paroonitar oli hoitanut sitä kuin sairasta lasta, ja pian oli voimakas eläin taas aivan terve, öisin se lojui kuin uskollisin vartiosotilas nuoren neitosen vuoteen edessä, mutta aikaisin aamulla se livisti Brattin kanssa ulos kokoamaan varastoja pitkäksi talveksi. Näillä metsästysretkillä oli siitä arvaamaton hyöty. Sen verenhimoinen mieli, joka oli saattanut reippaan koiran pahaan maineeseen siihen aikaan, kun se oli päällikkönä Wellmanin koiravaljakossa, oli väistynyt hyvin harkitsevan maltin tieltä. Nyt se alkoi harrastaa lintuja. Boylla oli oma tapansa räpäyttää toista silmäänsä, kun riekko oli piiloutunut johonkin paikkaan. Ja sen herra oppi pian ymmärtämään tämän ilmaisutavan.
Kun tuli näkyviin joku hylje, istuutui Boy päättävästi eikä suostunut liikkumaan paikalta heiluttaen vain valkeata häntäänsä.
Ainoastaan kettu herätti siinä metsästysraivon. Sen silmät säkenöivät ja suu vaahtosi, kun siniharmaa napaseudun kettu pisti esiin terävän kuononsa lumettoman läikän takaa. Silloin se ryntäsi kuin tuulispää yli lumen ja jään ja ajoi napamaiden lintuvarkaan perin tarkasti ampumalinjalle. Tällä tavoin Bratt oli kerännyt huomattavan talvivaraston lintuja ja hylkeitä. Professori, joka kaikesta teoreettisesta viisaudestaan huolimatta oli sangen kätevä, oli innokkaassa puuhassa nylkien kettuja ja hylkeitä täydentääkseen jonkun verran puutteellista talvipuvustoa.
Jääluotsi, joka huononi ja heikkeni päivä päivältä, ompeli hylkeennahkavaatteita paroonittarelle.
Tämä huomasi pian, että nykyaikaiset vaatteet eivät ole juuri erittäin kestäviä, kun täytyy tehdä työtä ruuan saamiseksi. Kuukauden kuluttua riippuivat risat hänestä, vaikka hän niitä alinomaa paikkaili ja ompeli. Ja hieno turkistakki oli kylläkin lämmin, mutta mitään vaatetta ei olisi voinut olla epäkäytännöllisempää pitää yllään, kun täytyi liikuskella lumikinoksissa ja rannan pohjattomassa liejussa ja lumisohjossa.
— Saamme kai neuloa teille talvivaatteet, —- sanoi Bratt eräänä päivänä, kun he kahlasivat rannalla hakemassa ajopuita. — Teidän vaatteenne eivät kohta enää pysy koossa ja jos ei teillä olisi ollut ihokasta, olisitte suorastaan joutunut hätään.
— Mutta mistä saan kangasta? Sitäpaitsi ompelen niin huonosti. Toivoisin, että täällä olisi ompelijatar, ja melkein häpeän, kun täytyy näyttäytyä näissä rääsyissä. Ja joka päivä saan uuden repeämän. Se on aivan hirveätä, kun on tottunut… Niin, elkää luulko, että valitan…
— Ei, täällä ei kylläkään ole ompelijatarta, mutta sensijaan mies, joka osaa neuloa. Jääluotsi tekee teille kauniin ja muodikkaan puvun.
— Entä kangas?
— Sen saamme tuolta ulkoa, — ja hän viittasi lahdelle. — Hylkeennahkaa, parasta lajia. Johnsen on valmistanut nahat seitsemästä hylkeestä, jotka olen ampunut näinä viikkoina. Ja pian hän tulee ottamaan mittaa. Mutta luulenpa sentään, että saatte luopua hameista. Niistä tulisi niin kauhean epämukavia enkä totta puhuen ole koskaan kuullut puhuttavan hylkeennahkahameista.
— Ette kai tahdo, että minä käyttäisin…?
— Miehenvaatteita. En, en juuri sitäkään. Te muututte eskimoneidiksi. Johnsen tuntee grönlantilaiset muodit ja osaa sen asian toimittaa. Vakavasti puhuen, — jatkoi hän huomatessaan, kuinka onnettomana paroonitar katseli eteensä, — me saamme järjestää olomme niin käytännöllisesti kuin suinkin. Siitä riippuu, voimmeko kestää talven vaivoja. Kun pakkanen tulee, paleltuisitte te kädenkäänteessä kuoliaaksi tuossa puvussa. Tai myöskin olisi teidän pakko istua sisällä lieden ääressä, ja se on kaikkea muuta pahempaa. Ei, kyllä te saatte ryömiä hylkeennahkaan, ei siinä ole mitään kainostelemista.
Paroonitar tarkasteli häntä salaa. Nuori norjalainen ei ollut juuri hienon näköinen. Tukka roikkui pitkänä niskassa, parransänki pisti esiin joka paikasta ja punainen kaulaliina muistutti Hampurin satamajätkien kaulaliinaa. Mutta viisaat, valppaat silmät ja ruumiin tarmokas asento ja miehekäs tyyneys saivat paroonittaren luottamaan häneen. Niinpä kyllä, professori oli oikeassa, hänessä oli jotakin, joka muistutti seikkailuja. Mahdollisesti hän ei menestyisi tanssisalissa. Mutta täällä hän oli oikeassa ympäristössään, vaarojen ja puutteiden keskellä köyhässä ja karussa luonnossa.
— No niin, — sanoi paroonitar. — Minun on kai pakko totella käskyä, nyt niinkuin aina.
— Niin on, vai mitä sinä sanot, Boy?
Koira tuijotti kysyvästi toisesta toiseen ruskeilla silmillään, sitten laskeutui pitkäkseen, pää käpälillä, nöyrästi alistuen.
— Siinä näette, — sanoi Bratt. — Boy tietää, mikä meille on parasta. Elämä täällä 70:nnen leveysasteen pohjoispuolella on minulle tuttua. Ja te olette vielä vasta-alkaja. Mikä on silloin luonnollisempaa kuin että minä otan komennon, eikö totta? Vielä yksi asia. Kahden viikon päästä nousee aurinko viimeisen kerran eikä sitten näy kolmeen kuukauteen. Me jäämme pimeyteen. Te kuulitte, mitä jääluotsi sanoi. Hän tuntee arktisen talviyön kauhut. Ei hyödytä ollenkaan sulkeutua sisälle ja olla peloissaan. Ainoa pelastus on liikkeelläolo ja yritteliäisyys. Silloin on hyvä olla puettu niin, että voi liikkua. Hylkeennahkaa päästä jalkoihin. Se on sekä lämmintä että mukavaa.
— Mukavaa?
— Niin, te ryömitte pukuunne kuin makuusäkkiin. Kiedotte itsenne kapeisiin nahkahihnoihin ja saatte lakin päähänne.
— Silloin minusta kai tulee kaunis!
— Teistä tulee semmoinen kuin pitääkin. Me emme nyt, sen pahempi, ole missään palatsissa Hampurissa, vaan kurjassa majassa Huippuvuorilla. Täytyy mukautua asianhaaroihin. Huomenna alamme ampumaharjoitukset!
— Pitääkö minun ampua?
— Luonnollisesti! Saatte käydä metsästämässä yhdessä Boyn ja minun kanssani. Eräässä käsilaukussa oli pieni karhiini, se on kuin luotu nuorelle neitoselle. Ensin ammumme maaliin. Kymmenen laukausta säilykerasioihin. Ja sitten saatte harjoitella ampumaan hylkeitä ja jääkarhuja.
— Jopa nyt liioittelette kykyäni!
— Saammepa nähdä. Kaikki, mitä olette ennen oppinut, on täällä hyödytöntä. Saatte alkaa uudestaan alusta. Täällä on taisteltava olemassaolosta. Teidän pitää harjoittaa ruumistanne kestämään kylmää, nälkää ja kärsimyksiä, ja sielunne on niin vahvistettava, ettei mikään voi mieltänne lamauttaa. On olemassa niinsanottua surumielisyyttä. Se on pohjolan pimeyden vaarallisin tauti. Pää pystyyn, neiti! Hymyilevät kasvot ovat meille suuremmanarvoiset kuin kokonainen lauma peuroja.
Paroonitar nauroi iloisesti.
Heidän yläpuolellaan huimaavassa korkeudessa lensi hanhiparvi kiivaasti räpyttäen etelää kohti. Huippuvuorten hanhi heitti hyvästit — siinä pakenivat viimeiset linnut pitkää talviyötä.
XII.
REVONTULIEN LOISTEESSA.
Lokakuun 12 päivänä he näkivät auringon viimeisen kerran. Päivänvalo ei ollut vielä kokonaan jättänyt heitä. Se näyttäytyi heikkona kajastuksena lännessä, mutta ei voitu erottaa edes kiväärin tähtäysjyvästä.
Sinä päivänä paroonitar sai uuden hylkeennahkapukunsa. Jääluotsi, jonka jalka nyt oli melkein hervoton, istui kymmenen tuntia päivässä neulomassa nahkoja. Se virkisti kuolemaantuomittua miestä ja ajoi pois kaikki synkät mietteet. Professori oli heittäytynyt nahkuriksi, ja Bratt teki nahkahihnoja.
Sillä tavoin ommeltiin kolme pukua hylkeennahoista. Luotsi ei huolinut neuloa itselleen.
— Minä en tarvitse, — sanoi hän.
Se oli juhlallinen hetki, kun ryömittiin talvivaatteisiin. Frida katosi omaan soppeensa paksu nahkapuku käsivarrella saatuaan ohjeet, kuinka se vedettiin ylle. Luotsi oli pannut paljon työtä tähän pukuun. Sitä koristi vyö uumenien kohdalla ja kaunis kaulus siniketun nahasta, joka voitiin sitoa kaulaan leveällä vaaleanpunaisella, eräästä matkalaukusta tavatulla silkkinauhalla. Professorin ja Brattin nahkavarusteet olivat sitä vastoin perin yksinkertaisia, mutta molemmat lausuivat suurimman tyytyväisyytensä uusiin vaatekappaleisiin.
Professori pyöriskeli tuvassa kuin espanjalainen kukko.
— Nyt sitä vasta muuttui ihmiseksi, — sanoi hän. — Tämmöisenä tultiin esille jääkauden pimeydestä. Tunnen olevani kivikauden taruihmisiä — soisinpa, että minut nyt nähtäisiin Sorbonnessa!
Professori ravisti leijonanharjaansa ja pujotti sormensa karkean parran läpi, joka jo aikaa sitten oli lakannut muistuttamasta sivistystä.
Paroonitar kurkisti omasta nurkastaan.
— Te näytätte niin hassuilta, — sanoi hän, — mutta se ei ole niin vaarallista teille, jotka olette tottuneet käymään…
— Housuissa, — sanoi professori nauraen. — Ja näitä te sanotte housuiksi! Ei, nämä ovat housuhameita, jupe culotte. Viimeistä muotia, ihana neiti, suoraan Worth'in neulomosta. Astukaa esiin, mademoiselle, ja antakaa meidän katsella teitä. Ystävänne Johnsen on utelias kuin pariisilaisräätäli, joka katselee teoksiaan ulkona bulevardeilla!
— Minua niin hävettää, — sanoi Frida, — sammuttakaa edes toinen kynttilä. Tuntuu niin oudolta.
— Ei, ihastuttavin neitiseni, ette kai ole turhankaino. Tulkaa vain esille ja antakaa meidän ihailla.
— Antakaa minun olla täällä, — pyysi Frida melkein itkunsekaisesti. — Se on kyllä hirveän käytännöllistä, mutta minusta tulee niin kiusallisen pieni. Boy tuskin tuntee minua enää.
— Luulenpa tosiaankin, että olette lisäksi keimaileva, — sanoi professori nauraen.
— Minäkö keimaileva! — Nuoren tytön silmät säkenöivät ja pää ylpeästi pystyssä hän astui neitsytkammiostaan.
— Hyväinen aika, — huusi professori repien kiharoitaan. — Kuinka kaunis te olette! Teistä tulisi Grönlannin kuningatar, jos eskimot vain saisivat teidät nähdä. Te olette koko mestari, Johnsen.
Tyttö taisteli ujouttaan vastaan seisoessaan siinä ihmeellisessä puvussa. Hän katseli salaa Brattiin, joka ei kuitenkaan ollut häntä huomaavinaan.
— Se on varmasti vähän liian laaja vyötäreiltä, — sanoi Frida arvostellen.
— Niin sen pitääkin, — selitti jääluotsi. — Täällä pohjoisessa ei käy päinsä käyttää kureliiviä. Tanssiaisiin emme pääse niinkään pian.
— Tietysti ei, — yhtyi siihen professori. — Täällä tulee kyllä toisenlainen tanssi, kun oikea pimeys tulee ja steariinikynttilät loppuvat. Ja silloin luullakseni juomme niiden hylkeiden maljan, jotka ovat meille luovuttaneet arvokkaat turkkinsa.
Frida katsoi toisesta toiseen. Steariinikynttilä heitti häilyvää valoaan pieneen olentoon. Oh — hän oli aivan toisenlainen kuin se hieno neiti, joka oli ollut "Victorian" suosituin matkustaja. Hänen kalpeat ilmehikkäät kasvonsa olivat laihtuneet eikä tuvan lika ollut niitä säästänyt. Pienissä käsissä oli selviä jälkiä työstä ja vaivasta. Ja musta tukka oli aikaa sitten sanonut hyvästit hiusneuloille ja riippui nyt vallattomina kiharoina pitkin selkää.
Mutta silmät olivat kaltaisensa — samat tummat, säteilevät silmät, jotka tuntuivat aina oleilevan kaukaisessa maailmassa.
Otsaan oli tullut aivan pieni ryppy, joka oli muuttanut koko luonteen vienoissa ja lapsellisissa tytönkasvoissa. Tässä rypyssä oli se tarmo, joka oli karaissut hänen ruumiinsa ja sielunsa. Hän oli vuodattanut ne kyyneleet, jotka täytyi vuodattaa, ja nyt hän oli tottunut jokapäiväiseen kaipuuseen. Ja ennen kaikkea hänessä oli herännyt halu osoittautua sen luottamuksen arvoiseksi, jonka nämä uhrautuvat miehet häneen panivat. Hän ei ollut enää pieni paroonitar suurelta maatilalta Schleswig-Holsteinista, pieni vaativainen neiti, jota oli kasvatettu imarruksin ja nöyrästi alistuen. Elämä oli töykeästi kääntänyt hänestä kasvonsa, ja nyt oli näyttäytyvä, millaisista aineksista kenraaliluutnantti von Heffnerin tytär oli tehty.
Jospa hänen hampurilaiset ystävänsä saisivat nyt nähdä hänet! Tietäisivätpä he vain, että hän asusti kurjassa tuvassa napaseudun erämaassa — kurjemmassa kuin mikään hökkeli S:t Paulissa — ja paistoi kalaa kolmelle miehelle! Että hän käyskenteli hylkeennahoissa ja ampui luodikolla puolipimeässä, pakkasen purressa sormia, ja ettei hän pessyt itseään useammin kuin pari kertaa viikossa… oh!
Bratt nousi äkkiä.
— Kuulkaa! — kuiskasi hän. Boy käveli hitaasti ovelle heikosti muristen, mutta osoittamatta merkkejä suurempaan kiihtymykseen.
— Mitähän se voi olla? — kysyi Frida ja tarttui pieneen karbiiniin, joka riippui hänen vuoteensa pääpuolen kohdalla.
— Ehkä jääkarhu? — arvaili professori.
— Ei! — vastasi Bratt. — Silloin olisi Boy kyllä näyttänyt hampaitaan aivan toisella tavalla. Siellä on varmasti joitakin muita herroja mellastamassa alhaalla rannassa. — Hän heitti pyssyn olalleen ja livahti ulos. Frida veti lakin korvilleen ja seurasi perässä.
He jäivät hämmästyneinä seisomaan. Sillä kaukana idässä loisti kuu kalpeana ja kirkkaana tummanviheriällä taivaalla leveän loistavan juovan lepatellessa edestakaisin Arcturuksen ja Orionin vyön välillä. Se vivahteli kaikissa väreissä, taivas näkyi liekehtivän säkenöivissä valoheijastuksissa, jotka tunkeutuivat eetteriin kuin välkkyvät keihäät.
Kuu sirotti hopeitaan mahtaville jäälautoille jotka ajelehtivat etelään, ja äkkiä lipui valtava jäävuori loistavin kyljin fantastiseen valaistukseen.
— Kuinka kaunista täällä on! — sanoi Bratt uneksien. — Täällä käyvät kauneus ja kauhu vierekkäin. Hiljaisuuden ja kuoleman loisto. Kuinka moni kova sielu onkaan taipunut kaikkivallan edessä, kun revontulet ovat leimahtaneet taivaalla! Ne sirottivat jääkukkiaan Wilhelm Barentsin yli, kun hän tapasi kuolemansa jäälauttojen seassa tuolla ulkona merellä, ja ne valaisivat sellaisille miehille kuin Tobiesen ja Mathilas tietä ikuiseen lepoon.
Frida katseli hämmästyneenä nuorta norjalaista. Hänen silmissään oli kyyneliä. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sanaakaan huuliltaan. Jokin raskas käsi tuntui kouristavan hänen sydäntään.
Boy hankasi itseään Fridaa vasten ja katseli vakavasti merelle.
Ja kas — ihan samassa näkyi muutamia suunnattomia mustia olentoja, jotka vierittelivät itseään edestakaisin kuutamossa. Silloin tällöin kuului hiljaisuuden läpi heikko haukahtava mylvinä.
— Mitä ne ovat? — kuiskasi Frida.
— Ne ovat napamaiden kuolevaa ritaristoa, — vastasi Bratt. —
Napameren ylpeimpiä ja jaloimpia eläimiä, mursuja.
XIII.
NAPAMAIDEN RITARISTO.
Agardh Bay oli nähtävästi "mursu-paikka", mihin vainotut eläimet pakenivat jaloittelemaan poikasineen kiinteällä maalla.
Ihmispetojen oli onnistunut tehdä mursun elämä tukalaksi Huippuvuorilla. Vuosisatojen kuluessa se on ajettu yhä kauemmaksi pohjoiseen ja itään. Se on väistynyt harppuunien ja räjähtävien kuulien tieltä. Viisaasti ja maltillisesti se on ryhtynyt peräytymään tuntemattomille jäälakeuksille, joilta ihmisten on sitä vaikea saavuttaa. Kenties se on löytänyt jonkin mantereen kaukana pohjoisessa, missä "merien hevoset" voivat uinailla jäälohkareilla ja leikkiä valkoisilla lumikentillä jäätikköjen juurella.
Mutta jonkun kerran se vaeltaa etelään vanhoille metsästysmailleen Huippuvuorten itäpuolelle. Ja nyt oli pieni parvi kokoontunut siihen pieneen lahteen, johon kohtalo oli heittänyt neljä haaksirikkoista.
— Minua surettaa, että pitää tappaa nämä eläimet, — sanoi Bratt paroonittarelle, kun he kiertotietä hiipivät rantaa kohti. — Mutta me tarvitsemme ne. Ne merkitsevät meille ruokaa ja valoa pimeiksi öiksi. Tuollaisessa otuksessa voi olla kuusikin tynnyriä ihraa. Viikon kuluttua ovat kynttilät lopussa ja silloin saamme käydä käsiksi Ottamkovin ihralamppuihin… hiljaa, Boy!
Heidän perässään ryömivä koira oli puoleksi noussut ja murisi.
Bratt katseli varovaisesti ympärilleen. Mursuparvi makaili entisellä paikallaan, pari sataa jalkaa heistä.
— Aivan tässä vieressä hengittää joku eläin, — kuiskasi Frida.
Ja aivan oikein — ihan sen törmän alapuolelta, jota myöten he ryömivät huomion välttämiseksi, kuului selvästi suuren eläimen tasainen hengitys. Se kuulosti vanhalta herralta, jota pahat unet kiusaavat päivällislevon aikana. Sillä kesken kaikkea näkymätön olento puhkui nenästään sellaisella tavalla, joka muistutti kuorsaamista.
— Se on vahtimassa, — kuiskasi Bratt. — Se on ruvennut epäilemään. Pian se tulee ryömien. Ne ovat uteliaita kuin vanhat akat, nuo iäkkäät mursut. Jos ette näe tähtäimen uurretta, niin ampukaa pitkin lumenreunaa, mutta ei ennenkuin minä sanon, sillä meillä ei ole varaa ampua ohi.
Tuskin hän oli tämän sanonut, kun mahtava pää kohosi ilmaan kuutamossa kolmen tai neljänkymmenen askeleen päässä heidän edessään. Mursu ei ollut selvästikään nähnyt mitään. Se tuijotti majaan, jonka luukkujen loistavat silmät näyttivät sitä kovin huvittavan. Kuutamo välkkyi sen kiiltävällä nahalla ja suurissa ruskeissa hevossilmissä. "Vanha herra" aivasti ja käänteli päätään edestakaisin — ikäänkuin ei olisi uskonut omia aistejaan. Tumma olento kuvastui selvästi valkeaa lunta vasten.
— Tähdätkää, — kuiskasi Bratt. — Keskelle rintaa.
Silloin mursu äkkiä kääntyi. Sen ruskeat, levolliset silmät ylevine ilmeineen tuijottivat kahteen ojennettuun pyssyyn. Sen valkoiset torahampaat ja ulkonevat viikset väkevällä yläleualla ja pyöreä pää muistuttivat Bismarckin bronssipatsasta. Se kohottautui heikoille etujaloilleen.
— Laukaiskaa, — huudahti Bratt, ja kaksi laukausta pamahti melkein yhtaikaa kesken hiljaisuutta.
Mursun pää painui eteenpäin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä koko ruumis vetäytyi kokoon valtavalla, suonenvedon tapaisella ponnistuksella. Se nousi ja syöksyi epävarmoin, horjuvin liikkein merta kohti. Se iski kiinni hampain ja kynsin, se pyöri ja hyppi ja heitteli raskasta ruumistaan kauhealla tarmolla. Mutta eläin oli saanut kuolinhaavan. Se ei voinut enää nostaa päätään. Joka askeleella se vajosi sivulle… Vanha vartija taisteli miehuullisesti väsymystä vastaan, joka oli sen vallannut… Se iski voimattomassa raivossaan syöksyhampaansa jäätyneeseen lumeen ja kaksi verijuovaa sen jäljissä loisti kuin mustat nauhat kelmeässä fosforivalossa.
Sitten se nousi mahtavassa majesteettisuudessaan ja katsoi viimeisen kerran maalle päin. Se näki, kuinka toverit syöksyivät rannalle, maan tömistessä niiden alla. Se kiinnitti kuoleviin silmiinsä komean näyn, kun mahtavat, tummat ruumiit hopeahohtoisen valkovaahdon keskellä sukelsivat jäälohkareiden väliin.
Sitten se kaatui väsyneenä kumoon, ja heikot etujalat levisivät suoraan sivuille. Se avasi suunsa, ja äänettömästi napamaiden jättiläinen vaipui kuolemaan. Ainoastaan sen suuret, ruskeat silmät säilyttivät levollisen ilmeensä. Ne tuijottivat suoraan eteensä, kivuttomasti ijankaikkiseen etäisyyteen…
Frida seisoi kuin huumaantuneena. Muutamina silmänräpäyksinä hän oli tuntenut metsästäjän hurmaavan voitonriemun kiitävän suonissaan. Karhiini tärisi vielä hänen käsissään jännityksestä, pikku ruumis vapisi hylkeennahkaturkissa. Kaikki tuntui hänestä epätodelliselta. Hän tunsi ikäänkuin siirtyneensä toiseen maailmaan. Suuri, kalpea kuu, joka purjehti heidän yläpuolellaan säkenöivässä kirkkaudessa — oliko se samalla tavalla tähtikirkkaina talvi-iltoina vaeltanut taivaalla ja sirottanut kiiltäviä helmiäisjuoviansa Elben hiljaa lipuvaan veteen?… Ja oliko se vain hänen itsensä varjo, joka kulki täällä vieraan miehen kanssa ampumassa mursuja?
— Halloo, — huusi joku ääni.
Hän vavahti. Professori oli kiiruhtanut paikalle ja heilutteli nyt "Victorian" keittiöveistä kuolleen eläimen päällä, samalla kun Bratt metsästäjän innolla tutki, mihin luodit olivat osuneet… Kah, kaikki oli kyllä todellisuutta. Ja hitaasti hän käveli kuolleen mursun luo.
— Te olette osannut hyvin, paroonitar, — sanoi Bratt. — Teidän luotinne on tunkeutunut sisään hiukan oikealle vasemmasta lavasta. Tässä näette läven, se ei ole hernettä suurempi, mutta kuitenkin se riitti. Suuren eläimen henki on valunut ulos tästä lävestä. Kukaan pyydystäjä ei olisi sitä paremmin suorittanut.
— Ja teidän laukauksenne?
— Se osui päähän, ihan silmän viereen.
— Sepä vasta jotakin, — sanoi professori iloisesti. — Nämä luodit ovat todisteena ikäänkuin kahdesta elämänperusteesta. Kaunis Diana on, kuten aina, tähdännyt sydämeen, ja ystävämme Bratt aivoihin.
— Mursu parka! — sanoi Frida. — Katsokaa kuinka kauniit silmät sillä on! Niin lempeät ja levolliset.
— Ja millainen nahka, — mutisi professori. — Luulenpa melkein, ettei veitsi siihen pysty. — Tiedemiehen murha-aseen oli selvästikin vaikea tunkea kovan panssarin läpi.
— Meillä on tosiaankin ollut hyvä onni, — sanoi Bratt. — Tavallinen lyijykuula luiskahtaa tuollaisesta nahasta. Ei muu kuin kunnollinen nikkelikuori voi puhkaista tätä sitkeätä nahkaa, joka on sekä kovempi että paksumpi kuin krokodiilin talja. Meidän täytyy sahata se rikki. Huomenna keitämme ihraa ja ylihuomenna kärytämme ihralamppuja paraamme mukaan.
— Ja sunnuntaina syömme mursupihviä, — huudahti Frida iloisesti. — Tarjotaan kuin villisika torahampaineen ja muine tarpeineen. Siitä tulee juhlallista. Voi, kellä nyt olisi pieni pullollinen Mosel-viiniä!
— Ja muutamia hillottuja öljymarjoja, — mutisi professori. — Se muistuttaisi mieleen taloudenhoitajattareni, joka nyt istuu huoneistossani Vaugirard-kadun varrella ja lukee lehdistä selostusta kuolemastani — yhä uudelleen. Vanha, rakas emännöitsijä piti paljon hillotuista öljymarjoista ja vainajien muistisanoista. Muuten ei, Jumalan kiitos, ole ketään suremassa professori René Marmont-vainajaa.
Frida katseli kaihomielisesti merelle.
— Isä parka, — mutisi hän. — Hänellä ei ollut muita kuin minä. Äiti kuoli, kun olin pieni tyttö. Hän tulee tekemään kaiken voitavansa saadakseen tietoja "Victorian" kohtalosta. Me pidämme toisistamme niin paljon.
— Kukapa ei pitäisi teistä, — sanoi professori liikutettuna. — En ymmärrä, miten nuoret miehet tulevat toimeen siellä Hampurissa, kun ei teitä olekaan enää joulupidoissa. He tulevat pitämään suruharsoa sydämensä ympärillä.
— Kernaasti minun puolestani, — sanoi Frida hymyillen.
— No, älkää olko niin ylimielinen! Eiköhän siellä vain liene joku komea luutnantti, joka…?
— Kenties, — vastasi paroonitar yhä hymyillen.
Bratt nousi reippaasti seisaalle.
— Katsokaa, — sanoi hän, — tuolla jäälohkareella…
Se oli ihmeellinen näky. Kaukana niemen reunalla ajelehti suuri jäälautta. Siellä makasivat mursut kylki kyljessä. Mustat ruumiit loistivat kuutamossa. Ne eivät liikkuneet, mutta kaikki päät olivat kiinteästi suunnatut maata kohti. Tuntui siltä kuin niiden katseet seuraisivat kuollutta jättiläistä, joka monena vuonna oli johtanut heidän matkojaan ja nyt lojui rannalla, sammuneet silmät kääntyneinä pohjoiseen… sitä maailmaa kohti, joka on ihmislapsille saavuttamaton.
XIV.
PITKÄ YÖ.
Ja kylmyys tuli. Se levitti jääpeitteen koko tuvan ympärille, se tunki sisään jokaisesta raostakin terävine jääneuloineen. Toisinaan tuntui kuin ilma olisi liikkumatta ja jäätyisi, ja kuitenkin tupa oli tiivis ja hyvä ja jokainen läpi tukittu, jotta lämpö pysyisi sisällä. Rikkoutuneesta veneestä haaksirikkoiset olivat saaneet runsaasti polttopuita, ja käryävä ihralamppu paloi yötä päivää, veneen kokkanuoraa sen sydämenä. Se täytti huoneen hirveällä hajulla. Mutta siitä ei enää kukaan välittänyt. Savu leijaili raskaana katossa.
Vähitellen kalpeat kasvot peittyivät likakerrokseen, ja hylkeennahkaturkit olivat aikoja sitten kadottaneet luonnollisen värinsä.
Se oli kauheata aikaa. Ensimäisenä päivänä joulukuuta viimeinenkin heikko sarastus jätti taivaanrannan; raskas sumu laskeutui kaikkialle, joten kuunkin valo peittyi heidän näkyvistään. Majan ulkopuolella oli pimeys kuin läpitunkematon seinä. He eivät nähneet kättään silmien edessä, vaan täytyi haparoida eteenpäin vanhoja jälkiä myöten, kunnes uusi lumimyrsky peitti nekin.
Pimeys ja pakkanen pilasivat heidän hyvän mielialansa. Tuntikausia he saattoivat istua tulen ympärillä ja tuijottaa suoraan eteensä, ajattelematta ja puhumatta. Tylsyys ja alistuvaisuus väijyivät kaikkialla. Tuska oli heistä haihtunut, he eivät pelänneet kuolemaa. Kauhea välinpitämättömyys elämään pääsi heissä valtaan. Ei kuulunut enää naurua, ainoastaan Brattin lyhyet ja varmat käskyt, kun uni painosti silmäluomia.
Nuori norjalainen oli kuin raudasta. Mikään ei lannistanut hänen tarmoaan. Synkkänä ja itseensäsulkeutuneena hän istui, huulet yhteenpuristettuina, ja piti huolta siitä, ettei kukaan päässyt herpoutumaan. Ruokavarat alkoivat loppua, ja hän vartioitsi vähiä jätteitä kuin Fafner kultaansa. Hän jakoi kaikki annoksiin, jotka pienenivät päivä päivältä. He eivät kärsineet puutetta, mutta saivat aina mennä nälkäisinä levolle.
Kukaan ei saanut nukkua kuutta tuntia enempää vuorokaudessa, sillä silloin Bratt herätti. Hänen täytyi toisinaan ajaa toverinsa ylös makuulta. He rukoilivat, mutta hän oli taipumaton.
Fridalla oli keskenjäänyt virkkuutyö matkalaukussaan. Hän virkkasi ahkerasti, ja joka aamu hän purki edellisen päivän työn ja aloitti uudelleen. Professori pantiin hakkaamaan halkoja, ja jääluotsi sitoi solmuja ja aukoi ne jälleen kuten Ottamkow-vainajan miehet.
Muuten Bratt teki kaikki työt. Hän leipoi leipää, valmisti ruokaa; hän pakotti Fridan ja professorin tekemään pimeässä pitkiä kävelymatkoja, Boy varmana ja uskollisena oppaana.
Ja päivät kuluivat toistensa kaltaisina, pimeyden ympäröidessä heitä joka puolelta. He kävivät päivä päivältä laihemmiksi, vieläpä pienen Fridankin poskiluut pilkistivät esiin pyöreistä kasvoista. Hänen tukkansa riippui kampaamatta hartioilla, ja pienet sormet olivat kovia ja pakkasen puremia.
Pakkanen oli niin kireä, että metalli muuttui koskettaessa kuin polttavaksi tuleksi. Jos ulkoilmassa käsineittä tarttui pyssynpiippuun, jäätyivät sormet kiinni, ja seurauksena oli suuria haavoja.
Eräänä aamuna Bratt heräsi tavallista myöhemmin ja jäi istumaan makuulavalleen. Tilanne oli epätoivoinen. Ravintoaineet alkoivat loppua. Neljä päivää he olivat nyt syöneet vastenmielistä mursunlihaa. Tosin oli vielä jonkun verran jäljellä "Victorian" laatikoissa, jauhoja oli koko paljon eikä voitakaan puuttunut, mutta säilykkeet olivat loppuneet, härän- ja sianliha oli kaikki syöty — ja vielä oli monta kuukautta kevääseen.
Hän huokasi raskaasti ja piirsi veitsellään seinään merkin. Uusi päivä oli alkanut. Hän laski. Viivoja oli 24…
Bratt hymyili alakuloisesti; oli 24:s päivä joulukuuta — jouluaatto. Hänen kaulassaan tuntui jotakin paksua. Kovat tarmonrypyt silisivät voimakkaissa kasvoissa ja lapsellinen, uneksiva ilme tuli sinisiin silmiin. Hän muisti kaukonäkynä onnettoman lapsuutensa Kristianiassa, jossa hän orpona oli sukulaisensa kodissa nurkasta katsellut toisten iloa.
Kukaan äiti ei ollut häntä taluttanut joulukuusen ympäri, eikä kukaan isä häntä nostanut välkkyvien kynttilöiden tasalle. Molemmat olivat hukkuneet rakkautensa aamuhetkellä. Meri oli heidät häneltä riistänyt. Suurena kovan onnen lintuna hän oli kasvanut, tavallaan syrjäytettynä. Mutta arvonantoa hän oli itselleen hankkinut. Hän oli etevin kaikessa, koulussa ja leikkikentällä. Tuli ylioppilaaksi, raatoi kokonaisen vuoden suuren löytöretkeilijän sihteerinä, sai seikkailuhalua, matkusti Argentinaan, Alaskaan, vaikeuksista vaikeuksiin, seikkailuista seikkailuihin, uhrauksista kieltäymyksiin…
Ja nyt oli jouluaatto. Hän hiipi hiljaa paroonittaren makuusuojan oviverholle. Tämän toinen puoli oli ratkennut, mutta kukaan ei ollut ripustanut sitä takaisin. Makuulavan edessä istui Boy heiluttaen pientä hännäntynkäänsä, kun näki isäntänsä. Frida nukkui hylkeennahkapuvussaan, suu puoliavoimia. Hän valaisi lampulla nukkujan kasvoja. Hänen sydäntään kirveli nähdessään, kuinka pakkanen, kieltäytymykset ja rasitukset olivat turmelleet pieniä kasvoja. Päivittäiset vaikeudet kuluttivat nähtävästi pientä ruumista, mutta Bratt tiesi kokemuksesta, että ilman liikettä ja ponnistuksia oli kerpukkikuolema edessä. Parempi sortua työhön kuin velttouden kylmänvihoihin, jotka tappavat tuuma tuumalta.
Kuinka turvallisesti ja rauhallisesti Frida nukkui! Bratt oli itselleen luvannut uhrata kaikkensa pelastaakseen Fridan. Ja miksi? Siksi, että hän rakasti Fridaa. Hänen hiljainen mykkä rakkautensa asesti hänen rohkeutensa ja lannistamattoman kovan tarmonsa. Tämä oli hänen elämänsä ylpein ja kaunein unelma, hänen sydämensä ihmeellinen seikkailu…
Ja nyt oli jouluaatto.
Hän hätkähti. Pieni pää käännähti tyynyllä, ja Frida avasi pelästyneenä silmänsä. Sitten hän sulki ne jälleen.
— Voi, antakaa minun nukkua, — kuiskasi hän. — Minä olen niin väsynyt.
Bratt hellitti kädestään verhon, ja pian hän kuuli Fridan taas hengittävän kevyesti, rauhallisesti.
— Pikku Frida parka, — mutisi hän liikutettuna. — Voi, jos voisin hetkeksikään luoda iloa pieniin vakaviin kasvoihin, tuoda päivänsäteen siitä maailmasta, joka elää suruttomana ja turvallisena kotilieden ääressä…
Hän veti pöydän keskelle lattiaa. Ruokakaapista hän löysi yhden "Victorian" suurista pöytäliinoista. Se oli kauhean tahraantunut siihen kasatuista ruokavaroista, mutta verrattuna heidän tavallisesti käyttämäänsä likaiseen liinaan se näytti häikäisevän valkoiselta. Tilapäisen ruokasäiliön sisuksista hän kaivoi esille paketin steariinikynttilöitä — viimeisen, jonka hän oli kätkenyt juhlallisten tilaisuuksien varalle. Kynttilät pystytettiin kahteen ruukkuun ja kahteen pulloon. Suuri, säilytetty luumuvanukas lämmitettiin kastrullissa. Hän ryömi perimmäiseen nurkkaan, missä oli tallella pieni lintuvarasto. Hän haki esille neljä metsäkanaa, ja peitti loput kivillä. Metsästäjän taituruudella hän kyni ja puhdisti linnut. Ne olivat lihavia ja suurempia kuin meidän metsäkanamme. Hän hieroi niihin suolaa, pisti pienen palan voita niiden vatsaan, veti ohuen rautalatasimensa niiden jalkajänteiden läpi ja alkoi kätevästi paistaa niitä tulella tämän tilapäisen vartaan varassa. Miellyttävä tuoksu levisi tupaan, ja professori Marmontin uni kävi rauhattomaksi, kun harvinainen tuoksu hiveli hänen hajuhermojaan. Ja Boy, joka oli viime aikoina saanut tuntea ajan huonoutta, nuoleskeli hartaasti ajatellessaan niitä linnunluita, jotka tulisivat sen osaksi. Se seurasi isäntänsä liikkeitä mitä suurimmalla jännityksellä, ja sen valkea pörrökaula vapisi ruokahalusta, Brattin kiertäessä ja käännellessä latasinta hermostuttavan pitkäveteisesti.
Viimeinkin hän oli valmis, ja Boy näki ilokseen, kuinka metsäkanat jaettiin neljälle lautaselle, ja keskellä pöytää seisoi pieni ruskea torni höyryämässä lämpöisellä lautasella.
Mutta mitä nyt? Boy oli haljeta uteliaisuudesta, kun hänen isäntänsä omituisesti hymyillen veti esiin komealla, kullatulla korkilla varustetun mahakkaan pullon. Mitähän se oli? Koira ei tuntenut elämän ylellisyyttä. Se oli elänyt Huippuvuorilla koko ikänsä. Virgon satamasta se oli tullut Green-Harbouriin ja sieltä Advent Bayhin. Se oli elänyt kuivatulla kalalla, jääkarhunlihalla ja hylkeillä koko aikansa. Se tiesi, mitä nälkä merkitsee, ja oli oppinut syömään, mitä ikänä sai. Vähän aikaa sitten se oli kaikessa hiljaisuudessa syönyt vanhan rasvaisen saapasparin, josta ei kellään enää näkynyt olevan mitään iloa. Mutta metsäkanat, ruskea torni ja naurettava pullo — kylläpä oli joutunut lystillisten ihmisten pariin!
Bratt pani muutamia suuria halkoja takkaan ja sytytti sitten kynttilät. Kah, maja näytti heti niin valoiselta ja ystävälliseltä! Likaiset seinät ja katosta pitkinä lankoina riippuva noki eivät tuntuneet enää niin kammottavilta. Ja kun ihralamppu sammutettiin ja ovi muutamaksi hetkeksi avattiin raikkaalle, jäätävälle pakkaselle, tuntui kaikki raskas ja kaamea suorastaan tuuleutuneen ulos.
Sillä nyt oli jouluaatto.
Sitten hän herätti muut, ja Boy auttoi iloisesti haukkuen. — Kiiruhtakaa, — sanoi koira reippaalla ja helppotajuisella kielellään. — Ettekö näe, että on juhla, ja metsäkanat kylmenevät, — ja toimelias eläin hyppeli toisesta toiseen, nuoli heidän käsiään ja repi vaatteista: — Ylös! Ylös!
Unisina he nousivat. Mitä tämä oli? Tämä valomeri, koko tämä viihtymyksen tunne ja ihanuus! Velttous ja välinpitämättömyys tuntuivat väistyneen heidän kasvoiltaan. Frida tuijotti toisesta toiseen hämmästyksen kasvaessa, ja professorin kapeat kasvot, jotka olivat vaarassa hukkua hiuksien paljouteen, näyttivät pieneksi hetkeksi jokseenkin säädyllisiltä.
— Nyt on jouluaatto, — sanoi Bratt leppeästi.
Boy haukahteli vahvistukseksi.
Kyyneleet silmissä he puristivat toistensa käsiä, Boyn villinä elämänilosta hypellessä ympärillä ja kiskoessa heitä vaatteista. Tuntui siltä kuin valoisa ja ystävällinen haltiatar olisi herättänyt heidät henkiin. He puhuivat kaikki yhtaikaa. He nauroivat ja itkivät vuorotellen, ja professorin puheliaisuus muistutti vuolasta virtaa.
— Eikö tämä ole kuin Brasserie Universellessä? — sanoi hän. — Tai Kempinskissä? Metsäkanoja ja luumuvanukasta! Oh, minun ihana nälkäni! Mutta taivaan nimessä — tuohan on samppanjaa! Mistä sen olette varastanut? Pommery & Greno, gout americain, ihanin juoma maapallolla. Rakas paroonitar, saanko pyytää teitä valssiin ruuan jälkeen, ruokahaluni on kuin tulipalo arolla, kaikkinieleväinen, syöden pian minut itseni. Saanko tarjota prinsessalle hylkeennahkaisen käsivarteni, niin käymme sorminemme käsiksi, kuten vanha tapa vaatii tässä maankolkassa.
He istuivat laatikoille ja matka-arkuille pöydän ympärille ja kävivät sormin ja hampain käsiksi Huippuvuorten ainoaan talvilintuun. Sivistyneiden syöntivälineistä ei ollut kukaan välittänyt pitkään aikaan. Metsäkanat hävisivät pelottavan nopeasti. Ja Boy piti tunnollisesti huolta, ettei yhtäkään luuta jäänyt jäljelle.
Hyvin juhlallisesti avattiin samppanjapullo. Korkki suoritti juhlalaukauksen. He kilistivät toistensa kanssa, ja professorin innostus paisui.
— Mistä olette saanut tätä nektaria? — kysyi hän. — Onko se tipahtanut taivaasta?
— Se oli säilykelaatikon pohjalla, — sanoi Bratt. — Joku keittäjä oli kaiketi pannut sen piiloon yksityistä juhlaa varten.