Napaseudun yössä: Romaani Huippuvuorilta

— Mikä juoma! Eikö se tunnu jaloissa asti, Johnsen? — kysyi professori.

— Toivon, että niin olisi, — sanoi jääluotsi. — Mutta minä tunnen sen sydämessäni kiitollisuutena Herraamme kohtaan.

Professori katseli haaveellisesti eteensä. — Jospa nyt joku osaisi pienen jouluvirren, — sanoi hän koko suu täynnä luumuvanukasta. — Äitini opetti niitä minulle monta ollessani pikku poika. Paimenista, tähdistä ja Betlehemistä. Kaikki oli yksinkertaista ja kaunista, mutta nyt olen ne unohtanut, ja sitäpaitsi olen kauhean epämusikaalinen. Mutta te, pikku enkeli, ettekö osaa laulaa meille pientä joululaulua?

Paroonitar punastui ja katsoi toisesta toiseen. Kaikkien hyvät ja uskolliset silmät katsoivat häneen rukoilevasti. Kuinka hän pitikään näistä uskollisista miehistä!

Ja niin hän lauloi heille vanhan joululaulun. Hänen äänensä oli hauras ja pieni, mutta haaksirikkois-raukkojen mielestä aukeni pieni rako siihen ijankaikkiseen ihanuuteen, jossa ei enää ole surua, ei itkua eikä valitusta…

Kaikkien silmät kyyneltyivät. He istuivat vaiti ja hiljaa, kun hento naisääni kuljetti heitä siihen maailmaan, missä kaipuun ja toivon valo ei koskaan sammu ja missä ihmismielen valtaavat puoliunohtuneet, hämärät kaukonäyt lapsuuden kauniista ja onnellisesta satumaasta.

XV.

ODOTTAMATON VIERAS.

Jääluotsi ja Frida olivat lähteneet ulos majasta katsomaan, millainen sää oli. Sairaan tromsöläisen täytyi puoliksi laahata itseään lumessa, sillä hänen jalkansa olivat hervottomat. Mutta hänessä ei ilmennyt merkkiäkään kärsimättömyydestä, eivätkä tuskat häntä lannistaneet.

Omituinen tunnelma vallitsi maisemassa. Kuu paistoi rikkinäisten pilvien välistä ja heitti pitkiä, aavemaisia varjoja rannalle ja jäävyörylle.

Huippuvuorten hyvät henget tuntuivat heränneen ja valaisivat joulurauhaa yksinäiselle majalle. Sää oli leudompi, ja jääkylmä sumu, joka viime viikkoina oli peittänyt kaikki, hajaantui pieniksi, hitaasti pohjoiseen ajautuviksi pilviksi. Tähdet loistivat pilvien välistä ja lähettivät hopeasäteitään tummanvihreään eetteriin.

— Tuolla on Otava, — sanoi luotsi, — ja tuolla pilkistää esiin Pohjantähti. Tulee kaunis ilma! Ja katsokaa tuonne, tuo suuri W, se on Cassiopeia. Se on merimiesten lohtu ja ilo. Kun se on näkyvissä, ei tarvitse mitään pelätä, sillä se osoittaa toisaalta suoraan Pohjantähteen ja toisaalta Andromedaan, ja silloin on suunta selvä. Katsokaa, miten kuunsäteet tanssivat jäällä, kaukana ulapalla. Se on Suurvuono, mainehikas ja kuuluisa Suurvuono. Hollantilaiset panivat sen nimeksi Wybe Jans Water erään frieslantilaisen laivurin mukaan. Mutta venäläiset pyyntimiehet, jotka asuivat täällä, antoivat sille nimen Titowa Guba. Se näyttää lempeältä ja luotettavalta, mutta vaarat väijyvät joka puolella. Heti tässä edessä, keskellä vuonoa, on hiekkasärkkä, joka on useita penikulmia leveä, ja jokaisen lahden sulkee vedenalaisten karien aitaus. Eikä väylä täältä Thymen-salmeen ja Heleyhin sovi suurille laivoille. Koko itäiset Huippuvuoret ovat vielä tuntematonta manteretta. Täällä on käynyt monta. Sekä Lamot, Heuglin että Ekroll ovat kirjoittaneet suurista jäälakeuksista, mutta ovat vain katsahtaneet niihin kuten Mooses Kaanaanmaahan. Täällä Suurvuonossa on kaunista. Katsokaa, kuinka tuo niemi välkkyy kuutamossa! Se on The Foxnose, ketunkuono. Jos kuolisin täällä, tahtoisin saada hautani tuonne. Jyrkänteen takana on pieni rotko, jossa tahtoisin levätä. Voisin silloin maata katsellen merelle, ja merimies tahtoo mielellään nähdä merta, kuten tiedätte.

— Älkää puhuko kuolemasta, — sanoi Frida. — Nyt me kaikki tulemme terveiksi, ja keväällä…

— Voi, rakas neiti, — mutisi luotsi. — Kuolema ei ole vihollisemme. Sen saatte oppia täällä erämaassa. Pienissä oloissa herää kuolemanpelkoa, mutta täällä kulkevat elämä ja kuolema käsi kädessä kuten kaksi hyvää ystävää, jotka kaikessa ystävyydessä koettelevat voimiaan, täällä unohtuu pikkumaisuus tähtien yksinäisen suuruuden piirissä. Me tunnemme itsemme siksi, mitä olemme: tomuhiukkasia kaikkivaltiaan Jumalan kädessä… On tosin vaikea jättää ne, joita rakastaa, mutta vanhan miehen on myös hyvä ajatella, että häntä kuoleman kynnykselle asti seuraavat ystävällisten ja rehellisten ihmisten hyväntahtoisuus ja sääli.

— Rakas, rakas Johnsen, —- sanoi Frida ja tarttui hänen käteensä, samalla nojautuen hänen olkapäähänsä.

— Kiitos, pikku neiti, — kuiskasi Johnsen liikutettuna. — Teillä on sydän kultaa. Onnellinen se mies, jonka haltuun elämänne uskotte, mutta olkaa varovainen valitessanne. Älkää lahjoittako itseänne arvottomalle. Älkää valitko häntä tanssisalista tai kylpykaupungista. Älkää kiintykö sotilaspukuiseen nollaan, joka ei ole mitään kokenut. Minä voisin antaa teille hyvän neuvon.

— On kuin kuulisin isäni äänen, — kuiskasi Frida haaveillen. — Hän ymmärsi minut niin hyvin. Sanokaa, mikä neuvo se on.

— En, — vastasi luotsi hetken mietittyään. — Minulla ei ole oikeutta sekaantua teidän elämäänne. Te saatte kyllä muutenkin kuulla neuvoni hiljaisena kuiskauksena jonakin tyynenä tähtikirkkaana iltana.

Hän kääntyi äkkiä.

— Varmasti joku liikkuu läheisyydessä, — sanoi hän. — Onko Boy ulkona?

— Ei, — vastasi Frida. — Minä en kuule mitään. Kenties se on vain jäävyöryn humua.

Luotsi istui kauan kuunnellein

— Kuulin kai väärin, — sanoi hän lopuksi. — Puhuakseni totta luulin, että jääkarhu harppasi vaappuen tuolla ylhäällä jäävyöryllä. Pyyntimiehet sanovat, että joka jouluaatto tulee jääkarhu talvehtivien majoille, mutta se ei ole mikään tavallinen rauhallinen jääkarhu, jollaisia tavataan kesällä ahtojäillä Novaja Semljan likellä. Ei, joulukarhu on raju ja verenhimoinen. On sattunut, että se on tunkeutunut majoihin ja raastanut mukaansa jonkun asukkaan. Ja ennen maailmassa jääkarhut suorastaan piirittivät joulun aikaan yksinäisiä majoja. Pyyntimiehille ne olivat aina tervetulleita, sillä karhunliha on hyvin herkullista.

— Ensimäinen joulukarhu, josta Huippuvuorten historia kertoo, tuli vuonna 1634 tervehtimään hollantilaista Andres Janszia ja hänen kuutta toveriaan, jotka talvehtivat Smeerenburgissa. Jo marraskuussa ilmeni heissä kerpukin oireita. He eivät voineet toivoa pelastusta muuten kuin, että "Jumala lähettäisi heille jotakin virkistystä". Ja Jumala lähettikin heille karhun jouluaattona. He koettivat sitä tappaa, mutta se oli liian raju ja voimakas ja ajoi heidät majaan, missä he pian senjälkeen yksitellen kuolivat ja…

Luotsi vaikeni äkkiä ja nousi puoliksi.

— Kuulkaa, — sanoi hän, — eikö lumi narissut ihan takanamme…?
Katsokaa!

Pitkä, hiipivä varjo tuli heidän eteensä lumelle. Rajua koiran haukuntaa kuului tuvasta.

Frida katsoi hämmästyneenä ympärilleen. Aivan hänen edessään kohosi lumesta mahtava, valkea ruumis, hän kuuli raivoisaa karjumista, näki jättiläisruumiin kumartuvan hyppäämään… Hän tahtoi paeta, mutta kauhu lamautti hänen jalkansa. Hän tahtoi huutaa, mutta vain käheä, koriseva ääni tuli hänen huuliltaan. Ja hän tunsi jo eläimen kuumaa hengitystä kasvoillaan, kun vahva käsi paiskasi hänet kumoon lumelle majan ovelle. Jääkarhun kynnet raatelivat hänen käsivarttaan. Mutta peto ei saavuttanut tarkoitustaan. Sen pienet silmät kipinöivät, kun se käänsi punaisen kitansa jääluotsia kohti, joka seisoi toisella polvellaan, odottaen hyökkäystä. Hän oli paljastanut veitsensä ja terävät, levolliset, harmaat silmät tarkastivat pelotta ylivoimaista vastustajaa, joka hillittömällä raivolla hyökkäsi häntä kohti. Johnsen ojensi aseen suoraan eteensä. Mutta karhu ei siitä välittänyt. Se ryntäsi suoraan kohti pitkää puukkoa ja sai kiiltävän terän vartta myöten leveään, karvaiseen rintaansa.

Luotsi kaatui kumoon. Jääkarhun mahtava käpälä oli osunut hänen päähänsä ja äänettömästi hän vaipui valkealle hangelle.

Silloin majan ovi aukeni, ja joku olento syöksähti esille kuutamon läpi. Se oli Boy. Sen raivo oli kauhea. Vaahto valui leuoista, kun se syöksyi jääkarhun kimppuun ja iski hampaansa sen kurkkuun. Ja siihen se jäi riippumaan, karvojen seistessä sen ruumiissa pystyssä kuin harjakset.

Jääkarhu seisoi kahdella jalalla. Se huitoi epätietoisena käpälillään ilmassa. Raivo tuntui siitä lähteneen. Veri valui sen rinnasta, ja puukonkahva näkyi verirenkaassa valkealla turkilla. Se ravisti miettivästi päätään ja puristi sitten koiraa rintaansa vastaan. Mutta väkevä Boy riippui kuin iilimato karhun kaulavaltimoissa, veren juostessa pitkin sen leukoja.

Samassa silmänräpäyksessä tuli Bratt. Hän oli kiireessä siepannut käteensä oven vieressä riippuvan vanhan ruosteisen kirveen. Karhukin tuntui elostuvan nähdessään uuden vihollisensa. Yhdellä käpäläniskulla se heitti koiran syrjään ja eläinparka vieri ulvoen lumessa. Sitten se hyökkäsi koko voimallaan vastustajaansa kohti.

Mutta nyt oli napaseudun yön mahtava valtias tavannut väkevämpänsä.
Ottamkowin kirves suhahti karhun pään ohi ja upposi sen olkapäähän.
Luut rusahtivat, ja toinen käpälä vaipui voimattomana, paksun
verivirran tulvatessa katkotuista suonista.

Karhu horjui. Sen silmät himmenivät. Elämän virta valui ulos suuresta ruumiista. Se vaappui sinne tänne, vajosi kokoon ja nousi jälleen. Mikä tuska nyt tarttui sen rintaan rajumpana kuin nälän kauhut, milloin sen oli täytynyt tuntikausia turhaan istua hylkeiden puhallusaukoilla ruokaa odottaen. Pienet silmät tuijottivat tylsinä. Se oli sinänsä siivo karhu, tyytyväinen ja hauska velikulta, joka taisteli pitkän talven läpi niin hyvin kuin taisi. Nälkä oli saanut sen raivoihinsa. Mutta nyt sen ei enää tarvitsisi paastota! Hylkeet saattoivat Agardh Bayssa hengittää vapaasti ja porot tunturilla kaikessa rauhassa etsiä jäkäläänsä, sillä nyt Sassen-laakson suuri karhu oli päättänyt päivänsä.

Huokaisten se kaatui kumoon, peitti mustan kuononsa terveellä käpälällään, kuten sen tapana oli, etteivät hylkeet sitä näkisi valkeata jäätä vasten ja sulki sitten pienet viisaat silmänsä heittäen henkensä. — — —

Bratt kantoi luotsin majaan ja laski hänet varovasti penkille. Mykkinä ja toivottomina he katselivat marmorinkalpeita kasvoja jaloine ja tyynine piirteineen. Karhun käpälä oli niitä säästänyt. Mutta takaraivo oli murskattu.

— Ystävämme on kuollut, — sanoi professori juhlallisesti. — Hän oli mies ja kuoli kunnian kentällä. Jumala ilahuttakoon hänen sieluansa!

Mutta Frida tarttui vainajan käteen ja suuteli sitä hellästi.

— Sain katsahtaa hänen sieluunsa hänen elämänsä viimeisinä hetkinä, — sanoi hän. — Miten hyvä ja hieno tämä köyhä mies olikaan! Ja hän meni kuolemaan minun puolestani.

Hän polvistui nyyhkyttäen ruumiin ääreen.

Marmont ja Bratt menivät hiljaa ulos.

Siellä makasi jääkarhu, leveänä ja mahtavana viimeisessä unessaan. Ja aivan sen rintaan kiinni oli ryöminyt eskimolaiskoira, raadeltuna ja verisenä, mutta sen ruskeista silmistä loisti voittajan riemu, kun se makasi kaunis pää kaatuneen vihollisensa rintaa vasten.

Taivas oli nyt puhdas ja kirkas, ja hiljaisuus hiipi jälleen nukkuvalle saarelle.

— Vain hiljaisuus on suurta, kaikki muu on heikkoutta, — kuiskasi professori itsekseen. — Nyt vasta ymmärrän unohdetun runoilijan sanat. Sillä hiljaisuus johtaa maanpakolaiset suureen mietiskelyyn. Se on yksinäisten ja hyljättyjen Jumala.

XVI.

VALOJUOVA.

Etelässä pitkin jään ulommaista reunaa värähteli leveä ja mahtava valojuova. Se taittui puhtaan valkoisena kuun valoon, viilsi yön läpi kuin kirkas miekka ja tunkeutui kauheaan kylmyyteen, joki piti vallassaan äärettömiä, hiljaisia erämaita.

Oli sunnuntai-aamu, toinen päivä maaliskuuta.

Kolme haaksirikkoista seisoi jääluotsin haudalla The Foxnose'lla. Pieni puuristi oli Nils Johnsenin viimeisen leposijan merkkinä. Suuria kiviä oli vieritetty haudalle estämään jääkarhun hyökkäyksiä. Risti seisoi niemellä uutena muistomerkkinä lukemattomien muiden joukossa napaseudun yön vaatimista uhreista.

Kylmyys oli kovimmillaan. Mutta ilman tyyneyden vuoksi ei se tuntunut niin ankaralta. Ei pieninkään tuulenhenkäys liikahtanut. Haaksirikkoiset olivat kokonaan kietoutuneet turkkeihin, vain suu ja silmät olivat näkyvissä, ja hengitys oli kuin valkoisia pilviä heidän ympärillään.

Mutta koittava päivä karkoitti kaiken alakuloisuuden. Pelastus tuntui hohtavan heitä vastaan välkkyvistä heijastuksista, jotka leikkivät kuten iloiset lapset äärettömillä lumi- ja jääkentillä.

Professori keskeytti hiljaisuuden.

— Eikö olekin omituista, — sanoi hän, — että tämä kauhea maa on muinoin ollut täynnä mitä rehevintä kasvullisuutta. Kaikkein vanhimpina aikoina oli täällä suuria metsiä ja jättiläispuita. Täällä oli laajoja maa-alueita. Mutta ei ollenkaan imettäväisiä, matelijoita tai lintuja. Sitten Atlantis vaipui mereen. Aallot huuhtelivat tuhansia vuoria Huippuvuorten korkeimpienkin kärkien ylitse.

— Mutta maa kohosi uudelleen. Tältä ajalta, jura-kaudelta, on löydetty jättiläismäisten matelijoiden luita. Jos olisimme silloin olleet täällä, olisimme olleet vaarassa joutua lohikäärmeen, ichtyosauruksen tai kalaliskon kynsiin, joka olisi sukeltanut esille merestä ja ahmaissut meidät kaikki kolme yhtenä suupalana.

— Täällä oli silloin suuria gingko- eli hiuspuumetsiä, jollaisia puita nyt kasvaa Japanissa ja Kiinassa, ja niissä metsissä eli plesiosaurus. Jos jäävyöryt joskus sulavat erämaasta, saamme kenties nähdä tämän jättiläisliskon hyvin säilyneitä luurankoja. Ylimalkaan tulevat monet pariisilaiset ystäväni kadehtimaan talveani tässä geologian luvatussa maassa. Toivon vain, että aurinko tulisi pian voidaksemme lähteä suurelle retkellemme. Sassen-laakson rajalla on Rabotin jäätikkö, joka kenties voi kertoa meille, että koko nykyinen teoriamme jäävyöryjen synnystä on vain erehdys.

— Tiedän — olen sitä jo kauan aavistanut, mutta tuo pieni jäävyöry, joka on idän ja lännen rajana, antaa minulle todistuksen — jos kestän niin kauan, — lisäsi hän itsekseen.

— Kertokaa enemmän, professori, — sanoi Frida. — Kuinka voi maailma niin muuttua?

— Niin, jos voisin siihen vastata, — sanoi professori, — olisin ratkaissut erään tieteemme suurimpia arvoituksia. — On olemassa monta eri olettamusta, kuten esimerkiksi, että toinen napa oli nykyisessä Persiassa, toinen Meksikossa. Varmasti tiedämme ainoastaan sen, että maamme on äärettömän vanha.

— Näettekö vaakasuorat juovat tunturin seinässä tuolla kaukana? Yhden tuollaisen, kymmenen sentimetriä leveän juovan muodostuminen kestää tuhansia vuosia, ja tunturi on toista tuhatta metriä korkea, joten voitte itsekin laskea, kuinka vanha se on. Tuolla näette harmaita, keltaisia, punaisia ja mustia juovia, eikö niin?

— Punaiset ovat hiekkakiveä alkuajalta, katsokaa niitä kunnioittavasti, paroonitar. Ne polveutuvat siltä ajalta, jota sanomme maailman luomiseksi. Paikoittain ne ovat tuhat viisisataa metriä paksuja. Harmaat kerrokset ovat kalkkikiveä, josta voi löytää koralleja ja muita merieläimiä. Kerran nämä kerrokset olivat liejua meren pohjalla, hyvin syvällä.

— Keltaiset kerrokset ovat tuliperäistä tuhkaa ja laavaa, mustat hiiltä, metsistä ja eläimistä jäänyttä. Katsokaa, miten nämä kaikki ovat vuorotellen peittäneet maankuoren, ajatelkaa, kuinka suunnattomia aikakausia on kulunut vain yhdenkin tuollaisen kerrostuman muodostumiseen, jollaisten näette nousevan korkealle taivasta kohti, ja sanokaa sitten, mitä kaikesta tästä opitte.

— Että me olemme hiekkajyväsiä äärettömyydessä, rakas professori, — vastasi Frida. — Huippuvuorten tunturit seisovat täällä todistamassa äärettömyydestä. Mutta minä olen niin pieni ja heikko, että sittenkin haluaisin tietää, tuleeko päivälliseksi aiotusta karhunpaistista mureaa ja hyvää.

— Ja siinä olette oikeassa, te Huippuvuorten hurmaavin keittäjätär, — sanoi kohtelias ranskalainen. — Ilman teidän keittotaitoanne ei kai mielemme joutaisi ajattelemaan menneisyyttä tai tulevaisuutta. Te ette ainoastaan ammu jääkarhuja ja mursuja hämmästyttävän taitavasti, vaan osaatte myöskin valmistaa niistä mitä maukkainta ruokaa. Teidän pitäisi saada mies, joka panee arvoa hyvälle ruualle!

— Niin, siitä jääkarhusta, jonka Boy ja minä tapoimme melkein yksinämme, olen kauhean ylpeä, — sanoi Frida. — Siitä oli taloudessamme suuri apu, vaikka se oli vain keskenkasvuinen penikka. Mutta eikö tule melkein liiaksi karhusoppaa, karhupihviä, karhunkinkkua ja karhunkieltä?

— Ei, olkaamme iloisia välttämättömästä jääkarhusta, rakas paroonitar. Se on niin sanoaksemme pelastanut henkemme monta kertaa. Mielialastamme, elämänhalustamme ja tarmostamme saamme vain kiittää tuoretta lihaa. Hyvä, voimakas ruoka on karkoittanut alakuloisuuden ja välinpitämättömyyden meistä kauvas. Katsokaa vain Boyta, kuinka paksu ja tyytyväinen ja vilkas se on.

Boy heilutti ihastuneena pientä hännäntynkäänsä ja koetti selittää, että nyt oli jo kylliksi jaariteltu. Olihan päivällisaika.

Se astui ontuen heidän edellään tuvalle — sillä oli vielä pieniä vammoja jääkarhun syleilystä — ja haaksirikkoiset loivat luotsin haudalle viimeisen jäähyväiskatseen ja lähtivät kotiin puolipimeässä.

Heidän sydämissään kuiskaili toivo auringosta ja kesästä. Pelastus tuntui niin läheiseltä ja luonnolliselta ja samalla niin eriskummalliselta ja uskomattoman kaukaiselta.

— Kuukauden kuluttua tulevat ensimäiset linnut, — sanoi Bratt. — Kahden kuukauden päästä kuljemme tunturin yli Sassen Bayhin. Kaksi päivää sen jälkeen olemme Green Harbourissa ja pari tuntia myöhemmin tiedetään Norjassa, että viimeiset "Victorian" haaksirikosta eloonjääneet ovat saavuttaneet langattoman lennätinaseman.

Ja hän puhui edelleen ja teki suunnitelmia silmät loistavina ja salainen ilon väre äänessä. Hän tunsi itsensä vahvaksi ja rohkeaksi iloiten saadessaan uhmata vaaroja ja voittaa vastuksia, kun Frida oli hänen mukanaan.

Turvallisesti hän taluttaisi Fridaa pitkin huimaavia kuiluja ja uhkaavien jäävyöryjen poikki. Hänen rohkeutensa ja neuvokkuutensa voittaisi kaikki, ja sitten heidän päästyään sivistyksen alueelle… Mitä vielä… Kun Frida puhui rikkaasta kodistaan, suuresta schleswigiläisestä maatilasta ihanine näköaloineen merelle, tunsi hän pistosta sydämessään. Olihan hän, koditon, yksinäinen seikkailija Alaskasta ja Jukonista, tasaisen arkielämän ja huolettoman hyvinvoinnin vihollinen.

Mutta kun Frida houkutteli hänet kertomaan elämästä kultahiekkaisilla jo'illa, missä raskas metalli kiilsi hiekkajyvien seassa, loistivat hänen silmänsä ja käsivarsien lihakset jännittyivät muistellessa vapaata, villiä, ihanaa seikkailijaelämää.

Hiiskumattoman hiljaa kuunteli Frida hänen kertomuksiaan, ja kun vilkas professori, monien vaarojen ja seikkailujen innostamana, alkoi kertoa tarinoita Gascognesta, eivät Fridan kuulemat merkillisyydet koskaan loppuneet.

He nauroivat ja laskivat leikkiä kuin iloiset lapset ja olivat kaikki kolme hyviä tovereita. Bratt ei ollut enää umpimielinen, ankara. Rohkaiseva sana hänen huuliltaan teki Fridan ylpeäksi ja onnelliseksi, ja pieninkin vetoaminen hänen rohkeuteensa ja tarmoonsa teki hänen voimansa moninkertaiseksi.

Iloisena ja leikillisenä Frida tanssi nyt pitkin jäätä hylkeennahkaisessa housuhameessaan. Äkkiä hän huudahtaen seisahtui…

— Katsokaa tuonne!

Kaikki pysähtyivät. Häikäisevä valonsäde tunki Suurvuonon yli ja syleili samassa taivasta ja merta. Se lainehti yli maan ja kiilsi tunturien jääkuoressa. Ja ulommaisen jääaitauksen takaa nousi aurinko merestä — pieni kaareva juova elämän valtiaasta. Niin, se oli auringonjumala! Foibos Apollo ohjasi hevosiaan Ultima Thulea kohti. Muutamia säihkyviä minuutteja sen kultakypärä loisti teräksenkirkkaalla jäällä.

Sitten se käänsi hevosensa, mutta valousva levisi koko taivaalle ja pysyi kauan Agardh-tunturin huipulla.

XVII.

LÄHTÖ MAJASTA.

Mitä enemmän tuli valoa, sitä toimeliaammaksi kävi professori Marmont. Hän liehui asiasta toiseen, aina pila huulilla, ja vapisi yhä kärsimättömyydestä.

Arvoisaa professoria oli surkea katsella. Hän muistutti eniten myskihärkää, suurta, rauhallista alkueläintä tai jotakin esi-isäämme kivikaudelta, joka olemassa-olonsa taistelussa vain hitaasti siirtyi puolisivistykseen.

Mutta hänen mielensä oli yhtä nuori ja reipas kuin hänen ennen pitäessään kuuluisia luentojaan Rooman geologikongressissa, jolloin hänen loistava esityksensä Keskieuropan muodostumisesta oli herättänyt paljon vastaväitteitä ja ihastusta.

Hän tuntui vainuavan uutta käänteentekevää löytöä. Tuntikausia hän saattoi seistä jäävyöryn ääressä, kiikari silmällään, ikäänkuin tahtoisi tunkeutua jäätiköiden salaisuuksien lävitse. Kaukana, siellä taaempana, oli luvattu maa hautoen tuhatvuotista viisauttaan, jota ihmiset eivät vielä tunteneet. Ei vasikkakaan karsinassa voinut hartaammin ikävöidä kevättä, kuin tämä Sorbonnen suurmies.

Ja kevät tuli. Melkein huomaamatta se hiipi yli maan. Kosteana ja sumuisena, sateisena ja myrskyisenä se tuli, jäävyöryt narisivat ja ryskivät, ne kutsuivat taukoamatta, ja jäätikön reunat paljastuivat päivänvaloon teräksensinisenä panssarina tunturin rinnassa.

Koko ranta oli juoksevaa jääsohjoa. Purot solisivat, meren jää ritisi ja paukkui. Vain pieni rinne, jolla maja oli, pysyi jotenkin kuivana.

Mutta etelästä tuli leppoisa tuuli puhaltaen ja nopein, suhisevin siiveniskuin halkaisivat ensimäiset kevätlinnut ilmaa Ottamkovin majan yläpuolella. Siinä lensivät pienet ruokit Milne Edwardsin tunturin ylitse Jäävuonolle tai Crossbayn lintuvuorelle.

Oli toukokuun 3:as päivä. Voi, mikä riemu nousi kolmen ihmisen kesken, jotka olivat taistelleet pitkän talven läpi! Kyyneleet silmissä he tuijottivat pieniä lintuja, he näkivät niiden häviävän korkeiden tuntureiden taakse, joiden yli he itsekin pian vaeltaisivat. Ne toivat viestin uudesta elämästä, uudesta kasvusta ja tulossa olevasta pelastuksesta.

He katselivat sierettyneitä sormiaan, joissa kaikissa oli pakkasen merkkejä. He loivat tutkivan silmäyksen talven kuluttamiin hylkeennahkavaatteisiinsa. Jääluotsin tunnollisesta työstä huolimatta ammotti reikiä ja repeämiä kaikkialla likaisessa nahassa, jonka luonnollinen väri oli aikoja sitten hävinnyt. Vieläpä mainio siniketunkauluskin, jonka luotsi suurella vaivalla oli ommellut Fridan pukuun, oli muuttunut joksikin epämääräiseksi.

Meitä surettaa sanoa, että kaunis, sorea paroonitar lähinnä muistutti pientä pörröistä mustalaisnaista, joka ei oikein tajunnut saippuan ja veden merkitystä.

Pienessä käsilaukussa oli hieno, hopeoitu kuvastin ja harja, mutta sen pahempi — molemmat nämä, samoin kuin kynsien hoitoon tarkoitetut laitteet, olivat kauvan sitten jääneet unohduksiin.

Bratt oli ollut oikeassa. Elämän taistelu tekee ulkonaisen sivistyksen vähäpätöiseksi. Ja Frida, hemmoteltu nuori neiti yhteiskunnan korkeimmista piireistä, oli oppinut tuntemaan seikkoja, joista ei koskaan olisi voinut uneksiakaan: kieltäymyksiä, puutetta ja sieluntuskia.

Hänen mielensä oli karaistunut, hänen ruumiinsa saanut lihaksia ja jänteitä. Hän saattoi katsoa vaaraa silmiin käden vapisematta. Pitkinä öinä oli koti-ikävä painanut hänen päänsä syvälle tyynyyn sanomattomassa tuskassa, mutta nyt sekin aika oli mennyt; ei tuntunut olevan aikaa ajatella sitä maailmaa, joka oli Agardh Bayn ulkopuolella.

Huomaamattaan hän alkoi iloita siitä omituisesta erämaan elämästä, jota hän vietti täällä kurjalla maankolkalla.

Hän oli saanut uuden hahmon ja välitti paljoa enemmän siitä, että hylje pisti päänsä esille puhallusaukosta, kuin siitä, millaisia uudet syysmuodit olivat. Olivatko hatut yhtä suuria ja hame yhtä ahdas?

Hänen täytyi hymyillä ajatellessaan kaikkea sitä hyödyttömyyttä, joka oli ollut hänen edelliselle elämälleen ominaista. Hameet, hatut, hieman kieliä, seuraelämä, monta tuntia kuvastimen edessä, kevyt, leikittelevä keskustelu — ne olivat olleet hänen elämänsä sisällyksenä.

Ja nyt — —! Illalla maata pannessaan hän tunsi työmiehen väsymystä. Hän oli raatanut ja ahertanut ja voi hyvällä omallatunnolla nauttia lepoa. Ensi kerran hän huomasi, miten köyhää elämä on ilman työtä, ilman todellista tointa, ja tuntuipa toisinaan siltäkin, että kauhistutti palata vanhan Hansa-kaupungin hyödyttömään oleilemiseen.

Hän oli vähällä ruveta rakastamaan nokista pientä majaa, kuten sotamies rakastaa sitä taistelutannerta, joka on nähnyt hänen kovimman kamppailunsa. Ja kuinka hän saattaisi erota näistä miehistä, jotka olivat olleet hänen uskollisia tovereitaan pitkinä, pimeinä napaseudun öinä? Pikku Fridan mieli kävi äkkiä raskaaksi, hän sai kyyneliä silmiinsä, ja vähitellen hän tajusi kevään laulun nuoressa sydämessään.

Jörgen Bratt valmisti innokkaasti kaikkea, mitä tarvittiin matkaa varten tunturien yli. Pukuja pantiin kuntoon niin hyvin kuin voitiin. Hän valikoi saappaita, ja silloin kävi ilmi, että paroonitar saattaisi pahimmassa tapauksessa käyttää paria "Viktorian" pikisaumasaappaita, jos ne tarpeeksi sisustettaisiin hylkeennahalla. Brattilla oli omat saappaansa, ja professori anasti parin pitkävartisia, jotka näyttivät voivan kestää kylmää ja kosteutta.

Edelleen he valmistivat kolme makuusäkkiä huovista ja karhunnahasta. Ne olivat jotenkin painavia, mutta näyttivät myöskin hyvin käyttökelpoisilta.

Fridan pieni käsilaukku muutettiin selkärepuksi muutamien nahkahihnojen avulla.

Toukokuun 18 päivänä oltiin lähtövalmiit. Bratt kantoi ruokavaroja kahdeksaksi päiväksi, makuusäkkinsä ja kiväärinsä. Toiset kantoivat kumpikin makuusäkkinsä, ja Fridalla oli sitäpaitsi karbiininsa kainalossa.

Sitten tuli jäähyväisten hetki! Nyt vasta he huomasivat, kuinka vaikeata oli erota pienestä tuvasta, joka oli ollut heidän kotinsa koko pitkän talven.

Hiljaisina he panivat kaikki kuntoon siltä varalta, että mahdollisesti täytyisi toisten onnettomien talvehtia Ottamkowin ikivanhassa, vankassa tuvassa. He ottivat mukaansa vain sen, mikä oli kaikkein välttämättömintä.

Boy hyppeli edestakaisin. Se ei osannut pitää tästä lähdöstä.

— Mitä ihmettä tämä on? — sanoivat koiran viisaat silmät. — Eikö täällä ole hyvä olla? Eikö ruokakaapissa vielä ole useita lihavia ja oivallisia karhunpaisteja?

Ja eläin lymysi lopulta makuupaikalleen hallitsijattarensa sängyn eteen.

— Luulenpa melkein, että koira tahtoo jäädä tänne, — sanoi professori, pyyhkien silmiään. — Minäkin puolestani olen hiukan alakuloinen. Nämä neljä mustaa seinää ja nämä kovat penkit ovat käyneet minulle rakkaammiksi kuin tiesinkään… Rakas pikku Frida, — jatkoi hän lämpimästi, suurten kyynelten vieriessä pitkin kalpeita poskia, — muistakaamme aina Ottamkowin köyhä tupa! Se on opettanut minut uskomaan hyviin ja rehellisiin miehiin, siihen ritaristoon, joka on häviämässä suurista yhteiskunnista, ja hienoon, herkkään naissieluun, joka kestää onnettomuutensa miehen voimalla ja rohkeudella. Sen pahempi en osaa yhtään jouluvirttä, minähän olen kauhean jumalaton ihminen, mutta muistan yksinkertaisen pienen gascognelaisen rukouksen, jonka äitini minulle opetti ollessani pikku poika. Sen tahdon rukoilla viimeisenä hetkenäni niiden puolesta, joista olen oppinut pitämään pitkänä, pitkänä yönä Rabotin jäätikön juurella. Ja nyt Jumalan nimeen, hyvästi!

Vaiti he menivät ulos ja sulkivat oven huolellisesti jälkeensä. Sitten he vaelsivat hitaasti ylöspäin. Suuria parvia myrskylintuja liiti pohjoista kohti leppoisassa kevätilmassa. Siinä oli merihepo keltaisine nokkineen ja harmaine jalkoineen, ja korkealla ilmassa purjehti pormestarilokki, raskaana ja arvokkaana leveillä siivillään. Kiven takaa pisti kettu päänsä esiin ja pakeni nähdessään Boyn uhkaavan hahmon.

Mutta eskimolaiskoira ei ollut metsästystuulella. Se murisi kyllä aika lailla. Mutta sen katse painui takaisin hiekkarannalle ja pieneen tupaan, joka kohosi valkeista lumitäplistä Agardh-tunturin juurella.

Kolmihenkinen joukko pysähtyi ja katsoi taaksensa. Kaukana häämöitti risti Nils Johnsenin haudalla harmaansinistä taivaanrantaa vasten, valonsäde väreili kannaksella, ja silmät kosteina he heiluttivat viimeiset jäähyväisensä toverille, joka nukkui ikuista unta erämaan kirkkotarhassa.

XVIII.

RENÉ MARMONTIN VIIMEINEN KEKSINTÖ.

Siitä tuli työläs tunturiretki yli moreenin, jossa kivet olivat pieniä ja pyöreitä kuin linnunmunat.

Korkealla heidän yläpuolellaan kohotti Milne Edwards-tunturi leveää otsaansa. Mahtavat jäävyöryt, jotka viettivät Suurvuonoa kohti, peittivät kaikki laaksot ja rotkot.

Ei voitu mitenkään päästä niiden ohi, ja mitä suurimmalla vaivalla täytyi haaksirikkoisten ryömiä askel askeleelta niiden rinteillä. Ainoastaan yhdeltä kohdalta saattoi nousta jäävyöryä ylös. Kesti useita tunteja, ennenkuin he saapuivat korkeimmalle huipulle. Bratt kulki etumaisena. Hän pysytteli soikean jäävyöryn korkeimmalla harjalla. Molemmin puolin se luisui alaspäin levein railoin ja halkeamin.

Kevätaurinko oli jo sulattanut suurimman osan lumikerrosta, ja itse jäätikön paljas jäärunko hohti sinisenä heitä kohti.

Kaikkialla virtasi ja tihkui, ja vesi kokoontui puolijäätyneihin lätäkköihin, joiden poikki heidän täytyi kahlata. Suuria halkeamia ammotti heitä vastaan, ja heidän tuli usein kulkea pitkiä kiertoteitä päästäkseen joidenkuiden ohi. Se oli Conwayn norsunluutie, vaarallinen ja uhkaava kumeine sisusäänineen ja ihmeellisine kaukokuiskauksineen.

Hyvin varovasti kuljetti Bratt heitä eteenpäin. Hän käytti kivääriä alppisauvana ja tunnusteli jäätä edessään joka askeleella, milloin lumikerros tuntui kätkevän jonkin vaaran.

Milne Edwards-tunturi näytti tietä. Mikään pilvi ei pimentänyt mahtavaa vahtitornia läntisten Huippuvuorten jäättömien laaksojen edessä.

Päivännousun kalpea hohde syleili sen ylintä huippua harmaansinisine täplineen, jotka loistivat lumikinosten välistä. Yli 3000 jalkaa korkea vuori vietti etelään, ja mahtava kuilu leikkautui terävässä kulmassa jäävyöryn alustaa kohti.

— Tuolla on sola, — sanoi Bratt. — Ainoa tie tämän jäävyöryn yli.
Siitä jäävyöry syöksyy jyrkkänä, melkein pystysuorasti Sassen-laaksoon.
Luoteisessa näemme Rabotin jäätikön ulommaisen haarakkeen. Vuonna 1892
se sulki häneltä tien, kun hän tahtoi päästä Mohns Bayhin.

— Oikeassa olette, — mutisi professori. — Jäävyöry on vedenjakajana idän ja lännen välillä. Se on kuin alkuajan tunturin vyö. Ehdimme kyllä sinne ennen iltaa. Levätessämme tutkin jäävyöryn muodostusta läntisellä rinteellä. Oletteko väsynyt, paroonitar?

Frida katsahti häneen hämmästyneenä.

— En ole koskaan tuntenut itseäni niin kevyeksi ja vapaaksi, — vastasi hän. — Voisi melkein luulla, että maan vetovoima on poissa. Minä suorastaan liitelen näissä painavissa, lämpöisissä vaatteissa.

— Se johtuu ilmasta, — selitti Bratt. — Ei ole puhtaampaa ilmaa missään muualla maan päällä. Huippuvuorten tunturi-ilma puhdistaa keuhkomme ja vahvistaa lihaksiamme. Täällä on terveyden paratiisi. En tunne mitään paikkaa, missä kylmä ja lämmin niin täydentäisivät toisiaan kuin täällä, kun on aurinko päämme päällä ja viileä jääilma. Ainoa muu paikka olisi ehkä Alaska. Olen nähnyt puolikuolleiden miesten raahautuvan yli-inhimillisine taakkoineen Chilcoot-solan puhki. Heillä oli huulet veressä ja silmät tuijottivat toivottomuuteen.

— Mutta jos he, omin neuvoin tai toisten avulla, saapuivat huipulle ja tunturituuli puhalsi heihin, saivat he ikäänkuin virkistysjuomaa itse elämältä. Heidän selkänsä suoristuivat, silmät loistivat ja tuorein voimin he vaelsivat Jukonille.

Professori Marmont ei puhunut paljoa, mutta koko hänen laiha ruumiinsa oli hermostuneessa kiihtymyksessä. Jännitys värisi hänen hienoimmissa hermosäikeissään, hänen sieraimensa laajenivat, hänen kätensä vapisivat. Mikään ei jäänyt häneltä huomaamatta. Hän pani merkille maaperän pienimmätkin muutokset. Kiikari ei levännyt hetkistäkään kotelossaan. Hän oli kuin jalo rotueläin — suuri, viisas koira, joka vainuaa jälkeä.

— Täällä sen täytyy olla, — sanoi hän. — Olemme nyt korkeimmalla huipulla, ja muutamien minuuttien kuluttua jäävyöry viettää enemmän länteen. Tässä on vedenjakaja. Täälläköhän Rabot kääntyi, kun sumu hänet pysäytti? Niin, aivan oikein, täällä käyvät halkeamat leveämmiksi, ja katsokaa tuonne!

Aivan edessään he näkivät kapean sauvan kohoavan jään pinnasta. Se näytti ikäänkuin kasvavan jäästä. Leveä lumikinos ulottui muutamia satoja metrejä sen taakse, ja mahtavan halkeaman reuna häämöitti keskeltä kovaa, yhteenpuhallettua lumikerrosta.

— Varokaa, — huudahti Bratt. — Kinos voi olla alta ontto! — Mutta professori ei kuunnellut. Mikään ei voinut pysäyttää hänen vanhoja jalkojaan. Hän hyppeli kuin vuorikauris yli epäsäännöllisten jäämöhkäleiden. Hän kaatui ja nousi jälleen, kunnes saapui merkillisen sauvan luo, joka varoittaen kohosi lumesta.

— Se on alppisauva, — huusi professori, — oikea alppisauva.

Toiset olivat nyt saapuneet hänen luokseen ja katselivat ihmetellen tätä tunturivaeltajan yksinkertaista muistomerkkiä, joka seisoi kinoksen reunalla. He koettivat kiskoa sitä irti, mutta se oli jäätynyt kiinni.

— Siinä on nimimerkki kädensijassa, — sanoi Frida. — Eikö olekin M ja C? Kukahan se lienee?

— Se on sir Martin Conway, — sanoi Bratt. — Hän kulki tätä tietä vuonna 1896.

— Oikein, — sanoi professori hajamielisenä. Mutta hänen silmänsä eivät jättäneet mahtavaa halkeamaa, joka synkkänä ja salaperäisenä näkyi valkeassa lumessa.

— Kuka on Martin Conway? — kysyi Frida.

— Hän on Huippuvuorten sankareita, — vastasi Bratt. — Ja toimeliaimpia tiedemiehiä, mitä on koskaan vaeltanut tuntureilla ja jäällä. Sir Martin on ainoa, joka on kulkenut Huippuvuorten poikki tätä tietä. Hän teki, mitä Rabot ei voinut. Hän kiipesi 1898 Garwoodin kanssa Hornsundin huipulle, Huippuvuorten korkeimmalle vuorelle, joka urotyö aina muistetaan Huippuvuorten historiassa.

— Elääkö hän vielä? — kysyi paroonitar.

— Paraissa voimissa, toivoakseni, — vastasi Bratt hymyillen. — Jos satutte joskus Lontooseen, voitte käydä tervehtimässä suurta edeltäjäänne. Hänen osoitteensa on Hornton House, Kensington.

Frida nauroi hilpeästi, käyden hyvällä ruokahalulla käsiksi kappaleeseen karhunlihaa, jota Bratt oli ottanut esille. He leiriytyivät Conwayn alppisauvan ympärille. Tuntui siltä, kuin he olisivat saaneet uuden toverin. Elämä voi olla niin raskasta ja vaikeata, että alppisauvastakin voi tulla elvyttävä kohtaus, ja nyt heistä tuntui, kuin itse sir Martin istuisi heidän keskessään näyttämässä tietä pelastukseen.

Mutta professori ei saanut rauhaa. Hän söi mitä suurimmassa kiireessä. Koko tieteellinen hajamielisyys oli vallannut hänet, ja ennenkuin toiset huomasivatkaan, oli hän ryöminyt suuren halkeaman reunalle.

— Jumalan tähden, olkaa varovainen! — huusi Bratt. — Conway ei ole suotta jättänyt tänne kallista sauvaansa.

Mutta professori ei kuullut. Hän vain katsoi — katsoi silmät selällään ihmeelliseen, mustansiniseen syvyyteen. Koko hänen sielunsa vapisi innosta. Hän piirsi aivoihinsa omituiset poikkijuovat leveine kivennäisvöineen, jotka häämöittivät pimeydestä.

Hän tutki kerrostumien rakennetta ja pani merkille, kuinka vanha sora ja savi oli työntynyt jäähän ja nyt säteili maan sisästä. Alkuajan tunturi tuolla syvällä näytti taistelevan mahtavaa jääpanssaria vastaan ja koettavan vapautua jäävyöryn painosta; maan mahtava elinvoima kuolleen ja kylmän elämänkukistajan musertavaa syleilyä vastaan.

Ja René Marmontin tuijottaessa tuohon kuiluun, missä elämän ja kuoleman voimat seisoivat vastatusten tuhatvuotisessa kamppailussaan, kehittyi hänen aivoissaan aivan uusi teoria niistä suurista laeista, jotka koskevat maailman syntyä…

— Nyt sen keksin, — kuiskasi hän.

Hän nousi ihastuksissaan. Mahtavassa väläyksessä hän oli katsahtanut ijankaikkisuuden työpajaan. Hänen silmiänsä häikäisi, maa huojui hänen jalkainsa alla, kaikki sortui hänen ympärillään, hän tavoitteli jalansijaa…

Lumen reuna oli irtautunut, ja huudahtamattakaan hän syöksyi syvyyteen.

Hänellä oli ratkaistuna eräs tieteen arvoituksista, mutta se hukkui hänen mukanaan.

Alhaalla tutkimattomissa syvyyksissä alkumoreenien sylissä häämöitti René Marmontin sammuviin silmiin loistavana silmänräpäyksenä ijankaikkisen maailmanarvoituksen ratkaisu.

XIX.

SASSEN-LAAKSON JUMALAT.

Mitä kauhein kohtalo uhkasi niitä kahta nuorta ihmistä, jotka olivat yksinään jäljellä. Kaikki tuntui nukkuvan ikuisen hiljaisuuden unta. He tunsivat olevansa ainoat elämän kipinät kuolleen maailman aavemaisilla lakeuksilla.

Ääretön, käsittämätön hiljaisuus — yksinäisyyden laulu ijankaikkisuudesta ijankaikkisuuteen.

Silloin tällöin he huusivat professorin nimeä, mutta tiesivät sen olevan toivotonta. He eivät enää koskaan saisi nähdä ystävänsä hyväntahtoisia silmiä, kuulla hänen iloista ääntään ja sydämellisiä sanojaan. René Marmont oli kuollut työnsä ääreen. Hän lepäsi nyt alhaalla alkuvuoren juurella, jäävyöryjen jäänsininen kirkkoholvi päänsä päällä.

Vanha tiedemies oli ollut kuin heidän isänään. Nyt hän oli matkalla siihen maahan, missä ei ole arvoituksia ja missä kaikki on valoa ja kirkkautta. Mutta nuori mies ja nuori nainen, jotka nyt istuivat yksinään, taistelivat surua vastaan, joka raateli heidän sydämiään. He muistivat tuskaisina kaikki, mikä oli tehnyt hänet heille rakkaaksi, kieltäymyksissä ja suruissa, ilossa ja toivossa. Miten rattoisa ja iloinen hän olikaan ollut, miten kiitollinen kaikesta, miten uhrautuva ja hyvä! Hän hymyili helposti ja itki helposti, kauniin, viinilehvin seppelöidyn Gascognen oikea poika.

Boy oli ryöminyt halkeaman reunalle asti, missä omituiset jääkerrokset, joihin professorin valpas silmä oli kiintynyt, loistivat auringossa. Se ulvoi surkeasti ja painoi päänsä käpälien vähin. Sitten se jäi liikkumatta makaamaan.

He tiesivät, että oli toivotonta odottaa, mutta eivät tahtoneet jättää kauheata paikkaa, joka oli vaatinut heidän ystävänsä hengen. Kaksikymmentä neljä tuntia he istuivat siinä ja huusivat yhä uudelleen professorin nimeä…

Mutta vain kuolon hiljaisuus vastasi heille, ja epätoivo sydämessä he ryömivät makuusäkkeihinsä ja koettivat nukkua. Mutta kumpikaan ei sulkenut silmiään ennenkuin aamupuolella, väsymyksen voittaessa.

Sitten he vaelsivat hitaasti eteenpäin käsi kädessä kuin kaksi surevaa lasta, jotka yksinään on ajettu erämaahan. — — —

Kahdeksan tuntia marssittuaan he olivat saapuneet jäävyöryn äärimmäiselle reunalle ja Sassen-laakso aukeni heidän eteensä, suuri, kuollut, synkkä laakso.

Varovasti, askel askeleelta, he laskeutuivat jyrkkää rinnettä pitkin, jonka viimeinen osa oli joka askeleella syvyyteen syöksyviä irtonaisia kiviä.

Heillä oli mitä ihanin näköala yli ihmeellisen maan.

Suoraan edessään he näkivät Fulmar-laakson, josta rivi jäävyöryjä johti ikuiseen lumeen ja jäähän ja jonka ylängöltä yksinäiset tunturit nousevat toinen toistaan korkeampina yli autioitten lakeuksien, kunnes taivas ja lumi sulavat yhteen.

Ei pienintäkään eloa, ei ääntäkään kuultavissa, ei yksikään koski syössyt tunturien puhki, ei pieninkään puronen solissut kivien välissä. Vain joki kiemurteli raskaana ja uneliaana laaksoon ja kokosi jäävyöryjen veden.

— Oletteko väsynyt? — kysyi Bratt. — Saamme koettaa ehtiä laakson pohjalle ennen pimeän tuloa. Loppuosa tietä on jokseenkin helppo, seuraamme vain jokea, jonka näette tuolla alhaalla.

— Istukaamme vähän lepäämään, — pyysi Frida. — Täällä on niin ihmeellisen kaunista. Tätä näkyä en koskaan unohda! Katsokaa tuntureita tuolla kaukana, ne ovat harmaansinisiä, kevyt vihreä sumu ympärillä. En ole koskaan nähnyt niin ihmeellisiä värejä. Vuorien välissä jäävyöryt loistavat tummanvihreinä keskellä kaikkea valkoista.

— Niin, — sanoi Bratt, — voisi melkein luulla täällä eläneen jättiläisiä, jotka ovat rakentaneet itselleen ihmeellisen kauniita ja eriskummallisen muotoisia mahtavia temppeleitä. Että täällä on ollut suuria troopillisia metsiä, senhän tiedämme, katsokaa vain kiveä jalkaimme edessä! Eikö siinä ole selvä merkki hienosta saniaisenlehdestä? Kuinka monta miljoonaa vuotta sitten luulette tämän saniaisen täällä kasvaneen? Täällä on myöskin kivettymiä tammesta, lehmuksesta, vaahterasta, pähkinäpensaasta ja monista muista sekä lehti- että havupuista. Täällä on ollut yhtä lämmintä ja hedelmällistä kuin Italiassa tai Rivieralla! Eikö sitä ole omituista ajatella?

— Kyllä, — vastasi Frida. — Tässä ympäristössä tuntuu lyhyt elämämme äärettömän mitättömältä. Koskaan en voi unohtaa, mitä Huippuvuoret ovat minulle opettaneet, mutta kuulkaa — mitä se on — Boy vinkuu ja haukahtelee alhaalla laaksossa.

— Se on löytänyt jotakin, — sanoi Bratt, — rientäkäämme. — Ja käsi kädessä he melkein juoksivat alas tunturirinnettä minkä kerkisivät.

Kaukaa kuului Boyn surkea ulvonta, se viilsi kauheana läpi hiljaisuuden ja sai sydämen vapisemaan heidän rinnassaan. He luulivat näkevänsä jotakin harmaata laakson toisella puolella, mutta kuitenkaan se ei ollut mitään elävää, ja vain koiran tarkka katse ja vainuaisti oli kyennyt sen erottamaan pitkän matkan päästä.

Maaperä oli nyt sangen hankala. Maa oli liuonnut ja kostea, ja he vaipuivat polvia myöten saveen. Tuntui kuin polkisi jääkylmälle, aina vajoovalle tyynylle, joka hetki oli hypättävä syvien, kuivuneiden puronuomien tai mahtavien, ikuisesti lumipohjaisten kuilujen yli.

Lopuksi heidän piti kahlata yli leveän, syvän joen, joka harmaana ja tyynenä raivasi tietään kivien välitse. Vain koiran surkea vinkuminen oli saanut heidät kahlaamaan jääkylmän virran poikki, ja kun se osoittautui syvemmäksi kuin he olivat luulleetkaan, pyysi Bratt Fridaa odottamaan, kunnes hän yksinään kävi katsomassa, kuinka oli asian laita.

Kauhea aavistus sanoi hänelle, että se ei ollut nuoren naisen silmille sopiva näky. — Tulkaa pian takaisin, — sanoi Frida. — On niin ilkeätä olla täällä yksinään. Ja koettakaa saada koira vaikenemaan, jos voitte.

Varmuuden vuoksi Bratt otti kiväärin mukaansa. Mutta se oli tarpeetonta. Boyn löytö oli yhtä kuollutta ja elotonta kuin kaikki muu, mitä he olivat matkan varrella tavanneet.

Brattin lähestyessä koira tuli vinkuen ja ryömien häntä vastaan, matkalakki suussaan. Vuorista saattoi lukea erään ruotsalaisen toiminimen ja sanan Stockholm. Bratt astui hitaasti lähemmäksi — siinä lojuivat Boyn isännän surulliset jäännökset. — Vain mytty harmaita vaatteita ja muutamia luita oli jäljellä, kaiken muun olivat kettu ja jääkarhu syöneet. Ei mitään muistiinpanokirjaa tai papereita, mutta vaatteet olivat selvästi olleet uudet ja kallista englantilaista kangasta.

Bratt taputti koiraa, vieritti suuria kiviä paikalle ja pani merkille tunturin, missä ruotsalainen oli kuollut.

Hänen täytyi melkein väkisin vetää Boy mukaansa ja ainoastaan ottamalla vainajan matkalakin käteensä hän vähitellen sai koiran seuraamaan.

Toisella rannalla istui Frida kalpeana ja palellen.

— Mitä siellä oli? — kysyi hän.

— Teillähän on vahvat hermot, ja olette jo monesti katsoneet kuolemaa silmiin, — vastasi Bratt. — Se oli Boyn isännän ruumis, luultavasti ruotsalainen tiedemies…

— Miesparka, — sanoi Frida liikutettuna. — Kuolla aivan yksinään täällä erämaassa! Luuletteko hänen kärsineen paljon?

— Se on helppo kuolema, — mutisi Bratt. — Silloin saa nähdä valoisia unia. Napamaiden luonto on kuoleville armelias.

He kulkivat eteenpäin. Mutta Boy kulki pää riipuksissa heidän takanaan ja kantoi isäntänsä lakkia suussaan.

XX.

VIIMEINEN PÄIVÄMARSSI.

Molemmat vaeltajat olivat lopen väsyneitä, mutta raahustivat kuitenkin eteenpäin. He eivät voineet ottaa esille makuusäkkejään ja panna nukkumaan soiselle maalle. Uni uhkasi vallata heidät. Mutta samalla vaanivat kauheat ja synkät muistot kaikkialla ja ajoivat heitä eteenpäin. Hiljaisuus oli kammottava eivätkä he enää kuulleet edes Boyn iloista, rohkaisevaa haukahtelua.

Mutta Bratt puheli koko ajan. Hän etsi muististaan kaikki, mitä oli lukenut ja kuullut Huippuvuorista, ja koetti puhumalla muiden kärsimyksistä johtaa ajatukset pois heidän omasta kurjuudestaan.

— Olenko kertonut Paul Björvikistä? — kysyi hän. — Sillä miehellä on iloiset, lapselliset silmät ja mainion hyvä mieli. Olen tavannut hänet monta kertaa. Viimeksi Wellmanin ilmapallotalon luona 1898. Boy oli siellä myös ja piti kauheata elämää muiden koirien kanssa. Paitsi Björvikiä oli siellä eräs toinen mies, Knut Jonsen, reipas ja voimakas. Talvella Jonsen hukkui mereen, ja Björvik jäi yksin napaseudun yöhön, moneksi kuukaudeksi, näkemättä juovaakaan auringosta, kuulematta ihmisääntä. Aivan vieressä ovat Amsterdam-saari ja Daumanin saari, missä jääkarhu haeskelee ihmisjäännöksiä.

— Mutta kymmenen vuotta aikaisemmin oli Björvikillä ehkä vielä hirveämpi talvi. Hän oli silloin Frans Josefin maassa yhdessä "Fram"-laivaan kuuluneen Bentsenin kanssa.

— Toisena päivänä tammikuuta Bentsen kuoli kerpukkiin ja kun ruumista ei voitu haudata eikä myöskään heittää ruoaksi villieläimille, piti Björvik kuollutta toveria majassaan seitsemän pitkää kuukautta.

— Kumma, ettei hän tullut hulluksi, — sanoi Frida.

— Niin, se on käsittämätöntä, — myönsi Bratt. — Mutta nämä maanmieheni Pohjois-Norjasta ovat kovaa väkeä, karaistuneet sielultaan ja ruumiiltaan. Olemassaolon taistelu on kova heidän kotipaikoillaan, eivätkä he ole hemmoiteltuja. Kohtalon oikut he kestävät fatalistisella tyyneydellä. Kun kysyin Paul Björvikiltä, eikö ollut kauheata pitää ruumista majassa, vastasi hän:

— Mitä vielä, olihan siitä hiukan seuraa.

— Mutta mikä saa ihmiset talvehtimaan täällä? — kysyi Frida. — Onko maksu niin suuri, vai saavatko he elinkoron kotiin tullessaan?

— Ansio on useinkin hyvin kehno, — vastasi Bratt. — Alhainen päiväpalkka tai osuus saaliista, joka tuskin nousee pariin tuhanteen kruunuun. Ne varustukset, jotka pyyntimiehille annetaan mukaan, ovat jokseenkin alkeelliset. He asuvat usein ohuessa lautavajassa, missä on ylen ahdasta. Ruoka on myöskin hyvin puutteellista. Muutamasta tynnyristä kalanmätiä, jauhoja, ryynejä, herneitä, perunoita, voita, kahvia ja sokuria ja muutamasta laatikosta säilytettyjä kalapullia näiden miesten tulee elää melkein kokonainen vuosi.

— Kun ajattelemme, että heidän ainoana huvinaan voisi olla syödä jotakin hyvää ja että ainoa keino kerpukin ehkäisemiseksi on järkevä ruokajärjestys, sopiva sekoitus kaikkia ravintoaineita, voi heitä sääliä vieläkin enemmän. Mutta kuitenkin on sattunut, että pyyntimiesten, jotka ovat nähneet nälkää koko talven ja maltittomina odottaneet heitä kesän tullen noutavaa laivaa, on täytynyt jäädä tänne vielä kokonaiseksi pitkäksi vuodeksi nälkään, puutteeseen ja toivottomuuteen, laivanisännistön välinpitämättömyyden vuoksi. Se on häpeäksi synnyinmaalleni, ja senkaltaisten vastuuttomien ja kovasydämisten ihmisten tulisi joutua lain kouriin.

— Minun luullakseni itse ilmanala täällä houkuttelee esille ihmisten huonoimmat ominaisuudet, — jatkoi Bratt, — mutta usein myöskin paraat. On esimerkkejä rohkeudesta ja uhrautuvaisuudesta, mutta napamaiden mieliala on melkein pahin kaikesta pahasta, mitä täällä on. Ihmisistä tulee riitaisia, häijyjä, velttoja ja kylmäkiskoisia. He väsyvät aina näkemään samoja kasvoja ja kuulemaan samoja ääniä, he suorastaan vihaavat toisiaan ja istuvat mieluummin tuvan ulkopuolella purevassa myrskyssä ja pakkasessa kuin sisällä tovereittensa seurassa. Ei mitään tapahdu, heidän ajatuksensa kiertävät yhä vain heidän omassa pikku maailmassaan, he ikävöivät yksinäisyyttä, mutta ovat kuitenkin sidotut yhteen kuin muinaisajan kaleeriorjat.

— Niin, mutta ajatelkaa, kuinka hyvä meidän on ollut, — sanoi Frida. — Siitä minun on kiittäminen teitä ja professoria. Muistatteko pitkiä talvi-iltoja, kun hän levitti eteemme koko Huippuvuorten luomishistorian? Kaksi kertaa maa on ollut meren alla, kahdesti se on jälleen kohonnut. Täällä on ollut troopillinen ilmasto, senjälkeen keskieurooppalainen, sitten se on ollut tuliperäisten ainemäärien peitossa ja nyt ovat suuret osat sisämaajäiden alla, jotka kenties vähitellen sulavat pois.

— Niin, nämä Huippuvuoret ovat omituinen maa, ja se kansa, jolle kunnia sen tieteellisestä löydöstä kuuluu, on lähinnä ruotsalaiset. De Geer, Thorell, A.E. Nordenskiöld ja Nathorst ovat ikiajoiksi liittäneet nimensä tämän maan historiaan. Pian 50 vuotta sitten ruotsalaiset alkoivat varustaa tieteellisiä retkikuntia näihin seutuihin, jotka siihen aikaan olivat yhtä villejä ja luoksepääsemättömiä kuin mikä tuntematon maanosa hyvänsä. Tiedemiesten mukana seurasi erikoistuntijoita kaikilta aloilta. Minä, joka itse olen hiukan eläintutkija, voin täysin käsittää sen tutkijanilon, jonka on täytynyt näissä miehissä syttyä, heidän tullessaan tähän napamaatutkimuksen klassilliseen maahan.

— Katsokaa esimerkiksi tuntureita, ne eivät ole sammaleen eivätkä puiden peittämiä, ne seisovat paljaina todistamassa luonnon mahtavista voimista. Katsokaa, kuinka kerrostumat tuolla tunturissa ovat siirtyneet! Täytyy olla voimaa käsitelläkseen näitä suunnattomia tunturimääriä sillä tavalla. Katsokaa, kuinka alemmat kerrostumat ovat siirtyneet satoja metrejä korkeammalle kuin päällimmäiset. Ja itse kivet kätkevät sellaisten eläinten ja kalojen pääkalloja, jotka ovat täällä eläneet miljoonia vuosia sitten, kun meret lainehtivat siinä, missä nyt seisomme. Tuon tunturin kovertaminen lienee veden työtä — mennään sinne, kenties löydämme sieltä makuupaikan.

Pitkin tunturia virtasi pieni koski, ensimäinen, minkä olivat tavanneet pitkällä vaelluksellaan. Se pulppusi ja kohisi ja antoi eloa ympäristölle.

Karhunpaisti tuli esille ja maistui erinomaiselta kylmän, kirkkaan veden ohella. Sitten he laahasivat makuusäkkinsä pieneen kallionkoloon ja vaipuivat ihan uupuneina uneen.

Seuraavana aamuna Frida heräsi siihen, että joku veti häntä käsivarresta. Se oli kettu, joka näytti tahtovan jakaa suuruksen heidän kanssaan. Frida kirkaisi, niin että Bratt heräsi ja kettu säikähtyneenä puikki tiehensä, ennenkuin kumpikaan sai unenpöpperössä pyssyä käteensä. Boy oli poissa jossakin vuorilla ja metsästi omin neuvoin. Sitten he saivat hiukan aamiaista ja jatkoivat rohkein mielin vaivaloista vaellustaan. He kulkivat kulkemistaan. Läpi lumikinosten, sateen ja sumun. Soista maata pitkin, joka heilahteli joka askeleella, oli erikoisen vaivaloista marssia.

Kaikkialla he näkivät poronjälkiä, mutta porot itse olivat tipotiessään. Mutta Bratt koetti elvyttää Fridaa kertomalla metsästysjuttuja Huippuvuorilta.

— Kun olin täällä ensi kertaa, ei ollut mikään taito ampua poroja. Ne lähestyivät ilman mitään pelkoa ja jos ampui yhtä, tulivat toiset lähemmäksi katsomaan, mitä oli tekeillä.

— Välistä ne ovat seuranneet ihmisten jäljessä pitkiä matkoja, ne kun eivät ole lainkaan arkoja. Huippuvuorten poro on pienempi kuin Skandinavian, kevyt ja siro. Sillä on paksu rasvakerros ihon alla, ja siitä se luultavasti elää pitkillä vaelluksillaan. On todistettu porojen vaeltaneen yli jään Novaja Semljasta Huippuvuorille — jotenkin pitkä kävely ilman ruokaa, eikö totta? Siitä me kaksi emme selviytyisi.

Frida koetti hymyillä. Hän oli kauhean väsynyt. Hänen jalkansa olivat haavaiset ja turvonneet. He olivat nyt vaeltaneet yhtä mittaa kuusitoista tuntia ja lähenivät Esker-laaksoa.

Vihdoinkin Bratt pysähtyi pienen solisevan puron reunalle. Raikas, kylmä vesi ja hiukan ruokaa antoi heille jälleen voimia.

Heitä piti yllä jännitys ja toivo tavata ihmisiä. Bratt tiesi, että ihan meren rannalla oli tupa, mutta oliko se asuttu vai tapaisivatko he vain neljä paljasta seinää ja aution rannan?

Pari tuntia nukuttuaan he kulkivat edelleen. He tapasivat nyt useampia lintuja. Muutamat taivaanvuohet vihelsivät alakuloisesti, parvi hanhia lenteli ilmassa, ne olivat Huippuvuorten hanhia, saaren kauneimpia lintuja. Muuan jäälokki nokki innokkaasti vanhaa, savesta esiinpistävää poronnahkaa. Hiukan sammaltakin alkoi näkyä, ja riemastuen he tervehtivät tätä koittavan kesän merkkiä.

— Meidän ei ainakaan tarvitse nähdä nälkää, — sanoi Bratt. — Täällä on runsaasti lintuja, kuten näette. Mutta sanokaa, eikö tuo ole tupa, minkä näemme tuolla?

— On se tupa… Savua nousee piipusta. Näen jonkun liikkuvan… Me olemme pelastetut!

Ja he juoksivat alaspäin läpi veden ja liejun, he unohtivat kaiken surun ja väsymyksen, ja köyhä tupa vieraine ihmisineen tuntui heistä viittovalta paratiisilta.

Mutta etäisyys oli suurempi kuin he olivat luulleet. Kirkkaassa, kevyessä ilmassa kaikki tuntuu olevan likempänä kuin itse asiassa on. Melkein mahdotonta on arvioida välimatkoja. Sattuu esimerkiksi, että tottuneet ampujat sovittavat tähtäimen sadalle metrille, vaikka etäisyys myöhemmin osoittautuu kaksinkertaiseksi.

Laakson läpi solui Sassen-joki hitaasti ja majesteetillisesti. Siinä ei ole mitään virtaa. Välistä se jakaantuu laajoiksi suistamoiksi ja kiemurtelee suurissa mutkissa läpi elottoman erämaanlaakson kuin mahtava käärme.

Laakson molemmin puolin kohoaa korkeita tuntureita. Ne ovat Colorado-vuoret ja Marmier-tunturi ja kauempana pohjoisessa näkyi Lusitania-tunturin lumipeitteinen otsa. Mutta tunturien seinämät suistuivat jyrkkinä ja synkkinä alas laaksoon. Niillä oli ihmeellisiä, fantastisia muotoja. Ne muistuttivat mahtavia ruumisarkkuja, joiden koristeina oli kuvioita kuvanveistäjän hillittömimmästä mielikuvituksesta.

Niin, täällä uinuivat Sassen-laakson jumalat.

Kivien ja moreenien välistä nousi esille sfinksimäisiä kivipäitä omituisine julmistuneine piirteineen. Ne kumartuivat laaksoa kohti. Joku näytti ojentelevan kaulaansa. Ketä ne muistuttivat? Eikö vain egyptiläisen auringonjumalan puolisoa, lehmäkorvaista jumalatarta Hatoria?

He pysähtyivät hetkeksi… Kauhea tunne valtasi heidät, tunkeutui hiljaisuuteen, laskeutui heihin kivettyneestä satumaailmasta, joka tuijotti heihin kuolleista, kaukokatseisista kivisilmistä…

Ja sitten he juoksivat, jääveden ja liejun roiskuessa, juoksivat, kompastuivat, luisuivat ja taas juoksivat kohti pientä tupaa, joka viittoi heille kaukana alhaalla Sassen-joen ulommaisessa suistamossa.

XXI.

PYYNTIMIESTEN LUONA.

He olivat joutuneet "Storstadin" vanhalle talvehtimistuvalle, jonka kaikki Jäävuonolla-kävijät hyvin tuntevat.

Savupiipusta nousi ohut, sininen savu, ja suuri, roteva mies, puettuna paksuun islantilaiseen mekkoon, istui oven sisäpuolella nylkemässä poroa.

Kahta pitkämatkaista vaeltajaa kohtasi tyypillinen pyyntikota.

Roskat ja siivottomuus suorastaan piirittivät pientä rakennusta. Ympäristö muistutti melkein kolera-hautuumaata, johon ei ole ehditty haudata kuolleita. Kaikenlaisia eläimiä lojui sekaisin, kettuja, jääkarhuja ja poroja. Niiden turkit oli nyljetty ja ne näyttivät surkeilta punaisessa nahattomuudessaan.

Ja näiden raatojen välissä oli kaikenkaltaista inhottavaa törkyä. Kaikki oli heitetty sikin sokin, säilykerasioita, ruukkujen sirpaleita, ruoanjätteitä, perunankuoria ja nahkaa. Ei edes terveydenhoitolautakunnan vähimmin innokas jäsen olisi voinut sietää tätä näkyä. Mutta omituisinta oli, että nämä elimelliset aineet eivät laisinkaan haisseet. Sillä mikään ei mätäne Huippuvuorilla. Jos ei olisi jääkarhuja eikä kettuja, muuttuisivat siellä kaikki ruumiit muumioiksi ilman ja tuulten kuivattamina. Liha kuivuu kiinni nikamiin, mutta mikään mätänemisbakteri ei ole siellä vielä tavannut edullisia elinehtoja, ei edes pyyntimiesten majojen ympärillä.

Frida katseli ihmeissään ympärilleen. Hän oli puolen vuoden kuluessa menettänyt hienouden tunteen eikä paljon välittänyt noesta ja liasta. Mutta tämä sekamelska kiusasi häntä kuitenkin aika lailla.

— Asuuko täällä todellakin ihmisiä? — kysyi hän puoliääneen.

— Sikoja, — vastasi Bratt yhtä hiljaa. — Sellaisia, joita syntyy vain isänmaani syrjäseuduilla. Köyhyys ja rasitukset ovat heidät luoneet kaltaisikseen. Intiaanitkin Parana-joella pitävät tavaransa paremmassa järjestyksessä kuin nämä pyyntimiehet. Kylmyys veltostuttaa heidät — kuten on meidänkin laita. Mutta se on kovaa kansaa. Sitkeämpää miestä ei löydy mistään ilmansuunnasta. — —

— Hyvää päivää, — sanoi Bratt tuvassa olevalle miehelle. Tällä oli hyvin tuuhea parta, ja hän katseli uteliaana, kun kaksi vierasta tuli hylkeennahkavaatteissaan eläinruumiitten yli, jotka lojuivat tuvan oven edessä.

— Päivää, — tervehti hän ystävällisesti osoittamatta suurempaa hämmästystä. — Teillä näkyy olevan Boy mukananne, — jatkoi hän. — Ruotsalainen lienee siis paleltunut kuoliaaksi tunturilla. Olipa sekin päähänpisto tallustella tänne yksinään.

— Löysimme hänen ruumiinsa noin neljännespenikulman päässä länteen
Fulmar-laaksosta, — sanoi Bratt.

Mies nyökkäsi. Hän raaputti tupakan piipustaan sangen hitaasti ja täytti sen jälleen karkealla tupakalla. Ihmiset oppivat olemaan hätäilemättä näin kaukana pohjoisessa.

— Niin, hänen veneensä on vielä tuolla rannalla, — lisäsi hän.

— Mitä se mies sanoo? — kysyi Frida hermostuneena.

— Kärsivällisyyttä, neiti! Nyt olemme norjalaisella alueella ja saamme mukautua maan tapoihin. Vaikkapa itse Jumalakin laskeutuisi pyyntimajaan, ei hän saisi muunlaista vastaanottoa. Esittely ei ole niin nopea täällä kuin Euroopassa. Täytyy mairitella ja puhella hetken aikaa, ennenkuin astuu kynnyksen yli.

— Me tulemme kaukaa, — jatkoi Bratt, kääntyen pyyntimiehen puoleen. — Tämä nuori nainen ja minä olemme ainoat pelastuneet suuresta matkailijalaivasta, joka teki haaksirikon viime kesänä…

Pyyntimies vilkastui äkkiä.

— Victoria? — kysyi hän.

— Niin, — vastasi Bratt.

— Ja te olette viettäneet talven…

— Agardh Bayssa.

— Sinä ja tuo nainen?

— Meitä oli neljä, mutta kaksi on kuollut.

— Ja koira?

— Se tuli luoksemme elokuun lopulla pohjoismyrskyn aikana.

Mies nyökkäsi jälleen.

— Te olette tervetulleet, — sanoi hän. — Tämä on Högstedin maja, ja minä olen Eilerts Antonsen Tromsöstä, toverini nimi on Lars, hän on ulkona kokemassa ansoja.

He astuivat majaan. Siinä oli kaksi pientä huonetta ja pieni eteinen. Sisällä ei järjestys ollut myöskään parempi. Ilma oli tukahuttava haisten ruualle ja huonolle tupakalle. Esineet olivat yleensä siinä, minne ne kulloinkin oli heitetty. Kuppeja ja vateja oli pesemättöminä ympäri huonetta. Lattia oli täynnä lastuja ja eläinten nikamia, muutamia ketunnahkoja riippui kuivamassa, ja poronruumis roikkui matalan katon rajassa. Mutta kaikki nämä kauheat koristukset korvasi takan räiskyvä tuli. Vanhat ajopuut paukkuivat, ja liekit nuolivat miellyttävästi suurta rautapataa.

Pyyntimies leikkasi suuren palan poronlihaa ja pani sen ilman muuta pataan. Bratt otti repun selästään, laski molemmat makuusäkit leveälle penkille, etsi esille pari huopaa ja laittoi kuntoon mukavan makuusijan seuralaiselleen.

— Nyt saatte levätä, — sanoi hän. — Olette kai väsynyt.

Frida hymyili, mutta hänen kätensä vapisivat ja jalat tuskin jaksoivat häntä kannattaa. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sanaa huuliltaan. Kylmä hiki nousi kalpealle otsalle ja kaunis pieni pää kumartui eteenpäin.

Bratt kiirehti esille ja sieppasi hänet syliinsä, kantoi hänet varovasti penkille ja laski hänet tilapäiselle vuoteelle.

— Sairas? — kysyi pyyntimies.

— Hän on rasittunut, — kuiskasi Bratt ja katseli hellästi kalpeita kasvoja, jotka puolittain peittyivät karhunnahkaan.

— Hyvin tehty, — sanoi Antonsen kuivasti.

— Hän on ensimäinen nainen, joka on kulkenut Huippuvuorten poikki, — sanoi Bratt. — Hänen vertaistaan ei ole koko maailmassa. Hän kulki sitä tietä, jolla Martin Conway hankki itselleen maailmanmaineen, ja jota Charles Rabotin ei onnistunut kulkea… Kas, hän nukkuu jo, — kuiskasi hän. — Pikku Frida parka! Pian ovat huolesi lopussa. Pitkä, surullinen seikkailu on ohi ja sitten…

Hän huokasi ja nousi.

— Onko hän vaimosi? — kysyi Antonsen padan luota.

— Ei, — vastasi Bratt lyhyesti. — En tuntenut häntä ennestään.
Meidät paiskasi meri yhdessä maihin. Hän on Hampurista.

— Olen kuullut puhuttavan siitä haaksirikosta, — sanoi pyyntimies. — Pari hiihtäjää Green Harbourista oli täällä viime viikolla. "Victorian" hylkyä etsitään Sydkapista Staraschkiniin asti.

—- Me kuljimme pitkin itärannikkoa, — sanoi Bratt, — jouduimme sumuun ja ajoimme karille Ketunkuonon luona. Laiva halkesi kahtia. Neljä meistä ui maihin ja pääsi Agardh Bayn venäläiseen majaan. Siellä elimme talvikauden. Jääluotsi Nils Johnsenin tappoi jääkarhu.

— Jumala hänen sieluansa armahtakoon, — sanoi pyyntimies juhlallisesti. — Hän oli paras luotsi, mikä koskaan on jäissä kulkenut. Entä kolmas?

— Se oli ranskalainen professori. Hän putosi syvään jäävyöryn halkeamaan Edward-tunturilla.

Pyyntimies näytti miettivältä, silmäili nuorta norjalaista ja pani merkille sitkeän tarmon parrakkaissa kasvoissa, suonisen kaulan ja leveät ranteet.

— Sinä lienet hyvästä aineesta tehty, — sanoi hän. — Meistä ei moni olisi kestänyt sitä, mitä sinä olet tehnyt. Mutta nyt saat panna maata. Herätän sinut parin tunnin päästä, jos tahdot. Pane pitkällesi tuohon sänkyyn.

* * * * *

Jörgen Bratt heräsi muutamia tunteja myöhemmin. Hänet valtasi epämieluisa tunne, ja hän kohottautui sängystään ja hieroi silmiään.

Huoneeseen oli tullut leveäselkäinen, tumma mies ja seisoi kumartuneena nukkuvan paroonittaren puoleen.

Se oli omituinen olento. Hänellä oli suunnaton yläruumis ja kapeat, hiukan käyrät jalat. Kasvot olivat kellankalpeat, ja tukka riippui kuin karhea hevosenharja hartioilla.

Mustissa silmissä oli ilkeä, himokas ilme. Hänessä tuli esille puolilappalaisen ovela villiys, ja keltaiset, terävät hampaat loistivat mustan parransängen takaa kuin sudella, kun se syöksähtää hyppyyn.

Pöydällä seisoi puoliksi tyhjennetty pullo, ja huonon paloviinan haju täytti huoneen.