XXII.
ERÄMAAN PETO.
Bratt nousi pelästyneenä ja kuunteli. Hän kuuli Fridan syvän ja levollisen hengityksen.
Yhdellä hyppäyksellä hän oli jalkeilla, ja lappalainen kääntyi häneen, päästäen murisevan äänen, mutta hymyili kunnioittavasti…
Mies oli niitä tyypillisiä sekarotuolentoja, joita tavataan kaikkialla rikosten historiassa. Hänen suuri rintakehänsä ja pitkät käsivartensa ilmaisivat suunnatonta voimaa. Se oli perintö joltakin pyyntimieheltä. Mutta leveät kasvot mongoolilaisine piirteineen puhuivat selvästi vaelluskansasta, joka uupumatta on laahustanut lakeuksien poikki.
Lars lappalaisella ei ollut hyvää mainetta. Hän ei tuntenut itseään turvalliseksi Norjassa, jossa lainvartijat eivät kärsineet hänen epäsäännöllisyyksiään, kun paloviina sekoitti hänen aivonsa. Hänen leveäteräinen veitsensä oli monesti saattanut hänet poliisin kanssa tekemisiin. Senvuoksi hän viihtyi parhaiten Huippuvuorilla. Hän oli kelpo pyyntimies, johon luonnonvoimat eivät pystyneet. Kun hän sai tavallisen annoksensa Norjan kuningaskunnan huonointa paloviinaa, oli hän tyytyväinen. Ja Lars oli tovereilleen avulias ja muutenkin hauska mies. Hän teki työnsä paremmin kuin useimmat muut, ja hänen voimansa olivat suunnattomat.
Hän hämmästyi aika lailla, kun kotiin tullessaan tapasi tuvassa kaksi vierasta. Antonsen oli käskenyt hänen antaa heidän nukkua tarpeekseen ja mennyt sitten ansoja kokemaan. Ja lappalaisen hämmästys oli muuttunut hurjaksi riemuksi, kun hän keksi, että penkillä makaava pikku olento olikin nainen — kaunis pieni Jumalan enkeli sysimustine kiharoineen.
Silloin Lars otti viimeisen pullonsa keltaiseksi maalatusta arkusta ja vahvisti metsäläishimojaan monella hyvällä ryypyllä. Hän hypisteli pitkää veistään ja tunsi polttavaa halua syöstä sen tuohon kiusalliseen mieheen, joka makasi sängyssä. Ja mitä enemmän paloviinaa solui hänen kurkustaan alas, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, että Antonseninkin henki oli vaarassa, jos hän sekaantuisi toisen yksityisasioihin.
Mutta odottamatta hän keskeytyi näissä suloisissa, vaikka verisissä unelmissaan. Hänen edessään seisovalla kookkaalla nuorella miehellä oli katse, josta Lars ei pitänyt. Siinä seisoi valtias, kirottu vaalea germaani, hänen rotunsa vihollinen. Ja hän itse oli orja, halveksittu ja pilkattu…
— Ulos! — kuiskasi Bratt ja viittasi ovelle. Ja hänen asennossaan oli jotakin, mikä sai merilappalaisen leveän selän alistuvasti taipumaan. Hän nyökäytti päätään.
— Kyllä, kyllä, — sanoi hän ja meni hitaasti ulos. Mutta ovelta hän loi salaisen katseen nukkuvaan tyttöön, ja kaksi pitkää keltaista kulmahammasta loisti paksujen, sinipunaisten huulien välistä… Sitten hän sulki oven hiljaa jälkeensä.
Bratt huokasi helpotuksesta. Hän oli nukkunut kauemmin kuin oli aikonut, ja nälkä vaivasi häntä. Pöydällä oli kappale keitettyä poronlihaa. Hän jakoi sen kahteen osaan ja nautti kaikessa hiljaisuudessa oman osansa.
— Kukahan tuo epämiellyttävä vintiö on, jonka kanssa Antonsen asuu? — ajatteli hän. Milloinkaan hän ei ollut nähnyt mitään niin vastenmielistä kuin tämä liehutteleva, puolijuopunut orangutangi.
Tapansa mukaan hän etsi katseillaan pyssyänsä, jonka oli laskenut penkille. Se oli hävinnyt. Ja Fridan karhiini, jonka hän oli ripustanut naulaan, oli myös poissa.
Bratt kävi levottomaksi. Hän etsi kaikkialta, mutta ei löytänyt ampuma-aseita. Silloin hän kiiruhti ulos ja huusi koiraa. Kovaääninen haukunta vastasi hänelle vajasta, jossa pyyntimiehet säilyttivät nahkojaan… Boy oli sinne suljettu.
Hän kuuli hiipiviä askelia takanaan. Se oli lappalainen, ja nöyrä asento oli poissa. Hänen keltaiset kasvonsa olivat muuttuneet melkein kuparinruskeiksi, ja hänen mustia, pistäviä silmiään ympäröi veripunainen reunus. Hän asettui oven eteen.
Bratt kääntyi häntä vastaan.
—- Missä on Antonsen? — kysyi hän tyynesti.
— Poissa, kaukana poissa! — vastasi lappalainen ja osoitti laaksoon. Hänen äänensä oli intohimosta paksu ja hänen suuret, karvaiset nyrkkinsä avautuivat ja sulkeutuivat lakkaamatta. — Täällä komentaa Lappalais-Lars, — lisäsi hän omituisella falsettiäänellä. — Mene tiehesi, muuten tapan sinut kuin porsaan! Kirottu sikiö!
— Sinä olet juovuksissa, — sanoi Bratt ja astui pari askelta taaksepäin.
— Koira! — huusi lappalainen. — Katsele eläinruumiita ympärilläsi! Pian sinä makaat niiden joukossa. Minä nyljen sinusta valkoisen nahkasi, ja tuon naisesi minä…
Hän vaikeni.
Nuoren norjalaisen siniset silmät saivat uhkaavan loisteen. Niihin näkyi tulleen terästä, ja kaksi leveätä, terävää ryppyä ilmaantui nenän juurelle.
Lappalainen veti puukkonsa tupesta, otti sen hampaittensa väliin, riuhtasi päältään paksun poronnahkamekon ja heitti sen luotaan. Hän oli vyötäisiä myöten alasti.
Brattin kasvot kävivät kalpeammiksi. Hänen edessään ei ollut enää ihmisruumis, vaan jonkun muinaisajan eläimen muodoton, mahtava yläosa. Siinä oli tiheässä pitkiä, paksuja karvoja, jotka pistivät esille voimakkaasta rinnasta kuin villisian harjakset ja muodostivat kauluksen lyhyen kaulan ympärille. Pitkät käsivarret heiluivat edestakaisin kuin gorillan jäsenet, ja lihakset kiemurtelivat kuin paksut köydet karvapeitteen alla.
Lappalainen tarttui veitseensä ja ryntäsi vihollisensa kimppuun. Vimmatusti hän iski norjalaisen rintaa kohti, mutta huolimatta raskaasta ja epämukavasta puvustaan Brattin onnistui väistää kaikki iskut. Järkähtämättömän kylmäverisesti hän torjui ja keskitti kaiken harjoitetun taitonsa tätä eläintä vastaan, joka tavoitti häntä kauhealla teräskynnellään.
Lappalainen jäi seisomaan hengästyneenä ja hämmästyneenä norjalaisen nopeudesta ja voimasta… Sitten Bratt hyökkäsi hänen kimppuunsa, sai tartutuksi hänen kohotettuun oikeaan käteensä, taittoi taaksepäin hänen peukalonsa tunnetulla japanilaisella painiotteella, ja puukko putosi hänen kädestään. Bratt potkaisi sen jalallaan pois, mutta samassa hetkessä hän tunsi lappalaisen käsivarret vyötäisillään ja hänen hampaansa olkapäässään.
Se oli syleily, joka olisi tehnyt lopun melkein kenestä tahansa. Brattin kylkiluut ratisivat, tuntui kuin teräsrengasta kierrettäisiin hänen rintansa ympärille.
Bratt heittäytyi polvilleen, taivutti kätensä taaksepäin pään yli, sai otteen lappalaisen niskasta ja heitti tuon painavan ruumiin taaksepäin ylitsensä. Se heitto olisi ollut kunniaksi kenelle maailmanmestarille hyvänsä. Lappalainen menetti otteensa, ja Brattin ruumis mätkähti vastustajan rintaa vasten.
Nyt norjalainen nousi salamannopeasti… Majan ovelta kuului tuskanhuuto. Frida seisoi kalmankalpeana kynnyksellä.
— Päästäkää Boy ulos, jos voitte, — huusi Bratt hengästyneenä. —
Lyökää ovi sisään…
Hän ei ehtinyt puhua loppuun, ennenkuin lappalainen taas oli hänen kimpussaan. Pitkät käsivarret kiertyivät hänen kaulalleen.
Mutta nyt oli Brattin vuoro. Hän suuntasi toisen rajun lyönnin toisensa jälkeen lappalaisen rinnan alle. Ne iskut olisivat tukkineet hengityksen keneltä hyvänsä, mutta erämaiden peto ei välittänyt niistä vähääkään.
Silloin norjalainen muutti menettelyään. Hän keskitti oikean raesateen iskuja vihollisensa päähän, leuan alle, ohimoihin, nenänjuureen. Jopa lappalainen horjui… Hänen päänsä oli hänen heikko kohtansa. Suusta valui verivaahtoa, ja hänen käsivartensa veltostuivat… Vielä yksi isku kaulan ja hartioiden väliin, ja kuin nuijalla lyöty härkä vaipui lappalainen maahan, solisluu murtuneena.
Mutta Brattkaan ei ollut paljoa paremmassa kunnossa. Hän ähki väsymyksestä. Pitkin vasenta käsivartta, johon oli osunut veitsen isku, näkyi kapea verijuova. Rintaa pakotti lappalaisen otteen jäljeltä, ja hänen kulmahampaansa olivat jättäneet syviä haavoja vasempaan hartiaan.
Bratt heittäytyi maahan ja sulki silmänsä. Hän ei nähnyt, että lappalainen laahautui veitsen luo ja hitaasti ryömi häntä kohti.
Silloin kuului äkkiä Boyn haukunta. Se oli päässyt irti, ja ulvoen samaan tapaan kuin sukulaisensa, napamaiden susi, se hyökkäsi karvaisen pedon kimppuun samassa silmänräpäyksessä, kun lappalainen kohotti vasenta kättään syöstäkseen veitsen Brattin kurkkuun.
Kamalasti rääkyen päästi lappalainen aseensa, ja Boyn hampaat uppoutuivat hänen hartiaansa.
Mutta Frida polvistui Brattin viereen ja otti hänen päänsä käsiensä väliin.
— Rakas, rakas ystävä, — sanoi hän hellästi, kyynelten valuessa pitkin poskia. — Minun ainoa, ainoa ystäväni koko maailmassa…
Bratt katsahti häneen ihmeissään.
— Ei minulta mitään puutu, — sanoi hän ja koetti hymyillä. — Mutta olen niin kauhean väsynyt. Tuo peto oli vähällä tukahuttaa minut. Voi, mikä tappelu…
Silloin Frida kumartui hänen ylitseen ja suuteli hänen kalpeata otsaansa.
XXIII.
TEMPPELITUNTURIN VARJOSSA.
Muutamia tunteja myöhemmin Antonsen tuli takaisin ja kauhistui kuullessaan, mitä oli tapahtunut.
— Se on kirotun paloviinan syy, — sanoi hän synkkänä. — Se on pyyntimiesten pahin vihollinen. Eikä Lars tarvitse paljoakaan, ennenkuin hän tulee hulluksi. Mutta en ymmärrä, kuinka sait hänet talttumaan. Meillä on tapana sanoa, että vahvempaa miestä ei ole napapiirin pohjoispuolella.
— Olen kyllä huomannut, että hän on väkevä, — vastasi Bratt hymyillen. — Koko ruumistani pakottaa hänen puristuksestaan. Ennemmin käyn sylipainiin jääkarhun kuin tuon toverisi kanssa. Hänellä ei olekaan käsiä, vaan pedon käpälät, ja ellen olisi musertanut hänen solisluutaan, en tosiaankaan tiedä, kuinka olisi käynyt. Lyönnit eivät häneen pystyneet.
— Nyt hän on säyseä, — sanoi pyyntimies. — Hän on sulkeutunut varastohuoneeseen ja peseytynyt koiranpuremien ja nyrkiniskujen jälkeen. Solisluun hän on asettanut paikoilleen. Niin, niin, Lars on kova mies! Hän haluaisi tietää, aiotko antaa hänet ilmi Tromsön poliisille.
— En, sanoi Bratt. — Nyt ollaan kuitit.
— Jaha, siinä tapauksessa hän pyysi sanomaan terveisiä ja kiittämään… Pyssynne ovat eteisen hyllyllä. Voitte nyt olla levolliset Larsin puolesta… Hän on laupias kuin lammas ja laulaa virsiä… Mutta aiotte kaiketi eteenpäin? Jää on auennut vuonosta ja ellen erehdy, voitte vuorokaudessa soutaa Advent Bayhin. Kap Bohemanin kohdalla on avovettä. Ruotsalaisen vene on tuolla rannalla. Se on suuri, merikelpoinen pursi, eikä kirkkaalla, tyynellä säällä ole siinä mitään hätää. Se lienee kotoisin Long Year Citystä.
— Kiitos, — sanoi Bratt. — Tahdomme päästä lähtemään niin pian kuin suinkin. Tunnen hyvin Jäävuonon ja osaan kyllä perille. Emmekö voisi kiskoa venettä jään reunalle ja lähteä siitä vesille?
— Ajattelen juuri samaa asiaa. Jos vedämme veneen Sassen-joen suulle, on teillä jokseenkin jäistä vapaata vettä pitkin Temppelitunturin sivua. Lahden itäpuolella kulkee kova virta. Ja jos tulee rajuilma, voitte soutaa Kap Bohemanin tai Kap Thordsenin suojaan. Molemmissa paikoissa on ihmisiä.
* * * * *
Frida istui vuonon rannalla karhiini käsissään ja katseli uneksien valoista, säteilevää maisemaa. Boy makasi hänen jalkojensa juuressa.
Jää ratisi ja paukkui. Kevään levottomuus tuntui levinneen jääröykkiöihin. Niissä huokasi ja puhkui, ja silloin tällöin muodostui leveitä halkeamia.
Kaukana vuonolla ajelehtivat jäälautat virran mukana, ja aurinko valaisi sieltä täältä näkyvää teräksenharmaata vettä. Ja suuren, merkillisen tunturin laidassa idässä näkyi leveä, harmaa vesijuova, joka leveni ja raivasi tietä kulkiessaan. Se oli Sassen-joki, joka lähetti haalean kevätvirtansa vuonon jääpanssariin ja tunkeutui voitollisesti perille.
Pikku paroonitar oli syvissä ajatuksissa. Hän oli tehnyt keksinnön. Tuntui siltä kuin hieno ja herkkä viulunsävel kevään orkesterista laulaisi hänen nuoressa mielessään… Niin, tämä ei ollut vain hänen elämänsä suurtapaus, se oli myöskin hänen sydämensä ihmeellinen seikkailu.
Ja hymyilevin silmin hän uneksi tulevaisuudestaan, kahdesta ihmisestä, jotka vaelsivat suruista, vaivoista ja kieltäymyksistä onnen pitkään, auringonpaisteiseen päivään.
— Rakas Boy, — kuiskasi hän, — me emme eroa. Me kolme, jotka olemme asuneet Ottamkowin majassa. Hän ei saa meitä jättää.
— Halloo!
Frida katsahti sinnepäin.
Ihan rannassa seisoi Bratt ja viittasi hänelle. Hän ja pyyntimies ahersivat ruskean veneen kimpussa, joka oli vaipunut soraan. He tyhjensivät siitä jääveden, vetivät sen jäälle ja alkoivat hitaasti laahata sitä jokea kohti.
Se oli raskas matka. Kesken kaikkea vene putosi jäihin, mutta vesi oli niin matalaa, ettei ollut erikoisen vaikea saada sitä ylös jälleen.
Ja puolta tuntia myöhemmin loiski vesi pienen veneen laitoja vastaan. Frida ja Boy astuivat veneeseen. Vähän vettä ja ruokavaroja sekä pieni raakapurje mastoineen otettiin mukaan. He sanoivat jäähyväiset reippaalle pyyntimiehelle ja Bratt tarttui airoihin, soutaen ulospäin pitkin, voimakkain vedoin. Oli ihana, tyyni päivä.
Aurinko loisti yli leveän, valkoisenharmaan tunturiröykkiön heidän edessään. Taivaanvuohet vihelsivät rannikolla ja ruokit sukelsivat pää edellä veteen veneen kokan edessä.
— Kuinka ihanaa täällä on, — sanoi Frida ja hengitti raikasta, leutoa ilmaa täysin vedoin. — Tämä on ainakin parempaa kuin soudella sunnuntaiaamuna pitkin Elbeä, päässä olkihattu, jalassa läpikuultavat sukat ja yllä valkoista musliinia. Ajatelkaa, kun nyt tulemme takaisin sivistyksen maihin, kuinka nautimme kunnollisista vaatteista! Ja hyvästä ruuasta — ja musiikista! Mutta katsokaa — tuollahan on oikeat urut tunturin jyrkänteellä, urut torvineen ja koristuksineen.
— Niin, se on Huippuvuorten merkillisimpiä vuoria, — sanoi Bratt. — Sitä ei sanota Temppelitunturiksi tyhjänpäiten. Saatte havaita tuhansia omituisia vivahduksia tällä tunturinrinteellä. Missään ihmiskäden rakentamassa temppelissä ei ole niin paljon ylevyyttä ja hartautta kuin tässä luonnon omituisessa rakennustaiteellisessa oikussa. Pitkin juovaisia etusivuja näemme kaikkialla komeroita goottilaisine kaarineen.
— Ja katsokaa tuonne, — huudahti tyttö ihastuneena. — Komeroiden sisässä näyttää olevan jättiläismäisiä muistopatsaita, vääristyneitä fantastisia olentoja, puoliksi eläimiä, puoliksi ihmisiä. Ne muistuttavat tarueläimiä Notre Dame-kirkossa Pariisissa. Ja tuolta astelee itse Neitsyt Maria esille pääovesta.
— Ja tuolla seisoo assyrialainen kuningas sotavaunuissaan, — jatkoi
Bratt innokkaasti. — Koko tunturi on vain fantastista taidehistoriaa.
Pari vuotta sitten hiihdin sen huipun yli — se oli yhtämittaista
leveätä ylänköä, yksitoikkoisuuden erämaata.
— Te näytte tietävän ja tuntevan ihan kaikki, — sanoi Frida.
— Kaikki enkä mitään, — vastasi Bratt. — Minulla on aina ollut huono onni. Kolme vuotta sitten olin löytää kultasuonen Stuart-alueella, British Columbian rajalla. Mutta kuinka olikaan, joku maankiertäjä ehti iskeä siihen paalunsa pari tuntia ennen tuloani. Ei, minulla ei ole koskaan ollut onnea mukanani. Koulussa minua sanottiin kovan onnen linnuksi. Ainoastaan kerran…
— Ja milloin se tapahtui?
— Agardh Bayssa, — kuului epäröivä vastaus, — kun minulla oli onni saavuttaa teidän ystävyytenne.
Frida tunsi punastuvansa, ja Bratt veti airoilla niin, että vesi kohisi kokassa.
Pyyntimies oli oikeassa. Vuonon itäreunalla kulki voimakas virta, mikä oli puhdistanut kulkuväylän. Silloin tällöin vene töyttäsi pieniin jäälauttoihin, mutta muuten ei ollut mitään hätää. Tunti kului toisensa jälkeen, mutta Brattissa ei ilmennyt väsymyksen merkkiäkään. Hänen kädelleen tippui hiukan verta käsivarteen osuneesta veitseniskusta, mutta sellaiset mitättömyydet eivät tuntuneet häntä häiritsevän. Myöhään iltapäivällä he saapuivat Kap Bohemaniin. Vuono oli vapaa ulospäin, mutta Advent Bay oli vielä jään tukkima.
Kevyt pohjatuuli röyhelsi merta, ja Bratt päätti näin suotuisissa oloissa suunnata matkan Green Harbouriin. Hän nosti raakapurjeen, ja pikku alus hyppeli pitkin avaraa vuonoa.
— Tuolla puolen ovat Huippuvuorten suuret hiilialueet, — sanoi Bratt. — Siellä on hiiltä kaikissa muodoissa ja lajeissa, suuria suonia kulkee syvälle tunturien seiniin. Kun Euroopan hiilikaivokset ovat tyhjennetyt, on Huippuvuorilla vielä pitkäksi ajaksi. Siitä ei ole kovinkaan monta vuotta, kun ajatus hiilikaivoksen perustamisesta tänne tuntui hurjalta, fantastiselta unelta. Mutta se on muuttunut todellisuudeksi. Nyt täällä asuu monta sataa miestä kesät talvet. Tuolla ahtaan vuonon rannalla on kaksi pientä kaupunkia, Advent City ja Long Year City.
— Kaupunkeja? — ihmetteli Frida.
— Niin, mutta ei erikoisen komeita. Niissä on parikymmentä hirsimajaa hiilityömiehiä varten, mutta heidän on siellä hyvä olla ja he hakkaavat noin 10,000 tonnia hiiltä tunturista joka vuosi. Heillä ei ole oikeastaan mitään valittamista. Ansio on hyvä, heillä on omat kauppapuodit, mistä saavat ostaa hiukan ylimääräistä — vähän ylellisyydentapaista kotitarpeiksi — ja oma leipomo. Harvoin kuulee puhuttavan kuolemantapauksista heidän keskuudessaan eikä koskaan kerpukista tai vilustumistaudeista. Omituista kyllä, nämä pienet yhteiskunnat ovat ulkopuolella lain suojaa.
— Mistä se johtuu? — kysyi Frida hämmästyneenä.
— Ollaanhan nyt Huippuvuorilla, — vastasi Bratt, — jotka ovat napamaaluonnon suuri ulkoilmamuseo, isännätön maa. Täällä matkailijat voivat tappaa viimeisetkin porot ja hävittää linnut. Mikään rauhoituslaki ei ulotu tänne. Täällä on kullakin pienellä hiilikaivoksella oma lainkäyttönsä. Tämä on kuin Klondyke, ennenkuin laki ulottui sinne, valtavan iso takamaa seikkailijoille ja keinottelijoille.
— Kenelle Huippuvuoret joutuvat? — kysyi Frida leikkisästi. — Italia otti Tripoliksen. Miksi Norja ei ota Huippuvuoria?
Bratt nauroi.
— On niin paljon maita, joilla on tavallaan oikeuksia Huippuvuoriin. Hollanti on keksinyt tämän maan ja harjoittanut täällä valaanpyyntiä suuressa mittakaavassa. Englanti samaten, ja eräs englantilais-norjalainen toiminimi koetti ensiksi jättää tänne hiilityömiehiään talveksikin. Venäjä on koettanut asuttaa maata, ja sen pyyntimiehet ovat viettäneet täällä useita vuosia. Ruotsi saa kunnian maan tieteellisestä tutkimisesta, ja Amerika on pistellyt omistuspaalujaan Jäävuonon jokaiseen lahteen. Ja mitä Norjaan tulee, olemme nykyään melkein yksinämme saaneet kehittää Huippuvuorten mahdollisuuksia. Me olemme pystyttäneet langattoman sähkölennättimen Green Harbouriin ja joka vuosi lähetämme tänne suuria pyyntilaivueita. Siinä teillä on Huippuvuorten nykyinen asema. Kaikilla on osuuksia saareen. Kukaan ei sitä omista. Se on seikkailujen ja seikkailijoiden saari, Euroopan suuri, rauhoittamaton yhteismaa.
— Entä Saksa? Eikö sillä ole mitään ansioita Huippuvuorten suhteen? — kysyi paroonitar.
— Kyllä, — vastasi Bratt hymyillen. — Yksi sen tyttäristä oli ensimäinen nainen, joka talvehti Jäävuonolla ja kulki saaren poikki idästä länteen.
Hän vaikeni äkkiä. Tuuli oli hiukan kiihtynyt, ja pieni purje kiristyi kuin ilmapallo. Tiheitä pilviä liukui auringon ohi, ja kylmä, siniharmaa sumu nousi heidän takaansa.
— Mitä se on? — kysyi Frida.
— Saamme lumiusvan, — vastasi Bratt.
— Onko se vaarallinen?
Bratt kohautti hartioitaan.
— Kun olemme selvinneet niin monesta pulmasta, niin tulemme kai toimeen tämänkin kerran, — sanoi hän. — Jos käy oikein hullusti, voimme nousta jossakin maihin ja ryömiä makuusäkkeihimme.
Mutta heidän takanaan kasvoivat lyijynharmaat pilvet, ne loivat synkän tunnelman ja muutamia tunteja myöhemmin satelivat ensimäiset, raskaat, vetiset lumihiutaleet hauraaseen veneeseen.
Jörgen Bratt laski purjeet ja tarttui airoihin.
— Kovan onnen lintu, — mutisi hän. Sitten hän souti tuulen suuntaan, valkoisen lumipyryn riehuessa heidän ympärillään.
XXIV.
LANGATON SÄHKÖLENNÄTINASEMA.
Osastonjohtaja Green Harbourin langattomalla sähkölennätinasemalla istui työhuoneessaan ja odotti yhdistämistä Ingön asemalle.
Lumimyrsky oli kestänyt kaksi päivää ja koko ajan oli ollut mahdoton saada langattomista aalloista selvää. Nyt oli taas kirkasta, mutta hänen ei ollut kuitenkaan onnistunut lähettää tärkeätä tiedonantoa, että Bell-salmi ja Jäävuono olivat jäistä vapaat.
Hammerfestissä odotteli kokonainen laivasto tätä sähkösanomaa. Muun mukana saksalainen torpeedonhävittäjä, joka keisarin omasta käskystä oli lähetetty sinne saapuakseen mahdollisimman pian Huippuvuorille. Sillä oli mukanaan pelastusretkikunta, jonka tuli tutkia kaikki rannikot mahdollisesti löytääkseen jonkun henkiinjääneen kadonneesta matkailijalaivasta Victoriasta.
Osastonpäällikkö hypisteli hermostuneena Marconikoneita ja loi tutkivan silmäyksen pitkään mastoon, joka seisoi korkealla niemekkeellä Kap Staraschkinin yläpuolella kuin valpas uskollinen etuvahti kohti avaraa maailmaa.
Oli yö, mutta nuori telegrafisti ei jättänyt paikkaansa, ja valo hänen akkunoistaan heitti heikon kajastuksen kalpeaan hämärään, joka saarsi pientä satamapaikkaa Jäävuonon ulkoreunalla.
Hän nousi äkkiä. Eikö kuulunut koiran ulvontaa kaukaa?
Hän kuunteli, mutta ääni vaimeni. Ja nuori mies vaipui jälleen unelmiinsa. Kuinka hän kaipasikaan uusia ihmisiä, uusia kasvoja, uusia kirjoja. Heidän oli oikeastaan hyvä olla, sikäläisten kahdenkymmenen miehen. Hyvät asunnot, hyvät uunit ja hyvä ruoka. Ja kokonainen pieni kirjasto. Mutta kuitenkin… Täällä hän oli tavallaan elävänä haudattu, kaukana kaikesta elämästä ja kaikista tapahtumista, kahlehdittu ihmislaumaan, joka astui toistensa varpaille ja viihtyi huonosti toistensa seurassa.
Telegrafisti hypähti pystyyn. Joku eläin raapi ulko-ovea, ensin hiljaa, sitten hiukan kovemmin. Hän kuunteli jälleen, ja hänen korviinsa kuului ähkimistä.
Hän meni eteiseen ja katsoi akkunasta. Suuri, valkea koira seisoi pää riipuksissa raapimassa ovea. Telegrafisti avasi heti, ja huoneeseen hoippui mahtava eskimolaiskoira. Sen pää oli kääntynyt taaksepäin, ikäänkuin se tahtoisi kiinnittää miehen huomiota johonkin, mikä oli ulkona.
Ja kas — mäkeä ylöspäin astui hoippuen kookas mies raskas taakka käsivarrella. Hän hoiperteli sinne tänne kuin juopunut. Hän kaatui ja nousi jälleen, mutta ei ääntäkään tullut hänen huuliltaan. Hän näytti unissakävijältä, joka sokeasti kulki kohti kaukaista valoa.
— Kuka siellä on? — kysyi telegrafisti.
Mutta mies ei vastannut. Hän hoiperteli valopiiriin, kompastui kynnykseen, nousi ähkien päästämättä taakkaansa, työnsi hämmästyneen telegrafistin syrjään, kulki huoneesta huoneeseen ja löysi sisimmästä sängyn, jolle hän varovasti laski sylissään kantamansa hylkeennahkamytyn.
Silloin telegrafisti näki, että mytty olikin nukkuva nainen. Hän oli nähnyt paljon ihmeellistä Huippuvuorilla, mutta tämä vei kaikesta voiton. Kookas mies nojasi seinää vasten. Kalmankalpeat kasvot ja tuuhea parta ilmaisivat pitkäaikaista kärsimystä ja monia vaivoja. Miehen kädet vapisivat, hänen jalkansa pettivät hänen allaan. Hän luhistui kokoon ja kaatui raskaasti huoaten vuoteen eteen. Ja koira laskeutui muristen hänen viereensä. Mutta hetkeä myöhemmin koiran pää vaipui etukäpälille. Se nukkui.
— Kuta te olette? — kysyi telegrafisti.
Lopen uupunut mies kohosi toisen kätensä varaan. Telegrafisti kumartui hänen puoleensa.
— Ajelehtineet veneessä kolme päivää, — mutisi hän heikolla äänellä.
— Nukkumatta… luonut veneestä vettä ja soutanut… ihan uupunut…
Antakaa meidän nukkua… Kauan…
— Mistä tulette?
Mies teki kärsimättömän liikkeen.
— "Victoria", — kuiskasi hän tuskin kuuluvalla äänellä.
Telegrafisti hätkähti. — Onko teitä useampia? — kysyi hän.
— Me olemme ainoat… Laiva upposi Agardh Bayssa… Kaikki hukkuivat… Ah, antakaa minun Herran nimessä nukkua…
Mutta telegrafistin uteliaisuus oli säälimätön.
— Sananen vielä, — sanoi hän. — Sitten en enää kauempaa kiusaa teitä, sähkötän apua ja tahtoisin senvuoksi tietää…
— Paroonitar Frida von Heffner ja Jörgen Bratt, — kuiskasi mies koneellisesti.
— Ah, mikä uutinen, — mutisi telegrafisti itsekseen, pani tyynyn nukkuvan miehen pään alle ja levitti huopapeitteen sängyssä olevan naisen yli. Heti senjälkeen hän huomasi kolmen nääntyneen olennon vaipuneen sikeään uneen.
Ja kun päivänsarastuksen ensimäiset säteet hivelivät pientä valaanpyyntiasemaa, lähettivät langattomat aallot sen viestin, että Jäävuonossa on avovettä ja että ainoat eloonjääneet "Victoriasta" olivat kurjassa tilassa saapuneet Green Harbouriin. Muutamaa tuntia myöhemmin höyrysi saksalainen torpeedonhävittäjä Blücher 32 solmun vauhdilla ulos Hammerfestin satamasta. Laivalla oli myös kenraaliluutnantti von Heffner, onnellinen isä, joka kyyneleet silmissä kiitti kaitselmusta lapsensa pelastuksesta. — —
Haaksirikkoiset saivat erinomaista hoitoa. Aseman ainoa nainen, joka johti taloutta, hoivasi Fridaa paraimmalla tavalla, ja osastonpäällikkö luovutti oman sänkynsä Brattille. Pitkän, vahvistavan unen jälkeen ja levättyään päivän he olivat jälleen jalkeilla, ja tuntia myöhemmin kuului Blücherin höyrypillin ääni Green Harbourin hiilitunturien välistä. He istuivat aamiaispöydässä, kun telegrafisti tuli huoneeseen ilosta loistavana.
— Nyt tulee pitkämatkaisia vieraita, — sanoi hän. — Saksalainen torpeedonhävittäjä on ankkuroinut satamaan ja vene laskettu vesille. Se on jo sillan luona. Teidän isänne on tullut teitä noutamaan, — lisäsi hän saksaksi paroonittarelle.
Frida katseli häneen hämmentyneenä. Hän saattoi tuskin uskoa korviaan.
— Isä? —- kysyi hän. Telegrafisti nyökkäsi.
— Isä — ah, isä — rakas, kiltti, herttainen isäni, — huudahti Frida, kyynelten sumentaessa hänen silmiänsä. — Ah vihdoinkin, vihdoinkin… Missä hän on?
Ulkoa kuului raskaita askeleita, ja sisään astui sotilaspukuinen mies, jolla oli suuret viikset ja lempeät, surulliset silmät. Hän katseli maltitonna ympärilleen.
— Missä on tyttäreni? — kysyi hän telegrafistilta värisevällä äänellä.
— Voi, isä — etkö enää tunne minua? — Olenhan minä sinun oma pikku tyttösi…
Kenraali von Heffner vavahti. Tuo pieni nainen, nokisessa hylkeennahkapuvussa, joka oli likainen, revennyt ja pahasti kulunut, oliko se hänen Fridansa? Kyllä, se oli hänen äänensä, hänen lämpimät, pirteät silmänsä.
Vanha kenraali heitti päästään sotilaslakkinsa, levitti sylinsä ja nosti tyttärensä käsivarsilleen sanomattoman hellästi. Hän itki ja nauroi samalla kertaa… Rohkea soturi oli kuin lapsi, ja hän hyppeli matalassa tuvassa pitäen tytärtään sylissään.
— Pikku, rakas hylje, — sanoi hän. — Kiitoksia, että tulit takaisin isäsi luo. Etkö näe, että tukkani on käynyt harmaaksi surusta ja kaipuusta!
— Voi, sinä hyvä, rakas vanha karhu, — kuiskasi Frida hellästi. — Nyt ovat kaikki kärsimykset lopussa… Katsoppa käsiäni, eivätkö ne ole rumat ja paleltuneet, enkä ole pessyt itseäni puoleen vuoteen.
Kenraali nauroi.
— Se ei ole ainakaan pilannut hyvää mielialaasi, — sanoi hän iloisesti. — Mutta nyt saat riisua hylkeennahkasi. Minulla on mukanani kokonainen matka-arkku sinulle ja oma vaatevarastoni on saattajasi käytettävänä. Nyt juuri kannetaan tänne tavaroita. Mutta missä on Bratt — sehän oli hänen nimensä?
Frida katsoi ihmeissään ympärilleen. He olivat kahden kesken.
— Rakas isä, — sanoi hän. — Meitä oli neljä ihmistä, kun pelastuimme "Victorian" hylystä. Koko talven elimme yhdessä Agardh Bayssa. Niin hienoja ja jaloja miehiä ei ole koskaan ollut pitämässä huolta yksinäisestä, turvattomasta naisesta. Kaksi heistä on kuollut. Mutta Jörgen Bratt pelasti minun henkeni, ei yhden, vaan sadat kerrat. Hän piti rohkeuttani yllä. Hän raatoi meidän kaikkien puolesta. Hänen vertaistaan ei ole olemassa, isä. Ja minä olen hänelle velkaa enemmän kuin elämäni. Hän opetti minut uskomaan kaikkeen, mikä antaa naiselle hädän hetkenä kunnioitusta itseään kohtaan. Sinä et tiedä, kuinka kelvolliseksi minä olen tullut, vahvaksi ja karaistuneeksi… Hän ei ole koskaan puhunut minulle rakkaudesta, mutta tunnen, etten koskaan voi hänestä erota… Ah, isä, hän on oikein sinun mielesi mukainen mies.
— No, no! — sanoi kenraali. — Kyllä minä tunnen sinut, pikku Fridchen, sinun tahtosi on vahvempi kuin Ehrenbreitstein, ja jos tahdot miehen, niin saat Jumalan nimessä hänet ottaa.
— Minä en tiedä, huoliiko hän minusta, — sanoi Frida epätietoisena. — Hän ei kenties pidä minusta näissä rumissa housuissa. Mutta kun olen peseytynyt ja kähertänyt tukkani ja saanut ylleni oikein kauniin puvun…
— Maltappas, — sanoi kenraali. — Kukapa voisi sinua vastustaa… Mutta katso, tuolta tulevat matka-arkut ja Punaisen ristin sisar, joka auttaa sinua. Minä pidän huolta ystäväsi ulkoasusta. Kahden tunnin kuluttua syömme päivällistä Blücherillä, ja sitten alkaa matka kotiin rakkaaseen Hampuriimme. — — —
Samana iltana torpeedonhävittäjä jätti Green Harbourin. Kannella istuivat nuori mies ja nuori nainen käsi kädessä ja näkivät Horn-salmen vuorenhuippujen katoavan mereen. Kalpeina ja väsyneinä he nojautuivat toisiinsa, auringon kastaessa punaista levyään aaltoihin. He muistelivat sitä maailmaa, jonka olivat jättäneet — omituista, synkkää ja kieroa maailmaa, jossa elämä keskittyy lyhyeen kesään ja kuolema riehuu pitkänä talvena.
Heidän mieliinsä palasivat raskaat päivät Ottamkovin tuvassa. He näkivät jääluotsin istuvan hylkeennahkoja neulomassa, he kuulivat professori Marmontin iloisen naurun.
Mutta Boy ryömi kokoon heidän jalkainsa juuressa. Se tunsi itsensä kylläiseksi ja turvalliseksi. Kevein mielin se näki synnyinmaansa häviävän. Nyt olivat kieltäymyksen ja puutteen päivät päättyneet. Sen ei enää tarvitsisi elää vanhalla kuivatulla kalalla ja huonoilla koirakorpuilla.
Kyllä se nyt tajusi, kuinka oli laita, se näki sen valtijattarensa silmistä. Nyt kuljettiin eteenpäin onnea kohti. Yön kova todellisuus oli häipynyt, ja päivän kaunis satu koitti.