language: Finnish

NARRIEN YHTEISKUNNASTA

Muutamia kertomuksia

Kirj.

AUGUST STRINDBERG

Suomentanut

Väinö Tanner

Porissa, Osuuskunta Kehityksen r.l. kustannuksella, 1908.

SISÄLTÖ:

Onnellisten saari.
Korkeampia tarkotusperiä.
Kaarle XII:n ruumiin ääressä.
Urakoitsijamme.
Satuja:
   Lokit.
   Pyhä härkä eli valheen riemuitseminen.
   Miten pappi, joka uskoi Jumalaan, tulee käännetyksi
      mehiläisen nokkeluuden kautta.
   Omistusoikeutta.

ONNELLISTEN SAARI

EHSIMMÄINEN LUKU.

Kolmimasto "Ruotsin Leijona" oli nostanut purjeet keulamastossa Älfsborgin linnotuksen ulkopuolella ja oli juuri nostamaisillaan ankkuria, kun muuan tullin soutuveneistä lähti maista ja antoi merkin, että laiva ei saisi vielä lähteä; mutta tuuli oli jo täyttänyt etupurjeen, ja laiva painoi ankkuriköyttä. Tullimiehet sousivat minkä jaksoivat; pätkä heitettiin laivasta ja pian kiskottiin tullivene suuren rungon viereen. Veneestä kapusi kaksi nuorta miestä ja hinattiin kanuunaportin kautta laivaan; heidän jälkeensä heitettiin nahkasäkki, joka näytti olevan heidän ainoana matkatavaranaan, ja sitte pistihe tullivene taas ulos; mutta "Ruotsin Leijona", joka oli nyt saanut ankkurin teljolle, purjehti pikkupurjeillaan merelle kajauttaen oikean sivustan kanuunoistaan iloisen laukauksen, mihin vastattiin linnotuksesta.

"Ruotsin Leijonalla" oli lastina rautatakeita, vaatteita ja kappaletavaraa; sen lisäksi 500 matkustajan, enimmäkseen rikoksellisia, joita eli tuotu ankkuripajoista, vankiloista ja kuritushuoneista, ja se oli määrätty lähtemään Uuteen Ruotsiin Pohjois-Amerikassa.

Senjälkeen kun nuoret herrat olivat kunnialla tulleet välikannen kautta ja seisoivat kannella, kääntyivät he, ja ikäänkuin yhteisen ajatuksen kannustamina, ojensivat kieltään joko linnotukselle tai maalle kokonaisuudessaan, joka sinersi heidän takanaan, sitä oli vaikea ratkaista. Senjälkeen kun he täten olivat antaneet isänmaallisten tunteittensa pulputa näkyviin, menivät he kapteenin kajuuttaan perässä näyttääkseen paperinsa ja antaakseen selityksensä.

Siitä selityksestä, jonka he nyt antoivat, kävi ilmi, että he olivat ylioppilaita Upsalan yliopistossa, Dominus Lasse Hulling ja Peter Snagg, molemmat syytettyinä siitä, että he niinhyvin kaupungin kellarissa kuin myös osakunnan kemuissa olivat käyttäneet moitittavaa puhetapaa kuninkaan professorista, Serenissimus Olaus Rudbeckiuksesta ja tämän äskettäin painosta ilmestyneestä vuosisataisteoksesta Atland eli Manhem, jossa isänmaan kunnia oli tähän saakka kuvittelemattomalla ja aavistamattomalla tavalla tullut kohotetuksi, sanottu Serenissimus kun oli täydelliseksi varmuudeksi todistanut ja johtanut, että Svean valtakunta ei ollut vähempää kuin ihmiskunnan kehto. Surkuteltavain ja sopimattamain epäilystensä takia oli sanotut Hulling ja Snagg pantu karsseriin, mutta kun he tässä enemmän ahtaassa kuin terveellisessä oleskelupaikassa olivat käyttäytyneet taitamattomasti ja rangaistavasti, oli heidät tuomittu kujanjuoksuun ja kuritushuoneeseen.

Kuninkaallisen majestetin erikoisen suosion kautta armotettuna olivat he saaneet luvan lähteä valtakunnasta ja matkustaa "Ruotsin Leijonan" kanssa Uuteen Ruotsiin.

Kapteeni vastaanotti selityksen kelpo irvistyksellä. Hän ei ollut kuullut puhuttavan Atlantica kirjasta, mutta kun hän kuuli, että se käsitteli jotakin semmoista, kuin että Ruotsin valtakunta olisi sama kuin vajonnut Atland eli Onnellisten saari, asettui hän heti ylioppilasten puolelle ja selitti jokaisen merimiehen tietävän, että Atlantica oli Suuressa Meressä, joka juuri samasta saaresta oli saanut nimensä, eli Atlantinmeressä. Ja sitte hän lausui oppineet herrat tervetulleiksi ja tuli heidän hyväksi ystäväkseen.

Matka sujui hyvien tuulten vallitessa yli Pohjanmeren, Kanaalin läpi ja ulos Espanjan merelle. Kun haaksirikon varalta ei uskallettu pitää vankeja sidottuina ja muuten ei pelätty pakoa tai kapinaa, kaikki kun olivat selittäneet olevansa tyytyväisiä siihen että saivat matkustaa, kulkivat he vapaina ja käyttäytyivät sopivasti ja siivosti. Naineet olivat saaneet takasin vaimonsa ja lapsensa, joita he eivät olleet nähneet vuosikausiin, ja he olivat julman ilosia ja onni teki heidät hyviksi. Mutta he eivät muuten olleetkaan niinkään vaarallisia. Jotkut olivat humalapäissään vetäneet puukkonsa esille, toiset olivat paenneet sotapalveluksesta ja jotkut olivat poimineet hedelmiä toisten puista, senvuoksi ettei heillä itsellään ollut niitä. Päästyään ulos pimeistä, epäterveellisistä vankiloista, nauttivat he täysin siemauksin nähdessään suuren meren, joka kietoi heidät valoon. Kaikki oli heille uutta ja he leikkivät kuin lapset kannella. Milloin oli heidän nähtävä delfini, joka tanssi aalloilla, milloin katsottava, miten merimiehet pyydystivät haikalan tai lentokalan.

Työstä vapautettuina oli koko matka heille ikäänkuin pyhäpäivä, ja he tulivat ilman mitään toimeentulohuolia katetun pöydän ääreen, vajavaisen tosin, mutta riittävän.

Molemmat ylioppilaat, joilla oli ollut nuora kaulassa, mutta olivat päässeet irti, tunsivat tavallaan olevansa kanssarikoksellisia ja tekivät tuttavuutta vapautettujen kanssa, joiden tuli heidän tavallaan uudelleen alkaa elämänsä taistelu uudessa maassa, uusissa oloissa. Lasse oli luonnostaan ja kasvatuksen kautta tullut siihen maailmankatsomukseen, että kaikki mikä tapahtuu, on paraaksi; Peter sensijaan oli sitä mieltä, että kaikki oli auttamatonta. Ja monasti joutuivat nämä toverukset riitaan näistä maailmankäsityksistään, jolloin aina tapahtui, että kumpikin sai puolet kuulijoista puolelleen, mikä kerran antoi laivalääkärille aiheen ratkasta riidan siten, että hän tunnusti kummankin olevan oikeassa. Elämä on sekä mustaa että valoisaa, sanoi hän. Se, joka sattuu näkemään ainoastaan mustan puolen, luulee että kaikki on mustaa; se joka sattuu näkemään ainoastaan valoisan puolen, luulee että kaikki on valoisaa. Ja siihen se jäi.

Siten saapuivat he Azorien yhdeksälle saarelle. Täällä saivat he mennä maihin ja ojennella koipiaan. He luulivat tulleensa paratiisiin, sillä täällä kasvoi viiniä, maissia, appelsinia, ananasia ja melonia ulkona paljaan taivaan alla. Eräs veitsenleikkaaja, joka oli istunut ankkuripajassa kuusi vuotta, tuli niin iloseksi, että hänet täytyi sitoa, ja sidottuna makasi hän erään puron reunalla ja söi appelsinia niin että nenä oli keltasena, ja huusi että hän on Aatami. Hän tahtoi senvuoksi myös riisuutua alastomaksi, puettuna pelkkään tupakanlehteen, mutta laivapappi otti hänet käsiinsä ja selitti, että oli syntistä käydä alastomana. Mutta mies todisti pyhän kirjan ja Piplian historian avulla, että Aatami syntiinlankeemuksen jälkeen kävi viikunalehteen puettuna, jonka vuoksi hän katsoi olevansa oikeutettu käymään tupakanlehdessä. Mutta silloin todisti pappi kirkkoisäin ja Flora Exotican avulla, että viikunalehti ei ollut tupakanlehti.

Vihdoin vietiin matkustajat laivaan; kulettiin täysillä purjeilla ja suunta oli Antiguamia kohti. Tähän saakka oli kaikki käynyt rauhallisesti ja hyvin, paitsi että oli saatu kestää pieni myrsky Pohjanmerellä. Mutta kun he olivat siirtymäisillään pasativyöhykkeeseen, saivat he tyyntä. Meri oli ympärillä ikäänkuin elohopeahorisontti, jonka päällä laiva liikkui magnetineulan tavoin. Kuumuus tuli sietämättömäksi, terva juoksi kaikesta seisovasta tavarasta ja laivan saumoista. Huuhdottiin kantta kaiken päivää ikäänkuin olisi pelätty sen tarttuvan tuleen. Siten kului kahdeksan päivää.

Silloin, aikasin eräänä aamuna, huomasi kurkistaja etumastossa, että pilviä näkyi pohjosessa. Kapteeni, joka tiesi mitä tämä merkitsi, antoi heti sitoa kanuunat ja kaiken irtaimen, sulkea luukut, ja antoi väen olla valmiina pahinta vastaanottamaan.

Muutamien tuntien jälkeen, aamiaisen aikaan, näkyi musta juova taivaanrannalla; muutamia tunteja myöhemmin kuului jyskettä, ikäänkuin laineet särkyisivät rantaa vastaan tai ikäänkuin vaunun jyrinää kaupungissa; ja veden yli syöksyi myrsky. Ennenkuin purjeitten avulla oli onnistuttu ohjata laivaa, olivat raa'at ja mastonhuiput meressä, ja pelkillä alapurjeilla antoi "Ruotsin Leijona" mennä myötätuuleen eteläänpäin, eteenpäin, eteenpäin, tietämättä mihin oltiin menossa.

Myrsky raivosi kolme päivää ja joka hetki odotettiin saatavan kuulla kölin raapivan pohjaa. Pappi luki, saarnasi ja selitti, että muuta ei voitu odottaakaan, kun laivalla oli rikoksellisia. Hän muistutti Joonasta ja ehdotti kapteenille, että profeta Michan XII luvun 16:n ja seuraavien värssyjen nojalla heitettäisiin kaikki rikokselliset laidan yli, jotta vanhurskaat pelastettaisiin, mutta kapteeni ei suostunut. Kun vaara oli suurimmillaan, meni Lasse Hulling papin luo ja ehdotti hänelle, että yleinen rippi- ja rukouspäivä oli toimeenpantava, sillä, sanoi hän, ainoastaan katumattomat synnit painavat vaa’assa. Ehdotus hyväksyttiin ja alkoi rippi, josta rikokselliset vapautettiin, koska heillä ei ollut mitään tunnustamattomia syntejä.

Tapahtuneessa tutkimuksessa ei havaittu ketään vanhurskaaksi. Mutta myrsky jatkui siitä huolimatta. Silloin kuultiin hiljaista napinaa eturuumasta. Joukko oli tuuminut sinne tänne ja vihdoin oli eräs neropatti saanut päähänsä, että papinkin oli tunnustettava syntinsä, sillä hän oli nyt ainoa, joka ei ollut syntejään tunnustanut. Ehdotus hyväksyttiin huutoäänestyksellä ja senjälkeen oli vaan löydettävä rippi-isä.

Peter Snagg ilmottautui lopulta, sanoen tentanneensa hepreaa papintutkintoa varten. Pappi pani vastaan, mutta turhaan. Hän sidottiin suurmastoon ja saatuaan sekä ankaria uhkauksia ja ystävällisiä kehotuksia, tunnusti hän kyynelten viljalti vuotaessa, että hän nuoruudessaan oli vietellyt erään rippikoululapsen.

Nyt syntyi neuvottelu, johon matkustajatkin ottivat osaa, ja kun pappi oli äänestänyt sen puolesta, että heidät kaikki viisisataa oli heitettävä mereen, lankesi tuomio pian siten, että papin oli jouduttava mereen profeta Michan XII luvun 16:n ja seuraavien värssyjen nojalla. Ja suoritettuaan viimeisen rukouksensa syöstiin hänet mereen.

Mutta myrsky lisääntyi yhä. Vihdoin seitsemäntenä päivänä koiravahdin aikana törmäsi laiva. Kiljahdus vastasi rungon kolinaan. Laiva oli ajautunut keulallaan eräälle vedenalaselle karille, niin että se joutui ylösalasin. Kanuunat irtaantuivat siteistään ja putosivat välikannen läpi. Päivän koittaessa alkoi laiva vajota. Mutta silloin nähtiin maata tuulen puolella.

Useimmat olivat ennättäneet veneisiin, mutta ennättämättä ottaa mukaansa jälkeäkään ruokatavaroista, vaatteista tai aseista. Kun aurinko nousi, huomasivat he kaikki kuusisataa henkeä tulleensa pelastetuiksi ja nousivat maihin hyvässä järjestyksessä, mutta laiva upposi kiven tavoin kun he astuivat jalallaan maihin.

TOINEN LUKU.

Seitsemän päivän vaivojen ja unettomuuden jälkeen olivat matkustajat niin rasittuneet, että he heti laskeutuivat maahan nukkumaan niiden puiden alle, joita kasvoi rannalla; mutta Lasse Hulling ja kapteeni läksivät tutkimusretkelle.

He eivät olleet milloinkaan nähneet niin ihmeen kaunista maata; se oli heidän ensimäinen havaintonsa senjälkeen kun heidän kuumuuden takia oli täytynyt heittää päältään vaatteensa. Mikä heitä enimmin kummastutti, oli se, että he näin pohjosella leveysasteella, sillä he olivat vielä kaukana päiväntasaajan pohjospuolella, tapasivat näin lämpimän ilmanalan; mutta he löysivät pian syyn tähän siinä tulivuoressa, joka hiljalleen ikäänkuin vallituksena kohoutui pohjatuulta vastaan ja samalla maanalaisen lämpönsä kautta muutti maan kasvitarhaksi. Kaikkialla näkivät he palmuja, joissa oli taateleja ja kokospähkinöitä, leipäpuita, bananeja tai pisangeja, eräitä oranssin tapaisia hedelmiä, ananasia, viikunoita, jättiläismansikoita, meloneja, jotka kaikki joko kantoivat tai tulisivat kantamaan hedelmiä. Että maa oli saarta, siitä ei ollut epäilystäkään. Purot kiemurtelivat tamarindien varjoisten holvien alla ja punasessa granitissa löysivät he lähteitä, joissa oli jääkylmää vettä, mikä hämmästytti heitä, kun he tiesivät maaperän olevan tulista.

Papukaijoja, hunajalintuja ja tukaneja punaisissa, viheriäisissä, sinisissä, keltasissa ja kullanvärisissä höyhenissä lenteli ympäri puissa laulaen miellyttävästi, ei niinkuin ne kirkuvat lajit, joita he olivat nähneet häkeissä; mutta ne olivatkin ainoita eläviä mitä he tapasivat. Heidän vaelluksensa tapahtui puiden siimeksessä, kukkivien niittymaiden kautta, jotka ulottuivat aina meren rantaan saakka. Lämpö tuli yhä painostavammaksi, niin että heidän täytyi jättää vaatekappale toisensa jälkeen pois. Päivällisen aikaan nousivat he tulivuorelle, joka näytti olevan sammunut, ja illan suussa voivat he sen juurella mennä levolle, kumpikin palmulehvänsä alle, turvassa sekä eläinten että ihmisten hyökkäyksiltä, sillä heillä oli nyt varmuus luuloonsa, että he olivat saarella, jolla ei ollut vaarallisia eläimiä eikä ihmisiä.

Kun he seuraavina päivänä päivällisen aikaan tulivat maallenousupaikalle, tapasivat he matkatoverinsa pitkällään puiden alla, kylläisinä, puolialastomina ja valveillaan uneksien. Lasse, joka oli sekä tietorikkain että taitavin heistä, valittiin puheenjohtajaksi siinä neuvottelussa, joka nyt pidettiin. Saari tosin havaittiin suloisemmaksi kuin sitä kuvata voi, mutta oli ajateltava tulevaisuutta. Ensimäinen kysymys koski asuntoja, sillä odotettiin talvea. Lasse vastasi heti tähän kysymykseen, että kaiken olettamuksen mukaan oltiin juuri keskitalvessa. Ne jotka tahtoivat asua ummehtuneissa majoissa, voivat huvitella itseään menemällä katkasemaan puita ja kuorimaan niitä kynsillään, sillä kaikkia työkaluja puuttui. Ne, jotka ennemmin pitivät rauhasta ja levosta, voisivat tyytyä rakentamaan vajoja puiden alle. Toinen pelko koski ruokaa. Lasse vakuutti, että senmukaan kuin hän oli havainnut puista ja yrteistä, ei täällä tulisi puuttumaan ruokaa koko vuotena, sillä kun yksi puu lakkasi kantamasta hedelmiä, alkoi toinen. Kolmas väite tuli naisten puolelta, jotka pelolla odottivat sitä päivää, jolloin heidän oli pakko käydä ilman vaatteita. Lasse kiinnitti heidän huomiotaan siihen, että he ensiksikin jo nyt keskitalvella kävivät puolialastomina, ja että heidän siis, kun kevät tuli, täytyi kuumuuden vuoksi kulkea aivan alasti, joko he tahtoivat tai eivät.

Kun siten oli huomattu oltavan turvassa ruu'an, vaatteiden ja asumuksen puutetta vastaan, oli vaan jälellä sovittautua oloihin. Ja he sovittautuivat. Mutta yhden neuvon antoi Lasse heille: että he eivät pysähtyisi yhteen paikkaan, vaan levittäytyisivät yli saaren. Kun heillä oli jotakin yhteisiä asioita, antaisi hän kutsua heidät kokoon torven avulla, jonka hän kyllä tulisi hankkimaan. Ja senjälkeen erosivat he tällä kertaa, senjälkeen kun Lasse oli huudettu päälliköksi ja semmosena pitänyt puheen, jossa hän oli kehottanut heitä syömään, juomaan ja olemaan ilosia, sillä nyt he olivat tulleet eräälle Onnellisten saarista, siitä ei ollut epäilystäkään, ja hän toivoi vaan, että hän olisi täällä professori Rudbeckin kanssa kahdenkesken, niin hän kyllä olisi saanut tämän syömään Atlanticansa nahkakansineen kaikkineen.

Yöllä asettui jokainen asumaan muutamien lehväin alle, joita oli ripustettu puiden oksille.

Mutta seuraavana aamuna kutsui Lasse kokoon lähimmät ystävänsä, kapteenin, Peter Snaggin ja lääkärin. Senjälkeen kun he ravistamalla taatelipalmua olivat hankkineet itselleen aamiaisen, otti Lasse keskusteltavaksi muutamia tärkeitä kysymyksiä, jotka tulevaisuus varmimmin tulisi vastaamaan. Ensimäisen kysymyksen kohdisti hän lääkärille: voisivatko he elää ilman liharuokia ja suolaa? Lääkäri luuli, että senmukaan kun hän oli lukenut matkakertomuksista, he eivät edes voisi syödä liharuokaa näin kuumassa ilmanalassa, ja mitä suolaan tuli, niin oli hedelmissä niin paljon suoloja, että enempää ei tarvittaisikaan.

Tästä neuvotellessaan kuulivat he huutoa lähimmistä pensaista. Muuan mies tuotiin esiin, kalpeana kuin ruumis, ja selvien myrkytysoireiden alasena. Tapahtuneessa tutkimuksessa kävi selville, että hän haluten lihaa oli kivellä tappanut linnun, jota hän oli koittanut syödä, mutta että hän samalla oli tuntenut inhoa ja vatsanväänteitä. Lääkäri määräsi hänelle, ettei hän enää saisi syödä lihaa, ja sillä oli tämä tärkeä asia ratkastu.

Toisen kysymyksen esitti Peter Snagg, ehdottaen julkisen jumalanpalveluksen käytäntöönottamista, mantalikirjotusta ja laillisia viranomaisia. Hän tunsi ihmisten pahuuden ja kun nämä monet kelvottomat olivat jonkun aikaa käyneet jouten, tultaisiin pian näkemään miten heidän yhteiskuntaansa tulisi rauhattomuus häiritsemään. Hän ehdotti senvuoksi, että käytäisiin lävitse kirkon käsikirja, jonka hän erään lakikirjan kera oli pelastanut.

Lasse väitti, että nyt kun kaikki riidanaiheet, nimittäin ruu'an, vaatteiden ja asunnon puute olivat poistettuina, tulisivat rikoksetkin lakkaamaan. Kuka tahtoisi varastaa, kun hänellä oli tarpeeksi päivän varalta eikä hänen tarvinnut kerätä varastoon? Kuka tahtoisi murhata, kun ei ollut mitään aihetta kateuteen, koska kerran kaikki olivat yhtä rikkaita ja mahtavia? Kuka tahtoisi tehdä lapsenmurhia, kun lapsilla oli riittävästi ruokaa, eikä kenenkään tarvinnut pelätä tulevansa yhteiskunnalle rasitukseksi? Hän tahtoi kokeen vuoksi ottaa lakikirjan ja summamutikassa käydä lävitse muutamia kohtia.

Lasse aukasi lakikirjan ja luki:

"Ensiksi: Maakaari! Sen voimme aivan huoletta pyyhkiä, koska meillä ei ole maanomistajia. Hyväksytäänkö?"

"Jaa", vastasivat kokoontuneet.

"Toiseksi: Perintökaari! Mitä olisi perittävä? Viikunalehti tai kokospähkinä? Pyyhitäänkö? Hä?"

"Jaa", täytyi kokouksen vastata.

"Kolmanneksi: Rakennuskaari! 1 Luku. Miten kylän asema on määrättävä ja tilukset jaettava. 2 Luku. Miten talonasemalle on rakentaminen! Kun nyt ei ensinkään rakenneta tai jaeta, niin pyyhitään koko tämä kaari myöskin, vai kuinka?"

"Jaa", vastasi seurakunta.

"Neljänneksi: Kirkkokaan! Koska meillä ei ole kirkkoa, niin saamme pyyhkiä senkin?"

"Jaa", vastasi kokous.

"Viidenneksi: Rikoskaari! Raukeaa kai itsestään, sen nojalla mitä olen esittänyt varkaudesta, ryöstöstä ja murhasta, kun kerran aiheet ovat kadonneet."

"Jaa", vastasi kokous.

"Kuudenneksi: Naimakaan! Tahtooko kokous lykätä sen kysymyksen, kunnes tulevaisuus tulee antamaan joitakin kokemuksia? Sillä naiminenhan riippuu maasta ja kun ei mitään omaisuutta ole, ei ole avioliittoakaan."

"Jaa", vastasi kokous.

Peter Snagg pani vastaan.

"Nyt", keskeytti Lasse, "olemme siis pyyhkineet koko lakikirjan, ja kannet vaan ovat jälellä! Ne saa Peter Snagg muistoksi, vai kuinka?"

"Jaa", nauroi kokous, mutta Peter ei antautunut.

"Veto!" huusi hän. "Kuinka voi yhteiskunta pysyä pystyssä ilman lakeja".

"Kuulehan Peter", vastasi Lasse. "Lait ovat tehdyt auttamaan yhteiskunnan puutteita; yhteiskunta, jossa ei puutteita ole, ei tarvitse mitään lakeja! Onko se oikein?"

"Oikein on", vastasi kokous.

"Mutta Peter Snagg", jatkoi Lasse, "haluaa kernaammin puutteellisen yhteiskunnan lakineen kuin täydellisen ilman lakeja".

Nyt sai Peter puheenvuoron.

"Jätän kysymyksen porvarillisesta laista, olkoon sen laita miten tahansa, mutta yhteiskunta ilman uskontoa ei voi seistä pystyssä!"

"Oikein", sanoi Lasse, "siinä sinulla on oikein! Meillä täytyy olla uskonto! Mutta tarkastelkaamme, kelpaako vanha uskontomme meidän uusiin oloihimme! Tahtooko kokous kuulla minua hetkisen?"

"Jaa", vastasi kokous.

"Minä alan alusta", sanoi Lasse, "eli syntiinlankeemuksesta. Ihmiset kävivät alastomina yrttitarhassa eivätkä tehneet työtä. Hyvä! Sitte söivät he tottelemattomina tiedon puusta ja heidät ajettiin ympäri maailmaa työtä tekemään! No niin! Me olemme löytäneet uudelleen paratiisin, mutta paratiisin ilman tiedon puuta. Me emme siis voi tehdä syntiä, vaikka kuinka kernaasti haluaisimme. Ja jos me voisimmekin, ei meitä voisi karkottaa, sillä emme voi mennä mihinkään, eikä myöskään pakottaa tekemään työtä, sillä meillä ei ole mitään tehtävänä. Siis raukeaa syntiinlankeemus, eikä sitä voi soveltaa nykyisiin oloihin. Tunnustetaanko tämä?"

"Jaa", vastasi kokous ja raapi päätään, mutta kapteeni veti paidan pois päältään ja meni rantaan kylpemään.

"Siis", jatkoi Lasse, "koska ei ole mitään tiedon puuta, ei ole mitään syntiä, ei tarvitse sovitusta, ja senkautta raukeaa koko oppi. Hyväksytäänkö tämä?

"Todistelu hyväksytään", sanoi Peter, "mutta ihmisen synnynnäistä uskontarvetta ei voi juurruttaa pois".

"Myönnetään", vastasi Lasse, "mutta jos kirkossakäyminen ja uruilla soittaminen olisi synnynnäinen tarve, niin se olisi tavattavissa kaikilla kansoilla. Nyt sitä ei kuitenkaan ole villeillä kansoilla, siis ei tarve nukkua kirkoissa, soittaa urkuja, panna taululle virren värssyjä ja kerätä kolehtia ole mikään synnynnäinen tarve, vaan hankittu. Hyvä! Minkä on hankkinut, sen voi myöskin menettää. Saamme nähdä, emmekö menetä tarvetta saada kyytiä ryypiskelevältä papilta, antaa pois viimeinen lehmämme, kun papin on luettava ääneensä ruumiin ääressä, ja niin edespäin, saammepa nähdä, sanon minä."

Tohtori seurasi kapteenin esimerkkiä ja meni merenrannalle.

"On liian kuumaa puhua teologiaa", sanoi hän.

"Mutta", väitti Peter Snagg, "armonvälikappaleet, pyhäpäivät, kaikki nämä autuaan levon hetket!"

"Armonvälikappaleita ei voida jakaa, koska ei meillä ole vihittyä pappia."

"Mutta", vastasi Peter, "voimmehan vihkiä yhden."

"Ei", vastasi Lasse, "silloinhan täytyisi olla piispa, eikä, meillä ole. Muuten meillä ei ole viiniä, sillä en ole nähnyt viiniköynnöksiä."

"Mitä tähän viimeksimainittuun tulee", väitti Peter, joka jo kylpi hiessään, "niin voisi viinin korvata kokosmaidolla, ananas- tai viikunamehulla."

"Mahdotonta", sanoi Lasse, "sillä silloin täytyisi väärentää teksti. Huomaa: Jesus sanoi opetuslapsilleen: Minä olen viinapuu ja te olette oksat; hän ei sanonut: Minä olen kokospuu ja te olette pähkinät, tai minä olen ananas ja te olette piikkejä, tai minä olen viikunapuu ja te olette lehdet. Jos nyt alkaa väärentää tekstiä yhdessä paikassa, täytyy väärentää kaikki tyyni, Sitten ei meillä ole leipääkään. Silloin saisi ottaa pisangin ja ananasin ja muuttaa kaava tämmöseksi: Ottakaa ja syökää tämä pisangi…

"Ei", sanoi Peter, "nyt alkaa tulla liian lämmin. Nyt menen minä kylpemään, tuletko mukaan?"

"Ali right", sanoi Lasse, "ja sitte jätämme teologian!" Ja sitte he menivät kylpemään.

KOLMAS LUKU.

Vuosi oli kulunut. Ei mitään ollut tapahtunut siitä kaikesta mitä oli pelätty. Talvi oli yhtä lämmin kuin kesäkin. Vuodenajat erosivat toisistaan vaan niiden hedelmien kautta, joita ne tuottivat, ja näiden kypsymisajan mukaan oli Lasse tehnyt kalenterin. Kaikki yksipuolisuus ruo'assa oli siten vältetty ja kaikki olivat paraassa terveydessä. Siten oli neljä vuodenaikaa, kussakin kolme kuukautta: Pisangi, leipähedelmä, taateli ja kokospähkinä. Pisangia, eli tammi—maaliskuuta, seurasi ananas ja oranssi; leipähedelmää, huhti—kesäkuuta, seurasi jättiläismansikoita ja viikunoita; taatelin, heinä—syyskuun mukana, tulivat persikat ja kirsikat; kokospähkinän, loka—joulukuun kanssa seurasivat aprikosit ja metsäviikunat. Senlisäksi hankittiin alituista vaihtelua melonien, granatiomenain, maissin, herneiden ja papujen avulla, niin että ruokalista aina oli uusi ja voitiin vaihdella lakkaamattomiin. Kun kukaan ei tehnyt työtä ja lämpö oli suuri, voitiin syödä ainoastaan hiukan. Ja kun laivaruokana oli ollut pääasiallisesti suolasta ruokaa, olivat hedelmät pitkäaikaisena parannuskuurina keripukkia vastaan, ja tämän kuurin kautta tuli kasviksien syönti vähitellen tavaksi. Muutamat yksityiset lihansyöntiyritykset tulivat rangastuiksi vatsataudeilla. Muuan vanha juoppo oli keksinyt antaa kokosmehun käydä väkijuomaksi, mutta hän tuli niin sairaaksi, ettei hän tehnyt sitä uudelleen, eikä kukaan muukaan. Näiden yksinkertaisten ravintoaineiden kautta lievennettiin intohimoja ja ainoastaan ystävällisiä sanoja puhuttiin. Kateutta ei voinut syntyä, kun kaikilla oli hyvä olo, eikä mitään epäjärjestystä sattunut. Kiukku ja viha katosivat, ja "oli liian kuuma", jotta viitsisi vaivata itseään, sanoi kapteeni. Senjälkeen kun oli totuttu olemaan ilman vaatteita, jotka muuten olivat kuluneet rikki, totuttiin käymään puolialastomana ja lopuksi pukivat miehet ja naiset ylleen ainoastaan hienosti palmikoiduista lehdistä tehdyn vyön. Lapset kävivät aivan alasti.

Ajan kuluttamiseksi keksittiin leikkejä, pallopelejä, kävelyjä, souturetkiä, ja erittäinkin osottivat lapset suurta halua kiipeillä puihin, missä taidossa ne pian saavuttivat suuren taituruuden. Vielä oli Lasse toimittanut neljä suurta juhlaa jokaisen vuodenajan alkaessa. Ja vilpittömällä ilolla käytiin tervehtimään jokaista uutta elonkorjuuaikaa, sillä ilo vaihtelun saamisesta ruo'assa oli todella sangen luonnollinen. Silloin keräännyttiin yhteen ja leikittiin koko päivä. Miehet, naiset ja lapset tanssivat vastanoukituista hedelmistä tehdyn suuren rovion ympärillä, ja esikoiset uhrattiin kaiken hyvän antajille, niinkuin jo Abel ja Kain olivat uhranneet Herralle, ja tämä tapa oli kaikkien mielestä, Peter Snagginkin, sekä kaunis että raamatullinen.

Peter Snagg oli yrittänyt perustaa vapaakirkon ja hän koitti lukea saarnaa sen jäsenille, mutta kaikki tuntui niin hullunkuriselta, ja kun hän rukoili esivallan puolesta ja sotalaitoksen puolesta, niin ei sillä ollut mitään vastinetta todellisuudessa. Ja synnintunnustuksessa ei ainoakaan voinut olla avomielinen, sillä kellään ei ollut syntiä tunnustettavana.

Sopu, rauha ja lepo vallitsi koko yhteiskunnassa; kaikkia kovia sanoja lakattiin käyttämästä ja annettiinpa lopulta toisilleen hyväilynimiäkin. Kun lapsi syntyi, tuli suuri riemu, ja se otettiin yhteiskuntaan leikkien ja laulaen, luonnon lahjana, joka ei vanhempien käsissä saanut pääoman raakaa sivumakua eikä näille tuntunut myöskään taakalta tai rangaistukselta. Kun joku nuorukainen ja tyttö tahtoivat yhdessä synnyttää lapsia ja tulla ystäviksi, ilmottivat he tästä Lasselle, joka heti vietti ilosta tapahtumaa juhlana, ilman että nuorikot kirjotettiin mihinkään kirjaan, tai heiltä vaadittiin mitään lupauksia totella toisiaan, niin että jos toinen tahtoi syödä viikunoita ja toinen pisangia, ei mikään laki voinut pakottaa heitä syömään samaa. Kun ei myöskään ollut mitään huoneita siivottavana, ei mitään astioita pestävänä, ei vaimon tarvinnut olla miehelleen alamainen; ja pesä- sekä vuode-ero oli pakollinen, koska ei ollut pesiä eikä vuodetta, vaan ainoastaan lehtikasa jonkun puun juurella.

Kaikki oli siten niin vapaata, pakotonta ja yksinkertaista kuin mahdollista, ja äitien ei tarvinnut vartioida tyttäriään, sillä heidän ei tarvinnut pelätä, että vävyt ottaisivat tyttäriä rahojen vuoksi tai että tyttäret hommaisivat itselleen lapsia, sillä lapsen saamista pidettiin suurena siunauksena, ja sitä tilaa, jossa tyttö oli ennenkuin sai lapsen, kutsuttiin senvuoksi, "siunatuksi". Oli ainoastaan yksi asia, joka hämmensi rauhaa tällä Onnellisten saarella, nimittäin menneisyyden muisto, joka esiintyi erittäinkin unissa. Siten kuultiin usein nukkuvain huudahtavain unissaan. Muuan vanha mies uneksi usein ankkuripajasta ja tunsi vanginvartijan herättävän hänet potkulla kylkeen. Muuan tynnyrintekijä, joka oli varastanut, senvuoksi että hänellä oli liian paljon lapsia, uneksi öisin, että lapset huusivat leipää, ja kun hän heräsi ja näki auringon valasevan alati kantavia puita, itki hän ilosta, lankesi polvilleen ja kiitti Jumalaa kaikesta hyvästä; mutta sitte tuli ajatus tulevaisuudesta hänen mieleensä. Silloin eivät mitkään lohdutukset auttaneet. Tämä oli tämän muuten onnellisen yhteiskunnan painajaisena: ajatus tulevaisuudesta. Kun he näkivät miten mainiosti heillä nyt oli, eivät he vavistuksetta voineet ajatella minkälaista he tulisivat saamaan, jos esimerkiksi jokin laiva tulisi heitä noutamaan. Koti-ikävää ei kenelläkään heistä ollut syytä tuntea, sillä heidän takanaan oli joko kuritushuone tai sotapalvelus, ja niitä ei kukaan kaivannut. Menneisyyden muisto ja pelko tulevaisuudesta olivat niinä peikkoina, jotka häiritsivät heidän ihanaa rauhaansa, ja sekä Lasse että lääkäri ajattelivat sinne tänne keksiäkseen apua, mutta menestyksettä. Mutta mitä he eivät voineet keksiä, sen antoi sattuma.

Eräänä päivänä oli seppä mennyt metsään vilvottelemaan unettoman yön jälkeen. Eräässä kallionrotkossa keksi hän pensaan, jossa oli sinisiä marjoja ja jota hän ei ollut emien nähnyt. Hän otti muutamia käteensä ja söi. Ne eivät maistuneet erityisemmin hyviltä, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiota. Ja sitte meni hän kotiinsa, se on sen pensaan luo, jossa hänellä oli lehtikasansa yötä varten. Siellä tapasi hän vaimonsa. Seppä oli erinomaisella tuulella ja puhui hullutuksia.

"Luulen sinun ottaneen naukun liiveihisi", sanoi vaimo, jolla vielä oli muisto menneisyydestä jälellä.

"Mitä lajia?", sanoi seppä kummastellen.

"Paloviinaa", sanoi vaimo ja maiskutti kieltään.

"Paloviinaa? Siitä en ole koskaan-kuullut puhuttavankaan; mitä se on?" sanoi seppä kummissaan.

"Ellet muista, mitä se on, niin muistat kai varmasti että istuit putkassa Karlskronassa!"

"Karlskronassa. En suoraan sanoen ymmärrä sinua," finesakka

"Silloin olet menettänyt muistisi", sanoi eukko.

Ja juuri niin sepän oli käynytkin ja sillä oli keksintö selvä. Lääkäri keräsi heti marjat ja antoi koko seuralle niitä syötäväksi, unettomuutta vastaan, kuten hän sanoi, ja kaikki söivät, lääkärikin, mutta Lasse antoi marjainsa pudota mäelle, sillä, ajatteli hän, ei sitä tiedä mitä voi oppia menneisyydestä ja tulevaisuutta ei kukaan tunne.

NELJÄS LUKU.

Kolme vuotta oli kulunut maallenoususta, kun Lasse eräänä päivänä matkusti kauemmaksi saarelle tutkiakseen vielä kerran sen mahdollisuuksia tulevaisuuden varalta ja saadakseen selville, jos se voisi kestää sitä vahvaa väenlisäystä, mikä kahden viime vuoden kuluesa oli tapahtunut. Hän oli ottanut pienen kanootin, jolla hän oli melonut ylös puroa bananipuiden tiheän holvin alla ja tullut muutamia penikulmia sisämaahan. Väsyneenä soudusta astui hän veneestä ja nautti aamiaisensa erään kirsikkapuun alla, jonka jälkeen hän asettui nukkumaan.

Hän ei ollut vielä nukahtanut montaakaan minuuttia, ennenkuin hän heräsi kahinaan ylhäällä bananissa, jonka oksien alle hän oli asettunut. Hän kurkisti ylös lehvien välitse ja sai nähdä ylhäällä aivan latvassa apinan, kuten hän otaksui, joka istui oksalla ja pitkillä kynsillään kaiveli siemeniä bananin paloista, joita se sitte pisti kokonaan parran peitossa olevaan suuhunsa. Lasse tuli levottomaksi, sillä tämä oli odottamaton kilpailija, joka kyllä, jos sillä oli seuraa, kuten oli luultavaa, tulisi tekemään heille melkoista haittaa. Hän päätti houkutella apinan luokseen ja joko vangita sen tai tappaa se kiven avulla. Hän meni pois ja etsi itselleen melonin, suurinta keltapunervaa lajia, ja tämä yhdessä ja kivi toisessa kädessään lähestyi hän puuta, jossa apina istui.

Ensin alkoi hän maiskuttaa kieltään: apina kuunteli ja paiskasi bananilla Lassea päähän.

"Coco", jatkoi Lasse ja näytti melonia.

Mutta apina ei vastannut, vaan juoksi puun latvaan, joka jousen tavoin taipui painon alla.

"Coco poikaseni", houkutteli Lasse, "tule tänne niin saat jotakin hyvää."

Mutta Coco ei tullut, vaan kääntyi selin ja käyttäytyi sopimattomasti, niin ettei Lasse ennättänyt pois alta, vaan kuohuen raivosta huusi: Tuhannen perkelettä! Tuhannen perkelettä!

Näitä sanoja kuullessaan istahti Coco oksalle ja tuntui olevan syvän liikutuksen vallassa. Se hieroi nenäänsä puun kuorta vastaan ja kyyneleet tippuivat partaa myöten. Lasse kuuli sen huokailevan, mutta pysyttäytyi vielä sopivan välimatkan päässä.

"Kuuletko, sen tuhannen vietävä, etkö tahdo tulla alas ja maistaa minun meloniani, senkin tuhannen vietävä!"

Apinan liikutus tuntui kasvavan ja Lasse ei ollut vähemmän liikutettu, kuullessaan ihmisäänen ylhäältä bananista.

"Kotimaansäveliä, isänmaata ja ystäviä: minun silmäni itkevät sinun siemenesi vuoksi; ei milloinkaan ole Norrönan murre kaikunut niin suloiselta minun korvissani ja minun sydämeni on täynnään niinkuin kurpitsi, kun syksyn aurinko täyttää sen maidolla ja ytimellä!" "Luulenpa, piru vieköön, että siellä on pastori Axonius", puhkesi Lasse sanomaan. Ja sanoen: "minä se olen", syöksyi pastori alas bananista ja yhtyen pitkään syleilyyn makasivat molemmat maamiehet toistensa karvasilla rinnoilla, kylpien papin kyynelissä.

"Miten Herran nimessä te olette tullut tänne", oli nyt Lassen ensimäinen kysymys. "Mehän heitimme teidät mereen, vai kuinka? Onko joku valaskala niellyt teidät ja oksentanut maalle?"

"Minua ei ole oksennettu maihin", vastasi pappi, "minä olen uinut maihin".

"Kerro, kerro", sanoi Lasse..

Pappi kuivasi kyyneleensä pisangin lehdellä ja istahti kivelle. Sitten alkoi hän kertomuksensa.

"Ikäänkuin unessa muistan nyt senjälkeen kun sinä, minä sanon sinä, koska me tapaamme toisemme tällä tavalla, senjälkeen kun sinä minua siitä muistutit, että minut heitettiin mereen, syytä en enää muista."

"Oh, se oli kyllä riittävä, ratio sufficiens, kuten Aristoteles sanoo."

"Kuka on Aristoteles?" kysyi pappi.

"Ahaa", ajatteli Lasse, "hänkin on syönyt marjoista! − Anna mennä vaan ja anna Aristoteleen olla", sanoi Lasse.

Pappi jatkoi: "Senjälkeen kun olin uinut ympäriinsä määräämättömän ajan, muistan että tapasin pohjaa jalkaini alla, jonka jälkeen vaelsin maihin saarelle, joka muistutti tätä. Syötyäni marjoja ja juotuani vettä, paneuduin makaamaan. Herättyäni tunsin omituista rauhaa ja lepoa, jota en ennen ollut tuntenut. Luonto oli minulle ikäänkuin avoin kirja ja yhteys luonnon ja luojan välillä tuntui niin yksinkertaselta. Minä tunsin, että takanani oli jotakin mustaa menneisyyttä, mutta en tiennyt mitä se oli. Pääni oli kevyt, eivätkä mitkään miettimiset rasittaneet minua. Ilosena mieleltäni, jommosena en ollut koskaan ennen ollut, vaelsin saaren sisäosiin. En ollut tullut kauas tielläni, ennenkuin näin miehen, joka oli polvillaan epäjumalankuvan edessä, jota hän palveli. Haha! ajattelin, olen tullut pakanamaahan, sillä minun ajatuksiini oli vielä ikäänkuin sekotettuna vanhoja, hämäriä kuvitteluja.

"Poissa suunniltani raivosta nähdessäni semmosta sielun halpamaisuutta, joka voi ryömiä ihmiskäsien valmistaman kuvan edessä, otin kiven ja löin alas epäjumalankuvan. Olisitpa ollut kuulemassa! Mies huusi ja repi tukkaansa ja kutsui minua pakanaksi. Kun hän oli rauhottunut, kysyin häneltä mitä uskontoa hän tunnusti. Hän vastasi tunnustavansa lempeätä nicealaista oppia. Kun en tuntenut sitä, sai hän selittää. Se oli tuhmin oppi, mistä olin kuullut puhuttavan. Se olikin hyväksytty ainoastaan neljän äänen enemmistöllä suuressa Nicean kirkonkokouksessa. Minä pyysin saada selityksen, mitä jumalaa he palvelivat, sekä oliko useampia kuin yksi jumala! Ei vastasi hän; he palvelivat ainoata totista jumalaa! Hyvä, sanoin minä, silloin me palvelemme samaa yhtä jumalaa! Mutta mitä hänellä silloin oli epäjumalankuvan kanssa tekemistä, joka oli ripustettuna hirsipuuhun? Joo, se oli jumalan poika! Sepä oli huono jumala, jonka poika antoi hirttää itsensä, arvelin minä. Silloin vastasi hän, että sitä en minä ymmärtänyt. Minä myönsin sen kernaasti, ja hän lausui toivovansa, että kun pyhä henki saa vallan minun sydämessäni, tulisi asia paremmaksi. Pyhä henki; teillä on siis kolme jumalaa? Hän vastasi, että perkele vielä ohjasi minua, mutta että asia tulisi paremmaksi, kunhan minä joutuisin pois tämän kynsistä! Haha! Teillä on neljä jumalaa! Jos perkele, maailman ruhtinas vallitsee minua, niin pyydän saada pitää hänet. Jos hän (joka minua johti) oli luonut kauniin maailman kaikkine ihanuuksineen, ja jos hän oli maailman ruhtinas, niin tahdoin tunnustaa häntä, Ja minä lankesin kasvoilleni ja rukoilin maailman ruhtinasta. Mutta silloin päästi mies huudon ja kutsui kokoon koko joukon kannattajiaan. He sitoivat minut käsistä ja jaloista. Senjälkeen johtivat he minut pieneen ihmeelliseen taloon, jossa oli hirsipuu katolla. — Kuka täällä asuu? kysyin minä. — Täällä asuu jumala, sillä tämä on herran huone, vastasi eräs mustista, sillä he olivat kaikki mustiin puettuja. — Oi jumalani, maailman ruhtinas, huudahdin minä, lyö alas heidän hävyttömyytensä ukkosellasi! Sinä joka asut taivasten yläpuolella ja jolla on aurinko, kuu ja tähdet astinlautanasi, sinäkö asuisit tässä hökkelissä! — Nyt tuli vanhin mustista luokseni ja tahtoi puhua ystävällisesti kanssani. Hän sanoi, että nicealainen oppi oli lempeyden oppi, ja senvuoksi tahtoi hän voittaa minut lempeydellä. Hän kysyi minulta, tahtoisinko minä rakastaa erästä juutalaista, joka oli kärsinyt ja kuollut tämän opin puolesta. Siihen vastasin minä ei, koska en ensiksikään tuntenut ketään juutalaista, enkä toiseksi tahtonut rakastaa ketään muuta kuin jumalaa. Silloin suuttui hän ja sanoi että tulisin menemään helvettiin. Kun minä luulin, että helvetti hänen lempeän oppinsa mukaan olisi joku hyvä paikka, vastasin: kernaasti! — Kuinka, puhkesi hän sanomaan, sinä tahdot mennä helvettiin? — Tottakai, vastasin minä. — Silloin veivät he minut jumalan huoneeseen! Ovella seisoi mies säästölaatikko kädessään ja tahtoi rahaa. Minä kysyin näyttikö hän jumalaansa rahasta? Silloin tuli eräs palvelija ja löi minua päähän kepillä. Minä pyysin häntä olemaan lempeän, sillä olin juuri ottamassa selvää lempeyden opista. Senjälkeen veivät he minut erään suuren taulun tuo. Se kuvasi helvettiä. Ylinnä näkyi vanha kärtynen ja pitkäpartanen äijä, hänen yläpuolellaan kyyhkynen ja hänen jalkainsa juuressa lammas; näiden ympärillä koko joukko muita siivekkäitä epäjumalia, ja heidän allaan helvetti. Se ei näyttänyt ensinkään houkuttelevalta. Joukko mustia epäjumalia nipisti pihdeillä miehiä, naisia ja lapsia arimmista paikoista ja vyörytteli niitä senjälkeen tulirovioon. — Se oli häijysti, sanoin minä, ja minut valtasi sokea into kääntää kaikki nämä onnettomat epäjumaluudestaan. — Onko tämä lempeätä nicealaista oppia, kysyin, ja jos helvetti on tämänlainen, en tahdo olla nicealainen! — Ja silloin lankesin polvilleni ja rukoilin heidän puolestaan! Oi jumala, maailman luoja ja ylläpitäjä, katso alas näiden onnettomien sydänten puoleen ja pehmitä heidän kovia hairahtuneita mieliään… Mutta pitemmälle en ennättänyt, ennenkuin minut paiskattiin nurin, ja kannettiin ulos.

"Seuraavana päivänä piti minut poltettaman elävältä senvuoksi etten uskonut nicealaista oppia. Minä kysyin kohteliaasti vanhimmalta, eikö heidän lempeässä opissaan ollut mitään lempeämpää rangaistusta semmosesta rikoksesta kuin minun. Vastattiin ei. Rovio oli pystytetty, ja puettuna pukuun, jossa oli häpeällisiä kuvia maailman ruhtinaasta, jolla oli sarvi päässä ja joka ojensi kieltään, (ajattele semmosia pilkkaajia!) vietiin minut puupinon päälle. Lauluja laulamalla ja pitämällä epäjumalankuvia minun edessäni valmistivat he minua kuolemaan. En ollut milloinkaan luullut, että semmosia villejä ihmisiä voisi olla meren saarilla. No, hetki oli lyönyt, ja minä luulin että kaikki oli lopussa.

"Silloin meni taivas pilveen ja pilvestä singahti salama, useampia salamoita, alas jumalan huoneeseen, alas epäjumalankuvien joukkoon. — Näettekö, näettekö, huusin minä, jumala lyö alas oman huoneensa. Vieläkö nyt uskotte, että hän asuu siellä sisällä! — Mustat miehet hajaantuivat ja minä riistin itseni irti. Otettuani rannalta veneen, pakenin merelle, sillä kernaammin halusin kuolla jumalan kuin näiden pakanain kädestä. Ja nyt olen täällä, ja nyt tahdon kehottaa teitä lähtemään minun kanssani kääntämään näitä pakanoita ainoaan oikeaan oppiin."

Lasse oli huomaavaisesti kuunnellut papin ihmeellistä kertomusta, mutta lopulla olivat hänen silmänsä vielä suuremmalla huomaavaisuudella olleet suunnattuina tulivuorta kohti, joka etäisyydessä puhalsi itsestään heikon savupilven.

"Lähtekäämme ensin puhumaan ystävillemme", sanoi hän, "ennenkuin lähdemme käännytysretkelle."

He menivät veneeseen ja soutivat kotiinpäin, opettavaisesti keskustellen erilaisista pakanoista ja inhimillisten erehdysten synnystä. Kun he tulivat kotiin, oli taivas aivan mustana savusta ja heikkoa jyrinää kuului etäisyydestä. Levottomuus oli kaikkien mielessä, eikä tiedetty mitä oli tuleva. Papin takasintulo ei herättänyt mitään huomiota, sillä nyt oli muuta ajateltavana. Koko yö valvottiin ja puuhailtiin veneiden kanssa, jotka oli oltu tarpeeksi varovaisia säilyttämään ja pitämään varalla.

Taivas oli punanen kuin tuli, ja ne jotka kiipeilivät puihin keräämään ruokavaroja, voivat tulivuoren loisteessa nähdä mitä he tekivät. Koko seuraava päivä jatkettiin veneiden täyttämistä vedellä, hedelmillä ja lehdillä, sillä nyt oli pelättävänä sekä nälkää että vilua. Jyrinä suureni ja maa keinui. Kolmantena päivänä kuului ukkosen jyrähdyksiä ja tulivuoresta puhkesi vesiryöpyn tavoin sulava, hehkuvanpunanen laavavirta.

Nyt syöksyivät kaikki veneisiin ja surulla, itkien ja huo'aten lähdettiin pois Onnellisten saaresta, missä kaikkea antava luonto oli ruokkinut heitä ja vaatettanut heitä kolmen vuoden ajan, missä he olivat eläneet levossa ja onnellisuudessa, ilman riitaa ja toraa, ja joka heidän nyt oli jätettävä mennäkseen tuntemattomia kohtaloja kohti.

Kun he olivat tulleet ulos merelle, alkoi saari vajota. Puut laskeutuivat veden alle ja latvat huojuivat laineiden heitteleminä. Alemmat töyräät vajosivat vähitellen; vihdoin alkoivat aaltojen tyrskyt huuhtoa itse tulivuoren aukkoakin. Jokainen laine, joka löi aukosta sisään, ruiskutettiin ulos höyrypilvenä, hohtavan laavan piinaamana, palavan tulikiven sinertämällä ja viheliäisenä kuparin ja muiden metallien vaikutuksesta, jotka sulivat tässä mahtavassa uunissa.

Ja sitte hävisi Onnellisten saari näiden onnettomien silmien edessä, jotka nyt jättivät itsensä laineiden ja tuulen kuljetettaviksi, mennäkseen kuolemaa tai ehkä jotakin vielä pahempaa kohti.

VIIDES LUKU.

Kun matkustajamme vihdoinkin viiden päivän harhailemisen jälkeen saivat maata näkyviin, olivat he melkein menehtyneitä vilusta. Uusi maa, joka aukeni heidän silmiensä edessä, tuntui olevan mannermaata tai ainakin suunnattoman suuri saari. Kun he astuivat maihin, olivat heidän ruokavaransa lopussa, ja he heittäytyivät ahneudella syömään muutamia simpukoita, joita oli ajautunut rannalle, ja tästä traanisesta ruo'asta saivat he vähitellen takasin ruumiinlämpönsä. Maassa tuntui olevan kylmänpuoleinen ilmanala ja Onnellisten saaren kaikista hedelmäpuista ei näkynyt jälkeäkään. Metsänä oli pyökkiä, tammia, koivuja ja korkeammilla vuorilla mäntyjä sekä kuusia. Nälkäsiä kun olivat, koittivat he syödä pyökin ja tammen terhoja, mutta niistä ei vatsa täyttynyt, ja ne maistuivat sitäpaitsi vastenmielisiltä. Mutta puiden välissä juoksenteli jäniksiä, petoeläimiä, villiä vuohia ja pukkia, ja pensaissa kuherteli teiriä ja metsoja. He huomasivat senvuoksi heti, että täällä oli elettävä matsästyksestä ja kalastuksesta, ja että niin pian kuin mahdollista oli hankittava lämpimiä vaatteita eläinten nahoista, ellei tahdottu kuolla viluun.

Lasse kutsui heti suuren kokouksen ja teki seuraavan suunnitelman:

Ensimäisenä päivänä sai kukin mennä rannalle ja elättää itseään simpukoilla sekä etsiä rotkoja ja onttoja puita yösijaansa varten. Mutta niiden, jotka olivat löytäneet itselleen luolan tai rotkon, täytyisi heti senjälkeen hankkia simpukoita ja vettä joillekin niistä, jotka valmistivat jousia otusten ampumista varten, sillä koko näiden aika menisi tähän. Valmistavana työnä jousien valmistamiseen kehotettiin etsimään teräviä kiviä, joita voitiin käyttää veitsinä.

Yön saapuessa ei oltu päästy pitemmälle kuin terävien kivien keräämiseen, ja yöksi ryömittiin makaamaan luoliin, rotkoihin ja ylösalasin käännettyjen veneiden alle. Seuraavana aamuna alkoi jousien valmistaminen, senjälkeen kun yksi ja toinen oli kiviä heittämällä yrittänyt tappaa jonkun otuksen, joiden taljat heti nylettiin ja käytettiin vaatteiksi alaikäisille lapsille. Kun senjälkeen kolmantena päivänä osa jousia oli valmiina, menivät miehet metsälle, ja nekin naiset, jotka eivät olleet raskaina tai joilla ei ollut lapsia hoidettavana, seurasivat mukana. Tämä tapahtui hädän viime hetkellä, sillä kaikki simpukat, joita myrsky oli heittänyt rannalle, olivat syödyt. Metsästyssaalis ei ollut suuri. Pappi ja seppä, jotka olivat sattuneet tähtäämään samaa jänistä, joutuivat keskenään riitaan siitä kuka sen oli tappanut, ja he olisivat tapelleet, ellei Lasse olisi tullut väliin ja ratkassut asian siten, että he saivat jakaa saaliin.

"Nyt alkaa tappelu", sanoi Lasse itsekseen, ja kohtaus teki läsnäoleviin synkän vaikutuksen.

Otukset täytyi syödä raakana, mikä oli vastenmielistä. Mutta aterialle, johon nyt käytiin, tulivat kaikki raskaat naiset ja ne naiset, jotka olivat saaneet pysyä kotona lasten takia, ja pyysivät hekin syödäkseen. Ei kukaan tahtonut jakaa omastaan. Silloin täytyi Lassen taas astua välittämään, ja hän määräsi jokaisen miehen, joka oli syntyneiden tai syntymättömien lasten isä, jakamaan saalistaan naisten kanssa. Mutta oli aivan mahdotonta saada selkoa isistä, sillä kolmen vuoden aikana Onnellisten saarella olivat miehet ja naiset sekaantuneet toisiinsa pitämättä lukua isyydestä. Syntyi riitoja. Lassen täytyi käydä välittämään. Ja senjälkeen kun hän oli jakanut miehet ja naiset kahteen joukkoon, kehotti hän jokasta naista valitsemaan itselleen miehen. Sitte täytyi jokaisen naisen luvata olla harjottamatta yhteyttä kenenkään muun miehen kanssa niin kauan kun mies hankki hänelle ja hänen lapsilleen ruokaa ja vaatteita. Tämä oli kaikkien mielestä aivan oikein. Mutta Peter Snagg, joka aina tahtoi panna vastaan, esitti kysymyksen, mitä miehen olisi tehtävä, jos nainen olisi uskoton, johon Lasse vastasi, että hänen velvollisuutensa elättää naista lakkasi silloin, se on, miehellä olisi oikeus erota naisesta tai ajaa hänet pois, sillä luonto ei ollut tarkottanut, että toinen saisi työllään maksaa toisen huvin.

"Ja sitte meillä on avioliitto taas valmiina" ajatteli Lasse itsekseen.

Kaikki keskenkasvaneet lapset saivat syötyjen otusten luista tehdä ongenkoukkuja, ja kierrettyä ruohoa siimanaan voivat he alkaa hiukan kalastaa.

Siten eli nuori yhteiskunta sangen vaivaloista elämää jonkun aikaa.
Talvi oli julma rotkoissa, sillä vielä ei ollut tulta.

Kun kevät tuli huomattiin kauhulla, että riista väheni. Retket tulivat yhä pitemmiksi ja pitemmiksi metsiin, saatiin maata poissa kotoa ja riistan kotiinkantaminen oli raskasta työtä. Riita saaliista alkoi tulla yhä yleisemmäksi ja rauha oli rikottu. Silloin oikealla hetkellä, kun yhteiskunta jo uhkasi luhistua, tuli pastori Axonius kylään, tuoden kauan kaivatun tulikiven mukanaan. Se oli kappale rikkikiisua. Mutta hän oli kateellinen löydöstään. Ja Lasse, joka oli ainoa, jonka muisto oli tallella, kävi yhtiömieheksi Axoniuksen kanssa aarteesta. He olivat kauan nähneet, miten kansa oli tyytymätöntä; he olivat huomanneet miten oli syntynyt vastenmielisyyttä vaivaloista metsästystä kohtaan ja miten kansa ikävöitsi takasin niihin onnellisiin päiviin, jolloin ei kenenkään tarvinnut tehdä työtä. Kiihko oli yleinen ja halu vetäytyä pois työstä levisi kuin synti läpi koko yhteiskunnan. Lassella ja Axoniuksella, joilla oli täysi työ keksiä parannuksia jousien valmistamisessa, vaatteiden laittamisessa ja riitojen ratkasemisessa, ei ollut paljon aikaa metsästykseen, jonka vuoksi heidän täytyi kerjätä ruokansa toisilta, jotka ainoastaan vastenmielisesti antoivat omastaan. Nyt oli hetki käsissä, jolloin he pääsivät kerjäämästä, kun he vastapalvelukseksi siitä suuresta palveluksesta, jonka tulisivat suorittamaan yhteiskunnalle, voivat vaatia ruokaa ja vaatteita. Talvi lähestyi ja tulen tarve oli suurempi kuin konsanaan.

Lasse kutsui kaiken kansan koolle. Senjälkeen esitti hän heille miten välttämätöntä oli mennä eri haaroille ja etsiä uusia metsästysmaita. Se voi tapahtua viemällä asuntoja mukanaan, sillä luolan löytäminen joka ilta oli epävarmaa. Jos siis voitaisiin saada muutettavia telttoja, olisi koko kysymys ratkastu. Mutta voidakseen asua teltoissa, täytyisi olla tulta. Se joka voisi hankkia tulta milloin tahansa, se olisi nykyajan suurin mies. Pastori Axonius oli luonnon jumalilta saanut suurempia tietoja luonnon alaisuuksista kuin kaikki muut, ja Lasse oli, käyttämällä pastorin tietoa, yhdessä hänen kanssaan keksinyt keinon saada tulta. Nyt kysyi hän yhteiskunnalta, tahtoiko se ruokkia hänet ja pastorin saadessaan tulikiveä.

Kokous vastasi kaikuvalla jaa!-huudolla.

Senjälkeen antoi Lasse valmistaa rovion. Heitti mäyrän nahan papin pään ylitse ja ketunnahan hänen hartioilleen. Senjälkeen mutisi hän kääntyneenä aurinkoon päin, jota hän tervehti valon lähteenä, muutamia heprealaisia sanoja, joihin pappi vastasi muutamilla käsittämättömillä sanoilla. Senjälkeen käski hän kansan laskeutumaan polvilleen. Sitte iski pappi tulta ja rovio oli ilmiliekissä.

"Nyt", sanoi Lasse korkealla äänellä, "on uusi aikakausi alkanut. Tulen avulla voimme vaeltaa ympäri maata ja metsänriistaa ei milloinkaan tule puuttumaan. Hell, hokus, pokus, baraschit, baraj, Mahomet!"

Ja kaikki kansa tanssi ikäänkuin humalaisena kauniin roihun ympärillä. Mutta pappi, jota tahdottiin palvella, kääntyi nopeasti takasin luolaan, johon hän piilottautui.

Kun Lasse oli ottanut lupauksen kaikilta, että he määrättyinä aikoina toisivat veronsa, jakoi hän tulikiveä ja käski kansan heti valmistamaan itselleen telttoja, jakaantumaan viiteen joukkoon ja hajaantumaan. Kun he tarvitsisivat enemmän tulta, oli heidän tultava takasin.

Seitsemässä päivässä oli heillä teltat valmiina ja sitte menivät he menojaan metsiin, mutta heille sanottiin, että paitsi silloin kun he tulivat tuliveroa maksamaan, oli joka vuosi määrättynä päivänä talvipäivän seisauksen aikana niin monen kuin mahdollista keräännyttävä suurella roviolla viettämään auringon palaamista ja tulen keksimistä, Senjälkeen selitti Lasse, että pastori Axoniuksella läheisen kanssakäymisen takia jumalain kanssa ei enää ollut kunniaa nähdä heitä niin usein kuin tähän saakka; jonka lisäksi tämä Lassen kautta antoi tietää, ettei hän enää ollut nimeltään Axonius, vaan tahtoi tulla kutsutuksi yksinkertasesti nimellä Uffka, syvämerkityksinen sana, jonka oikeata merkitystä Lasse ei vielä ollut saanut selville, sillä se oli niin syvä, että tarvittiin kuusi ihmisikää sen selville saamiseksi. Ja sitte he hajaantuivat.

Mutta Lasse ja Axonius, eli niinkuin häntä nyt kutsuttiin, Uffka, joiden ei tarvinnut metsästää, istuivat kotona tulen ääressä ja herkuttelivat. Kun heillä oli enemmän ruokaa kuin he voivat syödä, lahjoivat he pian muutamia miehiä ja naisia, joilla ei myöskään ollut halua juosta ympäri metsissä, hoitamaan heidän tiiltään, paistamaan heidän ruokaansa ja neulomaan heidän vaatteensa.

"Nyt on meillä herroja ja palvelijoita myöskin", sanoi Lasse itsekseen; "saa nyt nähdä miten tämä loppuu".

KUUDES LUKU.

Aika kulki eteenpäin ja Lasse istui kaikessa rauhassa vastaanottaen veroa. Mutta seuraavana vuonna suuren uhrin jälkeen odotti hän turhaan, ja nälkäkuolema oli lähellä. Silloin lähetti hän Uffkan, puettuna pitkään takkiin, joka oli valmistettu korpin höyhenistä, tiedustelemaan ja pelottamaan uppiniskaisilta veroaan. Kun, Uffka palasi, oli hän rikkirevitty ja pahoin pidelty. Kansa ei enää kauemmin uskonut häneen ja se ei enää tarvinnut Lassen tulikiviä, senjälkeen kun Peter Snagg oli keksinyt, mistä niitä sai. Mutta Lassella oli muuta varalla, sillä hän oli viisas mies ja hänellä oli muisto tallella. Heimojen kokoonkutsuminen ei maksanut vaivaa, mutta hän meni Peter Snaggin ja hänen heimonsa luo, sillä hän tahtoi lyödä hänet omalla maaperällään ja todistajain läsnäollessa. Kun hän vihdoin rasittavan päivämatkan jälkeen oli tullut Snaggin telttakylään, meni hän kunnioittaen tervehtimään Peteriä, ja pidettyään yhteisen keskustelun olivat he muodostaneet yhtiön erään toisen keksinnön varalle. Heimo kutsuttiin koolle ja Snagg piti seuraavan puheen.

Metsästäjän elämä ei ollut vailla ponnistuksia ja vaivannäköä. Toisinaan oli liialti lihaa, niin että se oli maannut mätänemässä, toisinaan sitä puuttui. Oli tosin tehty heikkoja yrityksiä säilyttää liikoja lihoja kuivaamalla, mutta puutteelliset menettelytavat olivat tehneet heidän toiveensa turhiksi. Nyt olivat kuitenkin Peter Snagg ja Lasse Hulling keksineet erään salaisen kiven, joka voi säilyttää lihaa, kaloja ja nahkoja mätänemiseltä. Tämän, nykyisen aikakauden suurimman keksinnön seuraukset olivat aavistamattomat. Nyt voi metsästää määrättyinä aikoina ja sitte istua rauhassa, ja rauhassa istuminen oli kuitenkin elämän suurin, puhtain ja varmin nautinto. Tahtoiko heimo nyt maksaa Lasselle ja Peterille veroa, niin saisi se heidän keksintönsä.

Kaikuva jaa oli vastauksena.

Peter jakoi senjälkeen valkosta, pieneksi muserrettua kiveä, jota kutsuttiin suolaksi, ja kehotti kansaa joka viikko tulemaan noutamaan varastonsa veronmaksua vastaan, Ja sitte Lasse palasi takasin kotiinsa.

Mutta vero ei tullut erittäin suureksi, sillä kapteeni Skägg oli heimonsa keskuudessa jo ottanut käytäntöön lihansavustusmenettelyn, joka oli tehnyt hänet veronottajaksi, ja Skäggin heimo ei tahtonut suolaa.

Senjälkeen kun suola oli otettu käytäntöön oli ihmisillä parempaa aikaa, ja ne alkoivat istuskella paikoillaan. Mutta nyt oltiin niin tottuneita ankaraan työhön, että täten saatiin tilaisuutta ajatella uusia keksintöjä. Siten oli esimerkiksi lääkäri, joka oli erään heimon veronottaja, löytänyt erään punasen metallin, jota helposti voi muokata ja jota edullisesti voi käyttää nuolien kärkinä. Metalli ei ollut mitään muuta kuin kuparia, ja sen käytäntöönottamisen jälkeen kävi metsästys vielä paremmin, jonka lisäksi siitä tehtiin veitsiä ja kirveitä, joilla puita kaadettiin. Mutta nyt alkoi kaikkialla kuparin etsiminen. Sitä ei voitu löytää. Toiset heimot lähettivät lähettejä tohtori Gaddin luo ja pyysivät saada tietoonsa kuparin löytöpaikan. Hän kieltäytyi ilmasemasta salaisuutta, mutta möi veitsiä ja nuolenkärkiä, suolaa ja tulikiviä vastaan, joita häneltä puuttui, mutta piti hinnan niin korkeana, että toiset heimot suuttuivat, ja eräänä kauniina päivänä ryntäsi seppä Knip, joka oli erään heimon päällikkö, hänen kyläänsä ja otti kapteenin ja hänen heimonsa vangiksi. Kapteeni ja hänen väkensä rukoilivat henkensä puolesta ja saivatkin sen pitää, kun työskentelivät sepän ja hänen väkensä hyväksi eli tulivat näiden orjiksi.

Mutta uhkaavan vaaran pelottama oli Lasse, joka myös oli kateellinen sepälle ja kapteenille, mennyt ulos ja etsinyt käsiinsä erään uuden metallin, joka oli terävämpi kuin kupari eikä taipunut iskuista, ja rautakeihäillä ja kirveillä varusti hän heimonsa, joka nyt otti sepän ja kapteenin heimot vangiksi. Mutta nyt sai Lasse enemmän ajateltavaa kuin hän milloinkaan oli voinut kuvitella, sillä oli vaikeata ruokkia ja vaatettaa niin paljon ihmisiä yhdellä paikalla, ja metsästys oli vähentynyt. Täytyi ajatella uusia ravintoaineita, joita voi pitää silmiensä alla tarvitsematta juosta metsissä. Tätä varten antoi hän vangita muutamia villiä härkiä, lampaita ja vuohia, jotka sidottiin puihin niityillä, ja joiden maitoa ja lihaa mielensä mukaan voi ottaa, ja nyt hänellä oli paimentolaiskansa käskettävänään. Mutta talvella täytyi elukoita ruokkia, ja sitä varten täytyi rakentaa navettoja ja latoja sekä kerätä heinää.

Mutta pian ikävystyttiin tähän yksitoikkoseen ravintoon ja vanhat muistot ihanasta ajasta Onnellisten saarella alkoivat tuntua vatsoissa. Lasse joka oli hyvin käyttänyt aikansa, oli keksinyt pari ruoholajia, joiden siemenet maitoon sekotettuina olivat herkullista ruokaa. Sitäpaitsi oli hän löytänyt paksujuurisia kasveja, jotka olivat karvaita, kun ne kasvoivat laihassa maassa, mutta makeita, kun ne kasvoivat lihavassa. Kun hänellä ei ollut auraa tai kesytettyä vetojuhtaa, antoi hän kaataa metsää ja kasketa. Tuhkaan kylvi hän ruohon- ja nauriinsiemeniään, ja siten oli maanviljelys käynnissä. Kaikki heimot eivät heti seuranneet esimerkkiä. Mutta muutamat seurasivat. Mutta metsän kaatamisen ja polttamisen vaikutuksesta katosi metsänriista. Valituksia vaarallisen savun johdosta alkoi kuulua naapurien taholta, jotka myöskin alkoivat tuntea viljeltyjen yrttien maun, mutta eivät halunneet luopua metsästämisestä tai hävittää metsiään. Ne tekivät senvuoksi silloin tällöin hyökkäyksiä Lassen alueelle, eivätkä tunnustaneet hänen omistusoikeuttaan niin pitkälle, että olisivat antaneet hänelle oikeutta kaskeamalla hävittää maata ja metsästystä. Lassen täytyi karkottaa ne asevoimalla, mutta sillä aikaa kun kansa oli sodassa, ei se voinut tehdä työtä. Siten täytyi toisten ruokkia ja vaatettaa heitä, sillä aikaa kun he olivat ulkona suojelemassa peltoja. Senvuoksi asetti Lasse yleisen puolustusveron.

Nyt alettiin rakentaa taloja ja kuljeskeleminen oli hyljätty. Mutta paikallaanistumisen nautinto oli kalliisti ostettu, ja Lassella ei enää ollut ainoatakaan ilon päivää, sillä hän sai lakkaamatta istua ratkasemassa riitoja ja keksiä lakeja ja asetuksia.

SEITSEMÄS LUKU.

Tavat tulivat yhä raaemmiksi. Liikkuva elämä metsissä oli vaikuttanut jonkun verran elvyttävästi mieliin, ja mahdottomuus säilyttää riistaa kauemman aikaa, teki ihmiset suvaitsevaisiksi. Nyt kun voitiin piilottaa, tulivat ihmiset ahneiksi ja pikkumaisiksi. Ne metsästäjäheimot, jotka vielä liikkuivat lähellä olevissa metsissä, pitivät häpeällisenä toimena ryöstää lehmiltä maitoa, jonka luonto oli määrännyt vasikoille, ja muutamat jalommat sielut päättivät kerran väkivallalla estää tämänkaltasta eläinrääkkäystä. Metsästäjät halveksivat kauan näitä "vasikoita", kuten he niitä kutsuivat; mutta vielä enemmän halveksivat he niitä, kun he saivat nähdä teurastuksen, jolloin mitä raaimman käsittelyn kautta sidotut eläimet pistettiin kuoliaaksi ilman vastarintaa, ja niiden veri juoksutettiin ulos. Tämä oli vastenmielinen näkö metsästäjille, jotka harvoin näkivät kuolintaistelua, eivätkä milloinkaan verenvuodatusta. Peter Snagg, joka oli metsästäjien päällikkö, ei voinut riittävästi ilmaista suruaan ja halveksumistaan raakuuden edistymisestä. Pahemmaksi muuttui asia vielä kun alettiin polttaa metsiä ja ihmiset alkoivat syödä ruohoa "niinkuin eläimet". Ensiksikin katsoi Peter Snagg, että metsien hävittäminen tulisi pilaamaan maan; lisäksi oli hänen mielestään hullunkurista viljellä ruohon siemeniä, jolloin niin äärettömät alat tulivat täyteen kuivia korsia.

"Mikä likanen, kurja, eläimistynyt kansa!", huudahti hän, kun hän näki heidät kumartuneina kuokan ja lapion varressa kävelevän ja tonkivan maata, joka, sadon annettuaan, täytyi lannottaa sonnalla. "Niin pitkälle on raakuus edistynyt, että he syövät likaa! Eivätkö he laahaa sitä ulos navetoistaan pellolle, ja eivätkö he taas laahaa viljaa, joka on siitä kasvanut, takasin latoihin. Hyi helkkari, semmoista kansaa! Ja sitte rakentavat he tiiviitä tupia hirsistä, niin ettei ilmaa pääsee sisälle; ja siellä istuvat he ja haisevat ja lämmittävät, niin että kun he tulevat ulos raittiiseen ilmaan, voivat he pahoin. Ja sitte eivät he koskaan saa nähdä maailmasta muuta kuin poltettuja peltotilkkasiaan ja rakkaita lantatunkioitaan navetan nurkkauksen takana. Niistäpä tulee reippaita ja hauskoja tällä tavalla!"

Lasse, joka vielä jonkun kerran kohtasi ystävällisesti Peteriä, tapasi keskustella hänen kanssaan ja väitti aina, että maanviljelys teki ihmiset rauhallisiksi, sillä se, jolla on laiho paljaan taivaan alla, varoi hankkimasta itselleen vihamiehiä, jotka voisivat ottaa häneltä sadon hänen nukkuessaan.

Mutta Peter väitti puolestaan, että ihminen, joka jotakin omisti, ei voinut koskaan maata rauhassa ja että semmonen ihminen elää aina pelossa jotakin menettävänsä. Ja, jatkoi hän, miten maahan sidotuksi tuntisikaan hän itsensä, miten vaikea olisikaan hänen erota tästä kurjasta elämästä, jolloin hän saa jättää omaisuutensa sattuman varaan. Rankkasade, raesade ja kaatunut aituus voi milloin tahansa tehdä tyhjäksi hänen työnsä hedelmät. Pelokas sukukunta tulisi tästä kaikesta syntymään, orjamaisen, eläimistyneen kansan tulisi hän saamaan näistä maatonkijoista, jotka lopuksi kasvaisivat siihen luuloon, ettei koko maailmassa muuta ollut kuin nämä heidän maatilkkunsa.

Lasse sai pian nähdä seuraukset. Orjat, jotka olivat vaikeita elättää ja vaikeita vartioida, täytyi vapauttaa. Nämä menivät heti metsiin ja kaskesivat. Ja pian oli koko Lassen maakunta täynnä maanviljelijöitä. Syntyi riitoja metsäpalstoista ja syöttömaista. Toisen elukat menivät toisen pelloille ja sotkivat ne. Silloin tuli huuto sopimuksesta yleiseksi ja Lasse näki olevansa pakotettu taas vetämään esiin lain ensimäisen kaaren eli maakaaren, jonka kautta jokainen sai omistusoikeuden siihen maahan, minkä hän oli itselleen ottanut. Mutta pian nähtiin että lakia ei toteltu. Täytyi senvuoksi keksiä rangaistuksia. Kun liikakansotus jo uhkasi ja vankeus olisi tullut epäoikeutetuksi veroksi syyttömille, ja kun lisäksi kaikki halusivat päästä vankilaan saadakseen ruokaa ja asuntoa tarvitsematta tehdä työtä, katsottiin yksinkertaisimmaksi tappaa lainrikkojat. Elämä ei ollut vielä kenellekään niin suunnattoman rakas, sillä verratessa nykyistä ja mennyttä ihanaa elämää Onnellisten saarella, oltiin yleensä sitä mieltä, että elämä oli rasitus. Kuolemanrangaistus hyväksyttiin senvuoksi riemulla ja Rikoskaari oli taas otettu käytäntöön.

Mutta uudet selkkaukset uhkasivat. Lasse näki että asiat alkoivat sotkeutua, mutta ei ollut mahdollista selvittää niitä; oli vaan jatkettava niin kuin oli alettu.

Parin vuoden kuluttua, alituisten riitojen ja lainsäädännön jatkuessa aitausvelvollisuuksista, vesijaksoista, jotka muutamat olivat sulkeneet myllyillä, minkä kautta toisten kalastus kärsi, teiden tekemisestä toisten maalle, kun ihmiset eivät voineet tulla omalle maalleen ajamatta toisten maan kautta, ja muusta semmosesta, tapahtui eräänä päivänä, että eräs talonpoika, kuten nyt kutsuttiin niitä, jotka olivat asettuneet peltojen ja syöttömaiden läheisyyteen, äkkiä kuoli. Hän jätti jälkeensä vaimon ja kuusi lasta, joista kolme poikaa ja kolme tytärtä. Kaikki tahtoivat he ottaa talon, mutta jaettuna ei se voinut elättää kaikkia, ja Lasse halusi kernaammin pitää yhden talonpojan kuin kuusi torpparia, senvuoksi täytyi Lassen ottaa esiin vanha perintökaari, jonka kautta vanhin pojista tuomittiin istumaan talossa ja elättämään äitiä. Muut sisarukset saivat mennä ulos maailmaan ja etsiä palvelusta. Tämän varottamina alkoivat muut talonpojat tulla varovaisemmiksi lasten siittämisessä, ja harvoin nähtiin talonpojan siittävän enempää kuin kaksi lasta, sillä kukaan ei tahtonut lapsistaan palvelijoita. Mutta nyt alkoi niistä, jotka jo olivat syntyneet ja joille ei maata riittänyt, syntyä tyytymättömien luokka. Ne olivat kovin vaarallisia, sillä kun niillä ei ollut mitään menetettävänä, eivät ne pelänneet mitään. Ne muuttivat metsiin, sillä ne eivät voineet nähdä mitään syytä, minkävuoksi heidän täytyisi käydä toisten orjina, jotka ottivat heidän työnsä hedelmät. Lasse sulkeutui moneksi päiväksi huoneeseensa papin kanssa ja koetti keksiä syytä, minkävuoksi muutamien täytyi tehdä työtä ja toisten syödä, mutta he eivät voineet keksiä mitään syytä.

Kuitenkin, kun maata ei saanut jakaa, sattui toisinaan hyvinä vuosina, että sato tuli niin suureksi, että jäi ylijäämää ja talonpojalla oli enemmän yhtä lajia kuin hän voi syödä. Silloin keksi hän vaihtaa tavaraansa toisten kanssa näiden liikaan tavaraan, ja pian tiedettiin tarkalleen minä aikoina ja missä paikoin voi tavata niitä, joilla oli jotakin vaihdettavana. Markkinapaikoilla tavattiin toisiaan, ja sinne tulivat metsästäjät turkiksineen, suolan, kalan ja riistan kera ja vaihtoivat sitä viljaan, juustoon, voihin ja karjaan. Vaihdon helpottamiseksi keksittiin käyttää sinkkiplootuja, jotka leimattiin numeroilla ja jotka kävivät vaihtovälineistä. Mutta kun tällä tavalla rikkauksia alkoi kerääntyä, tuli kateus perinnöttömien ja osattomien keskuudessa niin suureksi, että nämä antautuivat ryöstämään ja rosvoamaan.

Nyt oli yhteiskunta äärimmilleen uhattu ja Lassen täytyi näistä uusista tyytymättömistä pestata sotajoukko vakinaisine soturineen, jonka kautta vanha sotajoukko vielä enemmän lisääntyi ja uusia veroja täytyi asettaa. Talonpojat maksoivat kernaasti veroa kunhan he vaan olivat suojassa. Mutta nämä kelvottomat, jotka istuivat vastarakennetussa tornissa, söivät, joivat, pelasivat ja tanssivat. Ei heillä ollut mitään tehtävänä ja he saivat senkautta päähänsä, että he olivat jotakin parempaa kuin maantonkijat. Heidän tapansa olivat raa'at ja heillä ei ollut kunnioitusta Lassea kohtaan. He menivät ulos teille ja poluille ja rosvosivat vaihtokaupalla käyviä matkustajia, kun nämä tulivat markkinoilta.

Kauan kuului kovaa tyytymättömyyttä talonpoikien taholta, joilla ei ollut halua ruokkia itselleen tyranneja. Kuolemanrangastus ei pelottanut ketään, sillä he odottivat kaikki kuolemansa jälkeen tulevansa Onnellisten saarelle, ja he menivät kuolemaan niinkuin pitoihin. Lasse oli nyt pakotettu keksimään jotakin, joka pelotti heitä kuoleman suhteen. Ja hänen ei tarvinnut etsiä kauan.

Uffka, eli entinen pappi Axonius, joka oli vajonnut jonkinlaiseen nautamaiseen horrostilaan, herätettiin nyt ja lähetettiin ulos saarnaamaan valtiollista eli helvettiuskontoa. Tämän kauniin opin pääkohdat olivat seuraavat: kaikki ihmiset, jotka eivät ole saaneet maata, ovat lurjuksia; jumala on luonut heidät, mutta he olivat tottelemattomia ja tottelemattomuus esivaltaa vastaan on suurin synti, senvuoksi pitääkin kaikkien, jotka eivät ole saaneet maata, ja jotka eivät tahdo tehdä työtä toisille, kuolemansa jälkeen tulla helvettiin, jossa heitä ijankaikkisesti elävältä korvennettaisiin. Tämä päättömyys ei alussa tehnyt mitään vaikutusta kansan turmeltumattomiin mieliin, mutta tottumuksen voima on suuri ja vähitellen onnistui Uffkan maalattujen taulujen avulla pelottaa naisia kuoleman suhteen. Se oli ensi askel. Mutta soturit vaan kujeilivat papin kanssa ja olivat parantumattomia. Vihdoin täytyi Lassen käyttää toista menettelytapaa heitä vastaan. Hän lahjoi heidät.

Maa jaettiin lääneihin, joiden päälliköksi pantiin soturi. Nyt voitiin jotakuinkin pitää talonpoikia kurissa, sillä jokaisella lääninpäämiehellä oli torni ja soturia. Mutta nämä päämiehet harjottivat rajatonta sortoa talonpoikien suhteen ja keksivät myöskin ottaa veroa jokaiselta kauppamieheltä, joka kulki heidän alueensa läpi. Tätä veroa kutsuttiin tulliksi, ja sen sanottiin olevan kaupan suojelemista varten ("suojelijain" rosvousta vastaan nimittäin).

Siten mentiin "eteenpäin" edistymisessä.

Lasse oli mennyt naimisiin ja saanut lapsia. Hänen menonsa lisääntyivät ja hänen täytyi ottaa uusia veroja. Mutta silloin valittivat talonpojat. Heillä oli itsellään niin paljon lapsia elätettävänä, sanoivat he, että he eivät halunneet elättää toisten lapsia; ja pojat ja tytöt tekivät lapsia aivan hillittömästi. Lasse näki olevansa pakotettu ottamaan käytäntöön uuden säännön, jonka mukaan henkilöitä, joilla ei ollut maata tai muuta omaisuutta, kiellettiin suuren sakon uhalla tekemästä lapsia. Ja ankaran tarkastuksen ylläpitämiseksi niiden suhteen, jotka synnyttivät lapsia, määrättiin jokainen, joka tahtoi mennä naimisiin, ilmottautumaan Uffkan luona, jonka ensin tuli antaa heille esitiedot helvettiopissa, johon uskomista jokaisen miehuuden ikään tulleen miehen ja naimakuntoisen tytön oli valalla luvattava. Vanhemmat valittivat ja ruikuttivat, mutta se ei auttanut, sillä sotilasmahti ratkasi nykyään kaikki omantunnonasiat ensimäisessä ja viime kädessä. Lisäksi tuli eräs toinen seikka.