Naiset, jotka olivat asettuneet miesten suojeluksen alaisiksi lastensa vuoksi, olivat senkautta joutuneet riippuvaisuuteen, joka lähenteli palvelijain asemaa. Nainen teki kaikki pikkutehtävät kotona, ja sisaret, jotka olivat perinnöttömiä, palvelivat veljiään. Kun kuitenkin jokainen talonpojan poika, joka tahtoi mennä naimaan, pelkäsi tulevansa huonoihin oloihin lisääntyneiden menojen takia, olivat tytöt jäädä naimattomiksi. Vanhemmat alkoivat silloin antaa tyttärilleen huomenlahjoja ja antoivat lopuksi heille puolen perintöoikeutta. Ne, joilla oli suuri perintö, tulivat siten helpommin naiduiksi kuin ne, joilla oli vähänen. Tämän kautta toimivat maanomistajat yhdessä niitä vastaan, joilla ei ollut maata, ja siten syntyi maa-aateli raa'an väkivallan eli varas-aatelin ohella, mutta sen alapuolelle.
Mutta varas-aateliset olivat rauhattomia herroja, joiden mielissä iloset muistot metsästysajoilta vielä elivät, ja saadakseen jotakin huvitteluaan varten, ottivat he huostaansa ne harvat metsästysmaat, jotka vielä olivat jälellä, ja talonpojilta kiellettiin aseiden käyttö. Eräs toinen näiden vaikeiden tekemä keksintö, joka herätti kaikkien talonpoikain oikeutettua harmia, oli kesyttää susia, jotka eivät kuitenkaan koskaan tulleet kesymmiksi, kuin että ne tottelivat herraansa, mutta purivat kaikkia muita. Niiden ilmotettiin olevan metsästyksen vuoksi, mutta ne olivat oikeastaan suojelemassa varasomaisuutta sillä aikaa kun varkaat makasivat humalaansa pois. Tämä varkaiden kumppanuus villien eläinten kanssa harmitti talonpoikia tavattomasti, mutta nyt ei heillä enää ollut mitään toivoa saada ääntään kuuluviin.
Lopulta alkoi herrain metsästysinto suuntautua toisiaan vastaan ja he tekivät pieniä hyökkäyksiä toistensa torneja vastaan. Talonpojat tulivat aina kärsimään tästä, sillä herrain hevoset tallasivat heidän peltonsa; näidenkin, voimissa heitä itseään voimakkaampien eläinten kanssa olivat herrat liittoutuneet. Talonpojat, jotka olivat aseettomia, eivät mahtaneet mitään asestettuja miehiä ja villiä eläimiä vastaan. Mutta he valittivat Lasselle. Tämä, joka oli nähnyt asiain yhä enemmän sotkeentuvan, ei keksinyt muuta neuvoa kuin asestaa talonpojat ja näiden sekä oman soturijoukkonsa avulla kurittaa herroja. Ja hän teki niin.
Tämän jälkeen tarvitsi vaan ottaa askel kokonaan, ja hän antoi huudattaa itsensä kaikkien päällikköjen päälliköksi eli kuninkaaksi. Antaakseen enemmän loistoa hommalle pani hän toimeen suuret kruunaukset. Puettuna punaseen, siilinnahalla reunustettuun sudennahkaturkkiin sekä majavannahkaseen lakkiin närhinhöyhenineen, antoi hän ulkona suurella niityllä Uffkan voidella ympäri suunsa tervaa, jonka jälkeen koko kansan täytyi vannoa helvettiopin kautta että Lasse oli jumalan lähettämä sekä että hallitsijahuone Hulling polveutui Japhetista, Noan pojasta, jonka vuoksi kaikkien muiden tornipäälliköiden tuli olla hänelle alamaisia ja maksaa hänelle veroa. Tämä viimeksimainittu velvollisuus ei ollut näille mikään vaikeus, sillä he panivat vaan uuden veron talonpoikiensa maksettavaksi. Ja siten oli Lasse I Hullingien suvusta voideltu kuninkaaksi Jumalan armosta. Mutta antaakseen enemmän arvokkuutta kuninkaan nimelleen, antoi hän kirjottaa sen tästälähin; Lasse I Hugo, Hulling von Japhetinpoika.
Nyt seurasi melkosen rauhallista aikaa. Helvettioppi oli nimittäin levinnyt ja kuolemanpelko oli niin suuri, että harvoja rikoksia tehtiin.
Mutta uusi maataviljelemättömäin luokka oli syntynyt. Muutamat näistä, jotka eivät saaneet rauhassa retkeillä ympäri maata, sillä nyt oli sakko maankiertämisestä, olivat asettuneet lääninpäällikön tornin ympärille ja valmistivat vaatteita ja kenkiä laiskalle sotaväelle. He saivat kohtalaisen maksun, mutta nauttivat päällikön suojaa, se on: he saivat maksaa veroa siitä, että tekivät työtä laiskureille. Mutta ihmisten mielet olivat jo niin harhaanjoutuneet, että räätäli- ja suutariparat eivät huomanneet tätä petosta, ja helvettiopin käytäntöönottamisen jälkeen oli kuolemanpelko tullut niin suureksi, että kernaammin elettiin mistä hinnasta tahansa, minkä painon alla tahansa ja minkälaisten nöyryytysten alaisina tahansa, ennenkuin uskallettiin kuolla. Mutta suutarien ja räätälien täytyi myös syödä ja juoda, eikä tornin ympärillä kasvanut mitään.
Talonpoikien täytyi senvuoksi tuoda heille ruokaa, vaihtaen sitä kenkiin, vaatteisiin ja rahaan. Mutta herrat rakensivat muurin, joka aidotti alueen tornin ympärillä, ja muuriin panivat he portin, portin luo kirjurin, sillä jo kauan oli ollut kirjureita, jotka ottivat maksun talonpojilta siitä, että hän sai tuoda kaupunkiin ruokatavaroita ja myydä. Talonpojat eivät voineet ymmärtää, minkä vuoksi heidän täytyi maksaa siitä, että he vaivautuivat tuomaan ruokaa kaupunkiin, eikä kukaan muukaan sitä ymmärtänyt, mutta "se oli niin kirjotettu".
Lopuksi menivät eräänä kauniina päivänä muutamat viekkaat kauppiaat Lassen luo ja saivat hänen päähänsä, että maanviljelys rappeutui, jos talonpojat matkustaisivat kaupunkiin myymään; senvuoksi ottivat he ostaakseen talonpojilta, luvaten siitä maksaa veroa "majavahatulle"; niin kutsuttiin nyt Lassea. Hän suostui ehdotukseen, mutta silloin kieltäytyivät talonpojat myymästä. Kaupungissa syntyi nälänhätä, ja talonpojat määrättiin kuolemanrangaistuksen uhalla myymään kauppiaille. Silloin asettivat talonpojat pahuuttaan niin korkeita hintoja tavaroilleen, että Lasse heti antoi kirjotettuja taksoja, jotka määräsivät hinnan talonpojan karjalle ja viljalle, ja nyt oli kaupungin ja varkaiden tulevaisuus turvattu, ja rauha ja onni vallitsi viiden pitkän kuukauden kuluessa, jonka vuoksi Lasse sotilailtaan sai nimen Lasse Navetanlukko, koska hänellä ikäänkuin oli avain talonpojan navettaan, jonka hän avasi ja sulki mielensä mukaan.
KAHDEKSAS LUKU.
Rauha oli kuitenkin vaan näennäinen eikä siihen ollut luottamista. Vanhoilla talonpojilla, jotka olivat olleet mukana kaiken kehittyessä, ei ollut tosin minkäänlaista kunnioitusta Lassea kohtaan, jonka kanssa he kerran olivat olleet sinät ja veljet, mutta nyt hänellä oli valtaa suojella heitä sotamahdin avulla, he olivat väsyneitä selkkauksiin ja antautuivat. Mitä oli tehtävä? kysyivät he itseltään, ja kun ei mitään ollut tehtävissä, totuttiin vaikenemaan ja kärsimään.
Mutta ei ollut yhtä helppoa kesyttää nuorta sukupolvea, joka ei tahtonut totella isää tai äitiä, vielä vähemmin vieraita henkilöitä. Turhaan koetti Uffka pelotella heitä helvetillä. Heidän ajatuksensa olivat vielä terveitä, niin että he käsittivät koko valehistorian järjettömyyden ja nauroivat Uffkalle. He tulivat rajuiksi ja hillittömiksi, eivät sietäneet istua sisällä epäterveellisissä ja pahaltahaisevissa tuvissa, vaan juoksentelivat ympäri metsissä ja kedoilla seikkailuja etsien. Vanhemmat antoivat heille selkään, mutta pojat pistivät tulen tupiin ja heinäsuoviin ja karkasivat metsiin. Yhteiskunta oli tällä kertaa vakavasti uhattuna ja joku ehdotti tosissaan, että joka toinen poika oli salvettava, että vastaisuudessa saataisiin työväkeä. Mutta Lasse inhosi tätä äärimmäistä, luonnotonta toimenpidettä. Hänellä oli toinen menettelytapa, jonka hän oli säästänyt mahdollisimman kauan, koska hän itse paheksui sen luonnottomuutta ja epäinhimillisyyttä, sillä hän oli itse nuorena läpikäynyt saman kuurin, ja sen muistot kummittelivat vielä hänen mielessään kaameimpina, mitä hän oli kokenut. Jokaisen kylän oli kustannettava rangaistuslaitos, johon lapset ennen kuudetta ikävuottaan oli suljettava ja jossa heitä joka päivä puolinälkäsinä ja kepin uhatessa oli totutettava orjuuteen, sekä kuuntelemalla vuosikausia helvettioppia ja erästä uutta siveysoppia, jonka Lasse ja Uffka olivat keksineet, vähitellen oli saatava itseensä imeytymään sen kunnioituksen ja kuuliaisuuden, jota he luonnostaan eivät olleet velkapäät herroilleen osottamaan. Menettelytapa oli suurimmassa määrässä tunnoton, mutta sillä oli sama vaikutus kuin salvamisella.
Joku aika tosin kului oppikirjojen kirjottelemiseen, mutta oli liian paljon voitettavana, jotta ei olisi uhrattu aikaa ja huolta uuden laitoksen aikaansaamiseksi.
Kun laitos oli valmis, osottautuikin päämäärä tulleen saavutetuksi. Lapset sulettiin huoneeseen aikaisin aamulla, ja ensimäinen asia, minkä he oppivat, oli vaitioleminen. Se oli tärkeintä kaikesta, sillä nyt ei tarvinnut yläluokan, kuten se kutsui itseään, koska "Jumala" oli pannut sen alaluokan yläpuolelle, pelätä mitään arvostelua alaluokan taholta. Toinen opittava asia oli totteleminen: se on taito tehdä toisen tahdon mukaan ja olla omaamatta omaa tahtoa. Monien lasten sulkeminen samaan huoneeseen tuotti loistavan menestyksen, sillä epäterveellinen ilma pilasi terveyden, ja terveyden kadotessa katosivat voima ja tahto. Mutta tottumus suunsa kiinnipitämiseen, se on totuuden vaikenemiseen, tuotti erään vaikeuden, jota ei oltu otettu laskuihin. Lapset huomasivat nimittäin, että vastaamalla jaa, silloin kun piti vastata ei, voi hankkia itselleen etuja, kuten palkintoja tai vapautuksia rangaistuksesta, ja senvuoksi alkoi valhe kukostaa. Tottelevaisuus taas puolestaan synnytti kavaluutta. Lasten mielestä oli väärin pidellä kiinni toveristaan, sillä aikaa kun opettaja piiskasi häntä, mutta he toimivat vastoin sitä minkä katsoivat olevan oikein, ja tottuivat vähitellen toimimaan vastoin vakaumustaan. Niitä, jotka valehtelivat paraiten ja olivat kavalimpia, kutsuttiin kilteiksi lapsiksi, ja ne saivat pipari- ja hunajakakkuja, ne, jotka puhuivat totta ja olivat rehellisiä, saivat selkäänsä ja jäivät ilman ruokaa. Senkautta oli kasvatuksen perustus laskettu. Lasse hämmästyi toisinaan tuloksia, mutta mitä voi hän tehdä kun hän kerran oli lähtenyt liukkaalle jäälle.
Kuitenkin oli lastenpiiskurien vaikea täyttää pitkää oppiaikaa pelkällä kepillä, ja senvuoksi täytyi keksiä uusia oppiaineita. Koulussa opetettiin senjälkeen, paitsi valetta ja kavaluutta, kokonaista valeläjää, jota "siveysopin" yhteisellä nimellä istutettiin kalpeisiin ja sairaaloisiin lapsiin. Ensimäinen siveysoppi kuului: Jumala on luonut talonpojat ja käsityöläiset tekemään työtä niille, jotka eivät tahdo tehdä työtä. Toinen siveysoppi: Ole tyytyväinen osaasi! Tämän käskyn täyttäminen ei ollut vaikeaa niille, joiden kadehdittavana osana oli vapautua työnteosta, mutta niille, joiden kovana osana oli työnteko, oli se mahdoton. Kolmas siveysoppi: Sinä et saa harjottaa sukupuoliyhteyttä, ellei sinulla ole kaksitoista tynnyrinalaa maata tai Uffkan lupa. (Eräs suuri poika, joka väitti, että tämän käskyn olisi pitänyt kuulua seuraavasti: Sinun on täytynyt olla mukana hakkaamassa kaksitoista tynnyrinalaa maata, saadaksesi harjottaa sukupuoliyhteyttä! — pantiin pimeään kellariin.) Neljäs siveysoppi: Älä ota toisen omaisuudesta! (Muuan tyttö, joka sanoi muistavansa, miten hänen isänsä otti omaisuutensa kaikkien yhteismaasta, sekä että hänen isänsä siis oli rangaistava, saatiin kuudella parilla vitsoja vakuutetuksi siitä, että hän oli väärässä.) Viides siveysoppi: Älä tapa ketään! (Eräs alaikäinen, joka kysyi, tarkotettiinko tällä myöskin Lassea ja pyöveliä, jotka tappoivat kaikki, jotka eivät tahtoneet tappaa metsästäjäkansaa metsissä, pantiin jalkapuuhun.) Kuudes siveysoppi: Sinä et saa edes ajatella, että se mikä nyt on, voi olla huonoa. (Tämä oli hienoin kaikista siveysopeista, sillä se tappoi kaiken ajattelun ja senkautta vastustuksen siemenessään!)
Mutta se ei sittekään auttanut. Nuoriso teeskenteli ja valhetteli, mutta toisinaan tunkeutui totuus esiin ja silloin oli yhteiskunta taas uhattu. Ikävystyttiin niin elämiseen, että annettiin työn ja kaiken mennä menojaan; nähtiin itse nälkää, mutta silloin alkoi yläluokkakin nähdä nälkää ja menestyä huonosti ja se ei käynyt päinsä. Helvetinpelko katosi, sillä oltiin sitä mieltä, että nyt maan päällä jo oli helvetti, ja pahempaa ei voitu saada. Lasse ja Uffka olivat pian pakotettuja, tekemään joitakin ajanmukaisia muutoksia helvettioppiin, ja nyt alkoivat papit enemmän puhua taivaan tulevista iloista kaikille niille, jotka elämässä olivat kärsineet ja olleet huonossa asemassa. Se seikka, että muutamat vastustushaluiset silloin esiintoivat otaksumisen, että Lasse ja yläluokka, joilla elämässä oli ollut hyvä olla, johdonmukaisesti tulisivat helvettiin, ei vaikuttanut asiaan, sillä vastustusmiehet poltettiin roviolla ja heidän kysymyksensä jäivät vastaamatta. Mutta mahdollisuus päästä taivaaseen löyhensi kuria ja täytyi keksiä uusia keinoja. Ja nyt viekoitteli Lasse muutamia nahjuksia, jotka eivät tahtoneet tehdä työtä, tekemään viisuja alaluokan valistamiseksi. Ja nyt tuli joukko runoilijoita. Nämä pukeutuvat huonosti, vaikka heidän ei olisi tarvinnut, sillä heillä oli valtion palkka, mutta heidän tuli ulkonäkönsä kautta luulotella alaluokalle, että he olivat lähteneet "syvistä riveistä". He kulkivat ympäri ja lauloivat, että elämä oli ihana; että oli uskottava kaikista ihmisistä hyvää; että kaikki Lasset, Uffkat, lääninpäälliköt, vanhemmat, sukulaiset, holhoojat ja kasvattajat olivat niin kovin hyviä ja tahtoivat alaluokalle hyvää; että kaikki tyytymättömyys siitä, että jotkut tekivät työtä ja toiset söivät, oli vaan kateutta ja huonoutta; että kunhan vaan jokainen hoitaa tehtävänsä, käy kaikki hyvin, vaikka mikä meitä kohdanneekin; että maanviljelys ja käsityö ei ollut työtä, vaan että todellisen työn, raskaimman työn oli Jumala laskenut hallituksen, sotamahdin ja Uffkain kannettavaksi; että täytyi ottaa maailma semmosena kuin se oli (myöskin semmosena miksi se oli muuttunut Lassein ja Uffkain koiranjuonien kautta). Tämä naula veti. Ensin opittiin laulut ulkoa ja sitte ne kaikuivat korvissa ja siirtyivät lopuksi ajatuksiin.
Mutta pian huomattiin alaluokankin alkavan käyttää viisuja jyristäkseen yläluokkaa vastaan. Lasse näki kauhulla tämän uhkaavan pilven, mutta hän ei ollut huvikseen oppinut menneisyydestä. Hän koetti ensin antaa viisunlaulajille valtion palkkaa. Se auttoi jonkun aikaa, mutta pian oltiin vallan hukassa viisunlaulajilta, jotka tahtoivat palkkaa, ja verot lisääntyivät. Silloin kun ei mikään muu auttanut, näki hän olevansa pakotettu muodostamaan pienen nurkkakunnan. Seitsemäntoista pahimmista viisunlaulajista valittiin ja selitettiin olevan erehtymättömiä. Kaikki muut, jotka tahtoivat tehdä viisuja, selitettiin kelvottomiksi. Sillä oli asia autettu. Kansa, joka maksoi näille seitsemälletoista siitä hyvästä, että sai niiltä moitteita, tottui pian kouluissa pitämään näitä seitsemäätoista erehtymättöminä, ja kaikkia muita pidettiin kelvottomina. Ja sen kautta saatiin kaikki tyytymättömät viisuniekat vaikenemaan, sillä kukaan ei tietysti tahtonut olla saamatta edes kiitosta näiltä seitsemältätoista, ja siitä johtui, että sittemmin kaikki viisut laulettiin samassa äänilajissa.
Kun nyt koulut lisääntyivät ja vaikeus saada siveysoppikirjoja kaikille tuli suureksi, täytyi Lassen vihdoin — sillä hän pelkäsi päästää irti niin vaarallista keksintöä — panna pystyyn kirjapaino. Mutta jotta ei tätä vaarallista laitosta käännettäisi häntä ja hänen tekojaan vastaan, antoi hän asettaa sen kuninkaallisen valvonnan alaiseksi.
Kuninkaallisen kirjapainon ensimäinen painotyö oli Painovapauslaki. Salaisessa seurassa Tyytymättömät oli eräänä iltana kokous heinäparvella, juuri siihen aikaan kun uusi Painovapauslaki ilmestyi. Metsästäjä Paul oli saanut yhden kappaleen sitä ja hänen tuli lukea se tarkastusta varten. Asetuttiin järjestykseen kuuntelemaan. Paul alkoi lukea:
"Painovapauslaki. 1 §. Jokaisella kansalaisella on oikeus lausua ajatuksensa painotuotteissa!"
"Eläköön!" vastasivat Tyytymättömät. "Eläköön vapaus!"
"2 §", luki Paul. "Puhdasta helvettioppia, joka on jumalasta, ei saa alistaa tarpeettoman arvostelun alaiseksi ".
"Ohoo", sanoivat Tyytymättömät. "Juuri sitä olisi ensinnä ollut arvosteltava."
"3 §", luki Paul. "Jokainen kirjailija olkoon velvollinen kirjottamaan kunnioittaen Lasseista, Uffkoista, lääninpäälliköistä, sotilaista, kirjureista ja lastenpiiskureista, ja näiden tuttavista ja ystävistä."
"4 §. Seura keskinäistä ylistystä varten eli 17 erehtymätöntä ovat oikeutetut tukahuttamaan jokaisen kirjotusyrityksen, joka on suunnattuna siveysoppeja vastaan". Tässä keskeytti Rudolf hiilenpolttaja: "Muistelkaamme mitä siveysopeilla tarkotetaan!"
Paul metsästäjä muisteli: "Siveysoppi, se on 1:o että kaikki talonpojat ja käsityöläiset ovat syntyneet tekemään työtä Lasselle, Uffkalle, j.n.e.; 2:o ettei kukaan saa harjottaa sukupuoliyhteyttä omistamatta kaksitoista tynnyrinalaa maata tai saamatta Uffkan suostumusta".
"Riittää, riittää", huusivat Tyytymättömät, "se muistetaan liiankin hyvin. Jatka!"
"5 §. Ei kukaan, paitsi seura keskinäistä ylistystä varten, saa lausua mitään jostakin kuolleesta Lassesta".
"6 §. Jokaisella kansalaisella on täysi oikeus ilmaista ajatuksensa painotuotteissa!"
Tyytymättömät erosivat vahvasti päättäen käyttää hyväkseen uutta painovapautta ensimäisessä paraassa tilaisuudessa. Lastenpiiskurit olivat ensimäisiä, jotka saivat painovapauden tuotteita, ja Siveyskirjaa painettiin tuhansissa kappaleissa, naulattiin tupien seinille ja jaettiin alaluokan keskuudessa, sillä yläluokka, joka oli keksinyt Siveyskirjan, osasi sen ulkoa. Mutta Lasse väsyi ja vanheni ja hän tunsi loppunsa lähenevän. Senjälkeen kun hän oli kutsunut kokoon kaksituhatta soturia, antoi hän näiden valita perintöruhtinaan. Ja katso vaali lankesi hänen poikansa päälle, jota kunnioitettiin nimellä Lasse II Axel. Lasse itki liikutuksesta näin suurenmoisesta kansan rakkauden osotuksesta hänen huonettaan kohtaan, ja hän käytti hyväkseen etsimättä tullutta tilaisuutta ehdottaakseen, että majavannahkalakki ja tuoli tulisivat perinnöllisiksi hänen suvussaan. Kun tämän johdosta syntyi tyytymättömyyttä lääninpäälliköiden kesken, esiintyi Uffka ja vetosi kansaan, joka seisoi kaukana metsässä soturien takana. Kansa, joka vihasi sotureita eikä ollut kuullut muuta kuin että nämä vastasivat ei, huusi luonnollisesti jaa, ja nyt täytyi soturien perääntyä. Lasse kiitti tästä uudesta kansan rakkauden osotuksesta, ja hänen mielestään oli tämä "syvistä riveistä" lähtenyt huuto ikään kuin Jumala itse olisi puhunut, sillä Kansan ääni on Jumalan ääni, ja Lasse II riensi ottamaan yhtä kauniin kuin valheellisen vaalilauseen: Kansan rakkaus lähinnä palkkaani!
Lasse, joka oli niin monien vaihtelevien liikkeiden järkyttämä, laskeutui kuolinvuoteelleen kylläisenä vuosista ja kunniasta. Kun hän oli antanut kaikille vihollisilleen näiden rikokset anteeksi ja otettuaan Uffkalta vastaan vakuutuksen taivaaseen pääsystä, nukahti hän. Kaikki 17 erehtymätöntä kirjoittelivat ylistyslauluja hänen toimintarikkaasta elämästään, ja Uffka piti hautapuheen tekstistä: autuaat ovat kuolleet, jotka Herrassa kuolevat. Lasse II kuivasi kyyneleensä ja astui valtaistuimelle.
YHDEKSÄS LUKU.
Lasse II Axel oli lempeä herra, joka ei rakastanut sotia, vaan piti sivistyksestä ja tieteistä. Hänen ensimäisenä hallitustoimenpiteenään oli antaa kirjottaa Lasse I:n historia. 17 erehtymätöntä kävivät työhön käsiksi ja onnistuivat he aikaansaamaan oikein mestariteoksen, jonka arvo tuli pysyväiseksi. Lassea kutsuttiin siinä Suureksi, ja syystä, sillä hän oli pannut perustuksen koko uudelle yhteiskuntamuodolle, ja hänellä oli aina ollut kansan menestys korkeimpana silmämääränään. Mutta Tyytymättömien seura kirjotti toisen historian Lassesta, jossa häntä yksinkertasesti ja suoraan kutsuttiin "Tyhmäksi Hullingiksi". He selittivät, että hän oli pannut toimeen nykyisen orjuuden, jossa oli elättäviä ja elätettäviä, veroja työtä tekeville ja verovapaus työstä vapautetuille. Lisäksi, että hän oli turmellut nuorison ottamalla käytäntöön vankilat ja lastenpiiskurit; että hän oli aasi ja hänen yhteiskuntansa hullunkurinen. Kirja otettiin takavarikkoon ja se poltettiin yhdessä tekijäinsä kanssa, jonka jälkeen Seura keskinäistä ylistystä varten asetti palkinnon, jona oli 6 naulaa sinkkiä, sille, joka kirjottaisi kauneimman kunniamuistomerkin Lasse I Hugosta, jota kutsuttiin Suureksi.
Kun Lasse II Axel kuitenkin huomasi, ettei tyytymättömyyttä yhteiskunnassa voinut yhtäkkiä tukahuttaa, antoi hän laatia valtakunnan historian, jossa isä Lassen jälkeenjättämän kappaleen nojalla Rudbeckin Atlanticaa täydellisesti todistettiin, että nykyinen valtakunta todella oli täydellisin kaikista valtakunnista sekä että se itse asiassa oli Atlantica eli Onnellisten saari. Sitä saarta, jossa heidän esi-isänsä olivat asuneet ja jossa he olivat kuvitelleet olleensa onnellisia, ei ollut milloinkaan ollut olemassa. Se oli vaan Tyytymättömien keksintöä saattaakseen kansan tyytymättömäksi. Ja nyt ottivat lastenpiiskurit käytäntöön uuden oppikirjan, jonka nimi oli Nykyajan Ylistys eli Täydellisin Yhteiskunnista.
Sillävälin oli joukko kirjurien ja soturien lapsia kasvanut täysikäisiksi. Samoinkuin kuninkaan vaalissa, otettiin riidan ja hajaannuksen välttämiseksi tässäkin käytäntöön se tapa, että toimet tulivat perinnöllisiksi, mutta kun kirjurit ja soturit jatkoivat sukuaan estelemättä ja ilman kahtatoista tynnyrinalaa maata, sillä he olivat luonnollisesti sen lain yläpuolella, jonka he olivat laatineet, niin oli maa pian tulvillaan yläluokan lapsia, joilla ei ollut työtä. Valtio niitä elätteli apurahoilla ja palkinnoilla, palkinnoilla siitä, ettei niiden tarvinnut varastaa tai murhata, ja niin monelle kuin mahdollista perustettiin toimia. Mutta kun toimettomilla oli vaikeaa olla mitään tekemättä, keksivät he kaikenlaisia hassutuksia, enemmän tai vähemmän typeriä. Muuan otti kerätäkseen nappeja, toinen kuusen, männyn ja katajan käpyjä; kolmas hankki itselleen matka-apurahan matkustaakseen ulos maailmalle. Viimemainittu oli palannut takasin keksittyään kuolleen kielen, jonka hän oli löytänyt puutauluista. Kun kielen avain seurasi mukana, oli sitä helppo lukea, ja keksijä, joka kutsui kieltä Schoscho-kieleksi, oli kovin ylpeä osatessaan kieltä, jota ei kukaan muu osannut. Se, joka oli kerännyt nappeja, oli saanut kokoon aivan kauhean kokoelman. Kun hän ei tiennyt, missä hän lopulta olisi sitä säilyttänyt, sai hän valtion kassasta varoja rakentaakseen talon kokoelmansa säilyttämistä varten. Täällä hän ryhtyi järjestämään nappejaan. Oli monta tapaa jakaa niitä: voi jakaa ne alushousunnappeihin, housunnappeihin, takinnappeihin j.n.e., mutta meidän miehemme keksi paljon taiteellisemman ja senvuoksi vaikeamman järjestelmän. Mutta tähän tarvitsi hän apua. Hän kirjotti ensin tutkielman Nappien Tutkimisen Välttämättömyydestä Tieteelliseltä Näkökannalta. Senjälkeen esittäytyi hän Verotuskamarissa anoen professorinpaikkaa Nappilogiassa, sekä kahta apulaisen paikkaa. Anomukseen suostuttiin, pikemmin jotta hankittaisiin toimettomille jotakin hommaa, kuin itse asian vuoksi, jonka arvoa ei vielä voitu arvostella. Kun miehellä, hänen nimensä oli Hylling (luultiin hänen syntyneen jostakin Hullingista ilman Uffkan lupaa), sattumalta oli kaksi aviotonta poikaa, joiden piiskauskasvatusapua hänellä ei ollut varaa maksaa, ei apulaisten paikkoja tarvinnut julistaa avonaisiksi. Hylling oli pian tuleva hämmästyttämään maailmaa ensimäisellä täydellisellä tieteellisellä järjestelmällä. Kahdessa vuodessa oli hän saanut sen valmiiksi ja se oli ihmeellinen jättiläistyö, sillä sen luokkien alaiseksi voi kaikki maailman napit luokitella. Järjestelmä oli seuraavan näköinen:
NAPPIA:
Sinkki Kupari Tina Rauta Lasi Puu
Lävellisiä; 1 luokka: 1:llä lävellä j.n.e. 2 " 2:lla " 3 " 3:lla " 4 " 4:llä " Lävettömiä: j.n.e. 1 luokka: Ilman 1 läpeä 2 " " 2 " 3 " " 3 " 4 " " 4 "
Hakasilla varustettuja: j.n.e.
a) pyöreillä hakasilla
a) rihlattuja
b) ilman rihloja
b) pitkulaisilla hakasilla
a) rihlattuja
1) lyhytrihlasia
2) pitkärihlasia
b) ilman rihloja
1) avonainen
2) avonainen
Tämä herätti suunnatonta huomiota.
Mutta se joka oli kerännyt käpyjä, ei tahtonut olla huonompi, ja hän hämmästytti pian maailmaa suurella taiteellisella järjestelmällä, jossa kaikki kävyt jaettiin 67 luokkaan, 23 sukuun ja 1,500 lajiin.
Jo kauan oltiin oltu aikeissa laajentaa opetuskursseja ja kun pidettiin sopimattomana, että alaluokan lapset saisivat oppia yhtä paljon kuin yläluokan lapset, päätettiin perustaa yliopisto. Oli jo kolme tiedettä: Schoscho-kieli, nappologia ja käpylogia, mitkä tieteet tästälähin tulivat pakollisiksi. Mutta kun varakkaat talonpoikain lapset ja käsityöläisten lapset myöskin lähettivät lapsiaan yliopistoon, pantiin toimeen yksityisiä keskusteluja, joihin ainoastaan yläluokan lapset pääsivät ja joita ilman ei voinut ottaa tutkintoa. Jos joku alaluokan lapsi siitä huolimatta jonkun kerran keinotteli itsensä tutkinnosta läpi, ei hän silti saanut tointa, sillä toimet olivat perinnöllisiä.
Lasse II Axel, kuoli — sitä ei voitu estää, mutta sai kuoltuaan nimen
Lasse Viisas.
KYMMENES LUKU.
Poika, joka astui valtaistuimelle, kutsui itseään yksinkertaisesti Andreas VII:ksi, mistä syystä, ei tiedetä, mutta luullaan sen tapahtuneen vissien historiallisten edellytysten vuoksi. Hänen hallitusaikanaan syntyivät kaunotaiteet. Muuan leipurin oppipoika sotki nimittäin eräänä päivänä taikinaa; hänen tuli tehdä rinkilä, mutta hän teki sen sijaan vuohen. Schoscho-kielen professorin, joka sattumalta astui sen ikkunan ohitse, missä poika seisoi työtä tehden, silmät avautuivat näkemään tämän suuret taipumukset ja hän antoi pojan tehdä vuohen savesta taikinan sijaan ja poltti sen sitte uunissa.
Maalaustaiteen synty tapahtui toisella tavalla. Eräässä eristetyssä seudussa saarella oli kauan huomattu, että joukko toimettomia hiilimiilunpolttajapoikia otti hiiliä ja piirteli tukeille. Ensin piirtelivät he ruokottomuuksia, mutta sitte piirustelivat he kaikkea mitä näkivät. Luultiin ensin tämän olevan jonkinlaista hulluutta tai matalajärkisyyttä, mikä oli puhjennut raivoamaan, sillä oli todella hassua nähdä joukon nuorukaisia juoksentelevan ympäri harakkain tavoin ja perustelevan kaikkea mitä näkivät. He piirustelivat pöytiä, pöydänjalkoja, taloja, puita, kiviä, porkkanoita, työntökärriä, koiria, kissoja, kaikkea mahdollista mitä vaan näkivät. Turhaan koettivat vanhemmat saada heitä luopumaan näistä päähänpistoistaan ja tekemään jotakin hyödyllistä, mutta se oli mahdotonta. He itkivät ja sanoivat että he kernaammin tahtoivat nähdä nälkää ja kuolla, kuin jättää piirustelemisen. Se oli todellakin hulluutta.
Kun asia tuli Andreaksen tietoon, tuli hän ensin hyvin murheelliseksi, sillä hän rakasti kansaansa, niinkuin ainoastaan ruhtinas voi tehdä. Hän antoi sitte sulkea heidät erääseen taloon, missä he häiritsemättä saivat antautua hulluuteensa kuninkaallisen suojeluksen alaisina. Hän kokeili heillä ja eräänä päivänä antoi hän viidenkymmenen piirustelijan piirustaa samaa tuolinjalkaa. Mutta kas, ei ollut kahta samanlaista piirustusta. Filosofit, joita kutsuttiin saapuville, selittivät sen riippuvan erilaisesta personallisesta käsityksestä. Andreas, joka ei ollut luullut, että tuolinjalan personallinen käsittäminen voisi olla jotakin filosofista, huomasi nyt erehdyksensä ja uskoi piirustamisen syvään merkitykseen tekijänä henkisessä elämässä, ja hän antoi nimittää taitavimman piirustajan professoriksi. Tämä kirjotti heti tutkielman piirustuksen sisällöstä ja muodosta. Hyvin valitusta esimerkistä, tuolinjalasta, joka oli kilpailuaiheena, johti hän: tuolinjalan sisältö, se oli personallinen käsitys; tuolinjalan muoto, se oli piirustus. Kun sisältö ja muoto tarkalleen peittivät toisensa tahi täysin sulautuivat toisiinsa, silloin oli piirustus täydellinen piirustus eli kaunis. Kaikki mikä oli piirustettua oli kaunista; sontiva lehmä oli ruma itsessään, sillä luonto oli ruma, mutta piirustettu sontiva lehmä oli kaunis, sillä siihen oli painanut leimansa personallinen käsitys sontivasta lehmästä.
Eräänä päivänä löydettiin ruma piirustus Andreas VII:stä piirustushuoneen ulkoseinällä. Ohikulkeva kansa nauroi. Piirustaja kutsuttiin esiin ja hänet määrättiin piirustamaan kuningas Andreas, mutta kauniilla tavalla. Piirustaja väitti, että hänen piirustuksensa oli kaunis, sillä se oli hänen Andreas VII:stä saamansa personallisen käsityksen leimaama ja sen herättämä. Piirustaja määrättiin rangaistuksen uhalla muuttamaan personallista käsitystään Andreas VII:stä. Kun piirustajalle luvattiin professorin palkka ja nimi, muutti hän heti personallista käsitystään Andreas VII:stä ja nimitettiin senjohdosta hovimaalariksi.
Andreas nukahti kahdeksantena hallitusvuotenaan ja häntä kutsuivat 17 erehtymätöntä Piirustuksen suojelijaksi. Häntä seurasi hallituksessa Per Erik I. Tämä oli rajuluontoinen herra, joka ei voinut istua hiljaa. Hän kävi sotaa metsästäjäin kanssa ja löi kuoliaaksi niin monta kun hän taisi. Mutta kansa valitti sotaverojen takia eikä voinut huomata näiden teurastusten hyötyä. Näiden pimeiden järkien valistamiseksi antoi Per laatia uuden oppikirjan kouluissa käyttöä varten. Sitä kutsuttiin Kuninkaankirjaksi ja se sisälsi kaikkien kuninkaiden kehumisia, alkaen Lasse I:stä Per Erikiin asti; erittäinkin ylistettiin kaikkia hyökkäyksiä vieraisiin valtioihin ja näiden ryöstämisiä.
Sotaretket jatkuivat kuitenkin Per Erikin aikana, sillä soturit rakastivat kunniaa ja etenkin toisten omaisuuden, kuten kellojen, pöytäkalustojen ja rahan ryöstämistä. Tyytymättömät kirjottivat tämän johdosta lentolehtisen: "Vertaamista erilaisten varkauksien, Yksityisen ja Julkisen kesken, eli Varkaus Valtio-oikeudelliselta kannalta ynnä taulu Kansainvälisistä Varkauksista viimeisten Hulling-suvun kuningasten aikana". Lentolehtinen poltettiin, kuten tavallista tekijöineen. Per Erik kuoli juoppouden takia sekä (historiankirjottajina täytyy meidän pysyä tuskallisessa totuudessa) ehkä myös jonkin muun irstailun johdosta. Häntä itkivät kaikki soturit ja kutsuivat häntä Sankarikuninkaaksi eli Verrattomaksi.
Häneen sammui Hullingien suku, joka oli alkanut Suurilla Lasseilla. Kun jo oli ennätetty nuijia kasvavaan polveen käsitys, että kuninkaat olivat Jumalasta, oli kiusallista nyt valita kuningas oman kansan joukosta, sillä sitä ei kuitenkaan voitu uskotella kansalle, että jonkun, joka eilen oli sotapäällikkö, kansa tänään voisi valita olemaan Jumalasta. Lähetettiin senvuoksi lähetystö kaukana asuvien heimojen luo, ja sieltä tuotiinkin todella esine, joka kaikessa kiireessä kastettiin ja kruunattiin. Jotta hänestä tehtäisiin rakastettu, kutsuttiin häntä Lasse III:ksi, ja hänen sanottiin olevan Hulling-suvun kaukaista haaraa. Kun hän ei osannut maan kieltä eikä tiennyt mitään siitä maasta, jota hänen tuli hallita, joutui valta Uffkan käsiin (eräs upsalalaisen pastori Axoniuksen jälkeläisistä). Tämä teki kaikkensa helvettiopin opettamiseksi ja antoi piirustushuoneen professorien tehtäväksi maalata helvetti, joka ripustettiin kaikkiin kirkkoihin. Lasse kuoli ja kutsuttiin kuolemansa jälkeen Lasse Pyhä.
Hänen jälkeläisensä Per II Erikin aikana puhkesi kauhea uskonsota maakuntien välillä. Muuan haaveilija oli nimittäin esiintynyt ja selittänyt, että kadotettuja helvetissä ei nipistetty pihdeillä, vaan pistettiin kahveleilla. Suuri koncilium kutsuttiin koolle ja kuutenatoista päivänä ja kuutenatoista yönä väiteltiin pihdeistä ja kahveleista, jonka mukaan puolueet saivat nimen Pihdit ja Kahvelit. Kysymys ratkaistiin Pihtien eduksi. Mutta Kahvelit pysyivät lujana uskossaan, eivätkä luopuneet edes rovionkaan uhatessa, Mutta nyt alkoivat Kahvelit, jotka eräässä maakunnassa olivat saaneet ylivallan, puolustautua Pihtien ylivaltaa vastaan. Pihdit joutuivat pulaan ja lähettivät pyytämään apua Per II Erikiltä. Per Erik kutsui kansan koolle ja kyyneleet silmissä vannoi hän puolustavansa oikeata helvettioppia tai menettävänsä siinä henkensä. Ja sitte lähti hän sotaan. Sitä kesti viisitoista vuotta ja kellolaatikko toisensa jälkeen lähetettiin kotiin; väen ja verojen kirjotuksia pantiin toimeen toinen toisensa perästä. Mutta Kahvelit puolustivat itseään urhoollisesti. Vihdoin tuli kauhea kuolonsanoma, että Per Erik oli kaatunut. Mutta suru laskeutui jonkun verran, kun kuultiin että Pihdit olivat ottaneet kaksi maakuntaa, kuusituhatta lippua ja rumpua, viisisataa kelloa ja kolme miljoonaa kullassa ja hopeassa. Per Erikin ruumis tuotiin kotiin ja hänen tomunsa yläpuolelle rakennettiin kirkko, jossa oli kirjoitus: Sankarikuninkaalle, Puhtaan Helvettiopin puolustajalle, kuoli pihtinsä puolesta. Sielu luultavasti Jumalan luona!
Tämä oli kaunein lehti Hullingien ylistyskirjassa. Mutta kahvelit jatkoivat uskossaan kiinnipitämistä ja saivat lopulta vapaan uskonnonharjottamisoikeuden. Niin, olipa ihmisiä (tyytymättömien joukossa), jotka väittivät, että oli riidelty aivan joutavasta asiasta, sillä joko helvetissä nipistetään kahveleilla tai pihdeillä, oli se aivan samantekevää, kun tiedettiin ettei ollut mitään helvettiä.
Per Erikiä seurasi Jöns I Philip. Hän toimeenpani näytäntöjä pitääkseen tyytymättömiä hyvällä tuulella. Mutta kun tyytymättömätkin tekivät näytelmiä, selitettiin heidän näytelmiensä olevan syntisiä ja rakennettiin kansallinen näyttämö, jossa näyteltiin kappaleita ylistyskirjasta ja Pihtien sodasta uskottomia vastaan. Senkautta totutettiin kansaa kunnioituksella katsomaan "suuriin muistoihinsa."
Jälkeläisen, Jöns II Petterin aikana alettiin julasta Valtiolehteä. Se oli osaksi kuohuvan tyytymättömyyden aiheuttama, osaksi aiheutti sen tarve saada yläluokan mielipiteet levitetyiksi niinpian kuin mahdollista. Valtiolehden tehtävänä oli: alituisesti selittää, että kaikki mitä alaluokka ajatteli, puhui ja kirjotti, oli valetta; että kaikkiin alaluokan toimiin oli syynä huonot vaikuttimet, itsekkäisyys, kateus ja pahansuopuus; selittää nykyisen yhteiskunnan olevan täydellisimmän ja johtavan kaikkien onnellisuuteen; saarnata että helvettioppi oli lempein, syvällisin ja nerokkain kaikista opeista sekä että sitä ei milloinkaan mikään muu voinut korvata; että kaikki muut opit olivat tyhmiä ja siveettömiä j.n.e. Tätä keksintöä tervehdittiin riemulla ja Valtiolehti otti senvuoksi nimekseen Yleinen mielipide eli Siunattu Paikallaanpysyminen.
YHDESTOISTA LUKU.
Yhteiskunta oli nyt saavuttanut huippukohdan eli takaperoisuuden ihanteen. Hyödyllinen oli tullut halveksituksi ja hyödytön kunniaan. Siten oli kunniakkaampaa piirtää omena, mistä toimesta voi tulla professoriksi ja ritariksi, kuin viljellä omenapuuta, josta tuli ainoastaan verovelvolliseksi. Kappaleen näytteleminen oli paljon mainehikkaampaa ja kunniakkaampaa kuin kappaleen kirjottaminen, ja yleisön nähtiin toisinaan menevän jonkin näyttelijättären vaunujen aisoihin ja vetävän häntä teaterista, kun oli nähty oikein hyvä kappale. Kaikkia, jotka tahtoivat estää oikeutta, vastustaa kurjan olotilan selvittelyä, lisätä hätää, rangaista syytöntä, kunnioitettiin viroilla, eläkkeillä ja kunniamerkeillä.
Ihanteellisimmaksi kehittyi elämä kaupungeissa. Kuninkaan kaupungissa asui kolmesataatuhatta ihmistä, alalla, joka ei ollut muutamaa tynnyrinalaa suurempi. Voi niin ollen heti tämän kivihaudan nähdessään laskea kuinka monen likakuorman päällä se lepäisi, sillä kaupunkia ei puhdistettu joka päivä.
Tämä aiheutti hajua, jota kaupungin asukas ei huomannut, mutta joka synnytti tauteja. Tähän oli ihanteellinen rakennustapa myös suuressa määrässä avullisena. Sensijaan että olisi asetettu talot rinteille etelää kohti, oli ne rakennettu pitkiin linjoihin, joiden välissä kulki kävelypolkuja, ja nämä olivat niin kapeita, että ainoastaan harvoilla asukkaista oli valoa huoneessaan. Samoinkuin muutamien kansojen keskuudessa, jotka asuvat laaksoissa korkeiden vuorien välissä, syntyi täälläkin tauti, joka kretinismin nimellä muuttaa aivojen toimintaa ja tekee epattomaisuuden perinnölliseksi.
Kaupunkilaiset tulivatkin niin tämän taudin tartuttamiksi, ettei talonpoika ymmärtänyt mitä he puhuivat. Heidän käsitteensä olivat myöskin niin menneet sekasin, että ne, joilla oli varaa, makasivat päivällä ja joivat yöllä, mikä luonnollisesti synnytti vielä useampia tauteja.
Tungettuina yhteen pienellä alalla olivat he alituisesti toistensa tukassa, mikä ei ollut ihmeellistä, kun heidän suorastaan täytyi häiritä toisiaan, tyrkkiä toisiaan, polkea toisiaan. Kasvavan kretinismin ohessa seurasi saamattomuus, joka lähenteli lapsuuden aikaista olotilaa. Monia tuhansia markkoja täytyi siten maksaa vartijoille, jotka poliisin nimisinä vaelsivat katuja pitkin, kulettivat kotiin liiaksi nauttineita, kantoivat kotiin yliajettuja, juoksivat hakemaan vettä pyörtyneille, ottivat selville katunumeron, sanoivat missä parturi asui, missä ilotyttöjä oli tavattavana, missä tuli oli irti ja niin poispäin.
Näihin epattokoteihin virtasivat maalaisväestöstä kaikki pojat ja tytöt, joilla ei ollut maaomaisuutta perittävänä. Pojat otettiin orjiksi ja tytöt etsivät paikkaa orjattarina tai odottivat tilaisuutta tullakseen raiskatuiksi. Kaupungeissa oli nimittäin nuorille miehille vaikeata mennä naimisiin ja senvuoksi raiskattiin poliisin ja tyttöjen omalla suostumuksella kaikki tytöt, joiden lapset eivät voineet vaatia mitään tointa tai jotain virkaa.
Kun kaupungeissa oltiin onnettomia, etsittiin siellä alituista parannusta alkoholipitoisissa juomissa, joita nautittiin julkisilla paikoilla. Aina kun nautittiin suurempia määriä alkoholia, mikä tapahtui ainoastaan miesseurassa, tavattiin juoda lasi alkoholia kotona olevan naisen puolesta, joka ei voinut olla poissa lasten luota, sekä lasi kodin puolesta, missä vuode ja vaimo odottivat. Oikein suurissa juopotteluissa juotiin suuri lasi alkoholia kuninkaan puolesta.
Koko tämän kolmensadantuhannen henkilön ihanneyhteiskunta väitti tekevänsä työtä kansan hyväksi. Mutta jos meni tullien luo sekä torille aamusin, jolloin talonpojat kulottivat heille ruokaa, niin näki kuka heitä elätti. Korvaukseksi saivat talonpojat vähän rahaa, mikä kului veroihin; lisäksi saivat he nähdä öljyväritauluja, kuulla luentoja, nähdä näytäntöjä, joita heillä ei milloinkaan ollut aikaa kuulla, mutta se oli heidän oma vikansa, sillä heillä oli vapaus kuulla niitä milloin tahtoivat, erityistä maksua vastaan tietysti; lisäksi saivat he opettajia, jotka opettivat heille helvettioppia ja ylistyskirjaa, erityistä maksua vastaan tietysti, sekä sunnuntaisin paljon haukkumisia papilta, joka sanoi heille, että he olivat suuria lurjuksia ja että heidät salvettaisiin, elleivät he maksaisi verojaan. Kaiken tämän, jota kutsuttiin sivistyksen siunatuiksi hedelmiksi, saivat he (erityistä maksua vastaan tietysti) siitä, että he veivät kaupunkiin ruokaa niille, jotka olisivat kuolleet nälkään, jos talonpojat jonakin aamuna olisivat laimiinlyöneet tulla torille. Ja tämä meni talonpoikiin!
Mutta kaupungissa oli aina köyhiä ja tyytymättömiä, ja niitä täytyi lopulta hoitaa, sillä ne tulivat vaarallisiksi. Senvuoksi perustettiin yleisiä armeliaisuuslaitoksia, joita kutsuttiin vankiloiksi ja joissa kokeiltiin miten vähällä ihminen voi elää. Ja kun se oli saatu selville, oli keksitty, että työläiset herkuttelivat. Kun työmiehet kieltäytyivät tekemästä työtä, sillä työnteko oli vapaata, tehtiin työnteko pakolliseksi, ja heitä pakotettiin asevoimalla tekemään työtä.
Kun vihdoin tyytymättömyys ja kuohunta tulivat liian suuriksi, verot sietämättömiksi ja kaikki syy pantiin hallituksen niskoille, keksi tämä lopulta uuden hallintojärjestelmän, joka paljon vaivan perästä hyväksyttiin parlamentarisen järjestelmän eli vastuunalaisuusjärjestelmän nimellä. Samoinkuin painovapauslaki pakotti suuren joukon sanomalehtimiehiä kiertämään sitä panemalla sijaansa niinkutsuttuja vastaavia, valitsi kuningas nyt ministerejä, jotka ottivat vastatakseen hänen tyhmyyksistään, ja senkautta oli kuningas suojassa kaikilta moitteilta. Mutta vastuunalaisuus ei ollut vaarallisempaa kuin että ministeri, joka oli ollut syntipukkina jonkin kuninkaallisen tyhmyyden vuoksi, sai ottaa eron lääninpäällikkönä tai kerubimiritarina. Nämä vastuunalaisuuspaikat olivat senvuoksi sangen mukavia ja haluttuja.
Lähimmässä yhteydessä tämän kanssa oli lörpöttelyjärjestelmä eli parlamentarinen hallitusjärjestelmä. Joukko rikkaita kokoontui kerran vuodessa ja koetti hiuksiahalkovan puhumisen kautta valita seuraavan uhrin, jonka niskoille uusi vero oli vyörytettävä. Kun he olivat toisilleen liian viisaita, sopivat he hyvällä joko olla vyöryttämättä toistensa niskaan veroa tai sitte vaihtoivat ja kaupittelivat he verokuormaa.
Soma ja laatuaan hyvä esimerkki tästä hallitustavasta oli se parlamentarinen päätös, joka koski nahkuri-ammattia. Kuusi nahkuria oli kahtenakymmenäviitenä vuotena tehnyt huonoa nahkaa huonosta hinnasta. Eräänä kauniina päivänä alkoivat metsästäjät, jotka vielä asuivat naapuristossa, tuoda maahan hyvää nahkaa hyvästä hinnasta. Kansa riemuitsi uutuudesta, mutta nämä kuusi nahkuria, jotka istuivat lörpöttelyhuoneessa eli eduskunnassa, esittivät anomuksen saada kantaa tullia metsästäjäin nahasta. Kotimaista teollisuutta oli suojeltava, maan lapsia ei saanut nylkeä j.n.e. He saivat tullin metsästäjäin nahalle. Näiden kuuden nahkurin takia täytyi kansan edelleen ostaa huonoa nahkaa kalliilla hinnalla. Tätä tapaa kutsuttiin suojelukseksi, koska sillä tavalla yksityisiä etuja suojeltiin yleisön kustannuksella. Vastuunalainen ministeri näki kuitenkin paraaksi hakea lääninpäällikön paikkaa, teeskenteli suurta suuttumusta ja erosi; hän sai paikan samalla kerubimiritariston tähden, joka tavallisesti annettiin palkintona suurille miehille.
Mutta kaikista surullisinta oli että epattomaisuus vähitellen tuli perinnölliseksi samoinkuin ruumiillisetkin heikkoudet. Epatot, jotka kutsuivat itseään intelligenssiksi (sanasta intelligere, huomata), senvuoksi että he eivät huomanneet epattomaisuuttaan, olivat vähitellen niin lajistaan turmeltuneet, että he olivat kadottaneet tietoisuuden aivojensa pehmentymisestä ja päinvastoin pitivät itseään viisaimpina yhteiskunnassa. Kun heillä oli sotavoima käytettävänään, joutui yhteiskunta lähimain vastaamaan hulluinhuonetta, missä sairaat ovat tehneet kapinan ja sulkeneet sisään hoitajansa ja lääkärinsä. Tämä antoi aihetta mitä hullunkurisimpiin kohtauksiin. Siten voi lörpöttelyhuoneessa kuulla semmosia mielipiteitä täydellä todella puolustettavan, kuin että Atlantica, se oli nyt valtakunnan nimi, jossa oli ainoastaan 50,000 sotilasta, voisi puolustautua Aqviloniaa tai mitä muuta valtakuntaa vastaan tahansa, jolla oli 20 kertaa enemmän sotavoimaa. Toisella kertaa puolustettiin menestyksellä semmoista mielipidettä, että yhteiskunta tulisi luhistumaan, ellei kansa tahtoisi maksaa veroa muutamille komelianteille. Toisella kertaa tulisi valtio luhistumaan, ellei kansa tahtoisi antaa palkkaa ja professorinpaikkaa eräälle herralle, joka oli pistellyt suuren joukon itikoita sinkkineuloihin.
Seurauksena siitä että näki epattomaisuutta vuodesta vuoteen hoidettavan, palkittavan ja haluttavan, oli, että moni onneton toivoi joutuvansa epattomaisuudesta osalliseksi, koska se antoi kunniaa ja rahoja. Ja nyt sitä oli levitettävä koulujen avulla, mutta se ei käynyt nopeasti, sillä kansan mielet riippuivat muistojen kautta vielä vanhassa, jossa oli ollut paljo järkevää, vaikkakin se oli monessa suhteessa ollut huonompaa. Mutta kun he aina ja kaikkialla näkivät, että ainoastaan se antoi arvoa, että omasi mahtavien mielipiteen, täytyi heidän vastoin tahtoaan ainakin tunnustaa näitä hyväksyttyjä mielipiteitä, vaikkeivät niitä omaksuneet, ja kun he lopulta olivat tulleet samaan mielipiteeseen kuin ylemmät, olivat nämä ajatukset jo vanhoja.
Syntyi siten lakkaamaton tavottelu, ikuinen ristiriita ja levottomuus yhteiskunnassa ja alati väsymätön tyytymättömyys. Ja kun voimattomat nousivat joukoissa mahtavia vastaan ja ryöstivät näiltä vallan, nähtiin heti vanhan uudistuvan, niin että ne, jotka juuri olivat olleet sorrettuja, jokaisen kapinan jälkeen huomattiin olevan sortajia, mistä he eivät milloinkaan olleet uneksineet.
Silloin heittäytyvät kaikki ajattelevat raivolla pohtimaan kysymystä yhteiskunnan parantamisesta ja syntyi joukko lahkoja, joita tulistuttaa pyhä into mihin hintaan tahansa tehdä loppu onnettomuuksista, hädästä ja kiistasta.
Muuan lahko, jota kutsuttiin molskikouluksi, taisteli sen mielipiteen puolesta, että yhteiskunnan oli saatava kasvaa rauhassa niinkuin luonnonniitty, missä ruoho ja rikkaruoho saivat taistella ruokapaloista silläkin uhalla, että rikkaruoho voimakkaampana tulisi voittamaan.
Eräs toinen, joukko jota kutsuttiin yhdyskuntalaisiksi eli pikkulintukouluksi, tavotteli kaikkien pienien, sairasten, heikkojen, tuhmien ja laiskojen yleistä yhteenliittymistä, jonka kautta heikompien oikeus sortaa vahvempia olisi saanut perustuslain pyhyyden.
Kolmas lahko, jota kutsuttiin boschmanneiksi, ei nähnyt ainoata pelastusta semmosten kysymysten ratkasemisessa, jotka olivat ratkasemattomia, vaan koko Tellus taivaankappaleen yleisessä räjähdyttämisessä, jonka, tyhjästä luotuna, oli palattava alkuperäänsä.
Ja sillä aikaa kun nämä ja useat muut lahkot taistelivat ylivallasta, jatkoi yhteiskunta vanhallaan olemista, etsien menneisyydestä todistuksia nykyisyyden erinomaisuudesta kaikissa suhteissa, ottaen käytäntöön vanhoja poisheitettyjä muotoja, sanellen päätöksiä ja laatien lakeja, niin että ei milloinkaan ennen ollut vallinnut niin suurta yksimielisyyttä hallitsevien kesken, jotka sentakia olivat sitä mieltä ja antoivat todistaakin sen, että tämä oli todellinen Onnellisten saari, sillä aikaa kuin hallittavat yhä lujittuivat vanhassa uskossaan, että se todellisuudessa oli onnettomain saari.
KORKEAMPIA TARKOTUSPERIÄ
Pienessä maakirkossa oli niin kylmä, että henki läksi savuna papin ja niiden poikain suusta, jotka lauloivat kuorossa. Seurakunta, joka seisaaltaan kuunteli messua; oli saanut olkia maapermannolle, ettei sitä paleltaisi liian paljon polvilleen laskeutuessaan, mikä uudistui aina kun kuoripojat soittivat pientä kelloa. Messussa oli paljon kansaa tänään, sillä jumalanpalveluksen loputtua odotettiin tavallisuudesta poikkeavaa näytelmää. Papin tuli nimittäin varottaa kahta keskenään eripuraista aviopuolisoa, jotka eivät tahtoneet pitää rauhaa keskenään eivätkä saaneet erota, koska mitään syntiä ei ollut tapahtunut eikä kumpikaan tahtonut jättää kotia ja lapsia ja ottaa kantaakseen hairahduksen häpeää. Messu-uhri oli lopussa ja litania, miserere [Miserere ("armahda meitä"), katolilainen kirkkolaulu.], kaikui rikkiraatelevasti kylmästä värisevillä äänillä. Aurinko punasi jäisiä ikkunoita ja sytytetyt vahakynttilät eivät valasseet ensinkään, olivat vaan keltasten pilkkujen näkösiä, joiden yläpuolella ilma väreili ikäänkuin aitain kimaltelu keväällä.
Agnus Dei, qui tollis peccata mundi, lauloi pappi, ja pojat vastasivat misererellä ja seurakunta yhtyi; syvät, matalat miesäänet ja korkeat, jännitetyt naisäänet, miserere, armahda meitä.
Viimeinen Miserere kaikui ikäänkuin epätoivon huudahdus, sillä samalla hetkellä astuivat molemmat puolisot esiin siitä piilossa olevasta paikasta, mikä heille ovensuussa oli osotettu, ja menivät suurta käytävää pitkin alttarille. Mies oli pitkä, karkearakenteinen, ruskeine kokopartoineen, ja hän ontui hiukan; nainen, pieni, hentovartaloinen, pehmeäpiirteinen ja pehmeine, miellyttävine liikkeineen. Naisen kasvot olivat puoliksi huivin peittämät, niin että näkyvissä oli ainoastaan pari kalpean sinisiä silmiä, joissa oli kärsivä ilme, sekä ylempi osa kalpeista poskista.
Pappi suoritti hiljasen rukouksen ja kääntyi senjälkeen seurakuntaan päin. Hän oli nuori mies, joka ei vielä ollut täyttänyt kolmeakymmentä ja jonka terveet, hyväntahtoiset kasvot eivät näkyneet sopivan pitkään pukuun ja niihin suuriin, ankariin sanoihin, joita hän lausui. Hän oli vastaanottanut molempien aviopuolisojen synnintunnustuksen paljon aikasemmin, ja ainoastaan piispan käskystä hän nyt saneli rangaistussaarnansa. Nämä eripuraset aviopuolisot olivat nimittäin olleet piispan luona pyytäen saada purkaa avioliittonsa, mutta tämä ei nähnyt olevan syytä suostua heidän pyyntöönsä, koska kanoninen laki ja dekretalit eivät sallineet avioeroa muusta syystä kuin synnin tähden, hedelmättömyyden vuoksi muutamissa tapauksissa ja toisen puolison poistumisen vuoksi kodista.
Pappi alkoi puheensa kuivalla, soinnuttomalla äänellä, ikäänkuin hän ei itse uskonut mitä hän sanoi.
Avioliitto, sanoi hän, oli itse Jumalan perustama, joka miehen kylkiluusta oli luonut naisen miehen takia, että hän olisi miehen apuna. Mutta koska mies oli ensin luotu ja nainen vasta senjälkeen, täytyi naisen olla miehelleen alamaisen ja miehen olla naisen herrana.
Miehen taasen tulisi puolestaan kohdella naista kunnioituksella, sillä nainen oli hänen kunniansa, ja hän senkautta kunnioitti itseään vaimossaan. Siten Paavali kirjeessään Korinttilaisille, seitsemäs luku, kolmas värsy, mikä kohta juuri on pohjana Gratianuksen dekretiin, sanoo: Ei ole vaimolla valtaa omalle ruumiillensa, vaan miehellä.
Kun opetuslapset tulivat Jesuksen luokse ja kysyivät saavatko aviopuolisot erota, vastasi hän ja sanoi: Mitä Jumala on yhdistänyt älköön ihminen sitä erottako, ja tämän vuoksi ei kirkko sallinut avioliiton purkamista. Se että maallinen laki salli toisenlaisia myönnytyksiä, oli tullut ainoastaan ihmisten pahuuden takia, eikä kirkko voinut sitä hyväksyä.
Elämä ei ollut mikään ruusutarha eikä meidän tullut pyytää siltä liian paljoa. Se joka tänään tässä saarnasi, oli itse avioliitossa. (Se oli nimittäin siihen aikaan, jolloin katoliset papit vielä saivat mennä naimisiin). Hän tiesi siis arvostella tässä asiassa; hän tiesi miten toisen täytyi olla toiselle myöntyväinen, jotta ei riitaa ja toraa syntyisi. Hän oli vihkinyt nämä nuoret aviopuolisot ja nähnyt heidän ensi lempensä onnen; hän oli kastanut heidän lapsensa ja nähnyt vanhempien ilon pyhittävän heidän rakkauttaan. Hän muistutti heille näitä unohtumattomia hetkiä, jolloin elämä antoi heille parastaan ja tulevaisuus oli heidän edessään ruusuisen kevätpäivän tavoin. Hän vannotti heitä tämän muiston nimessä ojentamaan toisilleen kätensä ja unohtamaan kaiken mitä oli tapahtunut senjälkeen kun epäsovun henki oli astunut heidän sydämiinsä; hän pyysi heitä tämän kristillisen seurakunnan nähdessä uudistamaan sen liiton, jonka he nyt itsekkäisyydessään olivat koittaneet purkaa.
Nyt syntyi hetken syvä hiljaisuus ja jännitys, jonka kestäessä seurakunta ilmasi kärsimättömyyttään siirtymällä eteenpäin niin pitkälle kuin tungos salli.
Molemmat aviopuolisot pysyivät liikkumattomina.
Silloin näytti pappi tulevan kärsimättömäksi, ja äänellä, joka vapisi surusta ja vihasta, alkoi hän taas puhua.
Hän puhui nyt vanhempain velvollisuuksista lapsiaan kohtaan, Jumalan vihasta sovintoon taipumattoman mielen vuoksi, ja hän sanoi suoraan, ettei avioliitto ollut ensinkään tarkotettu huvitukseksi kahdelle lämminveriselle ihmiselle, vaan keinoksi ei ainoastaan suvun — hän painosti sitä — lisäämiseksi, vaan myöskin kasvattamiseksi. Hän antoi senjälkeen heille ajatusaikaa ensi sunnuntaihin saakka ja käski heidän menemään rauhassa.
Hän oli tuskin sanonut viimeisen sanansa ja tehnyt kädellään torjuvan liikkeen, kun nuori nainen kääntyi ja meni. Kylmänä ja tyyneenä kävi hän seurakunnan muodostaman kujan läpi ja katosi suuren sisäänkäytävän kautta.
Mies viipyi hetken, jonka jälkeen hän etsi pienemmän portin, ristikäytävän päässä.
Kun pappi meni kotiin vaimonsa kanssa, joka oli kuunnellut messua, sanoi tämä hänelle lempeällä mutta soimaavalla äänellä:
"Uskoitko sinä mitä sinä sanoit? Sinä tunnet ripin kautta, että näiden molempien aviopuolisojen yhteys ei ole oikeata avioliittoa, sinä tiedät, että tämä nainen on martyri, jonka elämä voi pelastua ainoastaan senkautta, että hän pysyy kaukana tästä miehestä; tämän sinä tiedät ja sinä kehotat häntä menemään kohti kadotustaan."
"Kirkolla, näetkös ystäväni, on korkeampia päämääriä kuin pienten ihmisten hyvinvointi."
"Minä luulin, että ihmisten hyvinvointi, jota sinä kutsut heidän autuudekseen, oli kirkon korkein päämäärä? Mikä on sitte kirkon korkein päämäärä?"
"Jumalan valtakunnan kasvaminen maan päällä", vastasi pappi jonkun aikaa ajateltuaan.
"Ajatelkaammehan nyt", vastasi vaimo. "Jumalan valtakunta? Jumalan valtakunnassahan tulee ainoastaan autuailla olemaan asuinsijansa. Siis tulee kirkon tehdä ihmisistä autuaita?"
"Korkeammassa mielessä, niin."
"Korkeammassa? Onko kahta mieltä?"
"On, alempi ja korkeampi. Muuten voi pieni hupakko kysyä paljon enemmän kuin seitsemän viisasta voi vastata."
"Silloin on viisaiden viisauden laita huonosti, sillä mitä tulee heidän vastata, kun joku viisas kyselee, kun maailman kaikki viisaat tulevat kysymään", jatkoi pikku hupakko.
"He tulevat vastaamaan, etteivät he mitään tiedä", kuiskasi pastori.
He pudistivat lumen jaloistaan ja astuivat pieneen pappilaan, missä heidät vastaanotti kaksi piskuista, jotka tahtoivat suudella isää ja äitiä, jotka olivat niin sydämellisen tervetulleita, ei vähimmin senvuoksi, että herkullinen sunnuntaipäivällinen odotti uunissa.
Pappi pani pois pitkän kirkkotakin ja otti päälleen porvarillisemman puvun, jossa hän ei kuitenkaan koskaan näyttäytynyt muille paitsi omaisilleen ja kyökkipiialle. Pöytä oli katettu. Permanto oli niin valkea ja hakatut kuusenoksat tuoksuivat niin hyvältä. Isä siunasi hyvän päivällisruo'an, ja pöytään asetuttiin niin iloisina ja tyytyväisinä maailmaan ja toisiinsa, ikäänkuin ei milloinkaan muutamia sydämiä olisi särkynyt korkeampien tarkotusperien vuoksi.
* * * * *
Lumi oli sulanut, maa savusi ja kuohui synnytyshaluaan. Pappila sijaitsi keskellä sitä rumaa lakeutta Upplandissa, joka kuuluu Rasbon pitäjään. Mihin tahansa silmä kääntyi, näkyi ainoastaan kivinen maa, savinen pelto ja muutamia katajapensaita, jotka näyttivät pelästyneiltä jäniksiltä ikuisessa tuulessa. Kaukana taivaanrannalla näkyivät metsänreunan korkeimmat huiput ikäänkuin mastot merellä uppoavasta laivasta. Tuvan eteläiselle puolelle oli pappi istuttanut muutamia puita ja kuokkinut hiukan maata, mihin hän oli kasvattanut kukkia ja yrttejä, jotka, ollen tottumattomia tähän kovaan ilmanalaan, täytyi peittää oljilla talveksi. Pieni joki, joka tuli pohjoisista metsistä, juoksi pappilan ohitse ja oli paraiksi niin suuri, että siinä voi soutaa ruuhta, jos pysytteli keskellä väylää.
Dominus Peder Rasbossa oli herännyt auringon noustessa, tervehtinyt vaimoaan ja lapsiaan ja mennyt kirkkoon, joka oli ainoastaan muutaman kivenheiton päässä pappilasta. Hän oli lukenut aamumessun, pyhittänyt päivän työn ja mennyt kotiin takasin niin loistavan ilosena ja elämänhaluisena. Leivot, jotka varmaankaan eivät ymmärtäneet erottaa kaunista rumasta, olivat laulelleet kivisten peltojen yläpuolella, ikäänkuin olisivat siunanneet laihan laihon. Vesi lorisi ojissa, missä keltaisia rentukoita loisti pientareilla. Hän oli tullut kotiin ja juonut aamumaitonsa eteisessä, ja nyt hän seisoi mekkosillaan puutarhassa ja vapautti kukkiaan talvipeitteistä. Hän otti kuokan ja alkoi käännellä nukkuvaa maata. Aurinko poltti lämpimästi; työ, johon hän oli tottumaton, pani hänen verensä liikkeeseen. Hän hengitti kiivaasti voimakasta kevätilmaa, ja hän tunsi hyvinvointia, ikäänkuin hän olisi herännyt uuteen elämään. Vaimo oli avannut ikkunaluukut auringon puolella ja seisoi puoleksi pukeutuneena katsellen miehensä työtä.
"Tämä on toista kuin makailla kirjojen ääressä", sanoi mies.
"Sinun olisi pitänyt ruveta talonpojaksi", sanoi vaimo.
"Enhän saanut, rakkaani! Voi miten hyvältä tuntuu rinnassa ja selässä. Minkävuoksi luulet Jumalan antaneen meille kaksi pitkää kättä, ellei sitä varten, että niitä käytettäisiin."
"Niin, ei niitä lukemiseen tarvita."
"Ei! Vaan lumenluontiin, halkojen hakkuuseen, maan kaivamiseen, lastensa kantamiseen ja itsensä puolustamiseen, sitä varten ne on saatu, ja se rankasee itsensä, ellei niitä käytä. Me hengen miehet emme saa koskea syntiseen maahan."
"Hiljaa", sanoi vaimo ja pani sormen huulilleen: "lapset kuulevat sinua."
Mies otti lakin päästään ja kuivasi hikeä otsaltaan:
"Otsasi hiessä pitää sinun leipääsi syömän, sanotaan sanassa. Voi miten hauskasti minä hikoan. Se on toista kuin tuska siitä, ettei voi löytää hämärän sanamuodon ajatusta, ajaa kylmän hien hiusrajaan, taikka kun epäilyksen henget polttavat mehun verestä, niin että se kuuman hiekan tavalla ryömii suonissa. Näetkö, miten liha käsivarressa hyppii ilosta saadessaan liikkua; katsohan miten siniset suonet paisuvat samoin kuin kevätpuro silloin kun jää sulaa; voi, rinta tulee niin suureksi, että takin saumat ratkeavat; tämä on todella toista…
"Hiljaa", sanoi vaimo, taas varottaen, ja lisäsi, johtaakseen toisaalle keskustelun vaarallista kulkua: "Sinä olet vapauttanut kukkasi pakkoröijystä, mutta sinä olet unohtanut elukkaparat, jotka ovat seisseet kytkettyinä navetassa koko talven."
"Niin olenkin", sanoi pappi ja pani pois kuokan, "mutta silloin pitää lasten olla näkemässä."
Viipymättä meni pappi navettaan, joka oli ulommaisena siinä rakennusrivissä, mikä muodosti talon; siellä irrotti hän molemmat lehmät, avasi lammaskarsinan ja vasikkakopin sekä meni senjälkeen mäelle ja avasi sikolätin luukun. Ensin tuli kellokaslehmä ulos ja asettui navetan ovelle; valo näkyi häikäisevän sitä kun se kurotti kaulaansa ja haisteli aurinkoa; senjälkeen kiipesi se varovasti sillalle, vetäsi muutamia syviä henkäyksiä, niin että pötsi paisui; sitte haisteli se maata, ja ikäänkuin viimekesäisten muistojen riivaamana ojensi se häntänsä ilmaan ja loikkasi ulos mäelle, hyppäsi kivien ja pensaiden yli ja lähti sitte kiivaasti laukkaamaan kaivonkannen ylitse. Ulos tuli kantava lehmä, ulos tulivat vasikat ja lampaat ja viimeksi porsaat. Mutta niiden jälkeen tuli pappi keppineen, sillä hän oli unohtanut panna puutarhan veräjän paikoilleen, ja nyt syntyi kilpajuoksu, johon molemmat tenavat ottivat pian sydämensä halusta osaa ajaakseen elukat aitauksesta. Mutta kun vanha kyökkipiika näki dominuksen laukkaavan mekkosillaan mäellä, tuli hän intoihinsa siitä, mitä ihmiset sanoisivat, ja syöksyi ulos ikkunan luukusta, silläaikaa kun vaimo seisoi rappusilla ja nauroi niin helkkyvästi ja makeasti. Mutta nuori pappi, hän oli niin irtaimenaan ja iloisena ja nautti lapsen tavalla nähdessään elukkain iloa talvivankeuden loppumisesta, että hän unohti sekä seurakunnan että piispan, ja juoksi kauas maantielle ottamaan vastaan elukoita santapellolla.
Silloin kuuli hän vaimonsa huutavan nimeään ja kun hän kääntyi ja näki hän erään vieraan naisen seisovan vaimonsa vieressä eteisessä. Häveliäänä ja itsekseen suutuksissa järjesteli hän pukuaan, silitti tukkaansa lakin alla ja kääntyi kotiin päin, ottaen juhlallisen ilmeen kasvoilleen.
Kun hän tuli lähemmäksi, tunsi hän naisen samaksi pieneksi ihmiseksi, jota hän oli varottanut kirkossa eripuraisuudesta avioliitossa. Hän ymmärsi, että tämä pyysi keskustelua, ja kutsui naisen käymään sisään; hän tulisi pian jälestä kun hän saisi toisen takin päälleen.
Toisessa takissa ja toisessa mielentilassa astui hän vähän ajan kuluttua tupaan, missä eripurainen puoliso odotti häntä. Hän kysyi tämän asiaa. Nainen selitti sopineensa miehensä kanssa, että hän tulisi lähtemään kodistaan, koska ei kirkko suostunut avioeroon toisilla ehdoilla. Pappi tuli kärsimättömäksi ja aikoi juuri marssia esiin dekretaleineen ja Korinthilaiskirjeineen, kun hän avoimen tuvanikkunan kautta kuuli hiekan kitisevän puutarhakäytävällä; hän tunsi niin hyvin nämä kevyet, pehmeät askeleet, ja hiekkajyvästen kitinä tunkeutui hänen omaantuntoonne.
"Teidän tekonne, vaimo, on täynnä rohkeutta, mutta se on kuitenkin rikos."
"Se ei ole mikään rikos, ainoastaan te kutsutte sitä siksi", vastasi nainen niin varmasti, ikäänkuin hän olisi epätoivoisina öinä ja päivinä läpikotasin ajatellut tekoansa.
Pappi tuli ärsytetyksi ja etsi mielessään jo joitakin surmasanoja, kun hän taasen kuuli muutamia teräviä, pieniä huutoja kiusatusta hiekasta ulkona.
"Te annatte kuitenkin huonon esimerkin seurakunnalle", sanoi hän.
"Huonomman, jos minä jään", vastasi nainen.
"Te tulette perinnöttömäksi."
"Tiedän sen."
"Te menetätte maineenne."
"Senkin tiedän, mutta minä kannan sen, kun olen viaton."
"Mutta lapsenne."
"Sen otan mukaani."
"Mitä sanoo mies siitä? Teillä ei ole mitään oikeutta lapseen, kun te hylkäätte kodin."
"Eikö ole? Omaan lapseeni?"
"Lapsella on aina kaksi omistajaa."
"Silloin ei Salomon viisaus riitä ratkasemaan tätä riitaa. Mutta minä ratkasen sen, jos minä voin tehdä lopun tästä. Minä tulin teidän luoksenne pyytämään valoa, ja te johdatatte minut pimeään käytävään, missä te sammutatte valon ja menette tiehenne. Yhden seikan tiedän: missä rakkaus on loppunut, siinä on jälellä ainoastaan synti ja alennus; en tahdo elää synnissä, senvuoksi rikon minä."
Kiivaita hengenvetoja, ikäänkuin pidätetyistä tunteista johtuneita, kuului läheltä ulkoa; pappi taisteli taistelunsa; senjälkeen sanoi hän:
"Kirkon palvelijana on minun seurattava ainoastaan Herran sanaa ja se on kova kuin kallio; ihmisenä voin sanoa ainoastaan mitä sydämeni minulle ilmasee, mutta mikä mahdollisesti on syntiä, sillä ihmissydän on särkyväinen astia. Menkää rauhassa, älkääkä purkako mitä Jumala on yhdistänyt!"
"Ei niin, ei mitä Jumala on yhdistänyt, vaan minkä puolisoiden vanhemmat ovat aikaansaaneet. Teillä ei ole sanaakaan sanottavana minulle lohdutukseksi sillä raskaalla tiellä, jolla minä tulen vaeltamaan."
Pappi pudisti päätään kieltäen.
"Toivottavasti te ette milloinkaan tule saamaan kiviä, kun te pyydätte leipää", sanoi nainen melkein uhkaavalla äänellä ja meni ulos.
Pappi heitti jälleen takin päältään, huokasi ja koetti karkottaa niitä epämieluisia tunteita, joita kohtaus oli hänessä herättänyt. Kun hän tuli ulos, kohtasi hän vaimonsa, huomauttaen että hän sydämestään sääli tätä naisparkaa.
"Minkävuoksi et sanonut sitä hänelle?" huomautti vaimo, jolla asia tuntui olevan selvillä.
"On asioita, joita ei saa sanoa", vastasi mies.
"Kenelle niitä ei saa sanoa?"
"Kenelle? — Kirkko, samoinkuin valtiokin ovat jumalallisia ajatuksia, mutta heikkojen ihmisten toimeenpanemina epätäydellisiä toimeenpanossaan; senvuoksi ei saa tunnustaa heikoille ihmisille, että nämä laitokset ovat epätäydellisiä, sillä senkautta tulisivat nämä epäilemään niiden jumalallista alkuperää…"
"Mutta jos ihminen näkemällä niiden epätäydellisyyden alkaisi epäillä niiden jumalallista alkuperää, ja tutkimuksen kautta näyttäyisi, että niiltä puuttuu jumalallinen alkuperä…
"Luulenpa kaikkien pyhimysten nimessä, että epäilyksen perkeleet leijailevat tämän ajan ilmassa! Etkö tiedä, että ensimäinen kysyjä syöksi ihmiskunnan kadotukseen? Eipä paavillinen lähetti tosiaan ilman syytä ole paraikaa tapahtuvassa kirkonkokouksessa kutsunut tätä maata turmelluksi."
Vaimo silmäsi häntä ikäänkuin katsoen laskiko hän leikkiä, mihin mies vastasi hymyilyllä.
"Älä laske leikkiä sillä tavalla", sanoi vaimo; "voinhan niin helposti joutua uskomaan, mitä sinä sanot. Muuten en koskaan tiedä, milloin sinä puhut totta, milloin lasket pilaa. Sinä uskot kyllä osittain siihen mitä sanot, mutta sinä myöskään et usko siihen: sinä olet niin horjuva, ikäänkuin sinuun itseesi olisivat tarttuneet nuo ilmassa leijailevat henget, joista sinä puhuit."
Jotta eivät tulisi syvemmälle kysymyksen selvittelyssä, jonka hän kernaimmin tahtoi pitää selvittämättömänä, ehdotti pappi, että he menisivät veneellä erääseen kauniiseen paikkaan, missä oli muutamia lehtipuita, ja siellä syötäisiin päivällinen.
Pian istui pappi airoissa ja viheriä ruuhi liukui eteenpäin tyynellä vedenpinnalla, silläaikaa kun lapset koittivat temmata ylös entisvuoden ruokoja, joiden kuivuneiden lehtien kautta kevättuuli kuiskasi heräämistä talviunesta. Pappi oli heittänyt pois pitkän takkinsa ja ottanut päälleen mekon, jota hän kutsui vanhaksi ihmisekseen, ja airoja käytteli hän voimalla, ikäänkuin vanha tottunut soutaja, koko puolen peninkulman matkan pieneen koivumäkeen saakka, joka saaren tavalla oli keskellä kivimerta. Silläaikaa kun vaimo kattoi ruoan, juoksi mies ympäriinsä poikien kanssa ja poimi valkovuokkoja ja esikkoja.
Hän opetti heitä ampumaan jousella ja hän vuoli pajupilliä. Hän kiipeili puissa ja vyörytteli ruohossa pojan tavoin, ja hän antoi ajaa itseään hevosena ohjakset suussa, lasten raikuvasti nauraessa. Hän tuli yhä rajummaksi, ja kun pojat ampuivat maaliin pitkään takkiin, jonka hän oli ripustanut erääseen koivuun, purskahti hän semmoseen nauruun, että hän tuli siniseksi kasvoiltaan. Mutta vaimo katseli varovaisesti ympärilleen, tulisiko joku ihminen ja näkisi heidät.
"Voi, anna minun olla ihminen edes ulkona Jumalan luonnossa", sanoi mies. Ja vaimo ei voinut väittää mitään tätä asiaa vastaan.
Päivällinen oli katettu ruohikkoon ja pappi oli niin nälkänen, että hän unohti siunata ruoan, jonka vuoksi hän sai huomautuksen lapsilta.
"Isä ei lue pöytäsiunausta", sanoivat he.
"En minä näe mitään pöytää", vastasi hän ja pisti peukalonsa voihin.
Tämä huvitti niin tavattomasti.
"Pidä jalkasi hiljaa pöydän alla, Pekka", sanoi hän. "Älä pane jalkojasi pöydälle, Niilo", sanoi hän. Ja pienokaiset nauroivat, niin että ruoka oli tarttua kurkkuun. Heillä ei ollut koskaan ollut niin hauskaa, sillä eivät he koskaan olleet nähneet isää niin ilosena, ja hänen täytyi sanoa hauskuutensa uudelleen kerta kerralta, ja ne otettiin, aina vastaan samanlaisella ihastuksella.
Mutta ilta lähestyi ja täytyi ajatella kotimatkaa. Koottiin tavarat ja mentiin veneeseen. Vielä oli iloa jonkin aikaa, mutta pian vaikeni nauru ja pienen nukahtivat äidin polvelle. Isä tuli hiljaseksi ja vakavaksi, ja mitä lähemmäksi kotia lähestyttiin, sitä suljetummaksi tuli hän. Hän koetti toisinaan sanoa jotakin iloista, mutta se kuulosti niin leikkaavan surumieliseltä. Aurinko heitti vinoja säteitään äärettömien kenttien ylitse, tuuli oli mennyt levolle ja koko luonnossa vallitsi synkkä hiljaisuus ja rauha, jota silloin tällöin häiritsi elukkain ammunta tai käen intohimoinen kukunta.
"Pohjan käki, surun käki", sanoi pappi, ikäänkuin siten haluten kauan etsityllä tavalla ilmaista ahdistavan mielialansa.
"Se ei pidä paikkaansa muuta kuin ensi kerran kun sen kuulee", lohdutti vaimo, "ja aamulla kukkui se lohdutusta idässä."
Nyt näkyi navetan katto ja sen yläpuolella pisti esiin kirkon torni. He laskivat siltaan ja nyt otti isä molemmat nukkuvat lapset ja kantoi heidät tupaan. Senjälkeen sanoi hän hyvästit vaimolleen ja kiitti hyvästä seurasta; nyt menisi hän kirkkoon lukemaan iltamessua.
Hän otti kirjansa ja meni. Kun hän meni tielle, soittivat kellot iltahartauteen. Hän kiirehti askeleitaan. Kirkkomäellä näki hän jo kaukaa ihmisiä liikkuvan. Tämä oli jotakin tavatonta, sillä ei kukaan muu kuin lukkari tavallisesti kuunnellut iltamessua. Hän ajatteli, että joku oli nähnyt hänet koivumäellä. Hän ihmetteli itsekseen, olisiko kuultu hänen keskusteluaan vaimonsa kanssa. Hän tunsi oikein ahdistusta sydämessään, kun hän tuli lähelle kirkon porttia ja erotti siinä kaksi loistaviin varustuksiin puettua hevosta ja arkkidiakonin Upsalasta häntä seuraavine palvelijoilleen. Diakoni näkyi odottaneen, sillä hän meni heti papin luo ja pyysi saada keskustella tämän kanssa messun jälkeen. Tämä ei milloinkaan ollut rukoillut iltarukoustaan niin palavalla sydämellä, ja tuska mielessään rukoili hän pyhien suojelusta tuntemattomia vaaroja vastaan. Hän heitti silloin tällöin silmäyksen oven luo, missä hän näki diakonin seisovan pyövelin tavoin, joka odottaa uhriaan, ja kun hän oli sanonut amenen, meni hän raskain askelin vastaanottamaan iskua, sillä nyt oli hän varma siitä, että jokin onnettomuus oli kohtaava.
"En tahtonut tavata kotona", sanoi arkkipiispan lähetti, "koska minun asiani on sitä laatua, että se vaatii rauhotettua paikkaa ja niiden pyhien esineiden läheisyyttä, jotka tekevät meidän sydämemme vahvaksi. Minulla on nimittäin ilmotus kirkonkokoukselta, joka tulee koskemaan syvästi yksityiselämän suhteisiin."
Tässä keskeytti hän, nähdessään uhrinsa tuskan, ja ojensi pergamentin, jonka nuori pappi kääri auki ja luki.
"Dilectis in Christo fratribus! Rakastetut veljet Kristuksessa…" luki hän; "Episcopus Sabinensis, apostolicae sedis legatus… Sabinan piispa, romalaisen istuimen lähetti…"
Silmät lensivät tiheiden kirjainrivien ylitse, kunnes ne yhtäkkiä pysähtyivät riviin, joka tuntui olevan palavalla tulella kirjotettu, sillä nuoren miehen kasvot ja katseet muuttuivat ikäänkuin tuhaksi.
Diakoni tuntui saavan sääliä häntä kohtaan ja sanoi:
"Kuten näkyy, ovat kirkon vaatimukset ankaroita: vuoden kuluttua tulee kaikkien pappien avioliittojen olla purettuja; sillä oikea Herran palvelija ei voi elää lihallisessa yhteydessä naisen kanssa, saastuttamatta niitä pyhyyksiä, joita hän käsittelee, ja hänen sydäntään ei voi jakaa Kristuksen ja ensimäisen naisen syntisen jälkeläisen välillä."
"Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisen pidä erottaman", vastasi pappi, tultuaan ensin tajuihinsa.