"Tämä koskee ainoastaan seurakuntaa; mutta kun Kristuksen kirkon korkeammat tarkotusperät vaativat, silloin tulee rikoksesta laki. Ja huomatkaa tarkoin ero: ihminen ei saa erottaa. On siis vaan kysymys ihmisen esiintymisestä erottajana; mutta tässä esiintyy Jumala palvelijansa kautta, ja erottaa mitä Jumala on yhdistänyt: siis ei tässä tapauksessa pidä paikkaansa, mikä muuten pitää paikkansa kaikkiin tapauksiin nähden."
"Mutta Jumalahan on itse perustanut avioliiton?" väitti muserrettu pappi.
"Aivan, niinkuin jo sanoin, ja senvuoksi on hänellä myöskin oikeus se purkaa."
"Mutta tätä uhria ei Herra pyydä heikoilta palvelijoiltaan."
"Herra vaati Abrahamilta, että hänen tuli uhrata poikansa Isak."
"Mutta sydämet tulevat murtumaan."
"Aivan; sydämet tulevat murtumaan, mutta sitä palavampina ne pysyvät."
"Tämä ei milloinkaan saata olla lempeän Jumalan tarkotus."
"Lempeä Jumala ripusti oman poikansa ristille! Maailma ei ole mikään huvitarha! Turhuutta, katoovaista! Ja te voitte lohduttaa itseänne dekretaleilla…"
"Ei, kaikkivaltias Jumala, ei mitään dekretaleja; herra diakoni, taivaan tähden, antakaa minulle hitunenkaan toivoa; kastakaa sormenne pää ja sammuttakaa se epätoivon tuli, jonka te olette sytyttäneet. Sanokaa, ettei se ole mahdollista, kuvitelkaa uskovanne, että tämä kaikki on vaan ehdotus, jota ei ole hyväksytty."
Diakoni osotti sinettiä ja sanoi:
"Presentibus consulentibus et consentientibus… se on jo ratkastu ja vahvistettu. Ja mitä dekretaleihin tulee, nuori ystäväni, niin on niissä semmoisia viisauden aarteita, että ne hyvin soveltuvat sokaistun mielen valaistukseksi, ja jos minä tahdon antaa hyvän neuvon hyvälle ystävälle, niin sanon: lukekaa dekretaleja, lukekaa niitä aikasin ja myöhään, ja te tulette näkemään, että te tulette rauhottumaan ja voimaan hyvin."
Onneton pappi ajatteli niitä kiviä, joita hän oli antanut epätoivoiselle vaimolle saman päivän aamuna, ja hän taivutti päänsä iskun alla.
"Siis", sanoi diakoni, "nauttikaa lyhyestä ajasta; kesätuuli on puhaltanut, kukat ovat nousseet maasta ja tunturikyyhkystä kuullaan meidän maassamme. Sylvesterin päivänä, joulukuun lopussa tulen jälleen, ja silloin täytyy teidän talonne olla laastu ja koristettu ikäänkuin itse Herra Kristus astuisi sinne sisään, ja tämä pitää olla tapahtunut pannaan julistamisen uhalla. Te voitte tutkia tätä kirjettä lähemmin siksi. — Hyvästi! — Ja älkää unohtako lukea dekretaleja."
Hän nousi valkean hevosensa selkään ja ratsasti pois, ennättääkseen seuraavaan pitäjään ennen yötä ja levittääkseen siellä surua ja kurjuutta samoinkuin ilmestyskirjan hevosmiehet.
Herra Peder Rasbosta oli muserrettu. Hän ei uskaltanut heti mennä kotiin, vaan syöksyi kirkkoon, missä lankesi alttarin juurelle. Kullatun alttarikaapin ovet olivat avoinna, ja Vapahtajan vaellusta Golgatalle valaisivat ilta-auringon punaset säteet. Pappi ei ollut tällä hetkellä uhkaava ja rankaiseva Herran tuomari, vaan hän makasi kuritetun seurakunnan tavoin polvillaan ja rukoili armoa. Hän katsoi ylös Kristukseen, mutta ei löytänyt ensinkään sääliä. Tämä vastaanotti kalkkiinsa tarjotusta kädestä ja tyhjensi sen pohjaan saakka; hän kantoi ristiään raadellussa selässään ylös jyrkkää mäkeä, missä hänet oli ristiinnaulittava, mutta ristiinnaulitun yläpuolella avaantui taivas. Näiden kärsimysten takana ja yläpuolella oli siis jotakin. Hän alkoi tutkia syitä tähän suureen ihmisuhraukseen, joka nyt tulisi tapahtumaan koko maassa. Kirkko oli nähnyt, miten ihmiset olivat alkaneet epäillä pappien sopivaisuutta olla tuomareina ja pyöveleinä, sillä ihmiset olivat huomanneet tuomarinsa olevan täynnä inhimillisiä heikkouksia. Nyt oli papiston näytettävä, että he itse voivat Kristuksen asian vuoksi reväistä sydämen rinnastaan ja laskea sen alttarille. Mutta, jatkoi hänen kapinallinen järkensä, kristinuskohan oli poistanut ihmisuhrit. Ajatukset kulkivat omaa rataansa ja ajattelivat: ehkä vanhain pakanain uhreissa oli jokin ajatus. Abraham oli pakana, sillä hän ei tuntenut Kristusta ja hänhän oli valmis uhraamaan poikansa Jumalan käskystä. Kristus uhrattiin, kaikki pyhät marttyrit oli uhrattu, minkävuoksi oli siis häntä säästettävä? Siihen ei ollut mitään syytä, ja hänen täytyi tunnustaa, että jos kansan oli edelleen uskottava hänen saarnoihinsa, he myöskin vaatisivat nähdä hänen uhraavan rakkaimpansa, itsensä, sillä hän ja vaimonsahan olivat yksi. Hänen täytyi tunnustaa tämä, ja hän tunsi ajatuksissaan omituista nautintoa ajatellessaan niitä hirveitä kärsimyksiä, jotka olivat edessä, ja siihen tuli lisäksi ylpeys viittaillen marttyrikruunulla, joka kohotti hänet yläpuolelle tätä seurakuntaa, johon hän oli ylemmältä alttarilta tottunut katsomaan alas, mutta joka nyt oli alkanut nostaa päätään ja uhmaillen uhannut rynnistää tälle korotetulle paikalle.
Tämän ajatuksen vahvistamana ja herättämättä meni hän alttariaitauksen sisäpuolelle. Hän ei ollut enää muserrettu synnintekijä, vaan vanhurskas, joka oli ansainnut seistä Kristuksen sivulla, koska hän oli kärsinyt yhtä paljon kuin tämä. Hän katsoi ylpeästi alas rukoustuoleihin, jotka hämärässä olivat polvistuneiden ihmisten näköisiä, ja hän sinkautti vanhurskaan rangaistuksia heidän päihinsä, senvuoksi että he eivät tahtoneet uskoa hänen saarnoihinsa. Hän repäsi auki takkinsa ja näytti heille verisen rintansa, missä oli tyhjä sija sydämen paikalla, jonka hän oli lahjottanut Jumalalle. Hän käski heikkouskoisia pistämään kätensä hänen kylkeensä ja tulemaan vakuutetuiksi. Hän tunsi kasvavansa kärsimyksien alasena ja hänen liiaksi kiihottunut mielikuvituksensa saattoi hänet kiihottuneeseen tilaan, niin että ajatusten toiminta hetkeksi lakkasi ja hän kuvitteli olevansa yhtä Kristuksen kanssa. — Pitemmälle ei hän voinut tulla, ja hän putosi läjään niinkuin tuulessa rikkoutunut purje, kun kirkonvartija tuli sisään ja tahtoi sulkea.
Kotimatkalla tunsi hän itsensä onnettomaksi kiihotustilaansa katoomisen johdosta ja hän olisi kernaasti palannut kirkkoon, ellei jokin selittämätön, esiintyen heikon velvollisuudentunnon tavalla, olisi kutsunut häntä kotiin. Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä heikommaksi tulivat hänen tunteensa ja sitä pienempi tunsi hän olevansa. Mutta kun hän astui oven sisäpuolelle ja vaimonsa otti hänet vastaan avoimin sylin ja levottomasti kysyen, minkävuoksi hän oli viipynyt, ja kun hän tunsi hauskan lämmön säteilevän itseään kohtaan takasta ja näki lasten nukkuvan niin rauhallisesti ja kukoistavina, silloin tunsi hän kaiken sen arvon, minkä hän nyt tulisi luovuttamaan, ja hän avasi sydämensä, mihin kaikki hänen nuori verensä virtasi, ja hän tunsi ensi rakkauden koko maailmaa uhmaavaa voimaa, joka voi kantaa kaikkea, herätä uudestaan, ja hän vannoi, ettei hän koskaan tulisi hylkäämään sitä sydäntä, jota hänen sydämensä rakasti, ja molemmat puolisot tunsivat itsensä taasen rauhallisiksi, ja he istuivat toistensa rinnalla keskiyöhön saakka, ja he puhuivat tulevaisuudesta ja miten he voisivat välttää uhkaavaa vaaraa.
* * * * *
Kesä kului onnellisilta puolisoilta kauniin unen tavalla, jonka kestäessä he unohtivat, että herääminen oli edessä.
Sillävälin oli seurakunta saanut tietää paavillisen käskyn ja jollakin vahingonilolla se sen kuuli, sillä se soi hengelliselle valtiaalleen kernaasti pienen kiirastulen, osaksi, koska se toivoi saavansa pappinsa tästälähin huokeammalla, kun heidän täytyi elää ilman perhettä. Vielä oli seurakunnassa joukko hurskaita, jotka vastaanottivat kaiken mikä tuli piispalta tai paavilta, ikäänkuin se tulisi taivaasta. He keskustelivat kysymyksestä edestakasin, ja jäivät siihen mielipiteeseen, että lihallisen yhteyden papin ja naisen välillä täytyi olla syntisen. Nämä hurskaat, jotka olivat odottaneet näkevänsä pappilan puhdistetuksi synnistä heti ilmotuksen tultua, alkoivat nurista, kun he eivät huomanneet paimenensa ensinkään osottavan merkkejä siitä että hän aikoi totella. Napina kasvoi erään sattuman jälkeen, kun ukkonen oli iskenyt kirkontorniin. Sitte syksyllä tuli huono sato. Silloin kohotettiin huuto ja hurskaat lähettivät valitun joukon pappilaan, ja siellä nämä selittivät, että he eivät aikoneet ottaa vastaan sakramenttia papilta, joka eli synnissä. He vaativat, että hän heti ryhtyisi vuode-eroon vaimostaan, jonka kanssa hänellä ei ollut oikeutta siittää lapsia, koska nämä tultaisiin selittämään äpäriksi, ja he uhkasivat puhdistavansa pappilan tulella, ellei se olisi puhdas vanhan vuoden loputtua.
Osottaakseen seurakunnalle, ettei hänen avioliittonsa ollut lihaa varten, antoi herra Peder kantaa suuren vuoteen ulos mäelle, ja makasi tästä lähin kyökissä.
Sitte tuli hiljaista joksikin ajaksi, mutta papissa näyttäytyi huomattava muutos. Hän kävi useammin kirkossa kuin hänen oli tarve, ja viipyi siellä myöhäseen iltaan. Hän muuttui suljetuksi ja kylmäksi vaimoaan kohtaan, ja ikäänkuin pelkäsi kohdata häntä. Lapsia voi hän pitää sylissään useita tunteja ja hyväillä heitä puhumatta sanaakaan.
Martinmessun aikana marraskuussa tuli tuomiokapitulin diakoni käymään ja hänellä oli hyvin pitkä keskustelu herra Pederin kanssa. Yöllä makasi tämä ylhäällä ullakolla, ja hän jatkoi makaamistaan siellä tästä lähtien. Vaimo ei sanonut mitään, mutta hän näki koko asiain kehittymisen ilman mahdollisuutta voida muuttaa mitään. Hänen sielunsa ylpeys esti häntä lähestymästä, ja kun miehensä alkoi syödä ateriansa omilla määräajoillaan, tapasivat he harvoin. Mies tuli tuhanharmaaksi ja silmät vajosivat pään sisään; hän ei syönyt milloinkaan iltasin ja makasi paljaalla lattialla hylkeennahan alla.
Tuli joulu. Herra Peder tuli eräänä iltana kahta päivää ennen joulua tupaan ja istahti takan ääreen. Vaimo laitteli lasten vaatteita. Pitkän aikaa vallitsi hirvittävä hiljaisuus; vihdoin sanoi mies:
"Lasten on saatava jotakin jouluksi; kuka lähtee kaupunkiin?"
"Minä lähden", vastasi vaimo, "mutta minä otan lapset mukaani. Tahdotko niin."
"Olen rukoillut Herraa, että kalkki otettaisiin minulta pois, mutta hän ei ole tahtonut, ja minä olen vastannut hänelle: tapahtukoon sinun tahtosi, eikä minun."
"Oletko varma, että tunnet Herran tahdon", sanoi vaimo alistuvaisesti.
"Niin totta kuin sieluni elää."
"Minä matkustan huomenna isän ja äidin luo, jotka odottavat minua", sanoi vaimo soinnuttomalla, mutta varmalla äänellä.
Pappi nousi ylös ja meni nopeasti ulos, ikäänkuin hän olisi kuullut kuolemantuomionsa. Ilta oli säkenöivän kylmä, tähdet tuikkivat sinisenvihreällä taivaalla, ja äärettömänä lepäsi lumipeitteinen aavikko epätoivoisen vaeltajan silmien edessä, jonka tie näkyi kulkevan suoraan niihin tähtiin, jotka olivat alimpana ja näkyivät nousevan ylös valkeasta maasta. Hän vaelsi ja vaelsi, pois, pois; hän tunsi olevansa ikäänkuin sidottu hevonen, joka juoksee, mutta joka temmastaan alituisesti takasin nuorasta joka kerran kun se luulee olevansa vapaa. Hän kulki majojen ohitse, mistä loisti valoa, ja hän näki miten pestiin, laastiin, keitettiin ja leivottiin lähestyvää joulua varten. Hänessä heräsi ajatuksia omasta lähestyvästä joulustaan. Hän ajatteli kotiaan tyhjänä, lämmittämättömänä, ilman valoa, ilman häntä, ilman lapsia. Jalat polttivat hänen allaan, mutta hänen ruumistaan palelsi. Hän kulki ja kulki tietämättä mihin. Lopulta seisoi hän erään tuvan edessä. Luukut olivat suljettuina, mutta valonsäde tunkeutui ulos ja heitti rikkikeltasen loisteen lumelle. Hän meni lähemmäksi ja pani silmänsä rakoseen. Hän katsoi huoneeseen, missä penkit ja pöydät olivat täynnä vaatteita: pieniä lasten liinavaatteita, sukkia ja mekkoja. Kirstu oli avattuna ja sen kannella riippui valkea hame, jonka solakat uumat herättivät hänen huomiotaan; sen etupuolella tuntuivat neitseellisten rintain jäljet; toiselle olkapäälle oli kiinnitetty viheriä seppele. Oliko se käärinvaate vai morsiuspuku. Hän ihmetteli, että ruumiita ja morsiamia puetaan samalla tavalla. Hän näki varjon kuvastavan seinälle; toisinaan oli se pitkä, niin että se taittui ja katosi kattoon, toisinaan ryömi se lattialla. Vihdoin pysähtyi se valkealle hameelle. Pieni pää sidottavine myssyineen näkyi selvästi vaaleata pohjaa vastaan. Tämän otsan, tämän nenän, tämän suun oli hän nähnyt ennen. Missä hän oli? Varjo hävisi arkkuun ja valoon astuivat kasvot, jotka eivät voineet kuulua elävälle, niin kalpeilta, niin sanomattoman kärsineiltä ne näyttivät, ja ne katsoivat häntä silmiin niin että niitä poltti ja hän tunsi miten, kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan ja sulattivat lumen ikkunalaudalla. Ja silloin tulivat katseet tuolla sisällä niin lempeiksi, niin rukoileviksi, että hän luuli näkevänsä Pyhän Katarinan teilattavana rukoilevan keisari Deciukselta armoa. Niin, sama nainen se oli, ja hän oli keisari. Antaisiko hän tuolle naiselle armoa? Ei, antakaa keisarille, mikä keisarin on, sanoo sana, ja taivas ja maa hukkuvat, mutta minun sanani ei tule katoomaan. Ei mitään armoa! Mutta hän ei voinut kestää näitä katseita, jos hän tahtoi edelleen olla vahva; senvuoksi täytyi hänen mennä. Ulos puutarhaan, missä lumi oli laskeutunut hänen peitetyille pensailleen, niin että ne näyttivät pieniltä lastenhaudoilta, sinne hän nyt vaelsi. Ketä makasi näissä pienissä haudoissa? Hänen lapsensa? Hänen terveet, punakat lapsensa, jotka Jumala oli käskenyt hänen uhraamaan, niinkuin Abraham uhrasi Isakin. Mutta Abraham pääsi pelästyksellä. Se oli helvetillinen Jumala, joka voi olla niin epäinhimillinen. Sen täytyi olla huono Jumala, joka saarnasi rakkautta ihmisille, mutta käyttäytyi itse pyövelin tavalla. Hän lähtisi heti etsimään tätä Jumalaa, etsimään häntä omassa huoneessaan, ja hän tulisi puhumaan hänelle ja vaatimaan selitystä. Hän tuli ulos puutarhasta halkomäelle. Siellä tapasi hän suunnattoman suuren ruumisarkun, mutta se oli kahdelle hengelle. Ei, se oli sänky; se oli täytetty mitä pehmeimmällä, vastasataneella lumella, joka lepäsi niin valkeana kuin haahkan untuvat, ja tuntui niin lämpimältä kuin elävän linnun untuvat. Sepä oli houkutteleva vuode. Tässä olisi Cleopatran pitänyt viettää häitään Goliathin kanssa. — Hän purasi sängyn laitaan koiran tavalla, kun sen nuorissa hampaissa kutiaa. — Mustaihoinen Cleopatra valkeata lunta vasten! Sepä olisi näky! Hän kahlasi edelleen lumikinoksissa ja sai käsiinsä pienen kuusen, joka seisoi halkovajan luona. Se oli joulukuusi, semmonen, jonka ympärillä lapset tanssisivat, jos he olisivat eläneet. Nyt muisti hän, että hänen oli etsittävä käsiinsä Jumala, joka oli ottanut hänen lapsensa ja asetettava hänet edesvastuuseen. Kirkko ei ollut kaukana, mutta kun hän tuli sinne, oli se sulettu. Silloin hän raivostui. Hän kopeloi lumen alla, kunnes hän sai käsiinsä kiven, ja sillä hän alkoi lyödä ovelle, niin että kirkon sisältä tuli ukkosen jyrinän tapainen vastaus hänen ääneensä huutaessa:
"Ulos, Molok, joka syöt lapsia, niin revin mahasi auki! Ulos Jesus Kristus ja pyhä Katarina, ulos kaikki pyhimykset ja perkeleet, niin saatte tapella keisari Deciuksen kanssa Rasbosta! Haa! Te tulette selästä päin, te helvetin legionat!"
Hän kääntyi takasin kirkkomaahan päin ja raivoavan voimalla taittoi hän nuoren lehmuksen; ja tämä aseenaan hyökkäsi hän pienten hautaristien sotajoukkoa vastaan, joka hänen mielestään tuli häntä vastaan käsivarret levällään. Ne eivät väistäneet ja hän astui eteenpäin niinkuin kuolema viikatteineen, eikä lopettanut, ennenkuin oli kaatanut jokainoan, niin että maa oli pirstaleitten peittämä.
Mutta hänen voimansa eivät olleet vielä tyhjentyneet. Nyt tulisi hänen ryöstää ruumiit ja koota kuolleet ja haavottuneet, Kuorman kuormalta kantoi hän kirkon seinämälle ja latoi erään ikkunan alle. Kun tämä oli valmista, kiipesi hän ylös, löi rikki erään ikkunaruudun ja astui kirkkoon. Siellä sisällä oli aivan valoisaa revontulista, jotka tähän saakka olivat olleet hänelle piilossa kirkon korkean katon peittäminä. Uusi hyökkäys ahdistavia rukoustuoleja vastaan, jotka hän murskasi kasaksi puupirstaleita. Hänen katseensa pysähtyivät nyt alttarille, missä piinakohtauksen yläpuolella Jehova istui valtaistuimellaan erään pilven päällä, kädessään lain ukkonen. Hän pani käsivartensa ristiin rinnoilleen ja tarkasteli halveksuen ankaraa miestä siellä pilven yläpuolella.
"Tule alas, sinä!" huusi hän. "Tule alas, niin painitaan!"
Kun hän näki, ettei hänen vaatimukseensa suostuttu, otti hän halon ja heitti vihollistaan vastaan. Räiskeellä kohtasi se erästä kipsikoristusta, joka syöksyi alas ja repäsi irti pölypilven.
Hän otti uuden halonkappaleen ja heitti pettymyksen nousevalla raivolla. Pilvet putoilivat alas pala palalta hänen äänekkäästi nauraessaan, lain ukkonen temmastiin kaikkivoivan kädestä; lopuksi syöksyi raskas kuva hirvittävällä räiskeellä alas alttarille, murskaten kynttiläkruunut pudotessaan.
Mutta silloin pelästyi pilkkaaja ja juoksi ulos ikkunasta.
* * * * *
Päivää ennen jouluaattoa, aamulla, oli eräs pitäjän asukas nähnyt ihmeellisen näyn pappilan pihalla. Reki oli tullut ulos pappilasta ja siinä oli ollut nainen, kaksi lasta ja renki, ja se oli ajanut länteen päin. Idästä päin, neljännespeninkulmaa reen perässä oli seurakunnan pappi tullut juosten ja kovaa huutaen käskenyt rekeä pysähtymään. Tämä oli kuitenkin jatkanut matkaansa maantietä pitkin ja kadonnut eräässä mutkauksessa. Silloin oli pappi langennut lumikinokseen, puristettu nyrkki kohollaan taivasta kohden.
Myöhäisemmät tiedonannot tiesivät kertoa, että pappi oli vaikeasti sairastunut kuumeeseen ja että perkele, kiukuissaan siitä, ettei hän ollut saanut valtaansa Herran palvelijaa vasta käydyssä taistelussa avioliiton purkamisesta, oli mitä hirvittävimmin raivonnut kirkossa; mutta päästäkseen sisälle ja saadakseen valtaa siellä, oli se ensin särkenyt kaikki ristit kirkkomaalla. Mikä kaikki yhteen asetettuna kohotti herra Pederin maineen entiselleen ja vieläpä antoi hänelle pyhyyden loistetta, mikä sai hurskaat sangen tyytyväisiksi, sillä he olivat olleet pakottavana voimana pappilan puhdistamisessa.
KAARLE XII:N RUUMIIN ÄÄRESSÄ TISTEDALISSA
"Smak! pani se ikäänkuin silloin kun heitetään kivi mutaan, ja samalla oli lopussa se suuri elämä, jota kutsutaan Kaarle kahdenneksitoista! Herra meitä kaikkia suojelkoon!"
Sillä tavalla kertoi jo kymmenennen kerran luutnantti Carlberg tämän suuren tapahtuman henkilääkäri Neumannille sisällä tuvassa Tistedalin kylässä, jossa nämä molemmat uskotut valvoivat ruumiin ääressä.
"Ja silloin sanoi kenraali Maigret: La pièce est finie. Allons souper!" [Kappale on lopussa. Lähtekäämme illalliselle.] lisäksi henkilääkäri ikäänkuin itsekseen. "Jaajaa! — Allons souper! — Nyt saadaan nähdä kuka maksaa viulut. Görtzin satatuhatta hopeataalaria, jotka tulivat sotakassaan eilen, on perintöruhtinas jakanut korkeimmalle päällystölle. Se tulee tekemään mitä se voi. Tehköön sen!"
Kavionkapseen kuuluessa ulkoa nousi henkilääkäri ja meni talikynttilöineen eteisen ovelle ottamaan vastaan jotakin odottamatonta. Ulkona oli aivan pilkkosen pimeää ja putoava lumi suli liaksi samalla kun se putosi. Mutta kuusimetsän yläpuolella, korkealla taivaalla näkyi ikäänkuin revontulia Fredrikstenin huipuilla, missä vihollinen oli sytyttänyt ilotulia.
Kavionkapse läheni ja pian näkyivät kuriirin keltaset nahkahousut neljän mustan hevosjalan välissä huristavan ohitse, ratsastajan piiskan paukkuessa pistoolinlaukausten tavoin.
"Se oli perintöruhtinaan lähetti Tukholmaan!" mutisi henkilääkäri taaksepäin luutnantille, joka oli pysähtynyt sisälle eteiseen.
Taas roiskui lumirännässä, lyömämiekka kalisi, nahkalaukku sinisen, keltanappisen takin päällä vilkkui ohitse ja hävisi.
"Vannopa että se oli holsteinilainen, joka meni Uddevallaan! Tulee enemmänkin, luota siihen! Joo, minä kuulen niiden tulevan, sillä ne tulevat miehissä!"
Kolme mustaa liehuvaa viittaa, läpättäen purjeiden tavoin käännöksissä, sekä kolme paria drabanttimiekkoja vilahti ohitse.
"Ne olivat kuoleman husaareja, jotka menivät Strömstadiin panemaan kiinni Görtziä, niin totta kuin arvaan oikein. Yhden on kuoltava kansan puolesta, eikä siinä riitä hän, sillä siihen ne eivät uskalla, eivät edes hänen kuolleeseen tomuunsa, mutta oikein se ei ole. Jaajaa, on nähty paljon ja enemmän tullaan näkemään! Täällä koittaa aikoja, luutnantti Carlberg, täällä koittaa aikoja."
"Aina on koittanut aikoja, henkilääkäri, ja aina on tahdottu kaivaa kuolleet ylös mullasta, senjälkeen kun heidät on heitelty hylyiksi, eläessään, mutta tällä kertaa ihmettelen…"
"Mitä!" korotti henkilääkäri ääntään, mutta ainoastaan heti laskeakseen sen, ikäänkuin hän olisi muuttanut mieltään.
Varjostaen kädellään kynttilää palasi hän takasin tupaan luutnantti Carlbergin seuraamana, joka odotti luentoa, mikä todenmukaisesti ei jäisi tulematta.
Mutta sensijaan, että olisi pysähtynyt ulompaan huoneeseen, missä molemmat miehet valvoivat, avasi henkilääkäri Neuman oven sisempään huoneeseen, ja varpaillaan, ikäänkuin peläten herättävänsä nukkuvan, astuivat he nyt sisään kamariin.
Neljän niistämättömän talikynttilän valasemana näkyi pieni huone puolipimeässä, ja kynttiläin savun lävitse näkyi silotetuilla seinillä huonoja puupiirroksia tsaari Pietarista vilkkaine, sielukkaine kasvoineen, ja hänen rinnallaan kuningas Augustin veltot, riippuvat piirteet herasilmineen ja hekumallisine leukoineen, molemmat ripustettuina penkin yläpuolelle, jolla lepäsi suuri alaupseerin miekka.
Kun henkilääkäri oli niistänyt kynttilöitä, näkyivät pitkät kantopaarit ja niillä tummansininen viitta, jonka alapäästä pari lintalle astuttuja saappaita pisti näkyviin ja niillä näkyi kuivaneen saven jälkiä.
Märän viitan alla näkyi vähitellen, kun silmä tottui valoon, keskikokoisen miehen piirteet, terävine polvilleen, leveine lanteineen, riippuvine, kapeine olkapäineen sekä hyvin esiinpistävine nenineen, joka kannatti peittävää kangasta niin että ainoastaan korkean otsan muotoa voi erottaa.
Märän nahan, vasta teurastetun lihan ja ammoniakin ummehtunut haju levisi huoneeseen ja tuntui hämärillä muistutuksillaan kaiken vajavaisuudesta ja katoovaisuudesta painavan alaspäin surevien hetkellisesti heränneitä tunteita.
Henkilääkäri aikoi istahtaa penkille, mutta kuninkaallisen miekan näkö pidätti häntä ja ikäänkuin muistutti hänelle, että kuninkaan läsnäollessa ei istuta. Hämillään jäi hän seisomaan hetkeksi silmät yhä kiinnitettyinä tummaan vartaloon, ikäänkuin hän olisi odottanut käskyä tai lupaa saada vetäytyä pois.
"Herra Jesus, hän liikuttaa itseään!" kuului luutnantin puoleksi sammunut ääni kirurgin takana, joka samalla peräytyi ja silmät levällään tarkasti ihmeellistä ilmiötä, miten ruumis ikäänkuin ojentautui, kun jänteet ja nivelet veltostuivat ennenkuin ruumiin jäykistyminen täydellisesti tapahtui.
"Nivelissä vaan venähtelee", vakuutti henkilääkäri; "ja me saamme pakkasta huomiseksi. Mutta kyllä hän on ainaiseksi loppu, varmasti! Ja…" hän viivytteli sanojaan, "en luule hänen kummittelevan, sillä hän ei koskaan tuntenut enteitä, paitsi yhden kerran…"
"Ehkä henkilääkäri kuitenkin tahtoo katsoa, miten asian laita on!" pyysi luutnantti, joka osotti jonkinlaista pelkoa siitä, että kuollut nousisi ylös. "Kyllähän minä seisoin haudassa kun laukaus ammuttiin, ja me molemmat näimme, mihin se sattui, mutta tiedetään kuitenkin esimerkkejä siitä että luodit…"
"Ei herraseni, en ole koskaan nähnyt luotien käyvän ohimoiden lävitse tuottamatta kuolemaa", lopetti kirurgi keskustelun ja käytti samalla tilaisuutta poistuakseen ruumishuoneesta.
"Ihmeellinen mies oli hän joka tapauksessa", makasi kirurgi jonkun aikaa senjälkeen vuoteellaan ulkona tuvassa ja jutteli itsekseen, taistellessaan unta vastaan… "On ikäänkuin sielun laatu, puutteet ja hyvät puolet vaeltaisivat aineen kudoksissa… Vanhat egyptiläiset kutsuivat sitä metempsykosiksi eli sielunvaellukseksi, ja me sanomme ainoastaan, että se on sukuun tulemista, vaikkakin usein luonnon lex contradictionis eli ristiriitaisuuksien lain kautta kielteiset ominaisuudet muuttuvat positivisiksi… Eikö isoisä, kymmenes Kaarlo, ollut juopporatti, tyttöjen pyydystäjä ja tappelupukari. Mutta Kaarlo kymmenes siitti raittiusmiehen ja naisvihaajan Kaarlo yhdennentoista… kas, nyt alkavat ristiriitaisuudet, mutta tappelupukaria on vähä jälellä, vaikkakin suuri valtakunnan taloudenhoitaja astuu esiin aina liioteltuun ahneuteen saakka. Kaarlo yhdestoista siitti Kaarlo kahdennentoista, ja luonto säilyttää raittiusmiehen ja naistenvihaajan, tekee taka-askeleen ja saa esiin tappelupukarin isoisästä, mutta pyyhkii pois itaruuden, jonka voi parantaa ainoastaan toisella liiottelulla, ja tekee tuhlaajan… Sillä hän oli vaarallinen rahoja käsittelemään… Herra Jesus, Timurtaschissa… jaa, jaa, jaa! Mutta kas perhanaa, sanoo luonto, nythän me olemme tehneet oikein miesten miehen, ja silloin tuntuu ikäänkuin parittelun jälkeen, saa halun nukkua ja päästä siitä asiasta. Natura numquam perfectris, sanoo Aristoteles, luonto ei koskaan tee mitään täydellisesti, ja tässä se tarvitsi kolme sukupolvea leipoakseen suuren aiheen, niin, suuren, että taikina loppui. Loppui, sillä jos ajattelee tarkemmin, niin oli tässä jättiläisessä yksi heikko kohta jossakin keskellä nodus vitalisia eli elinsolmua. Heikko, niinkuin suuressa äidinisässä — sieltäkin on kai tullut hiukan sukuun — Fredrik III:ssa Tanskassa. Mahtava, viekas, taikauskoinen herra, joka oli niin vahva ja niin heikko, niin viisas ja niin täynnä erehdyksiä. Ja sitte, katsokaamme sankariamme. Urhoollinen kuin karhu, kun häneen katsottiin, mutta kun yö ja onnettomuus tulivat, kas silloin ei hän voinut maata yksinään. Silloin täytyi hänen maata jonkun sylissä tai toisinaan ukko Piperin vuoteella; ja sitte rukouskirja esiin… Ja ajatelkaahan sitä, että hän, joka komensi toisia, ei voinut komentaa itseään ja panna tahtoaan oman tahtonsa ylitse. Ei se ollut voimaa, kun hän antoi moskovalaisen raivota Itämerenmaakunnissa, silläaikaa kun hän oli hävittämäisillään itsensä ja meidät kaikki kaukana Puolassa. Se oli tetanus eli jäykistystauti… niin, sillä lailla oli Turkissakin. Mitä meillä oli Turkissa tekemistä… Heikkoutta, herra! Ja ettei hän uskaltanut kotiin Tukholmaan… se oli raukkamaista, niin raukkamaista, ja siihen hän sortui. Ja siihenkin, että hänen piti ottaman itselleen vastuunalaisen ministerin Görtzissä… joo, tämä saa siitä nauttia ja kantaa syyn, tämä! Ja siinä oli niin paljon heikkoa!"
"Sankari oli hän siitä huolimatta, sanokaa minun sanoneen, henkilääkäri", puhkesi luutnantti, joka ei kauempaa voinut pidättää itseään.
"Sankari taistelukentällä, sitä hän oli! Ganz recht [Aivan oikein.], luutnantti Carlberg. Voi olla että hän oli enemmän kenraali kuin sotamies… kas sitä minä en ymmärrä. Me luulimme tuntevamme hänen hyveensä, mutta hänen puutteilleen me ummistimme silmämme tähän saakka, ja senvuoksi on meidän niistä nyt puhuttava, kun ei kukaan meitä kuule; sillä minä olen ruumiin repijä, enkä ruumiin koristaja. Sanoin, että siinä oli jotakin heikkoa! Ja se näkyy aina kun jokin suku kuolee sukupuuttoon. Eikö isälle ollut vastenmielistä maata laillisen vaimonsa kanssa! Ja eikö jälkeläisten laita ollut hiukan huonosti. Meidän kuninkaamme otti mitä oli otettavana, ja vähän lisäksi. Sisar Hedvig naitiin, mutta hän ei ollut oikein luotu, sillä hänellä oli pieni vika, pieni, mutta kuitenkin vika — hänellä oli kaksinkertaiset peukalot, jota ette ehkä tiedä — ja hänen pojastaan tuli heikko ja hänellä oli vaikeata puhua, jopa sanottiin, että hän oli mykkä. Ja sitte meidän armollinen kuningattaremme, Ulrika Eleonora, ei — meidän kesken sanoen — luonnolta saanut sitä hengenlahjani runsautta, jota toivoo tapaavansa niin huomattavalla paikalla olevalta henkilöltä…"
"Erittäin hyvin sanottu!"
"Sanalla sanoen ja ottaen huomioon, että meidänkin armollinen herramme ja kuninkaamme eli ainaisessa haluttomuudessa lahjottaa maalle perintöruhtinasta, näyttää siltä, kuin salainen vaisto luonnossa olisi järjestänyt niin että se suku loppui. Luonto oli tehnyt tehtävänsä ja oli väsynyt. Se oli saanut tarpeekseen Kaarloista, ja Kaarlot loppuivat! Mitään hienoa työtä ei luonto ollut tehnyt meidän armollisessa herrassamme ja kuninkaassamme. Suurta ja karkeata! Kernaasti; mutta ei hienoa! Ajatelkaa, tämä käsi, joka käytteli lyömämiekkaa niin ylpeästi, ei voinut kulettaa kevyttä hanhenkynää sileällä paperilla… Silloin ei koneisto totellut, silloin se koukkuili ja oli vastahakonen, ikäänkuin häntä olisi huimannut keskellä tätä valkeata kenttää. Hän sanoikin, että häntä huimasi, kun hänen tuli kulkea paperiarkin yli. Mutta se ei ollut ainoastaan sitä, vaan ajatukset, joiden tuli marssia eteenpäin suoristetuissa rouduissa, ne kulkivat ja kamppasivat toisiaan, astuivat toistensa kintuille, ja kun minä luin kerran erään sisarelle menevän kirjeen, jonka hän pyysi minun korjaamaan, niin olivat sanat ikäänkuin pitkissä pihdeissä, yhteensotkeutuneina, ikäänkuin olisi nähnyt koko aivosotkun esillevedettynä… ei se ei ollut hienoa työtä! Ja sitte hän ei pitänyt puhtaista sukista… asch! Hän oli porsas, sen me tiedämme ja älkäämme puhuko siitä."
"Hyi perhana, kuinka pikkumainen te olette, henkilääkäri! Sitä en olisi koskaan teistä uskonut", keskeytti luutnantti ja heitti katseen rikkinäisiin saappaisiinsa. "Kaksinkertaset peukalot ja paskaset sukat, mitä niillä on tekemistä miehen kanssa!"
"Très bien [Oivallisesti!], luutnantti Carlberg, minä en oikeastaan puhunut teille, sillä silloin olisin uskomattomalla taidollani laskeutua kuulijaini alhaisen käsityskannan tasalle, puhunut toisella tavalla… Tapellaan huomenna, mutta ei tänä yönä! — Minä loukkasin teitä epäoikeutetulla epäluulollani, että olitte mies, joka ymmärsitte panna arvoa kauneudelle ja sulavuudelle elämän pienissä oloissa, ja minä uneksin, puolinukuksissa kun olen, että pienet sivellinvedokset eivät voineet pilata muuta taulua kuin sitä, mistä puuttuu suuria. (Ja sitä hän ei käsittänyt, kuiskasi henkilääkäri itsekseen.) Mutta jos te tahdotte, niin minä puhun teille sankarimme suurista puutteista, sillä minun täytyy puhua tänä yönä, puhua itsestäni tuo henki, joka on painanut minua vuosikausia, jota olen ajatellut hiljaa niin kauan, senvuoksi että minä olen pelännyt ajatella kovaa, henki, joka senvuoksi, ettemme me uskaltaneet puhua ääneen, ei myöskään koskaan saanut tietää mikä hän oli… Jos sitte tahdotte tapella minun kanssani huomenna niin saatte! Minä olin mukana Pultavassa, ja minä olin mukana monena muuna hyvänä päivänä ennenkuin te olitte syntyneet. En ole senjälkeen, kun vuonna 1703 tulin kuninkaan palvelukseen, omistanut sielulleni tuntiakaan, vaan se on ollut yksinvaltiaan herran omaisuutta, samoinkuin asemani, leipäni ja elämäni. Minusta tuntuu senvuoksi nyt siltä kuin astuisin ulos ankarasta vankeudesta, ikäänkuin hengittäisin, löytäisin uudelleen vanhan tuttavuuden salaisessa itsessäni, joka on kasvanut sammaleen, lumen ja kivien alla. Olen rakastanut sitä miestä niinkuin koira rakastaa herraansa, jolta se saa suojaa ja ruokaa, mutta minä olen vihannut häntä niinkuin koira herraansa, jolle se on luovuttanut vapautensa ja tahtonsa. Kuulkaa kaikki minun ajatukseni tuosta suuresta miehestä… Tapellaan huomenna, mutta ei nyt yöllä, luutnantti Carlberg! — Älkääkä pelätkö, rotat ne vaan tanssivat lattialla tuolla sisällä."
"Nähkääs", avasi hän puheensa tulvan, "suurten miesten laita on niinkuin tuon kynttilän tuossa; asettakaa se korkealle pöydälle, niin se näkyy, asettakaa se pöydän alle, niin ei se valaise, vaikka sen valo on yhtä kirkas kuin äsken. Pankaa toisin sanoen aasi valtaistuimelle, ja se näyttää aina joltakin, ellei sen laita ole aivan hullusti. Bien! [Hyvä.] — On sangen harvoja hallitsijoita, jotka ovat olleet niin huonosti varustettuja, kuin autuas kuninkaamme tuolla sisällä. Vähän tiesi hän valtion hallintotavasta ja yhteiskunnan järjestämisestä, ei mitään nykyajasta ja hallitsevista salaperäisistä voimista, jotka tekevät historiaa. Koko hänen elämänsä oli ketju täynnä erehdyksiä, pukkia ja tyhmyyksiä…"
"Niinpä, perhana soi, me tappelemme huomenna, henkilääkäri Neuman!" keskeytti luutnantti. "Mutta jutelkaa nyt, sillä te olette piru vieköön hauska."
"Mutta oli olemassa syitä, niinkuin kaikkeen muuhunkin, ja kun mainitsen ne, niin mainitsen yhtä monta puolustusta… Minä olen saksalaissyntyinen, sitä oli suuri kuninkaammekin, sillä hän kuului Pfalzin hallitushuoneeseen, joka ei ole ruotsalainen; hänen isoäitinsä oli Hedvig Eleonora Holstein Gottorpista, hänen äidinäitinsä Sophia Amalia Braunschweig-Lüneburgista ja hänen äitinsä Ulrika Eleonora, mainitun äidinäidin ja Fredrik III:n oldenburgilaisen tytär.
"No saatana! Oliko Kaarlo XII nyt vielä saksalainenkin!"
"Oli varmasti, niin varmasti kuin itse kantaisä Johan Casimir oli naimisissa Maria pfalzilaisen, Kaarlo yhdeksännen tyttären kanssa. Totta on, katsokaas luutnantti Carlberg, että siemen on otettava naapurista, mutta oldenhurgilaisilla ja pfalzilaisilla ei ole ollut parasta nestettä. Ja sitte tapahtuu, että kun ottaa siemenen pitkän matkan takaa, niin saa rikkaruohoa laihoon, eikä se ole parasta, mikä lähetetään kauas pois. Kustaa ensimäinen nai ensinnä Katarinan Sachsen-Lauenburgista ja sai Erik hupakon, mutta kun hän sitte ryhtyi harjottamaan kotimaista siitosta Lejonhufvudin kanssa, tuli siitä kymmenen reipasta poikaa ja tyttöä ilman että valitettiin kotimaisia sotia ja sukulaisten suosimista. Olkoon se sinään, mutta sankarimme koko vaelluksessa olikin jotakin ratkasevasti ruotsalaista. Luutnantti ei tiedä, mikä on ruotsalaista, arvelen. Joo, kun heimot vielä vaelsivat ympäriinsä ja etsivät paraita maapalasia ja alkoivat kiistellä pareista joenlaaksoista, merenrantamista ja edullisimmista ilmansuunnista, työnnettiin heikommat pohjoseen ja lahjakkaimmat ottivat haltuunsa makupalat. Mitä pohjosempana, sen huonompaa kansaa. Samaten kuin maapallolla on ainoastaan yksi lämmön lähde, aurinko, on Europalla ainoastaan yksi sivistyskeskus, Hellas, sitte Roma, viimeksi Parisi. Ja koska lämpö leviää kääntäen verrannollisesti välimatkan neliöön, niin tulee lämpö, niin hyvin henkinen kuin aineellinenkin, aina viimeksi ja vähimmässä määrässä napamaihin, ja senvuoksi paleltaa henkiä pohjoismaissa ja ne ovat jääneet jälkeen. Senvuoksi on pohjoisessa aina säilynyt raakalaisheimoja, ja kun yhteiskunnat etelässä olivat järjestäytyneet, lähtivät pohjoismaalaiset ja viikingit ulos luolistaan ja ryöstivät villien tavoin. Toisinaan oli niiden nimenä gootit ja longobardit, toisinaan svealaiset, toisinaan kolmenkymmenenvuotisen sodan sotilaat ja nyt viimeksi Kaarle kahdennentoista soturit. Kaarle kahdestoista on senvuoksi enimmin ruotsalainen kaikista kuninkaista; ja yksinäisen, hyljätyn ja syrjäytetyn ihmisen liialliseen itsensä arvioimiseen yhdisti hän epäitsenäisen ihmisen taipumuksen käydä ja näytellä toista. Tietääkö luutnantti kenen osaa Kaarle kahdestoista näytteli? Ette. Katsokaa siis tätä kirjaa, jonka minä löysin hänen takkinsa takataskusta aivan äskettäin. Se on Curtius: De rebus gestis Alexandri Magni, eli: Aleksanteri suuren tekojen historia. Huono historioitsija, joka on kirjottanut Aleksanterista samalla tavalla kuin luultavasti tullaan kirjottamaan Kaarle kahdennestatoista pitkinä ajanjaksoina. Hänen esikuvansa mukaan sankarimme koetti rynnistellä Europan silmien edessä. Esikuva, joka oli neljätoistasataa vuotta vanha. Kuulkaa muutamia vertauskohtia, vaikkakaan ne eivät aivan tarkalleen sopisikaan yhteen. Kun Aleksanteri syntyi, paloi Efeson temppeli. Kun Kaarle XII tuli täysikäiseksi, paloi Tukholman linna. Aleksanteri oli, samoinkuin Kaarlo XII, aikasin ylpeä ja kunnianhimonen, ei, tahtonut kilpailla olympialaisissa leikeissä, koska siellä ei ollut kuninkaita voitettavana; tuhlasi omaisuutensa ja heitteli rahojaan ystävilleen; katkasi poikki gordiolaisen solmun, kun hän ei pystynyt sitä avaamaan; vallotti paljo maita, joita hän ei pystynyt hoitamaan ja hänellä oli aina Persia silmäinsä edessä, samoinkuin eräällä toisella sittemmin oli Venäjä, joko sitte Darius muutettaisiin Augustiksi tai Pietariksi. Brandklipparin nimi on kreikaksi Bucephalus, ja turkkilaiset voivat vastata persialaisia, joita Aleksanteri ei kursaillut ottaa armeijaansa, milloin tarvittiin; Bessus voi olla Mazeppa ja Babylon joko Dresden tai Moskova; Hyfasisjoki voi olla Pultava; ja molemmat sankarit kuolivat keskimäärin kolmenkymmenenneljän ja puolen vuoden ijässä, sillä toinen oli kuollessaan kolmenkymmenenkuuden ja toinen kolmenkymmenenkolmen, ja niin edespäin, mielen mukaan.
"Mutta molempien sankarien välillä oli eroavaisuus, paitsi makedonialaisten irstaisuutta, ja se on siinä, että Aleksanteri kulki Aristoteleen oppilaana levittäen sivistystä raakalaiskansojen keskuudessa, kun sitävastoin parraton longobardi teki ainoastaan yksinkertasia ryöstömatkoja, eikä lopulta katsonut arvolleen alentavaksi rummuttaa liikkeelle turkkilaiskoiraa ja vetää tuon syövän taas Europaan, missä sen ulosajamisesta kerran oli ollut sen helvetinmoinen vaiva.
"Nähkääs, luutnantti Carlberg, kun sivistys alkaa Europassa, etsii se tukipaikakseen sisämeren, aikomuksessa päästä käsiksi merikulkuneuvoihin, siihen aikaan kun ei ollut maanteitä. Senvuoksi alkaa sivistys Välimeren ympärillä, ryömii ylöspäin rannikkoa pitkin Espanjaan Ranskaan, Englantiin, sillä aikaa kun Saksa vielä on metsämaina. Ruotsi ja Tanska kilpailivat saadakseen Itämeren pohjoiseksi Välimereksi, ja tappelivat senvuoksi aina vallasta sen rantamilla. Kun Kaarlo XI kuoli, oli Ruotsilla rannikkoa kolmeen mereen ja se voi olla tyytyväinen. Ei kukaan vihollisista, jotka härnäsivät Kaarlo XII:ta, uhannut maan silloisia luonnollisia rajoja. Tanska tahtoi ainoastaan pyöristää maataan ja kävi käsiksi Holstein-Gottorpiin — se ei koskenut Ruotsia; ja muistakaa se, luutnantti, että Kaarlo XII sillä kertaa löi Tanskan ainoastaan Englannin, Hollannin ja Hannoverin avulla — vähäinen kunnia. Että saksilainen tahtoi ottaa Rigan, päästäkseen merelle, oli kohtuullista, ja että tsaari Pietari halusi Inkerinmaata, oli selvää. Nyt unohti Kaarlo XII, tai oikeastaan ei hän sitä koskaan ymmärtänyt, sillä hän ei ollut saanut mitään kasvatusta, että Puolan vartiopalvelus idän laumoja vastaan oli käynyt tarpeettomaksi senjälkeen kun Venäjä itse, Mikaelin ja Aleksein sivistämättä, oli ottanut sen tehdäkseen, ja koko Kaarlon viha häntä etevämpää Pietaria kohtaan esiintyy niin mieskohtasena, epäpolitisena, epähistoriallisena, että ei tarvinnut nähdä sitä paljastettuna hänen suurimmassa rikoksessaan hänen nostattaessaan Turkkia villiytymisestä vapautuvaa Venäjää vastaan, joka juuri silloin oli perustautumaisillaan europalaiseksi yhteiskunnaksi tsaarin alaisena, joka oli sekä Oxfordin tohtori, että Ranskan institutin jäsen. Villi, se on Kaarle, päästi maansa kesannoksi, kun sitävastoin moskovalainen laski auran omaansa.
"Ruotsia ei tarvittu Itämerenmaakunnissa etuvartijana mongoleja vastaan, ja senvuoksi menetti se Itämerenmaakunnat historian oikeudella; Ruotsilla ei ollut mitään tekemistä Puolan afäärien kanssa, eikä Holstein-Gottorpissa myöskään, senvuoksi se työnnettiin ulos näistä; Kaarlo XII oli haamu, joka oli noussut ylös hunnien haudoista, gootti, joka olisi polttanut Roman uudelleen, don Quixote, joka vapautti sorrettuja, samalla kun hän löi omat alamaisensa rautaan ja vereen, ja ellei se luoti, joka tänään putosi, olisi tullut lännestä, niin olisi se kerran tullut idästä, vaikka ei itse pirukaan tiedä mistä se tuli."
Nyt harppasi luutnantti ylös ikäänkuin hän olisi istunut ruutipanoksen päällä.
"Henkilääkäri, te sanoitte sanan! Mistä se kuula tuli! Niin, mistä se tuli?"
"Onko luutnantti Carlbergilla joitakin epäluuloja siihen suuntaan, johon minä viittasin?" kysyi kirurgi katseella, joka olisi voinut kiskasta luodin lanteista.
"Ei! Ei minkäänlaisia!" vastasi luutnantti lyhyesti ja varmasti.
"No, silloin minä tahdon vaan sanoa", lopetti kirurgi, "että ellei se luoti tullut sieltä, niin olisi sen pitänyt tulla — sieltä!"
"Ei, nyt saakeli soikoon juomme lasin!" puhkesi luutnantti sanomaan ja kaivoi esiin viiniputelin laukustaan.
"Mitä! Emmekö me tappele ensin, luutnantti?"
"Emme, luunjärsijä! Me emme koskaan tappele. Te olette mestari ruumiin repimisessä; ja sillä tavalla kuin te leikkasitte auki tuon Aleksanterin, ei itse Turkkikaan olisi mies sitä tekemään. Ottakaa käteni ja kiitokseni siitä, että minä pääsin oksentamasta itsestäni kaikkea tuota!"
"Veitikka, joka annoitte minun puhua pääni poikki! — Malja vanhalle
Ruotsille, ja uudelle!"
"Kuningas on kuollut! Eläköön kuningatar!"
"Tai maakreivi!"
"Mutta ei herttua!"
"Kernaimmin vapaus!"
Vielä kuului puolihumalaista ääntä ruumishuoneesta, kun harmaankeltanen joulukuunaamu sarasti ulkona, missä muonavaunut ja kanuunat vierivät eteenpäin murskattujen likakasojen ylitse, jotka olivat olleet numeroja Jönköpingin ja Henkiväenrykmentissä, sekotuksen yli, missä oli ihmisten sisälmyksiä ja vaateräsyjä, kenkä, jossa oli jalka sisällä, hansikas, missä oli muutamia sormia, korva hiustukon sisässä. Alhaalla laaksossa valtakunnan rajaa vastaan melusi tykistö, kalisteli ratsuväki, astui jalkaväki, samalla kun kuriiri lensi ohitse, alas ojien ja peltojen yli, ylös vuorikukkulain yli, suorittaen kilpa-ajoa kuninkaan perinnöstä maalle ja kansalle.
URAKOITSIJAMME
Pienissä yhteiskunnissa ja elähtäneissä kansoissa, jotka ovat menettäneet yritteliäisyyden lahjan, syntyy helposti muuan epäkohta, joka on riittävästi tunnettu urakoimisjärjestelmän nimellä; jonkun herran, jolla on hiukkasen vaikutusvaltasia suhteita, tarvitsee ainoastaan astua esiin, panna tuoli syrjälleen itseään varten ja sanoa: tämä on minun, ja hänen ystävänsä ovat heti samaa mieltä ja sanovat: se on hänen, ja se on sitte hänen koko elinikänsä. Voi sitä, joka uskaltaa luoda katseensa siihen tuoliin.
Ruotsissa, joka nyt todellisuudessa on pieni yhteiskunta, on tämä epäkohta ollut alituinen, ja juuri senkautta on se pahe, joka muuten on yhteinen koko ihmiskunnalle, kateus, sattunut esiintymään ruotsalaisissa enemmän kuin muissa (sen mukaan kuin on väitetty).
Ja kuitenkin!
Argus-Johanssonin jälkeen, joka kuten tunnettu otti huostaansa Ruotsin heti 1809 jälkeen, oli valtakunta maannut hunningolla jonkun verran yli kaksikymmentä vuotta, kun Gregorius Ballhorn oli ennättänyt syntyä ja kasvaa nuorukaiseksi.
Vanhemmat tukholmalaiset muistavat kyllä erään omituisen kapineen, joka kuvastui Skinnarviksvuoren reunalla ja joka näkyi kaikilta Norrmalmin kujilta, jotka avautuvat Mälariin päin; se oli kuusisiipinen tuulimylly, joka oli saanut nimensä käytäntönsä mukaan ja kutsuttiin luujauhomyllyksi. Tämän kapineen juurella, Södermalmin korkeuksissa, syntyi Gregorius Ballhorn. Tämä saattaisi nyt olla sangen samantekevää, kun se koskee niin huomattavaa henkilöä kuin Ballhornia, mutta me tiedämme uudemmasta filosofiasta, miten suuri vaikutus lapsuuden vaikutteilla voi olla tulevaan suureen mieheen. Tässä pienessä yhteiskunnassa Skinnarviksvuorella määrättiin aikaisin viidestä veljeksestä Gregorius ylläpitämään perheen kunniaa ja jalostamaan rotua. Hänen viisi veljeään jäivät myllärinrengeiksi, mutta Gregorius sai käydä koulua. Kolme seikkaa, näöltään vähäpätöisiä, antoi nyt suuntaa tälle nuorelle mielelle. Seurustelemalla myllärinrenkien kanssa, jotka eivät tienneet että mensa merkitsee pöytää, oppi Gregorius pian kohtelemaan kaikkia ihmisiä myllärinrenkeinä, sitä enemmän, kuin nämä hänen sukulaisensa aina horjumattomalla kunnioituksella ja ihailulla katsoivat ylös häneen, jonka tuli parantaa heidän poloista rotuaan.
Senkautta että hän päivittäin näki silmäinsä edessä, miten sellaiset poisheitetyt esineet kuin vanhat loppuun keitetyt luut voivat olla hyödyksi ja elättää perheen, jossa on kuusi poikaa, joutuivat nuorukaiset ajatukset jo aikaisin polulle, joka yksipuolisuutensa kautta oli johtava miehen järjettömyyden syvyyksiin. Hän huomasi nimittäin pian, että kaikella mikä oli poisheitettyä, oli arvoa, ja senkautta tottui hän pian ajattelemaan, että poisheitetty oli parasta. Täytyi senvuoksi kerätä kaikkea poisheitettyä, ja siten oli kokeilija syntynyt. Gregorius ravasi kaikissa tupakkamaissa Maria-seudussa ja keräsi posliininpalasia; kun ne enimmäkseen olivat erinäkösiä, muodostui niistä todella pian kokoelma. Jos jokin siru oli maannut enemmän kuin kaksi vuotta maassa niin että sen lasitus oli alkanut hävitä, oli se hyvin vanhaa posliinia. Minkä vuoksi piti sen olla vanhaa? Joo, ollakseen suuremman arvonen omistajalleen. Tämän kautta oli hän joutunut vanhojen esineiden keräämiskiihkoon. Veljiä, jotka eivät tahtoneet katsoa näitä posliinipalasia tarpeellisella kunnioituksella, kohdeltiin halveksumisella. Eräs nuorempi veli, jonka keräämishalu tämän kautta heräsi, alkoi kerätä sardiinilaatikoita, joita kuten tunnettu tavataan kaikissa tupakkamaissa, mutta tämä kokoelma ei saavuttanut veljen hyväksymistä, yhtä vähän kun sekään, kun hän myöhemmin alkoi kerätä osterinkuoria ja kangaslappuja.
Muuan kolmas sivuseikka, joka oli tuleva onnettomuutta tuottavaksi Gregoriukselle, oli se korkea näkökanta, jolta hän tottui katselemaan alas yhteiskuntaan; kun hän nimittäin seisoi myllymäellä, näki hän aina jalkainsa juuressa Tukholman, ja Tukholma oli hänelle luonnollisesti samaa kuin koko Ruotsi. Tämmöisten korkeain näköalojen vaikutuksesta syntyi hänessä ajatus, että hän oli tuleva Argus — Johanssonin jälkeläiseksi ja ottava haltuunsa koko vanhan Ruotsin. Hänhän näki sen päivittäin jalkainsa juuressa katselevan ylös hänen puoleensa ikäänkuin rukoillen: ota minut.
Teemme nyt harppauksen kehityksen vähemmin merkitseväin vaiheiden ylitse ja heittäydymme suorastaan Upsalaan. Tottuneena myllymäen korkeisiin näköaloihin täytyi Gregoriuksen heti pitää Upsalaa pikkukaupunkipesänä ja ylioppilaita myllärinrenkeinä. Senkautta saavutti hän heti kunnioitetun aseman ylioppilaskunnassa ja sai Estetilliseltä seuralta kehotuksen esitelmän pitämiseen. Gregorius on idealisti, tarvitseeko meidän sitä huomauttaa, ja semmosena on hän luonnollisesti kaikkien Ruotsin idealististen kuninkaiden, ja siis enimmin Kaarle XII:n ihailija. Hän päättää senvuoksi pitää esitelmän Kaarle XII:sta, mutta saadakseen hänelle uutta viehätystä ja muistaen luumyllyä, valitsee hän semmosen luun, jota ei ennen oltu jauhettu. Kaarle XII filosofina, matematikona, kansantalouden tutkijana, tykistöupseerina, se oli vanhaa, ei Kaarle XII estetikona, se oli uutta. Seikka oli semmoinen, että Kaarle XII kerran Lundissa oleskellessaan sai jonkin vatsavaivan ja sattui epähuomiosta juoksemaan erääseen luentosaliin. Kaikeksi onnettomuudeksi luennoi professori estetikaa. Kaarle, joka ei julkisesti halunnut nukahtaa, otti esiin veitsensä ja kaiveli pöytää aivan samalla tavalla kuin muutkin akatemiset kansalaiset. Luento koski borghesilaista miekkailijaa. Kaarle, joka ei tuntenut borghesilaista miekkailijaa, ei kuunnellut, vaan veisteli parin ratsusaappaita pöytään. Luennon jälestä tuli professori hänen luokseen ja tahtoi puhua estetikaa, mutta tämä potkasi häntä pakaroille tavallisella suorasukaisella tavallaan, joka voitti kaikkien ylioppilasten sydämet. Kuningas valittiinkin heti Estetisen seuran kunniajäseneksi ja pöytä liitettiin Lundin taidemuseon kokoelmiin.
Nyt oli vaan saatava kokoon jotakin kaikesta tästä ja sen Ballhorn sai tekemällä otteita Estetisen seuran matrikkelista, jossa kuninkaan nimi oli kirjotettuna, ja sen nimen kanssa voi ajaa pitkälle. Sitte oli Kaarle XII:n julkaistujen kirjeiden joukossa eräs kirje, jossa Kaarle pyytää heti paikalla saada erään kasarmin piirustukset. Ahaa! Hän ymmärsi arkkitehturia! Tutkimus, jota seurasi kuvapiirros saappaista, todisti täydellisesti, ettei Kaarle XII, "kuten tähän saakka oli kuviteltu", ollut pelkästään upseeri, vaan että hän oli erittäin etevä estetiko, ja harrasti erityisesti arkkitehturia, tapasi (!) käydä luennoilla Lundissa ja oli ensi luokan piirtäjä, joka hiukan suuremmalla harjottelemisella olisi voinut saada korkean sijan meidän "valitettavasti kirjottamattomassa" taidehistoriassamme. Tämän menestyksen jälkeen Ballhorn kehitti luumylläritoimintaansa suuressa laajuudessa. Hän laahasi esiin vaatesäiliöistä ja vinneiltä vanhoja paperilappuja, joille oli kirjoteltu. Tässä esiintyivät nyt vaikutelmat tupakkamaasta ja loivat säännön, jota ei voi sanoa ilmasematta tyhmyyttään, mutta kyllä panna käytäntöön. Kaikki mikä oli kirjotettu runomuotoon menneellä vuosisadalla oli runoutta, ei keskinkertaista runoutta, vaan mitä ihaninta runoutta ja ainoastaan senvuoksi unohdettua, mutta se oli nyt julkaistava ja unohdettujen nimet kirjotettava kirjallisuushistoriaan. Ballhorn sai valtionapua julaistakseen Ruotsin klassilliset kirjailijat.
Mitä kurjimmat riimusepät, jotka eivät koskaan olleet uneksineet itselleen kunniaa tulla painetuiksi, kaivettiin nyt esiin, ja koulujen kirjallisuushistorian uuteen painokseen otettiin koko joukko ilosia tai surumielisiä ruukinpuukhollaria tai pappilanmamsellia, joilla oli ollut onni kirjotella värssyjä sata vuotta takaperin — ja älkäämme unohtako sitä — oli ollut kunnia tulla Gregorius Ballhornin keksimiksi. Tämä viimemainittu seikka näkyy olleen tärkein, sillä kirjallisuushistoriassa seisoi nyt "Gregorius Ballhornin julkasema" ja jokaikisellä sivulla. Mutta että tämä viimemainittu seikka, että nimittäin Ballhorn oli ne keksinyt, oli suurin merkitykseltään näille "muinaisille" kirjailijoille, esiintyi aivan selvästi, kun kokonainen kirstullinen värssyjä viime vuosisadalta oli löydetty erään herraskartanon vinniltä ja alistettu Ballhornin tutkittavaksi, jolloin tämä havaitsi ne aivan arvottomiksi. (Tässä on meidän vähemmin kirjaataitaville selitettävä näiden kahden suuren sanan tarkotus. Keksiä on sama kuin: lainata kirjastosta, ja julkaista samaa kuin: lukea korehtuuria.)
Ballhorn oli ottanut ruotsalaisen kirjallisuuden urakalle. Tästä lähin olivat kaikki keksinnöt, joita vastaisuudessa tulisivat tekemään muut kuin Ballhorn, selitetyt arvottomiksi!
Kun nämä viattomat runoilijat täten olivat tulleet kuolemattomiksi Gregorius Ballhornin avulla, eikä mitään uusia saanut keksiä, arveli Ballhorn, että kirjallisuus oli hänelle tunnustettu ja nyttemmin menettämätön vallotus. Uusia keksimättömiä maita häämötti kaukana ja luujauhovaikutteet vaikuttivat mahtavasti. Ballhorn oli pian tehnyt erään uuden keksinnön, joka näennäisen järjettömyytensä kautta oli lyöpä maailman hämmästyksellä: "Ihmiskunnan historiaa ei ollut luettava kirjoista, sillä kieli oli, kuten tunnettu, muodostunut ihmisten ajatusten peittämistä varten, ei, vaan näiden kirjain ulkopuolelta, jonne luonnon itsetiedottomalla asteella oleva taidetyömies välittömästi oli painanut aikakauden leiman hieroglyfeissä, jotka sumeasilmäiselle tosin olivat mahdottomia lukea, mutta näkevälle olivat niin kaunopuheliaita. Kirjansitomisen historia on ihmiskunnan historia — in nuce (pähkinään pantuna)". Tämä uusi väittämä, jota olisi käsitelty ivalla, jos se olisi tullut jonkun muun suusta kuin Ballhornin, otettiin vastaan riemulla, ja pian ei luettu enää mitään nidottuja kirjoja oppineessa maailmassa; keräiltiin vaan sidottuja kirjoja ja niitä ei enää luettu, vaan tarkasteltiin niiden kansia suurennuslasin avulla. Pergamenttikansissa nähtiin (ei kuivaa nahkaa, vaan) korkeamman eläinmaailman lämminverinen kuori, jolle ihmiskäsi (messinkileima) oli painanut jalanjälkiä (!) vaeltaessaan sivistyksen yhdeksän maailman läpitse, sillä aikaa kuin pahvikannet kudoksilleen alemmasta kasvimaailmasta eivät voineet antaa samaa elävää vaikutelmaa.
Hämmästyttiin semmosia ihania havaintoja, kuin että renesansiaikakauden nidokset olivat koristettuja renesansikoristeilla, ja nidokset rokokoajalta rokokokoristeilla. Nyt ei enää tarvinnut olla epäilyksessä jonkin kirjan ijän suhteen, sillä nyt oli tiede hälventänyt kaiken pimeyden. Ennen oli nimittäin täytynyt lyödä kirja auki ja lukea painovuosi, nyt tarvitsi ainoastaan katsahtaa kansiin. Gregorius Ballhorn oli nyt todellisuudessa ottanut Ruotsin Kirjansitomisen historian — urakalle, ja hän keksi pian kaavan tätä toimintaa varten: "Ruotsin kansan historia on sen kirjansitojain historia."
Mutta korkeammista avaruuksista tuli pian pieni lintu toisensa jälkeen ja kuiskasi Ballhornin korvaan toisista metsästysmaista, joille ei kukaan ruotsalainen vielä ollut uskaltanut lähteä. Että Ballhorn oli idealisti, olemme ylempänä selittäneet olevan tarpeetonta huomauttaa; idealistiseen suuntaansa yhdisti hän suuren rakkauden riettauteen, sillä semmosia vastakkaisuuksia voimme tavata tutkimattomassa ihmissydämessä. Mutta hän lajitteli jonkun verran tässä. Kaikki mikä koski sukupuolisuhteita ja oli kirjotettu ennen vuotta 1850, oli humoria; mutta lialla (idealistina rakasti hän sanaa lika) tarkotti hän kaikkia hyökkäyksiä (vuoden 1850 jälkeen) kuninkaita, kuningattaria, serafimiritareja, päätirehtörejä, komendörejä, kirjallisuushistorioitsijoita ja kokeilijoita vastaan. Nyt päätti Ballhorn näyttää ruotsalaisille, mitä salattuja humorin aarteita nämä omistivat, ja hän pani toimeen oikein perinpohjaisen kaivauksen vuosikausien kuluessa painetuissa vanhoissa viisuissa, veti muististaan esiin kaikki rivot jutut, joita hän oli kuullut kapakoissa ja idealistiseuroissa, poimiskeli painamattomia palasia klassillisilta kirjailijoilta, julkasi ne humoristisella nimellä: "Geranioita poimittu Parnasson juurella". Kun ne enimmäkseen olivat värssyjä, ottivat idealistit ne vastaan kädet ojennettuina, mutta oikeuskansleri, joka oli äkänen realisti, se on, piti asiaa sinä kuin se oli, otti takavarikkoon painoksen, josta sitte tuli seisova harvinaisuus paremmissa kirjahuutokaupoissa. Kun oikeuskansleri oli komendöri, ei kukaan idealisteista uskaltanut nostaa melua, vaan asia painettiin alas toisten komendörien välityksellä. Ballhorn oli kuitenkin ottanut Ruotsin humoristisen kirjallisuuden huostaansa, ja myöhemmät yritykset, vaikkakin parempaan suuntaan käyvinä, ovat joutuneet hänen häikäilemättömän vainonsa alaisiksi.
Nyt oli kaksikymmentäviisi vuotta kulunut. Koko maa oli odottanut Ballhornin Ruotsin taidehistoriaa, joka "vielä valitettavasti oli kirjottamaton". Kukaan ei ollut uskaltanut julkasta muistiinpanojaan tai kokoelmiaan; taidehistorian professorit eivät olleet uskaltaneet ajatella mitään semmosta niinkauan kuin Ballhornin Ruotsin taidehistoriaa kerran vuodessa ilmotettiin pian tulevaksi. Jopa kerran ilmotettiin ja arvosteltiin julkasematonta taidehistoriaa eräässä kirjallisessa Pääsiäislehdessä, jossa Ballhorn oli kuvattuna sarjassa "Nuori Ruotsi", minkä monet ottivat karkeana pilana, vaikka se oli mitä viattominta totta. Sillävälin valmistautui vuori synnyttämään; se synnytti pienen satasivusen kirjan, joka päivää ennen ilmestymistä lukematta ilmotettiin kaikissa idealistilehdissä; aukko Ruotsin kirjallisuudessa oli täytetty, Ballhornin taidehistoria oli tullut ulos. Sitä ostettiin ja se avattiin. Luettiin nimi: "Yleinen taidehistoria, toimittanut Gregorius Ballhorn". Yleinen, se tahtoo sanoa koko maailman kaikki taiteet! Ja tämä kaikki sadalla sivulla! Suurenmoista! Mutta sitte siinä oli lisäys: "Muodosteltu professori Schinderhannen saksalaisen Kunstgeschichten mukaan!" Silloin kuului yksi ja toinen "äh!" Mutta ne, jotka lukivat esipuheen, jossa annettiin tietää, että Ballhornin muodostelma oli muodostelma erään mamseli Piffendorfin muodostelmasta Schinderhannen Kunstgescichtestä, eivät voineet pidättää huudahdusta, jonka sanoiksi puettuna voisi esittää täten: humpuukia! Mutta asia painettiin hiljaisuuteen, sillä idealisteilla on tavaton kyky painaa hiljaisuuteen — muutamia asioita. — Ruotsin taidehistorian kirjottamista oli viivytetty kaksikymmentäviisi vuotta! Kas siinä urakoimisjärjestelmän vaikutuksia! Ja seuraus! Niin, kaksi kuukautta senjälkeen ilmestyi ensimäinen vihko erään toisen tekijän jo monta vuotta sitte kokoomaa Ruotsin taidehistoriaa. Ballhorn iski alas kuin salama, kirjotti "varotuksia" (uusi tapa ilmottaa kirjoja) kaikkiin idealistisanomalehtiin, hänen ystävänsä ulvoivat, että työ, jota niin kauan oli odotettu, oli joutunut niin likasiin käsiin, vaikka "mies" oli olemassa; muutamat kutsuivat sitä murtovarkaudeksi, petokseksi j.n.e.; työ keskeytyi ensimäiseen vihkoon, kustantaja menetti 20,000 kruunua ja tekijän tulevaisuus oli turmeltu.
Nyt ei ruotsalainen taidehistoria uskalla nousta esiin ennenkuin multa viheriöitsee Ballhornin haudalla..
Rauha tomullesi, vanha luunjauhaja!
* * * * *
Läheistä sukua puhtaanapitourakoitsijoille ovat ne, jotka ovat ottaneet ruotsalaisen siveettömyyden urakalle. Heillä on sangen opettavainen, mutta epämieluisa toimi. Heidän täytyy lukea kaikki siveettömät kirjat, joita ilmestyy, ja mikä pahempaa, tehdä selvää (tai varottaa) niistä; heidän täytyy käydä kaikissa riettaissa varieteenäytännöissä, jonka kautta he eivät koskaan saa aikaa nähdäkseen hyviä kappaleita Kansallisteaterissa; heidän täytyy katsella kaikkia sopimattomia valokuvia, joita myydään kaduilla ja myymälöissä; milloin ei ole näytäntöä varieteessa, täytyy heidän viettää iltansa kapakoissa, kuullakseen nuorten miesten juttuja ja pitääkseen silmällä kuinka paljon nuoriso juo punssia; jos he lisäksi tahtovat olla uutteria, täytyy heidän mennä ulos huonomaineisille kaduille ja hätyyttää portituerattuja naisia, saadakseen tietoonsa yksityiskohtia heidän salaisesta ammatistaan.
Kohtalo, jolla toisinaan on julmia oikkuja, oli tämmöisen hyväätekevän yhdistyksen yliurakotsijaksi määrännyt erään henkilön, joka ei koskaan ollut uneksinut semmosta kunniaa. Hän oli hurjan nuoruuden jälkeen vuosien kuluessa ja sukulaisuussuhteiden avulla turvannut itselleen opettajapaikan eräässä laitoksessa, missä nuoret naiset nauttivat opetusta ja jossa näiden täytyi maksaa hänen suosionsa omalla suosiollaan. Silloin tällöin kuului uhkaavaa nurinaa, mutta urakoitsijamme oli vapaamuurari ja asia painettiin hiljaisuuteen. Kun nyt varhainen, ehkä liian varhainen vanhuus saapui, ja vanha mies, kunnioitettu opettaja, oli väsynyt ja kyllästynyt ja halusi lepoa, nousi hänessä joitakin hämäriä aavistuksia jostakin rankasemattomasta rikollisuudesta ja lähestyvä kuolema johti hänen ajatuksensa vakavampiin seikkoihin. Hän otti eron opettajatoimestaan, joka oli suonut hänelle niin monta suloista, nyt kuitenkin niin katkeraa muistoa; eron tapahtuessa, jota seurasi päivälliset värssyineen ja ritariston jäseneksi nimittämisineen, oli monella, joka tunsi tämän kaikkialla tunnetun irstailijan, vaikea pysyä vakavana, kun sanomalehdet kehuivat hänessä hyveitä, joita hän ei milloinkaan ollut uneksinut omaavansa. Eron jälkeen heittäytyi hän uskonnon ja hyväntekeväisyyden helmoihin ja joutui heti hyväätekevien rouvien käsiin, jotka juuri olivat tehneet sopimuksen siveettömyysurakoitsijain kanssa. Mihin helvetilliseen asemaan tämä vaivainen syntinen nyt joutuikaan ja mitä tuskia tämän onnettoman nyt täytyikään kärsiä, kun hän eräänä päivänä joutui siveettömyysurakoitsijain päälliköksi! Hänen viime vuotensa olivat alituinen helvetti, jommosen ainoastaan jokin Dante voi keksiä pahimmalle vihamiehelleen.
Hän herää eräänä aamuna levottoman yön jälkeen, sillä hänen on täytynyt lukea Zolan viimeinen romaani ruotsalaisessa käännöksessä.
Joku on odottanut vastaanottohuoneessa.
Siellä on eräs hyväätekevä rouva, joka on hyvin rikas, mutta ei silti häpeä kerjätä julkisesti sanomalehdissä. (Senjälkeen kun poliisi on kieltänyt köyhiä kerjäämästä, ovat rikkaat rankasematta antautuneet tätä elinkeinoa harjottamaan.)
— Oletteko nähneet näin halpamaista? — huudahtaa rouva ja ottaa taskustaan pakan valokuvia ja hengellisiä kirjotuksia.
Tirehtöri ei ollut nähnyt, mutta nyt hänen täytyi nähdä. Oih, miten hänen vanhoja syntisiä hermojaan puistattaa, hän kääntää pois kasvonsa!
— Mutta tämähän on kauheata! sanoo hän, ja hänen tuhkanharmaat kasvonsa hytkyvät mielenliikutuksesta.
— Tästä voisi punastua, ellei itsetietosuudessaan omaisi eetillistä momenttia.
— Puhtaalle on kaikki puhdasta, sanoo tirehtöri ja lajittelee kortit tavalla, joka todistaa suurta taituruutta korttien käsittelyssä.
— Olitteko varieteessa eilen?
— En, olen lukenut Zolaa. Mikä pohjaton lieju, mitä häpeämättömyyksiä hän syytää hyväätekevän keisarin ja siveellisen keisarinnan niskoille.
(Tässä on huomautettava, että siveettömyysurakoitsijat eivät todellisina urakoitsijoina salli kenenkään muun pöyhiä lantaläjiä; sen he tahtovat itse tehdä! Senvuoksi eivät he kärsi Zolaa.)
Soitetaan taas tirehtörin ovella. Nuori tyttö, joka intoonsa ja säälimättömyyteensä nähden voisi olla Perowskaja, astuu sisään:
— Onko tirehtöri lukenut viimeistä tutkimusta perinnöllisestä kupasta
The Lancet lehdessä?
— En, minä olen paraikaa kirjotellut esitystä Zolasta.
— No, silloin teidän täytyy se lukea, sillä johtokunta on minun kauttani antanut tirehtörin tehtäväksi kirjottaa perinnöllisestä kupasta.
Tirehtöri, vanha harmaantunut huorapukki, saa heikkoa punaa niihin kohtiin poskiaan, joissa hän tavallisesti käyttää ihomaalia, mutta hän vaalenee heti ja tulee kalmankalpeaksi.
Minkävuoksi hän kalpeni? Oliko kaapissa jokin ruumis, jonka hajun nuori Perowskaja oli tuntenut? Hänen katseensa etsivät rakoa lattiassa, salaovea seinässä, hissiä katon lävitse, mikä päästäisi hänet ulos tästä huoneesta, missä hän ei voi kauemmin olla palamatta niiden katseiden edessä, jotka tarkastavat häntä.
— Te lupaatte kirjottaa, herra tirehtöri?
— Lupaan! Ja hän ojentaa kätensä hyvästiksi.
Hän jää yksin. Muutamia minuuttia seisoo hän ajatuksiinsa vajonneena, senjälkeen ottaa hän avainkimppunsa, laskee alas lipastokaapin kannen ja vetää esiin erään pikkulaatikoista. Hänen katseensa viivähtävät tahtomattaankin koreissa nauhoissa ja loistavissa tähdistöjen merkeissä. Tuossa Pohjantähden musta nauha, musta kuin virkamiehen vakavuus, musta kuin suru tulematta jääneestä ylennyksestä siniseen nauhaan; ja tähti säteilee niin ystävällisesti nescit occasum, "häntä ei voi erottaa", muistuttaen siten, että sen omistaja on onnistunut pysymään toimessaan, huolimatta hiipivästä tyytymättömyydestä; tuossa on ranskalainen kunnialegionan merkki; punasena kuin veripilkku loistaa nauha muistuttaen niistä verisistä sankariteoista, jotka antoivat sille synnyn ja siitä rauhallisesta sankariteosta (joka sisältyi siihen, että sen saaja omisti tohtoriväitöskirjansa keisari Napoleonille), joka sen oli hankkinut omistajalleen; turkkilainen Medjidi-ritarimerkki, jonka hän sai siitä hyvästä, että hän auttoi Portin lähettiä syömään erään päivällisen Hasselbackenin ravintolassa; italialainen Kruunu-tähti, jonka hän vastaanotti Civita Vecchiassa, sen johdosta että onnistui olemaan lääkärinä eräällä ruotsalaisella sotalaivalla, joka kulki Välimerellä; venäläinen Stanislaun-tähti, jonka hän sai vastalahjaksi siitä Vaasa-tähdestä, jonka hänen vaimonsa oli onnistunut hankkimaan eräälle venäläiselle paloviinanpolttajalle ja todelliselle valtioneuvokselle tämän olleskellessa Tukholmassa.
Hän tarkasteli tätä ihanuutta synkein katsein. Miten vähän se merkitsee omistajalleen ja miten paljon sille, joka ei sitä omista! Hän vetää ulos laatikon ja asettaa sen kannelle. Senjälkeen pistää hän kätensä sisään ja vetää ulos erään salalaatikon. Tähän hän on luullut haudanneensa muutamia muistoja nuoruuden hairahduksista, mutta ne ovat sukeltaneet jälleen esiin; hän tyhjentää laatikon sisällön, kokoelman ranskalaisia valokuvia, ja hän heittää ne uuniin, missä palava tuli muuttaa ne tuhaksi. Ne käpertyvät käärmeiden tavalla kuluttavassa tulessa kaikki nämä viettelevät naiset uhkeine muotoineen, ja hän luulee uuninsuussa näkevänsä osia Danten helvetistä ja Ehrenstrahlin viimeisestä tuomiosta.
Vihdoinkin ovat ne kadonneet nämä hekumalliset ja kiihottavat kuvat. Hän hengittää kevyemmin ja menee ikkunan luokse lepuuttaakseen silmiään päivänvalossa. Mitä se oli? Kuolleet ovat nousseet ylös! Eikö kokonainen sotajoukko näitä synnintekijättäriä makaa hänen kirjotuspöydällään? Tosiaan! — Hyväätekevä rouva oli ne unohtanut! No, se ei merkitse mitään, sillä hän ei tiennyt mitä kaapissa ritarimerkkien takana oli ollut. Hän kerää kortit ja asettaa ne kirjotuspöytänsä laatikkoon; niitä möi eilen teaterin edustalla muuan köyhä poika, jonka äiti makaa sairaalassa, ja ylihuomenna viedään poika poliisin käsiin ja valokuvat saavat silloin olla todistajina.
Senjälkeen asettuu hän siistimään itseään. Hän tuntee partansa olevan ajelemattoman. Hm! Se on omituinen tunne, kun tuntee partansa olevan ajelemattoman. Kasvot ovat vastenmieliset, tuntuu ikäänkuin ei olisi siisti, ihon hienoimmat piirteet ovat kasvaneet umpeen, pieniä varjoja risteilee siellä täällä, saaden aikaan että ihminen näyttää ränsistyneeltä. Saippuaharja kulkee leuvan ja poskien yli, pehmeä saippuan vaahto hyväilee ikäänkuin pieni hieno käsi, heikko mantelin haju herättää muistoja sametista, metsäsianharjakset pyyhkivät pois niinkuin jäniksen käpälä rihvelitaululta, ja kun katsoo itseään peilissä, ei voi nähdä miten vanha on; on ikäänkuin lunta olisi satanut syksyn likaa peittämään. Ja sitte tulee veitsi, joka kaapii kaiken pois ja jättää ihon niin raikkaaksi ja uudeksi kuin nuorukaisella! Hänen otsansa kirkastuu kun hän tarkastelee vastahankkimiaan kasvoja peilissä, ja kun hän nousee ylös ja solmii kaulahuivinsa, on hän voittanut itsensä. Hän on taas omassa osassaan, kunnian miehen, kunnioitetun opettajan, kaikkien niiden ritarimerkkien ritarin osassa, jotka ovat laatikossa valokuvien etupuolella… ei nehän ovat nyt poltetut!
Hän ottaa kysymyksessä olleen vihon The Lancetia, tarkastelee sitä välinpitämättömin katsein niinkun tarkastellaan jokaista muuta aikakauskirjaa, josta ei juuri odoteta huvia eikä oppia. Hän lukee perinnöllisestä kupasta ikäänkuin hän lukisi lannotuskastelusta maanviljelysakatemian aikakauskirjasta — se ei koskenut häntä. Ja kun hän on lakannut lukemasta ottaa hän kynän ja alkaa kirjottaa. Ja hän alkaa näin:
"Kaikista niistä seurauksista, joita siveettömyys tuo mukanaan, ei mikään liene niin levottomuutta herättävää ja vaarallista laadultaan kuin" (tässä pysähtyi kynä hetkeksi, sillä hän pelkäsi kuulla sen vihlovaa ääntä paperilla) "perinnöllinen kuppa. Tätä sairautta voi syystä kutsua isäin pahoiksi teoiksi lasten päälle" (tässä hän pysähtyi taasen, mutta pian oli kynä taas käynnissä ja kävi rataansa loppuun saakka, sähisten siveettömän nuorison vuoksi ja parkuen naisten kevytmielisyyttä).
Senjälkeen meni hän aamiaispöytään ja joi puolikkaan punasta viiniä, niinkuin todelliselle taistelijalle sopii. Minkävuoksi kalpeni sitte tämä kunnioitettu opettaja nuoren naisen edessä? Oliko hänellä jotakin omallatunnollaan, jonka saippua voi pestä pois ja veitsi raaputtaa näkymättömiin? Kuka sen tietää?
Kyllä, hän itse tiesi, että hänen ajatuksensa eräässä silmänräpäyksessä asettuivat ajurinrattaille, ajoivat ylös Kuningattaren katua, poikkesivat Putkirantakadulle, ajoivat koppivankilan ohitse, harhailivat ylös Sapattivuorta ja menivät sairaalaan, missä muuan nuori mies veti viime henkäyksiään, maksamalla kuolemallaan erään isäinsä pahoista teoista. Mutta mitä se koski kunnian miestä ja kaikkien niiden tähtien ritaria, jotka makasivat laatikossa valokuvien etupuolella? Eihän sairaalla ollut hänen nimeään? Ei! Mutta hänellä olisi ollut oikeus sitä kantaa.
Ja vanhus, miten hänellä oli rohkeutta tehdä selvää The Lancetin kiihotuksesta? Voiko saippua ja vesi puhdistaa omaatuntoa? Tai oliko hän teeskentelijä? Hän oli itsensä pettäjä tavallisinta lajia; hän suoritti niitä osia, mitä yhteiskunta oli antanut hänelle. Mutta miksi ei yhteiskunta, joka tunsi hänet, hymyillyt nähdessään hänen nimensä siveettömyysurakoitsijain etunenässä ja kuullessaan hänen tähtinimityksistään. Yhteiskunta ei hymyillyt, senvuoksi että se antoi tunnustuksensa yhteiskuntasopimuksen ensimmäiselle pykälälle, joka koskee julkista valhetta.
* * * * *
Urakoimisjärjestelmä näyttäytyy myös muillakin aloilla. Että Ruotsin Kansan historia muun muassa on sen piikivikalujen ja varmuusneulojen historia, on vastikään tullut todistetuksi. Tämä on ollut helppo tehtävä, kun ruotsalainen historia jo ammosista ajoista saakka on ollut kuninkaallisena monopolina, jonka kautta historiankirjotus on jätetty urakalle muutamille luotettaville ja varmakätisille henkilöille. Uskaltakaapa yrittää piirtää jokin piikivikalu tai varmuusneula ja saatte nähdä, että teitä kohdellaan ikäänkuin murtovarasta. Sitä ei senvuoksi kukaan uskallakaan.
Nämä urakoitsijat ovat julkaisseet säädöksen: että kaikki asiakirjat, joita tullaan keksimään ja jotka todistavat muuta kuin että Kaarle XII, Kustaa II Adolf ja Carl Michael Bellman olivat synnynnäisiä jumalia, ovat väärennettyjä. Tällä perusteella on selitetty Kustaa II Adolfin väärentäneen oman nimikirjotuksensa, kun hän omakätisessä kirjotuksessa on ilmottanut kolmenkymmenvuotisen sodan syyksi politikan, ja ollaan aikeissa saada seuraavassa riemujuhlassa hänen saastaton sikiämisensä otetuksi Augsburgin tunnustukseen. Carl Michael Bellmanista ei pitäisi koskaan kenenkään mainita, jolla on vaimo ja lapsia; kutsukaa häntä Ruotsin etevimmäksi viisulaulajaksi ja unohtakaa vaan lisänimi jumalainen, saavuttamaton j.n.e. niin teette paraiten kun myytte huonekalustonne ja ostatte piletin jonnekin ulkomaille.
Eräällä vanhalla miehellä, joka oli uskaltanut kutsua Bellmania ylimykseksi, senvuoksi että hän oli ylistänyt valapaton Kustaa III:n valtiokaappausta, oli semmosia kokemuksia asiasta, että hän kuolinvuoteellaan testamenttasi seuraavan neuvon rakkaalle pojalleen: "Kiellä Kristuksen jumaluus, poikani, sen saat tehdä, anna merkitä itsesi henkikirjoihin jumalankieltäjäksi, hyökkää hallitsevaa kuninkaallista huonetta vastaan, mutta älä p—a soi kajoo koskaan Carl Michael Bellmaniin; älä koskaan uskalla omata hänestä muita kuin toisten ajatuksia; jos sinua ahdistaa epäilys, niin mene ulos erämaahan, mutta vaikene, vaikene; sano että hän on kansallisrunoilija, kirjota sanomalehtiin, ettei neljän miljonan ruotsalaisen talonpojan joukossa ole ainoatakaan, joka ei rakasta hänen viisujaan ja joka ei niitä osaa ulkoa; vaikka sinulla olisi ääni kuin korpilla, niin opi laulamaan Bellmania; jos saat pojan, niin kasta hänet Carl Michaeliksi, jos saat tyttären, niin risti hänet Ullaksi, jos ostat viinapullon kun joskus hankit oman pesän, niin piirrä hänen nimensä toiselle puolelle ja Kustaan nimen toiselle. Minä, rakas poikani, olin kyllin onneton omatakseni toisen mielipiteen kuin muut; mikä tuska, mikä suru? Mitä oli heränneitten suvaitsemattomuus, ranskalaisen hirmuhallituksen häikäilemättömyys sen vainon rinnalla, jonka vapaamieliset suuntasivat minua kohtaan, samat vapaamieliset, jotka joka päivä saarnasivat ajatuksen vapautta ja jotka voivat kuohua raivosta, nähdessään väkivaltaa harjotettavan pyhää ajatus- ja sanavapautta vastaan; täysiveriset demokratit tulivat sokeiksi raivosta ja luulivat näkevänsä Bellmanissa demokratin, Bellmanissa. Jumalat! Ja kenen sinä luulet panneen toimeen ja johtaneen Bellmanvainoja? Niin! Sen tekivät Bellmanurakoitsijat! Poikani, täytä viimeinen toivoni ennenkuin suljen silmäni! Tule urakoitsijaksi — ja sinusta tulee suuri — ja onnellinen!"