Huolimatta liiottelusta tämän kuolevan miehen sanoissa emme voi kieltää niissä olevan jonkun määrän totuutta. Kokemuksesta voimme antaa nuorille kirjailijoille yhtä hyviä neuvoja, joita heidän ei tulisi jättää käyttämättä. Jos sinä olet nuori, etkä ole vielä kirjottanut mitään erityistä, korkeintaan joitakin värssyjä, joista ei vielä kuitenkaan tule joulukirjaa, jos haluat eteenpäin, mutta sinulla ei ole tarpeeksi vahvaa ruumista voidaksesi toisinaan olla ilman päivällistä, jos sinä panet arvoa hyvälle sikarille etkä voi elää ilman ihmisten imartelua, jos sinä sanalla sanoen haluat päästä eteenpäin ilman kerrassaan mitään vaivaa, niin anna kuuluisuusurakoitsijain työntää ja vetää sinua esille; se voi muuten olla sangen miellyttävääkin sinulle, silloin kun nämä suojelijat ovat naissukupuolta. Vanha ystävämme, joka kirjoittelee kirjallisuusarvosteluja Lahjomattomaan, sai eräänä päivänä kutsukortin erääseen kirjalliseen istuntoon Grand Hotellissa. Kutsuvien naisten nimien houkuttelemana ja toivossa saada hyvän illallisen, oli hän kyllin ajattelematon saapuakseen paikalle. Siellä huomaa hän koolla kaikkien Tukholman sanomalehtien kirjallisuusarvostelijat, tungettuina ikkunasyvennyksiin ja suojelevien naisten piirittäminä, niin ettei heillä ollut muuta pakomahdollisuutta kuin ikkunan kautta. Varovaisuuden vuoksi olivat urakoitsijat ottaneet huoneen kolmannessa kerroksessa, niin että paon ajatteleminenkin oli mahdotonta, sitä enemmän kun oveakin ankarasti vartioi teetarjotin. Teetäkin tarjoiltiin valvonnan alaisena, niin että kirjallisuusarvostelijamme olivat pakotettuja kiusaamaan itseensä tuon vastenmielisen juoman ja vielä kastamaan korppuja päälle päätteeksi. Teen jälkeen tarjoiltiin eräs nuori mies, jolla oli edullinen ulkomuoto ja joka oli ollut kiltti ja luvannut pitää esitelmän. Herra Lagerström, se oli hänen nimensä, oli kyllin häveliäs pyytääkseen anteeksi, ennenkuin hän alkoi esitelmän Henrik Ibsenistä. Mitä nautintorikkaita tunteja — esitelmää kesti kaksi tuntia — meidän vanhoille kirjallisuusarvostelijoillemme saada pienen kertauskurssin Ibsenin kirjotuksista, ja miten opettavaista saada uusi katsantokanta asioista, etenkin kun tämä katsantokanta erosi heidän omastaan! He vääntelivät itseään kuin madot, he loivat ikävöiviä katseita ovea kohti, odottaen eikö sieltä vaeltaisi esiin joku punssitarjotin (he olivat jo heittäneet kaiken toivon totin suhteen), he heittelivät toisilleen tupakkakääröjä naisten selän takana jollakin tavoin vastustaakseen heille tottumattoman teejuoman vaikutuksia. Kun saarna oli lopussa täytyi heidän mennä esiin ja kiittää tuntematonta nuorukaista, heidän täytyi vastata "erinomaista", kun suojelijattaret kysyivät eikö se ollut hyvä. Senjälkeen annettiin merkki poislähtöön. Entä illallinen? Sitä ei ollut.
Mutta vielä oli jälellä mieluisa yllätys, jonka naiset tavallisella rakastettavalla tavallaan ymmärtävät järjestää. Ovella istui vahtimestari kynä kourassa ja lista edessään. Oliko vielä keräyskin? Ei!
— Kaksi kruunua viisikymmentä äyriä, saanko pyytää!
— Mistä?
— Teeillallisesta, huoneustosta, valaistuksesta ja tarjoilusta.
Vastustus ei auttanut, vannomiset vielä vähemmän. Saada maksaa siellä missä piti saada maksu! Sehän oli ennen kuulumatonta. Mutta mitä se teki. Tarkotushan oli saavutettu. Nuori mies oli tunnettu kirjallisessa maailmassa.
Tultuaan alas satamalaiturille vannoivat kirjallisuusarvostelijamme kuun valossa kalliin valan, etteivät sanallakaan mainitse sanomalehdissä koko esiintymisestä.
Ja he tunnustivat ansaitsevansa tulla heitetyiksi Norrströmiin, jos he rikkovat valansa. Ja he pitivät valansa.
Se ei kuitenkaan ensinkään estänyt heitä seuraavana päivänä lukemasta, kunkin omassa lehdessään, mitä imartelevimpia ylistyksiä nuoren miehen esitelmästä. Viisaat rouvat olivat tarpeeksi ajoissa huomanneet teen vaikutukset ja vainunneet tupakkarullat, antaakseen kalliin ajan mennä käyttämättä.
Herra Lagerström antoi edelleen pehmeiden käsien kannattaa itseään. Kun hän oli kirjottanut ensimäisen yksinäytöksisen kappaleensa, kutsuivat suojelevat rouvat koolle kuninkaallisen teaterin taiteilijat ja sanomalehtien teateriarvostelijat, mutta varoivat kutsumasta kirjallisuusarvostelijoita. Pikku kansallisteaterin etevimmän näyttelijän täytyi lukea kappale, jonka hänen lukemanaan täytyi onnistua. Päivää myöhemmin onniteltiin kansallisteateria uuden kappaleen johdosta ja kotimaista näytelmäkirjallisuutta uuden kirjailijan johdosta. Että kappale sen läksyn perästä otettiin näyteltäväksi oli selvää.
Parin vuoden perästä, jotka kuluivat ilman mitään puutteita ja epäonnistumisia, oli meidän Lagerströmimme niin suuri kirjailija, että hän omasta puolestaan oli alkanut suojella nuoria kirjailijoita. Hän sovittaa siinä erästä periaatetta, jonka hän on saanut kokemuksesta: ihmisen itsensä on vika, ellei hän voi päästä eteenpäin.
No, entä ne, jotka eivät anna suojella itseään, tai ne, jotka eivät ole kyllin onnellisia miellyttääkseen suojelevia naisia? He eivät näitä naisia varten ole olemassakaan. Ensimäisenä vuonna vastaavat he, etteivät he "ole kuulleet sitä nimeä". Jos tuo polonen on nimeltään Petterman, niin alkavat he viidentenä vuonna puhua eräästä Petterssonista ja kysyvät tuleeko hänestä mitään. Kahdeksantena vuonna tuntevat he herra Pettermanin, mutta "eivät ole lukeneet häneltä mitään." Kun häntä viidentenätoista vuotena ei enää voi kieltää, alkavat he vihdoin tunnustaa, että hän on kirjailija, ja osottavat hänelle sen kunnian, että alkavat näykkiä häntä aikakauskirjoissaan. Kun häntä vihdoin aletaan kääntää saksankielelle, puhuvat he hänestä nimittäen häntä nuoreksi lupaavaksi kirjailijaksi, ja sen nimen saa hän pitää kuolinpäiväänsä saakka.
Tämän urakoitsijayhtiön johtajana on eräs sangen oppinut nainen. Hän osaa kahtakymmentäkuutta kieltä ja hänellä on aina höyrylaivalla mukanaan koptilainen kielioppi, jota hän ei unohda asettaa avattuna taakseen peräkannella. Muuan tukkukauppias, joka kuutena kesänä on matkustanut samassa laivassa ja aina käy katsomassa avattua kirjaa kun eukko menee kannen alle, on nyttemmin vakuutettu, että koptin kieli on vaikeinta kieltä, ja hän vakuuttaa ystävilleen, että tarvitaan vähintään kuusi vuotta oppiakseen sitä.
Mutta tämä nainen ei tyydy siihen, että suojelee nuoria tuntemattomia ruotsalaisia, hän suojelee myös kaikkia suuria ulkomaalaisia kirjailijoita, joille hän kirjottaa kirjeitä ja kiittää heidän viimeisestä työstään, kuitenkin liittäen aina jonkun oppineen huomautuksen, jota hän ei voi pidättää, koska hänellä on avomielinen luonne.
Yhtiö on myöskin ottanut huostaansa ruotsalaisen säveltaiteen, (säveltaiteella kokonaisuudessaan on jo suojelijansa) ja on näyttäytynyt, että nuoret laulajat ja laulajattaret harvoin ovat onnistuneet jättämättä kohtaloaan yhtiön käsiin.
Yhteiskunnassa, missä suojelusjärjestelmä on näin kehittynyt, voisi olla oikeutta odottaa loistavampia tuloksia kuin mitä todellisuudessa tapaa. Valitettavasti on valistunut aikakautemme havainnut urakoimisjärjestelmän vanhanaikuiseksi ja kehitystä estäväksi, mistä on ollut seurauksena, että sitä sen lämpimämmin hellivät sen ystävät ja suojelijat, ja että sillä näyttää olevan parempi tulevaisuus edessään kuin mitä se ansaitsee.
SATUJA
LOKIT
Oli kevät. Eräs vanha lokkimamseli, jota kutsuttiin rouva Sapeksi, oli kerännyt kaiken lokkinaisväen Genèven kaupungista ja sen ympäristöstä Niton kareille ulkopuolella Meripuutarhaa, neuvottelemaan kotoisista asioista alkavaa kevättä varten. Edellisen vuoden kuluessa oli nimittäin ilmaantunut eripuraisuutta lokkivaltakunnassa, ei oikein tiedetty minkävuoksi. Lokkinaisväki (näissä piireissä ei koskaan sanota naaraat) oli esiintuonut valituksia lokkiherroja vastaan uudistuneiden laimiinlyöntien vuoksi näiden toimessa isinä ja aviomiehinä, nämä herrat kun olivat havainneet sopivaksi aivan ujostelematta puittaa tiehensä niin pian kuin naisväen lapsivuoteet olivat ohitse.
— Se on kauheata — kaakotti rouva Sappi.
— Aivan vastoin tervettä järkeä — vastasi eräs vanha rouva, kolmenkymmenenkuuden lapsen äiti.
— Vasten luontoa — vahvisti kolmas.
— Aivan varmaan vastoin luontoa — alkoi taasen vanha mamseli, jonka mielestä oli vastoin luontoa saada poikasia. — Juuri sinne tahdoin tulla. Minkävuoksi teidän täytyi saattaa maailmaan neljät kaksoset vuodessa, hautoa kolmen viikon ajan, kasvattaa neljä viikkoa ja raahata niitä koko talvi perässänne opettaaksenne niitä kalastamaan? Eikö meillä ole tarpeeksi lokkeja? Ja katsokaahan nyt noita niin kutsuttuja luomisen herroja. Kuherruskuukausina lörpöttelevät ne tyhmyyksiä ja ovat meille nöyriä, eivätkä voi elää ilman meitä.
— Äh, me emme anna enää narrata itseämme.
— Mitä te tahdotte tehdä asialle, uskalsi eräs tyttö kysyä.
Meidän täytyy palauttaa tasa-arvosuus molempien sukupuolten välille.
Meidän täytyy tehdä lakko.
Kauhea hiljasuus syntyi, kun rouva Sappi lausui nämä sanat. Nuoret tytöt olivat huulet riipuksissa, vanhat rouvat pudistivat päätään.
— Ainaiseksiko? — mutisi ensimäinen nuori neitonen, joka jo etukäteen oli solminut vaarallisen suhteen.
— Se vaiva tulee olemaan turhaa — väitti vanha rouva kuuden vuoden kokemuksensa perusteella.
Nyt kuului suurta kirkunaa Nyonin taholta, ja parvi lokkikoiraksia lähestyi äkkiä Nitonkareja.
— Mitä tuo velho nyt rääkyy? — alkoi vanhin näistä herroista.
— Tulkaa tänne ja kuulkaa — kaakottivat nuoret.
Mutta vanhus, joka aavisti petosta eikä ollut halukas ryhtymään nokkasille, pysytteli sopivan välimatkan päässä lentelemällä sinne tänne karin ympärillä.
— Tuommonen raukka! Noin pelkuri! huusi matami Sappi niin paljo kun hän jaksoi. — Tule tänne vaan!
— En minä halua teitä matami Hameeton, mutta lähettäkää tänne tuo hempukka tuosta, minulla on semmosta, mikä voi häikästä naisväkeä.
— Haa, tuo hävytön, hän tekee meistä pilkkaa, mutta hän saa sen takasin! Tehdään lakko naiset, tehdään lakko!
Ja kaikki naiset nousivat kutsumatonta vastaan. Mutta hän nauroi yhä kovemmin ja istahti kallion huipulle.
— Tarkastelkaamme asiaa maltillisesti, hyvät naiset. Te tahdotte siis tehdä lakon.
— Ei mitään miehiä enää! Ja tasa-arvosuus on palautettava.
— Tasa-arvosuus, hyvät naiset, miten niin? Onko se sitte tasa-arvosuutta, että naiset saavat pitää hyviä päiviä lämpimässä pesässä, sillä aikaa kun me hankimme ravintoa.
— Luonnon laki, herraseni!
— Kaunis luonto, joka muuttuu aina sen mukaan kuin sopii! Kaunis luonto, joka vaatii että koirasstrutsi hautoo munia! Kaunis luonto, joka käskee villihanhen puittamaan tiehensä juuri kun naisväen muniminen on loppunut!
— Minulla on täysi syy luulla, herraseni, että teidän luontonne tulee muuttumaan heti — väitti matami Sappi.
— Ennen maailmassa oli se teidän luontonne mukaista, että te piditte naisillenne seuraa, hoiditte niitä lapsivuoteen aikana…
— Aivan totta, mamseli. Mutta meidän täytyy ottaa tämä kysymys tieteellisesti. Hyvät naiset ja herrat, kansantaloudessa, samoinkuin muuallakin, on eräs rautanen laki, joka perustuu tarjontaan ja kysyntään. Minun nuoruudessani oli sangen vähän ravintoa saatavana, sillä Genèven järvi oli tyhjennetty hillittömän kalastuksen kautta. Siihen aikaan elettiin päivästä päivään ja jokainen itsekseen, ja sentakia saivat naiset elättää itsensä niin hyvin kuin taisivat. Mutta toiset ajat, toiset tavat. Viisas lainsäädäntö kansotti taas järven, jossa pian alkoi vilistä forellia, lahnoja, ahvenia j.n.e. Siitä hetkestä alkaen kasvaa yhä aviomiehen ja isänrakkaus; huoli toimeentulosta ei ole enää niin raskas, ettei se jätä hiukan aikaa jälelle perhettä varten. Kaikeksi onnettomuudeksi on olemassa myöskin eräs kultalaki, jonka Liittoneuvosto on päättänyt, tarkotan lakia vapaakaupasta, jonka nojalla ensiksitulleen oikeuden kumoo voimakkaamman oikeus. Kiitos tämän ihmisystävällisen laitoksen olemme me nyt pakotettuja käymään sotaa, niin kutsuttua vapaakauppasotaa harmaita lokkeja vastaan, jotka suurten kantonalisten kalanviljelystoimenpiteiden kautta houkuteltuina siirtymään tänne parvittain, eivät viivytelleet ruvetessaan Sveitsin kansalaisiksi. En tahdo ajatella, mitä meistä olisi tullut, saatettuina tulevaisuudessa kerjäläissauvan varaan, ellei sattuma olisi tullut meille avuksi. Genève, joka on rikas kaupunki, mutta jolla on syvälle syöpynyt vastenmielisyys kerjäläisiä vastaan, oli vastikään astunut rauhan aikakauteen. Mont-Cenis-radan avaaminen oli suurin käännekohta sen, samoinkuin meidän elämässämme. Rautatie vetää tänne joukottain ulkomaalaisia, kaupunki tulee kauniiksi, liikkeet menevät eteenpäin, höyrylaivat myllertävät ja muuan hullu englantilainen keksii ruveta heittelemään meille leipää Mont-Blanc sillalta. Ja silloin täytyi kaikkien ihmisten heittää leipää meille. Me olemme muodissa. Me pääsemme tarpeettomasti kalastamasta, me pääsemme tappelemasta harmaiden lokkien kanssa. Mitä mieluisia hetkiä olemmekaan viettäneet sillan alla tai höyrylaivain vanavedessä. Tarvitsi vaan avata suunsa samalla kuin paistatteli päivää kuparinsinisillä laineilla. Suuri alaspäinmeno isän velvollisuuksissa! Ja te hyvät naiset, kaukana siitä, että te olisitte lausuneet mitään moitteita meidän poisjäämisestämme! Te päinvastoin näytitte hyvin tyytyväistä naamaa. Siitä alkaa meidän vapautumisemme, siitä ajankohdasta meidän vapautemme miehinä, oltuamme sitä ennen vaivojen rasittamia miehiä, kotoisia miehiä. Hyvät naiset ja herrat, pitopäivät ovat ohitse, ja Schlaraffenmaa on enää ainoastaan sulonen muisto. Siihen saakka oli kaikki käynyt erinomasen hyvin, mutta täytyy antaa kohtalon täyttyä. St. Gotthardin rata muuttui todellisuudeksi, ja silloin on Genèven ja Cenisin loppu käsissä. Liikkeet seisovat, ulkomaalaiset häviävät, eikä enää tule englantilaisia heittämään leipää. Kaikki katoo ja taasen julistetaan rautasta lakia: jokainen pitäköön huolta itsestään! Mutta kehitys on jo tapahtunut. Rajattoman vapauden tottumus on jo siirtynyt meidän tapoihimme, meidän vereemme, eikä enää sovi palata takasin. Sanalla sanoen, meidän luontomme on muuttunut.
Matami Sappi, joka oli kuunnellut tätä pitkää puhetta suuremmalla kärsivällisyydellä kuin olisi voinut odottaa, takertui kiinni rautaseen lakiin ja kiiruhti laukasemaan vastauksensa. — Juuri niin herraseni, jokainen itsekseen, ja siis: lakko miehiä vastaan! Menkää ja huvitelkaa yksinäisyydessä, herrat vapaakauppiaat tieteellisine menettelytapoinenne!
— Rouva tahtoo siis tehdä kapinan herrojaan, luomisen todellisia herroja vastaan? Varokaa itseänne!
— Hyi, herroja! Vaikkakin eläisin sata vuotta, en paraalla tahdollanikaan voisi tunnustaa semmosia pässinpäitä herroikseni.
— Kysymystä täytyy tutkia — sammalsi lokkiherra.
— Tieteellisen menettelytavan mukaan… — lisäsi mamseli.
— Se on välttämätöntä. Mutta olkaamme järkeviä, ystäväni, ja suvaitkaa kuulla sitä ehdotusta, jonka nyt tahdon esittää teidän valistuneen neuvottelunne alaiseksi. Hyvät naiset ja herrat, me olemme täällä joutuneet vakavaan riitaan, joka epäilemättä ei tuota mitään tuloksia, ellemme sovi siitä, että kysymys on selvitettävä kaikessa ystävyydessä. No niin, jos te suostutte tähän, ja ehdolla että lakko siirretään minun takasin tulooni saakka, otan tehdäkseni tieteellisen retken perinpohjin tutkiakseni naiskysymystä. Onko teillä halua siihen, mitä?
— Kättä päälle, asia on selvä — vastasivat kaikki kuorossa, kovin ilosina nähdessään lopun näille ikäville keskusteluille — mutta voi sitä, joka rikkoo sopimuksen antautuakseen luvattomaan rakasteluun!
— No hyvä, käykää käsiksi työhönne — sanoi matami Sappi halveksuvalla hymyllä.
— Tervetuloa takasin, herraseni, ja lähtekää nyt!
— Lähtekää — yhtyivät kaikki läsnäolevat kuorossa.
Ja vanha luonnontutkija teki kierron ylöspäin, otti ilmaa siipiinsä ja lensi pois kaupunkia kohti.
* * * * *
Eräänä kauniina aamuna matkustajamme laskeutui saarelle Toscanan ulkopuolella. Väsyneenä ja kovin huonolla tuulella, kun hän ei ollut huomannut mitään, millä olisi ollut yhteyttä hänen retkensä päämäärän kanssa, alkoi hän noukkia raakkuja merenrannalla tyydyttääkseen nälkäänsä. Kun tämä on tehty, tahtoi hän alkaa yhteiskunnalliset tutkimuksensa. Mutta miten tulisi hän siinä menettelemään? Hän ei voinut keksiä ainoatakaan elävää olentoa ja oli jo vähällä joutua epätoivoon, kun hän sai kuulla sorsan kaakottamista, joka täydellä vauhdilla kulki pitkin rantaa.
— Halloo sorsa! — huusi lokki, ilosena tavatessaan seuralaisen.
— Päivää lokki — vastasi koirassorsa ja laskeutui lokin viereen — mitä kuuluu? Ja mitä sinä täällä teet?
— Minä tutkin naiskysymystä.
— Ja oletko päässyt pitkälle siinä? — vastasi sorsa varovainen ilme kasvoillaan.
— Kyllä! Ja sinä, oletko sinä jo livistänyt naistesi luota?
— Hm! Kaunista livistämistä, kun tulee ajetuksi pois.
— Ajetuksi pois? Minä hämmästyn. Minulle on sanottu, että sorsaherrat ovat niin häijyjä aviomiehiä, että ne hylkäävät vaimonsa juuri samassa hetkessä kun nämä ovat lopettaneet munimisen.
— Sanotaan, niin… Sanotaan niin paljo karkeita valeita aviomiesraukkojen tiliin.
— Mitä lajia? Valeita?
— Ah ne naiset, kuinka hyvin minä ne tunnen! Kevätpuolella, kun niitä alkaa kuumottaa siipien alta, silloin niillä riittää kiemailua niin että siihen voi suuttua, mutta kun vaan kuherteluaika on kunnolla ohitse, niin hyvästi hunsvotit! Tosiaan kaunis kohtalo olla aviomiehenä! Kaikki aatteellinen ja ylevä meidän elämässämme on meiltä kielletty.
— Mutta mistä helkkarista se johtuu, että ne ajavat teidät sillä tavalla luotaan, sen sijaan että ne pitäisivät teidät luonaan elättäjinä?
— Mikä liikuttava yksinkertasuus! Niin tiedä siis, että ne ovat etukäteen hankkineet muonaa makuuajakseen ja että ne eivät halua ketään syömätoveria, sekä että lopulta meidän läsnäolomme saattaisi heidät vaaroille alttiiksi meidän alituisen menemisemme ja tulemisemme kautta.
— Ne ovat tosiaan käytännöllisiä, teidän naisenne!
— Sen minä vakuutan. Mutta kun kaikki otetaan lukuun, mikä nöyryyttävä asema meille! Tiedättekö, että eräs nainen, joka muuten on melko lailla sukkela, on tehnyt hyvän sukkeluuden määrittelemällä aviomiehen seuraavalla tavalla: "Koiras", sanoi hän, "on todistus naisen kykenemättömyydestä tehdä itse poikasia".
— Mikä häikäilemättömyys! Mikä raakuus! Naisen koiras! Mutta onko sinun avioelämäsi tällaista?
— Se on samanlaista kaikkialla.
— Oikeinko totta?
— Ole varma siitä.
— Mutta miksette nouse vastustamaan noita röyhkeitä! — Naisia ei enää lyödä.
— Miksei?
— Joo, senvuoksi, että ne ovat vahvempia.
— Vahvempia?
— Niin herraseni. Tarvitaan enemmän voimaa muniakseen neljä munaa kuin olla munimatta ainoatakaan. Naaras komentaa aina koirasta, niinkuin pian tulet näkemään. Mutta sinä saat luvan alkaa tutkimuksesi alusta.
— Kuulehan sorsa, juuri alkumunan johdosta minä olenkin tullut tänne.
— Eikö muuta? Minä syön muutamia miljonia semmosia aamiaiseksi.
— Voi, minä olisin sinulle kiitollinen, jos tahtoisit tuoda ylös minulle näytteen; tunnen etten itse jaksa sukeltaa.
— Niin mutta sinä et voi nähdä alkueläimiä paljaalla silmällä, ja muuten ei siinä ole mitään näkemistä. Se on muna, joka aivan itsekseen sikiää ja liikkuu, siinä kaikki. Jos sinulla sensijaan on halua tehdä tuttavuutta alkuperäisen naisen kanssa, joka tekee miesten temppuja…
— Kyllä, tietysti tahdon nähdä…
— Kuten käsket siis.
— Sanottu ja tehty. Sorsa syöksyy mereen ja on hetken perästä jälleen lokin vieressä, mihin hän laskee pienen eläimen sileälle kivelle.
— Tässä on meillä mustekala, hyvin alkuperäinen eläin. Ei maksa vaivaa kysyä tältä naiselta, kuinka hänen herra miehensä jaksaa.
− Koska?…
— Koska sillä ei semmosta olekaan… Se tekee itse poikasensa.
− Aivan itsekseen?
— Aivan itsekseen! Näytä minulle mies, joka voi tehdä saman!
— Voi semmosia pettureita! Entä se juttu naisesta, joka on lähtenyt miehen kylkiluusta… Onko joku mies pannut sen kokoon?
— Joku, joka on enemmän kuin mies: mies hameissa, pappi. Jos sinä tahdot nousta ylöspäin kehitysportaita ja läheltä tarkastaa ihmisen ensimäistä luomista, niin tarvitsee sinun vaan seurata minua.
Sorsa lensi tiehensä lokki kintereillään, ja pysähtyi pian erään peittyneen laivahylyn luo pienessä satamassa.
Odotahan hiukan niin saat nähdä. — Ja sorsa esiintyi taas sukeltajana, tullakseen hetken jälkeen ylös tuoden kölistä mukanaan omituisen eläimen joka muistutti tulpania.
— Katsohan tänne lokki! Tässä on minulla hanhenkaula, crustaceain jalosta suvusta. Katsohan vaan: tässä näemme heikon sukupuolen suurena kuin tulpani.
— Entä vahvempi sukupuoli sitte?
— Niin, mitä luomisen herraan tulee, niin heitähän silmäys tämän mamman selkään! Näet siinä tuon pienen kukkaron, joka on siihen kiinninaulattu.
Tämän pienen laukun, joka ei ole nappia suurempi?
— Juuri sen. Se on aviomies. Näetkö, ei ole niinkään kehumisen arvoista olla mies, mutta siinä on joka tapauksessa pirstaleita aviomiehestä, muita uskollisemmasta. Siis kunnioitusta naisia kohtaan!
Lokki tunsi olevansa melko lailla hämillään, kun hän muisti, miten hän oli ottanut suun täydeltä keskustelussa Nitonkareilla.
— Lopettakaamme nyt, jos mahdollista, — sanoi hän. — Mikäli voin nähdä, täytyy maailman olla ylösalasin käännetty, kun asian perille pääsee.
— Aivan varmasti; etkö tiedä että esineet kuvastuvat ylösalasin silmän sisällä?
— Miten täynnä sinä olet viisautta! Mutta palatkaamme aviomiesraukkaamme: tässä on siis nainen tehnyt miehensä?
— Ilman epäilystä — meritulpaanien joukossa! Mutta jatkakaamme opintojamme.
— Kestääkö sitä vielä kauan?
— Eteenpäin, niin saat nähdä!
Sorsa saavutti merenrannan ja kierteli jyrkänteen reunalla alati lokin seuraamana.
— No, kas tässä, mitä me tarvitsemme.
Hän laskeutui kasalle kuivia lehtiä, missä kaksi etanaa makasi.
— Tahdotko olla ystävällinen ja tarkastella tätä täysin onnellista avioliittoa.
— On tosiaan nautinto nähdä vapaa mies,
— Miehiä? Kaikista vähimmin! Ei, vaan kaksi mies-naista, jotka keskenään auttavat toisiaan rakastelupuuhissa.
— Siis täydellinen tasa-arvosuus; ei mitään tämän sulosen työn jakoa.
— Täydellinen; tässä ei ole mitään koiraksia, jotka vetelehtivät.
— Mutta se on joka tapauksessa siveetöntä, kokonaan vastoin luontoa, herraseni.
— Luonto ei ole koskaan siveetön, herraseni, ja luonto ei koskaan tee mitään vastoin luontoa, vaikkakin se on koko mutkikas.
— Se on tosiaan käsittämätöntä.
— Miten suuri sukupuolisankari lieneekin, niin kyllä jättää pöyhkeilemättä tämmösten kokemusten jälkeen, Näetkös, täytyy tottua siihen ajatukseen, että nainen on ensimäinen, sekä että me kaikki olemme lähteneet äidin kohdusta, ennenkuin mitään isää oli olemassa. Hämähäkit antavat sinulle siinä suhteessa uusia todistuksia. Tämä suuri peto, joka riippuu verkon keskessä, on naaras. Ja tämä pieni, hyväntahtoinen naapuri, joka on niin pelokkaan näkönen, on kosija eli paremmin sanoen anoja. Polonen luomisen herra, kuinka tuhman näkönen se on. Hiljaa, hän lähestyy. Nainen heittää häneen syrjäkatsauksen. Hän ei ota kernaasti vastaan vierailukäyntejä tältä elolliselta kautsukkioliolta. Katsohan nyt vaan miten naaras syöksyy koiraksen kimppuun, lävistää sen, kiertää sen verkkoon ja imee sen verta!
— Oi voi, semmoista hirviötä! Tuommoinen Siniparta naishaamussa! Äsh, noita juttuja, joita istutetaan lapsiin!
— Älä usko mihinkään juttuihin, paitsi siivottomiin: totuus on aina siivoton.
— Tämähän on oikea amazonien valtakunta.
— Eikä ole, sen olemme piilottaneen viimeiseksi! Kas niin, nyt eteenpäin!
He nousivat, syventyivät lähellä olevaan metsään ja pysähtyivät erään suunnattoman suuren muurahaispesän luona.
— Peitä kasvosi kuolevainen, täydellisimmän yhteiskunnan edessä! — lausui sorsa.
— Täydellisen yhteiskunnan? — toisti lokki.
— Niin, ihannevaltion, missä naiset uudestaan ovat vallanneet sen aseman, joka luonnostaan tulee heille.
— Pyh, luonto! — huudahti laimealla äänellä pieni, kurja olento, joka ryömi pesän harjalla.
— Anteeksi, herraseni — sanoi sorsa — ettekö te tahtoisi olla niin hyvä ja selittää tälle toverille teidän ihanneyhteiskuntanne järjestystä; hän hartaasti haluaa saada tietää jotakin teistä.
— Ehkä herra sitte tahtoo tulla hiukan lähemmäksi kuullakseen paremmin, sillä minua on kielletty ottamasta askeltakaan talon ulkopuolelle…
— Ettekö te herraseni ehkä sattumalta olisikaan vapaa? — kysyi lokki.
− En erittäin, niinkuin herra pian voi päättää minun selonteostani. Aluksi on ihannevaltio perustettu työn jaolle, ja valtiomuoto on sukupuolta vailla.
— Te tarkotatte salvettu?
— Lähimain, sillä vallassaolevana luokkana ovat sukupuolta vailla olevat naaraat eli naiseunukit, jotka muodostavat haaremivahdin.
— Vai niin, onko teillä sulttaania? Tarvitsee siis vaan tulla turkkilaiseksi…
— Ei, herra, täällä ovat sulttaanittaret itse… sulttaaneja, ja me miehet saamme ainoastaan suorintaa miehen aviollisen työn.
— Tuhat tulimmaista! Ja viisas Salomo antoi meille kuuluisan neuvon: "Sinä laiska, mene ja katso muurahaisia, ja kehottakoon heidän ahkeruutensa näkeminen sinua parannukseen!"
— Se kunnian mies ei ole valehdellut, sillä ei silloin kelpaa laiskotella, kun jokaisella naisella on satakunta puolisoa.
— Mikä siveettömyyden kuilu! Ja teillä herraseni, ei ole mitään tointa, mitään virkaa? Oletteko te vaan joukko naisten elättejä?
— Se on valitettavasti totta mitä te sanotte; me emme koskaan tee työtä eivätkä naisetkaan koskaan. Eunukit ovat anastaneet kaikki työt.
— Ja ovatko asiat aina olleet sillä tavalla?
— Eipä suinkaan! Meidän valtiossamme on tapahtunut kehitys, samoinkuin kaikkialla muuallakin!
— Onpa kaunista kehitystä!
— Se ei ole aina kaunis, vähimmin silloin kun mennään taaksepäin.
— Kehitystä taaksepäin? Ei käy laatuun!
— Käy kyllä ja mikäli oppineet sanovat, tulee se yhä huomattavammaksi päivä päivältä, niin että esimerkiksi raakku on kehittynyt, taaksepäin etanasta senkautta, että tämä on menettänyt päänsä, j.n.e. Varokaa herraseni pitämästä jokaista kehitystä edistysaskeleena.
— No jopa jotakin!
— Antaakseni teille lyhyen historiallisen yleiskatsauksen meidän kehityksestämme, mainitsen, että hallitus ennen vanhaan oli naisten käsissä aivan niinkuin teillä.
— Niinkuin meillä?
— Niin herraseni, ja etymologia (oppi sanojen synnystä) säilyttää vielä jälkiä siitä. Naiset vallitsivat ja miehet ohjasivat: miehet olivat toimeenpanijoina ja naiset antoivat ohjeita. Naiset, tarkotan naaraat, jäivät kotiin hoitaakseen poikasia, ja miehet lähetettiin ulos hankkimaan ruokaa, sotimaan, ottamaan orjia ja kaikkea semmosta, ja olivat aina vaimojensa nöyrimpiä palvelijoita. Silloin oli kyllä kuningas, mutta hän oli vaan muodon vuoksi, koska kuningatar oli varustettu kaikilla välikappaleilla tehdäkseen tahtonsa määrääväksi, ja kaikki muu oli samassa suhteessa. Silloin olimme saavuttaneet huippukohdan. Seurauksena alituisista sodista, joihin naiset eivät ottaneet osaa, alkoivat rajattoman työn kautta murtuneet koiraat tulla naaraksia harvalukuisemmiksi. Jälkimäisten liiallinen lukumäärä toi mukanaan naimattomien naisten luokan, voimakkaan suvun, jolta puuttui kaikkia tunteita, mitkä olisivat voineet olla esteenä heidän astumiselleen julkiseen elämään. Siitä lähtien häviävät suvustaan huonontuneet miehet taistelussa ja naimattomat naiset vahaavat kaikki toimet, jopa sodankin. Päästyään valtaan alkoivat nämä, jotka sitäpaitsi keinotekosesti perinnöllistä tietä oli tehty sukupuolettomiksi, vähentää naarasten lukumäärää keinoilla, joita tunnetaan malthusialaisuuden nimellä, ja siitä johtuu nykyinen yhteiskuntamuoto, niin kutsuttu ihanneyhteiskunta.
Lokki ei voinut olla ajattelematta rouva Sappea ja sitä lakkoa, joka oli puhjennut heidän pienessä yhteiskunnassaan Genèvejärven rannoilla, kun samalla kuului ääntä muurahaispesän sisästä ja parvi muurahaisia yhtäkkiä syöksyi ulos, toiset siivekkäitä toiset siivettömiä. Se, joka piti historiallista esitelmää, ei ennättänyt väistää ja sai korvapuustin eräältä lihavalta eunukilta.
Lokki ja sorsa pakenivat erään paatsaman taakse ja voivat sieltä hyvässä rauhassa katsella sitä surullista näytelmää, joka tapahtui heidän hämmästyneiden katseidensa edessä.
Ensiksi tuli noin parikymmentä siivekästä naarasta ulos pesästä ja muutamien valmistavien toimien jälkeen kohosivat ne auringonpaisteessa suuren kuusen huipun yläpuolelle. Sen jälkeen muutamia satoja, samoin siivekkäitä koiraita, jätti vankilansa täyttääkseen synkkää kutsumustaan.
— Tämä on häämatka — sanoi sorsa selitykseksi.
— Se mitä tapahtui kuusen yläpuolella, oli peitetty itse siihen pilveen, jonka nämä pienet elävät muodostivat, ja oli jokaiselta kuolevaiselta silmältä salattuna, ollen ainoastaan hedelmöittävän auringon katseiden alasena.
Kun tunti oli kulunut ja häät olivat lopussa, laskeutuivat naaraat alas ja astuivat jälleen äitiyshuoneeseen, missä työntekijättäret nyhtivät niiltä pois siivet, joista niille ei tästä lähin ollut mitään hyötyä.
— Langenneet enkelit pudottavat viattomuuden siipensä — lausui sorsa.
— Entä murhaenkelit, mitä ne tuolla tekevät? — kysyi lokki säikähtäneenä, kun hän näki työntekijättärien syöksyvän koiraksien niskaan, joilla uupuneina ei ollut rohkeutta lähestyä muurahaispesää, vaan pysähtyivät avuttomina ruohistoon sen ympärillä.
— Ne panevat toimeen verilöylyn koirasten keskuudessa, jotka nyt ovat tulleet tarpeettomiksi.
— Semmosta kuulumatonta raakuutta! Tulkaa sitte ja sanokaa, että naiset ovat orjuutettuja! Tarvittaisiin yhdistys miesten oikeuksien valvomista varten. Mies parat! Minä olen saanut tarpeekseni ihannevaltiosta.
— Mitä tehdä. Se on niiden luonto.
— Sitä voi kutsua taaksepäin meneväksi kehitykseksi. Minä toivon sinun myöntävän, että sukupuolettomiksi tehdyt olennot ovat suvustaan huonontuneet.
— Siitä ei ole epäilystäkään, etteivät ne ole suvustaan huonontuneet, ja se on juuri kehitystä…
— Onko suvustaan huonontuminen kehitystä? No niin. Onneksi tapaa vielä korkeampien eläinten keskuudessa luomisen herroja paremmissa oloissa.
— Missä sitte, ellei kysymys ole liian tunkeileva.
— Joo, esimerkiksi kanoissa.
— Oh, luuletko sinä että kukko on keisari? Erehdys! Katsohan, miten se seuraa kanoja, miten kohtelias se on antaessaan käsistään makupalat, kuopiessaan maata naisille. Kukko saa olla yövahtina, suojavahtina, kenttävahtina. Hän on sanalla sanoen naisyhteiskunnan asiamies ja juoksupoika.
— Sinä olet kai kuitenkin samaa mieltä siinä, että mormonismi on epäsiveellistä.
— Onko sinusta sitte parempi, että on sukupuolestaan vapautettuja naisia, kuin hedelmöitettyjä. Minusta on kanatarha parempi kuin muurahaispesä.
— Tiedätkös sorsa, että tästä hetkestä alkaen en pidä kummastakaan. Luonto on yhtä puutteellinen kaikkialla. On yhtä hyvä ottaa luonto semmosena kuin se on, kuin muualta etsiä ihanteita. Hyvää iltaa ja kiitos ja kunnia!
— Onnea matkalle! Muista nyt vaan ne opetukset, joita olen sinulle antanut!
Matkatoverit erosivat ja lokki lensi pohjosta kohti. Kun paraillaan oli auringonlasku, ei hän lähtenyt merelle, vaan pysytteli maanpuolella. Keskiyön paikkeilla oli kuu noussut ja lokki näki jalkainsa alla pitkän valoviivan, kahden hopeanauhan tavoin kiemurtelevan Pohjosesta etelää kohti. Hän seurasi korkealla rautatienrataa, jonka kiskot loistivat kasteessa, samalla kun hän hengitti ilmaa, joka oli täynnä oranssin ja magnoliakukkien tuoksua, ja sai näkyviinsä suuren pyöreän kehän täynnä keltasia valopilkkuja. Se oli kaupunki. Uteliaana saamaan tietää, miten kaksikätiset olennot käyttäytyivät kaunista sukupuolta kohtaan, läksi lokki kaupunkiin, pysytellen sivulla, jotta ei saattaisi itseään minkäänlaisen tunkeilevan huomion esineeksi. Hän näki silloin suuren rakennuksen, jota valasivat suuret kynttiläjalat sähkövaloineen, ja josta juhlapukuinen joukko astui ulos; naiset ensinnä ja miehet jälestä, kantaen näiden saaleja.
— Siinä on meillä miesrenki — mutisi lokki.
— Hän lensi ja piilottautui kattoräystäälle. Siitä hän voi tarkastella niitä kun ne vaelsivat eri tahoille. Naiset kulkivat suorina kuin kuningattaret ja kavaljerit seurailivat heitä hattu kädessä, tarjosivat käsivarttaan palvelevaisella tavalla ja osottivat seuralaiselle alituista pientä huolenpitoa, ilman että voi nähdä ainoatakaan naista, joka teki samalla tavalla kavaljerilleen.
— Tasa-arvosuutta ei ole otettu käytäntöön täällä — lausui lokki.
— Hän kurkisti erääseen vastapäätä olevaan ikkunaan, missä oli unohdettu vetää alas verhot.
Nuori nainen istui siellä leposohvalla ja tarkasteli kylmällä katseella nuorta miestä, joka oli polvistuneena hänen edessään matolla.
— Eihän tuo pyydä tuolla naiselta muuta kuin minkä nainen tulee myymään hänelle?
Lokki lensi ylös ja nousi korkealle ilmaan keksiäkseen tien kotiinpäin.
Kuunvalossa pisti hänen silmiinsä suuri rakennus valkeasta marmorista. Koristeltuna torneilla rajattomiin saakka, sekä tuhansilla kuvanveistoksilla, kukilla, lehdillä, viireillä ja päädyillä, tarjosi se verrattoman näyn. Lokki liukui alas tarkastellakseen veistokuvia. Miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja sekasin. Mutta keskellä tätä minaretimetsää kohosi korkealle kupoli, korkeampi kuin kaikki toiset, ja sen huipulla, korkeimmalla paikalla, oli kuparista tehty nainen, joka tuuditti käsivarsillaan vastasyntynyttä lasta.
— Temppeli, joka on pyhitetty naisten palvelukselle, päätteli lokki itsekseen. — Tämä on toki kuitenkin äiti. Erittäin hyvä!
Samassa hetkessä kuin lokki valmistautui lähtemään matkoihinsa, kuului sulavaäänistä laulua katedralin syvyydestä. Säveleet tunkivat katon läpi ja keskellä urkujen möyryämistä puhuivat ihmisäänet sanoja, jotka tekivät suuren vaikutuksen vanhaan lokki-isoisään. Äänet lauloivat:
Ave Maria, gratia piena,
Dominus tecum,
Benedicta tu in mulieribus
Et benedictus ventris…
— Huolimatta täysin ihanteellisesta realismistaan on tämä laulu, mikäli juuri olen saanut oppia, erittäin paikkansa pitävä. Ave mater! Siunattu olkoon äitiys!
Ja lokki läksi matkaan, äkkinäisen koti-ikävän pakottamana.
Kun hän oli kulkenut Mont Cenis vuoren ohitse kevyen aamiaisen jälkeen
Annecyjärvessä, tuli hän takasin Genèven satamaan varhain aamulla.
Suuri oli hänen hämmästyksensä kun hän ei nähnyt vilahdustakaan lakkotovereistaan. Hän lensi selän ympäri tuloksetta, nuuski kaislikon Coppèn, Thononkarien ja Nyonjärven luona, mutta menestyksettä. Katkeria epäluuloja alkoi nousta hänen sieluunsa kun hän saapuessaan Genèven satamaan luuli näkevänsä rouva Sapen kyyristyneenä eräällä lankulla Collongen lastauspaikalla. Tämä näytti olevan häpeissään ja hämillään eikä osottanut huomaavansa matkailijan paluuta.
— Hyvää päivää rouva — huusi tämä kaukaa. — Miten käy lakon?
Vanhus muutti tuskin asentoa ja vastasi, katsellen viistoon häneen:
— Noin mukiinmenevästi. Kaikki ovat karanneet kaikessa hiljaisuudessa.
— Yhdessäkö?
— Sikin sokin.
— Kirottua! Antamatta minun aavistaa hituistakaan!
— Se on oikein teille, vanha pukki!
— Kas siinä te näette, niin paljon kuin te saarnasittekin vastoin luontoa, pysyy terve luonto kuitenkin jälellä!
— Entä epäterve luonto?
— Sekin on jälellä, mutta se tulee toisessa sijassa. Minä valitan täydestä sydämestäni, vanha Sappi, muita kyttyräselällä ei koskaan ole oikeutta ruveta harjottamaan kiihotusta selkärangan mutkistamiseksi.
PYHÄ HÄRKÄ ELI VALHEEN RIEMUITSEMINEN
Faraojen maassa, missä leipä oli niin kallista ja uskontoa oli kovin viljalti, missä kaikki muu oli pyhää paitsi veronmaksajat, missä pyhä lantaeläin kiersi kokoon pyhiä lantakasojaan pyhän uskonnon pyhän suojeluksen alaisena, siellä seisoi muuan nuori fellah eräänä kauniina päivänä, jolloin pyhä Niili oli nostanut pyhän liejunsa huojuvien palmupuiden juurelle, ja katseli sitä riemastuttavaa toimitusta, jonka avulla sonni Aleksanteri oli paraikaa jatkamassa sukuaan, tietämättä mitään niistä kolmestakymmenestä vuosisadasta, jotka pyramidien harjoilta heittivät historiallisia katseitaan tämän keväiseen työhön.
Silloin kohoaa punanen hiekkapilvi pohjosella taivaanrannalla ja jono kamelinpäitä nousee vähitellen väreilevän erämaanpinnan yläpuolelle, lähestyy, kasvaa suuremmaksi ja fellah heittäytyy pelokkaana Osiriksen kolmen papin ja näiden hengellisen matkaseurueen eteen.
Papit nousevat kameliensa selästä kiinnittämättä huomiotaan fellahiin, joka makaa mahallaan.
Hillitön sonni on nimittäin kiinnittänyt hengellisten herrain uteliaat silmät puoleensa. He astuvat lähemmäksi ja tutkivat tulista eläintä päästä kantapäihin, nipistävät sitä kyljistä, katsovat sitä suuhun ja äkkiä tulee vavistus heidän päällensä ja he lankeavat polvilleen ja alkavat veisata virttä.
Kun härkä oli täyttänyt velvollisuutensa tulevia sukupolvia kohtaan, haisteli se odottamattomia jumaloitsijoitaan, jonka jälkeen se kääntyi ympäri ja sivalsi vienosti hännällään heitä kasvoihin.
Mutta kun kunnon papit taasen olivat selvinneet jaloilleen, kävivät he puhuttelemaan fellah polosta, joka ei enää tiennyt mitä ajatella.
— Onnellinen kuolevainen, sinun epäpuhtaiden käsiesi hoidossa on aurinko antanut syntyä ja kasvaa Apis-härän, Osiriksen tuhannenkuudennenkymmenennen lihaksitulemisen. [Apis-härkä oli vanhan ajan egyptiläisillä auringon jumalan Osiriksen lihaksi tullut edustaja.]
— Herrain tulisi pikemmin kutsua sitä Aleksanteriksi — vastasi hämmästynyt fellah.
— Suus' kiinni, sinä arkkinauta, sinun härälläsi on kuun merkki otsassa, ja sillä on merkit kyljissä ja sittiäinen kielen alla. Se on auringon poika.
— Ei, varmasti ei, hyvät herrat, sen isä oli kylän siitossonni.
— Pois täältä, senkin aasi — huusivat papit raivostuneina — tästä hetkestä alkaen ei sonni Memfin papillisen lain mukaan enää kuulu sinulle.
Turhaan koetti fellah polonen tehdä vastaväitteitä tätä tunkeutumista vastaan yksityisen omistusoikeuden alalle. Papit tekivät parastaan valistaakseen hänen vähäistä käsityskykyään, mutta heille oli mahdotonta saada häntä käsittämään, että sonni oli jumala, ja he velvottivat hänet lopuksi täydelliseen vaiteliaisuuteen sen sukuperän suhteen, eivätkä vitkastelleet kulettaessaan sitä pois.
* * * * *
Apiksen temppeli oli aamuauringon valasema ja tarjosi verrattoman nähtävän, joka vaikutti suorastaan musertavasti ja salaperäsesti asiaa tuntemattomiin, mutta melkein naurettavasti salaisuuden tietäviin, jotka ymmärsivät tutkia sen merkkejä, mitkä eivät mitään merkinneet.
Joukko talonpoikaisnaisia oli kerääntynyt suuren portin eteen ja odotti sitä hetkeä, jolloin portit avattaisiin ja heidät vapautettaisiin maitopytyistään, joita he olivat kantaneet sinne niinkutsutun uudestisyntyneen jumalan hyväksi.
Vihdoinkin kuului temppelin sisustasta torven räikeä ääni ja pieni luukku suuressa portissa avattiin. Näkymättömät kädet vastaanottivat pytyt ja luukku sulettiin taasen.
Mutta sisällä temppelissä, kaikkein pyhimmässä, seisoi sonni Aleksanteri kopissaan ja pureskeli heinätukkoa, mulkoillen alempaa papistoa, joka paraikaa kirnusi voita hunajakakkuja varten, jotka korkeampi papisto tulisi hyväntahtosesti syömään Apis-jumalan puolesta.
— Maito alkaa tulla huonommaksi — arveli eräs.
— Kasvava epäusko! — vastasi toinen.
— Tahdotko siirtyä senkin kaksinkertainen aasi! — huusi kolmas, joka paraikaa suki härkää, ja antoi potkun härän kylkeen seurata sanojaan.
— Uskonto menee taaksepäin — jatkoi ensimäinen.
— Helvettiin uskonto, kun kaupat rotsii huonosti!
— Niin, mutta joka tapauksessa tarvitaan uskontoa kansaa varten! Ja miksei yhtä hyvin tämä kuin joku muu.
— Käänny luuska kuului häränhoitajan suusta, joka jatkoi sukimistaan — huomenna tulee sinun näytellä rakasta jumalaa, niin että piru ottaa seurakunnan.
Ja koko papisto kajahutti hillittömän, vilpittömän naurun, semmosen, jonka valistunut papisto niin erinomaisesti osaa.
Seuraavana päivänä, joksi juhla oli määrätty, kulotettiin Apis-härkää, joka oli kukkien ja köynnösten koristama ja silkkinauhoihin kääritty, ja jonka edellä joukko lapsia ja soittajia kulki ympäri temppeliä vastaanottamassa kansan palvelusta.
Kaikki kävi niin hyvin kuin voikin toivoa, eikä mikään häirinnyt iloa ensimäisten puolituntisten aikana. Mutta häijy sattuma sovitti, että Aleksanteri-polosen entinen omistaja, jota veronmaksuhuolet rasittivat, oli tuonut lehmänsä torille myydäkseen sen. Ja se seisoi vielä siellä, kun juhlakulkue marssi esiin eräältä lähikadulta ja toi sen sivutse puolison, josta se oli ollut vuode- ja pesäerossa useampia kuukausia. Tämä, joka pakollisen leskeytensä aikana tunsi itsessään aivan uskomattoman voiman virtaavan ja jota nyt entisen puolisonsa erityinen tuoksu houkutteli luokseen, unohti ne velvollisuudet, joita sillä jumalanvirassaan oli, antoi jumalan näyttelemisensä jäädä sikseen ja rynkäsi kohti puolisoaan.
Asema tuli vakavaksi ja se täytyi pelastaa jos mahdollista. Kaikeksi onnettomuudeksi papeille oli fellahin ilo sonninsa jälleennäkemisestä liian suuri, niin ettei hän voinut hillitä itseään, vaan alkoi huutaa:
— Voi sinua, polonen Aleksanteri, kuinka olen sinua kaivannut!
— Mutta papit olivat valmiita vastaväitteilleen:
— Hän pilkkaa jumalaa! Kuolema pyhyyden häväisijälle!
Fellah, jonka raivostunut joukko yhdessä silmänräpäyksessä mukiloi pehmeäksi, joutui poliisin käsiin ja vietiin oikeuden eteen. Kun häntä käskettiin puhumaan totta, pysyi hän jyrkästi väitteessään, että härkä kuului hänelle, ja että se Aleksanterin nimellä oli tehnyt kunnan siitossonnin palvelusta hänen kylässään.
Mutta nyt ei ollut kysymyksessä tosiasiain selville saaminen. Fellahin oli vaan vastattava syytteeseen:
— Oletko tai etkö ole pilkannut pyhää härkää kutsumalla sitä
Aleksanteriksi?
— Tietysti olen kutsunut sitä Aleksanteriksi, koska…
— Riittää! Sinä olet kutsunut sitä Aleksanteriksi.
— Koska… se on totta.
— Ei totuutta saa sanoa.
— Onko sitten valehdeltava?
— Ei sanota valehdella; käytetään sanontatapaa: kunnioittaa toisten mielipiteitä.
— Kenen toisten?
— Sen sinä kyllä tiedät… lähimmäistensä… kaikkien ihmisten.
— Siinä tapauksessa, kunnioitettava tuomari, suvaitkaa kunnioittaa minun mielipidettäni härän suhteen ja jättäkää minut rauhaan!
— Mutta, senkin pölkkypää, niillä toisilla ei tarkoteta sinua, ymmärrätkö?
— Niin, kyllä ymmärrän, toisia ovat kaikki muut paitsi fellah.
— Sinäkö tässä minua kuulustelet? Mene matkoihisi; papit saavat menetellä suhteesi niinkuin haluavat.
Vietynä Osiriksen temppeliin tapasi fellah ylipapin enemmän vastaanottavaisena selityksille, kuin hän oli uskaltanut toivoa.
Se oli epäilemättä sonni Aleksanteri, sitä ei pappi tahtonut kieltää, mutta sitä ei saanut sanoa, koska… no niin… koska kerran yhteiskunta oli rakennettu äänettömien sopimusten varaan, oli aivan välttämätöntä kunnioittaa toisten mielipiteitä.
Mutta miksi taivaan nimessä ei sitte kunnioiteta fellahin mielipidettä, koska hänkin on "toinen", joukkoon verrattuna.
Ylipappi, rehellinen mies, jolla oli sydän oikealla paikallaan, tunsi väsyneensä kaikkiin varastemppuihin ja tuli liikutetuksi fellahin koristelemattomasta tavasta katsoa asioita. Hän huomasi nyt tilaisuuden sopivaksi ehdottaa parannuksia ja neuvoteltuaan ammattiveljiensä kanssa, päästi hän etukartanoihin kansan, joka oli seissyt porttien edustalla, ja viittansa poisheitettyään astui hän kansalaisen pukuun puettuna alttarille puhuakseen kansalle.
Lapseni — alkoi hän.
Mutta hämmästyneen kansan keskuudessa, joka ei enää tuntenut häntä, syntyi liikettä.
— Lapseni — huusi ylipappi — puku ei tee miestä. Ettekö näe ystäväni, että se olen minä, Osiriksen ylipappi.
Joukko alkoi mutista.
No niin lapseni, hetki on nyt lyönyt, jolloin teille on tehtävä tunnetuksi pyhät salaisuudet. Älkää pelästykö! Minä olen vaan yksinkertainen kuolevainen, niinkuin te kaikki, ja rauhottaakseen teitä olen heittänyt päältäni pitkäliepeisen pukuni. Te olette pitänyt härkää, kaikkea hedelmöittävän auringon vertauskuvaa, itse jumalana.
Ja kääntyen pappien puoleen, jatkoi hän:
— Vetäkää pois esirippu!
Joukko, joka ei milloinkaan ollut nähnyt temppelin sisustaa, heittäytyi polvilleen sfinxin ja Osiriksen kuvien edessä, joita häämötti puoliavointen esirippujen välistä.
Ei kukaan uskaltanut katsella sinne.
— Nouskaa ylös — jyrisi pappi — kas niin, nouskaa ylös! Ja vetäkää nyt syrjään toinen esirippu!
Esirippu vedettiin syrjään. Ja kansan hämmästyneiden silmäin eteen avautui aivan tavallinen talli temppelin taustassa, ja siinä makasi pyhä härkä aivan välinpitämättömästi märehtien.
— Tässä näemme sonni Aleksanterin — huusi pappi — te luulette, että se on jumala, ja kuitenkin se on vaan nautaparka, eli kuinka fellah?
Mutta silloin kuului kauhea kiljahdus ja keskellä sekavaa melua huusi naisen ääni:
— Temppelin häpäsijä! Alas jumalanpilkkaaja, valehtelija!
Ja vähemmässä ajassa kuin minuutissa olivat naiset kuristaneet, raahanneet ulos ja heittäneet kaivoon ylipapin.
Ja samalla tavalla kohdeltiin fellahia, joka oli hävässyt pyhää valetta.
Mutta papit näkivät parhaaksi laskea alas esiriput ja he pakenivat kaikkein pyhimpään, jossa he jatkoivat pyhää karjanhoitoaan ja yhä edelleen omistivat elämänsä ainoalle autuaaksitekevälle erehdykselle.
MITEN PAPPI, JOKA USKOI JUMALAAN, TULEE KÄÄNNETYKSI MEHILÄISTEN NOKKELUUDEN KAUTTA JA KUOLEE PERHEENSÄ HELMASSA TOTISESSA JUMALAAKIELTÄVÄSSÄ USKOSSA
Oli kerran pappi, joka uskoi Jumalaan; kiusallinen tapaus, joka ei kuitenkaan ole niin aivan harvinainen kristillisessä kirkossa.
Niin ei kuitenkaan ollut aina ollut laita, sillä nuoruudessaan oli hän saanut oikeita käsityksiä yliluonnollisista asioista sen kasvatuksen avulla, jonka hänen hurskas jumalaakieltävä äitinsä oli hänelle antanut. Kaikeksi onnettomuudeksi oli tämä nuori mies, heitettynä nuoruudenajan myrskyihin, joutunut huonoon seuraan, joka pian ryösti häneltä hänen lapsellisen uskonsa. Niin että kun hän tuli kypsään ikään, havaittiin hänen olevan innokkaan jumalaanuskojan ja valmiin vastaanottamaan papin takin äitinsä suureksi suruksi.
Tarkkaan otettuna ei tämä nuori mies ollut tyhmä, kaukana siitä. Ja hän ei milloinkaan turvautunut pyhiin tai maallisiin kirjoihin etsiäkseen niistä todistuksia Jumalan olemassaolosta; hän oli keksinyt tästä jääväämättömän todistuksen luonnon täydellisyydessä, joka ilmeni ennen kaikkea eläinten vaistossa. Nuori pastori oli antautunut mehiläisiä hoitamaan, ja kaikki mehiläishoitajat muuttuvat mehiläisten turmiollisen vaikutuksen alaisina jumalaapelkääviksi; vakava seikka, jonka turmiolliset seuraukset ovatkin herättäneet huomiota jumalankieltäjien joukossa, jotka ovat tehneet parastaan vastustaakseen mehiläisiä suojelustullien avulla.
— Katsokaamme lapseni — niin tapasi pastori lopettaa alituiset saarnansa jumalan olemassaolosta — katsokaamme esimerkiksi mehiläisiä (ainoat eläimet, joita hän oli tarkastellut), kukahan on opettanut niitä valmistamaan näitä ihmeellisiä hunajakakkuja? Minäkö? Piikaniko? Vanha puutarhurini Jaakkoko? Ei, tuhat kertaa ei! Olisiko ajateltavissa, että jos me tapaisimme mehiläiset taivaassa (jota minä toivon), olisiko ajateltavissa, että nämä mehiläiset eivät osaisi valmistaa hunajaa? Ei, tuhat kertaa ei! Yksinomaan siitä yksinkertaisesta syystä, että Jumalan lait ovat ikuisia. Reväiskää pois siivet niiltä, nyhtäkää jalat niiltä, silpokaa niiden kieli, sittenkin ne valmistavat hunajaa kaikesta huolimatta. Kaikissa oloissa, kaikissa ilmanaloissa säilyttävät mehiläiset vaistonsa kerätä hunajaa. Se on järkkymättä niiden luonto, jonka Jumalan, muuttumattoman, kaikkivoivan tahto on niihin istuttanut. Amen!
Eräänä kauniina päivänä määrätään nuori pastorimme siirtomaihin laivapapiksi, ja hänen määräpaikkansa on Martinique Länsi-Intiassa.
Pitkä matka kuumaan vyöhykkeeseen ei pelottanut pastoria, mutta mehiläiset raskauttivat hänen sydäntään. Miten suoriutuisi hän jumalaakieltävien neekerien keskuudessa, jos häneltä riistettäisiin todistuksensa Jumalan olemassaolosta.
Pitkän miettimisen jälkeen teki hän reippaan päätöksen ja otti mukaansa hunajaa valmistavat maamiehensä.
Näemme hänet vihdoin onnellisesti ja terveenä saapuneena Martiniquelle, jossa hän jättää siipikarjansa erään neekerin, luotettavan jumalankieltäjän hoidettavaksi. Tämä, joka oli kovin utelias ja sangen omantunnontarkka sekä uuttera siinä mikä hänellä oli tehtävänään, keksi ottaa mehiläiset yhden erältään siivistä laskeakseen ne, mistä oli ainoana seurauksena, että herkkäuskoinen neekeri tuli käännetyksi uskomaan perkeleeseen, niin, enemmän kuin sitä, tuhanteen perkeleeseen.
Laivapappi riensi apuun kuullessaan mustan veljensä hillittömät huudot, ja tarjosi hänen lohdutukseksensa tiedon, että mehiläiset ovat saaneet neulasensa Jumalan tahdon kautta, mikä melkosessa määrässä vahvisti neekerin uskoa häijyyn Jumalaan, jota kutsutaan perkeleeksi. Kaikki toisetkin mustat siirtolaiset, jotka olivat useita kertoja koettaneet syödä "sokerikärpäsiä", olivat valmiita suosiollisesti vastaanottamaan tämän uuden perkeleopin, ja turhaan pani kunnon pastorimme vastalauseitaan tätä vastaan.
Niin pitkälle oli tultu, kun syksy saapui. Hunajasato tuotti ainoastaan mitättömän vähän pastorille, ei oikeen tiedetty mistä syystä.
Oikeastaan pääsi pastorissa vallalle imelänhapan tunne näitä kansanvillitsijöitä vastaan, jotka ottivat itselleen vapauden olla tekemättä mitään ja levittivät kirottua perkeleoppia.
Talvi menee ohitse sateetta ja lumetta. Kunnon pastorimme makaa riippumatossaan, joka on kiinnitetty kahteen palmupuuhun, ja antaa kastepuvussa olevan mustan sisaren leyhyyttää raitista ilmaa itselleen sillä aikaa kun hän miettii kysymystä Jumalan olemassaolosta. "Juoppojen Jumala", sen voi vielä ymmärtää, mutta neekerien ja mehiläisten Jumala — sitä kannattaa miettiä. Ja hän miettii, samalla kun suosiollisesti ja surkutellen silmäilee neekeritärtä, joka oli kokonaan paljastettu — käsityksestä ensimäisen miehen syntiinlankeemisen syistä.
Siten kului talvi, kevät ja kesä, ja mehiläiset vaan yhä jatkoivat neekerien kurjien sielujen turmelemista. Kun syksy oli saapunut, oli pastori koko utelias saamaan tietää, miten mehiläiset olivat menetelleet talvivarastojensa suhteen. Eräänä kauniina päivänä kävi hän käsiksi työhön, Cesarin, mehiläisvartijan avulla, ja aikoi verottaa pesiä.
Voi käsittää hänen hämmästyksensä, kun hän ei nähnyt merkkiäkään hunajasta. Hänen ensimäinen epäluulonsa lankesi Cesarin päälle.
— Oletko syönyt hunajan, senkin nauta? — huusi hän.
— Ei, massa, nigger ei syödä kärpäslikaa.
— Tarkotat hunajaa.
— Se, mitä kärpäset likaavat, niin massa. Kristityt olla liansyöjiä, nigger ei.
— Ei se ole lantaa, se on niiden talviruokaa.
— Ei meillä ole mitään talvea.
— Se on totta, sinulla on aivan oikein, mutta mehiläiset ovat joka tapauksessa pakotettuja keräämään hunajaa, koska se on niiden vaisto, käsitätkö, Jumalan tahto, sanalla sanoen.
— Jumala tahtonut, että kärpäset syövät talvella, mitä likaavat kesällä? Ei voida käsittää sitä, massa!
— Mutta, senkin pässinpää, niiden täytyy joka tapauksessa kerätä kutsu sitä miksi tahdot. Jos on Jumala taivaassa, niin tapahtukoon hänen tahtonsa!
— Mutta, pyhä isä, entä kärpästen tahto sitte?
— Oh, älä tule puhumaan, että luontokappaleilla voisi olla tahtoa.
— Miksikä ei, veli? Ja miksi kerätä talveksi, kun sokeriruokoja on koko vuoden ympäri käsillä? Ei olla mitään tyhmeliiniä, nuo pikku elävät.
Pastorin järki sumeni. Olisivatko mehiläiset todella huomanneet, ettei niiden enää tarvinnut kerätä varastoa kylmän vuodenajan varalta, senvuoksi että sokeriruokoja oli aina saatavana?
Kauheat epäilykset saivat pastorin sielun valtaansa. Jos mehiläiset voivat ajatella, olivat esteettömiä vetämään johtopäätöksiä ja muuttamaan ikuisia määräyksiä mielensä mukaan, mihin joutuvat silloin vaisto ja sallimus? Joutuneena toivottomuuteen ja täynnä suuttumusta näitä mehiläiskelvottomia kohtaan, kävi hän eräänä päivänä vihapäissään särkemään pesiä. Mehiläiset, jotka raivostuivat siitä, että niitä tällä tavalla ajettiin ulos, syöksyivät laumottain pastorin päälle, joka ei enää ollut sotakelpoinen, vaan lopuksi joutui tappiolle ja oli pakotettu turvautumaan vuoteeseen.
Kärsimysten pitkien öiden kuluessa sai hän aikaa katuakseen uskoaan harhaoppiin. Äitinsä hoitamana, jonka hurskaisiin mielipiteisiin ei harhaoppinen jumalaoppi ollut vaikuttanut, heitti pastori henkensä hänen sylissään, voitettuna takasin lapsuuden uskolleen, tunnustaen riemulla todellista jumalaakieltävää uskoa, suureksi iloksi mustille seurakuntalaisilleen, jotka olivat saaneet niin kovasti kärsiä neulaa terävämmistä todistuksista Jumalan olemassaolosta.
OMISTUSOIKEUTTA
Komea pähkinäpensas kasvoi haassa. Pähkinät olivat kypsiä, kun orava tuli sinne heleänä elokuun aamuna.
— Tämä on minun pähkinäpensaani — sanoi se itsekseen ja hyppäsi oksalle koitellakseen hampaittensa kestävyyttä herkullisissa hedelmissä.
— Pois täältä, varas! — kuului heikko ääni pensaasta.
— Kuka siellä? — huusi orava ja kurkisteli sinne tänne.
Pian oli se keksinyt pähkinähiiren pensaan juurella.
— Tahdotko laputtaa matkoihisi ja jättää minun pähkinäni rauhaan! — jatkoi pähkinähiiri.
— Sinun pähkinäsi — irvisteli orava ja kävi käsiksi pähkinöihin kaikin voiminsa ja ensinkään ujostelematta.
— Anna olla, senkin varas!
— Millä oikeudella, jos saan luvan kysyä, kuuluu tämä pensas sinulle?
— Jus primi venientis, ensiksi tulleen oikeudella, jos haluat tietää.
— Erittäin hyvä, herraseni, ja minä otan sen jus primi occupantis, ensiksi valtaajan oikeudella. Voima käy oikeuden edellä. Minä olen voimakkaampi, siis on minulla etuoikeus sinun edelläsi, näetkös!
— Mitä teillä on täällä tekemistä — löperteli närhi, melun paikalle houkuttelemana. Antakaa minun pähkinäini olla rauhassa, muuten saatte nähdä jotakin.
Anteeksi, herraseni — vastasi orava heti, — mutta minä olen juuri keksinyt tämän pensaan.
— Että sinä olet keksinyt minun pensaani, sen kyllä uskon, mutta millä oikeudella olet sen vallannut.
— Olen ottanut sen sillä oikeudella, jonka…
— Sinä olet aivan yksinkertasesti ottanut sen. Ja nyt tulen minä ja otan sen takasin.
Samassa silmänräpäyksessä kun närhi aikoo syöksyä oravan kimppuun, lentää tiheä kivisade taistelevia kohti, joille tulee kiire lähteä pakoon.
— Senkin vietävät — huutavat pojat, jotka olivat tulleet sinne keräämään pähkinöitä — nyt ne eivät saa mitään vaivoistaan.
Ja pojat alkavat poimia pähkinöitä lakkeihinsa.
Luulen että pensaiden takana pidetään hauskaa — mutisi vuokraaja, joka nyt ilmestyi näyttämölle. — Sallikaa, herrat varkaat, minun hiukan kuumentaa teidän korvianne, niin ettei teidän käskyksenne yksityisestä omistusoikeudesta joutuisi harhateille.
— Kauniita vapoja nuo, keskeytti hänet korpraali, joka oli tullut sinne patrulleineen ja veti nyt esiin miekkansa, juuri semmosia me tarvitsemme risukimppuihin.
— Seis siellä — keskeyttää vuokraaja.
— Oletteko te ehkä tilanomistaja? — kysyy korpraali. — Ei, sitä te ette ole! Pitäkää sitte suunne kiinni!
— Mutta minä olen vuokraaja.
— Entä sitte! Teillä ei itsellänne ole oikeutta leikata poikki tätä pensasta, mutta minulla on.
— Olisivatko lait omistusoikeudesta lakkautetut? — kysyy vuokraaja.
— Kyllä, tällä kertaa, hyvä mieheni; sodan aikana vaikenevat lait, ja jos te tahdotte seurata minua tilanomistajan luo, näytän minä hänelle määräykseni. Tässä se on.
He menevät, mutta tuskin ovat he poissa, kun rautatie-insinööri astuu paikalle työmiesjoukon seuraamana.
Hän pystyttää vatupassinsa, tekee laskuja, sihtailee, kirjottaa muistiinpanoja ja jakaa töitä.
— Hakatkaa pois tuo pensas aluksi — sanoo hän.
Sanottu ja tehty.
— Millä oikeudella te otatte vapauden hakata metsää? kysyy tilanomistaja, joka on tullut paikalle.
— Pakkoluovutuslain nojalla.
— Vai niin. Olkaa niin hyvä.
Ja tilanomistaja menee tyytyväisenä saamaansa selitykseen.
— Laillista yksityisen omistusoikeuden syrjäyttämistä tuo — sanoo korpraali.
— Viimeksi tulleen oikeudella — puhkeaa vuokraaja sanomaan.
— Nyt on meidän kiiruhdettava pakkoluovuttamaan pähkinät — mutisevat pojat.
— Minä teen tilauksen — löperteli närhi.
— Tulkaa sitte sanomaan, että löytyy mitään omistusoikeutta — piipittää pähkinähiiri.