SITTAH. Rikkaus on pienintä — ja viisaus suurinta.
AL-HAFI. Kuink'? oonko — oonko juutalaisesta sanonut noin?
SITTAH. Sit' etkö Nathanista sä, ystävästäs, oisi sanonut?
AL-HAFI. Vai niin — vai Nathanista! — Eipä tullut hän lainkaan mieleeni. — Hän todellako on vihdoin kotiutunut taas? Kas vain! Ei aivan huonosti siis liekään hänen. — Niin oikein: muinoin viisaaks ihmiset ja rikkaaksikin häntä sanoivat —!
SITTAH. Nyt rikkaaks enemmän kuin koskaan ennen he sanoo häntä. Koko kaupunki kohisee sitä, mit' on aarteita ja kalleuksia hän kanssaan tuonut.
AL-HAFI. Jos on siis Nathan Rikas palannut, niin varmaan Nathan Viisas myös.
SITTAH. Siis mitä, jos häntä, Hafi, ahdistelisit?
AL-HAFI.
Ja miksi häntä? — Lainatakseniko? —-
Te tunnettepa hänet! — Kellekään
ei lainaa hän, se juur' on viisautensa.
SITTAH. Hänestä toisen kuvan ennen saanut oon sulta.
AL-HAFI. Tavaraa hän tarpeisiinne kyll' antaa. Mutta rahaa — sit' ei koskaan. Hän muutoin kyllä juutalaiseks on tosiaan harvinainen: älykäs niin taidoss' elon kuin myös shakkipelin. Vaan muista juutalaisista hän eroo myös pahassa, ei hyväss' yksistään. — Ei häneen — häneen juur' ei luottaa saa. — Hän tosin antaa köyhille, ja antaa kai Saladinin tavoin — yhtä paljon ehk'ei, vaan varmaan yhtä kernaasti. Ja ilman eroitusta: juutalainen, kristitty, parsilainen, muslemi, ne tasa-arvoiset on hänestä.
SITTAH.
Ja moinen mies…
SALADIN. Vaan kuink' en milloinkaan mä siitä miehest' ole mitään kuullut?
SITTAH.
Hän eikö lainais Saladinille,
Saladinille, jok' ei itseään,
vaan muita varten tarvitsee —?
AL-HAFI. Kas se, se taas on juuri aito juutalaista. — Mua toki uskokaa! — Niin kateinen, niin karsas anneistanne on hän teille! 'Jumalan-kiitokset' kaikk' itselleen hän keräis muilta pois. Ja siksi vain ei lainaa hän, ett' ain' ois hällä antaa. Ja koska laki lempeyttä vain, ei auliutta, häitä vaatii, hänet se lempeys niin epäauliiks saa, sill' ettei vertaa. Tosin pitkät ajat jo oomme keskenämme kinailleet; mut älkää ajatelko, etten silti mä hälle tekis täyttä oikeutta. Hän hyvä muussa kaikess' on, ei tässä, ei todellakaan. Muita ovia koputtelemaan kohta lähdenkin … Nyt erään maurilaisen muistan, joka on saita, rikas. — Sinne lähden, sinne.
SITTAH.
Mi kiire, Hafi?
SALADIN.
Anna hänen mennä!
KOLMAS KOHTAUS.
SITTAH. SALADIN.
SITTAH. Hän rientää, niinkuin mua pakoon pyrkis. — Mit' on se? — Todellako pettynyt hän miehest' on — vai mielisikö meitä hän pettää?
SALADIN.
Minultako kysyt tuota?
Kun tietäisin ees, kenest' oli puhe.
Ens kertaa tuosta Nathanistanne
ma kuulinhan.
SITTAH. Se onko mahdollista, ett' aivan outo sulle mies on, josta käy huhu, ett' on haudat Salomonin ja Davidin hän tutkinut ja saa sinetit niiden auki taikasanoin? Ja niistä aika-ajoin esiin hän ne loputtomat aarteensa tuo, joihin sen vähemmät ei lähteet riitäkään.
SALADIN. Jos haudoista se mies saa aarteensa, niin haudoist' ainakaan ei Salomonin tai Davidin — ei, jonkun narrin vain!
SITTAH. Tai jonkun rosvon! — Paljon tuottavampi kyll' onkin hänen rikkautensa lähde kuin hauta moinen, täynnä mammonaa.
SALADIN.
Hän käyhän kauppaa, kuulin.
SITTAH. Kaikki tiet kaikk' erämaat hän kulkee juhtineen, satamiin kaikkiin saapuu laivojansa Al-Hafi minulle siit' itse kyllä on ennen kertonut, ja lisännyt ihastuneena, kuinka ylevästi tää ystävänsä käyttää, mitä kokoon viisaasti, alttiisti hän ahertaa; ja kuink' on vapaa hengen katse hällä ja sydän avoin joka hyveelle ja kaikkeen kauneuteen suopuvainen.
SALADIN. Ja sentään Hafi nyt niin kylmästi, niin epäröiden puhui hänestä.
SITTAH. Kai hämillään — ei kylmästi kai sentään. Kuin pelkäisi hän kiittää häntä, eikä tahtoisi syyttömästi moittiakaan. — Vai todella niin oisko, ettei edes kansansa paras täysin erota voi kansastaan? ett' ystäväänsä pitäis Al-Hafin siltä puolen todellakin häpeillä? — Vaan sen olkoon, miten on! — On meille kylliks, että juutalainen on rikas, olkoon sitten enemmän tai vähemmän juutalaista hänessä!
SALADIN. Hält' ethän, sisar, ottaa aikone omaansa väkivalloin?
SITTAH. Niin, min katsot sä väkivallaks? Tulen, miekan käytön? Ei, ei! Jo eikö oma heikkoutensa heikolle ole kyllin väkivaltaa? — Nyt haaremiini käy vain kanssani, saat kuulla laulajatarta, jonk' ostin ma vasta eilen. Ehkä valmistuu sill' aikaa juoni, jota kudon juuri varalle tämän juutalaisen. — Tule!
NELJÄS KOHTAUS.
NATHAN, talon edustalla, missä palmupuisto liittyy siihen.
RECHA ja NATHAN tulevat ulos. DAJA lisäksi myöhemmin.
RECHA.
Olette, isä, kovin viipynyt.
Hänt' enää tuskin tapaatte.
NATHAN. Kai sentään. Jos ehk' en täällä alla palmujen, niin muualla —. Nyt tyynny vain. — Kas, Daja, tuolt' eikö tule luoksemme?
RECHA. Hält' on hän aivan varmaan eksynyt.
NATHAN.
Ei toki.
RECHA.
Noin vitkaillen ei Daja muutoin saapuis.
NATHAN.
Hän vielä ei lie meitä huomannut.
RECHA.
Nyt huomaa hän.
NATHAN.
Ja rientää alkaa, katsos. —
Vaan tyynnä, tyynnä ole!
RECHA. Tahdotteko, ett' oisi tyttärenne tyynnä nyt? Ois siitä huoleti, jok' elämän pelasti hälle — elämän, mi hälle niin rakas on vain teidän lahjananne.
NATHAN.
En sua muuksi tahdo kuin mik' oot.
En, vaikka tietäisinkin sielussasi
viel' aivan muuta liikkuvan.
RECHA.
Mit', isä?
NATHAN. Kysytkö multa? Ja noin arasti? Mit' ikään sisässäsi liikahtaakin, viattomuutta, luontoa se on. Sit' älä sure, — min' en ainakaan. Se lupaa vain: Kun kerran selvään puhuu sydämes sulle toiveensa, mult' älä niist' yhtään salaa!
RECHA. Ajatuskin, teiltä salata syömeni mua vavisuttaa.
NATHAN. Ei enää tästä? Kerta kaikkiaan se päätetty on. — Tuoss' on Daja! No?
DAJA.
Tääll' alla palmuin vielä kulkee hän
ja kohta ilmaantuu tuon muurin takaa.
Kas tuolla?
RECHA. Ah! ja näyttää epäröivän mihinkä mennä: eespäin, oikeaan vai vasempaan.
DAJA. Ei, ei; viel' useasti hän varmaan kiertää luostarin ja tästä käy hänen tiensä silloin. — Lyödään veikkaa!
RECHA.
Niin oikein! Puhuitko jo hänen kanssaan?
Hän miltä tuntui tänään?
DAJA.
Entiseltään.
NATHAN.
Täält' älköön siis hän teitä huomatko.
Taemmas menkää, taikka mieluummin
sisälle aivan.
RECHA.
Vielä hetki vain —.
Ah, pensasaita tuo mult' otti hänet!
DAJA.
Jo tulkaa! Oikeass' on isänne.
Jos teidät huomaa hän, on vaara, että
hän oitis kääntyy pois.
RECHA.
Ah, tuota aitaa!
NATHAN.
Ja kun hän sieltä äkist' esiin käy,
ei voi hän välttää näkemästä teitä.
Siis menkää toki!
DAJA. Tulkaa! Ikkunan mä tiedän, mistä näämme heidät.
RECHA.
Niinkö?
(Molemmat naiset poistuvat.)
VIIDES KOHTAUS.
NATHAN ja pian sen jälkeen RISTIRITARI.
NATHAN. Mua melkein aristaa tuo kumma mies, tuo hyveen jäyhyys miltei vavahduttaa. Kuink' ihminen näin voikaan toisensa hämilleen saada! — Herra, nyt hän tulee! Kuin mies tuo nuorukainen! Kunnon miehen tuo ylväs katse on ja luja askel. Voi karvas olla kuori vain, vaan sydän ei varmaankaan. — Miss' olen moista nähnyt? — Anteeksi, jalo frankki…
RISTIRITARI.
Mitä?
NATHAN.
Suokaa…
RISTIRITARI.
No mitä, juutalainen?
NATHAN. Puhuttaa ma saanko teitä näin.
RISTIRITARI.
Sit' estää voinko?
Vaan lyhyeen.
NATHAN. Noin ylpeästi älkää, noin halveksien menkö ohi miehen, jok' iäkseen on teille joutunut kiitollisuuden velkaan.
RISTIRITARI.
Kuinka niin?
Ah, arvaanko? Te ootte…
NATHAN. Isä tytön, min pelastitte jalomielisesti tulesta. — Nathan nimen' on, ma saavun…
RISTIRITARI. Jos kiittämään, niin säästäkää se vain! Jo liioin kiitosta oon joutavasta mä sietää saanut. — Ja te ainakaan, te ette mulle ole lainkaan velkaa. Tuon tytön isäks arvasinko teidät? Me, ritarit, me oomme velvolliset jokaista auttamaan, ken hädäss' on. Eloni silloin mulle muutenkin vain vaivaks oli. Mielelläni käytin mä, hyvin mielelläni, tilaisuutta, sen alttiiks antaakseni toisen eestä, — niin, vaikka juutalaisen tyttären elämän eestä.
NATHAN. Kuinka ylevää! Ylevän julmaa! Mutta aatoksiin tuo käänne käskee. Kaino ylevyys taa julmuuden voi piillä, ihailua niin välttääkseen. — Vaan lahjaa ihailun jos niin se halveksii, niin mitä lahjaa se sietää vois? — Jos täällä, ritari, te ette vieras, vanki ois, en teiltä näin päätäpahkaa kysyis. Käskekää: min palveluksen teille tehdä voi?
RISTIRITARI.
Te? Ette mitään.
NATHAN.
Olen rikas mies.
RISTIRITARI.
Paremmaks ei tee juutalaista kulta.
NATHAN. Siks ettekö voi käyttää, mitä silti parempaa häll' on? hänen rikkauttaan?
RISTIRITARI. No niin, sit' en voi juuri evätäkään, tään viitan vuoksi en. Niin pian kun se kuluna on aivan, kun ei pidä siin' enää sauma eikä kudos, silloin ma tulen, lainaan teiltä uuteen rahaa tai kangasta. — Miks' synkistytte noin? Viel' ootte turvassa. Ei vielä ole niin huonosti sen laita, näättehän. Vain tuossa liepeessä on ruma läikkä. Se palon jälki on, se kärventyi, kun tytärtänne tulesta ma kannoin.
NATHAN (tarttuen viitan liepeeseen ja katsellen sitä). On sentään kumma, kuinka miehestä voi paha läikkä, palotahra vain parempaa todistaa kuin hänen suunsa. Suudella tahdon oitis sitä tahraa. — Ah, anteeks! Sit' en estää voinut.
RISTIRITARI.
Mitä?
NATHAN.
Valahti kyynel siihen.
RISTIRITARI. Eipä haittaa lisänä tippain muiden. — (Jopa kohta saa hämille tää juutalainen minut.)
NATHAN. Tuo viittanne, mä pyydän, lähettäkää myös tyttärelleni se joskus!
RISTIRITARI.
Miksi?
NATHAN.
Sais hänkin tuota tahraa suudella.
Kai turhaan toivonee hän kuitenkin
syleillä itse polvianne.
RISTIRITARI. Nathan — se nimennehän oli — Nathan, hyvin sananne sovitatte — terävästi — Oon hämmästynyt — kyllä olisin —
NATHAN. Olevinanne olkaa miten tahaan. Mua ette harhaan vie. Ei teille sovi suurempi kohteliaisuus, kunnon mies. — Täys tunteesta on tyttö, auliutta naislähetti on pelkkää, isä poissa — te, tytön kunniasta huolehditte; te pakenitte hänen voittamistaan. Myös siitä teitä kiitän —.
RISTIRITARI. Myöntää täytyy: te tiedätte, kuink' ajatella meidän ritarein tulis.
NATHAN.
Vainko ritarein?
Vain tulis? Sääntöjenne vuoksi vainko?
Ajatusjuoksuu tiedän kunnon miesten,
ja heitähän on maissa kaikissa.
RISTIRITARI.
Tok' eroa lie niillä, toivon?
NATHAN. Kyllä: on värin, puvun, muodon eroa.
RISTIRITARI.
Ja eri maissa niit' on eri määrin.
NATHAN. Se ero suuria ei merkitse. Suurt' alaa suuruus vaatii kaikkialla; puut liian taajaan istutetut taittaa vain oksat toisiltaan. Vaan parvittain on kaikkialla meitä keskimittaa. Vain sovun suokoon toinen toiselleen, vain sietää, suvaita saa lammas vuohta, vain älköön luulotelko latva puun, se ettei yksin maasta nousnut ois.
RISTIRITARI. Nuo sanat sattui! — Mutta tuttu lie myös kansa, jok' on ihmismoitteen kehto? Mi kansa, tiedättekö, Nathan, ensin valitun kansan nimen omaksui? Niin, jospa tuota kansaa ylpeydestään en juuri vihais, mut en sentään vois halveksimatta olla? Ylpeydestään, min peri kristityt ja muslemit, ett' oikea on Jumala vain heillä. — Tää puhe kristityn ja ritarin teit' yllättää? Vaan missä, milloin onkaan tuo hurskas kiihko, omaa Jumalaansa kaikelle maailmalle tyrkyttää parhaana, ainoana, — synkempänä kuin nyt, kuin täällä päässyt puhkeemaan? Kelt' ei nyt täällä putois silmäin suomut? Vaan jääköön sokeaks, ken haluaa! — Sanani unohtain mun suokaa mennä!
(Aikoo poistua.)
NATHAN. Oh, ette tiedä, kuinka lujasti nyt teihin kiinnyn! — Tulkaa, ystäviä nyt meidän täytyy, täytyy olla. Saatte kansaani halveksia halustanne. Ei kumpikaan meist' ole kansaansa valinnut itselleen. Yht' oommeko me sekä kansamme? Ja mik' on kansa? Enemmän kristittyä, juutalaista kuin ihmist' onko ihmisessä? Ah, kunp' oisitte te yksi lisää niihin, joit' tyydyttää vain nimi ihmisen!
RISTIRITARI.
Jumalan nimeen, Nathan, niitä olen!
Niit' olen! — Kätenne! — Mä häpeilen,
ett' erehdyin mä teistä hetkeksikään.
NATHAN. Mä siit' oon ylpeä. Vain yleisestä erehtyy harvoin.
RISTIRITARI. Harvinaisen taas vain vaivoin unhoittaa. — Niin, ystävät on meidän, Nathan, oltava.
NATHAN.
Jo oomme. —
Kuink' iloitseva onkaan Rechani! —
Ja kuinka valoisana katseelleni
on etäisyys. — Vain häneen tutustukaa!
RISTIRITARI. Jo palan kaipuusta. — Ken talostanne noin syöksyy ulos? Hänen Dajansa?
NATHAN.
Niin juuri. Noin miks hädissään?
RISTIRITARI. Kunp' ei ois mitään Rechallemme sattunut?
KUUDES KOHTAUS.
EDELLISET ja DAJA.
DAJA.
Voi Nathan, Nathan!
NATHAN.
Mitä?
DAJA. Anteeks, että mun täytyy teitä, jalo ritari, näin keskeyttää.
NATHAN.
Mik' on siis?
RISTIRITARI.
Niin, mik' on?
DAJA. Lähetti sulttaanin! Hän puheilleen teit' tahtoo. Sulttaani, ah Herra!
NATHAN. Mua? Sulttaani? Nähdä haluaa hän vain, mit' uutta olen tuonut. Sano vain, ett' on viel' ehkä kaikki purkamatta.
DAJA. Ei, ei! Ei mitään nähdä, — itsenne hän teidät tahtoo puheilleen, ja pian!
NATHAN.
Ma tulen kohta. — Mene, menehän!
DAJA.
Ritari ankara, tää anteeks suokaa!
Ah Herra, meitä huolestutti niin
tää kutsu.
NATHAN.
Turhaa huolta! Mene vain!
SEITSEMÄS KOHTAUS.
NATHAN ja RISTIRITARI.
RISTIRITARI. Viel' ettekö mieskohtaisesti häntä siis tunne?
NATHAN. Saladinia? En vielä. En tuttavuuttaan vältä, etsi en. Niin liian paljon hyvää kertoi maine hänestä, etten tiedä, uskoako mä mielin vaiko nähdä. — Vaan jos totta on, että henkenne hän säästi, sillä…
RISTIRITARI. On totta. Eloni, jot' elän, hänen on lahjaansa.
NATHAN. Sill' eloni myös mulle hän kaksin, kolmin kerroin lahjoitti. Se muuttanut on kaiken välillämme, se minut kietoo sitein ikuisin hänelle alttiiks aivan. Vartoa nyt tuskin, tuskin jaksan, mitä ensin hän multa vaatii. Olen kaikkeen altis, oon valmis tunnustamaan hälle sen, ett' oon vain teidän tähtenne näin altis.
RISTIRITARI. Mä itsekään en vielä kiittää saanut hänt' ole, kuinka oonkin tapaillut. Se vaikutus, ma jonka häneen tein, men' yhtä nopeaan kuin tulikin. Ken ties, mua muistaako hän edes enää, ja sentään hänen kerran kuitenkin mua muistaa täytyy, kohtaloni vihdoin kun vaatii ratkaisun. Ei riitä, että viel' olen hänen käskystään, viel' elän näin hänen tahdostaan: hän säätäköön myös, kenen mieltä noudattaa mun täytyy.
NATHAN. Niin, niin, — en senkään vuoks saa viipyä. Ehk' antaa joku sana mulle syyn myös teitä mainita. — Mä riennän siis, jos sallitte. — Vaan milloin, milloin teidät näemme luonamme?
RISTIRITARI. Jo piankin, jos saan.
NATHAN.
Jos tahdotte.
RISTIRITARI.
Siis tänään jo.
NATHAN.
Ja nimenne? — mun täytyy pyytää.
RISTIRITARI. Oli — on Kurt von Stauffen. — Kurt.
NATHAN. von Stauffen? — Stauffen?
RISTIRITARI.
Miks ihmetyttää noin se —?
NATHAN. Sukuanne lie ollut muitakin.
RISTIRITARI. Oh, on! Jo moni sukumme jäsen tääll' on maatunut. Mun setänikin — isä, tarkoitin —, vaan miksi yhä terävämmin tarkkaa mua katseenne?
NATHAN.
Oh — eihän miksikään!
Mä väsyisinkö teitä katsomaan?
RISTIRITARI. Siks ensimäisnä lähden minä tästä. Löys usein kyllä katse tutkijan enemmän kuin hän pyysi nähdä. Nathan, mä pelkään teitä. Aika lähentäköön toisiimme meitä, älköön uteliaisuus.
(Menee.)
NATHAN (katsoen hämmästyneenä hänen jälkeensä). Löys usein kyllä katse tutkijan enemmän kuin hän pyysi nähdä! — Hänhän mun sieluani ilmi tavailee! Minunkin niin vois käydä, totisesti. — Ei Wolfin varsi, käynti vain — myös ääni on hänen; heitto pään on hänt', on häntä. Noin käsivarrellaan Wolf miekkaa kantoi, siveli käsin kulmakarvojaan, kuin silmiensä tulta peitellen. — Kuin unhoittuukaan ajoiksi nuo kuvat syvälle syöpyneet, vaan sitten ne vain sana, ääni herättää! — Von Stauffen! — Niin aivan, aivan niin: Filneck ja Stauffen! — Tään pian, pian tahdon selville. Vaan nyt luo sulttaanin. — Mut tuolla — Daja tuoll' eikö piile? — Daja, tulehan!
KAHDEKSAS KOHTAUS.
DAJA. NATHAN.
NATHAN. Lyön vetoa, ett' aivan uusi seikka sydämiänne kiusaa nyt, kuin pyyde sulttaanin mieli tietää.
DAJA. Kummako? Ritarin kanssa tuttavallisemmin puhua juuri aloitte, kun meidät hääs' ikkunasta Saladinin mies.
NATHAN. Saa Recha häntä milloin tahansa nyt odottaa, niin sano.
DAJA.
Niinkö? niinkö?
NATHAN. Kai sinuun, Daja, luottaa saan? Sua pyydän, varuillas ole. Sit' et kadu sa. Sun omatuntos tyydytyksensä saa siitä myös. Mun suunnitelmaani vain älä millään tavoin turmele. Vain varovasti, pidätellen kerro ja kysele.
DAJA.
Tuost' enää tarvitsiko
ees muistuttaa! — Mä menen, menkää tekin. —
Kas, eikö uutta sanaa Saladinin
Al-Hafi, dervishinne, tuonekin?
(Menee.)
YHDEKSÄS KOHTAUS.
NATHAN. AL-HAFI.
AL-HAFI.
Ha — haa! Taas luoksenne ma tuloss' olin.
NATHAN. Niin kiiru onko? Mitä pyytää siis hän multa?
AL-HAFI.
Kuka?
NATHAN. Saladin. — Ma tulen, ma tulen.
AL-HAFI.
Kenen luokse? Saladinin?
NATHAN.
Sua Saladin siis eikö lähettänyt?
AL-HAFI.
Mua? Ei. Hän onko kutsunut jo siis?
NATHAN.
On kyllä.
AL-HAFI.
Niinpä kävi…
NATHAN.
Miten kävi?
Ja minkä —?
AL-HAFI.
Että … syy ei ole mun!
Mun syy ei ole, taivas tietää! Teistä
mä tosin, valhein ko'in vaaran kääntää!
NATHAN.
Min vaaran? Miten kävi?
AL-HAFI. Että hänen rahastonhoitajansa ootte. Teitä ma surkuttelen. Mutta näkemästä mä sitä pakenen, — ja minne, sen jo kuulitte, ja tiedätte myös tien. Mukaani asiaa jos antaisitte, ma tarjoon palvelusta. Vaikk' en ottaa voi enempää kuin saattaa paljas mies. Pian lähden, asianne siis!
NATHAN.
Al-Hafi!
Mut enhän — enhän mistään mitään tiedä!
Mit' onkaan jaarittelu tuo?
AL-HAFI. Kai mukaan jo tuli kukkaronne?
NATHAN.
Kukkaro?
AL-HAFI.
Niin, rahaa, jota saatte etukäteen
Saladinille syytää.
NATHAN.
Tääkö kaikki?
AL-HAFI. Pitäiskö näkemään mun jäädä, kuinka hän teitä täällä päivä päivältä vain nylkee kantapäitä myöten? Kuinka saa viisas anteliaisuus aittojaan avata tuhlaajalle, avata ja jälleen avata, siks kunnes niissä, niin täysiss' ennen, kotihiiri jo saa nälkään kuolla? — Taikka hurskas toive teill' onko: rahaanne ken tarvitsee, hän sentään noudattaa myös neuvoanne? Saladin noudattamaan neuvontaa! Hän neuvojako sietäis! Kuulkaas, Nathan, mitenkä mulle äsken sattui.
NATHAN.
Miten?
AL-HAFI. Ma luokseen tulen, kun on pelannut hän juuri sisarineen shakkia. — Sit' osaa Sittah. — Peli, niin jo luuli Saladin hävinneensä, esillä viel' oli, vaikka silleen jätettynä. Mä silmään, nään, ett'ei viel' läheskään se ole hävitty.
NATHAN.
Kas, löydön teitpä!
AL-HAFI. Kuningas talonpoikaa vastaan vain ois hänen ollut siirrettävä. — Kunpa sen tässä näyttää voisin!
NATHAN.
Kyllä uskon!
AL-HAFI. Niin tornille ois tilaa saanut, — voiton perinyt ois. — Sen näyttää tahdon hälle, opastaa häntä. — Mutta hän!…
NATHAN.
Ei myönny?
AL-HAFI. Mua ei hän kuule ees, ja halveksien lyö pelin kumoon.
NATHAN.
Onko totta tuo?
AL-HAFI. Shakmatti kerrassaan hän tahtoo olla, hän sanoo. Tahtoo! Peliäkö moinen!
NATHAN.
E-hei! Niin peliä vain leikitään!
AL-HAFI.
Vaikk' eipä tyhjän päältä pelattu!
NATHAN. Kenelle rahat siirtyi, vähät siitä. Mut ettei sua kuullut ees! ei korvaa asiaas lainannut niin tärkeään! ei ihastunut kotkankatseesees! se — sehän vaatii kostoa — vai mitä?
AL-HAFI. Aa, mitäs? Siksi vain sen kerroin teille, ett' oivallatte, mik' on otus hän. Sanalla sanoen: en kestä enää. Likaisten maurein luona vain nyt juosta saan lainaa, lainaa hälle kysellen… En ikänäni ole itselleni mä kerjännyt — nyt toisen pussiin pyydän. Milteihän kerjäämist' on lainaaminen: ja lainananto korolle, se taas on varkauden veroista. En joudu äärillä Ganges-virran kumpaankaan, ei kumpaakaan mun tarvis edistää. Äärillä Ganges-virran, siellä vain on ihmisiä. Täällä ainoa te ootte, jonka elää ansaitsis äärellä Ganges-virran. — Tulkaa sinne! Pois hälle pyyhkäiskää se ruhka kaikki, hän mitä himoo vain. Hän kuitenkin pian teidät panee tyhjäksi. Vaan näinpä sais nylkeminen lopun äkisti. Dervishin-kaavun saatte, — tulkaa, tulkaa!
NATHAN.
Tuo keino tosin, luulen ma, meill' aina
on varana. Vaan lupaan miettiä,
Al-Hafi, sitä. Varros.
AL-HAFI.
Miettiä?
Ei, täss' ei auta mietintä.
NATHAN. Vain kunnes ma palaan luota sulttaanin ja heitän jäähyväiset…
AL-HAFI. Ken miettii, etsii vain poisvetäymisen aihetta. Ken ei voi oikopäätä ottaa elääkseen vain itselleen, jää muiden orjaks aina. — Vaan miten mielitte: niin eläkää, kuin mielestänne hyvä elää on! Mun tieni tänne käy, ja teidän tuonne.
NATHAN. Al-Hafi, tilis sentään itse ensin kai teet?
AL-HAFI. Pah! Pilaa! Tila kassani ei maksa edes tilinteon vaivaa; ja minut takaatte — te tahi Sittah. Hyvästi!
NATHAN (katsoen hänen jälkeensä). Kyllä takaan! — Huima, hyvä — ja jalo — mikä on hän? — Tosi köyhä, hän, yksin vain on tosi kuningas!
(Poistuu toiseen suuntaan.)
KOLMAS NÄYTÖS.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
Huone Nathanin talossa.
RECHA ja DAJA.
RECHA. Mitenkä, Daja, sanoi isäni? Ett' odottaa saan joka hetki häntä? Voi siitä luulla, että ilmestyy hän tuokiossa — eikö niin? — Mut ohi kuink' on jo monta hetkeä! — Ah niin, ken mennehiä muistelee? Nyt elää ma tahdon hetkeä vain seuraavaa. Kai saapuu vihdoin se, mi hänet tuo.
DAJA. Kirottu viesti sulttaanin! Jos sitä ei ollut ois, ois Nathan varmaan hänet jo tuonut tänne.
RECHA. Ja kun saapunut se hetki sitten on, kun täyttynyt on toiveistani sisin, lämpimin, — niin sitten? — mitä sitten?
DAJA.
Mitä sitten?
Ma toivon, että sitten toteen käy
myös minun toiveistani lämpimin.
RECHA. Mit' astuu tämän sijaan rintaani, mi enää laajeta ei osaa, ellei toiveitten toive sitä paisuta? — Vain tyhjyys? Ah, mi kauhu!
DAJA. Sitten astuu mun toiveeni tuon toteutuneen sijaan! Toiveeni, nähdä sinut Euroopassa ja käsissä, jotk' ovat arvoises.
RECHA. Erehdyt. — Juuri se, mi toivees tekee sun omakses, sen estää tulemasta mun omakseni koskaan: isänmaa sua vetää — mua eikö pidättäis se? Sun omaistesi kuvat, joit' ei vielä sun sielus unohda, ne enemmän sua kiinnittäiskö kuin mun omaiseni, joit' itse kuulen, näen, kosketan?
DAJA. Vain vastaan ponnistele, miten mielit! Vaan taivaan tiet on taivaan tiet. Ja jospa sun pelastajas itse, joka sotii edestä Jumalansa, määräämä ois Hänen viemään sinut siihen maahan, sen kansan luo, sa jolle synnyit?
RECHA. Daja! Noin mitä puhut, rakas Daja, taas? On omat kummat käsitykses sulla! 'Jok' eestä Jumalansa sotii!' Kenen on Jumala? Ja mik' on Jumala, jok' oma jonkun on ja jonka eestä on tarvis taistella? Ja miten tietää myös kukaan, mitä maata varten syntyy, jos sitä varten ei, hän missä syntyi? — Josp' isä kuulisi tuon puhees! — Mit' on hän sulle tehnyt, kun mun onneni noin kauvas kuvittelet hänest' aina? Ja miksi älyn siemenen, min kylvi niin puhtaana hän sieluuni, sä peität niin mielelläsi kukkiin, rikkaruohoon sun oman maas? — Sun kirjokukkias ei, rakas, rakas Daja, halua mun vainiooni hän! Ja sanoa mun täytyy sulle: sinun kukkais tunnen imevän liian kuiviin maatani, kuin kauniiks sen ne pukeekin, ma tunnen, kuin huumaa, pyörryttää mua tuoksut niiden, niin sulokirpeät! — Sun aistis niihin paremmin tottuneet on. Hermoja en silti moiti, jotka sietää niitä. Vaan minulle ei eduks ole ne. Tuo enkeliskin oli pilkakseen jo saada minut. — Isän vuoksi vielä mua hävettää tuo hupsuus!
DAJA.
Hupsuus! — Niinkuin
vain tääll' ois järjen koti! Hupsuus! Hupsuus!
Kun puhua ma saisin vaan!
RECHA. Miks et? Sua enkö aina tarkoin kuunnellut, niin usein kuin sua uskonsankareistas halutti puhella? Ain ihailinhan sydämestäni heidän tekojaan, ain itkin heidän kärsimyksiänsä. Vaikk' uskonsa ei sankarillisinta heiss' ollut koskaan mulle, niin se oppi ol' lohdullinen, että alttius Jumalan tahtoon aivan yht' ei ole kuin harha-aatoksemme Hänestä. — Sit' isä, rakas Daja, selittihän niin usein meille; samaa mieltä kanssaan niin usein siitä olit; miksi siis nyt revit, mitä yhdess' aikaan saitte? — Mut tällä puhelulla, rakas Daja, ei meidän ystäväämme sopine juur' ottaa vastaan. Munhan sopii kyllä, mun onhan ylen tärkeää, hän myöskö… Vaan joku ovell' onko? Kuule, Daja! Josp' oisi hän se! Kuule!
TOINEN KOHTAUS.
RECHA, DAJA sekä RISTIRITARI (jolle joku avaa oven ulkoapäin, sanoen:)
Sisään vain!
RECHA (valahtaa kokoon, suoristautuu taas ja aikoo langeta ritarin
jalkoihin).
Ah — pelastajani!
RISTIRITARI. Näin myöhään tulin tuot' estääkseni vain: ja sentään —
RECHA. Ehdoin ma lankeen eteen miehen ylpeän — Jumalaa kiittääkseni, mut en miestä. Mies kiitosta ei kaipaa, enempää kuin kaipaa sitä vesisankko, joka niin tehokkaasti sammutusta auttoi; jok' ilman muuta täyttää, tyhjentää soi itseään: niin mieskin suo. Hän myös noin liekkein kitaan työnnettiin; mä siellä käsiinsä sattumalta lankesin; käsiinsä sattumalta jäin, kuin jäi kipinä siellä viittaan hänelle; taas kunnes meidät tulest' ulos jokin, en tiedä mikä, heitti. — Mitä siin' on siis kiittämistä? — Euroopassa viini tekoja toisenmoisiakin teettää. — Kun kerran työnä ristiritarein on hyvin koulittujen koirain lailla tulesta pelastaa ja vedestä.
RISTIRITARI (joka on koko ajan katsellut Rechaa hämmästyneenä ja levotonna). Oi Daja, Daja! Jos sua loukanneet on huolen sekä harmin hetkinä mun oikkuni, miks hälle siirrät heti jokaisen hulluuden mun kieleltäni? Niin liian kipeästi kostat, Daja! Vaan tästä alkain ehkä paremmin mua suosittelet hälle.
DAJA. Enpä luule, en luule ritari, ett' okaat pienet, joit' on hän sydämelleen saanut, siell' ois vahingoksenne kovin koituneet.
RECHA. Teill' oli huolta siis? Ja huoltanne eloa kalliimpana säästelitte.
RISTIRITARI. Laps armas sa! Kuink' onkaan sieluni jaettu silmän sekä korvan kesken! — Ei tämä tyttö, ei, ei tämä ole se, jonka liekeistä mä pelastin. — Ken hänet tuntien ei tulest' ois hänt' auttanut, ken mua ois odotellut? — Vaan — säikähdyshän tosin — oudoks saa.
(Vaitiolo; ritari ikäänkuin vaipuu katselemaan Rechaa.)
RECHA.
Vaan minä tapaan teidät samana. —
(Kuten edellä; sitten Recha jatkaa, keskeyttääkseen
ritarin ihmettelevän tutkimisen.)
Vaan sanokaahan, ritari, miss' ootte niin kauan piillyt? Taikka kysynkö: miss' yhä piilette?
RISTIRITARI. Miss' ehkei pitäis mun olla —.
RECHA.
Ja miss' ootte ollut? Myöskään
siell' eikö olla pitänyt ois teidän?
Se pahoin on.
RISTIRITARI.
Mik' on — mik' on se vuori?
Ma olin — Sinailla.
RECHA.
Sielläkö?
Ah ihanaa! Nyt toki varmasti
saan tietää, onko totta…
RISTIRITARI.
Mikä? Mikä?
Siell' että vielä nähdä voi, miss' seisoi
Jumalan eessä Mooses?
RECHA. Se ei sentään. Sen kyllin tiedän: missä seisoikin, Jumalan eessä seisoi hän. Vaan teiltä halusin tietää vain, niin onko, että ett' ensinkään ei yhtä vaikeaa sit' ole vuorta ylös kiivetä kuin alas päästä? — Nähkääs, muuall' on päinvastaist' ollut vuorten nousu mulle. — No, ritari —? Pois miksi käännytte mua näkemästä?
RISTIRITARI.
Tahdon kuulla teitä.
RECHA. Kun ette huomaavan mun sallis, että lapsellisuudelleni hymyilette, kun mitään tämän tärkeämpää en vuoresta tuosta vuorten pyhimmästä teilt' osaa tiedustella? Eikö niin?
RISTIRITARI. Siis silmiinne taas katsoa mun täytyy. — Miks alas taas ne luotte? Hymynne miks sammuu taas? Juur' ilmeistänne tahdoin, niin ongelmallisista, lukea, mä selvään mitä huuliltanne kuulin, ja nyt — vait ootte te? Ah, Recha, Recha! Ol' oikea se sana: 'Oppikaa hänt' ensin tuntemaan!'
RECHA.
Ken — ken sen sanoi? —
Ja kenestä —?
RISTIRITARI. Sen sanoi isänne — ja teistä: 'ensin häntä tuntemaan te oppikaa!'
DAJA. Myös enkö minä sitä sanonut — enkö minäkin?
RISTIRITARI. Vaan missä hän onkaan, isänne? Viel' onko hän sulttaanin luona?
RECHA.
Varmaan.
RISTIRITARI. Vielä, vielä? — Oh, muistiani! Ei, ei siellä lie hän enää. — Aivan varmaan odottaa hän tuolla luona luostarin jo mua. Niin sovimme me, luulen. Anteeksi! Käyn, noudan hänet…
DAJA.
Jääkää, ritari!
Se mun on tehtäväni. Oitis teen sen.
RISTIRITARI. Ei niin, ei niin! Mua itseäin hän vartoo, ei teitä. Voishan sitäpaitsi hän helposti luona sulttaanin — ken ties — — te ette sulttaania tunne! — voishan hän pulass' olla. — Mua uskokaa, pois-jäännistäin on vaaraa.
RECHA.
Vaaraa mitä?
RISTIRITARI. On vaaraa mulle, teille, hälle, jos vain vähän, vähän edes vitkailen…
KOLMAS KOHTAUS.
RECHA ja DAJA.
RECHA.
Mit' on se, Daja? Miks niin äkisti?
Mi vaivaa, ajaa häntä? Mitä sai
hän päähänsä?
DAJA. Ei huolta ei. En luule pahaksi merkiks sitä.
RECHA.
Minkä merkiks?
DAJA.
Sisällä jotain käynnissä on, kuohuu
mut älköön yli menkö. Huoleti!
Nyt vuoro teidän on.
RECHA. Mun? Yhtä vähän sua ymmärrän kuin häntä,
DAJA. Pian voitte te hälle kostaa kaiken tuskan sen, mit' 'on hän teille tuottanut. Mut älkää siin' olko liian julma, liian tuima!
RECHA.
Kai itse tiennet, mistä puhut nyt.
DAJA.
Noin tyyntynyt jo oisitteko itse?
RECHA.
Niin olen, olen kyllä…
DAJA. Myöntäkää ees, että tuskastaan te iloitsette, ja hinnalla vain hänen tuskansa nyt rauhaa nautitte.
RECHA. En tieten tahtoen! Mä myöntää voisin sulle korkeintaan, ett' itseäni — mua oudoksuttaa, kuink' äkisti voi rauha sellainen sellaisten sydänmyrskyin sijaan tulla. Tuon vieraan ilmi-näkö, puhe, työt ne mieleni…
DAJA.
Jo kyllästytti?
RECHA. Sitä en sentään sano; ei — en mitenkään —
DAJA.
Vain tuiman nälän tyydytti.
RECHA. No niin, jos niin päin tahdot.
DAJA.
Mitäs minä.
RECHA. Mulle hän ikikallis on, jää iäti eloa kalliimmaksi, vaikkei enää sykettä suonteni voi kiihdyttää vain paljas nimensä, ei nopeammin hänt' aatellen mun sydämeni lyö. — Vaan mitä lavertelen! Tule, tule, taas, rakas Daja, ikkunaan, mi katsoo päin palmuja.
DAJA. Sun tuima nälkäs siis ei vielä aivan tyydytetty lie.
RECHA. Nyt jälleen palmutkin voin nähdä, enkä hänt' yksin palmuin alla.
DAJA. Kylmyys tuo kai alkaa uuden kuumeen vois.
RECHA.
Mi kylmyys?
En ole kylmä. Kyllin mielelläni
nään senkin, minkä rauhallisna nään.
NELJÄS KOHTAUS.
Saladinin palatsin vastaanottosalissa.
SALADIN ja SITTAH.
SALADIN (astuu sisään, puhuu ovea kohti). Tuo juutalainen heti tänne tuokaa, kun saapuu. Hän ei kiirehtivän näytä.
SITTAH. Kotona hänt' ei kohta tavata kai voitu.
SALADIN.
Sisko, sisko!
SITTAH. Oothan, kuin sua vartois ottelu.
SALADIN. Mi käydä täytyy aseilla, jotk' on mulle oudot käyttää. Saan herraa peloittavaa näytellä, virittää ansoja, jään pintaa luistaa. Kuink' osaan sitä? Milloin oppinut sit' oon? — Ja ah, mik' on sen tarkoitus? Niin, mikä? — Rahaa, rahaa onkia! Kiristää rahaa juutalaiselt' esiin! Näin päätynytkö juoniin oveliin oon, voidakseni turhaa turhinta haltuuni saada.
SITTAH. Halveksituin turhuus voi halveksinnan kostaa, veljeni.
SALADIN. Ikävä totuus! — Mut tuo juutalainen, jos oiskin mies se rehti, joksi sulle dervishi hänet ennen kuvaili?
SITTAH. Oh niin — mik' onkaan silloin hätänä! Vain pelkurin, vain saidan juutalaisen varalle onhan paula viritetty, ei viisaan, rehdin miehen. Pauloittakin hän onhan meidän jo. Sä päälliseks saat huvin kuulla, kuinka aatoksiaan mies sellainen tuo ilmi; kuinka selvii hän joko verkon läpi voimallaan, kaikk' esteet rikkovalla, taikka kiertää sen neuvoin ovelin.
SALADIN.
Tuo totta on.
Siit' oon mä kyllä huvitettu.
SITTAH. Niinp' ei sua enää mikään voikaan hämmentää. Josp' on hän aito rahvaan mies, josp' on hän tosi juutalainen: silloin, tarvis sun hävetä ei näyttää sellaiselta, joiks' ihmiset hän kaikki edellyttää. Päinvastoin, houkaks sen hän katsoo, ken edullisemmin pyytää esiintyä.
SALADIN. Siis halvasti muu täytyy menetellä, jott' ei mua halpa halveksia vois?
SITTAH. No niin, jos menettelyä on halpaa, laatunsa jälkeen käyttää kaikkea!
SALADIN. Mit' ikään naisen aivot keksiikään, mit' ei ne kaunistaiskin!
SITTAH.
Kaunistais!
SALADIN. Tuo ase hieno, terävä, vain pelkään, mun kömpelöissä käsissäni särkyy! Tään kaiken toimeenpano taitoa ja sukkeluutta keksijältä vaatii. — Mut olkoon menneeksi! Mä pyörin siis parhaani mukaan, — vaikka taidon sen mieluummin huonommin ma osaavani kuin paremmin nyt soisin.
SITTAH. Liian vähän siin' älä itsees luotakaan! Ma takaan sun taitos. Kunhan tahdot vain! — Suur' onhan sun veroisillas miehill' aina halu kehua meille, että miekkansa, vain miekkans' auttanut on eespäin heitä. Vain revon seuraa retkill' yhteisillä häpeilee leijona — ei mieltä revon.
SALADIN.
Ja naiset miehen taas niin mielellään
alentaa luokseen. — Mene, menehän! —
Kai läksyni mä osaan.
SITTAH. Kuinka, onko mun mentävä?
SALADIN.
Et jäädä tahtone?
SITTAH. Niin, joskaan jäädä en … en näkyviinne — vaan sivuhuoneeseen —
SALADIN.
Siis kuuntelemaan?
Ei, sisko, silloin en mä onnistu.
Pois, pois, hän saapuu, oviverho häilyy! —
Mä pidän huolen, ettet sinne jää!
(Sittah poistuu toisesta ovesta, toisesta astuu samassa
Nathan sisään; Saladin on istuutunut.)
VIIDES KOHTAUS.
SALADIN ja NATHAN.
SALADIN.
Lähemmäs, juutalainen! Aivan luo!
Pois arkuus!
NATHAN.
Vihamiehelles se jääköön.
SALADIN.
Nathanko nimes on?
NATHAN.
Niin.
SALADIN.
Viisas Nathan?
NATHAN.
Ei.
SALADIN.
Onhan kansan suussa kuitenkin.
NATHAN.
Niin, kansan — ehkä!
SALADIN. Et kai halveksien mun luule kansan ääntä kuuntelevan? — Jo kauan toivoin tutustua mieheen, se jota viisaaks sanoo.
NATHAN. Vaan jos on se pilkkanimi vain? Jos kansa katsoo vain älykästä viisaaks? ja jos on älykäs vain, ken etuns' oikein hoitaa?
SALADIN.
Etunsa todellisen, tarkoittanet?
NATHAN. Ois totisesti silloin itsekkäin myös älykkäin. Ja älykäs ja viisas ois silloin totisesti yhtä samaa.
SALADIN. Sun todistukses tukee mitä juuri kumota tahdot. — Edut ihmisen sa tunnet todelliset, — mut ei kansa. Oot yrittänyt tuta ainakin; oot niitä pohtinut: se viisaaksi jo yksin tekee.
NATHAN. Jona itseään jokainen pitää.
SALADIN. Kyllin kainosteltu! Ei siedä kuulla sitä aina siellä, miss' odottais vain kuivaa järkeä. (Hypähtää pystyyn.) Mut asiaan! Ja suotta, juutalainen, suott' älä kiertele!
NATHAN. Sua, sulttaani, niin palvella ma totisesti tahdon, ett' eelleen tuttavuutes ansaitsen.
SALADIN.
Palvella? Miten?
NATHAN. Parhaan kaikesta saat aina, hinnoilla myös halvimmilla.
SALADIN.
Sä mistä puhut? Et kai tavaroistas? —
Sun kanssas kaupustelkoon sisareni.
(Tään urkkijatar saakoon!) — Mitään ei
mull' ole tekemistä kaupin kanssa.
NATHAN. Epäilemättä tahdot tietää siis, mit' olen ehkä tieni varrella vihollisesta, joka herää jälleen, ma kuullut, kokenut? — Ja suorin sanoin…
SALADIN. En sitäkään mä tarkoittanut sulta nyt udella. Mä siitä tarpeeksi jo tiedän. Lyhyesti…
NATHAN.
Käske, herra.
SALADIN. Ma aivan muuhun, aivan muuhun pyydän sun selvitystäs. — Kun niin viisas oot, niin mulle sanohan: mik' usko, laki on valaissut sua enin?
NATHAN. Sulttaani, oon juutalainen.
SALADIN. Minä muslemi. On välillämme kristitty. — Kai tosi yks ainut voi näist' uskonnoista olla. — Sun kaltaisesi mies ei seisomaan jää siihen, mihin syntyi sattumalta; tai jospa jää, niin syitä häll' on jääntiin: hän älyll' osan parhaan valitsee. No niin! Siis älys osakkaaksi päästä myös minut. Selvittele mulle syyt, joit' itse en mä ehdi selvitellä. Mun pohjiansa myöten ymmärtää — näin kahdenkesken vain suo valintasi, jott' omaksua voin mä myös sen. — Miten? Sä hämmästyt, mua katsein mittailet? — Ehk' oonkin ensimäinen sulttaani, tällainen joll' on oikku, jot' en sentään ees sulttaanille arvottomaks aivan ma sanois. — Eikö niin? — Siis puhuhan! Vai haluatko hetken mietintään? No hyvä, suon sen. — (Itsekseen.) Kuunnelleeko hän, mun sisareni? Vainutapa koen, hyvinkö onnistunut oon. (Ääneen:) Vain mieti! Ja nopeaan! Ma palaan pian taas.
(Menee viereiseen huoneeseen, jonne Sittah poistui.)
KUUDES KOHTAUS.
NATHAN (yksin). Mit' onkaan tämä, mitä ihmettä? — Mit' oikein tahtoo sulttaani? — Ma rahaa oon valmis tuomaan — totuutta hän tahtoo. Totuutta! Ja niin silkkaa, selkeää, kuin totuus rahaa ois! Josp' oiskin rahaa, sit' ikivanhaa, jota punnittiin! — Se vielä kävis laatuun! Vaan niin uutta, min rahaksi vain leima tekee, jota lukea lautaan tulee vain, sit' ei lie totuus sentään! Voisko päähänsä sit' ahtaa aivan niinkuin rahaa säkkiin? Ken täss' on juutalainen — minäkö vai hän? — Vai miten — ehkei vaadikaan hän totuutta niin tosissaan? Vaikk' oishan, — se epäilys taas liian halpa oishan, ett' ansana vain totuus hällä ois! —. Ois liian halpa! Mit' on suurille siis liian halpaa? — Aivan varmaan näin hän päätäpahkaa syöksee! Ystävänä ken lähestyy, hän ensin kolkuttaa ja kuulostaa! — Sä pidä varas vain! Vaan kuinka, miten? Eihän päinsä sentään käy aivan pähkäjuutalainen olla; vähemmin vielä kieltää juutalaisuus. Hän multa kysyis vain: kai muslemi, jos juutalainen ei? — Kas se, se minut voi pelastaa! — Ei yksin lapsia saduilla syötetä! — Hän tulee — tulkoon!
SEITSEMÄS KOHTAUS.
SALADIN ja NATHAN.
SALADIN. (On tanner täällä selvä siis!) En tulle sinusta liian pian? — Pohtinut liet miettees loppuun. — Puhu siis! Ei meitä tääll' ykskään sielu kuuntele.
NATHAN. Sais meitä maailma kaikki kuunnella.
SALADIN. Vai on niin varma Nathan puolestaan? Kas sitä ma sanon viisaaksi! Ei salaa hän totuutta koskaan! Vaakaan kaiken heittää sen vuoksi! Ruumiin, sielun! Elon, olon!
NATHAN.
Niin, niin — kun tarpeellist' on, hyödyllistä!
SALADIN. Täst' alkain toivon kantaa voivani yht' arvonimistäni oikeudella: maailman sekä lain parantaja.
NATHAN. Tosiaan, kaunis nimi! Mutta suo, sulttaani, ennenkuin mä mielen' avaan kokonaan sulle, pieni tarina mun kertoa!
SALADIN. Miks' ei! Ain ilolla oon tarinoita, hyvin kerrottuja ma kuunnellut.
NATHAN. Niin, hyvin kerrottuja, kunp' ois se taito mullakin!
SALADIN. Taas, taas niin kainon ylpeä! — Ei, kerro, kerro!
NATHAN. Mies ammoin idäss' eli, hällä sormus ol' arvolt' arvaamaton omanaan, perintö rakkahimman. Kivenä opaali sadoin kaunovärein välkkyi, ja salamahti sen niin Jumalan kuin ihmistenkin suosion toi sille, ken kantoi sitä tuolla uskolla. Mik' ihme siis, ett' idän mies ei koskaan pois luovuttanut sitä sormestaan, ja iäks suvussaan sen säilymään hän sääti. Nähkääs näin: sen perinnöksi hän rakkaimmalle antoi pojistaan, ja määräs, että tämä jälleen jättäis sormuksen sille pojistaan, jok' oli taas hälle rakkain; joten suvun pääksi, sen ruhtinaaksi aina rakkain jäis, vain valtuudella sormuksen, ei iän. Se huomaa, sulttaani!
SALADIN.
Sen huomaan. Jatka!
NATHAN. Niin periytyen vihdoin sormus tuo tul' isälle, joll' oli kolme poikaa, ne kaikki yhtä kuuliaiset hälle ja kaikki yhtä ansiokkaat saamaan siis hänen rakkautensa ylimmän. Vaan kahdenkesken kanssa isänsä kun milloin yksi, milloin toinen heistä ja milloin kolmas osui, saaden yksin niin haltuuns' isän koko sydämen, — niin kunkin vuorostaan hän eelle toisten siis asetti ja sääti sormuksen hurskaassa heikkoudessaan jokaiselle. Niin kävi aikansa. — Vaan kunnon isää jo lähtö vartoo, ja hän pulaan jää. Hän tuntee tuskaa, että pojistaan hän kahta, isän sanaan luottavaista, niin joutuu loukkaamaan. — Mi neuvoksi? — Luo erään taideniekan lähettää hän sormuksen, ja kaksi uutta häitä sen mukaan tilaa, häntä vaatien ne tarkoin samaan malliin tekemään, niin varoja kuin vaivaa säästämättä. — Sen tekee mestari. Ei isä itse voi muista mallisormust' eroittaa, kun käsiinsä ne saa. Het' ilomielin hän pojat luokseen huutaa, vuorottain; ja siunauksensa jakaa kullekin ja sormuksensa myös — ja kuolee niin. — Kai kuunnellut mua olet, sulttaani?
SALADIN (joka on hämmästyen kääntynyt poispäin). Ma kuulen kyllä! — Tarinasi vain pian lopeta!
NATHAN. Ma olen lopussa. Muu kaikki tästä itsestäänhän johtuu. — Koht' isän kuoltua jok' ainut heistä käy esiin sormuksineen, vaatien päämiehyytt' itselleen. Ja tora, tuska ja tutkiminen siitä nousee turha! Todistaa oikeaks ei sormuksista voi yhtään. — (Hetken vaitiolo, Nathanin odottaessa sulttaanin vastausta.) Enempää kuin uskoista nyt todistaa voi yhtään.
SALADIN. Kuinka? Tääkö on vastaukses mulle?
NATHAN. Puolustus se olkoon mulle vain siit', etten luule eroittaa osaavani sormuksia, jotk' isä vartavasten teetti niin, ettei niit' eroittaa voi toisistaan.
SALADIN.
Ah, sormuksia! — Kanssain älä leiki!
Tok' uskonnot, ma jotka mainitsin,
eroittaa voinee toisistaan, ma luulen.
Pukua myöten, ruuan, juoman mukaan!
NATHAN. Niin, muuta myöten paitsi perusteita. Sill' eikö perustu ne tarinaan, suusanaiseen tai kirjoitettuun, kaikki? — Ja luottamuksell', uskollahan vain tarinan omaksua voi, vai kuinka? — Siis, kenen luottamusta, uskoa vähimmin epäilee? Kai omaistensa? Kai veriheimonsa? Kai niiden, joilta on saanut rakkauden näytteitä jo lapsuudesta? jotk' ei pettäneet meit' ole, paitsi milloin hyödyksemme se koitui? — Kuinka omaa isääni vähemmin uskoisin kuin sinä omaas? Tai toisin päin: — sua voinko vaatia valheesta syyttämään es'isiäs, mun isääni ettet vastustaisi? Ja sama koskenee myös kristityitä?
SALADIN (itsekseen).
Jumala nähköön! Oikeass' on mies.
Mun täytyy vaieta. —
NATHAN. Vaan palatkaamme taas sormukseen. Nous, kuten sanottu, veljesten kesken kiista. Tuomarille jokainen vannoi — niinkuin totta oli! — sormuksen suoraan saaneens' isältään, jok' aikaa sitten hälle sormuksen ol' luvannut ja kaikki edut sen. — Mi yhtä totta oli! — Hälle isä, niin takas kukin, vilpillinen olla ei ole voinut; ennenkuin sit' uskoo hänestä, tuosta rakkaast' isästään, niin ennen veljiäänkin, joista muutoin niin mielellään vain parast' ajatella hän tahtois, petoksesta syyttää hän; ja selville hän petturit saa kyllä ja osaa kostaa.
SALADIN.
Niin, ja tuomari?
Mitk' annat sanat suuhun tuomarin,
ne pian kerro!
NATHAN. Tuomari, hän sanoi: Jos tähän ette kohta isää tuo, pois häädän teidät istuimeni eestä. Mun luuletteko arvoituksia tääll' arvailevan? Vaiko varrotte, ett' alkaa haastaa sormus oikea? — Vaan kuulkaas! Sormuksella oikealla, ma kuulin, onhan ihmevoima antaa Jumalan suosio ja ihmisten! Se ratkaisee! Sit' eihän näet voi muut, väärät sormukset! — Siis: kaksi teistä ket' enin rakastaa? — Miks ootte vaiti? Puhukaa! Vaiko taapäin vain, ei ulos, sormukset vaikuttaa? Vain itseään eniten kukin rakastaa? — Oh, jospa petetyt ootte kaikki petturit! Ei sormuksista oikea lie ykskään, vaan hukkaan onkin mennyt oikea. Vahingon salatakseen, korvatakseen isänne teetti kolme yhden sijaan.
SALADIN.
Ihanaa, ihanaa!
NATHAN. Jos ette pyydä siis neuvoani, jatkoi tuomari, vaan tuomiotani, niin menkää! menkää! Mut tää on neuvoni: te asian otatte siltään. Jokainen jos teistä on sormuksensa saanut isältään, niin varmasti myös kukin uskokoon sen oikeaks. — Ehk' isä kauemmin ei hirmuvaltaa yhden sormuksen suvainnut suvussaan, voi olla niinkin! Ja varmaa on, ett' teitä kaikkia hän rakasti ja samoin rakasti: kaht' eihän sortanut hän yhden vuoksi. — No hyvä! Kukin hänen rakkauttaan, niin tasapuolista, siis tavoitelkoon! Teist' itsekukin kilpaa todistakoon ett' oikean on kiven ja sen voiman hän sormukseensa saanut! Voimaa sitä tukekoon mielen lempeys, sydänsopu, työt hyvät, syvin alttius Jumalalle! Ja sitten lapsen-lapsen-lapsissanne kivien voimat kun on ilmenneet, niin jälkeen vuotten tuhat-tuhatten taas heidät kutsun istuimeni eteen. Täll' istuimella silloin istuva mua viisaampi on mies, ja puhuva. Nyt menkää! — Tuomari niin lausui lauha.
SALADIN.
Jumala! Jumala!
NATHAN.
Josp' itse tunnet.
Saladin, mies se viisaamp' olevas,
tuo luvattu…
SALADIN (syöksee hänen luokseen, tarttuu häntä käteen, pitäen siitä
kiinni loppuun saakka).
Ma, jok' oon tomu, tyhjä?
Ah Herra!
NATHAN.
Mikä on sun, sulttaani?
SALADIN. Nuo tuhat vuotta, Nathan — rakas Nathan! viel' ei lie loppuneet. — Se tuomaristuin ei tämä minun ole. — Mene! Mene! Mut ole ystäväni.
NATHAN.
Eikö muuta
Saladinilla mulle sanottavaa?
SALADIN
Ei muuta.
NATHAN.
Eikö mitään?
SALADIN.
Ei. — Ja miksi?
NATHAN. Viel' oisin tilaisuutta halunnut erääseen pyyntöön.
SALADIN. Tarvitaanko pyyntöön siis tilaisuutta? — Puhu!
NATHAN. Matkalta ma tulen laajalta, oon saatavia kokoillut sillä. Käsissäni rahaa on miltei liian paljon. Aika alkaa taas arveluttaa. Minne tallentaa vois varmasti, en oikein ymmärrä. Mut, aattelin, sä ehkä jotain käyttää nyt voisit — lähestyvä sotahan ain' enemmältä vaatii rahaa.
SALADIN (katsoen häntä jäykästi silmiin). Nathan: En tahdo kysellä, Al-Hafi eikö jo luonas ollut; — tutki en, sua eikö yllytä muu epäluulo tuon tarjoukses tekoon vapain ehdoin —
NATHAN.
Mi epäluulo?
SALADIN.
Sen oon arvoinen.
Suo anteeks, — vaan mik' auttaa! Tunnustaa
mun täytyy vain: juur' aioin…
NATHAN. Ethän samaa minulta pyytää vain?
SALADIN.
Niin aioin.
NATHAN. Niinhän tulemme autetuiksi kumpikin! Vaan syynä, etten sulle lähettää mä käteisiäni voi kaikkia, on nuori ristiritari, min tunnet. Mun täytyy päältä summa melkoinen hänelle maksaa.
SALADIN.
Ristiritari?
Et rahoillasi toki tukene
myös vihamiehiäni pahimpia?
NATHAN. Siit' ainoasta puhun, jonka hengen sä säästit…
SALADIN.
Ah, mua mistä muistutat!
Tuon nuorukaisen oonko kokonaan
ma unhoittanut? Tunnetko sä hänet?
Miss' on hän?
NATHAN. Miten? Etkö tiedä siis, kuin paljon armostasi häntä kohtaan on mulle hänen kauttaan riittänyt? Hän uhall' elämänsä, uunna saadun, pelasti liekeistä mun tyttäreni.
SALADIN. Hän? Niinkö? — Ah, hän siltä näyttikin. Niin totta vie ois veljenikin tehnyt, jot' aivan tämä muistuttaa! — Tuo tänne, jos tääll' on vielä hän! — Ma siskolleni oon tästä veljestään, jot' tuntenut ei koskaan hän, niin paljon kertonut ett' täytyyhän myös veljen ilmikuva mun näyttää hälle! — Mene, nouda hänet! — Kuink' yksi hyvä teko, synnyttipä sen sitten pelkkä tunteenkiihko vain, niin monta muuta hyvää kanssaan tuo! — Tuo, nouda hänet!
NATHAN (päästäen Saladinin käden). Paikalla! Ja muukin jää kaikki äskeiseen?
(Poistuu.)
SALADIN.
Ah, siskoni
kun kuunnella en suonut! — Hänen luokseen! —
Vaan kuinka kerron hälle kaiken nyt?
(Poistuu toiselle puolen.)
KAHDEKSAS KOHTAUS.
Palmujen alla, luostarin läheisyydessä, odottelee
RISTIRITARI NATHANia.
RISTIRITARI (käy edestakaisin, sisäisesti taistellen; puhkeaa vihdoin sanoihin:) Tääll' uhriteuras huokuu väsynyt. — No niin! En halua, en halua mä tietää, mitä liikkuu sisälläni, en vainuta, tulee tapahtumaan. — Tiedänhän: turhaan, turhaan pakenin. Ja sentään: enhän myöskään muuta voinut. — Nyt tulkoon mitä tulee! Väistää voinut en liian äkillistä iskua, kuin tarkoin, kuinka kauan kartoinkin. — Siis nähdä häntä, jota himoitsin niin vähän nähdä, — nähdä, päättää, etten pois silmistäni koskaan laske. — Päätös — mik' on se? Aie, teko; vaan mä kärsin, mä kärsin vain. On yhtä: nähdä hänet ja tuta, että kiinni kietoutui jo häneen. — Yht' on se ja siksi jää. — Erillään hänest' elää — sit' en voi ees ajatella, kuolo ois se mulle, ois sielläkin, miss' ikään kuolon jälkeen me liemme. Jos on rakkautta tää, niin totta — ristiritar' rakastaa —, niin totta rakastaa hän, kristitty, tytärtä juutalaisen. — Hm! — Ja miks ei? — Ennakkoluuloistahan useista jo luopunut oon luvatussa maassa, — siks ikitoivon maa myös minulle! — Minusta mitä ritaristo tahtoo? Ma ristiritari oon kuollut sille siit' asti kun jäin vangiks Saladinin. — Pää, min sain lahjaks Saladinilta, tää oisko entiseni? — Uus se on, ei tiedä mitään siitä, mitä vanha sai uskoa ja sietää; paremp' on se: isien ilmanalaan laatuisampi. Sen tajuanhan. Vasta sillähän niin aloin ajatella kuin on täällä isäni varmaan ajatellut, ellen lie kuullut hänestä vain taruja. — Vain taruja? Vaan todennäköisiä: ne todemmilta koskaan minusta ei näyttäneet kuin nyt, kun vaaraa päin ma horjun, missä kaatui hän. — Niin, kaatui? Ma miesten kera kaadun mieluummin kuin seison lasten kanssa. Suosiotaan minulle takaa esimerkkinsä. Ja suosiota kenenpä lie muun mun tarvis? — Nathanin? — Oh, suosiota en paremmin kuin tukeakaan hältä jää koskaan vaille. — Mikä juutalainen! — Ja juutalaisesta niin kerrassaan myös käydä tahtoo! Tuoltahan hän rientää, iloa säihkyin. Saladinin luota ken muuten tuliskaan. Hoi, Nathan, hoi!
YHDEKSÄS KOHTAUS.
NATHAN ja RISTIRITARI.
NATHAN.
Te — tekö siellä?
RISTIRITARI. Kauaks aikaa jäitte luo sulttaanin.
NATHAN. En niinkään kauaksi. Menoni sinne kävi viipyen. Ah, Kurt, se mies on maineens' arvoinen, on tosiaan; vain varjokseen jää maine. Mut ennen muuta kohta kuulkaahan vain…
RISTIRITARI.
— Mitä?
NATHAN. Teitä puheilleen hän tahtoo ja käskee viipymättä tulemaan. Vain kotiin mua saattakaa, siell' ensin mä hälle jotain muuta toimitan, ja sitten menemme.
RISTIRITARI. En tahtois, Nathan, taloonne toiste tulla, ennenkuin ..
NATHAN. Siell' oottekin sill' aikaa käynyt? Ootte siis puhutellut Rechaa? — Sanokaas: hän miellyttikö teitä?
RISTIRITARI. Lumos minut! Vaan — jälleen nähdä häntä — en, en voi! En koskaan! — Taikka oitis luvatkaa, — ett' ikuisesti, ikuisesti häntä saan katsoa.
NATHAN. Mun kuinka ymmärtävän tään haluatte?
RISTIRITARI (hetkisen äänettömyyden jälkeen heittäytyen äkkiä
hänen kaulaansa).
Isä!
NATHAN.
Nuori mies!
RISTIRITARI (irtautuen hänestä yhtä nopeaan).
Ei poika? — Pyydän —!
NATHAN.
Rakas nuori mies?
RISTIRITARI. Ei poika? — Pyydän teitä — vannotan nimessä luonnon ensi siteiden! — Pois niiden tieltä siteet myöhemmät! olemaan ihminen vain tyytykäähän! Mua älkää työntäkö pois luotanne!
NATHAN.
Ah, rakas ystävä!…
RISTIRITARI. Ei poika? Eikö? Ei sittenkään, ei sittenkään, jos ois sydämeen tyttärenne avannut tien lemmelle jo kiitollinen tunto? Ei sittenkään, jos viittaustanne vartoin he yhteen sulaa tahtois kumpikin? — Vait ootte?
NATHAN.
Hämmästynyt, ritarini.
RISTIRITARI.
Mä hämmästytän teitä? — Oudot, Nathan,
ei teille omat aatoksenne lie?
Mun suussain hämmästyttääkö ne teitä?
En ymmärrä.
NATHAN. Viel' enhän tiedä edes, ken Stauffeist' isänne on ollutkaan?