RISTIRITARI. Te juuri olitte poistunut…
NATHAN. Te häntä siis kuitenkin saitte puhutella? Hyvä.
RISTIRITARI. Mut yhdessä hän meitä molempia halusi tavata.
NATHAN.
Sen parempi.
Siis tulkaa mukaan. Hänen luokseen aioin
ma muutenkin. —
RISTIRITARI. Kai teiltä kysyä saan, Nathan, kuka tuolla luotanne läks äsken?
NATHAN.
Ettekö siis tunne häntä?
RISTIRITARI. Hän eikö ollut munkki-hyväkäs, jot' ajokoiranansa patriarkka niin halukkaasti käyttää?
NATHAN.
Ehkä oli!
Hän patriarkan mies on ainakin.
RISTIRITARI. Ovela keino, yksinkertaisuutta edeltäjänä käyttää konnantyön!
NATHAN. Niin, yksinkertaisuuden tuhmuutta, ei hurskautta.
RISTIRITARI. Patriarkka ei hurskaihin usko.
NATHAN. Tämän miehen kyllä ma takaan. Sopimattomissa töissä ei patriarkkaa auta hän.
RISTIRITARI. Niin, siltä tosiaan näyttäis. Eikö minust' ole hän teille puhunut siis mitään?
NATHAN.
Teistä?
Ei nimenomaan teistä. — Tuskinhan
ees nimeänne tuntee hän?
RISTIRITARI.
Niin, tuskin.
NATHAN. On tosin jostain ristiritarista hän maininnut.
RISTIRITARI.
Ja mitä?
NATHAN. Tuskinpa teit' ensinkään hän sillä tarkoitti!
RISTIRITARI.
Ken tietää! Kertokaahan!
NATHAN. Syytellyt mua patriarkalle on joku…
RISTIRITARI. Teitä? Luvalla sanoen, se valhett' on. — Mua kuulkaa, Nathan! — Olen mies, ei voi koskaan kieltää mitään tekoaan. Min tein, sen tein! Vaan hyväks työks en sentään jokaista tekoani myöskään tahdo mä väittää. Miksi jotain vikaani mä häpeisin? Sit' enkö lujast' aio ma parantaa? Ja luja aikomus, ma tiedän, kauas ihmistä voi auttaa. — Mua kuulkaa, Nathan! Ristiritari tuon munkin oon mä kuitenkin, se, joka on teitä syyttänyt. — Te tiedättehän, mi mua kuohutti, mi suoneni sytytti tuleen! Mua tomppelia! Ma sieluineni ruumiineni tulin syliinne heittäytymään. Kuinka kylmä te mulle olitte — niin, penseä, sill' onhan penseys pahempaa kuin kylmyys; — mua kuinka vältellen te kohtelitte; kuink' yrititte muka vastailla minulle lausein pelkkää ilmaa täysin; mä vielä tuskin muistella voin sitä, jos tahdon mielenrauhan säilyttää. — Niin, kuulkaa, Nathan! — Silloin Daja hiipi jälkeeni, kiihtyneeseen mieleeni pudotti salaisuutensa, miss' oli mun mielestäni outoon käytökseenne selitys täysi.
NATHAN.
Kuinka niin?
RISTIRITARI. Vain kuulkaa! Ma arvelin, ett'ette menettää haluais kristitylle jälleen sitä, niin kerran kristityiltä valtasitte. Niin mieleeni tul' aatos, teille tuottaa äkisti kelpo säikähdys.
NATHAN.
Vai kelpo?
Se mihin kelpaa?
RISTIRITARI. Mua kuulkaahan! Niin, väärin tein kuin teinkin! Aivan syytön te ehkä liettekin. Tuo Daja-hupsu ei tiedä mitä puhuu — vihaa teitä — vain selkkaukseen teidät koettaa näin saada. — Ehkä, ehkä niin! — Ma oon vain nuori houkka, aina joka suuntaan ma haihattelen, milloin liian paljon ja milloin liian vähän teen. — Niin, niinkin voi olla! — Nathan, anteeksi!
NATHAN. Jos noin mua hyvitätte todella…
RISTIRITARI. Siis myönnän: Luo patriarkan menin! — mut en teitä ees maininnut. Se valheeks jää kuin jääkin! Vain ylimalkain tapauksen tään hänelle kerroin, mieltään kuullakseni. Se myöskään eihän kyll' ois ollut tarpeen, — hyvinhän patriarkan tunsin ma jo konnaks! Enkö teitä itseänne tilille vaatia ois voinut heti? Pitikö tyttöpolo heittää mun tuollaisen isän menetyksen vaaraan? — Vaan mitäs siitä! Patriarkan konnuus, mi aina pysyy samanlaisna, se sai minut oitis jälleen selvenemään. — Mua kuulkaahan vain loppuun. Vaikkapa hän tietäisikin nimenne, — niin mitä, mitäpä siitä? Tytön saa hän vain, jos teidän yksistään se on, sen viedä voi luostariin vain teidän talostanne. Siis — mulle tyttö, mulle antakaa, ja sitten tulkoon patriarkka! Ah! mun vaimooni hän kyllä kajoomatta saa jäädä. Mulle hänet antakaa ja pian! Olkoon sitten teidän tytär tai älköön, — olkoon juutalaisen lapsi tai kristityn — se yhtä kaikki on! Tään enempää en nyt, en koskaan vasta mä ikänäni tästä kysy teiltä, kävipä miten kävi!
NATHAN. Luulette kai tuiki tarpeen mulle olevan totuutta peittää?
RISTIRITARI.
Olkoon miten on!
NATHAN. Mä enhän teiltä — enkä keltään, kenen asia tulee tietää — salannut viel' ole, ett' on kristityn hän tytär ja minun kasvattini vain. — Vaan miks en viel' itselleen sit' ole ilmaissut? — Syy siihen on vain hänen tiedettävä.
RISTIRITARI. Ei hänenkään sit' ole tarvis tietää. — Teit' eelleen suokaa hänen samoin silmin kuin ennen katsoa! — Tää paljastus häneltä säästäkää! — Te, tehän yksin hänestä määräätte. Mä pyydän, Nathan, minulle suokaa hänet! Antakaa! Mä yksin toiseen kertaan pelastaa voin sekä tahdon hänet — minä yksin!
NATHAN.
Niin, — kerran, kerran voitte! Enää ette.
Se myöhää on jo.
RISTIRITARI.
Kuinka? Myöhääkö?
NATHAN.
Niin, kiitos patriarkan…
RISTIRITARI.
Patriarkan?
Hänenkö kiitos? Miksi? Oisko hän
halunnut meiltä kiitost' ansaita?
Niin, mistä kiitos?
NATHAN. Siitä, että nyt me tytön sukujuuren tiedämme. Ja tiedämme, hän kenen käsiin voidaan pois antaa, varmaan talteen.
RISTIRITARI. Piru siitä voi häntä kiittää — vanhaa apulaistaan!
NATHAN. Niin, niistä käsistä nyt saattekin siis Rechaa anoa, eik' enää multa.
RISTIRITARI. Poloinen Recha! Mitä kaikkea sa saatkaan kokea! Mi onni muille ois orvoille, on onnettomuus sulle! Voi Nathan, Nathan! — Missä ovat siis nuo sukulaiset?
NATHAN.
Missäkö?
RISTIRITARI.
Ja keitä?
NATHAN. On ennen muita ilmaantunut veli, jolt' on siis teidän Rechaa kosittava.
RISTIRITARI. Velikö? Mikä on hän? Sotilas vai pappi? — Sanokaa, ma jotta tiedän, mit' odottaa ma saan.
NATHAN.
Ma luulen, ettei
lie kumpikaap hän — tai on kumpikin.
Hänt' oikein viel' en tunne.
RISTIRITARI.
Entä muutoin?
NATHAN. Hän kelpo mies on, jonka luona Recha on viihtyvä.
RISTIRITARI. Vaan kristitty hän on! Mä väliin ensinkään en tiedä, Nathan, — täst' älkää pahastuko! — mit' on teistä mun ajateltava. — Nyt eikö Rechan joukossa kristittyjen kristittynä esiintyminen ole? Ja kun kyllin sit' osaa esittää hän, lopulta siks eikö muutu hän? Ja puhtaan nisun, min kylvänyt te ootte, ohdake lopulta eikö peitä? Näinkö vähän se teitä huolettaa? Te — tekö silti sanoa voitte, ett' on viihtyvä veljensä luona tyttö?
NATHAN. Niin mä luulen, niin toivon! Ja jos jotain puuttuis hältä, häll' oommehan me myöskin, te ja minä!
RISTIRITARI. Oh, mitäpä vois luona veljen tuon Rechalta puuttua! Hän yllin kyllin saa siellä ravintoa, pukuja; tuo kulta-veli makeiset ja helyt — ja niitä sisko muuta kaipaiskaan? — Ai niin, myös miehen sentään! Niin, sen myös, sen myös kyll' aikanansa hankkii veli! Millaisen suinkin saisi! Kristityistä parahan aivan! — Nathan, Nathan, te kyll' enkeliksi tytön kasvatitte, vaan muut nyt hänet turmelee!
NATHAN.
Ei vaaraa!
Hän rakkautemme arvoiseksi jää
kyll' edelleenkin.
RISTIRITARI. Älkää sanoko! Mun lemmestäni älkää ainakaan! Se mitään nähkääs luovuttaa ei tahdo, ei vähintäkään! Ei ees nimeä! Vaan malttakaas! Hän epäilee jo ehkä mit' tekeill' on?
NATHAN. Ehk' epäilee. Vaan mistä, en tiedä minä.
RISTIRITARI. Sekin paljon on. Mit' ikään kohtalolta odottaa hän saakin, multa tulee — täytyy hänen se kuulla ensiks. Oli aatokseni, hänt' etten ennen näkis, puhuttelis kuin omakseen mua sais hän nimittää, — nyt pois se aatos! Minä riennän heti ..
NATHAN.
Seis, minne?
RISTIRITARI. Hänen luokseen! Näkemään, täss' onko tytön sieluss' urhoutta kylliksi päätökseen, mi ainoa ois hänen arvoisensa!
NATHAN,
Mihin?
RISTIRITARI. Siihen, ett' enempää ei veljestään tai teistä hän välitä —
NATHAN.
Vaan —?
RISTIRITARI. Vaan mua seuraa, vaikka niin joutuis muslemille vaimoksi!
NATHAN. Seis! Ette tapaa häntä: hän on mennyt sulttaanin siskon luokse — Sittahin.
RISTIRITARI.
Ja milloin? miksi?
NATHAN. Veljen myös jos siellä tavata tahdotte, vain mukaan tulkaa.
RISTIRITARI.
Kenenkä veljen? Rechan? Sittahinko?
NATHAN.
Kentiespä kummankin. Vain tulkaa, tulkaa!
(Vie ristiritarin mukanaan.)
KUUDES KOHTAUS.
Näyttämö: Sittahin haaremi.
SITTAH ja RECHA, keskustellen.
SITTAH.
Kuink', armas impi, sinust' iloitsenkaan! —
Mut älä arkaile, äl' ujostele!
Iloitse, puhu mielin avoimin!
RECHA.
Prinsessa…
SITTAH. Ei, ei niin! Vain Sittahiksi mua sano, siskoks, — älä prinsessaksi! Mua pikku äidiks sano — melkeinhän se voisin ollakin. — Niin nuori, viisas, niin hurskas! — Mitä tiedät kaikkea, mit' ootkaan lukenut!
RECHA.
Ma lukenut?
Voi Sittah, pilaa siskopahaisesta
nyt teet. Ma tuskin taidan lukea.
SITTAH.
Vai tuskin taidat, veitikka!
RECHA. Vain vähän isäni kirjoitusta. — Kirjoja sun luulin tarkoittavan.
SITTAH.
Niitä juuri!
RECHA.
Niin, kirjoja ma vaivoin luen vain.
SITTAH.
Niin todellako —?
RECHA. Aivan todella. Ei kirjanoppineisuus tyydyttää voi isää, kun vain kuollein kirjaimin se painuu aivoihin.
SITTAH.
Ai, mitä puhut!
Vaikk' aivan väärään puhe tuo ei osu! —
Ja kaiken, niitä tiedät —?
RECHA. Hänen suustaan sen kuulin vain. Ja enimmästä vielä kysyä voisin: missä, mitenkä ja miksi opetti hän mulle sen?
SITTAH.
Niin kaikki jääkin mieleen parhaiten.
Niin yhtäaikaa oppii koko sielu.
RECHA. Vain vähän varmaankin on lukenut myös Sittah — tai ei mitään!
SITTAH.
Miten niin?
En kirjaopist' ylpeilis. Vaan miksi
noin arvelet? Syys sano rohkeasti!
RECHA. Kun niin hän suora on, niin koruton, itsensä lainen vain…
SITTAH.
No?
RECHA. Isä sanoo, ett' aniharvoin kirjat sellaisiksi suo meidän jäädä.
SITTAH. Oi, mik' onkaan mies tuo isäs!
RECHA.
Eikö totta?
SITTAH. Kuinka liki hän totuutt' aina osaa!
RECHA.
Eikö niin?
Ja tämä isä —
SITTAH.
Lapsi, mik' on sun?
RECHA.
Tää isä —
SITTAH.
Jumalani! Itketkö?
RECHA. Tää isä — Ah, mun sanoa se täytyy. mun täytyy sydäntäni keventää…
(Heittäytyy kyynelsilmin Sittahin jalkoihin.)
SITTAH.
Mik' on sun, Recha, lapseni?
RECHA. Tää isä — mun täytyy menettää!
SITTAH.
Sun — menettää?
Hänetkö? Miksi? — Tyynny, rauhoitu —!
Ei koskaan! — Nousehan! Jo nouse ylös!
RECHA. Et turhaan ystävättärekseni ja siskokseni mulle tarjoutunut.
SITTAH.
Se oonhan, oonhan! — Nouse toki, nouse!
Tai apua mun täytyy kutsua.
RECHA (rohkaistuu ja nousee). Ah, anna anteeksi! Vain tuskassani ma unohdin ken oot sa. Vaikerrus tai epätoivo Sittahiin ei tehoo. Vain kylmä tyyni äly vaikuttaa hänessä mitä tahansa. Se voittaa, ken asiansa jättää turviin sen.
SITTAH.
No siis?
RECHA. Ei, ystävätär, siskoni ei koskaan usko sitä, myönnä sitä, ett' uutta isää tyrkytellään mulle!
SITTAH.
Uutt' isää — tyrkytellään? Sulleko?
Ken sellaist' yrittäiskään, lapsukainen?
RECHA. Ken? Hyvä, paha Dajani, hän, hän se sit' yrittää — sen voikin. — Niin, et tunne kai tätä hyvää, pahaa Dajaani? Niin, taivas anteeks suokoon — palkitkoon sen kaiken, mit' on hyvää, pahaa mulle hän rakentanut!
SITTAH.
Sulle pahaako?
Ei sitten paljon hyvää häness' ole!
RECHA.
On! — oikein, oikein paljonkin!
SITTAH.
Ken on hän?
RECHA. Hän kristitty on, mua lasna hoiti ja kuinka hoiti! Sit' et uskoisi! Niin etten äitiä ees kaivannut! Sen taivas hälle palkitkoon! — Vaan mua niin peloittikin hän, niin kiduttikin!
SITTAH.
Ja miksi? miten?
RECHA. Ah, naisraukka, hän — hän onhan kristitty, — ja rakkaudesta kiduttaa hänen täytyy; hurmahenki tuollainen on hän, joka luulee, että tien ainoon oikean, tien yleisen hän tietää taivaaseen.
SITTAH.
Nyt ymmärrän!
RECHA. Ja tuntee tehtäväkseen ohjata jokaisen harhautuneen sille tielle. — Ja taitaako hän muuta? Jos on totta, ett' oikeaan vie yksistään se tie, niin kuinka vois he nähdä tyynesti, ett' ystävänsä käyvät toista tietä, mi turmaan johtaa, iki-kadotukseen? Pitäishän silloin samaa ihmistä yht' aikaa rakastaa ja vihata. S e n vuoksi en näin ääneen valittamaan ma oiskaan puhjennut. Mä mielelläni viel' oisin kauan häntä sietänyt — rukoustaan, huokailuaan, uhkauksiaan, — niin, mielelläni. Aatoksiin mua aina ne hyviin, hyödyllisiin veiväthän. Ja ketä pohjaltaan ei mairittelis, hänt' että joku, kuka tahansa, niin kalliina, sen arvoisena pitää, ett' ei ees ajatella siedä hän ikuista luopumista hänestä!
SITTAH.
Niin, aivan totta!
RECHA. Mutta — mutta — sitä en kestä enää, — vastustaa en jaksa, en mallilla, en mietteillä, en millään!
SITTAH.
Niin — mitä?
RECHA. Mit' on muka keksinyt vast' ikään hän.
SITTAH.
Vast' ikään? Keksinyt?
RECHA. Vast' ikään aivan! Tänne tullessamme me lähestyimme kristittyjen vanhan pyhäkön raunioita. Äkisti hän silloin seisahtui, kuin taistellut ois kanssa itsensä, ja kostein silmin taivasta milloin, milloin mua katsoi. Ja vihdoin lausui: Tule, oikotietä menemme tästä kautta temppelin! Hän menee, minä seuraan, kammolla ma katson raunioitten sokkeloita. Hän jälleen seisahtuu, ja huomaan kanssaan mä seisovani portaill' alttarin jo sortuneilla. Mitä tunsinkaan, kun jalkoihini kuumin kyynelin, käsiään väännellen hän lankes!
SITTAH.
Lapsi!
RECHA. Ja nimeen Jumalan, — jok' anomusta lie monta kuullut siinä, ihmeitä monia tehnyt, — vannotti hän mua, totisin säälin katsein vannotti, ett' armahtaisin toki itseäni! Tai anteeks soisin hälle ainakin, ett' täytyy hänen mulle ilmaista, mik' oikeus hänen kirkollaan on minuun.
SITTAH.
(Oi onnetonta! — Sitä aavistinkin!)
RECHA. Ma laps oon kristittyjen, kastettu; en tytär Nathanin, — oh Herra, Herra, mun isäni hän ei! — Voi sisko, Sittah, näe jalkais eessä minut taas…
SITTAH.
Ei, Recha!
Ei, nouse! — Tulee veljeni — Nyt ylös!
SEITSEMÄS KOHTAUS.
SALADIN ja EDELLISET.
SALADIN.
Mit' täällä, Sittah?
SITTAH.
Hän on suunniltaan!
Oi Herra!
SALADIN.
Kuka on?
SITTAH.
Sä tiedäthän!
SALADIN.
Tytärkö Nathanimme? — Mik' on hänen?
SITTAH.
Vain rauhoituhan, lapsi! — Sulttaani…
RECHA (laahautuu polvillaan Saladinin eteen, painaa päänsä maahan). En ennen nouse! ennen en voi nähdä sulttaanin kasvoja, en ihastella ikuisen hurskauden, hyvyyden kajoa katseessaan ja otsallaan.
SALADIN.
Sa nouse … nouse!
RECHA.
Ennenkuin hän lupaa…
SALADIN.
Ma lupaan mitä tahansa — vain nouse!
RECHA. Ei muuta kuin ett' isäni hän mulle ja minut isälleni jättää. — Vielä en tiedä, kuka muuten isäkseni lie pyrkinyt ja voinee pyrkiä. En tietää tahdokaan! Vaan veri vainko isyyden määrää? Veri vain?
SALADIN (nostaa hänet ylös). Ma huomaan —! — Ken julmuri sun itses, itses saikaan tuot' uskomaan? Se aivan varmaa siis jo onko? Onko täysin todistettu?
RECHA. On kai! Kun Daja imettäjältäni sen oli kuullut.
SALADIN.
Imettäjältäs!
RECHA. Hän kuolinvuoteell' oli tuntenut tarvetta Dajalle sen ilmaista.
SALADIN. Vai kuolinvuoteell'? Eikö houreissaankin! Ja vaikk' ois tottakin! — Niin, isyyttä ei veri, veri yksin suinkaan määrää! Eläinten kesken tuskin ees! Vaan on ylintäin etuoikeus ansaitsemaan tuo nimi! — Mut äl' ole huolissas! Ja tiedätkös! Jos kaksi isää vallan sinusta kiistää, — jätä molemmat ja ota kolmas! Minut isäks ota!
SITTAH.
Oi niin, se tee!
SALADIN. Ma oikein hyvä isä haluan olla! — Mutta kuules, vielä mieleeni johtuu paljon parempaa. Miks ylipäätään tarvitsisit isää? Pian ehkä kuolee he — niin ajoissa on katsottava joku, joka kilvan eläisi kanssamme! Sä ehkä jonkun jo tiedätkin?
SITTAH.
Hänt' älä punastuta!
SALADIN. Sep' aikeeni juur' olikin. Niin kauniiks käy punastuissaan rumakin — kuink' ei siis kaunis siitä kaunistuisi vain? Mä tänne olen isäs Nathanin ja erään — erään toisen tilannut. Arvaatko kenen? — Tänne, Sittah! Sallit kai tämän?
SITTAH.
Veli!
SALADIN (Rechalle). Jotta hänen eessään sa oikein punastuisit, armas tyttö!
RECHA.
Kenenkä eessä — punastuisin?
SALADIN. Olehan sa olevinas! — Vaiko vaalenisit? Tee miten voit ja mielit! (Eräs orjatar sisään, lähestyy Sittahia.) Joko on he täällä?
SITTAH.
Hyvä! Laske sisään heidät!
He tääll' on, veli!
KAHDEKSAS KOHTAUS.
NATHAN ja RISTIRITARI edellisten lisäksi.
SALADIN. Rakkaat ystävät! — Sinulle, Nathan, ennen muuta täytyy mun ilmoittaa, ett' oitis kun vain tahdot, takaisin rahas saat sa…!
NATHAN.
Sulttaani!
SALADIN.
Sä myös nyt käytä mua…
NATHAN.
Sulttaani!
SALADIN. Tääll' on jo matkue. Niin rikas jälleen ma oon kuin pitkään, pitkään aikaan en. — Tulehan, sano, mitä tarvitset, jotakin suurta yrittääkses! Tekään, näes tekään, kauppamiehet, koskaan ette käteistä rahaa liian paljon saa!
NATHAN. Ja miksi ensin näistä turhista? Näen tuolla kyynelsilmän, kuivata sen haluaisin paljon ennemmin. (Menee Rechan luo.) Oot itkenyt — mik' on sun? Tyttäreni kai vielä oot?
RECHA.
Oi isä!
NATHAN. Toisiamme me ymmärrämme — ja se riittääkin! Sä tyynnä pysy, iloisna! Jos muutoin sydämes viel' on omas! jos vain sitä ei uhkaa mikään menetys! Viel' on isäsi omanas!
RECHA.
Ei kukaan muu!
RISTIRITARI. Ei kukaan muu? — No niin, mä petyin siis! Menettävänsä mit' ei pelkää, sitä ei koskaan omaksensa uskonut, ei toivonutkaan. — Hyvä, oikein hyvä! — Tää muuttaa, Nathan, muuttaa kaiken! Tänne, Saladin, kutsuminas saavuimme, Vaan väärään opastin ma sinut; enää äl' itseäsi vaivaa!
SALADIN. Nuori mies, kuink' oot taas kiivas! Kaiken pitäiskö sua totella? sun mieles arvata?
RISTIRITARI.
No, kuulethan sa, nääthän, sulttaani!
SALADIN. Niin kyllä! — Paha vain, ett' asiastas et ollut varmempi.
RISTIRITARI.
Nyt oonpa varma!
SALADIN. Hyvästä työstä noin ken kopeilee, sen tekee tyhjäksi. Min pelastit sa, ei silti omaas ole se. Tai muutoin ois ryöväri, min ahneus tuleen ajaa, sun veroisesi sankari! (Menee Rechaa kohti, tuodakseen hänet ristiritarin luo.) Laps armas, tulehan, tule! Häneen älä suutu! Jos toisenlainen ois hän, kylmempi, vähemmän ylväs ois hän: surmaan ois hän sinut jättänyt. Sun laskettava on toinen puoli toisen ansioksi. — Tulehan, saata hänet häpeisiinsä! Tee, mik' ois hänen tehtävänsä: hälle sa rakkautesi tunnusta! sa tarjoo hänelle itses. Sua jos halveksii, jos unhoittaa hän koskaan, kuinka paljon enemmän teit sä tässä hänen vuokseen kuin hän sun vuokses … Mitä onkaan hän sun vuokses tehnyt? Savustuttanut vähäisen itseään? Sep' onkin jotain! — Tuoss' Assadistani, mun veljestäin, ei ole mitään! Hänt' on muoto vain, ei sydän. Tule, armas…
SITTAH.
Mene, lapsi!
Kiitollisuuttas aivan vähän vasta
se osoittaa, jos ollenkaan.
NATHAN. Seis, Sittah, seis, Saladin!
SALADIN.
Sä myös?
NATHAN. Tääll' eräällä on vielä sanottavaa…
SALADIN. Kenpä kieltäis! Epäilemättä isänsijaisella on sananvalta. Ensimäisnä vielä, jos tahdot. — Kuten kuulet, asian ma tunnen pohjaa myöten.
NATHAN.
Etpä sentään!
Mä itsestäin en puhu, — toisesta,
kokonaan toisesta, jot' ennakolta,
Saladin, sentään kuulemaan sua pyydän.
SALADIN.
Ken on hän?
NATHAN.
Rechan veli?
SALADIN.
Rechan veli?
NATHAN.
Niin!
RECHA.
Minun veljeni? Mull' onko veli?
RISTIRITARI (havahtuu säpsähtäen hajamielisestä, synkästä äänettömyydestään). Miss' on, miss' on se veli? Vieläkö ei täällä? Täällä hänet pitihän mun kohdata.
NATHAN.
Vain malttia!
RISTIRITARI (kovin katkerana). Jo isän hän keksi neidolle: myös veljeä miks ei hän löytäis hälle!
SALADIN.
Tuopa puuttui!
Kristitty! Huulilt' Assadin ei ois
noin halpa epäluulo lähtenyt. —
No hyvä, jatka vain!
NATHAN. Suo anteeks hälle! Mä hälle mielelläni anteeks suon! Ken tiesi, miten hänen sijassaan ja iällään me ajattelisimme! (Menee ystävällisesti ristiritarin luo.) Se onhan luonnollista, ritari: epäilys epäluottamukseen vaihtuu! Kunp' oisitte mun kuulla suonut heti nimenne todellisen…
RISTIRITARI.
Kuinka?
NATHAN. Stauffi te ette ole!
RISTIRITARI.
Kuka siis?
NATHAN. Ei ole nimenne Kurt von Stauffen.
RISTIRITARI.
Mikä siis?
NATHAN.
On Leu von Filneck.
RISTIRITARI.
Kuinka?
NATHAN.
Hämmästytte?
RISTIRITARI.
Ja syystä? Ken sen sanoo?
NATHAN.
Minä, joka
viel' enemmän voin teille kertoa.
En sentään moiti teitä valheestanne.
RISTIRITARI.
Vai ette?
NATHAN. Saattaa olla niinkin, että myös tuohon nimeen teill' on oikeus.
RISTIRITARI. Niin luulisin! — (Nuo sanat Jumala toi hänen huulilleen!)
NATHAN. Sill' äitinne, hän oli Stauffeja. Ja veljensä, enonne, joka teidät kasvatti, kun vanhempanne tänne palasivat pois Saksast' ilmanalan kolkon vuoksi ja teidät hälle jättivät — hän oli nimeltään Kurt von Stauffen; pojakseen hän lienee teidät ottanut. — Siit' onko jo kauvan, kun te tänne hänen kanssaan tulitte myös? Ja elääkö hän vielä?
RISTIRITARI. Mä mitä sanoisin? — Niin, Nathan, niin on asia! Hän itse kuollut on. Ma tulin viime lisäjoukossa ritarikunnan. — Mutta — mutta — mitä tää kaikki koskee Rechan veljeä?
NATHAN.
Isänne…
RISTIRITARI.
Tunsitteko hänet myös?
Myös hänet?
NATHAN.
Ystäväni oli hän.
RISTIRITARI.
Ol' ystävänne? Nathan, onko totta —?
NATHAN. Nimeltään Wolf von Filneck. Mut ei ollut hän saksalainen…
RISTIRITARI.
Senkin tiedätte?
NATHAN. Vain nainut Saksast' oli, äitiänne vähäksi aikaa Saksaan seurannut.
RISTIRITARI. Ei enempää, mä pyydän! — Entäs veli, — tuo Rechan veli?
NATHAN.
Te — se ootte!
RISTIRITARI.
Minä?
Minäkö veljensä?
RECHA.
Hän veljeni?
SITTAH.
He sisarukset!
SALADIN.
Sisarukset?
RECHA (ristiritariin päin).
Veli!
RISTIRITARI (perääntyen).
Mä veljensä!
RECHA (seisahtuu, kääntyy Nathanin puoleen). Ei suinkaan! Sydämensä ei mitään tiedä siitä. Pettureita me oomme. —
SALADIN (ristiritarille). Pettureita? Niinkö luulet? Jos niin sa arvelet, niin itse oot sa petturi! Kaikk' onhan valheellista sinussa: kasvot, ääni sekä käynti! Ei mitään omaa luontoas! Ja moista et sisart' omaksuis! — Pois! —
RISTIRITARI (nöyrästi lähestyen häntä). Sulttaani, sä myöskään älä väärin tulkitse mun hämmästystäni! Et tällaisella lie hetkell' Assadias koskaan nähnyt, siks älä käsitä sä väärin häntä ja mua! (Rientää Nathanin luo.) Täysin käsin, Nathan, multa te otatte ja samoin annatte! Ei, enemmänhän, paljon enemmän te mulle annatte kuin otatte! (Lankee Rechan kaulaan.) Ah, sisareni, sisareni!
NATHAN. Blanda von Filneck!
RISTIRITARI. Blanda, Blanda? — Eikö Recha? Ei enää Rechanne? — Ah, hylkäätte siis hänet! Kristillisen nimen hälle taas annatte! Mun vuoksein hylkäätte! Miks hälle kostatte sen, Nathan, Nathan?
NATHAN.
Ah, mitä? — Lapseni, te lapseni!
Sill' eikö tyttäreni veli myös
mun ole lapseni — jos vain hän tahtoo?
(Heidän syleillessään toisiaan astuu Saladin levottomana
ja hämmästyneenä sisarensa luo.)
SALADIN.
Sä mitä sanot, sisko?
SITTAH. Liikutettu ma oon…
SALADIN.
Ja minä — vielä isompaa
mä pelkään liikutusta osallemme!
Vain valmistaudu siihen miten taidat!
SITTAH.
Mitenkä?
SALADIN.
Nathan, sana, sananen!
(Nathan astuu hänen luokseen, ja Sittah siskosten luo, ilmaisemaan
heille osanottoaan. Nathan ja Saladin puhuvat hiljemmin.)
Kuulehan, Nathan, etkö sanonut sä äsken?
NATHAN.
Mitä?
SALADIN.
Ettei Saksast' ollut
isänsä, — syntyjään ei saksalainen.
Mik' oli siis hän? Mistä?
NATHAN. Sit' ei koskaan ees mulle tunnustanut. Hänen suustaan en siitä mitään kuullut.
SALADIN. Frankkikaan ei ollut hän? Ei mistään länsimailta?
NATHAN.
Ei ollut, ei! — sen tunnusti hän kyllä.
Mieluimmin Persian hän kieltä puhui…
SALADIN.
Ah, Persian? — Mit' enää pyydänkään?
Hän on se! — oli!
NATHAN.
Kuka?
SALADIN.
Veljeni!
Niin, aivan varmaan! Rakas Assadini!
Niin, varmasti!
NATHAN. Kosk' arvelet sit' itse, niin vakuutus täst' ota kirjasta!
(Ojentaa hänelle messukirjan.)
SALADIN (kiihkeästi avaten sen).
Ah, käsialansa ma tunnen jälleen!
NATHAN. Viel' ei he mistään tiedä! Viel' on yksin sun vallassas, min verran saa he tietää!
SALADIN (kirjaa selailtuaan). Kuink', enkö omaksuisi lapsia ma veljeni — mun omiain ne eikö? Sun haltuusi mä jättäisinkö ne? (jälleen ääneen) Heit' on he, Sittah, heitä! Kumpikin he ovat … ovat veljes lapsia!
(Rientää syleilemään heitä.)
SITTAH (seuraten häntä). Mä mitä kuulen! — Miten muuten, muuten vois ollakaan!
SALADIN (ristiritarille).
Nyt, äksy, saat kuin saatkin
mua rakastaa!
(Rechalle) — Nyt oonpa kuitenkin.
miks tarjouduin ma, — suostuit taikka et!
SITTAH.
Mä myös, mä myös!
SALADIN (jälleen ristiritarin luo).
Mun Assad-poikani!
Mun Assadini poika!
RISTIRITARI. Olenko sun heimoas! Siis sentään enemmän kuin unta oli unet, joihin lasna mua tuuditettiin! (Langeten hänen jalkoihinsa.)
SALADIN (nostaa hänet ylös).
Katsos veijaria!
Ties tästä jotain, ja mun murhaajakseen
ois sentään voinut saada! Varrohan!
(Jälleen äänettömiä, molemminpuolisia syleilyjä.
Esirippu laskee.)
End of Project Gutenberg's Nathan Viisas, by Gotthold Ephraim Lessing