Navalta navalle I

NAVALTA NAVALLE I

Ensimäinen matka

Kirj.

SVEN HEDIN

Suomentanut

V. Hämeen-Anttila

Helsingissä, Suomalainen Kustannus-o.-y. Kansa, 1911.

SISÄLLYS:

Esipuhe. 1. Itämeren yli. 2. Saksan pääkaupunki. 3. Merimuseo. 4. Simpanssin seurassa. 5. Balkanin niemimaalle. 6. Konstantinopoli. 7. Pyhän viisauden kirkko. 8. Mustameri. 9. Trapetsuntista Teheraniin I. 10. Ensimäinen matkani Bakuun. 11. Persian halki. 12. Persian erämaassa. 13. Jäävuorten taatto. 14. Mustan surman valtakunnassa. 15. Skorpioneja. 16. Indus. 17. Aleksanteri Suuri. 18. Kuolon karavaani. 19. Hengen hädässä. 20. Tibet. 21. Toivioretkeni Lhasaan. 22. Villiaasi ja jak. 23. Intian hyötykasvit. 24. Alas Gangesille. 25. Pyhä kaupunki. 26. Uskovaisten rantaäyräällä. 27. Intian elefantit. 28. Dshungelien kuningas. 29. Käärmeitä ja käärmeiden kesyttäjiä. 30. Intian valtamerellä. 31. Sunda-Saaret. 32. Singapurin kautta Etelä-Kiinan merelle. 33. Hongkong. 34. Koillismonsuunia vastaan. 35. Shanghai. 36. Kiinan uskonnolliset olot. 37. Keskuksen valtakunta. 38. Uusi Kiina. 39. Sininen joki. 40. Mongolia. 41. Marco Polo. 42. Nippon, nousevan auringon maa. 43. Kobe. 44. Fujijama. 45. Jokohama ja Tokio. 46. Japanin keisari. 47. Japanin nuoriso. 48. Korea. 49. Mandshuria. 50. Siperiantakainen rautatie. 51. Siperian halki. 52. "Vegan" matka. 53. Volga ja Moskova. 54. Kotiintulo.

Esipuhe.

Olipa kerran vaeltaja viidenviidettä ikäinen, ja viisikolmatta oli siitä vierryt vuotta, kun hän ensi kerran lähti maailmalle. Silloin oli hän vastaleivottu ylioppilas, joka ei tiennyt kerrassaan mitään muuta kuin koulussa oppimaansa. Eräänä päivänä oli rehtori häneltä kysynyt: "Tekisikö mielesi matkustaa nuoremman koulutoverin mukana Bakuun, Kaspian meren rannalle?" — "Kyllä!" oli nuorukainen arvellut. — "Mutta sinun on viivyttävä siellä seitsemän kuukautta, kunnes poika on suorittanut kokovuotisen oppimäärän." — "Ka, mikäpä siinä", kuului vastaus, ja pian jälkeenpäin olivat uusi kotiopettaja ja oppilas molemmin matkustaneet Bakuun.

Siitälähtein oli vaeltaja kierrellyt neljätoista pitkää vuotta avarassa Aasiassa, mutta välillä oli hän viettänyt yksitoista vuotta kotimaassakin, sillä hän rakasti isänmaatansa Ruotsia, eikä olisi koskaan saanut päätetyksi jäädä ainiaaksi vieraille maille. Tuolloin tällöin oli hänen palattava kotiin katsomaan, vieläkö hongat vaurastuivat kotoisella konnulla, kuulemaan, yhäkö Itämeren aallot pauhasivat samaa säveltä kuin aikoinaan hänen nuoruudessaan.

Nyt oli neljännesvuosisata kulunut siitä, kun hän ensi kertaa koetti onneansa vieraalla pohjalla, ja eräänä päivänä istui hän punaisen tupansa edustalla saarella Tukholman särkkien keskessä aprikoitsemassa pitkään, miten olisikaan hänen parhaiten vietettävä tuon ensimäisen matkapäivän viisikolmattavuotismuistoa. "Kun aviopuolisot juhlivat hopeahäitänsä vieraspidoilla ja soitannolla", ajatteli hän, "niin voisitpa sinä kumppaniton toki yhtä hyvin kunnioittaa niiden viidenkolmatta yksinäisen vuoden muistoa, jotka niin suureksi osaksi elelit aasialaisella kamaralla."

Mutta työlästä oli hänen keksiä mitään oikeata muotoa tämän tärkeän päivän viettämiselle. Vanhemmat ja sisarukset olivat silloin olleet saapuvilla, kun hän ensi kertaa matkasi maailmalle. He olivat saattaneet häntä höyrylaivalle, jonka piti viedä hänet Suomeen ja Venäjälle, rannalta huiskuttaneet hänelle nenäliinojaan ja katsoneet kerrassaan kamalaksi noin kokemattoman nuorukaisen lähettämisen niin monivaiheiselle retkelle. He elivät kaikki vielä nytkin ja muistivat tuon ensimäisen katkeran eron yhä selvästi. Entä jos siis panisikin toimeen suuremmoiset pidot, kutsuisi niihin ystäviä ja tuttavia? "Ei", ajatteli vaeltaja heti, "Jumala minua moisista kemuista varjelkoon! Iloisten ystävien piirissä vain haaskautuu aika, ja täytettyjen lasien ääressä jaaritellaan joutavia!" Miksi vedotakaan vaahtoavaan viiniin, kun oli kysymyksessä menneitten vaellusvuosien muisto? Eihän hän ollut retkillään milloinkaan pitänyt päihdyttäviä juomia matkassaan. Ja meluisia vieraita vailla kykeni olemaan se, joka oli vuosikausia elellyt yksikseen. —

Ylen kaunispa olikin ruotsalainen koti! Uusi kevät oli verhonnut puut verekseen vehmauteen, käki kukahteli Ljuster-saaren metsissä, myötäisellä tuulella lipui purjelaiva yli aaltojen. Mutta Siar-saaren salmessa läikkyi meri tyvenenä, hohdellen värivivahduksin niin valoisin kuin koivunlehvät kevään ensi päivinä ja niin tummin kuin seljapuun lehdet. Ja vaeltaja kuunteli ja tähysteli. Olikokaan hän kaikkina vuosinansa Aasiassa konsanaan nähnyt mitään noin ihanaa?

Ei sentään! Eikö tämä kodin rakkaus oikeastaan ollut kohtuuttomuutta ja kiittämättömyyttä sitä maata kohtaan, missä hän oli viettänyt elämänsä rikkaimmat vuodet, ja saattoiko hänelle nyt ollakaan muuta juhlaa, kuin ajatuksissaan palaaminen Aasiaan, vaihtelevina kuvina antaakseen uudestaan solua ohitsensa kaiken, mitä oli siellä nähnyt ja kokenut, mitä riemuisaa ja karvasta siellä tuntenut.

Visertävä pääskynen vilahti ilman halki nopeana kuin nuoli. "Niin", virkkoi vaeltaja itsekseen, "muistojuhlaa tahdon viettää, mutten kuitenkaan yksinäisenä ja itsekseni! Eikö ole tuhansia tyttöjä ja poikia, jotka ilomielin olisivat mukana? He ennen kaikkia seuratkoot minua 75,000 kilometrin taipaleelle karavaanina niin pitkänä, että sen jälkijoukko vielä samoaa laaksojen syvyydessä, kun etupää jo astelee yläviä, kylmiä vuoritasankoja myöten, joilla tuuli ja villilammas majailevat. Silti voivat he samalla jäädä koreasti kotiansa; olisikin liian julmaa kehotella heitä pitkille ratsastusmatkoille vaappuvien kameelien tai kankeakoipisten hevosten seljässä lumen tuiskutessa, tai muihin sellaisiin ponnistuksiin. Mutta ajatusten siivillä he minua seuratkoot muistomatkalla navalta navalle, ensiksikin maapallon toiselta puoliskolta toiselle, Europasta koko Aasian halki ja takaisin kotia. Minä rupean heidän oppaaksensa. Retkeilen heidän kanssaan kaukaiseen itään, Persiaan ja Intiaan, vanhojen satujen lähteille, maailman katolle Pamiriin, ijäisen lumen ja ijäisen jään kotimaahan, Aasian sydämessä suurena leviävään hiekkaerämaahan, omituisten pappiensa vallitsemaan Tibetiin, kelpo urhojen asuttamaan ihanaan Japaniin sekä mittaamattoman Kiinan kautta lopulta Siperiaan ja kotimaahan takaisin. Opastaa tahdon heidät sen valtaisen maanosan halki, joka täytti viisikolmatta vuotta elämästäni ja on tämän pitkän ajan ollut ainoana lemmittynäni. Ja sitte vaellamme me edelleen muiden maanosien poikki, yli koko asutun maailman, ja kun vuoden ja päivän kuluttua jälleen tulemme kotia ja omaisemme innokkaina kyselevät meiltä, missä maailman äärissä olemmekaan matkanneet, silloin vastaamme: 'Navalta navalle!'"

1. Itämeren yli.

Kun illalla Tukholmassa nousee makuuvaunuun, kiidättää juna kahdessatoista tunnissa matkustajansa Ruotsin koko eteläosan halki, ja aamulla päädytään kotimaani eteläkärkeen, Trelleborgin kaupunkiin, jonka edustalla Itämeren aallot päiväpaisteessa kimmeltelevät. Luuleepa tähän rautatiematkan nyt loppuneen ja kummeksuu, ettei junailijaa kuulu avaamaan vaununosaston ovea, jotta matkustajat pääsisivät astumaan pois. Eihän juna toki kerrassaan Itämeren yli kulje? — Kulkee kuin kulkeekin. Samat vaunut, jotka meidät eilisiltana veivät pois Tukholmasta, toimittavat meidät turvallisesti Itämeren tuolle puolle, eikä meidän tarvitse siirtyä paikaltamme ennen kuin Berlinissä. Se osa junaa, jolla on Saksa matkan määränä, lykätään nimittäin valtaiselle lautalle, joka on rautaisilla kynsillä ja sinkilöillä ankkuroitu Trelleborgin satamalaituriin. Ruotsinmaan kamaran kiskot soluvat lautalle asti, ja kun vaunut on työnnetty sen kannelle, kiinnitetään ne ketjuilla ja koukuilla.

Jos matkustaja vielä puolittain uinailee vaununosastonsa patjasohvalla, niin herättävät tosin hänen huomiotaan monet merkkivihellykset sekä raskaitten rautavehkeiden ratina ja kolke; vaununosastossa tulee äkkiä hämärä. Mutta vasta kun yksitoikkoinen kohu ja kierivien pyörien jyry on muuttunut pehmoiseksi, meluttomaksi huojunnaksi, huomaa hän jo olevansa Itämeren povella.

Lautta on komea 113 metrin mittainen laiva, kauttaaltaan kiiltävän uusi ja häikäisevän valkoinen, yläkannellaan upea kiertokäytävä. Loistohuoneita on kuin pääkaupunkilaisessa hotellissa, ruokasaliin on katettu pöytiä, ja ruotsalaisia ja saksalaisia istuutuu ryhmittäin aamiaiselle. Kahvi- ja tupakkasalonkeja, luku- ja kirjotushuoneita on varattu matkustavaisille, vieläpä pikku kirjakauppakin, missä puolikasvuinen nuorukainen myyskentelee matkakäsikirjoja, romaaneja sekä saksalaisia ja ruotsalaisia sanomalehtiä.

Lautta lipuu liikkeelle satamasta ja loittonee joka minuutti edemmäksi Ruotsin kotoisesta rannasta. Yhä pienemmiksi kutistuvat talot, yhä kapeammaksi soukkenee taivaanrannalla maakaistale, eikä piankaan ole enää muuta näkyvissä kuin Itämeren välkähtelevä pinta, johon liittyy epälukuisia isänmaallisia muistoja ihmeellisistä teoista ja suuremmoisista seikkailuista, joiden todistajana se on ollut. Täällä meren pohjalla laivanhylkyjen ja pirstaleiden seassa uinuu sissejä ja sankareita, jotka taistelivat kotinsa puolesta. Nyt vallitsee Itämerellä rauha; ruotsalaiset ja tanskalaiset, venäläiset ja saksalaiset sopivat hyvällä kiistakysymyksistään. Mutta yhäti ajavat samat syysmyrskyt kuin muinoinkin siniharmaan tyrskyn rannikkoa vasten, ja selkeinä kesäpäivinä hohtelevat siniaallot vieläkin kuin olisi aurinko ne hopeoinut.

Ylimenon neljä tuntia hupenevat vain liian väleen, ja ennen kuin on avoimen ulapan näkyyn oikein tottunutkaan, ilmestyy ylihangan puolelle jo kaistale maata. Siellä on Rügen Saksan isoin saari, jonka valkeat liitukalliot kohoavat jyrkkinä merestä kuin vaahtoava hyrske kiveksi muuntuneena.

Mahtavassa kaaressa kääntyy lautta maalle päin, ja Sassnitzin satamassa liittyvät sen kiskot Saksan mantereen raiteeseen. Matkustajat asettuvat jälleen paikoilleen vaununosastoihin, ja moniaan minuutin kuluttua kiidättää saksalainen veturi junaa yli Rügenin. Raudan yksitoikkoinen jyty rautaa vasten alkaa uudestaan, ja taaksemme häipyvät rannikko ja lautta. Litteänä kuin pannukakku lepää Rügen Itämerellä. Sen maisema muistuttaa Ruotsia; kuusia ja mäntyjä kasvaa täällä, ja peuroja ja jäniksiä juoksentelee viljalti, vähintäkään välittämättä junan kohinasta.

Toinen lautta kuljettaa kapean salmen yli, joka erottaa mantereesta Rügenin. Ikkunasta tulevat näkyviin Stralsundin tornit ja tiheään rakennetut talot. Jokainen tuumanala tätä seutua on aikoinaan ollut Ruotsia. Täällä nousi sotajoukkoinensa maihin Kustaa II Aadolf, ja täällä vietti Kaarle XII vuoden sankarisatuaan. Kun Nikolaikirkon molemmat keskeneräiset tornit kohoutuvat Stralsundin yli, silloin elpyy muistiin se pimeä marraskuun yö, jona kaksi kaukomatkaista ratsumiestä karautti kaupungin portille. Heidän vaatetuksensa oli nukkavieru ja päiväpaisteen ja sateen kauhduttama, heitä itseänsä peitti maantien pöly, ja väsymyksestä vapisevat hevoset höyrysivät. Ratsastajista oli toinen Kaarle XII, toinen oli Düring, viimeinen siitä suuresta parvesta, joka oli ruotsalaisten kuningasta saattanut hänen ratsastusmatkallaan Turkinmaalta, viimeinen sen verran voimiinsa jäänyt, että oli tänne saakka kyennyt seuraamaan häntä huimalla porhalluksella halki Europan. Monien hurjien seikkailuvuosien perästä palasi siten Kaarle XII valtakuntaansa ja hädin pääsi Stralsundin portista sisälle, sillä kukaan ei häntä tuntenut. Ahavoittuneena, jäntevänä ja suoraryhtisenä, "samana onnessa kuten onnettomuudessakin" — sellaisena on hänet vielä tänä päivänäkin näkevinään harppailemassa Stralsundin kaduilla.

Hämyhetkenä kiitää juna Pommerin poikki, ja ennen kuin se on Brandenburgin maakuntaan ehtinyt, käärii jo syysilta Pohjois-Saksan alatasangon pimentoonsa. Laakea ja vaihtelematon on maa, ei nouse sen kamarasta vuorta, tuskin kunnastakaan. Ja kuitenkin on tällä tienoolla erityinen viehätyksensä Ruotsista saapuneelle muukalaiselle. Hän ajattelee sitä aikaa, jolloin ruotsalaisten kanuunain pyörät roiskuttelivat lokaa näillä teillä; hän muistelee mainetöitä ja urhoja, hirnuvia sotahevosia, voittoa ja rauhaa, kotona säilytettyjä saaliiksi saatuja lippuja.

Mutta vielä paljoa vanhempia muistoja löytää tarkkaavainen havaintojen tekijä Pohjois-Saksan alangolta. Tasangolla on siellä täällä hajallaan niin sanottuja hivuuntumislohkareita, laadultaan ruotsalaista graniittia. Kuin viehkoina osottavat ne skandinavialaisen sisämaajään laajuutta. Kylmempänä maapallon historian kautena peitti jäävaippa koko pohjoista Europaa, ja sitä vaihetta nimitämme jääkaudeksi. Kukaan ei tiedä, miksi jää kietoi Skandinaviaa sekä naapurimaita ja -saaria, leveän virran tavoin soluen Itämeren yli. Eikä kukaan tiedä, mistä syystä ilmanala myöhemmin lämpeni, pakottaen jään sulamaan ja jälleen vapauttaen kahlitun maan. Mutta että niin on aikoinaan tapahtunut, se tiedetään varmasti, samaten kuin että Pohjos-Saksan vaellusjärkäleet ovat voineet kellua sinne vain ylettömän jäävuoren seljässä. Niitä kivilajeja esiintyy ainoastaan Skandinaviassa; jää on ne riuhtaissut irti kiinteästä vuoresta ja kuljettanut mukanaan verkalleen liikkuessaan etelää kohti. Siinä ne nyt pistäytyvät näkyviin kuin sekä maapallon että ruotsalaisen isänmaani suuren menneisyyden muistomerkkeinä. Mutta pian ei minulle enää muistuta kotiani mikään muu kuin ruotsalaisen vaununosaston seiniin kiinnitettyjen pikku emaljilevyjen lyhyet kirjotukset "Rökning förbjuden!" (Tupakoitseminen kielletty!) ja Nödbroms? (Hätäjarru).

Nyt alkaa ulkona kipinöidä ja leimahdella. Kuin lentotähtisikermänä vilisee ohitse riveinä ja sädekimppuina sähkölamppuja, lyhtyjä ja valaistuja ikkunoita. Olemme valtaisen kaupungin reunassa, joka on maapallon isoimpia ja Europan suurkaupungeista kolmas kooltaan.

2. Saksan pääkaupunki.

Levittäessämme eteemme Europan rautatiekartan näemme verkon, jonka mustat viivat muodostavat epäsäännöllisiä silmiä; näiden langat ovat kiiltävää terästä, ja kaupungit sijaitsevat solmukohdissa. Saksan pohjoisosassa tihenee verkko tihenemistään, ja sen keskessä istuu iso hämähäkki. Tämä on Berlini nimeltään. Sillä kuten hämähäkki pyydystää saaliinsa taidokkaasti kudottuun seittiin, samoin vetää Berlini rautateillä Saksasta puhumattakaan koko Europan, jopa kaiken maailmankin elämää ja liikennettä puoleensa.

Jos voisimme kohottautua joitakuita satoja penikulmia ilmaan ja meillä olisi niin terävät silmät, että erottaisimme kaikki Europan rannikot ja valtioiden luonnolliset rajat sekä rautateiden hienot viirut kuten niillä edes takaisin suhahtelevat pienet mustat otuksetkin, niin muistuttaisi tämä kuva kuhisevaa muurahaiskekoa, ja jokaisen muurahaisen takana pöllyilisi pieni savuhattara. Skandinaviassa ja Venäjällä olisi vilinä vähemmän vilkasta, mutta keskellä Europaa muurahaiset kerrassaan puikkelehtisivat kylki kyljessä. Talvin kesin, päivin öin ei vähenisi hoppu, ja öiseen aikaan näkisimme korkeudestamme lukemattomien kiiltomatojen kaikkialla pinttävän tuonne ja tänne. Jos olisimme avaruudesta tulossa ja katselisimme tätä näytelmää ensi kertaa, niin kysyisimmepä kummissamme, mikseivät nuo pikku pyöriäiset suoneet itselleen ollenkaan lepoa. Eivät ainoatakaan vaivaista sunnuntaita vuodessa, eivät jouluaattona tai ensimäisenä helluntaipäivänä!

Ei, siihen ei niillä ole aikaa. Lepuuttamattomina hyrisevät ne kansojen ja kaupunkien väliä, meren rannikoiden ja mantereen sisäosan taivalta edes takaisin, Europan sydäntä kohti. Viimeisenä kahtena vuosikymmenenä on Berlinistä koitunut Europan sydän. Lontoohan on saarella ja Parisi liiaksi reunalla. Parisista Pietariin, Tukholmasta Roomaan, tai Hampurista Wieniin matkustettaessa käy tie aina Saksan pääkaupungin kautta.

Tarkkaavaisena ja hämmästellen kuljeskelee muukalainen Berlinissä. Tosin ei hän anna itseään hölmistyttää, mutta hän huomaa joutuneensa mahtavan isoon kaupunkiin. Tahtoessaan mennä katujen poikki, jotka valtimoiden tavoin risteilevät Berlinin kaikissa osissa, täytyy hänen pitääkin varansa. Muutoin voipi hän helposti jäädä kiitävän automobilin tai sähköraitiovaunun alle. Vilisemällä kulkee jos jonkinmoisia ajopelejä. Mutta automobilit alkavat jo päästä kaikista muista voitolle, ja "issikkain" ammatti on enää tähteinä olemassa. Nopeiden, sähköllä tai bentsiinillä käypien vaunujen lomassa ravaavat könttyräiset omnibushevoset verkalleen eteenpäin ja risteilevät kyyditsevien ja ohjausratasta kierittävien ihmisten välitse, joilla kaikilla on hirmuinen kiire. Ihan näyttää siltä kuin riippuisi maailman menestys ja menetys jokaisen yksilön päätymisestä oikeaan aikaan perille!

Järjestysvalta pitää kaiken ankarassa kurissa. Ken ei tottele määräystä: "oikealta ajettava", häntä rangaistaan, sillä minkään ei sovi ehkäistä liikennettä. Sivukäytävällä tunkeilee kaiken maailman jalkamiehiä. Mutta tästä ehtymättömästä ihmis- ja ajoneuvotulvasta huolimatta on Berlinin kaduilla hyvinkin melutonta, sillä ne ovat asfaltilla laskettuja, ja useilla ajoneuvoilla on kumirenkaat pyörissä. Täällä ei ole läheskään sellaista jytyä kuin Tukholmassa; mutta Ruotsin pääkaupunki on verrattomasti kauniimpi kuin Berlini, — niin, koko tällä retkeilyllämme navalta navalle kosketammekin vain kahta kaupunkia, joiden kauneutta voidaan verrata Meelarin kuningattareen! Ne ovat Konstantinopoli ja Bombay.

Mutta vielä ei tämä huimaava katuliikennekään riitä — juniakin tohisee Berlinin halki, ja rengasrata yhdistää ulommat kaupunginosat keskenään. Ja jos ne junat edes pysyisivät maan pinnalla! Mutta milloin kohoavat ne korkeille rautasilloille ilmaan, milloin maan alle sähköllä valaistuihin käytäviin katoavat; ja näillä maanalaisilla radoilla saa noin 25 pennillä matkustaa toisesta päästä Berliniä toiseen.

Keskikaupungilla on Friedrichstrassen rautatieasema, jättiläismoinen raudasta ja lasista rakennettu katos, jossa kulkee jakso yhdensuuntaisia raiteita; näiden välissä on asemasiltoja. Kenellä on aikaa, menköön kerran sinne, yhdentekevää minä hetkenä. Herkeämättömästi hyökkää ihmisiä sisälle ja ulos, portaita ylös ja alas, kasautuu jonoiksi luukkujen eteen, kantajien tunkeillessa matkataminetaakat seljässään. Heikkenemättömänä täyttää huumaava pauhu valtaisen suojaman, jossa pikajunat kulkevat edes takaisin. Tuskin ovat matkustavaiset astuneet ulos ja sisälle, kun jo junailijat taas paiskaavat ovet kiinni ja raskas vaunujoukkc syöksähtää pois kiireimmiten suodakseen tilaa seuraavalle junalle. Ellei sinulla ole hoppua, niin jäähän kerran puoleksi tunniksi seisomaan jollekulle asemasillalle, jotta varmistut siitä, eikö joka kahden minuutin kuluessa kiidä juna ohitsesi, eikä vain päivällä, vaan myöskin suuren osan yötä. Mikä voikaan olla hermostolle järkyttävämpää kuin vastuunalaisen päällikön toimi tällä asemalla! Jokainen junahan, joka katokseen vierii, tulla tuiskahtaa kuin vihuri mereltä.

Mieluumminpa menenkin lähellä sijaitsevaan paikkaan, missä Voittopatsas kohoaa Berliinin yli, aitauksessaan kolme riviä kullattuja, Ranskassa vallattuja kanuunia. Tai pakenen Eläintarhan katveisille teille, missä koko Berlinillä on sunnuntaisin tapana oleskella huvikävelyllä vaimoineen ja lapsineen. Ja kun sitte käännyn itää kohti, tulen juhlallisen ylvään portin alitse, Brandenburgin portin, jonka pylväät kannattelevat voitonjumalattaren nelivaljakkoa vaskeen pakotettuna. Tästä portista samosi Saksan armeija Berliniin, kun Ranska oli voitettu ja Saksan valtakunta perustettu.

Portin toisella puolella avautuu muuan Europan kuuluisimpia katuja. Kuten Saksa varttuu aikamme mahtavammaksi suurvallaksi ja Berlini on sen pääkaupunki, samaten on "Unter den Linden"- (Lehmusten alla) katu Berlinin sydän. On kyllä pitempiä katuja kuin tämä, joka on vain kilometrin mittainen, mutta tuskin avarampia, sillä se on kuuttakymmentä metriä leveä. Ajo- ja jalkakäytävien välillä, jotka vuorottelevat keskenään, tuopi neljä kaksinkertaista lehmus- ja kastanjariviä virkistävän tervehdyksen vapaasta luonnosta keskelle tätä jättiläismäistä kivikaupunkia säännöllisine katuinensa ja jyhkeine, harmaine, kuutionmuotoisine rakennuksineen.

Täällä "Lehmusten alla" sijaitsevat vieraitten valtojen lähetystöjen ja saksalaisten ministeriöiden rakennukset, sekä vanhan keisari Wilhelmin linna, jonka huoneet ovat tähän päivään asti jääneet asumattomiksi ja entiselleen; alikerran kulmaikkunassa tapasi hän seistä valkotukkaisena ja tuskin köyryisenä, katsellen uskollista kansaansa. Jos on juuri puolenpäivän aika, niin on kävelijäin, upeitten vaunujen ja automobilien tungos sitä suurempi. Tuolta marssii iloisin soiton sävelin vahtiparaati, ja uteliaitten joukot seuraavat sitä tahdissa, niin että komentajalla on tuska ja työ järjestyksen pitämisessä. Soittokunnan mukana marssimme me uuden kuninkaallisen kirjaston ohi, ja Fredrik Suuri tähystelee pronssiratsunsa seljästä uuden ajan lapsia. Tässä on oopperatalo, tuossa yliopisto, jossa työskentelee kymmenisentuhatta opiskelijaa ja armeija professoreita, ja edempänä asehisto suurine kokoelmineen sotahistorian alalta. Me kuljemme linnasillan yli, joka jännittää kaarensa Spreen poikki, ja seuraamme vahtiparaatia "Huvitarhaan". Fredrik Wilhelm III:nen patsaan juurelle pysähtyy kulkue, ja väkijoukko seisoo ryhminä yltympärillä kuunnellen, sillä nyt esitetään yleisön nautinnoksi soittokappale toisensa perästä. Tämä näytelmä uudistuu päivä päivältä.

"Huvitarhan" ympärillä on kokonainen kaupunginkortteli taidemuseoita ja taulugallerioita, paitsi tuomiokirkkoa ja kuninkaallista linnaa. Hyvin ylevältä se linna näyttää, mutta kadut puristelevat sitä pahasti ja se kaipailee turhaan vapautta ja ilmaa, jotka Tukholman kuninkaanlinnaa hellivät.

3. Merimuseo.

Ihmisikä riittää tuskin Berlinin täydelliseen tuntemiseen. Epälukuiset museot ja kokoelmat ehtymättömille taiteen ja luonnon valtakunnista ammennettuine aarteineen jo yksistään vaativat päiviä ja viikkoja, tullakseen yksityiskohtaisesti tutkituiksi. Kukin museo on oma maailmansa.

Ymmärränhän kyllä taiteentuntijan riemun, kun hän vaeltelee taulugalleriain suojamissa ihailemassa kuulujen mestarien maalauksia. Mutta me seikkailuretkelle lähteneet, "yli merten ja maitten, ja siivillä myrskyn", me suuntaamme askeleemme mieluummin erääseen toiseen museoon, joka on merentiedolle omistettu, Merimuseoon.

Taidokkaista kaavarakennelmista saamme täällä silmäyksen Saksan sotalaivojen historialliseen kehitykseen varhaisimmista ajoista nykypäiviin asti. Lasin alla näemme kokonaisen laivasto-osaston nykyaikaisia sotalaivoja satamassa. Jokainoa sotamies ja matruusi on veistelty mitä tarkimmasti, ja miehistön moninaisista toimista saa kunnollisen käsityksen. Toisten kuutionmuotoisten lasisäiliöiden sisältönä on linjalaivoja, risteilijöitä ja torpeedoveneitä. Sotalaivaston pääjoukko, varsinaiset taistelulaivat ovat suunniteltuja taistelemaan suljetussa rivissä, josta syystä niitä nimitetään linjalaivoiksi. Tykistö ja torpeedoaseestus, panssarisuoja ja nopeus määräävät kunkin laivan taistelukuntoisuuden. Risteilijät näyttelevät samaa osaa kuin ratsuväki armeijassa; niiden on urkittava läheisiä vesiä, voidakseen varottaa linjalaivoja yllätyksistä.

Muuan museon käytävä toimittaa meidät täydellisesti linjalaivan kannelle, ollen rakennettu ihan samanlaiseksi kuin itse laivassa. Tuossa on keittiö, tuolla miehistön makuusuojat, ja tuonne ylös on puuseppä saanut työpajansa. Sitte kiinnittävät meidän huomiotamme rauhallisemmatkin nähtävyydet, Hampurin—Amerikan-linjan matkustaja- ja lastihöyrylaivat niinikään kaavarakennelmina, joiden täytyy saada jokaisen pojan silmät iloisesti kirkastumaan. Nämä jättiläishöyrylaivat ovat mahtavimpia taistelulaivojakin isommat. Mutta hupaisin on kuitenkin iso maailmankartta, jolle on soviteltu kaikki saksalaiset postihöyrylaivat pienoisina liikkuvina kaavarakennelmina, ja aina täsmälleen siihen, missä ne edellisenä päivänä ovat todella olleet. Noiden seitsemänkymmenenviiden linjan isännistöt saavat sähkötietoja laivoistaan, ja sikäli kuin nämä viestit saapuvat museoon siirrellään laivoja kartalla niiden mukaisesti. Tämä kartta antaa mitä selvimmän käsityksen Saksan vaurastuvasta vallasta merellä. Ja jokaisella linjalla kulkee lukuisia laivoja molempiin suuntiin, yhdistäen etäisiä rannikoita keskenään. Suuriin ja pieniin Europan satamiin tuovat ne tavaroita, jotka sitte rautateiden välityksellä leviävät yli koko maanosan.

Torpeedojen ja kaikkien niiden esineiden ohi, jotka esittävät miinalaitoksen kehitystä, saavumme niiden viehättävien pikku kaavarakennelmien ääreen, jotka osottavat isojen laivojen sisuksia ja koneita, ja viivähdämme laivanrakennussuojamassa, jossa ikäänkuin rakennetaan laiva pienoiskoossa silmiemme edessä. Siinä on urheilu- ja laivaveneitä, on mastoja ja peräsimiä, ruorirattaita, purjeita ja taklaasitarpeita, köysiä, ankkureita, kettinkejä ja mitä kaikkea. Vahingoittuneen laivan korjaaminenkin on täällä nähtävissä; sukeltajia on vedessä paikkaustöissään ja kumiletkujen avulla pumpataan heille raikasta ilmaa. Paljoa mukavampaa on luonnollisesti kohottaa koko laiva uivalla telakalla, joita täällä niinikään on katseltavana.

Eri osastona on kaavarakennelmia kaikista mahdollisista purjelaivoista, isosta viisimastoisesta alkaen, johon on tiheään sovitettu purjeita, mastoja, puomeja, köysiä, vantteja ja raakapuita, aina parkkilaivaan, prikiin, kuunariin ja pikku kutteriin saakka, joka riittää rannikkokulkuun. Kaikki on niin sirosti ja oikein veisteltyä, sorvattua ja liitoksiin sommiteltua, ettei sitä voi kyllikseen katsella.

Erityisellä mielihyvällä viivymme pelastuskojeiden ääressä. Tuossa on kaikenlaatuisia pelastusveneitä, joihin matkustajat ja miehistö — naiset ja lapset ensimäisinä — turvautuvat, kun laiva uppoaa ja kierukkamaisissa kaarteissa häviää häämyiseen syvyyteen. Pelastusvyöt auttavat uiskentelevaa pysyttelemään veden päällä, laivaan otettuja öljysäiliöitä tyhjennetään aalloille niiden silittämiseksi ja taltuttamiseksi raivossaan. Muuan kuva osottaa, miten näköjään hukkuneita herätetään keinotekoisella hengityksellä jälleen henkiin. Omituista pyssyä käytetään sanomien ampumiseksi laivalle, joka on joutunut merenhätään. Niin, voidaanpa sillä sinkauttaa asiapapereita torpeedoveneeseenkin, sen viilettäessä tuiminta vauhtiansa. Sopessa tuolla on rakettilaite kaikkine vehkeinensä. Kun myrsky ajaa laivan rantamatalikolle, niin saadaan raketin avulla rannikko ja laivanhylky yhdistetyksi ohuella, lujalla nuoralla, joka on kiinnitetty raketin päähän. Hätään joutuneet käyvät siihen käsiksi ja vetävät sen mukana laivaan toisen, paksumman narun, joka oli solmittu edellisen jatkoksi. Kun he tällä tavoin ovat lopulta saaneet käsiinsä lujimman köyden, kiinnitetään se laivaan ja toinen pää kiskotaan tiukkaan maalla. Köydessä kierii tela, johon on kiinnitetty vasu, tässä toimitetaan haaksirikkoiset yksitellen kuivalle. Niin ilkeitä ja julmia kuin ihmiset pystyvätkin olemaan toisillensa, ovat he sentään myös keksineet kaikenmoista toistensa auttamiseksi vaaroissa ja kärsimyksissä. Kokonaisia kirjoja täyttäisivät kertomukset monien luotsien ja kapteenien sankaruudesta, jotka ovat uhranneet henkensä lähimäistensä edestä.

Iso kaunis kaavarakennelma esittää osaa Hampurin satamasta laivoineen, nostovipuineen ja tavarasuojamineen, vilja-aittoineen ja laituriraiteineen ihan todellisuuden mukaan. Toinen sommitelma on jäljennös Oderin suun vaarallisesta satamaväylästä Stettinin luona, missä kulkutiet ovat löydettävissä ainoastaan johtoloistojen ja vilkkuvalojen opastuksella. Jos näkee johtoloistojen sädekimput määrätyssä asennossa, esim. suoraan päällekkäin, niin on kaikki hyvin, muussa tapauksessa ei suunta ole oikea. Voimakkailla mykiöillä ja heijastimilla vahvennetaan lamppujen valoa. Reimareilla, poijuilla ja muilla merimerkeillä näytetään tietä päivisin, ammu- ja kellopoijut varottavat sumussa. Merimuseon kaavarakennelmassa on kaikki majakat varustettu pienillä sähkölampuilla, ja ne hohtelevat ja vilkkuvat samoin keskeytyksin ja yhtä pitkin ajoin kuin todellisuudessakin.

Seinällä tuolla riippuu kansainvälisen merkinantokirjan lippuaapisto. Kukin lippu merkitsee yhtä kirjainta, ja kaksi aavalla merellä lähekkäin sattuvaa laivaa pääsee siten tervehtimään toisiansa aaltojen yli, esim. "Kaikki laivassa hyvin" tai "Sivuutimme eilen laivanhylyn, pelastimme miehistön", tai mitä hyvänsä muuta haastellen. Kaikki on tulkittavissa lippukielellä.

Joka päivä kerrotaan sanomalehdissä sähkölennätinkaapeleista, jotka meren pohjalla yhdistävät Europan ja Amerikan, ilmottaen tärkeimmät tapahtumat, mitä vastikään on tuolla puolla Atlantin sattunut. Enemmän kuin tusina sellaisia kaapeleita kulkee suoraan meren poikki. Useimmat lähtevät Irlannin lounaiskolkasta, päättyen New-foundlandin ja Nova Scotian maakuntiin Kanadassa. Miten näitä pitkiä, raskaita kaapeleita lasketaan monien satojen penikulmien taipaleelle, sitä valaisevat meille merimuseossa kaapelilaivat valtavine säiliöineen, joihin kaapelit on solutettu kierteille; näistä ne suolletaan suoraan alas neljän- tai viidenkintuhannen metrin syvyyteen, ojentautuakseen pitkin meren pohjaa. Näytetään täällä paloöljylaivaakin, joka voidaan kahdeksi kolmannekseksi täyttää paloöljyllä, ja vankaksi rakennettua jäänmurtajaa, joka terävällä keulallaan pirstoaa paksuja jääkenttiä. Miten majakkalaivoja rakennetaan ja varustetaan, miten ne ankkuroidaan kauvas rannikolta, tuulen ja aaltojen niitä turhaan tuiverrellessa, kaikkea tätä saa tarkkailla somina jäljennöksinä. Ehdottomasti kiinnittää katseemme muuan iso kuva. Se esittää kokonaista pikku aluksien laivuetta, jotka mennä höyryävät Pohjanmerelle, hinaten jättiläismoista rautaista rumpua. Ne tulevat Bremerhavenista Weserin suulta ja pysähtyvät viidenkymmenen kilometrin päässä paikkaan, missä on vain seitsemän metriä syvää. Avataan muutamia läppiä, jotta rumpu täyttyy vedellä ja vajoaa. Sukeltajat kattavat sen betonilla, ja siten luodaan keskelle ulappaa kallio, saarelma, jolle sitte pystytetään valotorni näyttämään laivoille tietä Bremerhaveniin. Toinen suojama sisältää kaikkia kojeita, joita merenkulkijat käyttävät saadakseen ulapan jäljettömillä teillä selville, missä kohti kulloinkin ovat. Siihen ei suurtakaan taitoa tarvita niin kauvan kuin on maata, merimerkkejä ja johtoloistoja näkyvissä. Mutta kun rannikko häipyy eikä yltympärillä ole muuta kuin vettä, on tolallaan pysyminen jo vaikeampaa. Silloin lipuu matkamittari, lokinuora, aina laivan takana vedessä, kieppuu kuin potkuri ja ilmaisee kuljetun taipaleen ja kulkunopeuden. Peräsintä pitelevä mies pitää alituiseen silmällä kompassia, joka on siten soviteltu napojen päälle renkaaseen, että se ankarimmassakin aallokossa pitää vaakasuoran asentonsa. Kajuutissa on kapteenin pöydällä merikortti, ja kulmaviivottimella ja harpilla piirretään siihen laivan latu erä erältä. Kaikki merkitään niin sanottuun lokikirjaan. Tuon tuostakin tarkataan sekstantilla tähtiä tai aurinkoa, tavallisten purjehduslaskelmien tarkistamiseksi. Ajan osottaa peräti täsmällinen kronometri.

Tarkat kartat valaisevat kolmen isoimman valtameren maantiedettä, Tyynen-, Atlantin ja Intian meren. Meren hallussa on maapallon pinnasta puolenkolmatta vertaa enemmän kuin maan, ja suurin mitattu syvyys on 9640 metriä; se syvänne on Tyynessämeressä, hieman pohjoiseen Karolinien saariryhmästä ja itään päin Filippineistä. Luotausnuora on soittimenkielistä punottu ja suoltuu telan yli laivan perälaidasta; luodin pohjatessa höllenee penikulman mittainen jänne. Ennen kuin lasketaan kaapelia on tietysti aina luodattava meren syvyys.

Jokainenhan tietää, että merivesi on suolaista, pakottaen useinkin haaksirikkoisia kuolemaan janoon veneissään; mutta vähemmin tunnettu lienee se tosiseikka, että jos meret kuivaisivat, jäisi niistä kaikkialle seitsemänkymmenenyhden metrin vahvuinen suolakerros.

Nyt vilkaisemme vain enää ohimennen niihin suojaimin, joissa meren elävät aarteet monimuotoisina levittäytyvät katseltavaksemme. Kaikkialla rannikoilla, mutta etenkin Pohjois-Europassa, käyttävät ihmiset hyväkseen syvyyden ehtymättömiä rikkauksia, ja monillepa onkin meri kultakaivoksena. Ajateltakoon vain kaloja, hummereita, merikilpikonnia, valaita ja hylkeitä, pesusieniä, koralliriuttoja ja helmiä. Itäpreussilainen merimies kahlaa nahkapukimissa myrskysäällä mereen rintaansa myöten ja kiskoo maihin aaltojen tempaamaa meriruohoa ja uiskentelevia leviä, sillä niistä löytyy kivettynyttä havupuunpihkaa, merenkultaa eli bernsteiniä, joka on kallista kauppatavaraa. Sillinpyynnissä Pohjanmerellä lasketaan höyrylaivoista 4500:kin metrin mittaisia verkkoja, jotka konevoimalla vedetään takaisin ja tyhjennetään kannelle. Sillit ovat kitusistaan jääneet killumaan silmuksiin. Mutta nyt ne solahtelevat irti ja välkkyvät hopeanhohtoisena röykkiönä. Paikalla suolataan saalis ja laivataan lähelle ja kauvas.

Berlinin merimuseon suojamissa kuluvat tunnit vain liian joutuin. On kuin kiehtoisi meitä täällä raikas merituuli ja vapaa meri-ilma, ja vastakohta tuntuu miltei hämmennyttävältä, kun sitten on jälleen sukeltauduttava katujen ihmisvilinään.

4. Simpanssin seurassa.

En saa milloinkaan lähteneeksi Berlinistä ennen kuin olen pistäytynyt sikäläisen simpanssin luo vierailulle. Monet tunnit olen viettänyt Berlinin eläintarhassa, vaellellen afrikalaisten leijonain ja intialaisten tiikerien, jää- ja maakarhujen, dromedarien ja lamain keskessä. Mutta mieluimmin olen aina käynyt apinahuoneessa, ja pisimmäksi aikaa viivähdän simpanssin luokse.

Sen häkki on korkean lasiseinän takana, ja ainoastaan sen läpi saavat katseluhaluiset tarkastella apinaa. Mutta minä tunnen vartijan ja pääsen lämmitettyyn kamariin, jossa häkki on. Simpanssiparka, joka on riistetty kotoansa Länsi-Afrikan aarniometsästä, asustaa nyt ypö yksinään tukevassa häkissään samean sateisessa Berlinissä! Sievä ei se suorastaan ole. Otsa on matala ja päälaki litistynyt. Leuat ovat jykevät ja karkeakänsäiset, kulmahampaat hyvin suuret. Nenä on latuskainen, käsivarret pitkät, kädet karkeat ja sarvettuneet, koko ruumista peittää musta karva. Ja kuitenkin muistuttaa se kauttaaltaan ihmistä, kävellessään siinä edes takaisin isossa häkissään. Sillä on nimittäin vaaleanruskeat puhuvat silmät, ja ristikkoa lähestyessäni tulee se minua vastaan, herkeämättä tähystellen minua. Se näyttää niin totiselta ja murheelliselta, että minun täytyy kysyä vartijalta, mikä sitä vaivaa. Ja mitä vastaakaan hän minulle? "Se vain vaivaa päätänsä aprikoimalla, onko teillä lyhyt vai pitkä tukka, ja soisi teidän ottavan hatun päästänne."

Mielihyvällä täytän näin kohtuullisen toivomuksen, paljastan pääni ja kallistan sen ristikkoon päin. Simpanssi hivelee kylmillä, kovilla ja syyläisillä käsillään tukkaani ja päästää ilahtuneen huudahduksen, ilmeisen tyytyväisenä. Sitte se länkäsäärillään astelee raskaasti jälleen peremmälle häkkiinsä, nojautuen rystysillään permantoon, tarttuu trapetsiin ja alkaa nyt voimistella sillä, kunnes siirtyy puoliympyrässä keinumaan kattoon kiinnitetyssä köydessä.

Mutta pian tulee se takaisin ja pudistelee moneen kertaan kättäni; näkyypä sen tekevän mieli koetella kakkuloitanikin. Mutta vartija varottaa minua lainaamasta sille niitä. Se tyytyy nyt kopeloimaan takkini taskuja ja tutkimaan, olenko tuonut mukanani pähkinöitä tai omenan. Lopuksi se taas juoksentelee pitkin vankilaansa.

Sillävälin on alkanut hämärtää. Kun hämy verhoaa afrikalaisen aarniometsän, on simpanssilla tapana heilauttaa itsensä puuhun ja järjestää lehvien keskelle mukava leposija. Mutta täällä Berlinin eläintarhassa avaa vartija ristikon oven, kaksi paksua villapeitettä käsivarrellaan. Simpanssi ottaa ne häneltä, tehdäkseen itse vuoteensa. Toisen peitteen levittää se soppeen permannolle ja toiseen se kääriytyy. Huolellisesti sulloo se peitteen joka taholta alle ja vetää sen korviinsa saakka. Nyt toivotan sille hyvää yötä ja lähden jälleen vaeltelemaan meluisia katuja.

Näiden apinain älystä, niiden harkitusta esiintymisestä ja sävyisyydestä kertovat kaikki matkailijat, jotka ovat omistaneet simpansseja. Muuan sellainen ihmisapina oli hämmästyksestä kivettyä, kun ensi kertaa näki itsensä kuvastimesta. Se kävi tavattoman uteliaaksi, silmäili herraansa kysyvästi, meni kuvastimen taakse, tutki sen selkämystää ja koetti koskettaa kuvaistaan saadakseen selville, oliko se elävä olento. Se käyttäysi ihan kuin villit, jotka ensi kertaa ovat kuvastimen edessä.

Suuri eläintenystävä Brehm kertoo liikuttavia piirteitä nuoresta simpanssistaan. Sellaista apinaa, arvelee hän, ei voi kohdella eläimenä, vaan ainoastaan kuten ihmistä. Hänen simpanssinsa tutki kaikkea ympäristöään. Se veti auki lipaston laatikoita ja haeskeli sieltä leluiksi sopivia esineitä ratokseen; se avasi uunin oven ja istuutui sen eteen katselemaan tulta; se istui mukana pöydässä ja aterioitsi seuransa tavoin, kaatoi itse kuppiinsa ja joi kuten ihminen. Syötyänsä se pyyhki suunsa ruokaliinalla. Jos joku oli sitä kohtaan ystävällinen, niin se kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Lapsia se rakasti enemmän kuin aikaihmisiä, ja pikku tyttöjen seurassa se oli mieluummin kuin poikien, koska jälkimäiset pyrkivät sitä kiusottelemaan. Kun sille kerran näytettiin neljän viikon vanhaa lasta, silmäili se tätä hämmästellen ja pohti nähtävästi, saattoiko tämä pikku olento todella olla ihminen. Sitte se yhdellä sormella kosketti lapsen kasvoja, niin hellävaroen ja kepeästi, kuin olisi peljännyt hänelle vahinkoa tekevänsä, ja kun sille nyt oli asia selvinnyt, kätteli se lasta rauhan merkiksi.

Se tiesi ihan tarkalleen vuorokauden ajat. Jos illallinen viivähti, niin se koputti terhakasti ovelle, ja ruokalajeja tuotaessa se ihastuksissaan huudahteli: "Ooh, ooh!" Iltaselta päästyä se veti tohvelit isännälleen jalkaan ja lakaisi huoneen pyyhkimellä. Käärmeitä ja muita matelijoita se inhosi, uskaltaen vain silloin katsella lähempää, kun ne olivat lasikannen alla. Muulloin se parkaisten pintti käpälämäkeen. Mutta papukaijaa se ei peljännyt. Usein hiipaili se häkin ääreen ja huitaisi äkkiä kädellään ilmaa, säikyttääkseen lintua. Mutta papukaija oli leikkisä luonteeltaan ja kirkui: "Siivolla siinä!"

Ei ole kummeksittavaa, että tämän apinan omistaja ja ystävä suri sitä kuin inhimillistä olentoa, kun simpanssi lopulta kuoli kaularauhas-ajokseen, johon yhtyi keuhkotulehdus. Sairasta apinaa ei hoidellut eläinlääkäri, vaan taitavimmat kirurgit mitä saatavissa oli. Kun ajos aiheutti hengenahdistusta, täytyi toimittaa leikkaus. Neljän miehen piti pidellä apinaa, mutta se rimpuili vastaan ja riuhtaisihe irti. Sitten yritettiin sitä suostutella ystävällisin puhein, ja valitusta päästämättä tai hiventäkään hievahtamatta antoi hän veitsen tehdä työnsä, joka olisi vähäisestäkin nytkähdyksestä voinut kääntyä kuolemaksi. Leikkauksen päätyttyä se ilmaisi iloansa ja kiitollisuuttaan, ojentaen kätensä molemmille kirurgeille ja syleillen hoitajaansa. Ja yhtä urhea kuin se oli ollut leikkuupöydällä, yhtä kärsivällisenä nautti se rohtoja, ja yhtä arvokkaasti laskeusi kuolemaan. Lääkäreistä vakuutti muuan, että se oli kuollut ihan kuin ihminen, vähääkään vivahtamatta eläimeen.

5. Balkanin niemimaalle.

Mutta nyt on aika jättää hyvästi Spreen rannat. Jos viipyisimme kaikissa matkan varteen osuvissa merkillisissä kaupungeissa niinkään kauvan kuin Berlinissä, niin emmepä enää kotia näkisikään. Yksistään Konstantinopoliin on meillä vielä kahdentuhannen kilometrin huippaus, ja kerrassaan kolmetoista tuntia tarvitsee pikajuna meidän kiidättämiseemme ensiksikin Wieniin, Itävallan pääkaupunkiin.

Lännen puolella on Elbe, joka Hampurin luona laskee Pohjanmereen, ja idässä Oder, jonka vedet Stettinin kohdalla valuvat Itämereen. Ainoastaan Elbeen tutustumme lähemmin, ensiksi Dresdenissä, Saksenin kuningaskunnan pääkaupungissa, tämän valtion halki kulkiessamme, ja sitten Itävallan rajan takana Böömissä, missä rata seuraa virran polvitteluja ihanassa, tiheään asutussa, metsäisessä laaksossa. Pragissakaan, joka on Europan vanhimpia ja kauneimpia kaupunkeja, emme voi viivähtää; huimaa vauhtia syöksyy juna edelleen, ja vasta Wienissä astumme siitä taas pois.

Wien on rikas ja viehättävä kaupunki, kooltaan Europan neljäs; Stefanin tuomiokirkko kohottaa pilviä tavottelevan torninsa kahden miljoonan ihmisen yli, jotka asuvat sen ympärillä. Vanhojen aikojen muistomerkkien vieressä on upeita nykyaikaisia jättiläisrakennuksia, ja Ring (Rengas) on maailman kauneimpia katuja. Wien on enemmän kuin Berlini hyväntuulisuuden ja rattoisan elämän tyyssija, ylväs, vanha aateliskaupunki, teatterien, konserttien, tanssijaisten ja kahviloiden keskus. Kaupungin keskitse on kaivettu Tonavan kanava, jonka yli on rakennettu kaksitoista siltaa, ja pitkin kaupungin itäreunaa vierivät keinotekoisessa uomassa "kauniin, sinisen Tonavan" aallot, joiden sulosointuinen liplatus on kuuluisan wieniläisvalssin perussäveleenä.

Wien on kuten Berlini sivistyksen, tieteen ja taiteen polttopisteitä ja sen muurien kätköissä on epälukuisia ihmeellisyyksiä. Mutta niistä kaikista ei mikään ole niin merkillinen kuin vanha keisari Frans Josef. Ei siksi, että hän on niin vanha ja kuolleen sukupolven viimeinen, vaan sen johdosta, että hänen arvokas henkilöllisyytensä pitää koossa valtakuntaa, johon kuuluu mitä erilaisimpia maita ja kansoja, mitä poikkeavimpia uskontunnustuksia. Viittäkymmentä miljoonaa hallitsee hänen valtikkansa, Itävallan saksalaisia, Böömin tsekkejä, Unkarin magyareja ja Galitsian puolalaisia. Ja monia muitakin kansoja, muhamettilaisiakin elää katolisen keisarikunnan suojassa.

Keisarin elämä on ollut vaiherikas ja monimurheinen. Hän on kokenut sotaa, kapinaa ja mullistuksia, ja mitä viisaimmalla taitavuudella pitänyt koossa kaikki keskenään vihamieliset ihmisjoukot, jotka yrittivät pirstata hänen valtakuntaansa ja yrittävät vieläkin. Ilman häntä käy Itävalta-Unkarin yksinvaltaa tuskin enää ajatteleminen, ja sentähden ei meidän ajallemme ole ainoakaan ihmishenki tärkeämpi kuin hänen. Hän joutui murhayrityksille alttiiksi, hänen puolisonsa surmattiin ja hänen ainoa poikansa sai väkivaltaisen lopun. Nyt on hän kahdeksankymmenenyhden vuoden vanha ja on kuusikymmentäkolme vuotta kantanut keisarin kruunua; vuodesta 1867 on hän Unkarin kuningas. Hänen hallituskautenaan ovat kauppa, maatalous, teollisuus ja yleinen vauraus suunnattomasti edistyneet hänen maassaan. Mutta merkillisintä on, että hän yhä vielä kulkee pää pystyssä, hoikkana ja ryhdikkäänä, ja ahertaa yhtä uutteraan kuin päivätyöläinen Tonavan laaksossa.

Itävalta-Unkarin pohjoisosassa juoksee Elbe ja Dnjester, eteläosassa useita pienempiä jokia, jotka laskevat Adrian mereen. Mutta muutoin kuuluvat kaikki valtakunnan virrat Tonavaan ja yhtyvät pääjokeensa joka taholta. Europan suurin virta on Volga, ja sillä on oma merensä, Kaspian meri. Tonava on toinen järjestyksessä, ja oma merensä on silläkin, Mustameri. Ja musta on nimeltään sen lähdekin, sillä Tonava saa alkunsa Badenin Schwartzwald-(Mustametsä-)vuoristosta. Lähteeltään suistoonsa asti on se mitaltaan lähes 3000 kilometriä. Se juoksee Baijerin, Itävallan ja Unkarin halki, on Rumanian ja Bulgarian rajana ja koskettaa lopuksi pikku kolkkaa Venäjästä. Sillä on kuusikymmentä isoa sivujokea, joista enemmän kuin puolet ovat laivakululle soveltuvia ja laskukohdasta toiseen enentävät pääjoen vesimäärää. Budapestissä, minkä Tonava halkaisee upeiden siltojen alitse, luulee pikemmin näkevänsä järven kuin virran. Unkarin pääkaupungin Elisabeth-sillalla on 290 metrin kaariväli. Alempana, Valakian rajalla, on virta kilometriä leveä, ja siellä missä Rumanian rautatie Bukarestin ja Mustanmeren välillä leikkaa Tonavan, tulee "Mustanveden" luona eteemme silta, joka on lähes neljä kilometriä pitkä, pisin koko maapallolla!

Verrattain lähellä tätä kohtaa haarautuu Tonava kolmeksi päähaaraksi, muodostaen laskussaan laajan suistomaan. Siellä kasvaa tiheätä kaislikkoa kahta vertaa korkeampana kuin mies, suuret puhvelilaumat käyvät siellä laitumella, sudet ajavat saalistaan ja vesilinnut pesivät miljoonittain. Lelujapa ovat Tonavan rinnalla Pohjolan joet, joista kyllä ylpeilemme.

Budapestista vie meidät juna Unkarin tasangon poikki, vuoristojen kehyksessä leviävän omituisen, kaukaloa muistuttavan maan halki. Se on hyvin saderikas, talvi on kylmä ja kesä kuuma, kuten kaikissa maissa, jotka ovat kaukana merestä. Tomu- ja hiekkamyrskyt eivät ole harvinaisia, ja joillakuilla seuduilla kasautuu lentohiekka harjuiksi. Aikoinaan oli Unkarin alanko rehevänä arona, jolla magyarein paimentolaiskansa kierteli ratsain, käyttäen laitumella nautakarjaansa ja silmän kantamattomiin ulottuvia lammaslaumojaan. Nykyään leviää maanviljelys yhä laajemmalle. Vehnä, ruis, ohra, kaura, maissi, riissi, perunat ja viiniköynnökset menestyvät niin runsaina, että yli oman tarpeen riittää maantuotteita melkoiseen vientiliikkeeseen.

Kylien ja maatalojen ympärillä kasvaa tammia, jalavia, lehmuksia ja pyökkejä; poppelit ja pajut ovat levinneet laajalti, sillä niiden keveitä siemeniä sirottelee tuuli yltympäri. Mutta aavoilla, nevaisilla aroilla ei asukkailla ole mitään muuta polttoainetta kuin kaislaa ja kuivattua lantaa. Karjanhoito on Unkarissa aina ollut hyvin korkealle kehittynyttä. Yhä vieläkin jalostetaan tarkalla kasvatuksella rotulehmiä, sonneja ja puhveleita, kasvatetaan mitä erilaisimpia lampaita, vuohia ja sikoja; siipikarjan- ja mehiläishoito, silkkituotanto ja kalastus ovat jokseenkin hyvällä kannalla. Paimentolaiselle, joka laumoineen vaeltaa tienoolta toiselle, on ratsu välttämätön, ja niinpä on varsin luonnollista, että Unkari on aina ollut rikas hevosista, jotka ovatkin oivallista tatarilaisten ja arabialaisten elukkain sekarotua.

Kun junasta silmäilee maata, missä kaikki tämä runsaus kasvaa ja hyvin ja tasaisesti kostuva maaperä tuottaa suurta vaurautta asukkailleen, näyttää se laakealta ja yksitoikkoiselta. Näkee kyllä karjalaumoja ratsastavine paimenineen, kyliä, maanteitä ja majoja. Mutta jos tahtoo siitä saada selvän käsityksen, on poikettava Budapestin suureen maatalousnäyttelyyn. Se antaa täydellisen kuvan unkarilaisesta maalaiselämästä, laitumista ja karjatanhuista aina kirnuttuun voihin ja valmiiseen juustoon asti, silkkitoukan elämästä koterossaan kallisarvoisiin silkkikankaisiin saakka. Se osottaa talonpoikien oleskelun maatilallaan, yksinkertaisessa kaislamajassaan tai teltissään, eri viljalajit, joita hänen vainioillaan lainehtii, keltaiset hunajamöykyt, joita hän syksyisin korjaa mehiläiskennoistaan, parkittuun nahkaan asti, josta hän valmistaa hihnoja, satuloita ja laukkuja. Siinä on näytteillä unkarilaisen erämiehen aseita, tamineita ja saalista. Ja vasta näyttelyn viimeisestä suojamasta lähdettyänsä ymmärtää, kuinka viisaasti ja rakkaasti kansa johtaa tätä maatansa. Hyvä toimeentulo ja varallisuus onkin senvuoksi asukkaiden palkintona.

Suunnattoman joutuisasti kohisee juna tasangon poikki ja Serbian rajan yli. Belgradissa, Serbian pääkaupungissa, tullivirkamiehet tarkastavat matkatavaramme. He tekevät velvollisuutensa, mutta suosittuja eivät he ole. Serbialaiset eivät yleensä ole kovinkaan miellyttävää väkeä, eikä minulla omasta kohdastani ole mitään luottamusta kansaan, joka viskaa kuninkaansa ja kuningattarensa ulos ikkunasta, milloin pistää päähän.

Tässä jätämme hyvästi Tonavan ja seuraamme Moravan laaksoa ylöspäin. Serbialaiset kylät, joiden matalat, valkeat talot on pyramiidin muotoon katettu tiilillä ja oljilla, on sommiteltu sievästi ja sijoteltu luonnonihaniin kohtiin. Kaikkialla on vehmaita kunnaita, metsäisiä rinteitä, karjalaumoja ja paimenia ja kirjavissa puvuissaan auran kurjessa astelevia maamiehiä. Pieniä kohisevia puroja hyppelehtii reippain ponnahduksin alas Moravaan; tämä itse virtaa Tonavaan. Olemme siis yhä vielä Tonavan virta-alueella, vieläpä sittekin kun olemme jo kulkeneet koko Serbian poikki, kohonneet laakean selänteen yli ja jättäneet taaksemme Sofian, Bulgarian pääkaupungin. Siellä virtaa vielä joki, joka on Tonavan alamainen; Tonava on siten varsin monien kansojen ja valtioiden suonistona. Kansainvaellusten aikoina parveilivat tunkeutujain joukot idästä päin Europaan tavallisesti Tonavan laaksoa myöten, ja tänä päivänäkin on tämä virta läntisen ja itäisen Europan tärkeimpiä yhdyssiteitä.

Kitsaasti kätkee meiltä yö Bulgarian kuningaskunnan, jonka eteläosan halki kuljemme Maritsa-jokea myöten, jättäen sen etelää kohti avautuvan laakson taaksemme vasta Turkin rajan ja Adrianopelin tuolle puolen tultuamme. Nyt olemme Balkanin niemimaan leveimmällä kohdalla, ja öisen kulun yksitoikkoisessa nytkytyksessä ajattelen patjaistuimellani lojuen kuuluisia Balkanin maita, jotka ovat edessä päin etelässä, Albaniaa sotaisine asukkaineen, Aleksanteri Suuren kotia Makedoniaa ja tieteen ja taiteen muinoista kätkyttä Kreikkaa.

Päivän sarastaessa olemme Turkinmaalla, ja aurinko on radallaan ehtinyt jo korkealle, kun höyryhepo puhkuu Konstantinopoliin.

6. Konstantinopoli.

Jos kohtalosi konsanaan johtaa sinut tähän helmeen kaupunkien joukossa, niin älä silloin ensin painu soukkiin likaisiin kujiin, vaan nouse joutuin sen korkean tornin yläpengermälle, joka kohoaa keskeltä Stambulin, turkkilaisen kaupunginosan, niemekkeenmuotoista ulkoilemaa. Unohtumattoman kaunis maisema avautuu katseillesi.

Edessäsi leviää mitä kirjavimpana merenä tiukasti toisiinsa sulloutuneita puutaloja. Vanhan Stambulin kattojen sekamelskasta pistäytyvät minarettien hoikat huiput ja moskeijain pyöreät kupulaet. Ihan jalkaisi alla on suuri kauppiasten basaari (myymälärivi) ja taempana Hagia Sofia, upein moskeija. Stambul on Rooman tavoin seitsemälle kunnaalle rakennettu; niiden väliset laaksot ovat vehmaina puistoina ja siimeksisinä puutarhoina. Taustalla lännessä ovat vanhan kaupunginmuurin tornit vielä havaittavissa; niiden yli huojuvat hautuumaiden synkät kypressitöyhdöt.

Pohjoisesta päin ojentautuu tylsäkulmaisesti vastaasi niemeke. Sille ovat rakennettuja Galatan ja Peran kaupunginosat, joissa europalaiset, kreikkalaiset ja italialaiset, juutalaiset ja armenialaiset sekä naapurikansojen siirtolaiset asuvat. Tämän niemen ja Stambulin välissä vetäytyy syvään leikkautunut merenlahti luoteiseen; sen nimenä on Kultainen Sarvi, koska sen vesillä on ammoisista ajoista asti kuljetettu suunnattomia aarteita.

Koillisessa näet leveydeltään muuttumattoman salmen. Sen kalvo on vihreänsininen, ja sen ranta päärmää kylien ja valkoisten huviloiden helminauhaa, jossa välillä vilahtelee reheviä lehtoja. Se on Bosporus, Mustanmeren pääsytie. Bosporuksen oikealla puolella, suoraan idässä levittäikse Konstantinopolin kolmas pääosa, Skutari, meren rannasta aina matalien kumpujen laelle asti.

Käännähän nyt katseesi etelään. Sinun täytyy varjostaa silmiäsi kädelläsi, sillä isot välkkykalvot heijastavat auringonvaloa heikkenemättömällä loisteella. Edessäsi on 200 kilometriä pitkä Marmara-meri, omituinen vesi, ei järvi eikä meri, ei lahti eikä salmi, Mustanmeren ja Aigeian meren jatkos, edelliseen yhdistynyt Bosporuksella, jälkimäiseen Dardanellien salmella, Hellespontoksella. Nuo kahden penikulman päässä lounaassa kelluvat puutarhat ovat Prinssisaaret, ja niiden takana häämöttävät etäisyyden autereisesta sinestä Vähän-Aasian vuoret. Siellä täällä pilkahtelee valkea laivanpurje tai leijuu ilmassa pieni höyrylaivan savuhattara. Ja yltympäri taivaanrannan viirua sulautuu tämä viehättävä maisema yhä heikommiksi väreiksi, kunnes maa ja meri ja taivas ovat yhtä. Ikimuistoiseksi syöpyy mieleesi tämän mahtavan, leveiden vesiväylien halkoman kaupungin kuva. Katseesi tapaa kaksi maanosaa ja kaksi merta, ja selkeästi näet sen tärkeän vesitien, joka kulkee osmannilaisen valtakunnan pääkaupungin keskitse. Päivittäin soluu lukemattomia laivoja Bosporusta myöten Mustaanmereen Bulgarian, Rumanian, Venäjän ja Vähän-Aasian rannikoille, ja yhtä monia Dardanellien kautta Kreikan vesille, Arkipelagiin ja Välimeren rannikoille.

Vastahakoisesti peräydyt pengermää ympäröivältä kaiteelta. Untako on tämä ollut vai totta? Sinä seisot Europassa, mutta Aasian kynnyksellä! Skutari tuolla tummanvihreiden kypressimetsien kiehkurassa on jo Aasian puolella. Mutta kun nyt katselet ihan allasi leviäviä katuja, joilla kuhisee turkkilaisia, — kapeita valkoisia veneitä, joita puikahtelee salmien poikitse, tunnet piankin enemmän olevasi Aasiassa kuin Europassa. Herkeämätön kohu pauhaa ympärilläsi, ei tuulten humu, ei aaltojen laulu, vaan mehiläisparven pörräystä muistuttava. Silloin tällöin kuulet selvästi kantajan huikkauksen, koiran luskutuksen, höyrylaivan vihellyksen tai katuraitiovaunun hälytyksen. Mutta muulloin sulautuu luonnon ääni inhimillisen hyörinän kanssa samaksi säveleeksi ja sinua kietoo se suriseva äänettömyys, levoton rauha, joka aina lepää suurkaupunkien savutorvien kohdalla.

7. Pyhän Viisauden kirkko.

On vuosi 548 jälkeen Kristuksen syntymän. Muuan kristikunnan ihanimpia kirkkoja on vastikään valmistunut aikakautensa etevimmän rakennusmestarin, vähä-aasialaisen, käsistä. Kuusitoista vuotta on kestänyt työtä, kymmenentuhatta raatajaa on siinä taukoamattomasi ahertanut. Mutta nyt kohoaa jättiläisrakennus valmiina, ja tänään vihitään Pyhän Viisauden kirkko.

Bysantilaisen valtakunnan suuri keisari Justinianus saapuu nopean nelivaljakon kiidättämänä ja astuu Konstantinopolin patriarkan saattamana kirkkoon. Sen sisus on avara kuin kauppatori, ja 56 metriä korkealla kaareutuu taivaan tavoin sen kupu. Justinianus silmäilee ympärilleen ja iloitsee teoksestansa. Hän ihailee seinien kirjavaa marmoria, kupukaton kultapohjan taiteellista mosaiikkia, sataa punaisesta porfyristä ja vihreästä marmorista hakattua pilaria, jotka kannattavat kupua ja lehtereitä. Määrätön on keisarin rikkaus! Seitsemän kultaristiä on hän lahjottanut vastarakennetulle kirkolle, ja kukin painaa sentnerin. Neljäkymmentätuhatta kalkinkantta, kaikki helmillä ja jalokivillä kirjailtuja, on talletettu sakariston kätköön, samaten kuin neljäkolmatta raamattua, jotka kullalla helatuissa kansissaan kukin painavat kaksi sentneriä. Kolme holviovea on päällystetty Noakin arkin puulajilla, ja pääkäytävän ovenpuoliskot ovat silkkaa hopeaa; toisiin on sovitettu komeita veistoksia seeteripuusta, norsunluusta ja merenkullasta. Kahdentoista hopeapatsaan välissä loistaa niinikään pintakuvallisesta hopeasta muovailtuna, mutta kullattuna, tämän temppelin kaikkeinpyhin, ristiinnaulitunkuva, jossa on uskollisesti jäljitelty roomalaisten raakalaisten runsaasti viittäsataa vuotta aikaisemmin Jerusalemissa pystyttämää ristiä.

Kirkko välkkyilee valossa. Keisarin pään yläpuolella hohtelevat hopeaiset kynttiläkruunut, valtaisen ristin muotoon aseteltuina vertauskuvaksi taivaallisen valon voitollisesta loisteesta maallisen pimeyden yössä. Kupukaaren mosaiikista kuvastuvat pyhimysten lempeät kasvot, näiden polvistuessa Jumalan eteen mykässä hartaudessaan; holvauksen alla leijuu neljä kerubimia. Ja keisari ajattelee 2. Mooseksen kirjaa: "Ja kerubimit levittivät siipensä sen ylitse, ja peittivät armoistuimen siivillänsä, ja heidän kasvonsa olivat toinen toisensa puoleen: armoistuimeen päin olivat kerubimein kasvot". Eikö samaten ollut tässä uudessa temppelissä? Nöyryyden valtaamana Kaikkeinkorkeimman edessä, mutta samalla inhimillistä ylpeyttä paisuvana painuu Justinianus polvilleen ja huudahtaa: "Ylistetty olkoon Jumala, joka on katsonut minut ansiolliseksi lopettamaan tämän työn! Minä olen voittanut sinut, Salomo!" Sitte kajahtavat huilut ja rummut, ja kansan riemuvirret raikuvat rakennusten keskessä, joiden ikkunoista liehuu kallista korukangasta pitkinä kiehkuroina. Neljätoista päivää juhlitaan; tynnyrittäin hopearahoja jaellaan rahvaalle, ja koko kaupunki on keisarin vieraana. — —

Ja toisia sukupolvia, uusia vuosisatoja ehtii entisten sijalle. Pyhän Viisauden kirkossa yhäti upeasti vietetään vuotuisia kristillisiä juhlia ja patriarkat ja kirkkoisät kokoontuvat tänne kristikuntaa hallitseviin neuvotteluihinsa.

Melkein on jo vuosituhat vierryt tämän valtaisen Herranhuoneen ylitse.
Silloin koittaa toukokuun 29. päivä vuotta 1453.

Turkkilainen sulttaani on lukemattomine sotureineen rynnäköllä vallannut Konstantinopolin muurit. Kauhusta suunniltaan pakenee satatuhatta miestä, naista ja lasta Hagia Sofiaan, jättäen muun kaupungin hävityksen omaksi. Vallottaja ei toki rohkene häväistä tätä pyhää sijaa! Hädän hetkenä, niin kuuluu ennustus, laskeutuu taivaasta Jumalan enkeli pelastamaan kirkon ja kaupungin.

Jo törähtelevät hurjien muhamettilaisten torvet läheisiltä kunnailta. Sydäntäsärkeviä tuskanhuutoja kajahtelee holvikaarien alla, äidit painavat lapsensa sydäntään vasten, aviopuolisot syleilevät toisiaan, kaleeriorjat, ranteissa vielä ketjut, pakenevat pilarien taakse pimentoon, ryskyen satelevat muhamettilaisten piiluniskut portteihin, sinkautellen pirstaleita kalliista puusta. Vielä ryskyy toinen puolisko liitoksissaan, toinen on jo murrettu. Profeetan käskyhän on hänen oppinsa levittäminen tulella ja miekalla, häpeällisin mistään uskonnosta johtunut säännös. Muureilla tapahtuneen verisaunan jo päihdyttäminä hyökkäävät janitsarit sisälle, ja noruvin käyrämiekoin niittävät he laihoansa profeetan käskyn jälkeen.

Turvattomia kahlitaan ja ajetaan ulos kuin karjaa. Sitte käydään rosvoukseen. Miekaniskuista ja peitsen tölmäisyistä sinkoilee mosaiikki, kalliit alttariverhot riuhtaistaan esille ja äärettömät aarteet kultaa ja hopeaa sälytetään muulien ja kameelien selkään. Huikeasti ulvoen kanniskellaan ristiinnaulitunkuvaa ympäri kirkkoa, mielettömän uskonnollisen vimman riehaannuttama mustapartainen musulmanni on painaltanut janitsarilakkinsa orjantappurakruunun verhoksi; ja ylimielisen voitonriemun seasta kaikuvat pilkalliset sanat: "Siinä on kristittyjen Jumala!"

Mutta ylhäällä pääalttarilla seisoo kreikkalainen piispa ylipapillisessa asussaan. Pelottomana lukee hän kovalla ja tyynellä äänellä messua kristityille ja jakelee heille lohtua heidän hirvittävässä ahdistuksessaan. Lopulta seisoo hän ypö yksinään. Silloin hän tarttuu kultaiseen kalkkiin, ja astuu ylös portaita ylemmille lehtereille. Nyt huomaavat hänet turkkilaiset, ja säilät sojossa ja tapparat tanassa syöksähtää joukko janitsareja hänen peräänsä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän tietenkin kaatuu kuolleena kalkkinsa yli, sillä pako on mahdoton, kiviseinät ovat yltympärillä. Kuitenkin avautuu samassa hänen edessään harmaja kivimuuri, piispa astuu aukosta, ja jälleen onkin pääsytie häipynyt. Hämmästyksestä hätkähtäen peräytyvät turkkilaiset, mutta pian käydään muurin kimppuun peitsin ja piiluin. Sitä ei saadakaan myötäämään, kivet uhmaavat heidän turhia ponnistuksiaan. Neuvottomina hämmästellen poistuvat he yrityksestään.

Alhaalla kirkon laivassa ovat hävitys ja melu kohonneet korkeimmilleen, kun pääkäytävän suuhun karauttaa korskuvalla sotahevosellaan ratsumies. Hänen saattueenaan on muhamettilaisia sotapäälliköitä ja pashoja. Vallottaja itse, turkkilaisten sulttaani Muhammed II, siinä lähestyy. Hän on nuori ja ylpeä, taipumaton, mutta vakavamielinen. Jalkaisin astelee hän marmorilevyjen yli, joita tuhannen vuotta takaperin kristityn keisari Justinianuksen askeleet koskettivat. Ensimäiseksi näkee hän janitsarin, joka pelkässä hävityshalussaan pirstoaa tapparallaan marmoripermantoa. Muhammed astuu hänen luokseen ja kysyy: "Miksi?" — "Uskon tähden!" kuuluu vastaus. Silloin iskee sulttaani säilällään sotamiehen maahan. "Te koirat! Eikö teille saalis riitä? Tämän kaupungin rakennukset ovat minun!" Jalallaan työntäisten syrjään surmatun astuu hän ylös kristittyjen saarnastuoliin ja kaikuvalla äänellä luovuttaa Pyhän Viisauden kirkon islaminuskon haltuun. —

Puoliviidettä vuosisataa on nyt kulunut siitä, kun Hagia Sofian tuomiokirkon kupulaelta risti vaihtui komeaksi puolikuuksi, ja joka ilta kajahtaa vieläkin niiden minarettien siltamilta, joita turkkilaiset ovat kirkkoon liittäneet neljä, rukouksiin huutajan ääni. Hänellä on yllään valkoinen turbaani ja pitkä, väljälaskoksinen kaapu, kaikille neljälle ilmasuunnalle huhuaa hän soinnukkaalla äänellään yli Stambulin, hopeanheleät, pitkään venytetyt a:t ja täyteläiset l:t herättelevät kaikua lähellä ja kaukana. "Allah on suuri", kuuluvat sanat. "Paitsi Allahia ei ole mitään jumalaa, ja Muhammed on hänen profeettansa! Tulkaat parannukseen! Tulkaat pelastukseen! Allah on suuri. Paitsi Allahta ei ole mitään jumalaa!"

Nyt vaipuu aurinko taivaanrannan alle. Silloin pamahtaa kanuunanlaukaus. On nimittäin paastokuukausi, jolloin muhamettilaiset eivät päiväsaikaan saa syödä, juoda eivätkä polttaa tupakkaa. Niin käskee profeetta Koranissa, heidän pyhässä kirjassaan. Tuo merkki julistaa täksi päiväksi paaston päättyneeksi, ja kun oikeauskoiset nyt ovat virkistäytyneet höyryävillä lihamöykyillä ja riissivanukkailla, hedelmillä, Mokka-kahvilla ja vesipiipulla, suuntaavat he askeleensa vanhaan Pyhän Viisauden kirkkoon, kuten sen nimenä on yhä vieläkin. Minarettien ympärillä hohtelee tuhansia lyhtyjä ja tornien välissä piirtelevät lepattavat valot pyhiä nimiä yön selkään. Mutta moskeijassa riippuu viidenkymmenen metrin pituisissa vitjoissa kattokruunuja epälukuisine öljylamppuineen, ja tiukkaan pingotetuilla jänteillä kiiluu kynttilöitä tiheässä kuin rukousnauhan helmet. Valomeri tulvehtii moskeijan permannolle. Pilareihin kiinnitetyissä valtaisissa vihreissä kiivissä välkkyvät kultaisin kirjaimin Allahin, Muhammedin ja pyhimysten nimet; yksistään kirjaimet ovat yhdeksän metriä korkeat.

Permanto on katettu olkimatoilla; sisälletulijan täytyy riisua kenkänsä ja pestä kasvonsa, kätensä ja käsivartensa. Valkeat ja vihreät turbaanit ja punaiset mustatupsuiset fetsit vilahtelevat sekaisin. Kaikki hartauden viettoon saapuneet kääntävät kasvonsa Mekkaa kohti Yhtaikaa kohottavat he kätensä kasvojen tasalle, kämmenet eteenpäin käännettyinä, ja pitävät peukaloitaan korvalehdillä. Sitte he taivuttavat yläruumiinsa eteenpäin ja painavat kasvonsa käsiä vasten. Lopuksi he polvistuvat ja koskettavat permantoa otsallaan. "Rukous on paratiisin avain", sanoo Korani, ja rukouksen kukin osa vaatii määrättyä ruumiin asentoa.

Saarnastuolissa seisoo pappi. Hänen selkeä, laulava äänensä keskeyttää juhlallisen hiljaisuuden. Viimeinen sana kuoleutuu hänen huuliltaan, mutta se kaikuu vielä kauvan holvikaarien hämyssä ja leijuu kuin rauhaton henki kerubim-patsaiden välissä.

Mutta turkkilaisilla ei ole turvallista tässä pyhäkössään. Tilinteon hetki koituu kerran Hagia Sofiankin vallottajalle, ja yhä useammat Stambulin asukkaat luopuvat kaupungin muurien edustalla sijaitseviin kalmistoihin varatuista hautapaikoistaan ja siirtävät vainajansa Skutariin, lepäämään aasialaisten kypressien katveessa. Ja kreikkalaiset uskovat yhä vielä, että sinä päivänä, jona Hagia Sofia palaa kristittyjen käsiin, avautuu tuolla ylhäällä lehterillä kiviseinä ja piispa astuu jälleen esille kalkki kädessään. Rauhallisena ja arvokkaana laskeutuu hän portaita alas, menee läpi kirkon, nousee pääalttarille ja jatkaa messunsa lukemista täsmälleen siitä kohdasta, mihin hänet neljäsataaviisikymmentä vuotta takaperin turkkilaiset keskeyttivät.

8. Mustameri.

Aurinkoisena, raikkaana lokakuun aamuna vuonna 1905 läksin viime kerran alas Stambulin laiturille, ruotsalaisen lähetystön kavassin, vanhan Alin, saattamana. Matkatavarani, joita oli kahdeksan kirstua, siirrätin kaik'iin, pitkään neliteljoiseen veneeseen, ja pidin itse perää ankkuroineitten purjelaivojen, höyryaluksien ja kaljaasien lomitse ulos Bosporukselle. Ison venäläisen höyrylaivan nuoratikkaille päädyttyäni odotin kunnes kaikki kapistukseni oli hinattu laivaan ja seurasin itse viimeisenä. Ankkuri vivuttiin keulakannelle, potkuri alotti työnsä ja laiva viiletti pohjoista kohti pitkin Bosporusta.

Kaukoputki kädessä istuuduin peräkannen penkille hyvästelemään turkkilaisten pääkaupunkia. Ihmeen kaunispa, iäti mielessä pysyvä on se kuva! Talomerestä pyrkivät valkoiset hoikat minaretit taivasta kohti, ja kypressitkin, korkeina, hiljaisina ja ylväinä kuin kuninkaat, osottavat maan lapsille paratiisin valoisaa tietä. Yltympärillä kohoilevat kunnaitten rinteillä rakennukset kuin teatterin penkkirivit, jättiläissirkuksena, jossa on katsomasijoja runsaasti miljoonalle turkkilaiselle, ja areenana Bosporuksen sininen ulappa.

Säälimättömänä riistää meiltä höyrylaiva lumoavan kuvamme. Karttuvan etäisyyden harsohuntu tekee kaikki piirteet pehmeämmiksi, ja kuin öisenä unennäkönä katoaa valkoinen kaupunki lopulta ensimäisten niemekkeiden taakse. Nyt vaihdan paikkaa ja katselen eteenpäin. Kenties on sillä taholla vielä ihanampaa! Salmi muistuttaa jyrkkien kalliorantain välissä lipuvaa jokea, mutta kaikissa laaksonaukeamissa, ja missä vain on sipale rantaa sijansa saanut, pistäytyy näkyviin valkoisia huviloita ja hoveja, kyliä, muureja ja raunioita, puutarhoja ja lehtoja. Bosporus on tuskin 30 kilometriä leveä. Vanhat plataanit kaartuvat nuokkuvine latvoineen vereksille niityille, laakeripuut, kastanjat, saksanpähkinäpuut ja tammet luovat syvää siimestä. Valkeita lokkeja leijuu yläpuolellamme ja delfiiniparvi saattelee meitä vanavedessä, keittiöjätteitä kärkkyen. Ne ovat tummia, pehmoisia ja kiiltäviä, niiden selkä hohtelee kuin metalli, ja ne kuultavat näkyviin jo ollessaan useita metrejä syvällä vedessä. Pyrstöevän ponnahduksella poukkoavat ne kohoksi, viuhahtavat kuin merenjumalien vasamat sievässä kaaressa yli aaltojen ja sukeltavat jälleen syvyyteen, terävä turpa alaspäin tähdättynä. Ne voisivat meidät tavottaa, jos tahtoisivat, mutta tyytyvät tuntikausin seuraamaan laivamme kintereillä.

Vasemmallamme on Europan rannikko, oikeallamme Aasian. Molempien välimatka on kaikkialla niin vähäinen, että europalaiset voivat kuulla aasialaisten koirien haukunnan. Tuolla on Therapia, jossa kristityillä on kesähuviloita ja lähetystöillä palatseja, ja ihan turkkilaisten kahvilain altaanien alla lainehtii vesi. Alempana salmen varrella leviää iso kylä, jossa nähdään ikivanha plataani; puun seitsentä runkoa nimitetään "seitsemäksi veljekseksi". Sen siimekseen kertoo tarina Bouillonin Gottfriedin leiriytyneen ristiretkiläisinensä, ollessaan matkalla vallottamaan Pyhää Hautaa ja voittamaan "Jerusalemin kuninkaan" arvonimeä.

Nyt lavenee meren sola, molempien maanosien rannikot etääntyvät toisistaan. Mustanmeren avoin näköpiiri leviää eteemme, ja laiva alkaa hytkyä. Oikealla ja vasemmalla kohoilee valotorneja, ja korkealle sijotetut patterit vallitsevat salmensuuta. Mutta jo puolen tunnin kuluttua tuskin enää näemmekään rannikkoleikkausta, johon Bosporus päättyy. Keinuvilla meren aalloilla suuntaamme kulkumme suorinta tietä Sevastopoliin, lähelle Krimin niemimaan eteläisintä ulkovuoristoa. Siellä on venäläinen laivastoasema, mutta vähänpä on siitä venäläisillä iloa, sillä turkkilaiset määräävät Välimerelle pääsystä, ja ilman muiden suurvaltojen suostumusta eivät venäläiset sotalaivat saa poistua Mustaltamereltä. Mutta kaikkien kansojen rauhalliselle laivaliikenteelle on Mustameri rajattomasti avoinna.

Mustameri, Kaspian meri ja Itämeri ovat melkein yhtä isoja. Viimeksimainitun suurin syvyys, Landsortista etelään, on ainoastaan 460 metriä, Kaspien meressä tapaa jo 1100 metrin syvyyden, mutta Mustassameressä on luodattu 2250 metriin asti. Itämerta ympäröivät vain europalaiset rannikot, Mustameri ja Kaspian meri kuuluvat Europaan ja Aasiaan. Eri salmien kautta on Itämeri Tanskan saarten lomitse yhteydessä Atlantin valtameren kanssa; Mustallamerellä on vain yksi laskuväylä, Bosporus, ja Kaspian meri on ihan umpinainen. Tämän oikean sisämeren merkillisyytenä on, että sen pinta on 26 metriä Mustaamerta alempana. Kaikki kolme merta ovat suolaisia, Itämeri vähimmin. Neljästä isosta virrasta, Tonavasta, Dnjesteristä, Dnjepristä ja Donista, saa Mustameri paljon suolatonta vettä, mutta Bosporuksen pohjalla kulkee suolainen merivirta Mustaanmereen, samalla kun tämä juoksuttaa Välimereen vähemmän suolapitoisen ja siitä syystä kevyemmän pintavirran. Mustameri ei muuten ole sen mustempi kuin muutkaan meret, yhtä vähän kuin useimmilla sivistyskielillä Valkeaksi nimitetty Vienanmeri on valkea, Keltainen meri keltainen tai Punainen punainen, ja jos sinulle joku kertoo kapteenista, joka oli Välimereltä purjehtimassa Punaiselle merelle, mutta joutuikin Mustallemerelle, koska hän oli värisokea, niin saat tarinalle vain tyynesti nauraa.

Nyt kuljemme huojuvaa tietämme edelleen, kurkistamme Sevastopolin satamaan, laskemme ankkurimme kaukasialaisten kaupunkien ulkoväylälle, sidomme köytemme Batumin laiturirenkaisiin ja pudotamme sitten viimeisen kerran ankkurimme pikku matkan päähän Vähän-Aasian rannikosta. Ylväänä ja valoisena, metsäiset vuoret taustanansa, kylpee Trapetsunt puolipäivän auringon hohteessa. Maalta kiitää pikku soutuveneitä kuljettamaan laiturille ihmisiä ja tavaroita. Turkkilaiset venemiehet mölyävät kuin mielettömät yhteen suuhun, mutta kukaan ei heitä kuuntele. Jokainen on mielissään, kun vihdoinkin on onnellisesti päässyt maihin tamineinensa.

9. Trapetsuntista Teheraniin.

Trapetsunt oli jo 700 vuotta ennen Kristuksen syntymää kreikkalainen siirtokunta ja sieltä viepi 1300 kilometriä pitkä valtatie Täbrisin kautta Teheraniin; ammoisista ajoista asti on Persian kauppa kulkenut tätä tietä myöten Mustallemerelle. Nykyään ovat kyllä monetkin tällaiset vanhat kauppatiet joutuneet kovin syrjäytetyiksi; nykyaikaiset kulkuneuvot ovat vieneet voiton karavaaneista ja tuollekin kauppaväylälle ovat Suetsin kanava ja kaukasialaiset rautatiet tehneet suurta haittaa. Mutta vieläkin vaeltaa lukuisia ja isoja karavaaneja Trapetsuntin ja Täbrisin taipaleella sekä edelleen Teheraniin, sillä tie on hyvä; syyssateet ovat sitä sentään saattaneet pehmentää, ja turkkilaisen Armenian ylätasangoilla voi se olla jäätynyt kivikovaksi. Nopeastikaan ei matka juuri joudu, sillä 250 kilometrin pituisia taipaleita on suoritettava samalla hevosella! Reipas on ratsaskulkue, joka silloin marraskuulla 1905 tömisten ja kolkkuen eteni tätä turkkilais-persialaista maantietä pitkin. Jos sinä, rakas lukija, olisit silloin ollut kävelyllä siellä päin, niin olisitpa varmaan kummastuneena seisahtuen ajatellut: "Siinä sitä on seuruetta kerrakseen! Niillä täytyy vielä olla pitkä taival katkaistavana." Trapetsuntin ja Ertserumin maaherrat olivat ystävällisesti antaneet kuusi asestettua ratsumiestä matkaani, kankeakoipisilla hevosilla seuraamaan minua suojelusvartiona.

Etunenässä ratsasti papurikolla turkkilainen sotamies; ratsupyssy killuu hihnassa hänen seljässään, kupeella heilahtelee sapeli, ja päässä on hänellä punainen fetsi, joka on auringon ja tuulen suojaksi vielä kiedottu valkoisella huivilla. Sitte tulevat minun kolmen hevosen laahaamat vaununi. Vanha Shakir, ajuri, on jo hyvä ystäväni; hän valmistaa ruokani ja pitää huolen heräämisestäni. Itse olen kääriytynyt kaukasialaislevättiin ja yli korvien nostettuun "paslikkiin" ja silmäilen seutua takanojoon painuneena vaunuissani. Takanani ratsastaa ruskeitten hevosten seljässä kaksi mitä vilkkaimmin haastelevaa sotamiestä — tietenkin kiistelevät siitä, saavatko hyvät juomarahat matkan päättäjäisiksi. Heidän perässään ratisevat kahdet jykevät kärryt; niihin on sullottu kaikki matkatavarani, oma ajomies ja tallirenki niilläkin, ja perimäisinä ovat muut kolme ratsumiestä.