NAVALTA NAVALLE II

Toinen matka

Kirj.

SVEN HEDIN

Suomentanut

V. Hämeen-Anttila

Helsingissä, Suomalainen Kustannus-o.-y. Kansa, 1913.

SISÄLLYS:

1. Matka Nordkapiin. 2. Brittiläisen maailmanvallan keskus. 3. Maailman pääkaupunki. 4. Ikuinen kaupunki. 5. Pompeji. 6. Gordon ja orjakauppa. 7. Gordon Kartumissa. 8. Kitchenerin sotaretki Sudanissa. 9. Afrikan eläinmaailmasta. 10. Leijona. 11. David Livingstone. 12. Henry Stanley. 13. Sahara. 14. New York. 15. Suomalaiset Amerikassa. 16. Suuressa Lännessä. 17. Etelä-Amerika. 18. Tyynenmeren saaria. 19. Australian halki. 20. Etelänavalle. 21. Suuren retkikunnan kohtalo. 22. Pohjoisnavalle. 23. Ilmapurjehtija.

1. Matka Nordkapiin.

Määrättömän kaunis on tämä kaupunki! tulee ajatelleeksi, kun Lapinmaan-junan kiidättämänä etenee pohjoiseen päin Tukholmasta ja näkee punaiset ja harmajat talot, mustat levykatot ja korkeat, suipot kirkontornit ilta-auringon hohteessa. Rakennusryhmien vielä häämöttäessä keskikesän rehevästä vehmaudesta kysyy katselija itseltään, miltä taholta Tukholma kuvastuu kauneimpana. — Se on yhtä viehättävä joka suunnalta! Kaupunki, joka levittäytyy saarten ja nienten yli laajojen ulappain keskellä, syleillen pohjoisessa kunnaita ja kavuten etelässä jyrkänteille, — kaupunki, joka katselee kuvaistansa Mälaren-järven kalvosta ja kurkistelee Itämeren sadoille suolahyrskeen suutelemille luodoille, kevättulvien kohistessa sen siltojen alitse, ei voi olla viehätystä vailla.

Mutta nyt katoaa Tukholma katseiltamme, ja näkymättömiin painuu
Ritariholman kirkkokin ylväine kuninkaanhautoineen.

Vinhasti vie meitä höyryhepo pohjoiseen päin. Tuolla kohoaa Upsalan tuomiokirkko Fyris-joen partaalla akateemisen opinahjon yli. Ja täällä kätkevät ikivanhat hautakummut muinaisen ajan tarunomaisia seikkailuja.

Meitä on kahdeksanmiehinen seurue, joukossa huomattava vieras Englannista. Määränämme on edetä Pohjolan perukoille. Meille on varattu junan kaksi viimeistä vaunua. Etumaisessa on meillä omat makuuosastomme, takimaisessa on kaksi tilavaa salonkia kalustettu pöydillä, tuoleilla ja lepoistuimilla. Sen takasillalta näemme pakenevan maiseman ja ne kiiltävät kiskot, jotka rautavanteen tavoin yhdistävät Tukholman Narvikiin Atlantin rannikolla.

Syväksi ja valtaiseksi on Dal-joki uurtanut uomansa metsäisten kunnaitten halki Pohjanlahden rantaan. Myhäilevänä ja hiljaisena uneksii maa ympärillämme illan kuulakkuudessa. Tunnit kuluvat. On kesäkuun 27. päivä, valoisain öiden aika. Ei henno lähteä levolle. Milloin kiinnittää katseen pieni järvi, jonka saarilla ja niemekkeillä närtteet nukkuvat seisaallaan, milloin viheriöitsevä niitty, jonka laidassa pilkottaa havumetsän tummalta taustalta rivi valkoisia koivunrunkoja.

Mutta jonkunhan verran täytyy toki uinahtaa, vaikka siten menetämme Hälsinglandin ja Medelpadin maisemat. Ja seuraavana aamuna ihailemme Angerman-joen hurjana kuohuvaa koskea, kun juna hetkeksi pysähtyy Forsmon sillalle, valtakunnan korkeimmalle. Männyt, kuuset ja koivut kilpailevat kaikkialla keskenään. Olemme sahalaitosten ja ehtymättömien metsien maassa. Muutaman järven selällä näemme yhteensidottujen pölkkyjen saartaman tukkilautan ajautumassa uittokuurnaan, joka on hirsistä rakennettu korkeiden hepojen päälle.

Saavumme Länsipohjaan, ja juna jumisee Uumajan joen yli uhkeata rautasiltaa myöten, jolle yksikään edellisistä ei vedä vertoja. Ja sitten olemme taas metsien sisällä, pelkkää kuusikkoa ympärillämme.

Yhä ylemmäksi pohjoiseen käy kulkumme. Skelleftejoki jää jo taaksemme. Laajoilla aloilla on metsä harvaa ja kituliasta, mutta sitte taas näkyy notko, missä se rehottaa yhtä tuuheana kuin ennenkin. Voimallisena ja ylpeänä virtaa Piitimen joki, täynnä tukkeja. Päivä on iltaantunut, taivas käynyt sameaksi ja aurinko piiloutunut kultareunaisen pilviseinän taakse. Jyrkkien metsärantojen sulkeman hiljaisen järven yli soutaa uutis-asukas ruuhessaan, ja metsän kuvaiset vipajavat veneen laineissa.

Teitä, sivuraiteita, vastarakennettuja taloja, kasarmeja, taampana kolme vuoriin louhittua varustusta — ja me pysähdymme Bodeniin. Täällä on valtakunta teljennyt pohjoiseen porttinsa. Asemasillalla syntyy tungos, ja tykkimiehiä vilahtelee joka taholla. Junahan tuopi vereksiä terveisiä Tukholmasta.

Matkasuunnitelmaamme kuuluu käynti Luulajassa. Rannikkoa lähetessämme tihenee metsä ja kohoaa yhä korkeammaksi. On keskiyö, kun pääsemme perille ja vaellamme pitkin katuja Norrbottenin pääkaupungissa, joka on viimeisestä tuhoisasta tulipalostaan ylennyt kovin hienona ja uutukaisena. Isompien katujen varsilla näyttävät minusta koivukujat yhtä omituisen viehättäviltä kuin Singapurin palmut. Pohjoisessa hohtelevat pilvien reunat huikaisevassa purppurahehkussa. On valoisa päivä. Eikä sentään ainoatakaan asukasta liikkeellä! Onko tämä kaupunki lumottu tai hyljätty? Voi, niin — keskiyön hetkihän nyt onkin.

Aamusella vie meidät pikku höyrylaiva Svartö-saarelle. Tuolla koillisessa aavistamme Pohjanlahden pohjukan olevan, mistä rannikko kaartuu Suomen puolelle Tornion, Oulun ja Vaasan kautta. Ystävällisten oppaiden ohjaamina käyskentelemme valtaiselle puusillalle, joka kohoaa kuusitoista metriä vedenpinnan yläpuolelle. Molemmin puolin on kaksi isoa malminkuljetuslaivaa kiinnitetty pollareihin. Sillalle saapuu junallinen malmivaunuja, jokaisessa kolmenkymmenen tonnin taakka. Kun ensimäinen joutuu siltaan sovitetun luukun kohdalle, avataan sen pohja, ja kuuluu korvia lumpeuttava rämähdys malmisoran syöksähtäessä rautalevyillä sisustettua jättiläiskuurnaa myöten alas höyrylaivan lastiruumaan.

Siten tyhjentyy vaunu toisensa jälkeen, juna seuraa toistaan, ja tuhannen tonnia tunnissa saavat lastikseen laivat. Nämä lähtevät johonkin ulkomaiseen satamaan, esim. Rotterdamiin, mistä malmi kuljetetaan edelleen lotjilla Westfalin suuriin rautatehtaisiin.

Kaikki tämä malmi tulee Jällivaarasta ja Malmivuoresta (Malmberget). Talvella, merenkulun ollessa seisauksissa, pannaan malmi varastoon Luulajan laiturille. Siellä oli nyt 600.000 tonnia. Kummallista kojetta käytetään jouduttamaan ja helpottamaan laivojen lastausta tästä varastosta. Iso, raskas rautatievaunu toimitetaan raidettansa myöten malmikasan juurelle ja ruuvataan kiinni kiskoihin. Sen etuosasta kohoaa viistoon ylöspäin rautainen vipu, joka kannattaa liikkuvaa liskintä eli lapiota. Vaunun kone työntää ylettömällä voimalla liskimen malmiröykkiöön, kunnes siihen on tullut kolmen tonnin kantamus. Silloin kohoaa se ylös, ja vipu siirtyy ulospäin, kunnes liskin on viereisellä raiteella odottavan malmivaunun kohdalla. Nyt ammahtaa liskin haukotukseen ja kakaisee ulos sisältönsä. Sitte se sulkeutuu jälleen, tekee uuden heilahduksen ja ahmaisee suunsa taas täyteen. En ole verrempää hirviötä nähnyt. Liskin tuntui elävältä. Se liikkui, se nieli malmia vimmatun nälkäisesti, ja sylkiessään sen taas ulos maiskautti se loksahtelevaa alaleukaansa rämeästi, jotta loputkin malmipalaset valuivat sen suupielistä. Eikä se koskaan saanut kylläänsäkään. Se vain söi ja söi ja kukoi ja peuhasi kuin villitty.

Täällä Svartö-saarella siis näimme Norrlannin kahdesta malmivirrasta toisen. Toinen kulkee Narvikin kautta ja on vielä suuremmoisempikin, sillä sieltä valuu malmi maailmalle kaiken vuotta. Ja sijalle soluu kotimaahan kultaa.

Nyt kävelemme takaisin rautatienasemalle ja nousemme vaunuihimme, ja niin sitä taas hyryytetään Bodeniin ja pohjoisluoteiselle ilmansuunnalle kohti Lappia.

Ei tuntureita eikä jokia! Rata kiemurtelee loppumattomien rämeiden ja rahkasoiden lomitse, joista saarina kohoaa kuperia kumpareita. Arvottomaksi erämaaksi älköön näitä rahkasoita ajateltako. On arvioitu, että niistä voitaisiin valmistaa ilmakuivaa polttoturvetta sen verran kuin tarvittaisiin kahdeksisadaksi vuodeksi korvaamaan koko Ruotsin nykyinen kivihiilentuonti — jollei turpeen muokkaus kävisi liian kalliiksi.

Metsä surkastuu. Kuuset ovat niin pieniä, että ne tuskin kelpaisivat muuhun kuin joulukuusiksi. Muodoltaan muistuttavat ne sokerikekoja, ollen tyveltään leveitä ja hoikentuen latvaan päin. Siellä täällä näkyy sentään isojakin puita. Varmasti tietää niillä olevan paljon ikää, sillä sekä männyt että kuuset kasvavat täällä hyvin hitaasti. Tornip-järven rannalla on petäjä, jonka ikä on laskettu runsaasti tuhanneksi vuodeksi.

Veturin vihellin vihlaisee hiljaista kääpiömetsää. Kuljettaja tahtoo ilmaista meille, että jotakin merkillistä on tekeillä. Me riennämme ulos vaununsillalle. Kahdelle valkoiselle taululle, molemmin puolin tietä, on isoin mustin kirjaimin maalattu sana "Napapiiri". Tässä siis menemme sen leveysasteen yli, jonka kohdalla kesän pisintä päivää kestää neljäkolmatta tuntia, kuten talven pisintä yötäkin. Napapiiristä alkaen kasvaa tämä pituussuhde kasvamistaan navalle asti, missä pisin päivä pysyy kuusi kuukautta ja pisin yö samaten.

Jällivaarasta ja Malmivuorelta on meillä vielä kolmen tunnin kiidätys rämeiden ja surkastuvan metsämaiseman poikki Kiirunaan. Silloin ei — 141 peninkulmaa matkustettuamme — ole pohjoisessa enää paljoakaan Ruotsia jäljellä. Mutta malmia liikenee Kiirunasta kylliksi sekä meille että jälkeemme tuleville.

Niin, Kiirunavaara on merkillisimpiä paikkoja, mitä olen elämäni varrella nähnyt. Siellä on maa lahjottanut meille suuria rikkauksia, ja siellä ihmiset työskentelevät nerollaan ja käsillään. Isoja teoksia voitaisiin kirjottaa tuosta näköjään niin vähäpätöisestä vuoresta, joka kohottaa töyryistä selkäänsä Luossajärven eteläpuolella. Järven itäpuolella on Kiirunan yhteiskunta kasvanut erämaahan kun taiottuna. Ja yhteiskunnan pohjoispuolella nousee vielä toinen vuori, Luossavaara, joka sekin kätkee povessaan valtaisia rautamalmiaarteita.

Juna on pysähtynyt, ja herttainen isännöitsijä ottaa meidät voimalliseen suojelukseensa. Hänen työhuoneensa sijaitsee ensimäisessä Kiirunaan rakennetussa hirsituvassa, ja sittemmin on hän laajentanut taloaan lisärakennuksella toisensa jälkeen. Milloinkaan en ole nähnyt hauskempaa kotia. "Jos huomisaamuna varhain kuulette tavatonta jymähtelyä, niin älkää luulko teidän kunniaksenne ammuttavan", huomauttaa hän meille. Ja kyllä totisesti olikin jyskettä aamusella. Neljäsataa räjähdyspanosta laukesi yhtaikaa. Päivän mittaan kumahteli vielä pariin kertaan samaten. Kuusitoista tonnia dynamiittia kulutetaan kuukausittain, ja jotkut panokset vaativat neljäkymmentä kiloa. Sitte työskennellään muutamia tunteja irtautuneen malmin korjaamiseksi pois. Puristetulla ilmalla käyvät porat iskeytyvät senjälkeen taas vuoren ruumiiseen kuin sadat vertaimevät orat, reiät täytetään dynamiitilla, ja taaskin jyräytellään.

Isännöitsijä, Kiirunavaaran vuoren kuningas, toimittaa meidät pikku junalla vuoren juurelle, ja tovin kuluttua painaudumme suuremmoiseen tunneliin. Siellä on viileätä kuin kellarissa ja pimeätä, mutta lukuisat hehkulamput levittävät valoansa mustille, kosteille seinille. Siellä näkyy myös järeitä putkijohtoja joita myöten puserretaan raikasta ilmaa sisälle räjäytysten jälkeen, ja toiset putket johtavat porien käyttövoimana palvelevaa puristettua ilmaa. Kukin meistä on saanut lampun, voidakseen paremmin nähdä malmisoran ja kiskojen keskellä. Siellä täällä ammottaa musta sivutunneli. Kuuluu huumaavaa jumua ja ennenpitkää seisomme rotevan työmiehen luona, joka tottuneilla, känsäisillä käsillään pitelee poraa vuorta vasten. Valkeana pilvenä pöllyää hieno malmintomu taltan tiellä, joka joutuisasti syöpyy sisälle. Tuosta kohdasta räjäytetään tovin kuluttua. Ihmeelliseltä näyttää himmeässä valossa tämä juro ja totinen mies. Pora vaikenee. Mies siirtää sen toisaanne seinään, ja sitte täyttää ontelon taas voimakas jyminä, rämähtelevän kaiun turhaan etsiessä tietä ulos käytävistä.

Täällä vuoren sisällä on kolme astetta lämmintä, ulkona taivasalla kymmenen. Talvella, jolloin ulkona saattaa paukkua kolmenkymmenen asteen pakkanen, tuntuu lämpimältä pistäytyä tunneliin, jonka lämpömäärä pysyy ainiaan samana.

"Kuinka monta työmiestä on teillä täällä?" kysymme me.

"Neljätoistasataa, ja ne tekevät työtä vuorokauden läpeensä kolmella vuorolla."

Malmivaraston laajuus on hämmästyttävä; tämä rautamalmialue onkin maapallon rikkaimpia ja suurimpia. Isännöitsijä kertoo, että malmi alhaisen arvion mukaan lasketaan 740 milj. tonniksi. Ja se sisältää 58-70 prosenttia rautaa. Nykyään murretaan päivittäin kymmenkuntatuhatta tonnia; Narvikissa saadaan siitä kuusisataa laivanlastia vuodessa. Sillä vauhdilla riittää Kiirunasta malmia kaksisataa vuotta. Piakkoin kyetään laivaamaan enemmän. Mutta luultavasti on saanti syvemmältä paljoa runsaampi kuin on arvioitu. Kenties on siellä malmia tuhanneksi vuodeksi. Kiirunavaara on joka tapauksessa ääretön rikkauden lähde. Varmasti on siellä malmia viidentoista miljardin markan arvosta.

Täällä Kiirunassa vallitsee kuukauden pituinen päivä, ja muuan työmies kertoo, että pitkällinen valo on hänelle väsyttävämpää kuin yhtä pitkä talviyö. Sillä pimeimpänäkin aikana häämöttää kumminkin etelästä pakenevan valon kajastusta. Ja revontulet leimahtelevat yli valkoisen hangen, jolla lappalaiset ajelevat pulkissaan.

Astumme jälleen junan salonkeihin ja kiidämme edelleen luoteiseen aapain ja jokien poikki, järvien ja lampien ohi lumipeitteiset tunturit maisemien puitteina. Eteemme avautuu komea näköala Tornio-järvelle. Seitsemänkymmentä kilometriä pitkänä ja korkeintaan yhdeksän leveänä likistyy tämä järvi mahtavien lumiviiruisten tunturien rakoon, jotka pohjoisrannalla kohoavat kaksi- ja kolmetoistasataa metriä yli merenpinnan. Rata kulkee pitkin eteläistä rantaa. Ulompana on pari vihreätä saarta. Jää on sulanut vähää ennen juhannusta, mutta rannoilla näkyy vielä lumenpälviä.

Rantarinteellä kasvaa metrin korkuisia koivuja. Kohisevia jokia on tiellämme, syvimpään leikkautunut on Abiskon matkailija-aseman luona, joka on maisemansa ihanuudesta kuuluisa. Siellä on myös rauhoitettu kansallispuisto. Me pujahdamme kahdeksansadan metrin pituiseen tunneliin, jonka sisällä nousu on tuntuva. Lähestymme sitte Tornio-järven loppua. Pitkin pituuttaan itäänpäin katseltuna esittää se suuremmoisen näyn. Maisema on kaunis kuin Sveitsissä, mutta täällä lipuu katse yli aaltomaisesti kohoilevien loppumattomien lakeuksien ja ihastelee kirkkaita värejä. Täällä ei tunne itseänsä niin saarretuksi kuin Alppien laaksoissa, vaan nauttii samasta vapaudentunteesta kuin Tibetissä.

Kas, lappalaisleiri, kota ja mökki pienen lammen rannalla! Kuinka hupaisilta ja tyytyväisiltä näyttävätkään nuo pikku lappalaiset kirjavissa poronnahkavaatteissaan, jotka ovat koristeltuja punaisilla, sinisillä ja keltaisilla nauhoilla. Olipa junamme vähällä ruhjoa muutamia heidän porojaan, joiden piti tietysti pahimmoikseen pyrkiä radan yli. Ruotsissa on neljätuhatta lappalaista, ja he omistavat kaksisataatuhatta poroa. Lappalaiset tuntevat maansa läpikotaisin yhtähyvin kuin intiaanit metsänsä.

Istuessani junassa Tornio-järven ja valtakunnan aution, mutta kuitenkin viehättävän rajaylängön välillä keskellä maisemaa, johon ei ole ainoatakaan puuta juurtunut, — missä savu nousee kitkeränä ja sinisenä lappalaisten kodista, porojen käydessä sammallaitumella niiden ulkopuolella, — silloin ajattelen vanhaa Tibetiäni. Kaikki on yhtäläistä: luonto, ihmiset ja heidän elintapansa. Samat autiot, aaltoiset lakeudet järvien ja lampien välissä, samat pienikasvuiset, tyytyväiset paimentolaiset, karaistuneet ja kärsivälliset urheina taistelemaan kovaa ja karua luontoa sekä karmeata ilmanalaa vastaan. Samat vaellukset vuodenaikojen mukaan, samat elatushuolet, sama vaatetus ja samat teltit. Tibetiläisen jakia ja lammasta vastaa lappalaisen poro. Tibetiläinen on yhtä hyvänsävyinen ja rauhallinen kuin perimäisen Pohjolankin asukas, ja molemmilla on vain yksi toivomus: saada olla rauhassa.

Nyt olemme viimeinkin päätyneet laajan valtakuntamme rajalle, ja pilvet riippuvat raskaina ja tummina Riksgränsenin (Valtakunnanrajan) aseman yllä, joka sijaitsee 520 metriä korkealla merenpinnasta. Ja sitte luistamme Norjan alueelle, ja alamäkeä riittää merenrantaan asti. Juna soluu täällä omalla painollaan, ainoana tehtävänä on jarruttaa. Painumme nopeasti. Kääpiöpuut alkavat jälleen venyttäytyä yhä pitemmiksi, mitä edemmäksi ehdimme. Vuorten huiput peittyvät pilviin, mutta pilvivaippojen liepeiltä syöksyy laulavia koskia vaahtoisina ja hyrskeisinä pitkin jyrkänteitä alas. Joki laskee vetensä Rombakin vuonon sisimpään pohjukkaan, ja me näemme, miten vuono levenee ulospäin Ofotenia ja merta kohti. Vielä muutamia kiemurteluja, ja me olemme perillä, Narvikin satamassa korkeiden ja jyrkkien tunturien lomassa.

Narvikissa, mistä näemme ruotsalaisen malmin lähtevän maailmanmarkkinoille, odottaa meitä vuokrattu höyrylaiva "Salten". Sillä nyt on hieno englantilainen isäntänämme, ja erinomaisen vieraanvaraisesti kutsuu hän meidät retkeilylle pitkin Norjan rannikkoa.

Tuimalla lounaspuhurilla ja sumealla ilmalla ulkonemme seuraavana päivänä Ofoten-vuonolle ja kaarrumme koillista kohti isojen saarten lomitse, soukkien salmien läpi ja Atlantin selkien yli, missä paikotellen avoin ulappa pilkistää saarten aukoista. Ympärillämme leviää taulu, joka muuttaa muotoaan tunti tunnilta. Korkeiden tunturien alemmat rinteet ovat pukeutuneet koivikkoihin ja niittyihin, ja joskus ympäröi jotakuta yksinäistä taloa ohravainio, josta ei tule muuta kuin karjanrehua. Ylänteet ovat paljaita, laella hohtaa lumi ja sen reunoilta leiskuu sulauspuroja alas mereen.

Vastaamme tulee muutamia ruskeapurjeisia kalastusveneitä, joissakuissa moottorikin lisäämässä kulkunopeutta. Ne ovat olleet Ruijan rannoilla kalanpyynnissä; saalis on myyty, ja nyt ne ansioineen palaavat kotiin. Niemenkärkien ja karien vilkkumajakat nukkuvat pitkänä, valoisana kesäyönä.

Sää on ollut meitä kohtaan nurja, mutta tänä yönä kirkastuu pohjoinen taivaanranta. Pieni aukko vain ilmestyy pilviin, mutta se on kyllin iso auringolle, ja vihdoinkin ovat omat silmämme todistaneet, ettei päivän kultakehrä painu mereen näillä korkeilla leveysasteilla.

Kas, tuolla keulavantaan edessä on Tromsö! Tuolla kohoaa kirkko ja museo, tuossa ovat ranta-aitat paalualusillaan, ja laitureihin on kiinnitetty kalastusveneitä ja höyryaluksia. Yläpuolella vilahtelee koivikoista pienoisia ja siroja huviloita. Koko kaupunki kuvastuu tummana pohjoisessa hohtavaa taivaanrantaa vasten, missä aurinko on jo taas mennyt pilveen. Mutta tämän alareunoilta säteilee hehku salmen yli kuin valtaisesta valonheittäjästä. Kaikki asukkaat nukkuvat. Ainoastaan kaksi poikaa näkyy eräällä laiturilla ja jotkut miehet puuhailevat muutamassa veneessä. Ohi soluessamme kohtaa auringon hohde rusokellervänä päätyjä ja julkipuolia, mutta etelässä ovat tummansinipunaiset pilvet täynnä sadetta.

Matkamme joutuu edelleen. Tuolla on Hammerfest, maapallon pohjoisin kaupunki, löyhkäävine merelliskeittimöineen ja monine venäläisine purjeveneineen, jotka noutavat kaloja Arkangelskiin — ja illalla kuljemme avoimen selän yli, jonka pinta aallehtii harmaanvihreänä. Moniaat pyöriäiset notkistelevat juohevasti kiiltäviä, mustia vartaloitansa ylös aalloista. Navakka tuuli puhaltelee kylmänä; itsepintainen tihkusade vihmoo "Saltenia", ja usmasta häämöttävät ainoastaan likeisimmät kalliosaaret.

Tuulensuojaan pääsemme taas muutamien isojen saarten takana ja pistäydymme mantereen ja Magerö-saaren väliseen ahtaaseen, kauniiseen salmeen, jonka molemmin puolin kalliot nousevat korkeina ja karuina. Suuntamme käy Magerön itäpuolitse. Etelässä ammottaa Porsangervuono. Idässä häämöttää heikosti usvassa Svärholtklubben ja sen äkkijyrkkä kärki Fuglbjerget, joka on lukemattomien lintujen tyyssijana! Sitte kääntyy suunta luoteiseen. Nyt tuntuu tuuli puolittain myrskynä. Laiva vaaruu ilkeästi, telttituolit tanssivat itsestään kannella, ja taukoamattomasti kuuluu jytyä kapineista, jotka siirtyvät paikoiltaan. Olimme juuri lopettaneet päivällisemme, ja pöytä oli vielä katettuna, kun "Salten" äkillisellä keikahduksella tyhjensi silmänräpäyksessä pöydän. Salongin lattialla uiskenteli sardiineja punaviinissä.

Siten aaltoja vastaan taistellen vaaruu ja notkuu laiva päämääräänsä kohti. Keulan edessä näkyy Nordkapin kallio, Europan pohjoisin niemi, joka seinänä kohoaa merestä. Sen korkean kupeen suojaan tekee mieli päästä. Sinne oli jo ankkuroinut kaksi matkailijalaivaa. Vihdoinkin kohottaa kallioseinä suojelevan hoivansa ylitsemme, ja aallokko jää syrjään. Ainoastaan lahden sisin osa on tyven. Yläpuolellamme ulvoo myrskytuuli ja syöksähtelee valtoimena raivokkaasti kaltailta ulapalle.

Ilta kuluu, ja keskiyön hetki on lähellä. On puolittain hämärää, sillä lyijynraskaat pilviröykkiöt ajelevat toisiaan takaa yli merten ja maiden. Turhaan odotamme pohjoiseen puhkeavaksi sitä aukkoa, josta keskiyön aurinko näkyisi. Toivotonta on varrota sen yöllistä loistetta. Me olisimme nähneet sen painuvan tavattoman vitkallisesti ja kuitenkin olevan korkealla taivaanrannan yläpuolella, alkaessaan yhtä verkallisesti kohota. Sen sijaan saimme kuunnella lounasmyrskyn mahtavaa pauhua. Ja kenties oli näköala pohjoiseen ja koilliseen päin suuremmoisempi kuin keskiyön aurinko. Tuolla levisi Jäämeri teräksenharmaana ja kalseana. Sinisenmustien pilvien taustalla näkyivät merenaaltojen liidunvalkeat vaahtoharjat, jotka herkeämättömässä kohinassaan ryntäilivät Novaja Semljaan ja Frans Josefin maahan päin.

Piankin keinumme rauhattoman ulapan yli takaisin Hammerfestiin, ja ihailtuamme Trondhjemin ikivanhaa tuomiokirkkoa teemme seuraavan matkamme Englantiin.

2. Brittiläisen maailmanvallan keskus.

Laivamme lipuu Thamesin torvimaiseen suuhun ja kiinnittää köytensä Queensboroughin laituriin. Siellä siirrymme junaan, joka tiheään asutun ja rakennetun seudun läpi vie meidät Lontoon sydämeen. Jo matkalla hotelliinsa saa esimakua tämän merkillisen kaupungin kohusta, — kaupungin, jonka asukasluku on suurempi kuin monien Europan maiden, kuin koko Ruotsin valtakunnan tai Suomen ja Norjan yhteensä.

Vieras hämmästyy eikä tiedä, mistä alottaa. Ihanhan hukkuu museoihin ja taulukokoelmiin, kirkkoihin ja teattereihin. On kyliä, joissa on yksi ainoa katu. Jos Lontoon kaikki kadut pantaisiin pääksytysten, ulottuisi latu Lontoon keskipisteestä koko Europan ja läntisen Aasian halki Samarkandiin asti. Onneksi ovat Lontoon kadut sentään lyhempiä. Ne risteilevät ja leikkovat toisiaan Thamesin halkaisemana vyyhtinä, ne päätyvät valtaisiin puistoihin ja maailmankuuluihin aukioihin. Kyllä me viime käynnillämme hyvinkin kuusi- tai seitsemänkymmentä penikulmaa niillä ajelimme. Ja kaikkialla kuhisee jalankulkijoita ja ajopelejä, mutta pahin myllerrys on Piccadillyllä, maailman vilkasliikkeisimmällä kadulla.

Katsellaksemme ympäristöämme nousemme raitiovaunuun Kensingtonin kaupunginosassa, missä hotellimme sijaitsee ihan lähellä paria Lontoon rikkainta — taidetta ja luonnontieteitä edustavaa — museota. Kuljemme pitkin laajaa Hyde Parkin puistoaluetta, joka metsänä viheriöitsee talomeressä. Sen leveillä, siimeisillä teillä näyttelee hienosto kiillotettuja vaunujaan, uhkeita muotitamineitaan ja jauhotukkaisia, kultanauhaisia palvelijoitaan. Painostavan helteen tuntuessa kaupungilla on mieluista käyskennellä puistossa ja sen keskelle laitetun pitkulaisen lammen rannoilla katselemassa valkoisia ja mustia joutsenia. Sametinhienot nurmikot näyttävät taistelukentiltä, joilla on vastikään oteltu. Siellä makailevat nimittäin kodittomat köyhät. Päivisin saavat he nukkua puistoissa, mutta öisin täytyy heidän vaeltaa; muutoin häätää heidät poliisi makuulta.

Raitiovaunu jyrisee edelleen ja panee parhaansa pulaillakseen Piccadillyn läpi. Äsken oli meillä Hyde Park vasemmallamme, nyt leviää Green Park (Vihreä Puisto) rehevänä oikealla kädellä, ja vasemmallamme näemme Lontoon valtaisia, harmaita ja vakavia rakennuksia. Mutta puisto päättyy pian, ja silloin kohoavat Piccadillyn rakennusrivit kumpaisellakin sivullamme. Ajettava on vasenta puolta, ja varsin soukalle kadulle syntyy siten kaksi ajolatua. Raitiovaunun katolta on meillä oivallinen näköala yli tämän kummallisen solatien, jonka syvyydessä elämä tykkii silmänräpäyksenkään keskeytyksettä.

Edessämme ja takanamme ulottuu ajopelejä moninkertaisena rivinä niin kauvas kuin silmä kantaa. Se näyttää loppumattoman pitkältä sekajunalta, jossa matkustaja ja tavaravaunut vaihtelevat keskenään. Se lipuu hitaasti eteenpäin. Voin lukea satakunta raitiovaunua, isoja, raskaita, punaisia könttyröitä, toiset moottorin käyttämiä, toiset hevosten vetämiä, seinät ilmotusten peitossa. Katolla istuu huopalakkisia herrasmiehiä piippu hampaissa lueskellen sanomalehteä; naiset taasen katoavat pesuvadin kokoisten hattujen alle. Puukuutioilla lasketusta kadusta ei näy montakaan neliömetriä. Sillä raitiovaunujen välissä on se tiheään täynnä automobileja ja ajurinrattaita, kuomuvaunuja ja uhkeita avoimia kaleeseja, ilmotusvaunuja ja korkeapyöräisiä yhden hevosen vedettäviä kärryjä sekä laatikoilla, laudoilla ja puuastioilla lastattuja vankkureita. Niiden lomissa puikkelehtii pieniä banaaneilla ja appelsiineilla täytettyjä työntökärryjä, ja siellä täällä pyrkii joku nuorukainen polkupyörälläkin eteenpäin suunnattomassa tungoksessa.

Kadun toinen puolisko on ahdattu samaan tapaan, vaikka vastakkaiselle suunnalle soluvaksi. Voimavaunujen törähteleminen ja puhkuminen ei koskaan lopu sen paremmin kuin ruoskienkaan läiske, ja alituiseen korvissamme humisevaksi kohuksi yhtyvät kaikki maailmankaupungin selittämättömät äänet, sulautuen kavioiden kopseeseen, jalkamiesten kiireiseen tömistelyyn ja sanomalehtipoikien huutoihin, näiden kaupitessa lehtiänsä.

Tuon tuostakin näkee pikku poikia, jotka joutuisasti lakaisevat koolle ja korjaavat pois, mitä hevosilta on kadulle jäänyt. He vilistävät pahimpaankin tungokseen toimittamaan tehtäväänsä. Ihme kerrassaan, etteivät he likisty kuoliaaksi, joudu tallatuiksi tai kaadu pyörien alle.

Nyt pysähtyy jono tykkänään. Takanamme vaunut sulloutuvat kiinteäksi röykkiöksi. Mustakypäräinen poliisi on astunut esiin ja ojentanut kätensä, ja paha perii ajurin tai automobilinkuljettajan, joka ei siekailematta seisahdu. Poliisi ja hänen virkaveljensä, joka hoitaa kadun toista puoliskoa, ovat keskeyttäneet liikenteen antaakseen kaikkien poikkikadulle keräytyneiden ajoneuvojen mennä Piccadillyn yli siten syntyneestä aukosta. Ne syöksähtävät ohitse, mutta parin minuutin kuluttua toiset poliisit sulkevat poikkikadun, ja silloin lähtee taas meidän vaunujonomme liikkeelle, kunnes seuraavan poikkikadun kohdalla pysähdytään jälleen.

Täällä vaaditaan kärsivällisyyttä, sillä mitään mahdollisuutta ei ole edetä nopeammin kuin kaikki muut. Vihdoin johtaa Piccadilly pienelle ympyriäiselle aukiolle, jolta avautuu katuja kahdeksalle taholle. Siellä vilisee ajavien ja kävelevien paljous kurimuksena, jossa virkku poliisi rauhallisesti järjestelee liikennettä, saaden jokaisen tottelemaan silmänräpäyksessä. Lontoon poliisivoima on mitä parhaissa väleissä yleisön kanssa. Kaikki oivaltavat, että poliisit toimivat yhteiseksi parhaaksi. Sentähden on järjestys kaduilla mallikelpoinen.

Nyt kääntyy raitiovaunu oikealle ja hyrisee lyhyttä, mutta tärkeätä katua myöten Trafalgar-torille, joka on Lontoon avoimista paikoista kauneimpia ja eloisimpia. Sen keskeltä kohoaa neljänviidettä metrin korkuinen kolonni, jonka laelta voitollinen merisankari Nelsou katselee yli kaupungin. Tori on saanut nimensä Trafalgar-niemestä, joka vähän matkaa Gibraltarin länsipuolella pistäytyy Espanjan rannikosta Atlantinmereen. Siellä voitti Nelson Napoleonin laivaston v. 1805 ja teki tyhjäksi Ranskan keisarin aikeet hyökätä vallottamaan Englantia. Verisessä taistelussa sai Nelson itse surmansa. Kolonnista luemme ohi ajaessamme hänen kuuluisat sanansa: "Englanti odottaa joka miestä tekeväksi velvollisuutensa".

Toria kaunistavat muidenkin maatansa palvelleiden suurmiesten muistomerkit. Nelsonin neljän pronssisen jättiläisleijonan taakse on pystytetty Gordonin patsas. Hänestä tulee tuonnempana puhetta.

Raitiovaunu etenee yhä kauvemmas itää kohti loppumattomia katuja pitkin ja valtaisten myymälä- ja liikehuoneustorivien välitse. Kaikkialla näkee vilinää ja kuhinaa kuin mehiläispesissä ja muurahaiskeoissa. Jokaisella on kiire. Kukin rientää konttoriinsa, myymäläänsä tai pankkiinsa. Siinä tuoksinassa unohtuu, että tienvarressa kohoaa ikivanhoja rakennuksia, ja että ympäristössä tuskin on taloa, jonka pääovet, harjakoristeet tai kaivot eivät kätke muinaisten päivien muistoja. Tulee ajatelleeksi vain rahanhaalimista, kun ahtaita tungoksen täyttämiä katuja pitkin ajelee Cityssä, "Lontoon pääkaupungissa". Sillä siellä vierii kulta punakeltaisina virtoina vuoden läpeensä, siellä on maailmankaupan ja siirtomaaliikkeen sydän, siellä on lukemattomia pankkeja, siellä ovat kaupunginvaltuuston huoneet, siellä vanhain ammattikuntain talot kääntävät julkipuolensa soukille kaduille, ja siellä sijaitsevat suurten sanomalehtien konttorit. Siellä kohoaa myös muuan kristikunnan isoimpia ja kauneimpia temppeleitä, Pyhän Paavalin tuomiokirkko, niin painuneena tähän harmaiden, tummien rakennusten mereen, että sen suuremmoisuutta tuskin saa oikein tajutuksi. Sisältä se on kuin suurten miesten muistosuojama. Sielläkin tapaamme Gordonin, pronssiin valettuna lepäämässä kiviarkun päällä. Joitakuita vereksiä palmunlehviä on laskettu pääpuoleen. Vähän matkaa edempänä on Englannin pankki, todellinen linnotus, ikkunaton; milloinkaan ei sen holveissa ole vähemmän kuin kuudensadan miljoonan markan arvosta kultaa.

Siten voisimme ajella päivän toisensa jälkeen ja valita joka retkeilyymme uuden tien ja uuden päämäärän. Tehkäämme nyt vaihteen vuoksi venematka Thamesille.

Taaskin seuraa automobilimme Hyde Parkin rautaristikkoaitaa, mutta Piccadillyn alkupäästä poikkeamme oikealle, kiidämme Buckingham-palatsin ohi, missä kuningas asuu, ja jätämme sitte vasemmalle rivin valtaisia rakennusryhmiä, joissa hallituksella, armeijalla ja laivastolla on virastonsa. Oikealla erotamme kuuluisan Westminster Abbeyn, tuomiokirkon, jossa Englannin kuninkaat kruunataan; siellä myös monet suurmiehet uinuvat haudoissaan. Ja tuomiokirkon sivulle on rakennettu jättiläismoinen parlamenttitalo, missä ylihuone ja alihuone kokoontuvat uhkeihin suojiinsa ratkaisemaan mittaamattoman valtakunnan kohtaloita.

Parlamenttitalon pitkä, komea julkipuoli ja sen tornit luovat kuvaisensa Thamesiin, samoin kuin vastapäisellä, oikeanpuoleisella rannalla Pyhän Tuomaan iso sairaala. Näiden välillä kulkee Westminster-silta virran yli. Me astumme valkoiseen siipilaivaan, joka heti alkaa velloa sameanharmaata vettä. Alas virtaa kyllä menemme, ja kuitenkin vastavirtaan: kello lähenee nimittäin kahtatoista, ja luode nousee merestä. Lukemattomat lotjat ja tavaralaivat käyttävät nousuvettä hyväkseen, helpommin päästäkseen Lontooseen.

Me kuljemme rautatiesillan alitse. Vasemmalla viittaa laiturilta korkeutta kohti "Kleopatran neula", egyptiläinen obeliski, ja loitompana kohoaa muutamia jättiläishotelleja. Waterloo-sillan takana saamme näkyviimme sen korkean kauniin kupulaen, joka kaareutuu Pyhän Paavalin tuomiokirkon kattona. Mustienmunkkien-silta ja muuan rautatiesilta ovat niin lähekkäin, että niiden väliä on tuskin kahtakymmentä metriä. Niiden toisella puolella ulottuvat talot ihan virran partaalle. Oikeanpuoleisen rannan ovat saaneet haltuunsa tehtaat ja vaatimattomammat asuinrakennukset.

Sitte pujahdamme kolmen sillan alitse, jotka ovat ihan lähekkäin. Kolmas on nimeltään Lontoon-silta, ja se on tärkeä liikennevaltimo. Alituiseen avautuu uusia näköaloja. Nyt näemme Tornin (The Tower), Englannin muinaisjäännöksistä kaikkein kuuluisimman. Se on ikivanha linnotus ja valtiollisten vankien talletuspaikka, niin muistorikas rakennus, että sitä tuskin voi kuvailla eksymättä Englannin historiaan. Siellä säilytetään muiden kalleuksien mukana kruunun jalokiviä ja kuningasvallan ulkonaisia tunnuksia.

Edessämme on nyt kummallinen Torni-silta, joka lepää kahden virtaan rakennetun tornin varassa. Sen keskiosa on kaksikerroksinen, ja kun alisilta avautuu korkeamastoisille laivoille, viedään jalankulkijat nostolaitoksella toista tornia ylös ja toista alas, jotta heidän ei tarvitse odottaa. Isoimmat laivat eivät kuitenkaan tule näin kauvas virtaan. Amerikan-laivat käyttävät englantilaisina lähtösataminaan Liverpoolia, Southamptonia ja Bristolia, ja ne itäaasialaiset ja australialaiset laivat, joista puhuimme Bombayssa ja Colombossa ollessamme, laskevat ankkurinsa alemmaksi virran varrelle.

Torni-sillan alapuolella rannat käyvät vähemmän miellyttäväksi silmälle. Telakat, tehtaat, tavara-aitat, veistämöt, nostovivut ja varastot joutuvat komeiden rakennusten sijalle. Joukottain höyry- ja purjelaivoja sekä lotjia on kiinnitetty laitureihin molemmin puolin. Kuljemme virranalaisen tunnelin yli, kuten sen alaspääsytornit ilmaisevat. Vihdoin astumme maihin Greenwichissä, jonka mainehikkaan tähtitornin puolipäiväpiiri on hyväksytty maapallon ensimäiseksi. Sentähden lasketaan itäinen ja läntinen pituus kaikilla maailman kartoilla Greenwichistä käsin. Täällä olemme virran oikeanpuoleisella rannalla. Vasemmalle rannalle siirtyäksemme ajamme hevosraitiovaunun katolla Mustanmuurin tunnelin läpi Thamesin alitse. Se on sementistä muurattu putki, jossa on kaksi kävelyrataa ja keskellä ajorata. Pituutta on kaksi kilometriä, ja kaiku pauhaa seinien välissä, joista virran vettä tiukkuu sisälle. Päämme päällä höyrylaivat kyntävät vakojaan Thamesiin.

Ja lopuksi pistäydymme putkirautatiellä. Sellaisia kulkee ristiin rastiin Lontoon alitse kuin suunnattomina myyränkäytävinä. Keskimäärin ovat ne kaksikymmentä metriä kadunpinnan alapuolella, mutta jotkut ovat viisikymmentä metriä syvällä. Niiden avulla voi pikku lantista ja hyvin lyhyessä ajassa siirtyä toisesta päästä Lontoota toiseen. Mutta silloin myös menettää päivänvalon jännittävän ja kirjavan vilinän.

Mitä muuta kertoisin? Elämästä virran varrella Lontoon länsipuolella, missä lukemattomat huvilat ja rehevät puistot reunustavat rantoja, ja missä nuoriso keveissä kesäpukimissaan tekee retkeilyjä pitkillä, kapeilla veneillä, milloin sauvoen, milloin meloen, mutta aina loruillen ja naurellen iloisena sunnuntaileponsa viettämisestä luonnon helmassa?

Taikka vanhuksesta, menneen ajan viimeisestä miehestä? Hänen maatilalleen Lontoon ulkopuolelle ajoin eräänä päivänä eversti Younghusbandin seurassa, saman miehen, joka joitakuita vuosia takaperin marssi englantilaisten joukkojen etunenässä Lhasaan. Ovikelloa soittaessamme tuli suuri vanhus itse eteiseen meitä vastaan. Hän on 95 vuoden vanha, ja hänen nimensä on Sir Joseph Hooker. Hän on ollut Lontoon suuremmoisen kasvitarhan johtajana, ja vielä elämänsä myöhäisenä talvena istuu hän mikroskooppinsa yli kumartuneena ja kirjottelee oppineita tutkielmia kasveista ja niiden elämästä. Häntä ilahuttaa käyntimme, sillä hän oli tunkeutunut Tibetin rajalle kahtakymmentä vuotta ennen meidän syntymäämme. Ja mitä eloisimmin kertoi hän matkastaan Eteläiselle Jäämerelle. Hän oli lääkärinä James Rossin laivalla. Se retki alkoi v. 1839, ja kaksikahdeksatta vuotta oli nyt siitä asti kulunut. "Onko mahdollista, että te muistatte, mitä matkalla tapahtui?" kysyin minä; minusta tuntui siltä kuin olisi James Ross pikemmin kuulunut historian kuin yksilöllisen muiston maailmaan. "Kyllä", vastasi hän, "minä muistan sen matkan paremmin kuin mitä viime vuonna on tapahtunut". Ja sitte kuvaili hän jääsuhteita ja matkalaisten oloja. Ja lämpimästi puhui hän uudemman luonnontutkimuksen suuresta uranuurtajasta Charles Darwinista, joka oli ollut hänen paras ystävänsä. [Sir Hooker kuoli helmikuussa 1912. Suom.]

Niin, näet itsekin, kuinka toivoton on yritykseni. Me emme ehdi tutustua kaikkeen. Brittiläiseen museoon, jossa vietin pari päivää, voimme hädin luoda pikimältään silmäyksen. Siellä joutuu vanhimpaan muinaisuuteen, kuusituhatta vuotta takaperin hakattujen sfinksien ja graniittipatsaiden joukkoon. Ja siellä seisahdumme ruumisarkun ääreen, johon muuan egyptiläinen kuningas laskettiin 5,500 vuotta sitten, rakennutettuaan Kairon ulkopuolelle yhden sikäläisiä juhlallisia hautapyramideja. Ninivesalissa kiinnittävät mieltämme kiilakirjoituksella savitauluihin kaiverretut vanhat asiakirjat ja kirjeet. Sanheribin ja Sardanapalin päiviltä, seitsemänsataa ja kuusisataa vuotta ennen Kristusta, polveutuu babylonialais-assyrialainen kertomus luomisesta ja vedenpaisumuksesta hyvin samanlaisena kuin raamatusta tuntemamme. Siinä selitetään, miten jumalat päättivät rangaista ihmiskuntaa kaikkituhoavalla tulvalla. Sit-napistim, babylonialainen Nooak, sai kehotuksen rakentaa itselleen laivan, joka olisi turvana ja pelastuksena hänelle perheineen ja karjoineen. Tulva peitti kaiken maan, ja veden laskeuduttua pysähtyi laiva Nizir-vuorelle. Seitsemäntenä päivänä päästettiin kyyhkynen, pääsky ja korppi tuomaan sanomaa. Tämä kertomus on saatu Niniven kirjastosta, jota Sardanapal laajensi.

Ajatuksiin vaipuen jäämme toviksi seisomaan Ramses II:n patsaan eteen. Hän oli se farao, joka sorti Israelin lapsia orjuudessa. Kun sitte harhailemme roomalaisiin suojamiin ja tarkastelemme Caesarin rintakuvaa, tunnemme jo olevamme ikäänkuin tukevammalla kamaralla. Ja kun "Kuninkaan kirjastossa" silmäilemme v. 1455 painettua raamattua, jonka arvellaan olevan Gutenbergin kirjapainosta lähtöisin, olemme mielestämme ihan lähellä omaa aikaamme. Käsiala-kokoelmassa on näytteillä joukko merkillisiä kirjeitä Englannin historiasta. Ja koska jo olemme puhuneet Trafalgarin meritaistelusta, niin lukekaamme Nelsonia omakätinen taistelusuunnitelma, ja hyvin kannattaa meidän myös tutustua Gordonin päiväkirjan viimeisiin sivuihin.

Jos tuntee mieltänsä painostavan kirjastossa, jossa on puolenkolmatta miljoonaa nidettä ja likemmä kahdeksankymmenen kilometrin pituudelta hyllyjä, herättävät toiselta puolen suurta kunnioitusta lukemattomat menneiden vuosituhansien muistomerkit ja ihailua meidän aikamme tutkijain nero, joka on kyennyt lukemaan ajan kellon tunnit ja viitoittamaan ne loppumattomat tiet, jotka muinaisuuden suurten kansain on ollut taivallettava ennen kuin ovat päätyneet määränpäähän — häviöön.

Ylen runsaasti on elämässä jyrkkiä vastakohtia ja räikeitä vääryyksiä! Vain puolen tunnin matkan päässä Westminster Abbeyta ympäröivästä komeudesta ja rikkaudesta sijaitsevat köyhien korttelit East Endissa ja Lontoon kaakkoisissa osissa. Sinne suuntasimme eräänä päivänä askeleemme. Olimme pukeutuneet yksinkertaisimpiin vaatekappaleihimme, ja meitä saattoi muuan hyvin ystävällinen lähetyssaarnaaja, sillä hädänalaisten kaduilla ei ole turvallista. Siellä puhutaan murhista ja tietämättömiin kadonneista kävijöistä. Viisasta on jättää kotiin kello tai ainakin perät, ja naishenkilön ei sovi kuljettaa rahojaan käsilaukussa. Voi tulla rosvotuksi jollakin takakadulla.

Monia teoksia on kirjotettu Lontoossa tavattavasta köyhyydestä. Se on sydäntäsärkevä, se on julma ja väärä, ja se huutaa taivaalta kirousta maapallon isoimmalle ja rikkaimmalle kaupungille. Niin syvälle, sellaiseen kurjuuteen kuin Lontoossa, eivät köyhät suistu missään muussa maassa, eivät Aasiassakaan. Koko heidän elämänsä on herkeämätöntä taistelua mitä kamalinta hätää ja mitä toivottomampia huolia vastaan, ponnistelua tuhoisain tautien, lian ja syöpäläisten sekä juoppouden keskellä. Niistä lapsista, jotka jäävät henkiin, varttuu arvottomia, huonosti ravittuja ihmisiä, jotka eivät kelpaa muuhun kuin kerjäämään.

Saattajamme vei meidät erääseen kortteliin, jossa pari kujaa oli niin soukkaa, ettei olisi mitenkään voinut sivuuttaa vastaantulijaa muutoin kuin kyljittäin. Mutta siellä oli lähetystyö tehnyt paljon hyvää ja kohottanut köyhiä askelmaa ylemmäksi pimeydestä. Lähetysseuralla oli oma talonsa, klubinsa, kirkkonsa ja kokoushuoneustonsa. Hauska oli nähdä, miten iloisina köyhälistön pojat tulvivat sinne. Erään rakennuksen katolle olivat he saaneet potkupallokentänkin, jolla sopi harjottaa englantilaisia ulkoilmakisoja. Heillä oli tilava voimistelusali, pikku kirjasto ja partiopoikaklubi. East Endin kurjimpien korttelien keskessä tapaa siellä täällä lähetysaseman, missä armeliaat ihmiset viettävät osan aikaansa seurustellakseen köyhien kanssa, neuvoakseen ja auttaakseen heitä. He pelastavat monia turmiosta ja tekevät heistä onnellisempia ihmisiä. Mutta kuinka monet joutuvatkaan järjettömästi hukkaan tässä puutteen, rappeutumisen ja rikoksen kurimuksessa!

Partiopoika-kenraali Baden-Powellin kanssa olin eräänä iltana ollut silkkikauppiasten ammattikunnan päivällisillä. Tämä on Lontoon vanhimpia ammattikuntia, suunnilleen kahdeksansadan vuoden ikäinen, ja nykyään ei ainoakaan jäsen ole silkkikauppias. Kuka hyvänsä ei ammattikunnan jäseneksi pääse — se kunnia menee perintönä isältä pojalle. Mutta lahjoitusten ja perintöjen johdosta on ammattikunnan käytettävänä huikeita pääomia, joiden tuotanto kokonaisenaan luovutetaan armeliaisuustarkotuksiin. Ammattikunnan talo Cityssä on ikivanha rakennus keskiajan loistavaa tyyliä, ja siellä on satojen vuosien ajoilta paljon kultaisia ja hopeisia kannuja, pikareita ja vateja. Järjestö omistaa Lontoossa noin kaksituhatta taloa ja pitää käynnissä monia kouluja. Tällä tavoin tehdään paljon hyvää köyhille, ja vapaaehtoista tietä saavat kaikki Lontoon sairaalatkin kannatuksensa. Mutta riittämätöntä on apu sittekin.

3. Maailman pääkaupunki.

Useaankin kertaan olen matkustanut Lontoon ja Parisin välin. Siihen menee vain muutamia tunteja. Mukava englantilainen juna vie minut Doveriin, ja Kanaalin kapeimmalta kohdalta kuljen ylitse Calaisiin. Sitte kiidän rautateitse Ranskan koillisosan halki. Mielihyvällä kuuntelen kaikista ihmiskielistä kauneinta, — kieltä, joka heläjää kuin soitto ja laulu. Tyytyväisenä tarkkailen noita hilpeitä ja vilkkaita ihmisiä, jotka säestävät kaikkia sanojaan liikkeillä, olkapäiden nytkäyttelyillä ja kasvonilmeillä. Matkalla Pariisiin tuntuu minusta kuin olisin menossa juhlaan. Pelkässä Parisin nimessä piilee ehtymätön määrä elämäniloa ja suruttomuutta, ylpeyttä ja isänmaanrakkautta, vapautta, urhoollisuutta ja mainetta.

Ja nyt olen taas matkalla Lontoosta Parisiin. Ääretön on ero näillä naapuruksilla! Olkoonkin Lontoo laajojen yhteyksiensä perusteella maapallon tärkein polttopiste. Hallitkootkin Suur-Britannia ja englanninkieli meriä ja satamia. Mutta Parisi on kuitenkin maailman pääkaupunki, ja ranska on hienon sivistyksen ja valtiotaidon kieli. Parisissa ovat tieteellinen työskentely ja kaunokirjallisuus kukoistuksen huipulla, ja Bolognan jälkeen on Parisin yliopisto maailman vanhin. Ranskalaisten hienostunut maku ja ylellisyys seuraelämässä, taiteessa ja teollisuudessa ovat saavuttamattomia, ja muille kansoille laativat he lakeja kaikesta, mikä koskee pukeutumista, keittiötä ja viinikellaria.

Viljavien seutujen halki kiitäen pääsemme piankin perille maailmankaupunkiin, missä Seinen yli kulkee kolmisenkymmentä siltaa, sen kaartuessa tällä kohdalla, ennen kuin se mitä jyrkimpinä mutkina polvittelee edelleen luoteista kohti Roueniin ja Le Havreen.

Ensimäisinä pistävät Parisissa silmäämme bulevardit: leveät, muhkeat kadut, joille on istutettu tuuheita puita lehtokujiksi suurten palatsimaisten rakennusten, teatterien, kahvilain ja myymäläin muodostamain rivien väliin. Vanhimmat, varsinaiset bulevardit olivat aikoinaan linnotusmuureja, jotka torneilla varustettuina saarsivat kaupunkia. Bulevard merkitseekin paalutusta. Ludvig XIII, joka kaunisti ja laajensi Parisia, revitytti paalutukset ja rakennutti niiden sijalle ensimäiset bulevardit. Ne ovat Seinen pohjoisrannalla ja kulkevat yhtämittaisena jonona, vaikka niillä on oma nimensä kullakin: Madeleine, Capucines, Italien ja Montmartre. Tämä bulevardijakso on Parisin viehättävimpiä. Siellä vilisee suunnaton paljous automobileja, raitiovaunuja, vuokra-ajurien ja yksityisiä ajopelejä sekä loppumaton tulva kävelijöitä. Näkeepä iltaisin keskellä tungosta ilomielisten ihmisten tanssivankin katukäytävillä parittain soitannon säestyksellä.

Myöhempinä aikoina tehtiin bulevardeja sinnekin, missä ei ollut mitään varustuksia. Ludvig XIV:n ja hänen jälkeistensä hallitsijain aikana kasvoi Parisi ja sai yhä lisääntyvää loistoa ja suuruutta. Parisi oli myös suuren vallankumouksen ja sen kamaluuksien pesäpaikka. Napoleonin päivinä tuli kaupungista sen ajan mahtavimman valtakunnan keskus. Ja Napoleonin kukistuessa vallottivat Ranskan viholliset kahdesti Parisin. Napoleon III:n aikana kaunisteltiin ja järjesteltiin kaupunkia innokkaammin kuin koskaan ennen. V. 1871 vallottivat preussilaiset Parisin. Kommuunin kapinaliitto piti kaupunkia hallussaan samana vuonna, ja raaka roskaväki teki tuhojaan monissa sen kallisarvoisimmissa palatseissa ja museoissa, tärvellen niinikään muistomerkkejä. Silloin syöstiin nurin ihana Vendôme-kolonnikin, joka oli pystytetty Napoleonin voittojen muistoksi, mutta toiset kädet kohottivat sen sitte jälleen paikoilleen.

Sittemmin on Parisi säästynyt hävittäviltä onnettomuuksilta. Mutta vilkasta on yhäti toiminta tässä kaupungissa, missä milloin kuninkaalla, milloin keisarilla, milloin taas tasavallalla on hallitussijansa ja missä ministerit eivät koskaan ole pitkäaikaisia. Parisista tulevat sivistyneen maailman suuret yllätykset, ja kaikki kansat seuraavat jännitetyn uteliaina jokapäiväisiä kuulumisia Seinen kaupungista.

Tehkäämme pikimältään kävely Parisin läpi. Me valitsemme Seinen pohjoisrannan ja kuljemme kaakkoisesta luoteiseen ilmansuuntaan. Alotamme tarkastelumme Bastilji-torilta, missä aikoinaan Bastiljin linnotus ja vankila sijaitsivat. Suuren vallankumouksen alussa, heinäk. 14. p:nä 1789, vallotettiin Bastilji rynnäköllä ja hävitettiin, ja siitä asti on se päivä ollut ranskalaisten suurin kansallispäivä. Keskellä toria kohoaa Heinäkuu-kolonni, jonka harjalta avautuu mitä vaihtelevin näköala yli koko laajan kaupungin.

Nyt seuraamme Rivoli-katua, joka on Parisin isoimpia ja kauneimpia. Vasemmallamme on Hôtel de Ville, kaupungintalo, suuremmoinen palatsi, jossa kaupunginvaltuusmiehet kokoontuvat; loistavia juhlia pannaan toimeen sen uhkeissa saleissa, ja sen lehtereitä koristavat kuuluisain mestarien taulut.

Samalla puolella ihailemme edempänä kaupungin isointa yleistä rakennusta, Louvre-palatsia. Sen sisällön tutkiminen vaatii kuukausia ja vuosia, kuten Brittiläisen museonkin. Sinne on kerätty suunnattomia kokoelmia, ei ainoastaan Aasian ja Europan muinaisten suurten valtakuntain taide-esineitä ja muistomerkkejä, vaan myöskin paljon parahinta, mitä europalaiset kuvanveistäjät ja maalarit ovat kaikkina aikakausina saaneet luoduksi.

Me pitkitämme kulkuamme luoteista kohti Tuileriain ylellisten puutarhain halki ja pysähdymme hetkeksi Place de la Concordelle, Sovinnon aukiolle, nauttimaan joka taholle avautuvista viehättävistä näköaloista: näemme virran laitureineen ja siltoineen, puistoja ja lehtokujia, valtaisia ja hienon taiteellisesti somisteltuja rakennuksia, mainehikkaiden muistomerkkien koristamia loppumattomia aukioita ja ainaisena edes takaisin liehuvana tulvana elämänhaluisia parisilaisia ja parisittaria viimeisen muodin mukaan puettuina ja päässä yksitason kokoiset hatut.

Niin, loppumaton jakso puutarhoja, aukioita, puistoja ja toreja levittäytyy yhtämittaisena sarjana tässä osassa Parisia. Sovinnon aukiolta suuntaamme kulkumme Elyseiläisille kentille (Champs Élysées'ille), mahtavaan puistoryhmään. Iltaisin kaikki nämä puistot ja aukiot ja kadut säteilevät mitä kirkkaimmassa sähkövalaistuksessa, ja silloinkin tenhoo mieltä näköala, katsoopa mille taholle hyvänsä. Puiston pohjoispuolella asuu tasavallan presidentti Elysée-palatsissa.

Jos nyt etenemme pitkin leveätä, moninkertaisilla lehtokujilla somistettua katua luoteiseen päin, saavumme Tähtitorille (Place de l'Étoile), jonka pyörylään johtaa kaksitoista valtaväylää. Yksi niistä, Elyseiläisten kenttien jatko, on saanut nimensä Napoleonin suuresta armeijasta, ja se päättyy valtaiseen Boulogne-metsään. Ja keskelle Tähtitoria on rakennettu muhkea viisikymmentä metriä korkea voittokaari Napoleonin kunniaksi. Sen laelta hallitsee katse kaikkia kahtatoista valtaväylää, mutta häipyy etäisyyteen, missä avarat kadut soukkenevat neulankärjiksi. Sekä jalankulkijat että ajoneuvot näyttävät pieniltä muurahaisilta, jotka hyörivät edes takaisin kekonsa ympärillä.

Voittokaaren korkealta lavalta laskeuduttuamme seuraamme muutamaa vilkasliikkeistä katua Jena-sillalle, ja sitä myöten astelemme Seinen yli. Vastapäisellä rannalla kohottaa Eiffel-torni mahtavan äimänsä kolmesataa metriä yläpuolelle Parisin. Tähän on meidän pysähdyttävä toviksi. Eiffel-torni on korkein rakennus, mitä on milloinkaan ihmiskäsin saatu aikaan, — kaksin verroin korkeampi kuin Kölnin tuomiokirkko tai Egyptin pyramideista valtaisin. Jo toisella siltamalla olemme runsaasti sata metriä yläpuolella jättiläiskaupungin, mutta Parisin ympäristön kunnaat rajottavat näköpiiriä. Kun nostolaitos on kohottanut meidät kolmannelle siltamalle, olemme 276 metriä korkealla maanpinnasta, ja nyt näemme syvyydessä allamme Seinen lukuisine siltoineen ja kaupungin lukemattomine katuineen sekä sen 140 aukiota. Ylimmälle ulokkeelle pääsee portaita myöten, ja kaikkein ylimpänä tuikkii öisin majakka, joka näkyy yhdeksän penikulman päähän. Jos ihmisellä huimaa helposti päätä, niin ei hänen ole hyvä antaa katseensa lipua rintakaiteen yli tornin kohtisuoraa kuvetta pitkin neljään vinoon rautapilariin asti, jotka tornia kannattavat — vielä vähemmin silloin kun käy kova tuuli ja koko torni huomattavasti huojuu edes takaisin kuin heiluri. Ei tarvitse kohota ilmapallolla, nähdäkseen yläilmoista Parisin — Eiffel-tornin korkeudesta katsellen leviää kaupunki alla kuin avattu kartta.

Onnellisesti tultuamme alas huimaavasta korkeudesta, missä raikkaat tuulet pyyhkielevät yli Parisin lähdemme Mars-kentän yli Invalidi-hotelliin. Entiseen aikaan saivat tässä valtaisessa rakennuksessa vapaan asunnon monet tuhannet suurissa ranskalaisissa armeijoissa runneltuneet. Nyt talletetaan sen suojamissa sotahistoriallisia muistoja.

Invalidien kultahohtoisen, koko kaupungin yli näkyvän kupukaton alle astuen pääsemme ympyriäiseen temppelisuojamaan, jonka keskessä on niinikään ympyriäinen krypta, joitakuita metrejä syvä ja ylös holviin päin avoin hautakomero. Sen permantoon on mosaikista sovitettu mainehikkaat nimet Rivoli, Pyramidit, Marengo, Austerlitz, Jena, Friedland, Wagram ja Moskova. Kaksitoista marmoripatsasta, jotka esittävät kahtatoista voittoa, ja kuusikymmentä vallotettua lippua on kunniavartiona sen valtaisen kiviarkun ympärillä, joka punaisesta suomalaisesta porfyristä hakattuna sisältää Napoleonin tomun.

Pekingissä saamani ranskalainen ystävä on opastanut minut tänne. Matkalla on sanatulva ehtymättömänä koskena ryöpynnyt hänen huuliltaan, mutta Napoleonin hautakammioon tullessamme vaikenee hän sanattomaksi. Täällä ei puhuta. Mitä syvin hiljaisuus ympäröitsee sen miehen maallisia jäännöksiä, joka eläissään täytti maailman kanuunainsa jyskeellä ja legionainsa paukkeella ja muutamien vuosien kuluessa kerrassaan muutti Europan kartan. Hillittynä ja sinisenvaljuna kohtaa kajastus hautakomeroa, missä punainen porfyri puhuu vastustamattomasta voimasta ja valkoiset voitonjumalattaret ikäänkuin heijastavat menneitä mainehikkaita aikoja.

Juhlallinen hiljaisuus, arvokas rakennustaiteen käyttö ja ylväs hämy tenhoovat mielen. Tietämättään tulee kuunnelleeksi aseiden kalskeen ja sotahuutojen kaikua. Sankari häämöttää edessämme satumaisen uransa eri vaiheissa, maailman valtiaana, vankina pienellä Sant Helenan basalttisaarella eteläisen Atlantin ulapalla…

4. Ikuinen kaupunki.

Minut oli kutsuttu Roomaan pitämään esitelmää Tibetistä maantieteellisessä seurassa. Kokoonnuttiin Collegio Romanoon, ikivanhaan kivirakennukseen erään pikku torin laitaan. Odotettiin kuningasta; hän tuli, ja esitelmä alkoi. Seitsemän vuotta sitten olin puhunut samassa salissa. Silloinkin oli kuningas saapuvilla. Siihen aikaan herättivät anarkistit rauhattomuutta. Paria vuotta aikaisemmin oli muuan konna murhannut Umberto-kuninkaan. Kerrottiin poliisivoiman pitäneen Collegio Romanoa pari päivää miehitettynä ja tarkoin tutkineen kellarikerran. Silloin, v. 1903, oli kuninkaan vaunuja saattanut neljä mustapukuista polkupyöräilijää. He näyttivät korpeilta, näköjään rauhallisina ja välinpitämättöminä pysyen, mutta itse asiassa he tähyilivät valppaasti joka taholle, ollakseen heti käsillä, jos jotakin tihutyötä yritettiin. Jos Collegio Romano olisi räjähtänyt ilmaan, en olisi palannut puhumaan Tibetistä. Mutta kaikki kävi hyvin toisellakin käynnilläni. Kuningas ajoi automobilissa, jota hän itse ohjasi, eikä hänen saattueenaan ollut mitään mustia korppeja. Molemmilla kerroilla osotti hän järkähtämätöntä tyyneyttä.

Italian kuninkaalla on 35 miljoonaa alamaista. Roomassa asuu toinenkin mahtava valtias, mutta hänen valtakuntansa ei ole tästä maailmasta; hänen valtaistuimensa on Pyhän Pietarin istuin, hänen voimansa tunnuksina ovat kolminkertainen tiaara ja ristiin lasketut avaimet, joilla voidaan avata ja sulkea taivaanvaltakunnan portit. Hänellä on 270 miljoonaa alamaista, roomankatolilaiset. Valtiollisista syistä on hän olevinaan vankina Vatikanissa, korkeiden palatsien rykelmässä, jossa on kymmenkuntatuhatta salia ja muuta huonetta. Siellä on myöskin museoita, kirjastoja ja käsikirjotuskokoelmia, äärettömän laajoja ja kallisarvoisia. Vatikanin veistokuvamuseo on maailman rikkain. Sikstiniläisessä kappelissa, 450 vuotta vanhassa rukoussalissa, on Michelangelo koristanut laen jättiläismaalauksilla, jotka esittävät maailman ja ihmisen luomista, syntiinlankeemusta ja vedenpaisumusta; takaseinälle on hän maalannut valtaisen kohtauksen viimeisestä tuomiosta. Palatsien länsipuolella leviävät paavin puutarhat ja puistot, ja niistä etelään kohoaa Pyhän Pietarin kirkko, kristikunnan suurin temppeli. Koko alue on omana pikku kaupunkinaan. Mutta tämä kaupunki on maapallon parhaita, taiteen ja opin kunniasija ja ennen kaikkea suuren uskontokunnan polttopiste. Sillä täältä sinkauttaa paavi pannakirjansa kerettiläisiä ja syntisiä vastaan, ja täältä käsin kaitsee hän lampaitaan, katolilaisia. Mutta vapautensa hän on menettänyt. Kun Leo XIII kuoli, kokoontuivat tavallisuuden mukaan kardinaalit uuteen paavinvaaliin. Heidän joukossaan oli myöskin Venetsian iällinen kardinaalipatriarkka. Lähtiessään Venetsiasta, matkustaakseen Bolognan ja Firenzen kautta Roomaan, osti hän edestakaisen matkalipun. Mutta hänet itse valittiin paaviksi, eikä hän enää milloinkaan näe Venetsiaa tai sitä lähistön maataloa, missä hän leikki lapsena.

Hänen luokseen olen menossa eräänä helmikuun päivänä 1910. Muuan italialainen ystävä on mukanani. Me ajamme Rooman tiheimmin rakennetun osan läpi. Ovatpa nekin katuja! Soukkia ja mutkaisia. Alituiseen käännytään kulmista, jyrytetään pienten kolmikulmioiden poikki ja pujahdetaan kujiin, joissa on täpärä pääsy vastaantulijan ohi. Eikä kuitenkaan ole maailmassa bulevardeja ja teitä niin kauniita kuin Rooman kadut. Sillä näitä reunustavat vanhat harmaat palatsit, jotka ovat rakennetut pikemmin vuosituhansia kuin -satoja takaperin ja joita mitä viehättävimmät ikkunapuitteet, harjakoristeet ja pilarikäytävät somistavat. Jokaisen kadunkulman takana kohtaa katsetta uusi yllätys, mursuista ja jumalolennoista sommiteltu suihkulähde, keskiaikainen kaivo, keisariajalta polveutuva sammaltunut raunio tai kirkko, jonka tornista kellonlyönnit ovat vuosisatoja kajahdelleet yli Rooman.

Ja miten kirjavaa, aaltoilevaa elämää näkeekään näillä kaduilla! Miehiä ja naisia on tullut kampanjalta Rooman ulkopuolelta, laittautuneina kansallispukuihin, joissa likaisen valkoinen ja punainen ovat pääväreinä, miehillä musta lerppahattu päässä, naisilla valkoinen päähine hiusten verhona. He ovat tummaihoisia, mutta nuorison poskilla kuultavat kuitenkin ruusut pronssituksen alta. Patriisit, roomalainen hienosto, jotka mukavasti nojailevat hienoissa vaunuissa, ovat paljoa vaaleaverisempiä; useinkin ovat naiset niin kalpeita kuin olisivat vastikään päässeet luostarista tai joutuneet valmiiksi paareja varten.

Ja mikä kohu kaikuukaan kaikkialla näillä kaduilla! Tuossa tulee talonpoika ajaen aasiansa, joka on lyyhistyä meloneilla ja viinirypäleillä täytettyjen vasujen alle. Täällä kiskoo puolikasvuinen poika kärryillä aprikooseja, appelsiineja ja pähkinöitä. Eräässä kadunkulmassa seisoo kolme uudenaikaista rosvoa säkkipillejään vinguttaen; toisessa laulaa muuan nuorukainen mandoliinin säestyksellä laulua niin mukaansatempaavaa ja reipasta, että tekee mieli tanssia — paavinkin luokse matkatessaan. Vaunujen perässä juoksee kerjääviä nulikoita, ja risaisia pienokaisia sylissään pitelevät köyhät äidit rukoilevat yhtä ainoata pikku lanttia — antakaa vain pikku lantti, herra, ja Jumala siunaa teitä! Roomassa on paljon ihmisiä, jotka elävät kädestä suuhun. Mutta kaikki ovat he iloisia, kaikki kauniita. He pitävät laulusta ja soitannosta, ja heidän laulelonsa kuuluvat hyvin herttaisilta ja kaihoisilta. Näkee kyllä, että monilla noista miehistä tulee puukko pikaisesti käteen ja että nuoriso katselee elämää keskeytymättömän karnevaalin kannalta. Mutta heihin mieltyy, kyllikseen ei saa silmäillyksi heidän sinisenmustia suortuviaan, sysimustia silmiään ja hauskoja pukujaan. Ihminen voi viettää ikänsä kaiken Roomassa ja kuitenkin joka päivä havaita jotakin uutta ja kaunista ihmisten ja palatsien joukossa. Ja kaiken yli kaareutuu Italian taivas, sininen ja sees.

Mutta nyt olemme saapuneet San Angelon sillalle, joka vie samean Tiberin yli. Edessämme nousee San Angelo-linnan valtainen liereä torni, jonka keisari Hadrianus kahdeksantoista vuosisataa takaperin rakennutti hautapaikakseen. Me käännymme vasempaan ja pysähdymme Pyhän Pietarin torille, joka on maailman suuremmoisimpia ympäröivien rakennusten, kaareilevien pylväskäytävien, Pietarinkirkon ja Vatikaanin johdosta. Torin kahden ainiaan kumpuavan suihkukaivon välissä on seissyt jo kolmesataa vuotta obeliski, jonka keisari Kaligula tuotti Egyptistä Rooman kaunistukseksi. Se on nähnyt ihmeellisiä tapauksia jo kauvan ennen Mooseksen syntymää. Sen juurella ovat Israelin lapset veisanneet kotimaansa virsiä vankeutensa aikana. Se oli myös Neron sirkuksen koristuksena ja näki tuhansien kristittyjen marttyrien kuoleman gallialaisten koirien ja afrikalaisten jalopeurain keskellä. Ja vielä kohoaa se 25 metrin korkuisena eheänä paatena, ajan ja ihmisten taisteluiden siihen koskematta.

Torin pohjoispuolella on Vatikanin portti. Siellä pitää sveitsiläiskaarti vartiota punaisiin ja keltaisiin, vanhanaikaisiin univormuihin puettuna. Minut viedään monien uhkeiden huoneiden läpi, joiden seinät on verhottu punaisella silkillä. Perimäisessä odottavat monet pyhiinvaeltajat, munkit ja kirkkoruhtinaat pääsyä hänen pyhyytensä puheille. Sinipunaiseen kauhtanaan pukeutunut ylhäinen pappi menee ilmottamaan minut, ja avatusta ovesta näen, että hän polvistuu puhutellessaan paavia. Sitten on minun vuoroni. Tilavan, punaisen huoneen toisella lyhyellä seinävierellä istuu Pius X kirjotuspöydän ääressä. Hän nousee ja ojentaa minulle pehmeän, mutta kuitenkin voimakkaan kätensä. Me istuudumme nojatuoleihin; paavi nojaa kyynäspäänsä varassa kirjotuspöytään ja tukee päätänsä kädellään. Hän puhelee Tibetistä ja kysyy minulta, onko siinä maassa mitään mahdollisuutta kristittyyn lähetystyöhön. Minä vastaan, että Tibet on nyt suljettu kaikilta europalaisilta, mutta että italialaisia munkkeja oli entiseen aikaan toiminut siellä lähetyssaarnaajina, ja kun niiden joukossa mainitsen Pordenonessa syntyneen Odoricon, joka 1300-luvulla matkusteli Tibetissä, ilmaisee paavi mielenkiintoaan; hän tuntee hyvin Odoricon, ja Pordenonen kylä ei ole kaukanakaan hänen syntymäseudultaan.

Pius X:n olemus ilmaisee mitä suurinta nöyryyttä. Hän on lempeä ja hiljainen, sävyisä ja kohtelias, ja hänen äänessään on pehmeä ja ystävällinen sointu. Punaisessa huoneessa tuntui myös vaikuttavalta hänen valkoinen pukunsa. Hänellä oli yllään pitkä, tiheään napitettu kauhtana, jossa oli leveä vyö ja olkakauluri, valkoista kaikki, ja liidunvalkeita hiuksia verhosi valkoinen patalakki. Kaulassa riippui kultaketjuihin kiinnitetty risti.

Tultuamme taas ulos Pyhän Pietarin torille ei meillä ole montakaan askelta matkaa Pietarinkirkon isoille portaille. Me astumme komeaan eteissuojamaan ja menemme kirkkoon valtaisesta pronssiovesta, joita on viisi. Pitkälle ei kuitenkaan pääse etenemään, kun jo jää hämmästyneenä seisomaan. Kaikki mittasuhteet ovat niin ylettömän suuria. Milloin häipyy katse pilvenkorkuisiin, värikkäisiin kaariholveihin, milloin on ihailtava kolonneja ja niiden latvaksia, milloin mosaikkikuvia ja marmorisia muistomerkkejä. Katsoja käsittää, että hänen on palattava useita kertoja, voidakseen osapuillekaan sulattaa kaikkea tätä ihanuutta. Roomaa ei rakennettu päivässä, sanoo puheenparsi. Pietarinkirkko yksinään vaati 120 vuotta ja kaksikymmentä paavia. Italian etevimmät taiteilijat, niiden joukossa Rafael ja Michelangelo, panivat sielunsa parhaan tähän temppelirakennukseen, jossa apostoli Pietarin haudan sanotaan olevan. Kustannukset nousivat neljännesmiljaardiin ja suoritettiin anekaupalla. Paavit möivät syntien anteeksiantamusta helisevästä rahasta oikealle ja vasemmalle. Kun kirkon perustus laskettiin, tuli t:ri Martti Luther Roomaan. Hän näki tämän inhottavan sielukaupan, näki kirkon korkeimpien palvelijain myyskentelevän autuutta kuten rihkamasaksat tavaroitaan, ja hänestä sukeusi suuren uskonpuhdistuksen mies.

Jo ensimäisen pilarin kohdalla pääsyovelta oikealle pysähtyy pohjoismaalainen vieras hautapatsaan eteen, joka herättää hänessä sekavia tunteita. Marmorisen arkun ja jättiläismoisen pronssimitalin välistä lukee hän latinankielisen kirjotuksen: "Klemens XI valmistutti v. 1702 tämän Innocentius XII:n alottaman muistopatsaan Kristinalle, ruotsalaisten kuningattarelle, joka luopui valtakunnasta ja kääntyi pois kerettiläisyydestä oikean uskon hyväksi, hurskaasti omaksuen sen ja arvokkaasti noudattaen sitä valitsemassaan asunnossa Roomassa". Itse hauta sijaitsee kirkon keskilaivassa. Kristina oli elänyt neljäneljättä vuotta Roomassa ja asunut komeassa palatsissa määrättömän kallisarvoisten taideaarteiden, maalausten ja seinäverhojen keskellä. Monet niistä oli hän omavaltaisesti ottanut mukaansa Ruotsista. Roomassa ympäröitsivät häntä alituiseen tieteen, runouden ja taiteen etevimmät edustajat.

Toinenkin hautapatsas kiinnittää pohjoismaalaisen huomiota, ei aiheensa, vaan luojansa takia. Se on Pius VII:n muistomerkki, sen paavin, joka ensin kruunasi Napoleonin keisariksi ja sitte julisti hänet pannaan. Sen luoja on suuri tanskalainen kuvanveistäjä Thorvaldsen, joka monet vuodet asui Roomassa.

Vielä edempänä pysähdymme mielellämme apostoli Pietarin istuvan pronssipatsaan eteen. Uskovaisten suutelot ovat hivuttaneet ja silentäneet hänen oikean jalkansa. Korkealla holvissa hänen päänsä yläpuolella näkee jättiläismoisin kirjaimin latinaksi sanat: "Sinä olet Pietari, ja tämän kallion päälle tahdon minä raketa minun seurakuntani, ja minä annan sinulle taivaan valtakunnan avaimet".

Paavalilla on myös arvokas muistokirkko Roomassa, Pyhän Paavalin kirkko. Se sijaitsee muurin ulkopuolella. Matkalla sinne tapaamme pikku kappelin rakennettuna sille paikalle, missä tarinan mukaan Pietari ja Paavali jättivät hyvästi toisilleen, ennen kuin menivät kärsimään marttyyrikuolemansa. Julkipuolessa ovat luettavina heidän hyvästelysanansa. Paavali lausui: Rauha olkoon sinulla, sinä kirkon perustus ja Kristuksen karitsain paimen! Ja Pietari: Mene rauhassa, sinä evankeliumin julistaja hyville ihmisille, vanhurskaiden johdattaja pelastukseen! — Pyhän Paavalin kirkon messualttarin alla sanotaan Paavalin tomun lepäävän maan povessa. Kirkon sisällä huomaamme kaikkien paavien mosaikkimuotokuvat Pyhästä Pietarista Leo XIII:een asti.

Kaikissa näissä Rooman kirkoissa on uskomaton paljous pyhäinjäännöksiä elikkä alkuperäisiksi väitettyjä muistoja Vapahtajan, apostolien ja pyhimysten ajoilta. On kappaleita ristinpuusta, piikkejä orjantappurakruunusta ja jumalanäidin silmistä vuotaneita kyyneleitä; on luunsiruja ja pääkalloja, pyhimysten käyttämiä esineitä ja vaatekappaleita, onpa sekin hikiliina, jolla Vapahtaja kuivasi otsaansa matkalla Golgatalle! Entäs kaikkia noita pyhimystenkuvia ja niihin liittyviä ihmeitä! Täällä on jumalanäiti, jonka joku uskottava henkilö on nähnyt liikuttavan päätänsä tai räväyttävän silmiänsä; tuolla toinen, joka kerran puhui ääneen eräälle uskovaiselle. Ja monet ovat ne kuvat, jotka vapauttavat taudeista ja ruumiinvioista. Usein ei tiedä, mitä kummastella enemmän: paimenten rohkeuttako vai lampaiden herkkäuskoisuutta.

Rooma on tyhjentymätön. Rooma kasvaa vaeltajan jalkain alla. Muutamissa päivissä näkee hän toivottomaksi saada pikaista yleissilmäystä tästä ihanasta kaupungista. 2.600 vuoden kuluessa on Rooma kasvanut ylöspäin. Jokainen uusi ajanjakso on rakentanut edellisen raunioille. Kaupunki on kerrostunut kuin maankamaran muodostukset. Mitä on syvimpänä kätkössä, sitä tuskin aavistetaankaan; siellä on kuningasajan Rooma. Lähinnä seuraa tasavallan pääkaupunki ja sitte keisarikauden Rooma, maailmankaupunki, jonka palatinilaispalatsista Caesarien valtikka ulottui yli koko silloin tunnetun maapallon: usvaisesta Britanniasta ja Germanian pimeistä metsistä Afrikan hehkuviin erämaihin, Hispanian vuorista Galileaan ja Juudan maahan. Tältä suuruuden ajalta on vielä monia juhlallisia jäännöksiä tallella nykyajan katujen ja rakennusten keskessä. Vandaalit, gootit ja muut raakalaiset ovat raastaneet Roomaa, tunnottomat valtiaat ovat tärvelleet kaupunkia, häivyttääkseen edeltäjiensä muistoa ja ylentääkseen itseänsä. Mutta jos Roomaa ei rakennettu päivässä, ei ole myöskään kaksituhatta vuotta riittänyt hävittämään sen ihanuutta.

Sitte tulee uusia kerrostumia: kristitty aika, keskiaika ja uusi aika lukemattomine kirkkoineen, luostareineen, museoineen ja mahtavine, vakavine palatseineen. Kristillisyys on siinä rakentanut pakanuuden raunioille. Muinaisuus ja nykyaika ovat kietoutuneet toisiinsa. Tuolla ylhäällä Kapitoliumin kunnaalla ratsastaa pronssiin valettuna keisari Markus Aurelius. Kun katsoo taakseen, näkee Tiberin toisen rannan kunnailla toisen ratsastajan, nuoren Italian urhoollisen vapaudensankarin, Garibaldin, silmäilemässä ikuista kaupunkia. Ajaessaan uusiin rakennuksiin sijoitettujen uhkeiden myymäläin reunustamaa katua pitkin joutuu parin minuutin kuluttua Forum Romanumille, roomalaiselle turulle, maailmanvallan sydämeen, markkinain, kansankokousten ja oikeudenistuntojen paikalle, missä nyt ainoastaan jotkut kolonnit ja rauniot ovat muistoina kaikesta komeudesta, mitä Julius Caesar ja Augustus siihen tuhlasivat.

Toisena hetkenä pistäytyy etsivänä pyhiinvaeltajana ihanaan Pyhän Pietarin kirkkoon, toisena astuu Tituksen voittokaaren alitse, joka pystytettiin Jerusalemin hävityksen muistoksi v. 70 jälkeen Kristuksen syntymän.

Siten saa Roomassa kierrellä voittokolonnien ja kunniakaarien keskellä, temppeleistä teattereihin, ja tulee unohtaneeksi, että siitä on pian kaksituhatta vuotta kulunut, kun soturien, pappien ja näyttelijäin äänet kaikuivat holveissa. Kun nousen ylös portaita Kapitoliumille, saan elävän muistutuksen Rooman perustamisesta. Rautaristikolla suljetussa luolassa juoksentelee naarassusi edes takaisin, turhaan hakien pääsyaukkoa, palatakseen kampanjan vapauteen. Kunnaan laella näen pronssisen naarassuden imettämässä kahta pientä poikaa, Romulusta ja Remusta. Tarina kertoo, että pienokaiset oli hyljätty Tiberiin, mutta saivat naarassuden pelastajakseen. Romuluksesta tuli muka sitte Rooman ensimäinen kuningas; seitsemälle kunnaalle kerrotaan hänen perustaneen kaupungin puolenkahdeksatta vuosisataa ennen meidän ajanlaskumme alkua.

Kolosseum on Rooman isoin ja kaunein muinaisjäännös. Keisarit Vespasianus ja Titus rakennuttivat tämän teatterin, joka saatiin valmiiksi v. 80 j.Kr.s. Ulkomuuri on lähes viisikymmentä metriä korkea. Penkkirivit, joilla oli tilaa 85.000 katsojalle, olivat järjestetyt neljään osastoon, joista uloimmat ja ylimmät olivat tarkotettuja vapautetuille ja orjille sekä naisille. Pääsyliput olivat norsunluuta ja ilmaisivat eri sijat niin tarkoin, että jokainen kykeni mitä helpoimmin löytämään tien valtaisten holvien, kolonnirivien ja porraskäytävien keskellä. Penkit olivat marmorilla päällystettyjä, ja monet marmoripatsaat koristivat teatterin ylämuureja. Näytelmät esitettiin tavallisesti päivällä, ja auringon paahteen heikentämiseksi pingotettiin suunnattomia silkkipurjeita arenan ja katsomon yli. Täynnä ollessaan esitti teatteri huikaisevan loistavan näyn. Parhailla sijoilla istuivat senaattorit, yllään purppurapäärmeiset toogat, eri temppelien papisto, mustahuntuiset vestaaliset neitsyet, kultakoristeellisissa varustuksissaan sotapäälliköt. Siellä istui roomalaisia porvareita, joiden toogat olivat valkoisia tai kirjavia, — paljain päin, parrattomina ja tukka lyhyeksi leikattuna innokkaasti keskustellen kielellä, joka on yhtä sointuvaa kuin ranska ja italiankieli. Kaikki Roomassa oleskelevat muukalaiset olivat siellä, — lähettiläitä kaikista maapallon tunnetuista maista, kauppiaita ja matkustavaisia Germaniasta ja Galliasta, Syyriasta, Egyptistä ja Ateenasta.

Meidän päiviemme sirkus tai teatteri on Kolosseumiin verrattuna pelkkä leikkikapine, sillä vanhat roomalaiset olivat mestareita järjestämään näytelmiä, jotka tyydyttivät kansanjoukkojen raakoja mielitekoja. Loihdittiin esiin kokonaisia metsiä ja louhikkoja, joissa taisteltiin verisiä otteluita ja joissa gladiaattorit keihästivät jalopeuroja ja tiikereitä. Avara näyttämö voitiin vähässä ajassa täyttää vedellä, ja keinotekoisella järvellä kamppailtiin murhaavia meritaisteluita; hukkuneiden ja surmattujen soturien ruumiit eivät pohjaan painuneina näkyneet sitte kun vesi oli verestä punaisena. Taitavasti rakennettujen viemärijohtojen avulla tyhjennettiin areena tuotapikaa, orjat laahasivat ruumiit ulos kuolonjumalattaren portista, ja teatteri järjestettiin yön esityksiä varten. Silloin valaisivat areenaa suuret soihdut ja roviot, ja kristittyjä ristiinnaulittiin uudet joukot pitkiin riveihin tai heitettiin leijonain ja karhujen eteen. Kun muuan roomalainen keisari juhli Rooman perustamisen tuhatvuotismuistoa, esiintyi kaksituhatta gladiaattoria eli miekkataistelijaa, 32 elefanttia ja joukottain petoja näyttämöllä.

Vähän matkan päässä Kolosseumista alkaa muuan vanhimpia ja kuuluisimpia teitä, mitä ihmisjalka on milloinkaan polkenut — Via Appia. Sitä myöten ovat keisarit ja sotapäälliköt samonneet Roomaan voitollisista taisteluista, sitä myöten on heidän tomunsa kannettu kaupungista poltettavaksi roviolla ja uurnaan pantuna talletettavaksi hautatorneissa ja -komeroissa. Sitä ovat öisin kristityt käyttäneet hiljaisina riveinä viedessään maanalaisen Rooman kätköön Kolosseumin näyttämöllä revittyjen uskolaistensa jäännökset. Sitä kautta saapui myös Paavali Roomaan, saattueenaan kristittyjä joukkoja, jotka olivat tulleet häntä vastaan kauvas kaupungin ulkopuolelle, kuten Apostolien tekojen viimeisessä luvussa kerrotaan.