II

1.

Sateisena syyspäivänä saapui Katri yksin junalla Helsingin asemalle. Ihmisvirran mukana hänkin painui torille ja sai hevosen. Sijoitti pienen koppansa kärryihin ja sanoi osoitteen, jonka maisteri Harju oli antanut hänelle lapulle kirjoitettuna.

— Te tulette nyt sellaisten ihmisten luo, — oli maisteri sanonut, — joilla ei ole mitään määrättyjä sääntöjä elämässään, ei aitoja missään. Mutta ne vaativat paljon. Pitää osata elää.

— Miten minä sitten osaan? — oli Katri kysynyt.

— Älkää olko koskaan olevinanne, olkaa aina sellainen kuin olette, — kuului vastaus.

Katri nousi neljänteen kerrokseen kantaen itse matkalaukkuaan ja soitti sykkivin sydämin. Ovi oli kuin hänen kohtalonsa. Se ei sanonut mitään muuta kuin huoneen haltijan nimen: Anna Kaari.

Soma tyttönen avasi oven ja otti heti repun haltuunsa pyytäen Katria seuraamaan itseään huoneeseen.

Siinä hän nyt seisoi aivan kuin erämaassaan. Huone oli vain toisellainen, yksinäisyys oli sama, — ajatteli erämaan lapsi.

Valkoisuus häikäisi oudosti hänen silmiään. Oli vaaleat paperit seinillä ja valkoiseksi maalattu kalusto. Pieni kirjoituspöytä, pari tuolia, sohva ja sänky ja utuisella harsolla koristettu kuvastin kiinni piirongissa.

Katri ei uskaltanut liikkua. Hänellä oli sellainen tunne, että kaikki väistyy ja kaatuu tai menee rikki, jos hän vain julkeaa koskea, niinkuin hän sitten jäljestäpäin nauraen kertoi.

Kuului hyräilyä jostakin toisesta huoneesta, ja samassa hän tunsi pari kevyttä kättä hartioillaan ja ystävälliset silmät anastivat hänen katseensa ja huomionsa kiehtoen mielihyvän ja turvallisuuden huumaukseen. Ihan oli itkeä pelkästä onnesta.

— Tervetuloa, lapsikulta, tervetuloa kotiisi. Otahan pois tuo matkavaippasi. Kas noin. Vie se eteisen naulaan. Juuri niin. Ja sitten sinä katselet ympärillesi. No, onko hyvä?

— Täällä on ihanaa, — sanoi Katri ja olisi tahtonut sanoa: taivas.

— Sinä asut tässä huoneessa.

Katrin päivettyneet ja karkeat kädet harmittivat häntä, ja hän yritti pistää niitä taakseen, minkä voi.

Rouva Kaari oli sirosti puettu kuin ilmestys Katrin mielestä, ja hän vertaili itseensä uskaltamatta tehdä johtopäätöstä.

Hänen kömpelöt kenkänsä jättivät jälkiä vaalealle matolle.

— Antakaa anteeksi, — sanoi hän onnettomana katsellen jalkojaan.

Vanha rouva löi kätensä yhteen ja nauroi makeasti.

— Sinulla on ihan samallaiset kengät kuin maisteri Harjulla, vain hiukkasen pienemmät. Sinä olet mainio, kerrassaan erinomainen!

Hän syleili nyt Katria kuin vanhaa tuttavaa ja veti tuolille pöydän ääreen istumaan.

— Eikö minun pitäisi ostaa uusia kenkiä?

— Ei sillä ole kiirettä. Sinä olet aivan hyvä noin. Mitäs niistä vaatteista.

Katri huokaisi helpotuksesta, mutta oli kuitenkin pettynyt. Hänen naisellinen vaistonsa oli keksinyt kaiken tuon hyväksymisen takana hiukan hullunkurisuutta omalle tililleen, ja hänen sisunsa alkoi nousta.

Rouva Kaari sai nähdä ihmeekseen, että erämaan lapsi mukautui ulkoasultaan ympäristönsä vaatimuksiin ollen jo muutaman viikon kuluttua täydellisesti helsinkiläinen puvussansa ja puheessansa. Salaisesti hymyillen suojatilleen huomasi vanha rouva joutuneensa itse esikuvaksi suurimmasta pienimpään sivuseikkaan saakka.

Lukutunnit siirsivät heitä yhä lähemmäksi toisiaan, ja Anna Kaari innostui tapansa mukaan uuteen tulokkaaseen pysyen virkeänä ja antaen puolestaan kaikkensa niin kauan kuin uutuuden viehätys oli olemassa, mutta sittenkun hänen vaikutuksensa alaisella ei enää ollut mitään salasoppia tai sivuryppyjä näytettävänä, alkoi lukijarouva päntätä häneen omiaan, oli oikullinen, vaatelias, käski ja orjuutti. Hän kohotti rinnalleen ja vaati mahdottomuuksia. Ei tyytynyt opettamaan, tahtoi ihailla. Ja ellei voinut, vaan sai häpeätä suosikistaan, kääntyi hän vihaamaan, oli leppymätön ja armoton.

Katri oli heti ensi näkemältä saavuttanut hänen täyden suosionsa. Naiset näkevät usein toistensa läpi ensi silmäyksellä. Ja tässä tapasi kaksi äärimmäisyyttä toisensa. Luonnonihminen ja kypsynein kulttuuri-ihminen. Siltana oli vain Katrin yhdenkesäiset opinnot, joita oli rouva Kaaren tapaan annettu elävänä elämänä eikä vain kirjojen avulla muototarkassa koulussa.

Katri luki ahkerasti kotona emäntänsä avulla runoja määrätyt tunnit, oppi ääntämisen ja hengityksen ja sai opetusta plastiikassa. Soittoa hänelle opetti muuan nuori pianotaituri, lauluääntä hänellä ei varsinaisesti ollut, mutta sitäkin hän harjoitti aluksi.

Talvi vierähti Katrilta nopeasti tässä uudessa elämässä, mutta hän oli yhä pysynyt verrattain vieraana varsinaiselle taide-elämälle. Maisteri Harju oli pyytänyt rouva Kaarta suojaamaan tyttöä liian aikaiselta heräämiseltä ja kieltänyt viemästä usein teatteriin. Hän oli nähnyt vain muutamia klassillisia näytelmiä ja ollut aina hiljainen, melkein säikähtynyt ja itseensä sulkeutunut seuraavina päivinä.

Rouva Kaari kysyi aina: — No, mitä pidit?

— Olihan se, — sanoi tyttö väistäen, mutta painautui omaan huoneeseensa sulkien ovensa, eikä kukaan saanut nähdä, kuinka hän Cajanderin käännös Shakespearea kädessään luki ja näytteli ääntä päästämättä Ofeliaa tai lady Macbethia tai Juliata tai minkä hän milloinkin oli nähnyt.

Rouva Kaari kirjoitti maisteri Harjulle tytöstä.

— Olen aivan ymmällä teidän holhokistanne. Kun luulen päässeeni hiukan selville hänen perussävystään ja alan sille rakentaa, huomaan erehtyneeni, sillä toisessa tehtävässä hän on aivan toisen suuntainen. Meillä oli hiljan luettavana Nora. Olisittepas nähnyt, minkä villikissan se lapsi sai kapinoivasta vaimosta ja millä uhmalla hän lähtee maailmaan. Otimme sitten Magdan "Kodissa". Luulin, että saisin nähdä huippuunsa kohotettuna hänen kaikki voima-aineksensa. Vielä vai. Tyttönen oli pukeutunut yksinomaan tyttären kaapuun, oli ihan liikuttava koti-ikävässään. Hän jäsentää nyt aivan omin päin luettavansa enkä opi koskaan sitä veitikkaa tuntemaan. Hän on niin aivan eri ihminen joka tehtävässä. Kun kysyn, mitä hän mieluimmin tahtoo lukea, on vastaus: Mitä tahansa!

— Laitoin hänet taannoin lukemaan "Varpusen valituksen". Hän teki siitä melkein leijonan kiljumisen nauruhermoja tärisyttäen. En ole koskaan hauskempaa kuullut. Hänen ulkoasunsa on muuttunut ihan täydellisesti. Pelkään, että hän on aikalailla turhamainen ja vaarallisesti keikaileva. Hänellä on väriaistia. Mikään neuloja ei osaa olla hänelle mieliksi. Pikku tempuilla hän muuttaa pukuansa milloin miksikin. Mutta sellainen huolimattomuus! Hänen huoneensa on aina mahdoton. Nähtävästi on hänellä myös taipumus komentaa. Lienee parin otteen hutaissut sisätyttöä sukallaan, kun ei heti tuotu neidille vettä.

Olemme hiukan jo joutuneet julkisuuteen. Katri luki muutaman runon eräässä kirjallisessa illanvietossa. Lehdet eivät tietenkään mitään maininneet ohjelman suorituksesta, ja se tuntui olevan aika pettymys. Olemme myöskin kunnianhimoisia. Tervetuloa kaupunkiin! —

2.

Seuraava kesä oli Katrille yhä samaa opintojen ahertamista. Rouva
Kaari alkoi pelätä hänen terveytensä puolesta.

— Se ei ole enää laitaa, tuollainen työn into, — sanoi hän maisteri Harjulle. — Tyttö laihtuu ja elää vain sankareissaan ja sankarittareissaan. Meidän pitäisi saada hänet elämään niinkuin muutkin hänen ikäisensä.

— Niin, mitä te neuvotte? Minä olen ajatellut samaa.

— Lähetetään tyttö johonkin kesäsiirtolaan, missä on nuoria, — ehdotti rouva Kaari.

Sovittiin sitten lähdöstä meren rannikolle. Rouva Kaari ottaisi
Katrin mukaansa.

Ennen lähtöään tuli maisteri Harju kaupunkiin tervehtimään holhokkiansa.

Katri odotti jännityksellä opettajansa tuloa. Hän oli pukeutunut omasta mielestään aistikkaimpaan asuunsa.

Pusero oli kukillista musliinia, joka vaipan tavoin verhosi tytön ryhdikkäitä hartioita, ja kerääntyi suureksi umpisolmuksi rinnan päälle. Hameen laajat poimut painuivat kiinteän vyön alle, joka leveänä näytti solakan ja hennon vartalon. Lapsekkaat kasvot, kulmikkaat ja jyrkät liikkeet ilmaisivat kehityksen keskeneräisyyttä. Hän harppasi pitkin askelin ja heilutteli innoissaan laihoja käsivarsiaan eteensä ja taaksensa aivan kuin ei olisi tiennyt, minne piilottaa liian suuret ja luisevat kätensä.

— Olet niin levoton tänään, — sanoi Anna Kaari hänelle. — Anna käsiesi olla, miksi sinä huidot?

Katri veti tuolin lähemmäksi pöytää äkkinäisellä nykäyksellä ja istui työntäen pitkän selkänsä kaarelle ja vetäen hartiansa kasaan, jalat sojossa ja pää käsien varassa.

Anna Kaari nauroi: — Sinä olet mainio, kuin mikäkin suuri koiranpenikka.

— Pitäisikö olla kissa, — murahti Katri ja vetäytyi äkkiä hyppäysasentoon tuijottaen alta kulmain.

— Hyi, jätä nuo temput, olethan jo täysi nainen etkä mikään villikissa.

— Nainen, hyh, naisia on maailma täynnä. Minä en tahdo ikinä olla nainen, en, en, en!

Hän olisi tahtonut mieluummin purkaa sisuansa alituisia muistutuksia torjuakseen, mutta nyt hän ei voinut kiihdyttää rouva Kaarta.

Kello soi, ja Katri hypähti parilla askeleella ovelle työntäen sisätytön ruokasaliin ja sulkien oven kuin estääkseen ketään näkemästä hänen vierastaan.

Hän pysähtyi avatulle ovelle väistämättä ja hämmästyneenä. Hänen isänsä, Juonalan soittaja, seisoi porraskäytävässä ja hänen takanaan maisteri Harju.

Katri näki ensi kerran isänsä ilman viuluaan vieraalla alueella.

Ukko oli hämillään ja katseli hajamielisenä ympärilleen. Hänen maalainen asunsa, vaikka olikin aivan uuden uutukainen puku yllä ja jonkinlainen valkea kauluskin, oli silmiinpistävä tässä kaupunkilaisessa ympäristössä, mutta ukon lempeät kasvot ja herttaisuutta säteilevät silmät voittivat ensi näkemällä rouva Kaaren sydämen, ja todellisella ilolla hän vei ukon saliinsa.

— Katrin isä, Juonalan soittaja. Minä arvaan — ei sinun tarvitse sanoakaan. Katri on tavallaan näköisenne ja kuitenkin aivan erilainen. Käykää sisään, tuhannesti tervetulleita! — huudahteli rouva Kaari.

Maisteri Harju näki Katrin ensi kerran sen jälkeen, kun hän oli Harjusta lähtenyt Helsinkiin. Talvi oli muuttanut tytön aivan toiseksi, lapsesta oli tullut nainen ja villi-ihmisestä sivistynyt neiti.

— Etkö ole tyytyväinen, kun sait isäsi tänne? — kysyi rouva Kaari
Katrilta yrittäen silittää hänen tukkaansa.

Katri nykäisi niskaansa joko välttääkseen hyväilyä tai osoittaakseen, että hänellä oli isän saapumisesta toiset ajatukset. Hän katseli ukkoa uteliaana ja ihmetellen.

— Mitä siellä kotona nyt on hommattu? — kysyi hän pääsemättä selville, mitä isälle oikein oli tehty, kun oli hänet noin arvokkaaksi saatu.

— Soittaja on muuttanut Kaivolaan asumaan, — sanoi maisteri Harju.

— Ei suinkaan isä taloa hoida?

— Minäkö sitä, vielä vai … voutihan siinä on ja väki, — hymähti
Juonalan soittaja. — Minulla on vain se toinen peräkamari.

— Mitä te nyt sitten teette? — uteli Katri.

— Mitä muuta kuin soittelen.

— Juonalan soittaja antaa täällä konsertin, — sanoi maisteri.

Katri sävähti tulipunaiseksi ja silmät iskivät kiinni isään vihaisina kuin haukan saaliiseensa hyökätessä.

— Isä, isä, isäkö? — huudahti hän. — Ei suinkaan!

Hän olisi tahtonut sanoa: narraatte, mutta Harjun maisterille ei hänen mielestään voinut niin sanoa.

—- Kyllä siitä tosi tulee. Eilen illalla oli jo kenraaliharjoitus.

— Eihän isä osaa soittaa säestyksen mukaan, — sanoi Katri.

— Kuka on sanonut, että pitää soittaa säestyksen mukaan? Juonalan soittajalla on oma tapansa soittaa ja säveltää. Ettekö ole huomannut, että hän soittaa ja säveltää samalla hetken mielialoja? — puhui maisteri Harju.

— Se on nyt sellaista .. kelpaa siellä maalla, — sanoi Katri punastellen ja leppymättömänä.

— Jos Katri sitä häpeää, niin enhän minä sitten, — puuttui soittaja puheeseen.

— Katri ei ymmärrä asiaa oikein. Saatte nähdä, kun konsertti on ohitse, on Katri teistä ylpeä, — vakuutti maisteri Harju.

Soittaja kävi levottomaksi ja silmäili salavihkaa tytärtään. Kaikki olivat levottomia ja huoneessa vallitsi painostava tunnelma.

— Älkää huoliko, sali on jo tilattu ja ilmoitukset lehdissä. Ohjelma on tässä.

Maisteri Harju ojensi Katrille painetun lehden. Katri silmäili sitä ahnaasti.

— Perhospolkka, sekö, jonka isä soitti, kun minä sain kengät ja punaiset sukat?

— Sehän se on.

— Surulaulu, mikä se on?

— Kyllä sinä sen olet usein kuullut. Juonala hyräili.

— Äidin kuolemasta? — huudahti Katri. — Niin, niin, se menee.

— Entäs tämä: Jäniksen hypyt?

— No, se on taas sellaista, kun ne talvella hangella koikkii ja leikissä laukkaa. Se on lystikästä.

— Se on kai ihan uutta?

— On. Et ole kuullut.

— Tunnenko minä näitä valsseja ja polkkia?

— Tunnet etkä tunne. Se on uutta ja vanhaa.

— Mikä se on tämä: Ilon ilmaisu? — kysyi Katri antaessaan maisteri
Harjulle ohjelman takaisin. — Viimeinen numero.

— Sitä se vaan, mitä sanoo, — selitti soittaja, ja Katri ymmärsi eikä kysynyt enää.

Kaikki olivat vaiti, ja jännitys kasvoi.

— Niin että — soitankos minä? — kysyi Juonalan soittaja arasti
Katrilta.

— Älkää sitä minulta kysykö, en minä sitä ymmärrä.

— Sinä sen sentään määräät, niin minä sen olen päättänyt.

Maisteri Harju katsoi isää ja tytärtä jääden sanattomaksi vanhan soittajan alistuvaisuudesta. Katri pyörähti äkkiä ympäri huomatessaan opettajansa katseen ja pakeni huoneeseensa.

Aika olikin. Hän ennätti tuskin sulkea oven, kun kyyneleet valuivat pitkin poskea. Ja nyrkit kokoon puristettuina hän jupisi: — Isä saa esiintyä, minä vaan en! Se on julmaa, se on väärin!

Rouva Kaari pistäytyi huoneeseen.

Kaikki kapinanhenget nousivat Katrissa.

— Se on väärin, se on tahallista. Maisteri Harju tahtoo näyttää minulle, etten ole mitään, en osaa mitään, olen vain nainen — nainen, uh. Minä väännän niskat itseltäni, jos olen vain nainen! — äkäili tyttö.

Hänellä oli helminauha kaulassaan. Sen hän heitti toiselle puolelle huonetta, jotta seinäpaperi rasahti.

— Mikä sinua nyt äköittää? Vanha isäsi ihan säikähti. Maisteri Harju on myös ymmällä. Lapsi raukka…

— Minä en ole raukka enkä lapsi. Olen jo aikaihminen ja tahdon tulla joksikin.

Rouva Kaari vihelsi hiljaa: — Ahaa, ystäväiseni, vai niin.

Hän kääntyi ovelta aikoen poistua ja sanoi: — Ehkä sinä tahtoisit antaa näytteen opinnoistasi?

— Minäkö näytteen, kelle ja mistä? — huusi Katri iskien silmänsä rouva Kaareen, kuin olisi koko elämä ollut riippuvainen vastauksesta.

— Minä puhun maisteri Harjulle.

— Ei, ei vielä … Minä harjoitan. Isän konsertti tulee pian.
Sitten…

Katrin silmät paloivat ja kasvot hehkuivat kuin kuumeessa.

Rouva Kaari jätti hänet yksin hyvin tietäen, ettei mikään kutsuminen toisten luo saliin onnistuisi, ellei Katri itsestään tulisi.

Mutta Katri oli kuin muuttunut. Hän seurasi emäntäänsä ja meni pianolle pyytelemättä, soitti muutamia pikkukappaleita, joita oli talven kuluessa oppinut. Juonalan soittaja kuunteli haltioituneena ja ravisti väliin päätään, kun Katri otti liian hitaasti ja kankeasti vaikeat kohdat.

— Siinä on niinkuin liikaa ääniä eikä sittenkään niin paljon kuin viulussa, tuossa soittokaapissa, — sanoi hän.

— Piano se on, — oikaisi Katri.

— Piano, niinhän ne sanoo, mutta niin se on kuin mikäkin kaappi, — päätteli Juonalan soittaja.

Ukko oli vapautunut painostuksesta, sillä Katrin muuttunut mieliala kirkasti heidät kaikki.

Juonalan soittaja hypisteli nuotteja ja uteli. Maisteri Harju selitti ollen aivan väsymättömän alkeellinen ja poikamaisesti iloinen opettaessaan vanhalle soittajalle musiikin ensimäisiä alkeita. Hän näytti pianolla vastaavat nuotit, ja maalaissoittaja unohti ajan ja paikan, Katrin ja koko maailman.

— Aijai, kun sillä on varma korva! — huudahti hän väliin. — Ja se pysyy vireessä! Kattos tota!

— Eikös kelpaa virittää viulu sen mukaan?

— Eikä maisteri ennen puhunut, olisin mennyt ihan pakanana lavalle, — sanoi vanha soittaja ja huokasi kuin olisi välttänyt pahan vaaran.

— Olettehan te lukemattomia kertoja soittanut ilman tätä.

— Sellaisille ihmisille!

— Enkö minä sitten mitään ymmärrä? — naurahti maisteri Harju.

Ukko kävi hämilleen.

Ennen konserttia kirjoitti nimimerkki A. H. Juonalan soittajasta pienen elämäkerran, ja sivistynyt suomalainen yleisö heristi korviaan.

— — — Juonalan soittaja on ainoa nykyään elävistä kansan miehistä, joka viulullaan tulkitsee omintakeista ja samalla täydellisesti suomalaista kansanomaista musiikkia, — kirjoitti hän muun ohella. Sitten seurasi selostus kunkin kappaleen synnystä ja aiheesta.

Vanha ylioppilastalo kerääntyi puolilleen yleisöä. Ukon herttainen olemus voitti heti konsertin alussa sydämet. Hänen tuuhea, harmahtava tukkansa ja kasvojensa lempeä ilme, arka hymynsä ja kömpelö kumarrus, josta hän ei ollut luopunut, vaikka Katri oli moneen kertaan sanonut, ettei pidä kumartaa, kun tulee lavalle, voittivat yleisön täydellisesti. He taputtivat käsiään hymyillen kuin soittajakin. Siinä mielentilassa soi Juonalan Katrille sepittämä polkka, ja yleisö siirtyi halukkaasti metsän sydämeen.

Ukko oli tottunut soittamaan itselleen. Tanssitupien yleisö tuskin välitti muusta, kunhan se vain oli valssia, jenkkaa tai polkkaa. Lattiapalkkien jyskyessä, puheensorinassa, kengänpohjien suhahdellessa Juonalan soittaja eli kahdenkesken viulunsa kanssa ja unohtui toisinaan soittamaan sellaista, minkä mukaan ei voitu tanssia. Täällä salissa oli hiljaista, ja viulun ääni paisui ukon mielestä moninkertaiseksi. Se kannusti ja lämmitti soittajaa, lumosi omilla sävelillä ja herätti hänessä soitannon sielun.

Kun "Ilon ilmaisu" oli surunvoittoisena ja hellivänä kajahdellut vanhassa, kodikkaassa salissa, hyväillen ja onnea tavoitellen, käen kukuntaa ja pääskysen viserrystä muistutellen ja yhtyen hurjaksi nelistämiseksi lopulla, kuin olisi koko metsä tanssinut, paukahtivat suosionosoitukset kättentaputuksina.

Lehdet kohtelivat vanhaa soittajaa järjestään arvonannolla ja hellyydellä. Kehoitettiin vielä antamaan uusi konsertti, mutta Juonalan soittaja ei suostunut.

— En soita kahdesti samaa, — sanoi hän itsepäisesti. — Katrin vuoksi sen tein, jotta näkevät, mitä sukua ollaan, ettei aivan metsänotuksia sentään! — kerskasi ukko ja harmaa pää tutisi innosta. — Enemmästä ei väliä. Siellä ne minua kaipaa monessa pitäjässä omalla maallani. Toiset on täällä tavat ja soittajat.

Maisteri Harju oli myöskin tyytyväinen tähän päätökseen. Juonalan soittaja oli taaskin osunut valitsemaan parhaimman tavan.

Lipunmyyjä toi hänelle seuraavana päivänä kolmesataa markkaa ja sanoi, että se oli puhdasta tuloa. Soittaja hämmästyi ja laski rahoja, piteli niitä kuin lapsi. Sitten hän ne unohti pöydälle. Ja kun maisteri Harju kehoitti korjaamaan, teki ukko pitkän kaarroksen kuin olisi pelännyt seteleitä.

— Ne ovat syntirahoja, en ota vastaan. Ne kuuluvat maisterille, kun on minut tänne kustantanut.

— Minulle ne ovat myös syntirahoja, — sanoi maisteri Harju.

— Onkos? — äännähti soittaja luottavaisesti ja huolestuneena.

— Pannaan ne viulun varalle pankkiin. Jos ostettaisiin kerran oikein hyvä, — ehdotti Alpre Harju.

Ukko silitteli viuluansa nahkakotelossa innostumatta.

— Kai tämä saa kelvata minulle, — jupisi hän kuin anteeksi pyydellen sitä, että hänen täytyi sanoa vastaan.

Juonala heitti hyvästit Katrille ja rouva Kaarelle, joka erosi ukosta kyynelsilmin ja otti lupauksen pikaisesta tapaamisesta: — Vaikka Juonalassa!

— Niin, miksikäs ei Juonalassa, siellä viulu sentään paraiten laulaa, — sanoi ukko, kun juna jo vihelsi.

3.

Kesä teki tuloaan, ja rouva Kaaren ehdotus Katrin kokeesta täytyi siirtää syksyyn. Teatterien johtajat olivat jo poistuneet kaupungista, ja maisteri Harju tahtoi vielä vähän aikaa valmistaa holhokkiaan.

— Kyllähän käytännöllinen harjoitus on välttämätöntä, mutta meidän tulee pitää varamme, ettei olla aivan kypsymättömiä. Voidaan joutua hylätyksi, — sanoi hän Katrille.

Vähät hän aavisti, minkä pelon ja epävarmuuden kipinän hän jätti Katrin kesäseuraksi. Tyttö ei päivääkään menettänyt lukematta tai harjoittamatta, milloin vain sai yksinäisyyttä. Työ oli ainoa rauhoittava ja lohduttava turva.

Kesäsiirtolassa asui viikon aikaa eräs näyttelijä, ja Katri kadehti hänen varmuuttaan. Hänen kohtalonsa oli jo päätetty, hänen tulevaisuutensa taattu. Hän oli jo saanut näytellä Daniel Hjortiakin.

Katri rohkaisi kerran itsensä ja kysyi, oliko Sigridin osa herra
Arvon mielestä mielenkiintoinen.

Näyttelijä hymähti: — Eipä juuri.

— Ettekö sentään tahtoisi ottaa kohtauksia Hjortista näytelläksenne minun kanssani?

— Miksi ei, jos se teitä huvittaa. Mutta miksi ei jotakin hauskempaa ja ihan yleisölle?

— Täälläkö?

— Niin, sopisi varsin hyvin.

— En minä yleisölle.

— Minä olen sellainen, etten voi näytellä kunnolleen ilman yleisöä. Harjoituksissa olen melkein huono, mutta kun sitten pitää tuleen, sanotaan minun näyttelevän aivan erinomaisesti. Niin, se kuulostaa kehumiselta, mutta voin näyttää teille arvosteluja. Viime talvena oli kuvani Daniel Hjortina kolmessa julkaisussa ja kaikki ensiluokkaisten arvostelujen mukana. Kun vain saisi osia! Oo, mitä minä voisin olla, kun vain saisi työtä!

— Ettekö näyttele usein?

— Näyttelen melkein joka ilta, mutta — mitä osia.

— Kertokaa teatterista — mitä osia?

— Ajatelkaahan. Eräs tekijä antoi minulle osan, kreikkalaisen orjan. Hänen kuvailunsa mukaan piti sen olla hyvin mielenkiintoinen. Minä sain sen. Kuljin herrani perässä näytöksestä näytökseen. Ainoat sanat olivat: on ja ei, menen ja tulen j.n.e. Kysyin sitten tekijältä, missä sen osan mielenkiintoisuuden piti ilmetä.

— Oo, ettekö tajua? Hän on taidetta harrastava orja, katselee ympärilleen, herran linnassa on taidetta. — Näyttämö oli Rooman tori, teltta, metsä, kaikkea muuta oli — taidetta ei missään. Sama tekijä antoi minulle kerran hoviherran osan. Tiesin, että se oli pötyä. Olin nyreissäni.

— No, mitä hän, eikö suuttunut? — Eihän toki. Tuli ja pukkasi kylkeeni ja sanoi: — Te saatte punaisen takin. — Minä siirryin hänestä syrjemmälle. Mutta mies tahtoi lohduttaa minua.

— Tai kujeilla.

— Ei, oli ihan tosissaan. Hän oli yksinkertainen siinä suhteessa.
Niin, tuli taas luokseni, pukkasi kylkeen ja sanoi: — Se on silkkiä!

— Te näyttelette tuon varsin hyvin, ehkä olette sen sepittänytkin.
Siinä on onnitteluni kaksipuolinen, — sanoi Katri ärsytellen.

— Sepittänytkö? Ei maksa vaivaa. Tässä maailmassa — tarkoitan teatteria — on niin paljon…

— Mitä? — heitti Katri väliin, varomattomasti paljastaen tiedonhalunsa.

— Eipä juuri mitään — suuremmoista … tietysti!

— Se on suuremmoista, — päätti Katri juhlallisesti. — Minäkin aion teatteriin!

— Onnittelen, — sanoi herra Arvo laimeasti.

Katria harmitti avomielisyytensä, ja samassa hän aiheettomasti sanoi hyvästit jättäen nolostuneen seuralaisensa yksin.

— Kuinka viihdytte täällä? — kysyi herra Arvo toisena päivänä tavatessaan Katrin siirtolan ruokasalissa suuruksella.

— Täällä on äitelää. Ei yhtään ainoata ihmistä.

— Hauskaa kuulla, ettei olla ihmisten sukua.

— Paitsi te — luonnollisesti, — lisäsi Katri happamesti. Nyt hän oli tyytyväinen. Miehen kylmä vastaus hänen innokkaaseen huudahdukseensa, teatterista: — Se on suuremmoista! oli kostettu.

— Ovathan nuokin lyseon laiskurit aikaa tappamassa, — sanoi herra
Arvo — laiskuus on etuoikeutta nykyään. Laiskuus ja muu kelvottomuus.

— Muu kelvottomuus? Mitä te sillä tarkoitatte? — huudahti Katri suurin silmin. He asettuivat samaan pöytään.

— Luetteko sanomalehtiä?

— En, ei ole aikaa.

— Nykyään on velvollisuus lukea, — väitti Arvo.

— Velvollisuus on niin ikävää.

— Ja kuitenkin!

— Ehkä te sopisitte sanomalehtimieheksi, — sanoi Katri.

— Olen ollut pääkaupungin lehdessä pari vuotta, — sanoi herra Arvo säyseästi.

— Juoksupoikanako?

— En, teatteriarvostelijana.

— Hoo! — pääsi Katrilta. — Senkö vuoksi te menitte teatteriin?

— No, en juuri sen vuoksi.

— Osaatteko kirjoittaa näytelmiäkin?

— Osaan, jos tunnen, että täytyy.

— Että on sellainen tulipalo mielessä tai koko olemuksessa, ettei muuta voi! — huudahti Katri unohtaen olla varovainen.

— Niin, sellaisen tulipalon se teatteri sytyttää meikäläisiin.

— Ehkä olette kirjoittanutkin kappaleen?

— Eihän siitä voi puhua, ennenkuin on jotakin valmista, — vastasi herra Arvo.

— En minäkään voi puhua teatterista. Tahdon elää siellä, tahdon tulla suureksi. Sitten vasta kannattaa kehua. Minä tahtoisin kehua!

— Ketä ja mitä?

— Tahtoisin pitää pitkiä ylistyspuheita näyttelemisestä ja näyttelijöistä.

— Jatkakaa.

— En minä osaa.

— Ehkä osaisitte näytellä.

— Minä osaan.

— Olette itsestänne hyvin varma.

— Miksi en olisi, kun osaan näytellä.

— Koska aiotte kokeilla?

— Syksyllä.

— Kansallisessako?

— En minä tiedä. Maisteri Harju ja rouva Kaari sen päättävät.

— Aa, te olette sen soittaja Juonalan tytär. Nyt minä tiedän, olen kuullut teistä.

— Niin, olen metsäläinen, vähämielinen Juonalan Katri!

Katri nauroi kuin pari vuotta aikaisemmin, hurjasti, melkein rajusti. Herra Arvo iski häneen silmänsä hämmästyneenä. Katri nousi niiaten kauniisti ja hymyillen kaikkein suloisimmin:

— Arvoisa herra, se oli Juonalan Katri.

Herra Arvo tarttui tytön käteen, vielä kerran iskien silmänsä häneen.

— Mitä te katsotte?

— Katson vain, mihin se Juonalan Katri piiloutui. Se taitaa olla koko peijakas.

— Juonalan Katri on erinomaisen hyvä tyttö, mutta neiti Juonala — mitä tahansa!

— Minä tahdon oppia tuntemaan Juonalan Katrin!

— Teatterissa, jos onni on myötä.

— Missä tahansa.

— Kirjoittakaa minusta näytelmä, ja minä näyttelen.

— Jos voitte minut siihen pakottaa, niin se onnistuu, ja jos te sitä näyttelette, onnistutte varmasti.

— Se on päätetty! — huusi Katri ja heitti ruokaliinansa pöydälle nousten seisaalle. — Minä kerron teille ihmeellisen tarinan…

— Nyt heti!

— Eihän toki, joskus.

— Joskus — tai ei koskaan, nyt heti, minä vaadin … jos minun pitää kirjoittaa, niin täytyy minun saada vaatia…

— Joskus tai ei milloinkaan! Hyvästi!

— Hyvästi, neiti Juonala! Sanokaa terveisiä Juonalan Katrille. Minä tahdon oppia hänet tuntemaan.

Katri kääntyi ja näytti pitkää nenää, niinkuin hän oli tehnyt harjulaisille, kun he häntä kiusoittelivat.

Katri oli erinomaisen tyytyväinen uuteen tuttavuuteensa. Nyt hän tunsi oikean näyttelijän, seikkailijan, miehen, joka oli teatterista!

— Nyt ei edemmäksi. Minä en kerro hänelle, en pitkiin aikoihin, tahdon ensin päästä teatteriin. Sitten, sitten!

Kaiken piti siirtyä, jäädä sikseen, kunnes se suuri oli ratkaistu.

4.

Syksy läheni, liian hitaasti Katrin mielestä, ja kun kaupunkiin tultiin, ei hän antanut rauhaa rouva Kaarelle, ennenkuin maisteri Harju tuli kaupunkiin, ja kokeilu saatiin järjestetyksi.

— Se on ensi viikolla teatterin kansliassa, torstaina kello seitsemän, — sanoi maisteri Harju. — Minä tulen noutamaan teitä.

— Kuka silloin…

— Johtaja itse.

— Onko hän ankara?

— On ja ei.

Katri kertasi kaikki "suuret osansa" sanellen ja osaksi näytellen ne ulkoa, ollen ihan kuumeessa innosta ja jännityksestä.

Keskiviikkona rouva Kaari kielsi häntä rasittamasta itseään ja ääntään.

— Pitää levätä, muuten menee huonosti, — sanoi hän, kun Katri tapansa mukaan intti vastaan.

Katri pysyi koko päivän sohvallaan ja nukkui toista vuorokautta melkein yhteen menoon.

— Jätetään vain kaikki kirjat kotiin, — sanoi maisteri Harju, kun Katri yritti pistää vihkosiaan nuttunsa taskuun. — Johtajalla on omat aapisensa.

Ensi kertaa elämässään Katri astui Teatterikujalta näyttämön puolelle. Se oli hänen mielestään juhlallinen hetki.

Johtaja oli tullut, ja lukeminen voitiin aloittaa heti.

Katri oli ottanut aivan sileän, tumman villapuvun, joka oli nelinurkkaisesti kaulasta auki. Puku noudatti vartaloa hartioista lähtien yli lanteiden. Hame poimutteli laajana nilkoille. Mustat puolikengät taipuivat pehmeinä ja ohutpohjaisina joustavasti hiukan liiaksi suurissa jaloissa.

Kolea huone, sen pari kirjoituspöytää ja muutama puinen tuoli vaikuttivat lamauttavasti.

Johtajan ystävällinen ja tutunomainen keskustelu rohkaisi kuitenkin
Katria, ja pamppaileva sydän rauhoittui.

— Te kai luulette, että nyt luetaan jotakin oikein komeata.

— En minä tiedä, — sanoi Katri säyseänä.

Herrat keskustelivat puoliääneen, ja johtaja veti taskustaan esille kirjan. Se oli Kanteletar.

— Odottakaahan, — sanoi johtaja ja otti kirjan takaisin, — lukekaa "Velisurmaaja". Saatte valmistaa niin kauan kuin teitä haluttaa. Me odotamme. Meillä on tässä neuvotteluja.

Herrat siirtyivät toisen akkunan ääreen puhellen hiljaisesti. Katri sai runon ja istui uunin luo nurkkaan.

— Katsoppa, — sanoi johtaja maisteri Harjulle, — osaapa hän istua.
Tuo jalka, mikä ilme sen varmassa ja jännitetyssä suoruudessa!

Katri istui koukussa, kirja polvella ja toinen jalka toisen päällä nostettuna, varpaat taivutettuina lattiaa kohti.

— Hänellä on hyvä ruumis, kerrassaan oivallinen ilmiö. Tekee hyvää nähdä tuollainen Herran luoma. Katsos noita hartioita. Niissä on voimaa ja luonnetta. Ja oletkos nähnyt tuollaisia sormia? Jumalattoman pitkät ja luiset. Ellei niihin saa ilmettä, niin sitten on ihme! Vartalo kaartuu kuin luokka. Saammeko tosiaankin näyttelijän? Katsos ilmettä! Hän hautoo runoa. Merkillistä, mikä kuvastin. Olen utelias kuulemaan, oikein utelias. Ei, annahan olla, se on vaikea tehtävä, kerrassaan vaikea.

Herrat jatkoivat keskusteluaan yhä hiljemmin, ja Katri syventyi runoon. Kului hyvin puoli tuntia, ennenkuin hän nousi.

— Minä olen valmis, — sanoi hän, nousten kumaraisesta asennostaan.

— Hyvä, seiskaa vain niinkuin nyt olette. Me istumme täällä, — sanoi johtaja heittäen jalan polvellensa ja nojaten tuolin selkään. Maisteri Harju piteli hermostuneesti paperossilaatikkoaan.

Katri alkoi hilpeällä ja houkuttelevalla naisäänellä: — Mistäs tulet, kustas tulet, poikani iloinen? — ja vastasi miehen järeällä ja tuskasta kangertelevalla äänellä:

    — Meren rannalta, meren rannalta,
    äitini kultainen!

Katrin muoto muuttui äänen kuultuaan, ja onnettomuutta aavisteleva pelko kuvastui koko olemuksessa, varsinkin äänessä.

— Mitäs siellä tekemästä, poikani iloinen? — Hevostani juottamasta, äitini kultainen!

Kuului pojan ilkamoiva, jumalaton ja uhkaa salamoiva huuto syvällä, matalalla äänellä.

Katrilla tuntui olevan aivan rajattoman laaja ääni, sillä matalaan, ehdottomasti puhtaaseen vastasi naisen korkea ja kimakka säikähdyksen huuto yhä kiihkeämpänä, kunnes hän kolmanteen kysymykseen:

— Mistäs on miekkas vereen tullut, poikani poloinen?

sai vastauksen. Katri painui kokoon ja katsoi ympärilleen kuin näkymättömän vihaa pakeneva ja suoristui jälleen uhkaavana huutaen vihassaan hirveänä, kuin olisi äiti ollut se jumaluus, joka tämän hirveän kohtalon oli hänen osalleen määrännyt:

— Lyönyt oon veljeni kuoliaaksi, äitini armainen!

Äidin sydäntä repivä hätähuuto:

— Miksi sä veljesi kuoliaaksi, poikani poloinen?

särähti huoneessa ja Katri lysähti kumaraan kuin salaman lyömä. Samassa hän taas suoristui, asettui hyökkäykseen läähättävänä, silmät veristävinä, nauraen mielettömänä:

    — Miksi hän naistani nauratteli,
    äitini armainen?

Siihen päättyi runon rajuus, joka oli noussut voimassa aste asteelta.
Nyt seurasi äidin rajaton suru ja hätä:

    — Minnekä sä itse joudut,
    poikani poloinen?

Ja pojan alistuva pohjaton kaipuu, suunnattoman haikeuden tunto, kun pitää jättää oma muokkaamansa maa ja ranta, lähteä kohti tuntematonta, kuollutta elämää Kainin merkki otsallaan:

    — Vieraille maille kaukahille,
    äitini armainen.

Seurasi sitten yhä tuskallisempi julistus rakkaimmista luopumisesta ja erosta. Pilkahti pieni toivon kipinä äidin äänessä kuiskatessa:

    — Milloin sie takaisin tulet,
    poikani ainoinen?

Raskaana ja kohtalon masentamana järähti pojan vastaus:

    — Konsa korppi valkenevi,
    äitini armainen?

Viimeinen alistuva ja nyyhkivä hyvästijättö äidin pakahtuvasta sydämestä puristettuna:

    — Koska korppi valkenevi,
    poikani poloinen?

Ja sitten yhä kiihkeämpi vuoropuhelu toivottomassa tuskassa runon loppuun. Katrin ääni täytti huoneen hetken vaitiolon ajan eikä tuskan ilme haihtunut kuulijain kasvoilta, ennenkuin Katri oli ennättänyt huoahtaa ja istua.

Johtaja astui vaieten häntä kohti, otti kädestä ja sanoi yksinkertaisesti:

— Onnittelen. Olette runoillut uudestaan tuon vanhan tarinan. Teillä on luomisvoimaa. Teitte täydellisen murhenäytelmän pikku runosta. Toivottavasti tulemme yhdessä toimeen.

— Saanko minä alkaa — — — näytellä? — huohotti Katri.

— Johtokunta, — äännähti johtaja ja kohautti hartioitaan.

Taaskin uusi este, ja Katri olisi tahtonut huutaa tuskasta, jos olisi kehdannut.

Eräs herra astui huoneeseen, hänet esitettiin johtokunnan jäsenenä.

— Neiti Juonala pyrkii siis teatteriin, — sanoi herra.

— Niin, — sanoi Katri katsoen johtajaan.

— Täällä on hyvin monta pyrkijää, enimmäkseen kokeneita ja tunnustettuja taiteilijoita, — sanoi johtokunnan jäsen.

Katri tunsi kuolettavaa katkeruutta ja pettymystä. Johtokunnan jäsenen äänessä oli hänen mielestään loukkaava sävy. Se muistutti hänelle sitä hetkeä, jolloin hän seisoi Mattilan pihalla ja Anna usutti koiran hänen kintereillensä.

— Eikö hänelle ollut tilaa täälläkään? — olisi hän tahtonut huutaa, mutta vaikeni ja kalpeni. Johtokunnan jäsen asettui nyreänä pöytänsä ääreen ja toiset poistuivat. Johtaja hyvästeli, ja niin se koe oli päättynyt.

Kotiin mennessä ei maisteri Harju saanut sanaakaan Katrilta. Ja seuraavaksi päiväksi sulkeutui tyttö itsepäisesti huoneeseensa hautoen tuskaansa.

Maisteri Harju kertoi rouva Kaarelle kokeen onnistumisesta, mutta myönsi, että toiveet olivat Kansalliseen nähden hyvin pienet.

— Onhan Katri harvinainen kyky! — huudahti rouva Kaari.

— Se ei vielä auta, pitää saada julkista tunnustusta. Johtokunnat eivät hyväksy pelkkää kykyä. Täytyy olla nimi, papereita.

— Eihän teatteri ole mikään virasto! — intti rouva Kaari.

— Täytyy osaksi olla.

— Ajatelkaa, mikä voimien hukka! Lapsi nääntyy epätoivossaan, malttamattomassa tuskassa ja epävarmuudessa. Kalliit oppivuodet ja nuoruuden onni, pyhä innostus palaa suotta. Meidän täytyy saada hänet näyttämölle. Olkoon vaikka kymmenen johtokuntaa vastassa, nyt täytyy. Puhukaa johtajalle. Mennään virallista tietä, johtokuntien ja muiden mutkien mukaan, — puhui rouva Kaari.

Katri oli saanut johtokunnan suostumuksen. Kysymys oli vain kappaleesta ja osasta. Vaalivapaus ei ollut suuri. Hän sai ottaa Lillin osan kappaleessa "Kuopion takana" tai Elinan "Elinan surmassa."

Myöhään illalla johtaja soitti päätöksen, ettei voitu nyt saada aikaa mihinkään muuhun.

— Jos neiti Juonala tahtoisi odottaa kevääseen, niin kenties…

— En, en enää, minä otan osan, — sanoi hän peläten, että tilaisuus häneltä kokonaan luiskahtaisi.

Hän luki seuraavan päivän keksimättä mitään kelvollista kummassakaan osassa.

— Minä olen tyhjä, vetinen, mamsellimainen ja uh … Ei mitään, mistä saisi kiinni.

Epätoivoisena hän kiirehti maisteri Harjua tapaamaan malttamatta odottaa, kunnes tämä kutsuttuna ehtisi tulla hänen luoksensa.

Maisteri Harjun niukat tulot eivät riittäneet komeaan asuntoon. Hän majaili viidennen kerroksen yksityiskamarissa Kruunuhaan perukassa. Mutta akkuna oli merelle ja aava näköala antoi aavistaa rajatonta ulappaa taivaan ja meren yhtymässä.

Tuuli vinkui tärisyttäen harvaa akkunaa. Tupakansavua oli harmaanaan, mutta sikaari sammui alituisesti siirtyen suupielestä toiseen pureskelevien hampaiden välissä. Ilma oli huoneessa raskasta ja ummehtunutta. Alpre Harju heitti akkunan auki paljastaen rintansa ja vetäen henkeään tuijottaessaan avaruuteen. Lokit liitelivät laivojen ympärillä ja pakenivat toisinaan ulapalle, kuin voimiaan koetellakseen lentäen myrskyä vasten.

Miehen ajatukset takertuivat seuraamaan lintujen ihailtavaa voimainponnistusta aivan kuin kohtalokasta ennettä. — Palaavatko — jatkavatko matkaa näkymättömiin…? Olisiko uskallettava suorinta ja korkeinta tietä, pitäisikö vain pyrkiä kaikki unohtaen, kaikki taakseen heittäen, vain myrskyä vasten painuen?

Ovelta kuului rohkea koputus. Ajattelija napitti takkinsa, heitti sikaarin tuhka-astiaan ja äännähti rämisevästi:

— Sisään!

Katri tuiskahti ovesta kiihkeänä ja maltittomana.

— Kun ei teillä ole puhelinta, täytyi minun tulla. Oh, nyt tulee kuitenkin tenä. Minä en osaa enää, en ymmärrä mitään, saatte minusta suurta häpeää.

— Istukaahan nyt ensin. Ja sitten sanokaa, mikä on asia.

— Minun täytyy näytellä Elinaa "Elinan surmassa" tai Lilliä "Kuopion takana".

— Kumman valitsette?

— Minä en mitään ymmärrä. Olen lukenut kumpaakin. En saa tukea, en keksi niissä mitään itselleni. En saanut rauhaa enää, täytyi tulla tänne. Auttakaa minua, hyvä, vanha opettaja.

— Ensiksi tahdon vain sanoa teille, että teitte oikein tullessanne tänne. Tämä on ensimäinen täysin, itsetietoinen askel teidän kehityksessänne.

— Minä ajattelen niin hirveästi sitä menestymistä ja osaamista.
Katkaiskoot minulta vaikka kaulan, minä lennän sittenkin.

— Mitä te ajattelitte pikku Elinasta? — sanoi maisteri Harju rauhallisesti sytyttäen sikaarinsa ja sulkien akkunan, josta kylmä tuuli tunki huoneeseen.

Katri riisui hattunsa ja ripusti nuttunsa maisteri Harjun laajan sadevaipan päälle oviseinällä olevaan naulaan. Hänellä oli päällään sama puku kuin koeluvussa, ja tummissa silmissä paloi maltiton into.

— Tahdon päästä puraisemaan hampaani osani ytimeen, — selitti hän.

Hän otti kirjan taskustaan ja painautui pöydän ääreen lähelle opettajaansa täydellisesti unohtaen entisen lapsellisen arkuutensa.

— Pikku Elinalla, — sanoi opettaja, — on kohtalokas osa, uhrin, niinpä kyllä, — uhrin, vasten tahtoaan.

— Niin, siksi se minua kiukuttaa. Minä en voi olla mitään vasten tahtoani.

— Miksi ette voi tehdä uhria itsellenne mieluiseksi?

— Miten? Minä en ymmärrä.

— Käytte suorinta tietä käsiksi kohtaloonne, uhalla, avosilmin, alistumatta, vaikka tuho on joka hetki odotettavissa.

— Entä vastakohta Kirstin suhteen?

— Käy jännittävämmäksi, taistelu tasaisemmaksi. Se ei saa olla sitä vanhaa teatteria. Älkää näytelkö osaa, näytelkää itseänne, omaa Elinaanne!

— Entä suhde Klausiin?

— Rakastatte, tahdotte tehdä uuden ihmisen, itseänne varten, oman onnenne vuoksi Kirstin uhalla. Pitäkää Kirstiä kohtalona — ihmistä se osa ei kuvaakaan — olkaa ihminen hänen rinnallaan, ennen kaikkea ihminen. No, tahdotteko nyt lukea?

— Tahdon, tahdon. Nyt minä tahdon. Tuhat kiitosta, hyvä opettaja.

Katrin pitkät sormet ympäröivät kuin ruuvi opettajan käsivartta ja hento povi kosketti takinhijaa. Hän ei aavistanut, minkä myrskyn hänen kätensä ote sai opettajassa kuohumaan ja mikä inhimillinen suuruus tarvittiin sitä pitämään salassa. Ei katse, ei äänen värähdys ilmaissut siitä mitään holhokille. Hän sai täydessä turvassa käyttää hyväkseen nerokasta ohjaajaa. Suuressa innossaan ei tyttö ollut tietoinen omasta naisellisesta lumousvoimastaan, joka nyt hänen kahdeksantoista täyttäessään oli puhjennut kukkaansa.

Katrin Elinasta tuli arvostelijoille pulma. Kaavamaisille hän oli kauhistus, lahjakkaille ihastuksen aihe, esteetikoille riitti saivartamista. A. H. leikkasi solmun poikki selvitellen nuoren taiteilijaluonteen saavutusta kiittämättä taikka laittamatta.

Se kirjoitus oli niin vakuuttava ja asiallinen, ettei Katrilta kielletty pääsyä oppilaaksi ja samalla lausuttiin toivomus kiinnittää hänet teatterin palvelukseen.

— Nyt minä tunnen olevani ihminen kuten muutkin! — sanoi hän rouva
Kaarelle. — Enkö minä ole ollut hirveä laitos?

— No, eihän metsäläiseltä voinut muuta toivoa. Minä lohdutin itseäni…

— Oliko jotakin lohdun aihetta — tai onko? Minä pelkään, ettei villeys ole kovinkaan kaukana! — huusi Katri.

Rouva Kaari nauroi ja kertoi:

— Kotipuolessani oli muuan Aaro niminen mies. Hän vei pieniä rapuja kaupaksi ja kun ostaja valitti alamittaisuutta, vakuutti Aaro, että ne olivat suurta lajia.

— Kiitos, — sanoi Katri.

— Onhan Katrilla raajoja ja kokoa kylliksi, — sanoi maisteri Harju.
Hän kävi nyt säännöllisesti päivällisellä rouva Kaaren luona.

— On. Ja nämä humalasalot käsivarteni tahtoisin kietoa molempien teidän ympärille, — uhkasi Katri.

— Karhun ja vuorikauriin syleily ei ole mahdollinen, — muistutti
Alpre Harju.

— Kyllä, kun karhu on niin erinomaisen hyvä…

— Katri! — varoitti rouva Kaari, — älä anna kielesi tehdä tuhoja!

Katri painoi kätensä huulilleen.

— Minä olen vaiti kuin kakeluuni, kun siinä ei ole tulta, mutta jos te tuikkaatte tulitikullanne, niin en takaa. Minä olen niin äärettömän onnellinen!

Rouva Kaari oli paljon kärsinyt miehensä vuoksi ja lopulta saanut eron, kun yhteiselämä alkoi käydä hengenvaaralliseksi. Mies oli ollut soittajana kaupungin orkesterissa ja viettänyt huonoa elämää.

Taiteilijauransa hän oli aloittanut teatterissa näyttelijänä ja myöhemmin erottuaan toimi kaunoluvun opettajana. Häntä sanottiin taiteilijapiirissä mammaksi. Ja siitä yksinäinen rouva oli ylpeä. Monien holhokkien rakkaustarinat ja muut sydänsurut päättyivät usein avomieliseen tunnustukseen mammalle. Oli se sitten mitä laatua tahansa, tiesivät he siitä saavansa ansaitsemaansa kohtelua. Jos synti sovitettiin, niin se myös täydellisesti unhotettiin. Ja mammalla säilyi salaisuus kuin valantehneellä tohtorilla.

Tällä taiteilijasielulla oli välitön vaisto torjumaan ihmisten kätketyimpiä tunteita ja taipumuksia. Niin täysin hillitty kuin maisteri Harju olikin, ei rouva Kaarelta jäänyt huomaamatta vanhan ystävänsä heikkous Katrin suhteen. Hänellä oli sitäpaitsi teroitettu herkkyys apuna, salainen, kaino tunne, joka verhoutui ystävyyden vaippaan eikä hetkeäkään erehtynyt pienimmästäkään vivahduksista jörön miehen olennossa.

5.

Taavi Arvo oli viime aikoina jäänyt teatterissa yhä enemmän syrjään. Näytäntökauden alussa hänelle ei ollut annettu mitään mielenkiintoista osaa.

Nuori näyttelijä oli epätoivossa ja vahvassa aikeessa heittää uransa, mutta teatteri oli mennyt miehelle veriin eikä ollut hyvä — niinkuin hän itse sanoi — "nylkeä elävältä omaa nahkaansa." Piti vain odottaa ja — "antaa sammaleen kasvaa päänsä päälle" — niinkuin teatterissa sanottiin.

Katkeruus kasvoi miehessä ajaen lopulta toimintaan omalla painollaan. Eräänä iltana seuratessaan Katria, kotiin mennessä harjoituksista, hän muistutti kesäisestä lupauksesta.

— Ettekö muista?

— Kyllä, varsin hyvin.

— No, mitä arvelette, eikö ole aika tullut?

— En oikein tiedä, se on sellainen jymy juttu.

— Sitä parempi.

—- Niin kylläkin, mutta se on niin totta, etten tiedä, voiko sitä sovittaa teatterin kakkuloihin.

— Ja vieläkin parempi.

— Ettekös te sano niinkuin ne muut sanoisivat — ei se sovi!

— Eihän teidän tapanne ole tinkiä, antakaa leikin käydä! — huudahti
Arvo maltittomana.

— Ettekö näe, että palan pelkästä halusta tehdä jotakin?
Teatterikoulu on niin sisuttavaa! — huudahti Katri.

— Kuinka ja koska saan tarinanne?

— Nyt heti tai ei ollenkaan. Tulkaa ylös.

He juoksivat neljänteen kerrokseen, ja Katri vei Taavi Arvon huoneeseensa.

— Tässä olen, tehkää minusta nyt, mitä hyväksi näette, — sanoi
Katri seisoen lauhkeaksi tekeytyen Arvon edessä.

— Huonosti tuntisin luonteita, jos tuota naamaria oikeana pitäisin.

— Sekin on oikea, — sanoi Katri hiljaa, aivan kuin olisi ollut yksin huoneessa, painuessaan lämpimän uunin nurkkaan nojatuoliinsa.

Taavi Arvo tarkkasi tytön ilmeitä eikä katkaissut salaperäistä kaihomielisyyttä, joka lupasi paljon.

Vähitellen Katri alkoi kertoa. Ensin yksi-sanaisesti.

— Kotini on metsä — tupa ja kamari — ranta — ruuhi. Leikkitoverini: kissa, porsas, kaiku, käki. Ensimäiset uudet tuttavani: sudenpennut. Ainoa hellyys minkä olen saanut: isäni viulun ääni.

— Kohtaloni: onnettoman miehen kovaosainen rakkaus. Ja siitähän minun pitäisi kertoa. En sitä koskaan unohda — en koskaan! Näen hänet vieläkin sellaisena kuin hän silloin takkavalkean leimutessa ja kuumeisena pyysi minulta — suuteloa —. Katri kuiskasi viimeisen sanan. — En sitä koskaan unhota — en.

— Näen hänet vieläkin, kuinka hän tuskaisesti hymyillen painoi tämän sormuksen sormeeni ja vahvisti kihlauksemme. En sitä koskaan unohda — en voi unohtaa! — huudahti Katri. — Hänen katseensa syvyys ei minulle koskaan selviä. Se on kuin elämääni uhkaava arvoitus. Se kysyy ja ärsyttää, vaatii vastausta ja pyytelee ymmärrystä enkä minä tajua mitään, en niin yhtään ajatusta saa kiinni. Kaikki on pimeää hänen ja minun ympärilläni. Minä olin hänen kuolemansa jouduttaja, hän itse oli toisen elämän lyhentäjä. Ja minä — niin mikä on minun kohtaloni tässä ketjussa? Voi rakas ystävä, selittäkää arvoitus, antakaa runoilijan ennussanain puhua!

Arvo oli yhä vaiti, katsellen liekehtivää hiilosta uunissa.

Katri liikahti, hengitti syvään ja hymyili.

— Te osaatte kuunnella. Täytyyhän teidän sentään viisastua tästä hiukan enemmän! — Ja sitten Katri kertoi kaikki järjestyksessä, aina Kaivolan kuolemaan ja testamentin lukemiseen saakka.

Katri oli lopettanut, ja Arvo harppoi lattiaa unohtaen kaikki ympärillään ja heitellen käsiään.

— Minä panen Kaivolan suuhun ne vaatimukset. Teidän pitää toteuttaa hänen elämänsä tehtävä. Hän tahtoi sovittaa rikoksensa tekemällä hyvää ihmisille, mutta hänellä ei ollut aikaa, kuolema tuli liian äkkiä. Hän antoi teille sen tehtäväksi…!

Katri hypähti tuoliltaan ja pysäytti Arvon äkkiä tarttuen hänen hartioihinsa.

— Te sen sanotte, mies, te sen ratkaisette — sen arvoituksen.

Arvo pidätti Katria hetkisen likistäen hänen käsivarsiaan ja vakavasti katsoen silmästä silmään. — Minä olen aina ihmetellyt, mikä teidän ympärillenne luo oman suojakehänne. Nyt sen ymmärrän. Teillä on profeetallinen tehtävänne. Teillä on oma määrätty kohtalonne ja teidän pitää täyttää toisen ihmisen elämäntehtävä, suorittaa syntivelka.

— Te sen sanotte!

Katri riisti itsensä irti, heittäysi nojatuoliinsa ja itki, itki katkerasti.

Vanha haava, joka oli verekseltä umpeen painettu, joka ei lapsen sydämeen koskenut, avautui nyt äkkiä, kun aika oli tullut.

— Miten, miten minä voin mitään tehdä? — huudahti Katri tuskan vallassa.

Taavi Arvo oli neuvoton, ja säälin tuska painoi hänet voimattomana
Katrin viereen toiselle tuolille.

— En minä tahtonut teille tuskaa tuottaa. Katri, älkää itkekö, ei se ole niin vakavaa — älkää noin — minä rukoilen, rauhoittukaa. Eihän se ole todellista. Kaikki on kuvittelua, runoa ja näytelmää. Kas niin, ottakaa pois kädet kasvoiltanne.

Katri rauhoittui ja katsoi Arvoon.

— Tämä on niin kummallista. Se on kuin olisi tuossa noin ihka elävänä ja samassa on kaikki tyhjää. Nyt ei siinä ole taas yhtään mitään. Minä olen vain hupsu tyttö.

— Niin, ja minä höperö mies. — Sinä sellainen, minä tällainen, — hyräili Arvo.

— Sun perääs palaa mun sydämen, — jatkoi Katri kyyneliään pyyhkien.

— Katri! — huudahti Arvo. — Saanhan minä sanoa Katri!

— Sanokaa vain.

— Olemmehan tovereita.

— Niin, virkatovereita. Entä mitä tästä syntyy? Arvo painui äkkiä jälleen itseensä.

— Ei ole hyvä sanoa, rukoile minun puolestani hengessä ja totuudessa.

— Älkää herjatko! — sanoi Katri unohtaen sinutella.

— En, totta tosiaan, puhun niinkuin sieluni vaatii.

— Taavi! — sanoi Katri ja ääni värähteli. — Rukoile minun puolestani, kun tulet valtakuntaasi.

Taavi Arvo ojensi tytölle molemmat kätensä, ja he erosivat.

Vieraan mentyä Katri istui kauan aikaa hartauteen vaipuneena, ajatuksissaan palvellen sitä valtavaa jumalaa, joka ihmissielut sitoo ja päästää lapsellisella uskolla.

Taaskin hän tunsi joutuneensa toisen ihmisen elämän piiriin. Olihan Taavi sanonut tunteneensa hänen suojakehänsä estettä, mutta nyt se oli murtunut, ja he olivat tuijottaneet toistensa maailmaan puoleksi säikähtäen, puoleksi lumoutuen. — Olkoon miten on. Nyt on minun helpompi olla, olen saanut valoa — ehkä antanut valoa!

Hän riipaisi itsensä irti, harppasi saliin ja repäisi pianon auki heittäytyen "rompottamaan", niinkuin rouva Kaari sanoi juosten pakoon korviaan pidellen.

6.

Kului pari viikkoa. Taavi Arvo oli näkymätön. Kävi harjoituksissa suorittaen pienet tehtävänsä innottomasti ja häviten samassa tietymättömiin.

— Aikooko mies tehdä itsensä mielenkiintoiseksi? — muistuttivat jotkut.

— Kiiltomadoksi ei poika sovi, — päätteli toinen toveri. — Ja suuria osia ei pistetä. Niin että millä hän meitä hämmästyttäisi?

Teatterissa sanottiin pikkuosia kiiltomadoiksi.

Katri oli läsnä ja kuuli erään näyttelijättären purevan muistutuksen:
— Kiiltomato kukkasissa loisti hiljaisuudessaan … Lopun te kyllä
osaatte. Luulen, että Taavi Arvo on näytellyt käärmeen osaa. Katri
Juonala on hänen kiiltomatonsa.

— Kiitoksia osien jaosta, hyvä neiti, — sanoi Katri. — Minä en ota sitä vastaan. Minä näyttelen siinä teatterissa pääosaa, ja Taavi Arvo on minun johtajani, ohjaajani ja runoilijani!

Katri kääntyi kantapäillään ja poistui seurasta. Toiset levittivät silmänsä ja vihelsivät.

— Kuulkaas pikkasta! — nauroivat he jättäen Katrin rauhaan.

Katri oli ärtyisä ja levoton. Hänen silmäinsä salainen tuli leimahti väläyksittäin, kun ovikello soi tai joku vieras saapui.

— Ketä sinä odotat? — kysyi rouva Kaari huomaten tytön maltittoman levottomuuden.

— En ketään erityisesti! — vastasi hän punastuen ja kätkien silmiensä tulen.

Eräänä iltana kun Katri jo oli astunut kadulle teatterista, saavutti
Taavi Arvo hänet ja antoi käsikirjoituksen.

— Lue se vielä tänä yönä. Olen kirjoittanut yöt ja päivät, Menen nyt kotiin ja aion — nukkua. Ota huostaasi tämä meidän lapsemme. Hyvää yötä!

Taavi Arvo kääntyi ympäri ja katosi pimeyteen. Kaupunki oli sokea. Joku valon häämöitys vain tuikki esplanaadilla, ja Katri astui vinhaa vauhtia kotiin, likistäen paperikääröä rintaansa vasten.

— Meidän lapsemme! — jupisi hän ja vapisi innosta päästä pian kotiin.

Käärö oli kuin osa hänestä itsestään. Ehkä tässä oli selitys, ja ehkä hän voi tämän kautta päästä käsiksi siihen suureen tehtävään, siihen perintöön.

Kotiin tultuaan hän lukitsi ovensa ja heitti vaippansa nurkkaan, avasi käärön ja alkoi lukea — luki kuulematta illalliskutsua, tietämättä mitä talossa tapahtui.

Joka riviltä hän tunsi oman elämänsä ennusteisena ja uskottavana. Se ei ollut hänelle näytelmää eikä ihmisen sanaa. Se oli hänen elämänsä juoksua, hänen perintöänsä ja tehtäväänsä.

Oli puoliyö, ja kadulla hiljeni elämä. Hän kuuli oman sydämensä lyönnit ja riisuutui mennen levolle niinkuin se, jolla ei ole enää mitään uutta odotettavissa. Hänen kohtalonsa oli päätetty.

Aamulla hän heräsi levollisena. Äkkiä hänelle juolahti jotakin mieleen.

— Ehkä hän oli liian lähellä, ei osannut arvostella. Ehkei ymmärrettäisi.

Levottomuus alkoi uudestaan ja nyt hän sai tuntea kaikki ne tuskat, joita henkinen lapsi syntyessään tuottaa, epäilykset ja punnitsemiset puolelle ja toiselle. Hän itse ja aika jäi toisarvoiseksi, julkisuus astui mörkönä vastaan. Katri säikähti ja vetäytyi piiloon kuin lapsi, joka vierastaa outoja.

Hän pyysi Taavi Arvoa antamaan näytelmän johtajalle, ja niin tehtiin.

He kulkivat nyt molemmat odottavassa kuumeessa, kunnes johtaja ilmoitti Arvolle päätöksensä: Korkeintaan voitaisiin näytelmä esittää oppilasnäytöksessä.

— Niin, sitä me pyydämme, neiti Juonala ja minä. Tekijä on tuntematon, mutta kappale annetaan sillä ehdolla, että neiti Juonala näyttelee pääosaa, — sanoi Taavi Arvo.

— Onko hänen vastenäyttelijänsä suhteen mitään toivomuksia?

— Eikö herra Arvo tahtoisi? — esitti Katri nostaen silmänsä.

Taavi näki niiden tulen väläykseltä ja vastaus häipyi mutinana.

— Sopiihan se, — sanoi johtaja.

Asia lykättiin jälleen hämärään ja Taavi ja Katri olivat jo menettäneet kaiken toivonsa, kun johtaja kerran harjoituksissa ilmoitti Taavi Arvolle, että kappale oli annettu kopioitavaksi ja tulisi harjoitettavaksi jo parin viikon kuluttua.

Nyt Katri sai näytelmän haltuunsa pariksi päivää ja vei sen maisteri
Harjulle.

Oli vahva, luminen talvi. Maisteri Harjun esitelmät jatkuivat juuri yliopistossa, ja hänellä oli sitäpaitsi erään kustannusyhtiön kanssa sopimus käsikirjoitusten tarkastamisesta.

Viidennen kerroksen vuokrahuone oli tulvillaan papereita ja sakeanaan tupakan sauhua. Aikaa säästääkseen oli maisteri Harju ostanut suurusaineksia kotiin ja keittänyt priimuksella teensä ja kahvinsa. Siivo ei täällä ollut aivan sellaista kuin rouva Kaaren luona. Olisi tarvittu akka ja runsas viikko, ennenkuin mallikelpoinen puhtaus ja järjestys olisi majoittunut tiedemiehen ja kirjaherran pesään.

Katri pyrähti huoneeseen raittiina tuulahduksena, punaisena ja huohottavana juostuaan ylös portaita. Hänen loistavat kasvonsa ja voitonriemusta säteilevät silmänsä kirkastivat harmaan huoneen.

Maisteri Harju nousi työpöytänsä äärestä, punastuen ja aivan kuin hämillään holhokkinsa nuoruuden kukkeudesta.

Katri huusi jo ovelta: — Hyviä uutisia! Uusi kappale ja suuri osa!

Hän heitti kehoittamatta nuttunsa päältään ja irroitti kauluksensa.

Maisteri Harju keräsi tuolilta kahmalon kirjoja ja korehtuuriarkkeja tehden tilaa vieraalleen.