Neidon ryöstö

NEIDON RYÖSTÖ

Kolminäytöksinen huvinäytelmä

Kirj.

KAARLE HALME

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1927.

HENKILÖT:

HANKALAN MATTI, isäntä.
EEVA-KAISA, emäntä.
JANNE, heidän poikansa.
ANNA, heidän tyttärensä.
TOURULAN ATTE.
SULAKAN ISÄNTÄ.

NÄYTTÄMÖ.

Hankalan arkiinpa kaikissa näytöksissä. Aika: nykyinen.

OHJEITA ESITTÄJILLE:

Hankalan Matti on vanhan ajan mies, joka on elänyt vain talolleen ja työlleen, kunnes, lasten tultua isoiksi, on ruvennut vähin aavistelemaan, että ilmassa liikkuu myös henkisen kehityksen harrastuksia. Hän huomaa itsestään ja emännästään, että he ovat eläneet aikansa liian yksipuolisesti. Toiminnan miehenä ja omavaltaisesti päättää hän korjata virheen, yrittämättä millään tavoin syventyä asioitten ytimeen. Eikä hän sitä osaisikaan, sillä ei hän ole tottunut ihmisten eikä asioitten ydinkohtia ajattelemaan. Itse hän on kolea luonne, joka ei hevin tajua hennompia mielialoja, mutta ei hän ole häijy eikä ilkeä. Päinvastoin on hän hyvinkin rehti ja oikeudenmukainen omalla yksiviivaisella ja itsekkäällä tavallaan. Syvempää huumorin tajua ei hänellä ole, mutta laskee sentään pientä leikkiä oikoisella tavallaan ja nauraa mielellään, mutta siinä naurussa ei ole mukana sydämellistä hilpeyttä, vaan pikemmin kailottavaa ylpeyden ja mahtavuuden ilmaisua, kuten turhan kova-äänisessä puhelussaankin. Hän on tottunut kulkemaan maailman läpi yksipuolisen tarmonsa ja ankaruutensa asein ja olisi tuiki mahdoton millekään muulle kehityksen tielle, ellei sattuisi joutumaan sellaiseen hämmästyttävään olotilaan, missä ei mikään voima auta ja oikeuskäsitteetkin kääntyvät häntä vastaan. Alkuperäisen vaiston avuin tajuaa hän heti iskun saatuaan, että hän on asiansa hävinnyt, mutta sen tunnustaminen ja uuden kannan muodostaminen tuottaa paljon kiemurtelua hänelle itselleen ja huolta ympäristölleen. Mutta kun hän huomaa entisen varmuutensa aivan kuin altaan luisuvan, omistaa hän uudet käsitykset rehellisesti ja vilpistelemättä, vaikka häntä kovin ujostuttaakin oma kohoamisensa uusille ja vähän oudoille asemapaikoille, joista hän ei näin äkkiä voi puhua muuten kuin kaartelemalla ja omahyväisyytensä varjossa. Tämän omaiset ymmärtävät ja asettavat sanansa sen mukaan. On sileäksi ajeltu, ei käytä enää kurkkupartaa eikä pitkää tukkaa. Ikä 60 v.

Eeva-Kaisa on koko olemukseltaan herttainen. On ollut nuoruudessaan toinen luonne, jonka väreily vieläkin joskus pilkistää sen painon alta, jota hän niin urhoollisesti ja kauniisti on miehensä valtikan varjossa kantanut. Hän on pieni ja laiha ja hänestä uhoo enemmän herkkää henkevyyttä kuin toimeliaisuutta. Ikä 50 v.

Janne on älykäs, leppoisa ja aina hyväntuulinen. Sanoessaan tarkoitettuja pistoksia ja sutkauksia, ei hän niitä korostele eikä tuo tarjottimella esille. Ne sukeltuvat kuin itsestään hänen hymyileviltä huuliltaan. Joskus käyttää hän kirpeätä kaksimielisyyttä lauseissaan, mutta pysyy aina maltillisena, eikä koskaan unohda kunnioitustaan isäänsä kohtaan. Liikkuu sirosti ja tekee näppärän vaatimattomasti tehtävänsä. Ikä 26 v.

Anna on iloinen ja huoleton, mutta toiminta kiertyy heti niin tiukasti hänen ympärilleen, että iloisuus pusertuu syrjään. Jäljelle jää herttaisuus ja sydämellisyys. Ikä 22 v.

Atte on rauhallinen miehevä mies, ystävällinen ja lyhytsanainen. Ikä 28 v.

Salakka on tasainen ja maltillinen. Ikä 35 v.

Näytelmä vaatii huoliteltua esitystä. Kellään ei ole tilaisuutta hutiloimiseen.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Iltapäivä juhannus-aattona.

EEVA-KAISA (hommailee senkin laatikoitten ääressä)

MATTI (tulee ulkoa, hitaasti ja mietteissään, kurkistaa asiattomasti akkunasta, pysähtyy katsomaan emännän askartelua ja menee sitten keinutuoliin istumaan.)

Tuota — tuota! Jaa—hah! Juu—huh!

EEVA-KAISA (sydämellinen nauru äänessä)

Joko jo — vaariseni? Muuttoikäväkö huokailuttaa?

MATTI (etsii piippunsa, jota katselee tutkien)

Älähän nyt hätäile, Eeva-Kaisa! Ei tässä vielä vaareja eikä muoreja olla, vaikka muutetaankin vanhusten kranttiin.

(Yrittää kohottaa mielialaansa.)

Saakuriako niillä kamareilla sitten tekisi, jollei niihin menisi asumaan. Mutta eipä talon hallitus silti tänne jää! Kyllä se seuraa meitä — vielä — vastaiseksi.

EEVA-KAISA

Kaipa jo minun puolestani voisi jäädäkin Jannelle. Olemmehan jo talon valjaissa olleet pitkän tovin.

MATTI (täyttelee piippuaan)

Jaa, jaa! Tovinpa kylläkin! Oli kai juuri näin juhannuksen alla, kun — kun — (äänekkäästi ja leikillisesti, vilkaistuaan Eeva-Kaisaan) — kun toin sinut täyttelemään noita samoja laatikoita, joita nyt tyhjentelet.

EEVA-KAISA (pysähtyy askartelussaan.)

Juhannuksen allako? Allapa tietenkin, hyvä mies, koska oli juuri juhannusaattona niinkuin nytkin.

MATTI

Kas, kas! Kylläpä sinulla on visu pää muistamaan —

EEVA-KAISA

Tottahan nyt sen verran! Ja siitä on tänään täsmälleen kolmekymmentä vuotta.

MATTI (lystikkäästi)

Jaa, jaa! Räknäämään sinä olet aina ollut kuin paras puukhollari. Voi olla ehkä prikulleen kolmekymmentä vuotta. (Vähän surumielisesti.) Mutta suotta on noita pahuksia — noita ajan nystyröitä numeroihin panna! (Kohentaen ääntään.) Nehän ovat vain kuin lumikieppejä tukkoisella tiellä. Saakuri sellaiset periköön! Ikäkö muka vaivaisi meitä? Ohoh! Sinä olet mielestäni kahdenkolmatta vanha, niinkuin olit silloin —

EEVA-KAISA (nauraa hiljaisesti)

Tyttäremme Anna on jo kolmannellakolmatta.

MATTI (yrittää harmistua)

Älä puhu mitään kakaroista! Älä, hyvä ihminen! Me olimme täysiä ihmisiä ja remseitä kuin kirmailevat varsat. Minä olin kolmissakymmenissä — ja olen aina samassa —

EEVA-KAISA (ilakoiden)

Unohdat Jannen! Hän on nyt vuorolleen kohta siinä ijässä. Ja siksihän me teemme muuttoa vanhuksien puolelle, kun Janne meinaa hakea emännän taloon.

MATTI (kohottaa ääntään)

Kuules, Eeva-Kaisa! Saakuriko sinuun on mennyt, kun tuollaista lörpöttelet! Jos sinä et hyvällä suostu pysymään entiselläsi — kahdenkohnatta vanhana, niin saat olla emäntänä — vaikka sata vuotta vielä — että todellakin vähän vanhentuisit — ja viisastuisit. (Nousee kävelemään.) Vanhuuden tähdenkö minä muka talon antaisin Jannelle? Ee-hei! Ei sinne päinkään! Minä vain tahtoisin lystikseni vähän herrastella. Me rupeamme nyt katselemaan ympärillemme. Puolen vuosisataa olen tonkinut turpeita ja myllännyt multaa kuin myyrä, ottamatta osaa muuhun kuin omaan uurastamiseeni. Etkä sinäkään ole elämässäsi nähnyt muuta kuin lehmäsi, vasikkasi, kangaspuusi ja rukkisi. Näin me olemme eläneet, sillä näin meille opettivat heimoperu ja karu luonto. Nyt sanotaan kaikissa käänteissä, että me olemme kansalaisia, joilla on erinäisiä oikeuksia ja velvollisuuksia ja että me olemme valtakunta ja kansakunta ja yhteiskunta. No ne nyt mahtuvat kalloon, mutta sanotaan vielä paljon muuta, mistä meillä ei ole koettua tietoa eikä elettyä kokemusta. Kysy vain tyttäreltäsi tai pojaltasi, niin et ymmärrä heidän vastaustaan! Et ymmärrä! (Asettuu kiivaana keinutuoliin.) Mutta minä kysyn sinulta, eikö voi oppia ymmärtämään? Häh?

EEVA-KAISA (alistuvasti)

Sinä kyllä jo ymmärrät, koska osaat noin puhuakin. (Menee Matin viereen ja panee kätensä hänen käsivarrelleen.) Jos luulet, että meille on hyötyä joittenkin asioitten katselemisesta, niin ruvetkaamme sitten katselemaan!

MATTI

No, näetkös! Heti sinä olet taas kahdenkolmatta ikäinen! Ja juuri niin pitää olla, sillä elämä on juossut meiltä karkuun. Sitä on otettava hännästä kiini ja lujasti. (Haparoi Eeva-Kaisan palmikkoa.) Noin! Muistatko, kuinka usein minä tartuin mielihyvin sinun paksuun palmikkoosi — mutta — missä ihmeessä sinun kourantäyteinen palmikkosi on —

EEVA-KAISA (hiljaisesti)

Ei sitä enää ole — — —

MATTI (hämillään)

Ei ole —?

EEVA-KAISA

Nämä vuodet ovat sen riipineet hiiren hännäksi.

MATTI (istuu hiljaa, rykäisee sitten, mutta vaikenee taas, ottaa sitten
Eeva-Kaisan käden, jota silittelee)

Näes nyt! Ääh! Saakuri sentään! Mitä minun pitikään sanoa? Niin! Se lentävä lempo — se elämä! Se on vilistänyt huomaamattamme omille teilleen ja jättänyt meidät nokka maata kohti tuijottamaan tätä Hankalan taloa. Mutta minä sanon, että Hankala ei enää meidän torhimisistamme parane. Mutta meitä itsiämme olisi vähän torhittava. Sen huomautit vallan ilmielävästi — kun — kun — (iloisemmin) — mutta älä välitä siitä — siitä hiirenhännästä! Naisethan käyttävät nyt samallaista tukkaa kuin miehet minun lapsuudessani. Samanlaista heiluvaa lauhaa. Hiirenhäntä poikki vain — ja siltä kohdalta olemme tarranneet elämää niskakarvoista — ja sitten tartumme sitä korvista ja koivista —

EEVA-KAISA (naurusuin)

Mitä sinä nyt hulluttelet! Sinähän puhut hassuja juttuja kuin ennen —

MATTI (ylimielisenä)

Juuri prikulleen kuin ennen! Sanoitpa sanan! Me olemme ihan entisellämme. Mutta emme katsele enää ainoastaan vaon pohjiin ja sakkasaaveihin, vaan ympärillemme. Käymme sinne, minne muutkin ihmiset. Näemme, kuulemme, opimme ja elämme kuin muutkin, mutta vaikenemme visusti. Emme puhu sanaakaan sokkoudestamme, etteivät ne nauraisi meille. Me katselemme kaupungit ja eduskunnat ja puolueet ja juhlat ja radiot ja kaikki yhteen myttyyn. Otamme selvän, näetkös, minne kuljetaan ja minnepäin valtakunnan viiri viittaa.

EEVA-KAISA

Meinaatko sinä, että —

MATTI

Juuri vissisti meinaankin, että Hankalan haltiaväki rupee leiskumaan ruumiinsa ja sielunsa terveydeksi. Astukoon Janne talon ohjaksiin ja Anna — se sopii tyttölapselle — pysyköön meidän tarakassamme. (Naurahtaa hyväntuulisena.) Muutenhan ihmiset luulisivatkin meidän kuljeskelevan kihlamarkkina-matkoilla — vai — häh!

EEVA-KAISA

Koska maailman päivinä olet kaiken tämän myllerryksen päähäsi päntännyt? Sentähden kai oletkin ollut niin viisaan näköinen koko kevään.

MATTI

No, no, no! Jätä silleen, viisastelija, ja mene hepeneittesi kimppuun! (Sytyttää tupakan, kun emäntä siirtyy entiseen työhönsä.) Viisaan näköinen! Hyh! Vihainen minä olen ollut. Kai sen tiedät, että minua ovat suututtaneet ne Tourulan Aten hommat meidän yhteismaamme suhteen, kun väeltä väkisin tahtoi Jokipartaan torpan myytäväksi tehtaalle. Mutta minä en meidän osaa myynyt, enkä myy!

EEVA-KAISA

Atte kuuluu myyneen ja saaneen vielä sähkövoiman talon koneisiin ja valaistuksiin.

MATTI

Myyköön ja saakoon ja iloitkoon! Mutta mistä sai myymisen ramun sellainen nahjus? Mistä sai? (Nauraa.) Siitä kai, ettei kyennyt vastustamaan ostajan kärttymistä! Ei edes minun turvissani! Hyi, saakuri! Mutta olkoon omillaan! Sitä juttua en enää kieleni kärkeen päästä. Meillä ei ole enää yhteismaata ja se on sen lorun loppu. Välit selvinä siihen mieheen!

EEVA-KAISA

Atte on muuten hyvin kunnon poika ja asuu talonsa hyvin.

MATTI

Siitä en sano mitään. Asiaton arvostelu ei kuulu minulle. Oli mikä oli! (Nousee.) Ja nyt menen sanomaan miehille, että lähtevät Juhannuslimojen hakuun.

EEVA-KAISA

Näinkö varhain?

MATTI

On pitkä matka! Näes! Minä haetan ne Jokipartaan viidakosta. Tourulaanpa ei noudetakaan sieltä juhannuslehtoja. Mutta Hankalaan tuodaan, jos ei muun, niin lystin vuoksi.

JANNE (tulee vasemmalta)

MATTI (sanovinaan leikkisän riehakkaasti)

Eikös niin, Janne?

JANNE (empimättä)

No, oli menneeksi! Arvion kauppaan!

MATTI

Näes, äitiseni! Taitaa olla reilu miehen alku, tuo Janne! Uskoo isäänsä! Jotakin vanhasta kansasta vielä elää. (Menee oikealle.)

JANNE

Kas, kun isä oli taas entisellä leikkituulellaan! Minua jo onkin surettanut.

EEVA-KAISA

Mikä sitten?

JANNE

Olen pelännyt, että jos isää ja äitiä ei miellytäkään — tai — niin — nuo uudet kamarit — ja —

EEVA-KAISA

— ja talon antaminen. Niin! Sitä minäkin olen pelännyt, mutta vallan suotta. Isää on vain harmittanut se Jokipartaan juttu.

JANNE (kävelee)

Se onkin riivatun ilkeä paikka, kun — niin juuri kun, kun!

EEVA-KAISA

Nii-in! Jos Atte jotakin ajattelee meidän Annasta, niin tyhmällä tapaa hän aikeensa on alottanut.

JANNE

Luuleeko äiti, että isä panee pahasti vastaan? Nouseeko takajaloilleen?

EEVA-KAISA

Uskon, että kieltää kokonaan. Isä on Atteen niin myrtynyt, ettei halua edes puhuakaan hänestä. Sen kuulin äsken. Olen kovin pahoillani Annan vuoksi. Mikä sen Aten riivasikin siihen yhteismaan myöntiin?

JANNE (istuu keinuttelemaan)

No, helkkari! Se sähkövalo Annalle! Navetat ja maitokamarit ja kaikki nurkat täyteen valoa Annaa varten. Ei muka ennen voinut kosimaankaan tulla. Tänään se nyt meinaa kavuta Jokipartaan yli.

EEVA-KAISA

Älä nyt! Tänäänkö?

JANNE

Niin sanoi aamulla, kun tapasimme tuolla moisiolla.

EEVA-KAISA (hätääntyneenä)

Voi, hyvänen aika! Jätänpä heti tämän hypistelyni —

JANNE

No, ei nyt hätäillä! (Nauraa.) Pian kai äiti tuon laatikkonsa kiini työntää.

EEVA-KAISA

Mitä minä näistä! Eiväthän nämä karkaa, (Sukoilee tavaroita laatikkoon.) Mutta juhannusilo ehkä karkaa! Mitähän isä sanoo?

JANNE

Mitä se auttaa, mitä isä sanoo! Anna ja Atte ovat asian jo päättäneet ja me pidämme heidän puoltaan. Sanomme juu, juu — ja jaa, jaa!

EEVA-KAISA

Me? Ole nyt! Mekö annamme Annalle myötäjäiset ja perintörahat? Ei, poika parka, meistä turvaa tule! Ja sitten vielä! Atessa ei ole miestä kiistan käyntiin.

JANNE

Eiköhän sentään asian vuoksi, jota on kauan hautonut. Itsepäinen suomalainen hänkin on.

EEVA-KAISA

En usko! Astuu tiepuoleen heti, kun kuulee ensimmäisen risahduksen. Ja minua niin peloittaa Annan tähden. Vieläkö se jäi sinne uutiskamareihin häärimään? Taisi ruveta kukittelemaan siellä, koska ajoi minut tieheni?

JANNE (hymyilee)

Enkä sano! Uteliaisuus ei auta yhtään. (Vakavasti.) Mutta minä mielisin sanoa, että Atesta minulla on toinen käsitys kuin äidillä, vaikkei hän suulla suurentele. Lujaa maata on kantojen alla.

EEVA-KAISA

Eipä tässä pieni lujuus paljon paina. Tiedäthän miten taipumaton isä on, jos niikseen tulee.

JANNE

Kyllä tiedän, mutta isä on viime aikoina vähän niinkuin muuttunut. Luulen, että hän kevään kuluessa on miettinyt yhtä ja toista — ja sanoi kerrankin, että antaa uusien tuulien vain puhallella, ei niistä hallan vaaroja tunnu uhoavan.

EEVA-KAISA (työntää laatikon kiinni)

Niin, Janne! Niin se kyllä on. Isä on muuttumaisillaan vähän toiseksi ja tahtoo kaikkeen tutustua. Sen kuulin äsken. Mutta onko hän niin muuttunut, että antaa Annan mennä Tourulaan — sitä epäilen. (Ryhtyy järjestelemään pikkutavaroita siellä täällä.)

JANNE (pyyhkii tukkaansa)

Sepä se! Antaa ehkä muitten ohjaksien roikkua, mutta omiansa pitelee sitä tiukemmalla. Niinkin voi olla.

EEVA-KAISA

Tietääkö Anna, että Atte aikoo tänään tulla kosimaan?

JANNE

En minä ainakaan sanonut. Olisikohan pitänyt? Olisi kai pitänyt valmistaa isän vastahankaan —

EEVA-KAISA (akkunan luona)

Mutta tehdään se varovasti — hiljalleen — näkyy tulevan jo kuistille — hoh, hoh — olisipa nyt juhannus voinut mennä säyseemminkin —

JANNE

No, no, äiti! Rauhoitu! Eihän vielä ole mitään tapahtunut.

ANNA (tulee oikealla rivakkana ja touhuisena)

Äiti hoi! Nyt saat tulla katsomaan kammareitasi! Minä en sano mitä siellä on, mutta siellä on pikkurikkisen näkemistä ja paljon, valtavan paljon kuulemista. Ja polskan minä tanssin äidin kanssa heti siunatuksi aluksi! Heipparallaa! (Kiepahtaa vähän äidin ympärillä.)

EEVA-KAISA (leppeästi ja naurunsekaisesti)

Menetkös siitä — touhupää. Jos isä näkee, niin saat ripsua.

JANNE

Mitä kuultavaa siellä on? Onko pelitoosa, joka rimputtaa jatsia?

ANNA

Voi sinua, poropeukalo! Tiedätkö mikä epeli on pääskynen? Tulkaa kuulemaan! Räystäitten ympäristö ihan kuhisee ja koko ilman täyttää sellainen viserrys, että ihminen vallan riemuun pakahtuu. No! Mennään jo!

JANNE

Odota nyt siunaama! Annahan, että poltan pienen tupakan. Kyllähän ne pääskyset siellä mekastavat koko kesän. Harjoitelkoot nyt ensin!

ANNA (menee sohvaan istumaan)

On siellä muutakin! Nähtävääkin! Mutta en sano! — Oh, hoh! Kas! Tuntuukin mukavalta, kun saa vähän istahtaa. Jalat eivät tunnu ymmärtävän pääskysistä ja kehkeimmästä kesästä yhtään mitään! Oi, oi, jos nyt tulisi vieraita näkemään niitä kammareita! Sanon, että kyllä sietäisivät katselemisen.

EEVA-KAISA (asettuu tuolille pöydän ääreen)

Taitaapa tullakin vieraita. Janne kertoi.

ANNA

No, nepä kreivin aikaan! Kuka tulee?

JANNE

Tourulan Atte — aikoi —

ANNA

Atteko — tänään?

JANNE

Etkö tiennyt sitä?

ANNA

Ee-en! Mihinkähän aikaan? Sanoiko sulle?

JANNE

Sanoi — ehkä tulevansa — näin — näihin aikoihin — niin sopimattomaan aikaan kuin suinkin —

ANNA

Vieraisiinko — vai —?

EEVA-KAISA

Ei kai juuri vieraisiinkaan — (arasti) — en luule isän kutsuneen.

ANNA

Yksinkö tulee?

JANNE

Niin kai — ellei tuo puhemiestä tullessaan. Saat kai sen tietää — kosimaan tulee — riiaamaan.

ANNA (huudahtaa hämmästyneenä)

Ai jee — (hetken kuluttua painokkaasti) — -peri!

JANNE (nauraa)

Älä pahastu, äiti! Ei Anna kiroile, mutta joskus kanakin kiekaisee, kun se on oikein iloissaan.

ANNA

Mutta minäpä en olekaan iloissani!

EEVA-KAISA (yllätettynä)

No, ihme! Et sitten väiltäkään Tourulan Atesta? Vai et! (Toimekkaasti.)
Mutta suotta sentään pahastua kysyjälle! Pianpa hänestä selvitään!
Luulen, että isä ei huolisikaan hänestä vävykseen, eikä antaisi sinua
Tourulaan.

ANNA (ihmetellen)

Eikö huolisi — eikä antaisi — mikä vika Atessa sitten on?

JANNE (tekeytyy välinpitämättömäksi)

Mitäpä sellaista utelet miehestä, joka ei tunnu olevan sinun makuasi!

ANNA (kivahtaa)

Kuule, Janne! Menitkö sinä kosimaan Raution Helmiä ilman, että Helmi tiesi tulostasi?

JANNE

Menin ja ajoin vielä Raution porttipieleen että tärähti.

ANNA (salpaantuneena)

Etkä saanut rukkasia?

JANNE

En saanut, koska ensi pyhänä kuulutetaan — ainakin pappi lupasi.

ANNA (räiskähtäen)

Mutta Atte saa rasat — ja tikkurit — ja tumput — se on vissi se!

JANNE (vakavana)

Älähän nyt lähde laukkaamaan noin suin päin. Tämä asia on kiperämpi ja kovempi kuin veräjäpieli.

EEVA-KAISA

Minä olen kauan pelännyt ja surrut sinun puolestasi, kun olen luullut, että sinä pidät Atesta —

ANNA

Niinhän minä pidänkin. Se on selvä asia! Mikä siinä surettaa?

EEVA-KAISA

Minä en ole hennonut sanoa sinulle, ennenkuin tuli pakko, että isä kai vastustaa — eikä hyväksy Attea —

JANNE

Niin! On hyvin luultavaa, että isä kykenee yksinkin hoitelemaan asian kielteiset puolet. Et tee viisaasti, jos rupeat leikittelemään vakavassa asiassa. Isä osaa yksinkin panna peen eteen.

ANNA (katsellen kumpaistakin)

Mitä tämä on? Leikkiäkö vai totta? Tarkoitatteko te, että isä —

EEVA-KAISA

Me emme tiedä varmasti, mutta ainakin minä pelkään, että isä tulee antamaan Atelle pikaisen lähdön — ja sentähden halusin valmistaa sinua, ettei isku yllättäisi. Taisit äsken puhella vain piloja —

ANNA (kiihkeästi)

Tietysti piloja! Ehkä Atte juuri siksi tuleekin tietämättäni, kun on otaksunut minun tuntevan isän vastahakoisuuden — tai — kuka sanoo, että Atte siitä tietää mitään?

EEVA-KAISA

Kaipa hän muistaa, kuinka isä myrtyi hänelle siitä Jokipartaan asiasta.

ANNA

Miksi Atte ei olisi saanut omaa osuuttansa myödä?

JANNE

Miksikä ei! Kylläpä saikin — ja myikin, mutta hinta putosi — ainakin meidän osuudelle — ja hyvien välien silta katkesi.

ANNA

Oletko sinäkin Atelle vihanen?

JANNE

En ole. Minä ymmärrän miten suuren arvon Atte pani sähkövoimalle, jota ei mitenkään muuten olisi saanut. Sinun tähtesi oli Atte päättänyt hankkia sähkövalon, vaikka se maksaisi koko Jokipartaan osuuden. Ja hän teki oikein — minun mielestäni.

EEVA-KAISA

Niin minunkin mielestäni. Olen aavistanut Aten syyt, mutta hyvä oli että sanoit.

JANNE (leikkisesti)

Oli sanottava, kun tässä meinattiin ruveta kiekuilemaan. Atte itse ei paljoja sanele eikä tekojaan julistele. Ei edes erehdyksiäänkään puolustele.

ANNA (painaa päänsä, tuntien tappion)

Ja — ja isän mielestä — ei Atte menetellyt oikein? Niinkö?

JANNE

Niinhän isä on sanonut.

ANNA (kiinteämmin)

Ja minun mielestäni ei isä menettele oikein, jos siitä syystä tuottaa
Atelle ja minulle ikävyyksiä.

EEVA-KAISA (lohdutellen)

Kuka takaa vaikkei tahtoisikaan. Äsken hän puheli minulle kaikenlaisista tuumistaan ja siitä, että on tullut jäätyä vähän jäljelle yhdessä ja toisessa kohdin. Katsellaanpa nyt ja pysytään vain rauhallisina!

JANNE

Oikein, äiti! Rauhallisina on pysyttävä — tuli mitä tuli. Suotta on etukäteen maalata sorkkajalkaa seinälle.

ANNA (lujasti)

En minä maalaa enkä piirusta, mutta sen sanon, että olen laillisessa ijässä ja päätän itse asioistani — tällaisista elämän asioista.

EEVA-KAISA

Niin, niin, lapseni! Sydämeni sanoo, että olet oikeassa, mutta älä kuitenkaan sano sitä isälle! Älä ainakaan nyt yhteen öläkkään! Mietitään sitten — myöhemmin!

JANNE

Minun mielestäni on paras, että me lapset pysymme poissa ja annamme
Aten hoitaa asiansa isän ja äidin kanssa —

EEVA-KAISA

Olkaapas hiljaa! Sieltä kuuluu juttelua kartanolta!

JANNE (menee akkunan luo)

No, vissisti! Siinähän se poika jo onkin — juttelee isän kanssa.

EEVA-KAISA (nousee)

Oi, voi, kuinka sydämeni pampattaa!

ANNA (nousee)

Äiti kulta! Minä lupaan sinulle, etten poikkinaista sanaa sano, vaikka mitä tapahtuisi. (Syleilee äitiä iloisena.) Menemme Jannen kanssa sinun kukkaiskammariisi ja tanssimme neekeri-koputusta juhlan kunniaksi.

JANNE

Eikös se Atte —! Kuinka pääsikin veräjälle niin vähin äänin? Se on tullut uudella autollaan. Onpa siivo kone' Ei ole pyrissyt eikä pörissyt!

ANNA (ryntää akkunaan)

Älä nyt! Onko se ostanut auton? No, voi minun päiviäni! Äiti! Tule katsomaan!

EEVA-KAISA

Ei, ei! Minun täytyy mennä pyytämään vierasta sisään. Kuka sen isän tietää — (Menee oikealle.)

ANNA

Katso nyt, Janne! Kuka tuo toinen mies on! Eihän Atte vain ole ottanut puhemiestä kelkkaansa! Sepä nyt olisi —!

JANNE

Eikö mitä! Sehän on Aten serkku, Sulakan isäntä. On vieraissa Tourulassa. Mitä me nyt teemme? Olisi mentävä vieraita vastaan ja olisi pysyttävä piilossa — (Katsoo Annaa.)

ANNA (kiihkeästi)

Jos me nyt hyökkäämme tuohon rykelmään, niin ei Aten kosimisesta tule mitään. Kuka nyt kirkkokansan kesken? Ei ainakaan Atte!

JANNE (toimekkaasti)

No, livistetään sitten hyvän sään aikana! Tule! (Menevät nopeasti vasemmalle.)

EEVA-KAISA (avaa oven hetken kuluttua)

Pyydän vieraita käymään sisään! Tehkää hyvin!

SOLAKKA

Kiitoksia vain — ja hyvä päivä kynnyksen yli!

ATTE

Kiitoksia! Hyvää päivää taloon!

EEVA-KAISA (kaikkien tultua)

Olkaa tervetulleet ja käykää istumaan!

MATTI (rykäisee)

Niin — hm — painetaanpa puuta! (Ottaa senkiltä tupakkavehkeet ja vie sohvapöydälle, asettuen keinutuoliin.) Tässä olisi — vieraille —

SULAKKA (asettuu sohvapöydän viereiselle tuolille)

Arvaamme, että talossa on yhtä jos toistakin touhua näin juhlan suulla, joten emme oikeastaan ole saapuneet erikoisessa vierastimismielessä —

MATTI

No, no — tupakka sentään pahimman kiireen tappamiseksi!

EEVA-KAISA

Käy nyt tuonne sohvaan, Atte! Mitäpä siihen akkunapieleen pysäyt.

ATTE (istuu akkunanpieleiselle tuolille)

Minä kiitän! Hyvähän tässä.

EEVA-KAISA (menee senkin viereiselle tuolille)

Yksinkö nyt sieltä Sulakalta — eikö emäntä tällä kertaa —?

SULAKKA (leikkisesti)

No, kuinkas muuten! Täytyyhän niitä emäntiäkin tuuletella, mutta Tourulaan jäi, eikä edes terveisiä pannut matkaan, kun me vain lähdimme vähän tuota uutta autoa koettelemaan.

MATTI (välinpitämättömästi)

No, näkyypä kulkeneen ainakin tänne asti.

SULAKKA

Niin — minähän sen kokkaa olin kääntelemässä. Poikkesimme tänne niinkuin asialliselle asialle. Ja — parasta kai avata asiavakka ilman jaaritteluja. Tuo Tourulan Atte on tullut kosiomiehenä tänne Hankalaan. Sanoo Annan kanssa sopineensa asiasta ja tuli nyt pyytämään Annan vanhempien suostumusta.

MATTI (nauraen ja lujaäänisesti)

No, saakuri! Oletko sinä Sulakka ruvennut puhemiehen ammattia harjoittamaan?

SULAKKA (levollisesti)

Olen täksi kerraksi. Aten puolesta kehtaa kyllä puhua. Tehän tunnette hänet poikasesta saakka ja tiedätte että Tourula kaipaa emäntää. Lähempiä selostuksia saatte niin pitkälle kuin haluatte.

MATTI

Mutta minäpä en halua yhtään mitään. Pane sinä, Sulakka, vain saman tien asiavakkasi kansi kiinni ja kanna vakkasi pirtistä pihalle!

SULAKKA (ei ole ymmärtävinään)

Arvasinkin asian selväksi ilman muuta, kun kerran molemmin puolinen rakkaus kuuluu olleen tientekijänä.

MATTI

Minkä helkutin tien? Mitä tietä sinä meinaat?

SULAKKA

Sitä tietä, joka vie avioliittoon.

MATTI

Jaahah! Sinä et näy ymmärtävän vähästä. Koetas nyt kuunnella! Meillä ei ole tytärtä Tourulaan vietäväksi. Ehkä joskus muulloin maailmassa, mutta ei minun aikanani. Meillä on yksi tytär, mutta se ei ole kasvanut Tourulaa varten.

SULAKKA (leppoisana)

No, nyt kai on pakko ymmärtää. Te siis kiellätte suostumuksenne?

MATTI

Vissisti! Kiellän kuin kirveen silmään.

ATTE (hiukan uhkamielisesti)

Eikö sentään kysyttäisi Annan omaakin ajatusta?

MATTI (leveästi kailottaen)

Annanko? Sen turkastako tässä Annan ajatus meriteeraisi? Etkö jo äsken päässyt sen pulman perille, ettei Hankalasta naiteta tytärtä Tourulaan — tässä miespolvessa?

SULAKKA

Koetetaanpa nyt rauhassa miettiä asiaa! Jos tässä tekisi tenää se
Jokipartaan myynti, niin —

MATTI (yhä pilailevammin)

Mitä sinä Tourulan kauppoja minuun sotket! En minä ole Tourulan vormyntäri! Myyköön vaikka maansa ja mantunsa! Mitä se minua liikuttaa.

SULAKKA

No, jos se ei ole syynä, niin olisiko talossa jokin vika?

MATTI

Kuka siitä on puhunut? Häh? Olen sanonut vain, ettei meiltä naida
Tourulaan tässä polvessa.

ATTE

Syy on nähtävästi minussa. Minä en kelpaa

MATTI

Kelpaat kai kenelle kelpaat — mutta meidän vävyksi ei sinusta ole. Sinä et sovi, jos tietää tahdot. Miehelle ei saa naiset naureskella, eikä toiset miehet ilkamoida. Ei ainakaan sille miehelle, joka nai meidän Annan! Jos ei mies ole riuska ja halkinainen, niin mikä se sitten on? Häh?

EEVA-KAISA (arasti)

Atte on kyllä kovin siivo, eikä häntä ole ajan virtaukset rienanneet —

MATTI

Siivo ja kunnon mies voi olla, olematta silti kuin vahinko nurkassa. Selkärankaa pitää olla ja älykästä tarmoa. On pystyttävä jokaiseen peliin omakohtaisesti — muuten on kuin herraa pelkääväinen akka. Vaikka — kyllähän sellaisiakin ämmälaureja on, mutta ne eivät ole muijan tarpeessa. Noh! Suotta paasata siitä mitä on, mitä ei. Puhemies kai on älykäs ja ymmärtää yskän. Tämä asia ei tästä selvene.

SULAKKA

Eipä näy selvenevän.

EEVA-KAISA (hätäisesti)

Tässä minäkin istun, enkä ajattele vieraanvaraa — (kiepahtaa nopeasti vasemmasta ovesta).

SULAKKA

Isäntä ei näy panevan suurtakaan painoa pääasioille.

MÄTTI

Soo! Sivuasioistako olen puhunut, mielestäsi?

SULAKKA

Niin! Me tulimme tänne saattamaan päätökseen Aten ja Annan rakkausjuttua.

MATTI (topakasti)

Se juttu saa raueta — jos jotakin senlaatuista ovat kuvitelleet.

ATTE

Entä — jos ei raukene?

MATTI

Kuulkaas nyt, miehet! Minä en aio ruveta teidän kanssanne tässä unia selittelemään. Niitähän voi olla jos minkälaisia joillakin — keskellä päivääkin.

ATTE

Luuleeko isäntä, että minun rakkauteni loppuu tähän nuhdesaarnaan?

MATTI

Jos sinussa jotakin loppuu tai alkaa, on se sellaista, mikä ei liikuta minua. Minulta on kysytty ja minä olen vastannut.

ATTE (nousee)

Minä lähden kuta kuinkin piestynä tästä talosta — ja varmasti mulla olisi nyt häntä koipien välissä, jos olisi häntä. — Hyvästi, isäntä! En kanna kaunaa teille, kun olette Annan isä. Mutta sen sanon, että huonosti te tunnette minut — ettekä taida sen paremmin tuntea tytärtännekään. Hyvästi! (menee oikealta ulos).

SULAKKA (nousee)

Jaa, jaa! Eivät kai pidot parane, elleivät vieraat vähene. Minäkin lähden, mutta en sano teille kädestä pitäen hyvästiä enkä tervehdystä ennen kuin olette pyytänyt Attea sopimaan kanssanne.

MATTI

Mistä helkutista — sopimaan?

SULAKKA

Aiheettomista syytöksistä, joita kolistelitte hänen niskaansa kuin perunanelikosta ikään. Ja sitten vielä! En tahtoisi teitä neuvoa, vanhaa miestä, mutta en voi olla sanomatta, että te nyt istutte kuin veräjän takana jossakin korpiloukossa, ettekä pysty kiipeämään yli. Sanon talolle hyvästit! (menee nopeasti ulos).

MATTI (ei ehdi hämmästykseltään huutamaan ennen kuin oven sulkeuduttua)

Vanha? Itse voit olla vanha — sinä harakka! (Aikoo nousta, mutta palaakin nolona tuijottamaan eteensä.) Veräjä! — Hm, hm! Veräjän takana!

(Autotorven ääni kuuluu ulkoa.)

Väliverho

TOINEN NÄYTÖS.

Samana päivänä vähän myöhemmin.

ANNA (istuu keinutuolissa ompele käsissä, nostaen sen joskus helmastaan paria pistettä varten, käsien vaipuessa uudelleen alas. Näkyy, että varsinaisena työnään on miettiminen.)

EEVA-KAISA (tulee ulkoa hiljaisena ja surumielisenä)

Ne siellä limoja pystyttelevät. Haluaisitko määrätä jotakin niiden suhteen?

ANNA

Pankoot miehet vain oman mielensä mukaan!

EEVA-KAISA

Olet aina ennen ollut mukana.

ANNA

Ennen — niin.

EEVA-KAISA (avaa senkin laatikon ja asettuu tuolille sen eteen kajoamatta kuitenkaan mihinkään, katselee vain)

Silloinkin oli juhannus-aatto.

ANNA (katsoo äitiään)

Milloin?

EEVA-KAISA

Silloin — kun ensi kerran täyttelin tätä laatikkoa. Tämä on nyt kolmaskymmenes juhannusaatto siitä lukien. Niin, niin! Kaikki minä ne muistan.

ANNA

Minäkin luulen muistavani tämän aaton pitkiä aikoja.

EEVA-KAISA

Niinpä kai. Milloin on elämä kirkasta, milloin harmaata. Päivemmällä tämä ilta kuitenkin lupaili parempaa — tavallista parempaa.

ANNA

Äiti rakas! Luulen, että olet saanut kätkeä sydämeesi monta harmaata hetkeä. Mutta minä pyydän, älä välitä tästä! Minuahan tämä ensi sijassa koskee ja minä selviän tästä. Varmasti selviän — ellei Attea täällä suututettu niin sydänjuuria myöten, että — että ei enää välitä minustakaan.

EEVA-KAISA

Janne näkyi soutaneen äsken lahden yli. Menikö Tourulaan?

ANNA

Meni hakemaan sieltä tarkempia tietoja, kun sinä et kerro asiasta muuta kuin isän kiellon.

EEVA-KAISA

Minua rupesi niin huimaamaan ja korvat alkoivat humista — silloin — isän puhuessa — ettei minusta ole kertojaksi.

ANNA

Niin, min, äiti-kulta! Kyllä arvaan. Sinä et sellaista kestänyt. Ei puhuta siitä enää! Onkin vallan sivuseikka mitä isä kieltonsa lisäksi sanoi.

EEVA-KAISA

On kyllä niin. Kieltohan on pääasia, mutta — mutta —

ANNA (huokaisten)

Niin, niin! Siinä voi olla monta muttaa, mutta niiden muttien perille pääsemme heti, kun Janne palaa Tourulasta. Minun on koko syy! Miksi en pitänyt tarkemmasti varalta Aten lähtöä.

EEVA-KAISA

Millä sitä piti! Tulivat kuin ryöppy — ja samassa ryöpyssä lähtivät.

ANNA

Sepä se. Auton torvi säikäytti minut suin päin pihalle — mutta silloin olivatkin jo tiessään.

EEVA-KAISA (hetken kuluttua hiljaisesti)

Kävisiköhän nyt niin, että — että Atte ei enää peräisi asiaansa?

ANNA

Sellaista en ajattele, ellei ole vallan mahdottomia tapahtunut.

EEVA-KAISA

Entä, jos perää, niin mitä sinä sitten aiot tehdä?

ANNA

Niin — sitä en tällä hetkellä osaa sanoa.

EEVA-KAISA

Minä en ollenkaan ymmärrä, kuinka päin tässä talossa sitten elämää jatketaan, jos isää ruvetaan vastustelemaan.

ANNA (nousee ja menee äidin luo ja hyväilee häntä, hellästi)

Voi äiti-riepuseni! Pikku riepuseni! Monesti kai on sellainen pelko mieltäsi ahdistanut, mutta minun tähteni se ei saa sitä tehdä. Jos minä jään kotia, niin minä en tule myrskyjä nostattamaan.

EEVA-KAISA

Herran tähden! Minne sinä menisit?

ANNA

Älä nyt hätäile! En minnekään aio. Sanon vain, että jos kotona olen, niin en ole täällä riitojen jatkajana. Voit aivan rauhoittua tästä asiasta ja luottaa minuun kaikessa — mitä kohtalo sitten tuoneekin mukanaan.

EEVA-KAISA

Ei uskoisi, että olet niin rauhallinen ja viisas, vaikka olet aina ollut iloinen kuin peipponen. Minä en ole niin voimakas kuin sinä — vaikka — ehkä minä en ollut yhtä iloinenkaan — aikoinani. (Kuuntelee.) Vaietaan nyt. Sieltä tulee joku! Voi olla isä.

JANNE (tulee ulko-ovesta)

Huh! Kuuma tuli! Kuuma! Mutta sen vain sanon, että kilpa-soutaja minusta tulee. Uskotteko, että soudin lahden poikki seitsemässä minuutissa? Ette? No, niin! Venheessähän minä soudinkin.

ANNA

No, tapasitko Aten?

JANNE

Totta kai tapasin. (Menee taputtamaan äidin olkaa.) Ja hän lähetti äidille terveisiä ja pahoitteli kovin, ettei saanut hyvästi jätetyksi siinä lähtöhötäkässä. Lupasi parantaa tapansa vastedes.

EEVA-KAISA

Eikö Atte ollut kovin vihainen meille?

JANNE

Ei sinnepäinkään! Sanoi vain toimekkaana, ettei niitä Annan tapaisia tyttöjä sovi noukkiakaan kuin marjoja mättäältä. Vakuutti vielä isäukon olleen oikeassa, kun sanoi, että muijajahdissa pitää olla riuskempi peli.

ANNA (menee sohvanurkkaan)

Noo — ei kai hän niin sanonut? Atte?

JANNE (nauraa)

Olet oikeassa! Atte ei kylläkään juttele erin riuskasti, mutta koko pakana se on toimimaan ja saamaan aikaan. Telefooni siellä kilisi ja kalisi, kun tulin kartanolle. Ja kun astuin isännän kamariin, niin jo mies istui pöydän ääressä kynä kourassa. Paitahihaisillaan oli ja töhersi kuin riivattu. (Kaivaa taskustaan kirjeen Annalle.) Ehkä hän sitä seikkaa pyytää anteeksi tässä kirjeessä.

ANNA (hypähtää ylös)

Kirje — minulle? Anna tänne! (Sieppaa kirjeen ja ryhtyy lukemaan.)

EEVA-KAISA

No, kuule, Janne! Ei Atte kai sitten aio heittää Annan asiaa silleen?
Sano!

JANNE (asettuu keinutuoliin tupakoimaan)

Onko äiti luullut Atesta sellaista? Atte ei heittele mitään. Mutta jos hänet heitetään ovesta ulos, niin uskon hänet sellaiseksi härkäpääksi, että palaa.

EEVA-KAISA

Enhän tiennyt mitä piti luulla sellaisen kohtauksen jälkeen.

JANNE

Niin — se kuului olleen koko kirpeä, mutta Atte ei pakenekaan saunanlauteilta löylyn lyömänä. Siinä on mies, joka ei hevin unohda pääasiaa tällä kertaa — ja pääasia on Anna.

EEVA-KAISA

Mutta kyllä hän sitten talttua saa — ja odotella. Tunnethan isän.

JANNE

Hm — jaah! Jaa, jaa! En osaa sanoa siihen mitään. Pitää miettiä. Mutta sen voin varmasti sanoa, että äiti saa olla rauhallinen kuin pääskysen muna pesässä. Mitään pahaa ei tule tapahtumaan enää, vaikka Atte kyntääkin sarkansa päähän asti.

EEVA-KAISA

Mitä sinä sellaisilla puheilla tarkoitat?

JANNE

En mitään muuta kuin rauhoittaa äiti-muoria. En mitään muuta kuin sanoa, että Atte on mies, johon voi luottaa. Sitä ei ole tällä hetkellä unohdettava — eikä vastedeskään.

ANNA (käärii kirjeen kokoon ja pistää taskuunsa)

Hyvä on! Näin on hyvä!

JANNE

No, oliko siinä anteeksipyyntö niistä paidan hihoista?

ANNA (menee äidin luo)

Ei! Mutta siinä oli sydämellisiä terveisiä äidille. Sellaisia terveisiä, että äidin tulee täst'edes aina hymyillä, kun ajattelee Attea ja minua. Muistatko, äiti? Aina hymyillä! Muista sinäkin Janne, että äidin pitää niin tehdä! Näes, äiti! Ehkä isäkin sitten oppii hymyilemään. Isä kyllä nauraa paljon, mutta ei hymyile koskaan.

JANNE

Sinäpä sen sanoit! Kas — sitä en ole tullut ennen ajatelleeksi.
Tosiaankin! Isä ei koskaan hymyile.

EEVA-KAISA

En minä usko, että me vanhat ihmiset enää opimme mitään uusia asioita — vaikka kyllähän isä sanoo, että meidän pitäisi vielä vähän juoksahtaa ajan perässä — ja yritellä ymmärtää tätä nousevaakin polvea.

JANNE

Onko isä siitä puhunut äidille oikein vakavissaan?

EEVA-KAISA

On — oikein tosissaan. Mutta minä vain en ymmärrä, millä tavoin tämä
Annan asia —

ANNA

Älä nyt ajattele sitä! Älä päästä päähäsikään mitään ikävää minusta! Näethän, että minäkin olen iloinen! Minä olen niin iloinen, että, että — (polvistuu äidin viereen ja painaa itkien päänsä äidin helmaan.)

EEVA-KAISA

Anna kulta! Sinähän peloitat minua! Mikä sinun on?

JANNE (pyyhkii tuskastuneesti otsaansa)

Älä välitä, äiti! Annassa on vielä pikku-tyttöä. On usein sanonut, että häntä itkettää, kun äiti muuttaa sinne uudelle puolelle. Mutta ajattele nyt, Anna! Eihän tässä Amerikan matkasta ole kysymys. Ei rapakolle asti?

ANNA (nousee ja pakoittautuu rauhalliseksi)

Anna anteeksi, äiti! Minusta vain — tuntui yhtäkkiä niin hyvältä, että rupesi itkettämään. Älä ole pahoillasi, äiti! Ethän, rakas äiti? Olen aina sinun kiltti ja hyvä Annasi. (Suutelee äitiä otsalle.) Ja nyt menen kuistille vähän vilpaantumaan. (Katsoo ovella taakseen.) Ja — jutelkaa te jotakin hauskaa sillä aikaa! Puhele, Janne, äidille huvittavia asioita minun poissaollessani! (Menee ulos oikealle.)

JANNE

No, kyllä minä puhelen kuin kaupparatsu. Ja jos se ei auta, niin rupean tanssimaan ristitikkua.

EEVA-KAISA (on katsellut Annaa koko ajan)

Miksi Annalla oli niin outo ilme kasvoillaan? Huomasitko? (Työntää laatikon kiini.) Mikä ihme tyttöön on mennyt?

JANNE

Kyllähän äiti sen ymmärtää, että jännitys alkaa vähitellen laueta. Parasta on antaa hänen olla yksinään. Asia on sillä tavalla, että he ovat vakavasti kiintyneitä toisiinsa — ja ratkeaman uhka näytti peloittavalta. Sellainen käy nuoren tytön hermoille.

EEVA-KAISA

Mitä luulet, että Aten kirjeessä oli? Näin, että Annan silmät ensin tummenivat ja sitten alkoivat välkehtiä.

JANNE

Ensin kai oli ikävää ja kaihoa ja sitten oli silkkaa iloa ja riemua.
Sellaisia kai ne rakkauskirjeet tavallisesti ovat, että

»Voi kun on ikävä ja voi kun on lysti että silmissä vesi kiehuu, kun kultani leiskuu mun mielessäni että hamehen helmat liehuu.»

Kaipa äiti sellaisia virsiä on kuullut. Jokaisella reen pankolla niitä laulellaan.

EEVA-KAISA (hyväntahtoisesti)

Sinä nyt olet! Koetat puhua minut pyörryksiin.

MATTI (tulee vasemmalta)

Eipä tänä juhannuksena paljon välitetä juhannuskoivuista. Miehet ovat pistelleet niitä mihin on sattunut. Joko sinäkin, Janne, olet tulossa pirtin istukkaaksi?

JANNE (nousee liikkeelle ja kurkistaa joskus akkunasta)

Meininki tässä kai jo käy akottumiseen päin. Mieli ei enää hyväile linnun laulupuita. Mutta tosiaankin! Kai mahtoivat jättää tien auki, että pääsee veräjästä pihalle — ja pihasta pellolle? Näkyypä pääsevän.

MATTI (on istunut keinutuoliin)

Kai siitä sinun liinukkasi läpi pääsee, jos pidät keskitietä. Aiotko huomenna käydä Rautialla?

JANNE

Kyllähän siitä puhe oli, mutta taitaa jäädä jutuksi.

MATTI

No? Miksi?

JANNE

Kun ylihuomenna on sunnuntai — se kuuliaispäivä, niin eihän tuota joka päivä kehtaa ajella.

MATTI

Minun mielestäni olisi mukavampaa olla ensimmäisenä kuuliaispyhänä käymättä. Ennen vanhaan pidettiin sellaista tapaa arvokkaana.

JANNE

Käyhän se sellainenkin tapa. Rehvastelee vain muina miehinä ja luulee olevansa piilossa kuin jänis taniaisessa.

MATTI

No, niin tai näin! Pääasia, että taloon saadaan pikapuoliin uusi hallitus. Onko Rautialla jo päätetty hääpäivästä?

EEVA-KAISA

Jaakonpäivän tietämästä puhelimme Rautian emännän kanssa.

JANNE

Eikä sitä minun tietääkseni ole toisin sijoiteltu. Vakava meininki!

MATTI

No, pidetään sitten kiini Jaakonpäivästä. Minä en pidä turhista vetkutuksista. — Minä puolestani kyllä teen selvän pelin heti pyhän jälkeen.

JANNE

Minkälaisen pelin?

MATTI

Selvän! Sanoinhan sen. Maanantaina tehdään talonkirjat. Astukoon Janne aisoihin ilman muuta. (Nauraa.) Olin minäkin isäntä jo ennen emännän tuloa — ja näkyipä tuota aikaa olleen tarpeeksi riiasteluun silti.

JANNE

Sitä asiaa en kuurra enkä kaarra, vaikka toivommekin sekä Helmi että minä isän ja äidin ohjailua ainakin aluksi. Alku kuuluu tappavan.

MATTI (leveästi)

Ilman ohjailua minäkin tartuin isännyyteen — ja äitisi samoin emännyyteen — ja hetipä tässä pärjättiin. Itse on jokaisen oltava, mitä on! Saa tottua puntaroimaan tekonsa ja toimensa. Se se opettaa. (Nauraa.) Ja mikäpä siinä! Nykyajan nuorethan ovat itsetietoista väkeä. Olkoot omataitoisiaankin!

JANNE (iloisesti)

No, minkäpä sille sitten! Pystytään pois vain! Mutta taitaapa katseleminen tuntua teille molemmille aika oudolta — vaikka — se onneakin tuottaisi.

MATTI

Mepä emme jääkään tänne katselemaan teidän touhujanne. Äiti ja minä lähdemme huvireisuille.

JANNE

Soo! No, se on oikein! Kylläpä teillä molemmilla onkin syytä pieneen huvitteluun — kymmenvuotisten töitten jälkeen.

MATTI

Miksi ei huvitteluunkin! Miksi ei! Mutta oikeastaan — syyt ovat syvemmällä.

JANNE

Vai niin!

MATTI

Niin! Näes! Hoetaan myötäänsä maailman edistyksestä, uudesta nousukaudesta ja ihmisten sivistyksestä — ja vaikka mistä. Vähempikin melu riittää huomauttamaan, että tässä ollaan niinkuin kelkasta pudonneita. Ja teistä moniaat puhuvat niin viisaasti ja tietäväisesti, että oikein pintaa karmii. Hyi, saakuri! Mutta mepä istummekin junavaunuun ja rupeamme kurkkailemaan ympärillemme.

JANNE

Junavaunun akkuna ei vain taida olla tarpeeksi laaja tirkistysreikä.

MATTI

Ei! Mutta juna kuljettelee meidät kaupunkeihin, maakuntajuhliin, karjan ja viljan koekeskuksiin ja sellaisiin paikkoihin, missä on nähtävää ja kuultavaa. Eikös tästä kaikesta saa, mielestäsi, ylimalkaista käsitystä siitä, missä kuljetaan ja mihin päin ollaan menossa? Häh?

JANNE.

Tavallisestihan ne elämän ulkonaiset puolet ovat hyvinkin näkyvillä maailman markkinoilla. Ja sitä varten ovat, että niitä katseltaisiin ja otettaisiin opiksi.

MATTI (katsoo hetken Jannea)

Sinä välttelet jotakin! Sohit kuin seipäällä! Mikä minun meiningissäni ei käy mielesi mukaan? Ammu pilkkuun, poika!

JANNE

Sitä ylimalkaisuutta myöten olen yhtä mieltä isän kanssa.

MATTI

Jahah! Saakuri! Taidat tähdätä jonnekin — johonkin maaliin, jota minä en näe — vai? Kauasko?

JANNE (seisahtuu isän lähelle)

En tähtää kauas — ulospäin. Mutta minä pidän maailman menon ja edistyksen tärkeimpänä kohtana meidän oman, sisäisen markkinakelpoisuutemme. Karjamme ja kalumme kai vähitellen kelpaavat, mutta keIpaammeko me itse?

MATTI (ymmällä)

No, pannahinenko meitä estäisi?

JANNE (hymyilee)

Pannahinenpa kai. Yhdenlainen yhtä ja toisenlainen toista. Mikä mitäkin. Sisäänpäin on vaikea katsella.

MATTI (avuttomasti)

Kuules, äiti! Nyt se saakuri taas puhuu sellaista, jota ei ymmärrä.

EEVA-KAISA

Janne kai tarkoittaa, että me kasvatamme hyviä varsoja ja vasikoita —

MATTI (keskeyttää äkkiä)

— mutta itse mullikoiinme töittemme keskessä! Niinkö?

EEVA-KAISA (arasti)

Minä vain luulin ymmärtäväni Jannen ajatuksen.

MATTI

No, sano sitten niin, että minäkin ymmärrän!

EEVA-KAISA

Jos me tahdomme, että meillä on kaikkea maallista hyvää, niin pitää meidän myös tahtoa, että olemme — hyviä ihmisiä. Pitäisi kai meidän hoitaa sielujamme ainakin yhtä hyvin kuin viljojamme — ja kanssa-ihmisiämme ainakin yhtä vaalien kuin karjojanmme.

JANNE (hellästi)

Niin, äiti! Aika luikua siihen suuntaan ja — vieläpä — yhtä yksinkertaisestikin. Sellaisesta mielestä syntyy jotakin ihmisen ja ajan arvoista.

MATTI (kailottaen)

No, kuka saakuri nyt sitten on tässä teidän mielestänne kuin karjan susi? Häh? Kuka?

EEVA-KAISA (katselee käsiään helmassaan)

Ainakin minussa on paljon vikoja.

JANNE (katselee ulos ja vaikenee).

MATTI (on taisteluhaluisena odottanut vastausta, mutta kun sitä ei ilmene, ryhtyy nolona hommailemaan piippunsa kanssa).

ANNA (tulee hetken kuluttua ulkoa ja juoksahtaa suoraa päätä äidin luo, polvistuen hänen viereensä)

Älä ole minulle vihainen, äiti! Älä ole!

EEVA-KAISA

Lapsi kulta! Eihän ole mitään syytä olla sinulle vihoissa.

ANNA

Mutta vaikka olisikin! Minä voin olla nurinkurinen joskus. Ja jos sellaiseksi tulen, niin säästä pahastumisesi! Säästätkö?

EEVA-KAISA

Säästänpä hyvinkin —

ANNA (nousee nopeasti)

Kiitos — rakas äiti! (Menee isän luo ja ojentaa empien kätensä.) Tahtoisin sanoa isälle, etten ole kevytmielinen enkä huimapäinen, mutta — minä rakastan Tourulan Attea. Etkö sinä voi sallia sitä?

MATTI (pahantuulisena)

En! Sitä minä en voi sallia. Sellaiset hulluttelut saat unohtaa!

ANNA

En voi unohtaa onneani. Anna minun tulla onnelliseksi!

MATTI

Varmasti annankin. Juuri siksi varjelen sinua onnettomuudelta.

EEVA-KAISA

Ajattele nyt, isä! Ajattele vielä!

MATTI

Olen ajatellut. Tourulan Atte ei ole koskaan astuva meidän Annan tielle.

ANNA (pusertaa nopeasti veljensä kättä ja juoksee ulos).