Jopa nähtiin nyt ylhäällä isossa loosissa kuninkaallinen hovikin, Ludwiki XV puolisoinensa y.m. Nopein askelin tuli kuningas loosin reunalle, ja kohta kohousi koko kuulijakunta seisaallensa, tervehtääkseen riemuhuudoilla silloin vielä rakastamaansa itse-valtijasta.

Ludwiki kiitteli hymyillen kaikille puolille ja vetääntyi sitten takaisin, saattaaksensa kalveata, suruisesti silmäilevää, vähäpätöistä kuningatartansa noja-tuoliin, ja tervehtääksensä sitten erästä naista, jolle juuri nyt avattiin ison loosin kaksipuoleiset ovet, ja jonka sisään astuessa kaikki loosin perälle kokoontuneet hovi-herrat syvään ja kunnioittavaisesti kumartelivat aivan, kuin olisi hän ollut hallitseva kuningatar ja itse hallitsijatar.

Ja ylevä ja käskevä olikin hänen ryhtinsä, hänen koko olemuksensa. Mahdottomasta pönkkä-hameestansa, joka häntä ympäröi, kuin vallit, näyttäytyi hänen ylä-osa ruumistansa vyöllä ahtaalle pinnistettynä vieläkin hennommalta ja hoikemmalta, kuin tavallista oli. Valkoiseksi puuteroitu, hohtokivillä, jaloilla kivillä ja kähäröillä varustettu ja puolikuun muotoon otsan yli taivutettu tukkansa, teki hänen vartalonsa vieläkin pitemmäksi ja majesteetillisemmäksi; hohto-kivillä varustetut karin-kaulalot enensivät hänen kauniin, syvä-aatteisen otsansa valkeutta ja tekivät sen vieläkin loistavammaksi; poski-maali hänen poskillansa lisäsi suurien mantelin muotoisten mustain silmäinsä säihkyä ja tulta; ja hymy, joka leikitteli hänen purppuran-punaisilla huulillansa, valoi koko hänen kasvoillensa loistoa.

Mutta hymy ei ollut hovi-herroille, jotka kumartelivat hänen ympärillänsä, eikä katsojillekaan, jotka sadoin ja taas sadoin silmin silmäilivät häntä. Hymy oli ainoasti kuningas Ludwik'ille. Ainoasti hänen tähtensä oli markisinna Pompadour kaunistanut itsensä; hänelle ainoalle oli hänellä hymyilyä, lempeitä sanoja, ja teräviä sukkeluuksia. Ja sen tähden tervehti myös Ludwiki häntä nyt taas armollisimmalla hymyllä. Markisinna Pompadour ymmärsi huvittaa häntä ja karkoittaa häneltä sen kyllästymyksen ja ikävän, joka joskus häntä ahdisti.

"Luuletteko, markisinna, että tämä Voltaire'n uusi murhenäytelmä huvittaa meitä?" kysyi kuningas yht'äkkiä.

"Teidän Majesteettinne on liiaksi jalo ja tuntehikas, voidaksensa pitää ihmis-sydämmen kärsimisiä ja kipuja minään huvituksena," vastasi markisinna hymyellen. "Tämä, Voltaire'n uusi teos on ihastuttava Teidän Majesteettinne ihmettelemiseen."

"Jopa, armahani!" mutisi kuningas. "Minä en ihmettele enään mitään; minua ei viehätä enään mikään."

"Ah, herra!" huokasi markisinna. "Se on tosiaankin kuoleman tuomio niille, jotka teitä rakastavat, ja sellaisen puheen perästä oliskin jo viisainta kuolla pois."

"Te ymmärsitte siis väärin ajatukseni," sanoi Ludwiki hätäisesti. — "Ajatukseni oli sanoa, ett'en minä ihmettele enään mitään, eikä mikään huvita minua enään sitten, kun tulin teidät tuntemaan; sillä teihin ainoaan on koko minun rakkauteni, teitä minä ihmettelen. Ja nyt näyttäkää taaskin minulle otsanne kirkkaana, markisinna. Te tiedätte minun sitä tarvitsevan, ollaksseni tyytyväinen."

"Armahin herrani! Te olette erinomaisesti armollinen!" huusi markisinna ja hymyili viehättävästi. "Mutta kiitokseksi siitä tahdon minä ilmoittaa Teidän Majesteetillenne salaisuuden. Teidän Majesteettinne saapi varmaan hauskaa tänä ehtoona. Jotakin tavatonta, hämmästyttävää on tekeillä."

"Mitä sitten?" kysyi kuningas innokkaasti. "Sanokaa markisinna, mitä on tekeillä?"

"Herra, jos minä sen teille sanoisin nyt, niin ei se olisi enään mikään hämmästys teille, kallein kuninkaani. Antakaa käsky aljettaa, niin saamme nähdä!"

"Teillä on oikein, alkakaamme!" huusi kuningas, ja antoi merkin juhla-mestarille. Sitten istui hän nojatuoliin kuningattaren viereen, ja markisinna, ollen kuningattaren hovi- ja seura-nainen, istui kuningattaren taakse pienelle jakkaralle.

Juhla-mestari meni kuninkaallisen loosin reunalle ja antoi merkin teateri-koneiston johtajalle, joka seisoi esi-ripun vieressä.

Yleinen äänetön hiljaisuus syntyi kohta suuressa teateri-huoneessa. Kaikkein katseet kääntyivät näyttämölle, jonka sala-kähmäinen esi-vaate kohousi verkallensa ylös.

Näytteleminen alkoi. Totisina ja hiljaisina kuuntelivat katsojat johtavaa alku-näytöstä.

"En minä vielä nä'e mitään ihmettelemisen arvoista," mutisi kuningas ja kääntyi markisinnan puoleen. "Minä kyllästyn, ja se on koko lorun loppu."

"Malttakaa, herra," lausui Pompadour. "Ihmetys ja hämmästys tulevat kyllä. Eihän Klairon'ikaan vielä ole ollut näkyvissä."

Samassa syntyi alhaalla teaterissa kuiske ja jupina. Ihmeellinen liike kävi koko huoneen läpitse. Kuningas kääntyi myös taaskin näyttämöön päin.

Kuninkaallisen palatsin leveät portit olivat näyttämöllä avatut. Molemmin puolin porttia seisoivat palvelijat ja hovi-herrat, ja odottivat hallitsijattarensa, Merope'n tuloa. Nyt ilmoittivat torven toitotukset hänen tuloansa ja Merope-Klairon astuu näyttämölle.

Kova meteli, kuin meren kuohina, aaltoili koko huoneen läpitse. Kaikilla kasvoilla kuvaantui hämmästys ja tyytymättömyys. Jopa itse kuningaskin näytti hämmästyvän ja ihmettelevän. Ja jotain tosiaankin erinomaista, jotain hämmästyttävää oli tässä tapahtunutkin.

Klairon oli tullut näyttämölle; mutta ei pu'ettuna niin, kuin tähän asti oli ollut tapana; ei niin, kuin muoti sen määräsi; eikä niin, kuin hovi-naiset pukeutuivat. Hänellä ei ollut isoa pönkkä-hametta, ei puuteroitua tukkaa; eipä ollut hän edes maalannut poskiaankaan, eikä koristellut itseään karin-kaukaloillakaan; ei mitään suurta löyhytintäkään ollut hänellä kädessään. Hän ei esittänyt siis vanhan maailman kuningatarta minään hempukkana, ranskalaisena muotivauvana pönkkä-hameessa, vaan vaatetuksessa, joka soveltui hänen esitettäväänsä.

Hän tuli kuningattarena, kantaen kultaista otsa-ripaa puuteroittamattomalla mustalla tukallansa, joka kauniina aaltoina kierteli hänen otsaansa ja oli niskassa huolettomasti käärästy solmulle, josta yksityiset kiharat vapaina aaltoilivat alas. Hänellä ei ollut mitään pönkkä-hametta, vaan kreikkalainen vanhan-aikuinen vaatetus. Avara kullalla kirjaeltu alushame riippui vapaana leveöissä laskoksissa aina kantapäähän saakka ja oli vyötäiltä vyötetty vain kultaisella vyöllä. Hänen ihanat käsivartensa olivat paljaina ja koristetut kultaisilla soljilla. Käsivarren ylitse olkapäällä kiinnitti kultainen koriste levättiä, joka vapaana, läpi-kuultavana riippui hameen päällä aina lantioille saakka. Samaan kulta-koristeeseen oli myöskin kiinnitetty kullalla kirjaeltu purppura-mantteli, joka riippui pitkin selkää aina maahan asti.

Tässä pukimessa, ensimmäisessä, kun koskaan oli nähty ranskalaisella näyttämöllä, kulki Klairon eteenpäin kuningattaren majesteetilla ja arvokkaisuudella aina etu-näyttämölle.

[Toinen tapaus, jossa Klairon esiintyi itse-valtaisesti puettuna, oli Sofoklen Elektrassa. Siinä näytelmässä uskalsi hän vieläkin enemmän. Sen sijaan, että vankia ja kuolemallaan olevia tavallisesti esitettiin pukimessa, johon kuului löyhyttimet käsissä j.n.e. esiintyi Klairon vankina jalkoihin asti ylettyvässä yksinkertaisessa villa-hameessa, ja kädet kahleilla sidotut seljän taakse. Hän nosti suuren ihastuksen tässä osassa, tässä vaatetuksessa: katsojat riemuitsivat, Voltaire ylisteli häntä värsyjä ja kirjeitä kirjoittamalla; maalarit kiiruhtivat maalaamaan Klairon'ia kaikissa tämän näytelmän kohdissa; ja siinä pukuimessa myytiin Klairon'in valo-kuvia tuhansittain.]

Mutta katsojat, jotka muutoin tavallisesti kaikuvilla kättentaputuksilla tervehtivät häntä, jäivät nyt mykiksi. Tervehdyksen sijaan alkoi parterilla kuulua tyytymättömyyden touhina aina kovemmin ja kovemmin. Ihanat ja ylevät naiset ensimmäisellä rivillä käänsivät inholla kasvonsa pois näyttämöltä ja levittivät suuret löyhyttimensä, salataksensa niiden takana punastuvia poskiansa, ja päästäksensä näkemästä mokomata hävitöntä näyttelijätärtä, joka julkeni näyttäytyä katsojillensa ilman pönkkä-hametta ja osottauda puvussa, joka paksuina, syvinä laskoksina kääriytyi hänen vartalonsa ympäri, ja osoitti joka liikunnossa sen kauniit ja jalot muodostukset.

Herrat parketilla ja soittokunnan looseissa kuiskuttelivat ja naureskelivat keskenänsä; jopa itse näyttelijättären innokkaimmat suosijat, itse nekään herrat, jotka saman päivän aamusella olivat Klairon'in luona ollessaan vannoneet, ollaksensa hänen innolliset sankarinsa ja puolustajansa, niin, itse nämäkään herrat eivät uskaltaneet taputtaa kättänsä hänelle puvussa, joka heistäkin näytti naurettavalta, oli vapaa ja taiteeton, kuin yö-puku, joka peitti hänen ruumistansa ilman jaloutta ja arvollisuutta.

Mutta Klairon ei ollut edes huomaavinaankaan tätä katselijain lisääntyvää tyytymättömyyttä. Hänen kasvonsa säilyttivät jalon, kuninkaallisen ryhtinsä; hänen silmänsä säkenöivät ja loistivat innon jalosta tulesta. Hän ei ollut kuulevinaankaan naurua, kuiskutuksia ja kohinata. Todellisesti kuninkaallisella liikunnolla kohotti hän käsivartensa, käskeäksensä ylimmäistä-pappia vaikenemaan, joka hänelle puhui.

Mutta tämä kokonansa paljas ja alaston käsivarsi näytti katselijoista vain uudelta julkeudelta ja hävyttömyydeltä. Kova naurun räkätys syntyi looseissa; parketilla kuului vihellyksiä, ja kun uljaimmat Klairon'in sankareista uskalsivat kieltää nousevaa meteliä ja tukahduttaa sitä kättentaputuksilla, niin nousi joka paikassa koko huoneessa kova viheltäminen ja nauraminen ja saattoi taputtajat pian vaikenemaan.

Kuningas kääntyi innokkaasti markisinnan puoleen ja sanoi; "teillä oli oikein; tämä on kaikista suloisin arvaamaton tapaus. Mutta katsojat ovat mielettömät. Minusta on Klairon'illa ollut oivallinen aate tässä. Iljettävä pönkkä-hame salasi hänen suloisen vartalonsa: hän teki oikein että jätti sen. Myöskin huomaan minä hänellä olevan erittäin ihanat käsivarret."

"Kallis herrani!" kuiskasi markisinna. "Minä pyydän armoa. Ettekö te nä'e, että katsojat ainoasti sen tähden tahtovat kukistaa Klairon'in ja Voltaire'n kappaleen, että he tietävät minun tuottaneen Voltaire'n takaisin Ranskaan ja suojelevan Klairon'ia? Kallis herrani, armoa! Pelastakaa kappale, pelastakaa Klairon! Katsokaa vain, millä ylevällä arvollisuudella Klairon seisoopi. Ei värähdystäkään huomaa hänen kasvoillansa. Hän on vain kalvea, kuin kuolemallaan oleva."

"Se on tosi," sanoi Ludwiki. "Hän on kalvea, ja katsojat tulevat yhä raivommiksi ja peuhaavimmiksi. He ovat peräti unhoittaneet minun läsnäoloni. Mutta en minä siitä pahastu; sillä tämä kohtaus on tosiaankin ihastuttava; ja minä en olisi sitä saanut nähdä, jos vain seurattiin kohteliaisuutta. Kuulkaapas noita herroja parterilla, miten ne viheltävät, ja Klairon'illa on rohkeutta vieläkin, seisoa kuninkaallisessa asennossaan. Mutta ei. Nyt horjuu hänen vartalonsa; nyt kalvenee hän aina enemmin ja enemmin. Hän on vaipumaisillaan kuolleena maahan."

"Herra, kallis herrani!" rukoili markisinna. "Pelastakaa Klairon!
Taputtakaa hänelle!"

Samassa silmän-räpäyksessä horjahti Klairon muutamia askeleita taakse-päin, voimatonna hillitsemään vihaansa, tuskaansa; ja katsojat vaikenivat hetkeksi, uteliaina nähdäksensä, mitä hän nyt aikoi tehdä.

"Herra, minä rukoilen teitä! Taputtakaa nyt hänelle!" kuiskasi
Pompadour vieläkin kerran.

Kuningas nyökkäsi hymyten, ja juuri tämän äkkinäisen hiljaisuuden vallitessa kuultiin yht'äkkiä vilkas kättentaputus kuninkaallisesta loosista.

Ihmetellen kääntyivät kaikkein katseet sinne; ja totisesti istui Ludwiki, monen rakastama ruhtinas siellä hymyillen. Hän oli uskaltanut sen, mitä ei kukaan muu uskaltanut sillä hetkellä, — hän taputti.

Ja nyt aivan, kuin velhomalla vaihtui tässä suhde: vihellykset vaikenivat, tyytymättömyyden meteli masentui; kaikki hoviherrat ja muut herrat seurasivat esimerkkiä, jonka kuningas oli antanut ja taputtivat, kajahuttivat satakertaiset hyväksymis-taputukset. Samat herrat, jotka äsken tyytymättömyydessänsä olivat unhoittaneet kuninkaan läsnä-olon, kokivat nyt palkita rikoksensa siten, että he taputtivat nyt kovemmin, kuin äsken olivat tyytymättömyydessään temmeltäneet.

"Luulen pelastaneeni ihmishengen," sanoi kuningas ja nojausi tyytyväisenä noja-tuoliinsa.

"Herra!" kuiskasi markisinna. "Te olette jaloin, jalomielisin kaikista kuninkaista; ja rajaton, kuin teidän hyvyytenne, on myöskin minun kiitollisuuteni oleva!" — —

Kuninkaalla oli oikeus: hän oli pelastanut ihmis-hengen. Klairon olisi kuollut häpeästä, surusta ja vihasta, jos hänen olisi pitänyt peräytyä metelin edestä. Hän vannoi itseksensä, sitä ei tekevänsä. Hän vannoi ennen kuolevansa, kuin vapaa-ehtoisesti jättävänsä näyttämön. Hän tunsi jo sydämmensä paisuvan ja seisovan alallansa. Hän tunsi jäsenensä jäykkenevän ja hengittämisensä heikkonevan. Hänen silmänsä sumenivat, ja hän tunsi horjuvansa, hoipertavansa, ja hän sanoi itseksensä: "kuolema tulee minua vapauttamaan!"

Mutta kovat kättentaputukset herättivät hänen horrostansa. Kuin ylä-ilmainen soitto, koskettivat ne hänen korviinsa; kuin autuasten taivainen soinnullinen soitto, suhisivat ne hänen korvissansa, ja antoivat hänelle rohkeutta, voimia ja lujuutta taas. Veri juoksi taas hänen sydämmeensä; hänen sielunsa liikutteli taas lentimiänsä; silmänsä säihkyi taas innostuksen tulesta, ja karaistuilla voimilla rupesi hän jälleen puhumaan, ja latelemaan sangen pitkää puhettansa.

Katselijat kuuntelivat häntä ensin hiljaisina; mutta hetken perästä alkoivat he ihmetellä sitä, jota olivat ensin nauraneet. Tuo poimuinen, liki ihoa kääreytyvä puku, olihan se paljon suloisempi, luonnollisempi ja taiteellisempi, kuin jäykkä, ruma pönkkä-hame, joka salasi joka jäsenen liikunnot, häiritsi kaiken vapauden ja kadotti luonnottomuudellansa kaiken ihmisellisen vartalon luonnollisen kauneuden.

Aina tähän hetkeen saakka oltiin näyttämöllä nähty ainoasti näyttelijättäriä, jotka pelasivat osansa, tehtävänsä, tänä ehtoona nähtiin ihminen vanhasta maailmasta elävän ja liikkuvan. Nyt tunsivat katselijat, että he äkkiä aivan kuin taikavoimalla olivat muutetut kreikkalaiseen muinaisuuteen, ja että se oli kreikkalaisnainen, Messenian kuningatar, joka liikkui heidän edessänsä kreikkalaisessa puvussansa.

Klairon tunsi, minkä vaikutuksen hän oli tehnyt, ja miten vähitellen hämmästys muuttui ihmettelemiseksi, tyytymättömyys suosioksi. Hän ymmärsi kohinan, joka nyt syntyi parterilla ja looseissa, ja se oli hänen mielestänsä paljoa parempi palkinto, kuin kovat kätten-taputukset; sillä hän tiesi että ainoasti sen tähden kavahdettiin kaikkia kova-äänisiä ihmetyksen-ilmauksia, ett'ei yksikään sana katoaisi turhaan heidän korvistansa, ja ettei tahdottu suostumuksen typerällä töminällä keskeyttää suurta ja jaloa näytelmätä.

Ja yhä hehkuvammaksi kävi taiteilijattaren innostus; yhä suuremmalla ja jalommalla vapaudella liikkui hän puvussansa. Kerran, kun hän kovassa kiivaudessansa kääreytyi vaippaansa Polyphanten edessä ja seisoi siinä rivakkaana, ylpeässä ryhdissä täydellisenä vanhan-ajan ihanimpana muistopatsaana, niin silloin pääsi katsojain sydämmellinen ihastuksen raivo irti. Mutta pian vallitsi taas hiljaisuus; sillä ei sanaakaan tahdottu hukata tästä suuresta näytelmästä. Kunnioituksesta taiteilijattareen, ei tahdottu myöskään päästää runoilijan jaloja värsyjä kuulemattomina.

Mutta nyt, kun Merope vihdoin näkee taas kauvan kaivatun poikansa; kun hän iloiten sulkee Aegytan syliinsä ja käärii hänet vaippaansa aivan, kuin tahtoisi hän sulkea hänet sydämmellensä koko maailman silmistä; kun hän tuossa ihmeellisessä ryhmässä, poimuisessa hameessansa likistää poikansa päätä rintaansa vastaan ja loistavin kasvoin riemuiten lausuu: "tämä on minun poikani," niin silloin eivät katsojat voineet enään hillitä ihastustaan, ihmettelemistään. Kuin ukkoinen pauhasivat riemulliset katsojat, ja muurit vavahtelivat heidän tyytymys- ja hyväksymys-huudoistaan.

Loistava, voittoinen hymy loisti Klairon'in kasvoilla; ja sama hymy nähtiin hänen kasvoillansa vielä silloin, kun hän vetäysi kulissien taakse ja meni vaatetushuoneeseen niin kauvaksi, kuin häntä ei kaivattu, tointuaksensa voimia vaativasta ponnistuksestansa.

Mutta kun hän oli juuri tullut vaatetus-huoneeseen, ja viskautunut sohvalle hengittääkseen vapaasti, päästi hän kauhean huudon; sillä oven suussa seisoi kreivi S:t Audème. Kalveana, huulet värittöminä, tukka pörrössä ja silmät sumeoina seisoi hän siinä ja tähysti Klairon'ia.

Klairon kauhistui hänen katsettansa ja yritti nousemaan istuimeltansa, aikeessa paeta. Mutta kreivi oli pannut oven salpaan perästänsä ja hyökkäsi häntä vastaan ja painoi hänet vastustamattomalla väki-vallalla jälleen sohvaan.

"Pysy alallas!" sanoi hän kolkolla äänellä. "Pysy alallas! Minä käsken sinua siihen!"

"Tahdotteko minut murhata?" huusi Klairon kauhistuneena, ja unhoitti hetkiseksi kaiken korkeutensa ja arvollisuutensa.

"Mitä minä siitä hyödyn, että murhaan sinut?" kysyi hän katkerasti nauraen, "Eläsithän sinä sittenkin aina vaan minun sydämmessäni, jokaisella hengähdykselläs myrkyttääkses minua, jokaisella sanallas raadellakses sydäntäni. Ei; en tahdo murhata sinua! Mutta en minä salli sinunkaan murhaavan itseäni."

"Hippolyte! Olen täällä sitä varten, että estäisin sinut tekemästä rikosta. Hippolyte! Kaiken sen tähden, jota pidät pyhänä, peruuta sanas, jotka tänä aamuna kiukussas puhuit! Minä en voi elää ilman sinua. Armahda siis minua ja elä minun tähteni! Sinä tiedät minun rakastavan sinua rajattomasti, ja satoja kertoja olet sinäkin vannonut rakastavas minua. Ah, älä tee itseäs vala-patoksi! Älä pilkkaa Jumalaa ja ihmisiä tekemällä rakkauden pyhiä valoja valheellisiksi koru-puheiksi. Hippolyte! Ole laupias, rakasta minua, tule puolisokseni; sillä minä rakastan sinua ylitse kaikkia!"

Klairon oli jo kerjinnyt rauhoittua, ja saanut jällensä entisen ylpeytensä. Hän päästi kovan pilkka-naurun ja sanoi:

"Te tahdotte tehdä minusta laupeuden-sisaren, — armahtavaisuudesta tahdotte minun teitä rakastavan," nauroi hän.

"Voi, vaivanen narri itseänne! Klairon'in sydän ei ole mikään sairas-huone, johon armahtavaisuudesta kerättäisiin kaikkia rakkaudesta potevia; ei, vaan se on kuninkaallinen linna, jossa osoitetaan päivä kerrassaan ystävyyttä ja vieraan-varaisuutta jollekin nerolliselle seura-elämään tottuneelle miehelle; vaan jonka portit suljetaan jokaiselta ikävältä, itkun-pakkoiselta hellityltä. Te olette liian paljon huokaillut ja valitellut, ja siitä on se tullut, että minä olen kyllästynyt teihin. Ja kyllästys karkoittaa rakkauden, ja siitä, missä haukotellaan, pakenee keveä-siipinen rakkauden-jumala pois. Muistakaa tätä, ja ottakaa se, ystäväni, viimeisenä muistona, hyvänä opetuksena vastaan minulta."

"Klairon!" huusi kreivi kauhistuneena. "Klairon! Voitko sinä nauraa silloin, kun minä kuolon kivuissa kilvoittelen edessäs? Mutta naurus ei ole totta; ei, sydämmes on liiaksi jalo ja hyvä siihen. Naurus ei peljätä minua takaisin. Se tahtoi vain hetkisen kiusata ja piinata minua, että minä sen jälkeen tuntisin itseni sitä autuaammaksi ja onnellisemmaksi. Anna sen loppua tähän, suloisimpani, armahimpani. Avaa sylis minulle taaskin! Sano, että sinä vielä rakastat minua; sano, että tahdot tulla puolisokseni, ja että kaikki on taas hyvin, ja että minä olen onnellisin kaikista kuolevaisista, sillä Klairon on jälleen minun, on omani ijankaikkisesti!"

"Klairon ei ole koskaan teidän," huusi Klairon, nousi ylös ylpeänä ja ojensi kätensä kopeasti hänelle. "Klairon on ainoasti omansa ja maineen. Hänestä ei tule koskaan S:t Audème'n pienen kreivin puolisota. Klairon on kihlannut itsensä maineelle ja ainoasti sille. Pois tieltä, herra! Päästäkää minut nyt vain! Maine ja katsojat odottavat minua."

Keno-kaulana ja pönäkkänä, kuin kuningatar, kävi hän sitten ovea kohden.

Mutta kreivi asettausi kalveana, kuin kuollut, silmät säkenöiden ja vavisten joka jäsenessä hänen eteensä.

"Sinä tahdot mennä?" kysyi hän uhkaavalla äänellä. "Sinä tahdot jättää minut, hyljätä minut?"

"Minä tahdon hyljätä teidät, ja suokoon Jumala, ett'emme koskaan enään näkisi toisiamme! Päästäkää minä nyt vain herra! Älkää vainotko minua enään kiusaavalla rakkaudellanne."

"Onko se viimeinen sanas? Onko sittenkin, jos minä sanon, että minä menen ja tapan itseni, että sinä sillä sanallas olet minut ajanut kuolemaan?"

"Se on viimeinen sanani! Mitä minä huolin teidän sekä elämästänne, että kuolemastanne? Menkää nyt!"

"No!" huusi kreivi raivostuneena, puristeli hänen käsiänsä ja katsoi häntä polttavilla katseilla silmiin. "Kuule myöskin sinä minun viimeinen sanani! Sinä ajat minut kuolemaan, päästäkses minusta. Hyvä! Minä kuolen, mutta minun kuolemani ei päästä sinua minusta. Myös kuolemani jälkeen vainoon minä sinua ja muistutan päivittäin sinulle itsestäni. Minä rankaisen sinun julmuutes. Sen vannon minä sen kuolemattoman sielun kautta, joka minussa asuu! Sen saman vannon myös vielä silloin, koska minä vapautan sen tästä maallisesta majastansa! — Nyt rouvaseni! Mene nyt, jos mieles tekee."

Hän lykkäsi itse salvan ovelta, meni sivuun ja jätti vapaan pääsön Klairon'ille. Klairon seisoi alallansa, viipyi ja katseli melkein surullisesti hänen kalveisiin ja surun kalvamiin kasvoihinsa.

"Klairon! Neiti Klairon!" kuului silloin huuto ulkoa. "Nyt on kiire: teidän osanne alkaa kohta. Neiti Klairon! Missä te viivytte niin kauvan? Joutukaa nyt!"

"Minä tulen," huusi Klairon vastaukseksi, ja viitsimättä edes vielä kerran katsoa kreiviin, tempasi hän oven auki ja syöksyi ulos.

Kreivi seisoi ja katsoi hänen jälkeensä pitkällisellä, hehkuvalla katseella. Nyt ei hän nähnyt häntä enään; mutta hän kuuli sen hyväksymis-huudon, jolla käsiään taputtava ja riemuitseva katsojisto otti häntä vastaan. Ja kaikki se kaikui hänen korvissaan, kuin perkeletten pilkka-nauru.

"Hänen pitää muistaa minua!" huusi hän ja kohotti molemmat kätensä vihan vimmassa taivasta kohti. "Niin, sen minä vannon, että hänen pitää muistaman minua! Niin, vielä kuolemani jälkeen tahdon minä vainota häntä; häntä, minun murhaajatani, Klairon'ia!"

Uhkaavaisena kohotti hän sitten nyrkkiin puserretun kätensä sinne päin, josta riemu-huudot kaikuivat. Sitten syöksi hän ulos ja jätti teaterin raivoisella kiireellä.

Näytelmä oli loppunut. Klairon'in jumaloitsijat olivat seuranneet hänen kutsumustansa, ja kaikin kokoontuneet hänen palatsiinsa, yhdessä siten viettääksensä sen päivän voitto-juhlaa, sekä kantaaksensa uhriansa suurelle taiteilijattarelle, joka tänä päivänä oli anastanut itsellensä uuden maineen ja kunnian kruunun.

Koko Klairon'in palatsi oli valaistu. Kahdessa rivissä molemmin puolin katua huoneen edustalla seisoivat herrain vaunut. Kaikki palatsin huoneet olivat juhlallisesti koristetut. Loistavin ja valituin seura tunkieli niissä edestakaisin, kaikki Parisin ylimykset, oppineet ja jalo-sukuiset olivat tänä iltana koolla taiteilijattaren luona. Kaikki arvokkaimmat, rikkaimmat, taitavimmat ja nerokkaimmat herrat olivatkin Klairon'in jumaloitsijoita. Oliko siis ihme, että he tänä voiton iltana kiirehtivät kantamaan uhriansa jumalattarensa jalkoihin?

Loistavin kasvoin ja kuningattaren itsensä-alentavaisuudella otti Klairon vastaan heidän jumaloitsemisensa. Hän tiesi sen ansainneensa, ja hän piti sen luonnollisena, että häntä, jolla siihen oli oikeus, jumaloitiin. Kaikki ne kukkais-kimput, seppeleet ja kukkais-kiemurat, joilla ihastunut katsojisto näytännön loputtua oli häntä kunnioittanut, lepäsivät keskellä vieras-huonetta, ladottuina eräälle pöydälle, jonka ympärillä herrat tungeksivat, kuullaksensa värsyjä, jotka, painettuina atlas-nauhoihin, olivat kiinnitetyt seppeleihin ja kukkais-kimppuihin, niin myöskin katsellaksensa loistavia kalleuksia, joita myöskin oli kukkaisten joukossa.

Klairon itse seisoi herrain keskessä pöydän vieressä ja tutkei omin käsin kalliit lahjansa ja poimei kukkaisista helmi-nauhoja, ranne-renkaita, sormuksia ja kalliita-kiviä, ja pani ne vieressään olevaan hopeaiseen koriin, sekä levitti värsyillä varustettuja nauhoja ja luki korkealla äänellä ne kuulijoillensa.

Sitten otti hän taas erään kukkais-kimpun, johon hopeainen solki oli kiinnitetty ja jonka ala-päässä myöskin oli painettuja värsyjä. Samassa, kun hän irrotti soljen, putosi siitä jonkunlainen kotelo. Hymyillen avasi Klairon kotelon. Hämmästyksen huudahdus pääsi hänen huuliltansa. Kotelossa oli kaula-vitjat, tehdyt suurimmista ja ihanimmista hohto-kivistä, loistavista kuin taivaan tähdet. Niiden ihmeellinen loisto hämmästytti kaikkia.

"Totisesti!" huudahti markisi de Seignak. "Onhan se lahja, jolla voisi ostaa kokonaisen kartanon maalla. Jopa itse keisarinna voisi kopeilla mokomista kalliista kivistä."

"No, eikö neiti Klairon ole korkeampi, eikö suurempi, kuin keisarinna?" kysyi eräs nuorukainen matalalla ja kainolla äänellä, sekä sanan-korolla, joka ilmasi englantilaista.

"Te olette oikeassa, herra Spenser," sanoi markisi naureskellen.
"Klairon on suurempi, kuin keisarinna; sillä hän on taiteilijatar.
Klairon ansaitsee, että sellaisia kalleuksia lasketaan hänen
jalkoihinsa; mutta sitä voida, tarvitsee olla upporikas, ja sellaisia,
Herra nähköön, on sangen vähän tässä maailmassa."

"Niin kauvan, kuin Klairon elää, on niitä kyllä," vastasi Spenser punastuen. "Kaikki maailman aarteet pitää hänen jalkoihinsa laskettaman."

"Olettepa te koko julmuri," huusi markisi. "Jos kaikki maailman aarteet olisivat Klairon'in, niin mitä meille enään jäisi kiitos-uhriksi jumalattarellemme?"

"Sydän ja uskollisuus", vastasi nuorukainen innolla.

"Ah, herra!" sanoi Klairon hymyellen. "Te mainitsette nyt ne ainoat aarteet, joita ei enään markisilla ja muilla tässä olevilla herroilla ole, vaan ovat he nyt aikoja sitten maailmassa pelanneet pois ja kadottaneet. Vaiti; ei mitään vakuutuksia, hyvät herrat! Ei mitään vääriä valoja! Lukekaamme mieluummin edes-päin näitä värsyjä, ja kuulkaapas nyt vain, mitä kaunista runollisuutta täällä vielä on."

Ja tätä sanoessaan laski Klairon kallis-arvoisen koristeensa hopea-koriin. Mutta kukkais-kimpun, jossa se oli ollut, otti hän ja kiinnitti tänä päivänä saaduilla koru-neuloilla rinnallensa, eikä viskannut sitä muiden kukkain joukkoon.

Nuori englantilainen, joka tarkasti kaikkia hänen liikunnoitansa, punastui ja hänen kasvonsa loistivat onnesta.

Klairon otti toisen kukkais-kimpun ja avasi nauhan, lukeaksensa värsyjä siinä. "Ah, herra!" huusi hän. "Nämät ovat englantilaisia värsyjä. Tulkaa, lukekaa ne meille."

Kohta oli nuorukainen hänen vieressänsä. Klairon ojensi kukkaiset hänelle ystävällisesti hymyten. Nuorukainen otti ne ja kourasi myös samassa hänen kättänsä. Klairon sallei sen ja vastasi kouraukseen hiljaisella hänen sormensa puristuksella.

"Nyt, herra! Kääntäkää värsyt meille," sanoi hän, yhä pitäen nauhasta kiini.

Nuorukainen kumartui häntä lähemmäksi, muka lukeaksensa värsyjä. Heidän päänsä olivat liki toisiaan nojatut; heidän hi'uksensa koskettivat toisiansa. Ja tämä suloisen Klairon'in läheisyys valoi loistoa nuorukaisen kauniille kasvoille.

Samassa silmän-räpäyksessä nähtiin yht'äkkiä salaman kaltainen leimaus heidän päittensä välissä; sitten kuului laukaus niin kova, että ikkunat tärisivät ja kynttelit pöydällä sammuivat. Iso pöytä-kello muurin otsalla alkoi verkallensa ja kumisevasti ilmoittaa yhdettä-toista tuntia.

Kovasti kirkaisten oli Klairon vaipunut maahan. Vieressänsä venyi nuori englantilainen, hengetönnä hänkin.

Kaikki kiirehtivät kauhistuneina heidän tykönsä.

"He ovat murhatut; he ovat ammutut," huusivat ja kiljuivat herrat keskenänsä. "Lähettäkäämme noutamaan lääkäriä! Pyytäkäämme polisia! Laukaus tuli juuri ikkunasta."

Sill'aikaa kun toiset, avuksi huudetun kamari-rouvan avulla, kantoivat vielä yhä tunnottoman Klairon'in sohvalle ja toiset puuhailivat nuoren herran kanssa, joka vähitellen rupesi tointumaan, kiirehti markiisi Seignak, läheisen sukulaisensa, polisi-luutnantin de Marville'n tykö, noutamaan häntä omilla vaunuillansa, tutkimaan kauheata rikosta. Joku toinen herroista kiirehti noutamaan Klairon'in kotilääkäriä, tutkimaan, tokko jotain pelastusta oli toivominen.

Tuskin puolen tuntia oli kulunut; niin tulivat lääkäri ja polisi-luutnantti vieras-huoneeseen, jossa kaikki herrat, molemmat kamariherrat ja kaikki Klairon'in palvelijat olivat vielä koossa.

Lääkäri vietiin sohvalle, jossa Klairon makasi yhä vielä tunnotonna. Nuori englantilainen oli jo siksi tointunut, että hän istui avoimin silmin, vaikka raskaasti hengittäen eräässä noja-tuolissa. Hän näytti huumautuneelta ja mielettömältä.

Lääkäri tutkei Klairon'in päätä, johon kaikki läsnä olleet todistajat sanoivat laukauksen sattuneen.

Polisi-luutnantti tutkei ikkunata, josta läsnä olleet todistajat sanoivat laukauksen tulleen sisälle.

Mutta ei mitään loukkautumisen vikaa näkynyt Klairon'in päässä. Ei edes kiharaakaan hänen hiuksistansa ollut palanut tahi kärventynyt. Ei missään näkynyt edes veripilkkua tahi haavaa.

Ikkunassa ei myöskään näkynyt mitään jälkeä laukauksesta. Ei ainoakaan isoista ikkunan ruuduista ollut edes vioitettu tahi avattu, että siitä olisi joku laukaus voinut tulla sisälle. Ei missään seinillä näkynyt mitään merkkiä, joka olisi osoittanut luodin jälkeä.

Mutta laukaus oli ammuttu. Se oli totuus, jonka enemmän, kuin kaksikymmentä paikalla ollutta todistajata vakuuttivat. He olivat nähneet kruudin valon, ja kynttilät sammuivat ilman-vedosta. He olivat kuulleet kauhean paukauksen ja ikkunain täräjävän.

Laukaus oli ammuttu, mutta jälkeä siitä ei näkynyt; ei myöskään tietty, mistä se oli tullut.

Polisi-luutnantti tutkei apulaisinensa vieras-huoneen, kaikki viereiset huoneet ja koko kartanon. Viimein meni hän kadulle ja jatkoi siellä tutkimuksiansa. Hän vaatei vastapäätä olevan naapuritalonkin avattavaksi ja toimitti ankaran tutkimuksen kaikkein sen asukasten kanssa.

Mutta jostain sattumuksesta asui talossa vain vanhoja ihmisiä, jotka kaikki olivat herätettävät vuoteiltansa tutkittaviksi. Ei ainuttakaan ampuma-asetta tavattu koko talosta, vaikka kyllä tarkkaan tutkittiin.

Laukaus oli siis ehdottomasti ammuttu itse vieras-huoneessa. Polisi-luutnantti palasi siis apulaisinensa takaisin Klairon'in palatsiin, tutkiaksensa vieläkin tarkemmin sitä.

Klairon oli toki sillä välillä lääkärin taitavalla hoidolla tointunut. Suonen-avaus, haju-suola ja hieromiset olivat häntä auttaneet tunnottomuudestaan. Hän istui, pää vapisten ja kasvot kalveina sohvalla.

Polisi-luutnantti de Marville kiirehti hänen tykönsä, kertoaksensa hänelle tutkimuksistansa, sen seurauksista ja kysyäksensä häneltä, oliko hänellä jotain syytä epäillä ketään, tahi jos jollakin hänen tunnetuistaan on ollut aikomusta murhata häntä.

"Minä tunnen tosin erään miehen, joka sellaisen rikoksen voisi tehdä," sanoi Klairon kalveilla ja vapisevilla huulillaan, "mutta se eräs, joka ehkä soisi kuolemani, ei ole tänä ehtoona ollut täällä."

"Milloin näjitte te hänet viimeksi?" kysyi Marville.

"Tänä ehtoona, noin pari tuntia sitten. Hän vaatei minua väkiselläkin vaimoksensa. Mutta kun minä kieltäysin siitä, niin jätti hän minut vihaisella mielellä."

"No, siinä on murhaaja!" huusi Marville voiton riemulla. "Kun me vain saamme hänet käsiimme, niin kyllä sitten myöskin selkenee, millä ihmeellisellä aseella hän ampui. Tehkää siis hyvin ja ilmoittakaa minulle hänen nimensä ja missä hän asuu, mokoma raju-päinen ja murhaavainen kosija."

"Hän nimitti itseään aina näihin saakka Dubois'iksi," sanoi Klairon hiljaa, "mutta nyt on hän ottanut oikean nimensä, kreivi S:t Audème ja asuu S:t Honorè-kadulla, n:o 103."

"Tunnin perästä olen minä jälleen täällä ja toimitan tutkimuksen murhaajan kanssa teidän itse läsnä ollessanne," sanoi de Marville, viittasi apulaisillensa ja jätti heidän kanssansa huoneen.

Ne ystävät ja herrat, jotka eivät olleet tahtoneet jättää Klairon'ia ennen, kuin olisivat sen voineet tehdä siinä iloisessa vakuutuksessa, että hän oli pelastettu ja jälleen vironnut eloon, tahtoivat nyt lähteä ja sanoa jää-hyväiset Klairon'ille. Mutta Klairon pyysi heitä niin tavattomalla ystävyydellä ja niin tuskallisella äänellä jäämään luoksensa, eikä jättämään häntä tänä kauheana yönä yksinänsä tähän hirveään vieras-huoneeseen, että he kaikki mielellänsä suostuivat jäämään ja odottamaan polisi-luutnantin palaamista.

Tuskin tunti oli kulunut, niin tuli herra Marville jo takaisin. Hän tuli totisen ja juhlallisen näköisenä, ja piti kädessänsä pientä, sinetillä varustettua kirjettä. Hänen apulaisensa eivät olleet mukana. Luultua murhaajaa ei myöskään näkynyt mukana.

"Oletteko tavannut häntä? Oletteko vanginnut hänet?" huusi Klairon tuskallisesti häntä vastaan.

"Neiti!" sanoi Marville juhlallisesti. "Minä tapasin kreivi S:t Audème'n; mutta en vanginnut häntä; sillä minä tapasin ainoasti hänen ruumiinsa ja tämän, teille osoitetun kirjeen."

Klairon otti kirjeen vapisevin käsin, mursi sinetin ja aukasi paperin.
Sitten ojensi hän sen Marville'lle.

"Lukekaa te se, herra luutnantti!" sanoi hän matalalla äänellä.
"Kirjaimet hyppivät silmissäni: minä en voi lukea."

Marville otti kirjeen ja luki korkealla äänellä: "Julmio! Minä kuolen sen tähden, että rakastan sinua ja sinä vain halveksit minua. Mutta minun kuolemani ei vapauta sinua minusta! Minä pidän valani! Vielä kuolemani jälkeen vainoon minä sinua! Joka päivä pitää sinun muistaman minua ja vapiseman!"

"No!" sanoi markisi Seignak ja kohotteli olkapäitään. "Koska hän on kerran kuollut, niin ei häntä voi vaatia edes-vastaukseen, väärästä valasta, jospa ei hän pitäisikään valaansa."

Marville katseli häntä oudolla, jyrkällä katseella. "Mitä oli kello silloin, kun laukaus kuului?" kysyi hän. "Voitteko sen tarkallensa ilmoittaa?"

"Kyllä. Aivan paikallensa," sanoi markisi. "Juuri silloin, kun laukaus kuului, löi pöytä-kello tuossa yksitoista… Nä'ettekö, miten ihmeellisesti viisari seisoo vielä yhtätoista osoittaen. Kello on seisahtunut, eikä sitten käynyt."

"No, niinpä kuulkaa tekin!" sanoi luutnantti juhlallisesti. "Kreivi S:t Audème'n palvelija oli ollut herransa vieras-kamarissa ja kuullut kellon lyövän yksitoista, ja samassa kohta kuullut laukauksen herransa kamarista. Juuri kello yksitoista on kreivi S:t Audème ampunut itsensä."

Klairon kiljahti ja vaipui tunnotonna maahan.

TOINEN PÄIVÄ.

1.

Huomeneltain.

Klairon seisoi kuvastimensa edessä ja tarkasteli tarkoin ja tuomarin ankaralla totisuudella kasvojansa. Tänä päivänä oli hän tehnyt kauhean keksinnön: hän oli havainnut otsallansa, jonka jaloa kauneutta oli niin usein ihmetelty ja ylistetty, ensimmäiset rypyn jäljet, ensimmäiset merkit, joilla vanhuus alkaa laskea vuotten lukua.

Niin, Klairon ei voinut nyt enään salata itseltään sitä, että hän vanheni; eipä voinut hän sitä enään kokonansa salata maailmaltakaan. Kaksi-kymmentä vuotta sitten oli hän ollut parisilaisten suosittu ja ihaeltu lemmikki; kaksi-kymmentä vuotta sitten oli hän tunnettu läpi koko Europan ja ylistetty maailman mainioimmaksi näyttelijättäreksi. Kaksi-kymmentä vuotta sitten, oli se kirje painettu, jossa Voltaire nimitti häntä "kaksi-kymmentä-kesäiseksi Muusaksi" — taiteen jumalattareksi. — Klairon ei uskaltanut siis viettää neljää-kymmentä vuottansa; sillä maine oli jo sitten kaksikymmentä vuotta painanut hänen kaste-kirjansa, joka oli yhtä kuolematon, kuin mainekin.

Niin, Klairon oli neljä-kymmentä vuotias. Sen täytyi hänen tunnustaa maailmalle. Neljä vuotta, jotka siitä ylitse menivät, olivat hänen yksinänsä, ja ainoasti ne taisi hän salata maailmalta. Ne neljä vuotta olivat hänen salaisuutensa. Ja kun hän nyt seisoi kuvastimensa edessä, kysyi hän, tuskallisesti tarkastaen kasvojansa, ell'eivät ne ilmoittaisi hänen salaisuuttaan, vai olivatko ne yhtä uskolliset, kuin hänkin.

Mutta samalla kun hän niin tutkieli, tarkkaeli itseänsä, kiitivät menneet vuodet, nuo kaksi-kymmentä voiton vuotta hänen sielunsa silmäin sivuitse loistavine voiton-seppeleineen, ja hän riensi melkein kauhistuneena pois kuvastimen äärestä.

"Olispa kauheata, jos minun pitäisi jättää nyt kaikki tämä", huokasi hän ja värisi. Sitten istausi hän nojatuoliin, joka oli kuvastimen kohdalla, että hän siitä vielä voisi silmäillä kuvastimeen.

"Niin, olispa oikein kauheata", jatkoi hän, "jos Klairon'in pitäisi kerrassansa astua alas valta-istuimeltaan; jos Semiramis, Adriane, Merope, Phaedra, — niin, jos kaikki nämät korkeat ruhtinattaret, joiden kruunut ovat yhdistetyt minun päässäni, lykättäisiin nyt sivulle; jos tuo julma vihollinen, vanhuus, tekisi sen, ja tuomitseisi Klairon'in kerrassansa eläkettä-nauttivaksi, virattomaksi näyttelijättäreksi, oman suuruutensa raunioksi!"

Tämä ajatus tärisytti häntä juuri, kuin maanjäristys. Kauhistuneena kavahti hän ylös ja mittaeli pitkin askelin, kuin haavoitettu leijona, huoneensa lattiata.

"Ei", huusi hän raivostuneena. "Ei; minä en tahdo lopettaa, kuin kaikki näyttelijättäret lopettavat, unhoitettuna, pilkattuna ja häväistynä. Klairon ei voi tavallisella tavalla lakata hallitsemasta. Klairon ei voi laskeutua näyttämön valta-istuimelta alas joka-päiväiseen elämään, tulla jonkun pankkirin tahi jonkun köyhän aateli-miehen vaimoksi. Jos minun pitää jättää näyttämö, jossa minä jo kaksi-kymmentä vuotta olen ollut ruhtinattarena, niin pitää sen tapahtumaan loistavalla tavalla. Niin, minun pitää vielä, ennen eroani, saattaa maailma hämmästykseen. Kateudella ja hämmästyksellä pitää minun jälkeeni katsottaman, eikä pilkalla ja syljellä. Niin pitää, ja niin täytyy sen tapahtua! Ainoasti Klairon voipi sillä lailla lopettaa. Kun hän astuu alas näyttämön valta-istuimelta, niin nousee hän toiselle, oikealle valta-istuimelle. Baabelin kuningattaresta pitää toki tehtämän edes Ausbach'in ruhtinatar!"

Ylpeä voiton ilo kuvaantui nyt hän kasvoillansa. Hän meni jälleen kuvastimen tykö ja tarkasteli tutkien vieläkin vartaloansa. Sen jälkeen liukui hän ruhtinaallisella ryhdillä ja yhä kurkistaen kuvastimeen takaisin nojatuoliin.

"Maa-kreivi sanoo minulle joka päivä, että minä olen hänestä ihanin nainen koko maailmassa", mutisi hän hiljaa itseksensä. "Ja minä nä'en sen, että niin olenkin. Vieläkin olen kaunis ja vieläkin on minulla voimaa, tehdä hän orjakseni ja vallita häntä. Minun pitää siis käyttää tilaisuutta hyväkseni. Maa-kreivi rakastaa minua. Sitä vakuuttaa hän joka päivä ja rukoilee minun vasta-rakkauttani. Mutta hänen pyytämällään tavalla en minä sitä koskaan myönnä. Jopa! Ei Klairon koskaan niin alenna itseään, että hän rupeaisi jollekin ruhtinaalle jalkavaimoksi. Ei; ei koskaan! Mutta voipiko hän minulle jotain muuta tarjota? Hän on minulle sanonut, että hän on naimisissa, mutta vain muodon vuoksi. Hän tuskin tuntee puolisotansa; elää erillään hänestä aina hää-päivästä saakka. Ja että hän vihaa kaikkea huhua ja hälinätä, niin ei hän tahdo laillista eroa."

"Mutta hänen pitää se tehdä", huusi Klairon hetkisen pysähdyksen perästä. "Niin, hänen pitää ottamaan eron puolisostansa, sillä Klairon tahtoo tulla ruhtinattareksi. Klairon on luotu hallitsemaan ja vallitsemaan maita."

"Mutta miten minä pääsen niin pitkälle; Ausbach'in maa-kreivi on ylpeä. Hän ei unhoita koskaan, että hän on nepain Preussin kuninkaalle, jota sitten aina viimeisen pitkän sodan nimitetään Rietrikki Suureksi. Hän pitäisi sitä rikoksena, että hän tekisi näyttelijättären Preussin kuninkaan lailliseksi nepaimen vaimoksi. Mutta asia riippuu siitä, että häntä vähitellen totutetaan siihen, verkallensa, askel askeleelta viedään vihkimä-jakkaralle. Hän aikoo palata Ausbach'iin. Miks'ei pyydä hän minua kanssansa sinne, ystävättärenänsä, sisarenansa asumaan kanssansa? Ah, minä kyllä sitten ohjaisin hänen ajatuksensa niin, että ystävätär, sisar julistettaisiin vihdoin puolisoksi. Nyt pitää ajatella ohjelma, rivakas ja päättävä ohjelma."

Hän nojasi yhä vieläkin kauniin käsivartensa tuolin selkä-lautaa vastaan, antoi päänsä vaipua käsivarrelle, ja niin istui hän pitkän aikaa ajatellen.

"Niin," huudahti hän vihdoin. "Niin sen pitää käymän! Loistolla erkanen minä näyttämöltä. Niin pakoitan minä maa-kreivin tarjoomaan minulle pako-paikan valtakunnassaan. Minä jään hänen tykönsä. Minä totutan hänen vähitellen siihen, että hän ottaa eron sairaasta puolisostansa! ja sitten, — sitten, kun olemme ehtineet niin pitkälle, tulee minusta hänen puolisonsa. Rivakasti asiaan nyt käsiksi vain! Tämä päivä on ratkaiseva päivä. Vielä tänä päivänä pitää sen olla päätetyn. Niin, Klairon! Sonnusta itses miehuudella! Kanna sinun paperi-kruunujas ja laakeri-seppelettäs niin että valloitat itselles todellisen kruunun ja vaihetat lakeris myrtti-seppeleeseen. Ylös, ylös! Käy nyt asiaan käsiksi!"

Ja vakavin askelin lähestyi Klairon pöytää ja soitti kellollaan. "Jaakko!" huusi hän sisälle tulevaa palvelijaa vastaan. "Eikö vielä ole mitään vastausta teaterista tullut?"

"Käskyllänne, Teidän Armonne!" kuului vastaus. "Teateri inspehtori oli juuri äsken täällä ja ilmoitti teaterijohtokunnan puolesta, että tehtyjä säännöksiä ei voitu millään ehdolla muuttaa, ja että Phaedra ehdottomasti näytetään tänä päivänä. Kaikki näytöksen osat, kuten tiedätte, ovat jo jäsenille ja'etut, eikä niissä voitu mitään muutoksia tehdä. Koko kuninkaallinen hovi on tänä iltana läsnä näytelmässä."

"Se hyvä, Jaakko! Lähetä kohta sana herra Varon'ille ja Lekain'ille. Ne herrat pitää pyydettämään kohta tulemaan tyköni. Minulla on jotain sangen tärkeätä heille sanottavata, ja pyydän siis erittäin nöyrästi, että he kohta viipymättä tulevat tänne."

Varon ja Lekain, molemmat sen ajan kuuluisimmat näyttelijät, asuivat Klairon'in palatsin läheisyydessä ja olivat siis vähemmässä, kuin kymmenessä minuutissa Klairon'in luona.

"Ystäväni!" huusi Klairon heitä vastaan. "Joko tiedätte sitä kauheata ja hirmuista asiata, jota meille ajatellaan tehdä? Tarkoitan sitä loukkausta, jota meille, teaterin kaunistuksille ja kunnialle ai'otaan tehdä."

"Meitä tahdotaan pakoittaa tunnustamaan varasta, kunniaansa menettänyttä miestä, joka ensin varasti, oli sitten linnassa, sitten palvelijana ja sissinä polisissa, — niin, meitä tahdotaan pakoittaa tunnustamaan häntä toveriksemme, meikäläiseksi!" huusi Varon.

"Meitä vaaditaan näyttämöllä esiytymään yhdessä mokoman kruunun-linnun ja varkaan kanssa", sanoi Lekain ja kohotteli ylen-katseellisesti olkapäitänsä. "Ah, se on ihmeteltävää! Linnan-ruoka on yht'äkkiä huomainnut itsessään kykyä teateriin: Varas pyytää murtaa itsensä taiteelliselle uralle, ja polisi pitää sitä erittäin sopivana seikkana, asettaa yhden juhdistansa 'Theatre Français'ehen' aivan, kuin määräaikansa palvelleet sotaherrat pannaan yhteisiin virkoihin."

"Ja mekö siihen suostuisimme?" kysyi Klairon säkenöivin silmin. "Pitääkö Phaedra niin häväistämän, että hän rakastaisi rikkojata? Pitääkö Theramen häpeämään turvattiansa, Hippolyte'ä? Pitääkö Theseon oleman isänä kunniansa kadottaneelle, joka ei varastanut sydäntä, vaivasia, viheliäisiä markkoja!"

"Ystävät! Minä kysyn teiltä: pitääkö meidän sitä kärsiä, että taide häväistään ja sen pyhän templin kynnyksiä tahraa mies, jonka edestä taiteen-jumalattarien täytyy täynnä häpyä paeta pois, ja jota Apollo ei koskaan voi tunnustaa opetuslapseksensa? Varon! Minä kysyn teiltä, suuren Molieres'en oppilaalta, tahdotteko pelata Theramen'a, kun Hippolyte'n osaa näyttelee mies, jonka kanssa kanssa-puheissa teaterin ulkopuolella tavattuna te häpeäisitte silmät päästänne, ja jolle te kääntäisitte selkänne, jos hän uskaltaisi puhutella teitä tuttavana? Lekain! Minä kysyn teiltä, mainio taiteilija, joka ei vielä koskaan ole esiytynyt muutoin, paitsi jalona, suurena ja armollisena maailman, katsojain ja itsensä edessä, ja joka puhtaana, virheetönnä ylimmäis-pappina on tehnyt taiteen pyhää uhri-palvelusta Apollon templissä, minä kysyn teiltä, Lekain, tahdotteko näytellä Theseona, kun teille annetaan pojaksi sellainen olento, jonka rikoksia rankaisemaan te ette pyytäisi jumalain vihaa, vaan yksinkertaisesti jättäisitte hänet polisin kynsiin?"

"Mutta ennen, kun vastaatte, kuulkaa, mitä minä teille sanon. Ei koskaan enään Klairon astu näyttämölle Phaedrana, jos nuorukainen, jota hänen pitää rakastaa, on ihminen, jonka läheisyys ja paljas yhteen-sattumus on hänelle jo alentavaista. Ei koskaan anna Klairon pakoittaa itsensä, tunnustamaan rangaistua voroa, polisi-sissiä taiteen otto-pojaksi. Ja jos taiteen pyhät templin ovet avataan hänelle, niin suljetaan ne ijäksi Hippolyte Klairon'ille! Sitä minun piti sanomaan teille: Vastatkaa te nyt minulle!"

"Minä vastaan teille", lausui Varon, jonka silmät, huolimatta hänen kuudesta-kymmenestä vuodestansa, vielä yhä hehkuivat nuoruuden tulessa. "Te kysytte minulta, josko minä tahdon olla opettaja Theramen'a sellaiselle Hippolyte'lle? En, Klairon, en! Spitalinen älköön lähestykö puhtaita! Rumaa rikosta ei pestä puhtaaksi Apollon taivaisella pappius-päähineellä. Se, joka on saastuttanut kätensä varkaan vehkeissä, älköön tuokokkaan jumalille mitään uhria, sillä he hylkäisivät sellaisen uhrin samoin, kuin minä, Apollon ja musain palvelija hyljään sellaisen Hippolyte'n, enkä tahdo koskaan olla hänelle Theramen'a. Olkoon hän vain tänä iltana Hippolyte'na; mutta mitään Theramen'ea ei hänen pidä näkemään sivullansa! Kuitenkaan ei se ole Varon, suuren Molieres'en oppilas. Ja te, minun suuri ja kunnioitettu ystäväni, Lekain, mitä sanotte te?"

"Minä sanon, että orja ja hyljätty roisto älköön panko saastaisia käsiänsä ylimmäis-papin ja jumaloin käsiin", huusi Lekain. "Minä sanon, että minä mieluimmin kutsuisin pojakseni sellaisen onnettoman, joka kärsimysten ja musta-sukkaisuuden yllytyksestä on murhannut puolisonsa, kuin miestä, joka oman-voiton pyynnöstä ja näpistelemisen himosta varastaa toisen omaisuutta. Murhaaja voipi, huolimatta rikoksestansa, olla kunnon mies? mutta varas on halpa raukka, joka varastaa itseltään kunnian. Ja kunniattoman kanssa ei Lekain'ella ole mitään tekemistä. Ei Lekain tule hänen kanssaan näyttämölle. Eikä kellään ole oikeutta, pakoittaa minua häpeällisyyksiin. Minä en näyttele Theseona, jos hän, vitsattu varas ja vanha voro näyttelee Hippolyte'na!"

"Antakaa minulle kätenne, ystäväni!" sanoi Klairon juhlallisesti. "Me seisomme yhdistettyinä lujana liittona, ja vannomme taiteen-jumalattarille, vannomme taiteelle, jonka vihittyjä palvelijoita me olemme, — niin, me vannomme elää ja kuolla taiteen pyhässä palveluksessa, emmekä salli sitä, emmekä anna itseämme häväistä, vaikkapa saisimmekin sen tähden kärsiä vainoa ja rangaistusta!"

"Niin, sen me vannomme!" huusivat molemmat herrat.

"Me vannomme, ett'emme näyttele tänä iltana, jos meitä vaaditaan näyttelemään yhdessä Vauture'n kanssa."

"Niin, sen vannomme me!" kertoivat Varon ja Lekain.

"Me olemme tehneet valamme ja jumalat ja taide ovat sen ottaneet vastaan", sanoi Klairon juhlallisesti. "Nyt tahdomme me levollisina ja seisovaisina odottaa sitä, kun tapahtuu. Menkää nyt kotihinne, ystäväni, ja tehkäämme se, kun tarpeellista, Ilmoittakaamme kirjallisesti johtokunnalle, ett'emme me näyttele tänä iltana, ja ett'emme enään koskaan astu näyttämölle, ell'ei Vauture'a kohta eroiteta teaterista."

"Sanokaamme, ett'emme koskaan näyttele hänen kanssansa, samana ehtoona", huusi Varon.

"Niin, siin' on kylliksi", sanoi Lekain.

"Hyvä!" sanoi Klairon. "Jos te sen pidätte riittävänä, niin pysykää siinä. Minulle se ei riitä! Jos Vauture jääpi paikoilleen teaterissa, niin eroan minä. Minä en salli pahantekijän nimittävän minua virka-veljeksensä!"

Hän ojensi Varon'ille ja Lekain'ille kätensä jää-hyvästiksi ja kiirehti sitten kirjoitus-pöytänsä tykö, kohta ylpeästi ja käskeväisesti kirjoittaakseen kuninkaalliselle "Theatre Français'in" johtokunnalle.

"Niin", sanoi hän innollisesti ja pani kirjeen kokoon. "Nyt on arpa heitetty. Minä voitan, kuin taiteilijatar, tahi laskeun minä näyttämön valta-istuimelta, noustakseni, jos Jumala suo, noustakseni todelliselle valta-istuimelle."

Hän soitti hätäisesti ja jätti kirjeen kamari-palvelijalle, vietäväksi kuninkaallisen teaterin johtokunnalle.

"Jos kysytään, olenko minä sairas", käski hän, "niin vastaa, että minä olen erittäin terve ja aivan valmis näyttelemään tänä iltana, kuitenkin ehdolla, että minun ehtoni ensin täytetään. Joudu nyt ja tuo minulle kohta vastaus asiasta, vaikka minulla olisi vieraitakin luonani."

"Minä toivon maa-kreivin olevan läsnä", sanoi hän hymyillen itseksensä. "Tunnin perästä on Jaakko takaisin, ja siihen aikaan on maa-kreivinkin tapana olla täällä. Vai eikö hän tulisi tänä päivänä? Oiskohan minun eilen osoittamani kovuus ja kylmyys peljättäneet hänet takaisin? Mitä? Oisko hänelle niin helppoa, hyljätä minua? Voidaanko Klairon hyljätä sen tähden, ett'ei hän ole mikään mieliinmukiin menevä kaunotar, jolla olisi jokaiselle rakkauden lorulle hymyily valmiina? Oi, se oisi kauheata, jos minä olisin niin peräti erehtynyt, jos — — — Ah, tuossa seisahtuvat vaunut portilleni. Ken voi nyt tulla niin peri aikaisin aamulla — — —."

Klairon unhoitti hetkeksi kuninkaallisuutensa ja syöksähti ikkunaan, kurkistaakseen kartiinien takaa vähän pihalle vain.

"Se on hän! Ne ovat hänen vaununsa," huusi hän voiton riemulla. "Hän tulee tänä päivänä vieläkin aikaisemmin, kuin tavallisesti. Se on ainakin todistuksena siihen, että hän rakastaa minua — — —."

"Hänen kuninkaallinen Korkeutensa Ausbach'in maa-kreivi," sanoi palvelija, avasi kaksois-ovet seljällensä, ja hoikka, nuori, noin kolmen-kymmenen vuotias mies astui sisään, pu'ettuna loistavaan, kullalla koristettuun pukuun. Hänen kasvonsa olivat hyvin setänsä, kuningas Rietrikki II:n näköiset; mutta se juuri puuttui häneltä, joka havaittiin suuren Rietrikin kasvoissa; nimittäin, loistava, neroa täysi katse, ja hänen ihana, lempeä silmäyksensä. Maa-kreivin silmät olivat heikot ja sinertävät; hänen katseensa oli synkkä ja eloton. Ja jos joskus hymy leikki hänen huulillansa, niin oli se ainoasti suru-mielinen hymyely, joka ainoasti kohteliaisuudesta joskus ilmestyi, sitä pikemmin taas haihtuakseen.

Klairon kiirehti maa-kreiviä vastaan suurimman ihmettelemisen katseella.

"Teidän kuninkaallinen Korkeutenne ei ole siis vielä matkustanutkaan?" kysyi hän ihmetellen. "Te olette siis hyljänneet julman aikomuksenne, ett'ekä vielä matkustakaan synkkään, kylmään Saksaan takaisin?"

"En ole muuttanut päätöstäni," sanoi kreivi ja suuteli hänen kättänsä. "Mutta minä en voinut, enkä tahtonut matkustaa, ilman teitä näkemättä vielä kerran, ja ottamatta jää-hyväisiä teiltä."

"Jää-hyväiset," huokasi Klairon. "Ah, sitä suruista sanaa, ja voi niitä vaivasia, joiden täytyy sanoa se sana! Mutta vieläkin valitettavammat ovat ne, joiden täytyy ottaa vastaan se sana. Oi, ruhtinaani! Ihminen tottuu pian onneensa; mutta katkeruudella se jättää sen! Minä olin onnellinen siinä suuressa tiedossa, että olin ylevän, jalon maa-kreivin ystävyydessä; että minä, raukka, en koskaan ajatellut sitä, että kerran kadottaisin kalliin ja rakkaimman ystäväni. Ja nyt se 'kerran' on käsissä, joka minut eroittaa teistä."

"Minä en voisi elää enään tämän päivän jälkeen," sanoi kreivi juhlallisesti, "ell'en minä tietäisi jälleen-näkemisen päivän kohta taas koittavan. Minä riennän nyt vain muutamiksi viikoiksi maahani, ratkaistakseni vain muutamia tärkeitä hallinnollisia asioita; mutta sen jälkeen palajan minä taas Parisiin, se on: teidän tykönne!"

"Kuka tiesi, ette minua sitten enään löydä," huokasi Klairon.

"Minä löydän teidät, vaikka olisitte paennut maailman ääriin," huusi maa-kreivi. "Onhan rakkaudella se taivaallinen voima, että se voittaa kaikki vastukset, ja pilkkaa kaikkia esteitä. Minä löydän teidät, Klairon!"

"Mutta mahtaiskohan Teidän kuninkaallinen Korkeutenne sitä uskaltaa?" kysyi Klairon suruisesti. "Eiköhän lopuksi kuitenkin teidän puolisonne kyyneleet ja valituksensa eron tähden teistä, voittaisi hyvää ja jaloa sydäntänne? Ettekö puolisonne tähden hyljäisi ja välttäisi ystävä-raukkaanne Klairon'ia ja jäisi kotihinne mahtavaan pää-kaupunkiinne, ja antaisi alamaisillenne harvinaista esimerkkiä onnellisesta avio-elämästä valta-istuimella?"

"Puolisoni ei minua kiusaa kyynelillään eikä rukouksillaan," vastasi kreivi synkkänä. "Hän tietää, ett'en ole koskaan rakastanut häntä, ja hänen kiviseen sydämmeensä ei pysty rakkaus. Kun minä olin vielä melkein sanoen poika, pakoitti minun isäni minua tähän avioliittoon, kivuloisen ja ruman Koburg'in prinsessan kanssa. Minun oli ainoasti valitseminen vankeuden ja tämän liiton välillä. Minä olin, kuten sanottu, vielä poikanen, ja minun peljästynyt sydämmeni vapisi isäni vihaa ja uhkaavaa kovaa vankeutta. [Memoirs of the Marggravine of Ausbach. I. 131.] Lapsellisessa hulluudessani annoin minä niin peljättää ja sitoa itseni ijankaikkisiin kahleisiin, turvatakseni personallisen vapauteni."

"Mutta samassa, kun minä sen tein ja otin Koburg'in prinsessan puolisokseni, tunnustin minä hänelle peittelemättä, ett'en minä rakastanut häntä, enkä koskaan tulisi rakastamaan häntä."

"Ah, minä olin kevytmielinen! Minä luulin tällä puolen tuntia ennen vihkimistä tehdyllä tunnustuksellani saattavani hänet jaloon ja miehuulliseen päätökseen, nimittäin siihen, että hän, pelastaakseen itsensä ja minut kauheasta rakkaudettomasta aviosta, olisi vihkimä-jakkaralla hyljännyt minut ja papin kysymykseen 'tahdotko' vastannut vakavasti ja kovalla äänellä 'en.' Mutta hän ei tehnyt sitä. Hän otti minut. Mutta samassa silmän-räpäyksessä, kun hän sanoi päättävän sanan 'otan', vannoin minä itsekseni, ett'ei hän sittenkään koskaan tulisi olemaan puolisoni, vaan että hän olisi minulle ainakin vieras."

"Minä olen uskollisesti pitänyt valani. Koburg'in prinsessa kantaa minun nimeäni; mutta hän ei ole puolisoni, ei ystäväni, eikä matka-toverini elämässä. Minä en tiedä mitään hänestä, eikä hän minusta. Kun minä olen Ausbach'issa, niin näemme me toisemme ainoasti päivällis-pöydässä, koko hovin läsnä-ollessa, ei koskaan kahden-kesken. Sanaakaan emme koskaan toisillemme puhu, paitsi asioissa, jotka koskevat seurustelu-elämän yleisiä kohtia."

"Mutta eihän se ole mikään avio-liitto!" huudahti Klairon. "Onhan se vain rasittava kahle, jonka Teidän kuninkaallinen Korkeutenne pitää mitä pikemmin viskaamaan pois päältänsä. Te olette sen velka-pää maallenne, ja alamaisillenne, kallihimpani ja rakkahimpani ruhtinaani! Teidän pitää ottaa pois mokomalta sairaloiselta ja lemmettömältä prinsessalta, jolle olette antanut ainoasti nimenne, ettekä sydäntänne, — ottaa myöskin pois jalo ja kallis-arvoinen nimennekin. Ken hyvänsä, vaikka kuinkakin kaunis ja kuinkakin ylpeä prinsessa, tuntisi itsensä onnelliseksi ja kunnioitetuksi, saada sitä kantaa; päästä puolisoksi ruhtinaalle, joka ei ainoasti kasvoiltaan, vaan myöskin sielun ja sydämmen jaloin ja yleväin ominaisuuksien puolesta on suuren setänsä, Preussin kuninkaan kaltainen."

"Ei", sanoi kreivi totisesti ja vakaasti: "Ei; minä kärsin nuoruuden erehdyksestä loppuun asti. Minä olen itse siihen syypää, ja sen tähden pitää minun siitä kärsimäänkin. Kun ei minulla ollut miehuutta seisoa isäni vihaa vastaan, ja asettaa omaa tahtoani hänen tahtoansa vastaan, niin pitää minulla nyt sen tähden olemaan miehuutta, kantaakseni levä-peräisyyteni seurauksia niin kauan, kuin Jumala sen tahtoo. Minä olen Jumalan ja ihmisten edessä Koburg'in Klotilda-prinsessan puoliso. Niin kauan, kuin hän elää, olen minäkin velvoitettu tunnustamaan hänet puolisokseni ja sellaisena pitämään ja puollustamaan häntä." [Maa-kreivin omat sanat. Katso: Memoirs of the Marggravine of Ausbach. Vol. I, 130.]

"Ei", huusi Klairon vihaisesti. "Ei! Teidän Korkeutenne sallii jalon sydämmensä jalouden vietellä itsensä uhriksi, jota prinsessan ei sovi vaatia, eikä kansanne sallia. Te ette ole ainoasti oman persoonallisen onnenne, vaan myöskin kansanne ja maanne onnen tähden velka-pää rikkomaan luonnottoman avio-liiton ulkonaiset siteet, mennäksenne uuteen lailliseen avio-liittoon, ja antamaan kansallenne, jota nyt uhkaa pahimmistakin pahin, se, että se joutuu kerran vieraan ruhtinas-suvun perinnöksi, — niin, antamaan kansallenne ruhtinatar, joka sitten lahjoittaa maallenne perijän, laillisen perijän."

"Ah, ei se ole mikään hauska tehtävä, olla hallitsevana ruhtinaana," vastasi kreivi, "että sitä haluaisin pojalleni jättää. Kuka tietää, vaikka ma itse jo pudistan päältäni mokoman vaikean tehtävän, ja alamaisten verosta pidän parempana, olla oma herrani." [Ausbach'in maa-kreivi möi sittemmin maansa Preussin kuninkaalle ja vetääntyi miljonan talarin vuotuisella eläkkeellä yksinäisyyteen ja eli Englannissa.]

"Mutta älkäämme enään puhuko näistä ikävistä asioista. Minä ilmoitin aviolliset suhteeni teille ainoasti siinä tarkoituksessa, ett'ette soimaisi minua uskottomuudesta aviossani, että uskallan rakastaa teitä ja myöskin sen suoraan sanoa teille."

"Niin, Klairon! Minä rakastan teitä, ja rakkaus johdattaa minut kyllä pian luoksenne takaisin. Mutta ett'ette te jumaloittu, ympäri liihoitteleva, suloinen Klairon, minua, poissa ollessani unhoittaisi, vaan olisitte vaadittu edes joskus muistamaan minua, toin minä teille jotakin, jota teidän pitää vannoa kantaa, eikä tosiaan ottamaan pois ranteestanne siihen asti, kun minä palajan! Te olette aina kieltäynyt ottamasta minulta mitään lahjaa; mutta tätä ette saa kieltää; tämä teidän pitää ottaa vastaan."

Ja kreivi otti liivinsä taskusta punaisen sahviani-nahkaisen kotelon ja antoi sen Klairon'ille.

Klairon otti kotelon ja avasi sen.

"Teidän valo-kuvanne," huusi hän iloisesti. "Ah, niin hyvin onnistunut ja niin ihana valo-kuva!"

"Eikö tosi, Klairon? Te lupaatte kantaa sen ranteessanne?"

"Niin, oikein!" huokasi Klairon. "Onhan se ranne-rengas. Tähän asti huomasin vain valo-kuvan. Nyt vasta nä'en, että se on kallis-arvoinen ranne-rengas. Seppele ihanimmista hohto-kivistä ympäröi korkean ystäväni kauniita kasvoja. Voi, miten ihanina nämät kivet kiiluisivat, ell'eivät ne ympäröisi tätä valo-kuvaa! Mutta teidän silmäinne loistossa kadottavat kauniimmatkin hohto-kivet kiiltonsa ja arvonsa."

"Ah", jatkoi hän iloisena samassa, kun hän likemmin tarkasteli ranne-rengasta. "Valo-kuvan voi ottaa pois hohtoisesta kätköstänsä. Nyt on se yksinkertainen, kapea, kultareunainen muistosäiliö, jonka voi rauhassa kantaa sydämmellänsä. Ah, mun kallis, ruhtinaallinen ystäväni! Nyt otan minä ilolla teidän valo-kuvanne lahjaksi. Antakaa hohto-kivinen ranne-rengas puolisollenne. Hän iloitsee kyllä kallis-arvoisesta koristeesta; sillä se on ruhtinattarelle tehtykin. Mutta lahjoittakaa minulle tämä rakastettava ja kaunis kuva. Minä lupaan, ett'en koskaan jätä sitä luotani, vaan kannan sitä siksi, kunnes rakkaan kuvan verosta itse jalo ja kunnioitettava juuri-kuva tulee taas tervehtämään minua."

"Te olette ihmeellinen vaimo", lausui kreivi ja katseli häntä rakkailla katseilla. "Minä annan teille hohto-kiviä, joista, kuten sanotte ruhtinatarkin iloitsis saadaksensa, ja te ne hyljäätte."

"Minä hyljään hohto-kivet, mutta iloitsen teidän kuvallenne", sanoi Klairon loistavalla hymyllä. "Mitä minä hohto-kivistä huolin? Niitä minulla on enemmän, kuin tarpeeksi; sillä paljon on herroja, jotka ovat niin lempimielisiä, että he suosivat Klairon'ia, ja jotka luulevat hohto-kivillä voivansa ostaa hänen rakkauttansa. Minä otan vastaan kaikkia heidän koristuksiaan; mutta minä otan niitä niiltä, jotka ovat minusta saman-tekevät. Ja siitä tulee se, että minulla on paljon koristeita ja kalliita-kiviä. Minulla on aina tähän saakka annettu toinen kallis-arvoinen koriste toisen perään, enkä minä ole niitä tähän asti halveksinut. Mutta teiltä, Teidän Korkeutenne, en minä ota mitään koristetta."

"Klairon!" huudahti kreivi iloissansa. "Se on siis tosi, ett'en olekkaan teille saman-tekevä. Te ette aseta minua muiden ihantelijainne ja kosijainne rinnalle? Te — — —"

Samassa avaantui ovi kiireisesti ja kamari-palvelija tuli sisään.

Klairon kääntyi häneen ylpeän ja vihasta hehkuvan näköisenä.

"Uskallatko sinä tulla sisälle, kun hänen Korkeutensa on täällä?" kysyi hän kiivaasti.

"Antakaa anteeksi!" änkytti Jaakko katuvaisena. "Mutta minun piti saattamaan teille herra tirehtöörin vastaus. Minulla oli kunnia jättää teidän armonne kirje herra tirehtöörille. Hän luki sen tarkkuudella, kääntyi sitten minuun ja hänen silmänsä säkenöivät vihasta. 'Sanokaa neiti Klairon'ille', huusi hän, 'että minulla on kyllä neuvoja, pakoittaa häntä täyttämään velvollisuutensa, ja että minä käytän myöskin neuvojani häntä vastaan. Hänen pitää näytellä tänä iltana. Hänen pitää näytellä Phaedrana ja Vauture näyttelee Hippolytena. Sanokaa se neidillenne!'"

"Ja mitä muuta?" kysyi Klairon, pitäen ylevän ja ylpeän ryhtinsä.
"Sallittiinko sinun rauhassa lähteä, tuodakses tätä sanomaa minulle?"

"Ei, teidän armonne! Tirehtööri pani kaksi-kymmentä miestä vartijana seuraamaan minua kotihin, ja samat miehet ovat nyt miehittäneet kaikki palatsinne sisään-käytävät. He sanovat, ett'eivät he estä ketään menemästä sisälle ja ulos; se on ainoasti neiti Klairon, joka ei saa lähteä kotoonsa."

"Se hyvä, Jaakko! Saat mennä", sanoi Klairon, ja viittasi palvelijata kuninkaallisella liikunnolla, jättämään huonetta.

"Mutta Jumalan tähden!" huusi herra hämmästyneenä. "Mitä tämä merkitsee? Millä oikeudella teitä uskalletaan loukata? Omassa palatsissanne pitää teitä vankina?"

"Millä oikeudella?" huusi Klairon uhkealla, täydesti kuninkaallisella arvollisuudella. "Sillä oikeudella, jota raaka, eläimellinen väki-valta uskaltaa käyttää taidetta ja neroa vastaan! Minua tahdotaan pakoittaa näyttelemään sellaisen miehen kanssa, jota minä halpana pidän. Minua tahdotaan häväisemään pyhää taidetta, jota minä palvelen siten, että minä kärsisin kunniattoman konnan rinnallani pyhässä templissä."

"Mutta se ei tapahdu koskaan. Klairon ei anna alentaa itseänsä. Minä olen yksinäinen, turvaton vaimo. Ei minulla ole sotamiehiä, jotka taistelevat puolestani, eikä lakia, joka minua suojaa. Mutta sittenkin otan minä taistelun merkiksi viskatun rukkasen ja sodin pyhää sotaa raakalaisia vastaan ja taiteen taistelua eläimellistä väki-valtaa vastaan. Kiirehtikää, ruhtinas! Jättäkää minut! Matkustakaa kohta nyt, ett'ette tarvitse olla todistajana siihen surulliseen näytökseen, jota täällä tänä iltana näytellään. Minua tahdotaan pakoittaa näyttelemään; mutta minä en anna pakoittaa itseäni. Vetäkööt he minut raa'alla roistojen käsi-voimalla näyttämölle; samalla voimalla, jolla he ovat piirittäneet huoneeni; mutta puhumaan he eivät voi minua pakoittaa. Ihmiselle voidaan tehdä väki-valtaa; mutta ei taiteilijattarelle. Minä en näyttele tänä iltana, vaikka saisinkin viettää elämäni vankeudessa Bastiljissa." [Niin nimitetään ranskalaisten surkeasti kuuluisata vankihuonetta Parisissa. Suom. muist.]

"Voikaa hyvin, kallis, jumaloitu ruhtinaani! Varjelkoon Jumala Teitä kaikilla teillänne! Muistakaa minua; mutta älkää surko minua kuitenkaan! Klairon ei petä koskaan itseään, eikä pyhää taidetta. Vaikka turvaton vaimo, niin taistelen kuitenkin urhokkaasti vihollisiani vastaan. Minä voin joutua tappiolle tässä taistelussa; mutta nöyrtymään minua ei saada. Tämä on hyvästi-jättöni! Joutukaa, ruhtinas! Jättäkää minut!"

"Kyllä! Minä kiirehdin!" sanoi kreivi: "Minä jätän teidät; mutta en sen tähden, että matkustaisin pois, vaan toimimaan puolestanne. Minä tahdon osoittaa heille, ett'ette ole hyljätty ja turvaton. Käykööt vihollisenne kimppuunne, niin ystävänne suojelevat teitä. Hyvästi, Klairon; mutta hetkeksi vain! Minä en jätä Parisia ennen, kuin te olette pelastettu vihollisistanne."

"Ah!" huusi Klairon ja katseli ilosta loistavin silmin hänen jälkeensä.
"Minä voitan tarkoitukseni. Minusta tulee Ausbach'in maa-kreivitär!"

2.

Ehtoolla.

Taaskin olivat "Theatre Français'in" kaikki paikat täytetyt; taaskin samoin, kuin kaksi-kymmentä vuotta sitten, jolloin Klairon näytteli ensimmäisen kerran Phaedrana omituisessa puvussansa; — niin, taaskin odottivat katsojat suurella uteliaisuudella näytelmän alkua; ja taaskin kulki Klairon'in nimi kaikkein huulilla, ja hänestä puheltiin parter'illa ja looseissa, parketilla ja ylimyöten amphiteaterilla. Outo huhu epäsovusta Klairon'in ja teateri-johtokunnan välissä oli levinnyt Parisissa, ja oltiin tietävinänsä, että Klairon oli kieltäytynyt näyttelemästä Phaedrana, ja että kuninkaallisten näytäntöjen johtokunta oli väki-vallalla tuottanut Klairon'in, sotamiesten mahdilla teateriin, ja että samoin oli myöskin tehty näyttelijöille Varon'ille ja Lekain'ille.

Kaikki olivat siis erittäin uteliaat ja odottivat; kaikki toivoivat vakuutusta siihen, miten paljon huhussa oli perää ja miten paljon siihen oli valetta lisätty. Ei milloinkaan ennen oltu, ei edes niinäkään ehtoina, jolloin Klairon näytteli jotain uutta kappaletta, suuremmalla maltittomuudella odotettu näytöksen alkua, kuin juuri tänä iltana.

Viimein kuultiin soitettavan merkiksi ja esiriippu kohosi,
Hengittämättömällä hiljaisuudella kurkistivat katsojat näyttämölle.

Siinä seisoi Hippolyte, uusi näyttelijä Vauture, ja vasta-päätä häntä synkkänä ja vihasta säihkyvillä silmillä opettajansa Theramen, katsojain moni-vuotinen lemmikki Varon.

Mutta Varon'in takana seisoi neljä sotamiestä, kivärit olalla.

Kun katsojat vielä ihmetellen tähystivät sotamiehiä, mokomia näyttämön nurkka-vieraita (statisteja), niin alkoi Hippolyte puheensa. Ei kukaan ollut sitä huomaavinansa. Kaikki odottivat vain maltittomina Hippolyten viimeistä sanaa, josta Theramen'in piti aloittaa.

Nyt vaikeni Hippolyte ja Theramen'in piti aloittaa.

Mutta Theramen vaikeni. Turhaan kertoi Hippolyte viimeisiä sanojansa — — — Theramen ei vastannut häntä. Hän tähysti vain Hippolyte'ä sanomattomasti halveksivalla katseella. Theramen'in silmät puhuivat; mutta huulensa jäivät äänettömiksi.

Silloin tuli kulissien takaa kuninkaallinen santarmien upsieri ja käsi ojennettuna ja kasvot sotamiehiin käännettyinä käski hän kovalla äänellä: "kuninkaan nimessä: vangitkaa näyttelijä Varon, ja viekää hän Bastiljehen!"

Sotamiehet lähestyivät Varon'ia ja ojensivat kätensä hänen puoleensa, aikeessa tarttua häneen. Mutta Varon tarkasti heitä hehkuvin silmin ja ylpeällä arvollisuudella, otti askeleen taakse-päin ja ojensi kätensä heitä kohti ikään, kuin puollustaakseen itseänsä. Sitten kääntyi hän ympäri, käski käden-viittauksella sotamiehiä seuraamaan itseänsä, ja meni hitaasti ja ylpeästi aivan, kuin hallitsija kulissien taakse; ja sotamiehet seurasivat häntä aivan, kuin olisivat olleet hänen nöyrimpiä palvelijoitansa.