Katsojat, jotka aina tähän saakka olivat pysyneet hiljaisina uteliaisuudesta, hämmästyksestä ja pelvosta, heräsivät ikään, kuin unesta ja alkoivat kovasti taputtaa käsiään ja huusivat: "Varon, Varon!"

Mutta yht'äkkiä vaikenivat he huutamasta; sillä näyttämölle astui toinen Theramen, joka alkoi korkealla, maltillisella ja rauhaisella äänellä lausua osaansa.

Mykkinä hämmästyksestä ja uteliaisuudesta ei kenkään uskaltanut häntä häiritä. Mutta miten paljon tahansakin Vauture ponnisteli voimiansa, voittaaksensa katsojain suosiota, ja vaikka hän todellakin osoitti suurta mestarillisuutta, niin vaikenivat katsojat sittenkin suosionosoituksista. He eivät pitäneet hänestä vaaria laisinkaan, eivät osoittaneet hänelle tyytyväisyyttä, eikä tyytymättömyyttäkään. He eivät huolineet saapuvilla olevista; vaan kuiskuttelivat keskenänsä: "mahtaakohan Klairon näytellä? Mahtaakohan häntäkin seurata sotamiehet? Ja vankitaankohan hänkin näyttämöllä?"

Nyt loppui parhaillaan näytettävä kohtaus. Oenone riensi näyttämölle ja ilmoitti Phaedran tulevan. Hippolyte (Vauture) vetääntyi takaisin, ja tuskin oli hän Theramen'in kanssa kadonnut, niin Phaedra (Klairon) astui esiin.

Niin aivan! Häntäkin seurasi neljä sotamiestä, jotka asettuivat siiville, pitkin kulisseja. Mutta hyväksymisen ja hämmästyksen sohina kuului nyt kaikkialta; sillä Phaedra ei ollutkaan ääneti, vaan hän puhui.

Klairon oli muuttanut aikeensa; ja kun Varon'ia vietiin Bastiljehen, kuiskasi Klairon hänen korvaansa: "Minä kostan kauheasti kaikkein kolmen edestä! Minä selitän katsojille, sillä he eivät tiedä, minkä tähden me emme tahdo näytellä. Minä näyttelen aina ratkaisevaan kohtaukseen saakka."

Ja tämän tuuman mukaan näytteli Klairon. Kaikella sillä innolla, ylevyydellä ja runollisuudella, johon hänen neronsa kykeni, näytteli hän mainion kohtauksensa Oenone'n kanssa, eikä milloinkaan edes häneltäkään oltu kuultu mainiota: "C'est toi qui l'as nommé" suuremmalla innolla, suuremmalla tuskalla ja ihastuksella, kuin juuri tänä iltana.

Ihastuneina, innostuneina, riemuitsivat katsojat suosikkiansa vastaan suostumuksen jyryllä; ja kun Klairon suuren kohtauksensa lopulla vetääntyi takaisin ja kun esi-rippu laskeentui, niin huusivat ihastuneet katsojat niin kovasti ja niin raivoisasti Klairon'ia, että hän vihdoin tuli vastaan ottamaan niitä tervehdyksiä, kukkais-kimppuja ja runoelmija, joita satamalla satoi hänen päällensä kaikilta puolilta.

Melkein huomaamattomina ja havaitsemattomina menivät toisen näytöksen ensimmäiset kohtaukset. Ei kenkään kuullut Hippolyte'ä, ja hänen rakkauden-kohtauksensa Aricia'n kanssa ei herättänyt mitään myötä-tuntoisuutta katsojissa. Odotettiin vain Klairon'ia, ainoasti häntä. Halaitttin nähdä häntä mainiossa kohtauksessaan Hippolyte'n kanssa.

Nyt oli hetki tullut. Nyt horjueli Phaedra perältä esiin, nojaten Oenone'n käsivartta vasten ja neljä sotamiestä asettui taaskin paikoillensa.

Nyt seisoi Phaedra Hippolyte'n vastassa; nyt kääntyi hän hänen puoleensa. Mutta syvästi halveksivalla muodolla, ja vihasta hehkuvalla katseella katseli hän (Phaedra) häntä kasvoihin.

Niin seisoi Phaedra mykkänä, mutta hirmuisella, ruhjovalla ryhdillä ja katseella jaloissa kuninkaallisissa kasvoissansa vasta-päätä kalpenevaa, horjuvaa Hippolyte'ä. Sen jälkeen kääntyi hän ruhtinaallisella liikunnolla sotamiehiin päin.

"Vangitkaa minä!" huusi hän kovalla ja käskevällä äänellä. "Vangitkaa minä ja viekää minä vankeuteen. On parempi antautua vapa-ehtoiseen vankeuteen, kuin olla vaadittu kärsimään pahan-tekijän saastuttavaa läheisyyttä."

Hurjistuneena ja raivon ja kauhistuksen huudahduksella syöksyi Hippolyte häntä vastaan, mutta sotamiehet pitivät hänet hänestä erillänsä. He asettauvat hänen ja Klairon'in väliin, joka rauhallisena, ylevänä ja ylpeänä kulki hitain askelin näyttämön ylitse, ja vetääntyi aivan kuin vangittu kuningatar vartijainsa seuraamana takaisin isolle sisään-käytävälle.

Katsojat raivosivat ja kirkuivat hänen takanansa ja huusivat myrskyisellä metelillä hänen nimeänsä. Mutta Klairon ei voinut totella heitä: sotamiehet seisoivat muurina hänen takanansa ja estivät häneltä takaisin-pääsön.

Mutta Klairon meni eteen-päin aivan, kuin omasta tahdostansa. Hän meni ovelle, joka päättää kulissi-maailman näyttämön takana.

Samassa lähestyi Lekain vastaiselta suunnalta, täydessä Theseon puvussa. Rauhallisella, jalolla käytöksellä lähestyi hän Klairon'ia ja tarjosi hänelle käsivartensa.

"Herra!" sanoi hän hymyten ja kääntyi upsierin puoleen, joka juhlallisella virkamies-ryhdillään kulki Klairon'in vierellä. "Älkää vihastuko kuningas Theseolle, että hän seuraa korkeata puolisotansa hänen vaikealla matkallansa. Jalo kuningatar Phaedra on viaton siitä raskaasta rikoksesta, josta häntä solvataan. Hän on nyt juuri kaiken kansan edessä todistanut viattomuutensa ja siveytensä, eikä häntä siis enään voida syyttää rikoksellisesta rakkaudesta poika-puoleensa. Hän on julkisesti koko maailman edessä osoittanut, ett'ei hän rakasta Hippolyte'ä, vaan kammoksuu ja halveksuu häntä. Hän ei ole siis ainoasti puhdas minun silmissäni; vaan minä vielä päälle-päätteeksi kunnioitan häntä sen halveksumisen edestä, jota hän osoitti kelvottomalle pojalleni."

"Tulkaa, kuningattareni ja puolisoni! Minä seuraan teitä. Mihin ikänä teitä viedäänkin, niin olen minä luonanne, jalo, taivahainen Phaedra'ni!"

Upsieri ei uskaltanut sysätä Lekain'ia sivuun, vaan täytyi sallia heidän yhdessä käyvän ulos ja tulla niin portilla odottaville vaunuille, joiden piti viemään heitä Bastiljehen.

Puolen tuntia sen jälkeen istuivat kolme pahan onnen lintua, Klairon, Varon ja Lekain yhdessä isossa komeoissa niin nimitetyissä Bastiljen vieras-huoneissa. Näihin "vieras-huoneisiin" pantiin sellaisia vankeja, joiden viipyminen Bastiljessa ei ollut määrätty miksikään määrätyksi ajaksi ja joita ei vielä oltu tuomittu, vaan ainoasti syytetty, ja joilla sen ohessa oli kyllä rahoja, maksaa sitä kallista huoneen-hyyryä ja niitä kalliita ruoka- ja juoma-rätinkejä, joita tässä kaikista kalleimmassa ravintolassa vaadittiin. Klairon oli itsellensä ottanut kaikista kauneimman näistä vieras-huoneista; olipa vielä kuvernöörin keittäjältä tilannut erinomaisen ehtoollisen kolmelle hengelle ja kutsunut molemmat ystävänsä, jotka asuivat yhdessä Klairon'in huoneen vieressä kanssansa ruualle.

Ehtoollista ei tarvinnut kauvan odottaa, sillä että Bastiljen vieras-huoneissa siihen aikaan asui hyvin usein prinssiä ja muita suuria herroja, oli kuvernöörin keittäjä aina valmis sellaisiin "herras-ehtoollisiin", eikä Klairon'in tilaus häntä siis laisinkaan hämmästyttänyt. Ruu'at olivat oivallisia, viinit valituita ja kuohuva sampanja houkutteli itse Klairon'inkin kalveille kasvoille pian poistuvan puna-ruson.

"Ystäväni!" huusi Varon sitten, kun hän oli multasienillä täytetyn fasanin puolikkaan laittanut lautasellensa. "Olempa pitkällä ja moni-vaiheisella elämäni ajalla koettanut jos jotakin; mutta sen minä tunnustan, että tämä on oivallisin ja parhain kaikista, mitä olen kokenut. Taiteen marttyreina tulimme me Bastiljehen ja huomaamme nyt kerrassansa, että olemmekin tulleet paratiisiin, jossa paistetut fasanit lentävät suoraan suuhun, sampanja lähteet lirisevät ja vaahtoovat ja ruskean-kellertävät kulta omenat heloittavat ja tuoksuvat, — joita päälle-päätteeksi voipi syödäkin, ilman että hyvä orpana käärme sen tähden viettelee sillä, ja ilman pelkoa, että Isä Jumala ajaa meitä ulos tästä paratiisista."

"Päin-vastoin", sanoi Lekain naurahtaen, "tämän paratiisin isä, Bastiljen herra kuvernööri, ei ole laisinkaan taipuvainen ajamaan meitä täältä pois, eipä sittenkään, vaikka me katuvaisina viskautuisimme, kuin käärmeen vietellyt ja rukoilisimme ulos ajamistamme. Minä pelkään, että me kylläkin kauvan saamme viipyä täällä ja kerkeämme sillä ajalla kyllä maistella hyvän- ja pahantiedon puusta siksi, että ymmärrämme, ett'emme olekkaan paratiisissa, vaan suoraan sanoen vankeudessa. Ylpeä teaterin-tirehtöörimme, hyvä herra kreivi d'Albert oli peräti julmistunut ja uhkasi täydellä todella, antaa meidän kuitenkin viipyä vuoden ajan Bastiljessa."

"Ja minä sanon, ett'emme viivy täällä päivääkään, eipä edes yötäkään", sanoi Klairon, ylpeästi hymyten.

"Miten niin? Eikö yötäkään?" kysyi Varon ihmetellen. "Tuumaatteko, suloinen Klairon, että ehtoollisen syötyämme jätämme tämän kauniin huoneen, kiitämme hyvää isäntäämme, kuvernööriä hänen ystävällisestä vastaan-otostansa, menemme ulos vaunuihimme ja ajamme kotiimme?"

"Melkein niin minä tuumin", sanoi Klairon, "vaikk'en minä nyt juuri väitä niin, että me kohta syötyämme lähtisimme täältä. Mutta yötä emme viivy täällä. Kello tuolla uunin otsalla lyöpi juuri kymmenen. No, niin! Minä väitän, että me vielä ennen puoli-yötä olemme vapaat ja viedään voitto-riemulla täältä."

"Ah, olispa se ihanata!" huokasi Lekain. "Minä tunnustan heikkouteni: vanki-huoneen ilma tekee minut noloksi; se ärsyttää minussa epäilystä, pöhkömäisyyttä ja haja-mielisyyttä. Nämät seinät, olkootpa kuinka kauniit hyvänsäkin, näyttävät minusta olevan täyteen kirjoitetut näkymättömillä kirjaimilla ja kertovan minulle surullisia epä-toivon tapauksia tämän huoneen entisistä asukkaista. Ken tietää, vaikka rauta-naamari mies, josta Voltaire nykyisin on kirjoittanut, olisi asunut juuri tässä huoneessa, vaikka — — —"

"Jumalan tähden, onneton, älkää turmelko surullisilla tutkisteluillanne tärkeätä ruu'an sulattamiseen tarpeellista tuntia ehtoollisen jälkeen!" huusi Varon ja laski kiireisesti kätensä Lekain'en käsivarrelle. "Mutta sanokaa, suloinen Klairon, uskotteko todellakin, että me vielä tänä iltana vapautetaan täältä?"

"Minä olen täydesti vakuutettu siitä. Vihollisemme ovat tuoneet meidät tänne Bastiljehen; mutta ystävämme pelastavat meidät täältä."

"Ah, ystäviltäni en minä paljoa toivo", huokasi Lekain, "sillä he eivät ole tarpeeksi väkevät, tekemään poliisimestarin vihaa voimattomaksi. Ja häntähän me olemme tölväisseet otsaan, että olemme kieltäneet tunnustamasta erästä hänen juhtaansa taide-toveriksemme."

"Ja mitä minun ystäviini tulee", sanoi Varon, "niin en tiedä heistä yhtään, jonka uskollisuuteen ja kestäväisyyteen voisin luottaa, paitsi karhujani. Mutta he taas puolestansa ovat hyvinkin tyytyväisiä, jos minä pakoitetaan täällä viipymään jonkun aikaa ja he niin muodoin pääsevät antamasta minulle lisää velaksi"

"Mutta minulla on mahtavia ja uskollisia ystäviä", lausui Klairon; "ystäviä, jotka pitävät sitä häpeänä Ranskalle, että meitä, taiteen sankareita loukataan ja ahdistetaan, ja meidän kanssamme itse taidetta. Ja he käyttämät siis kaiken voimansa, pelastaaksensa meitä vielä tänä ehtoona tästä kelvottomasta tilasta. Minä kerron teille sen, minä olen vakuutettu siitä, että emme yötäkään tarvitse nukkua tässä kurjuuden ja kärsimysten pesässä. Olkaamme siis ainakin puoli-yöhön yhdessä ja odottakaamme rauhallisesti sitä, kun tapahtuupi."

"Niin, me olemme yhdessä niin kauvan", sanoi Varon vilkkaalla ja elävällä tavallansa. "Ja koska me nyt kerran, joka kuitenkin peräti harvoin tapahtuu, olemme yksinämme Klairon'in, meidän jumaloidun Klairon'imme kanssa, niin uskallan minä tehdä pienen pyynnön, joka jo sangen kauvan on ollut mielessäni; minä uskallan panna pyyntöni Klairon'in armoon."

"Minä myöskin tahdon käyttää hyväkseni tätä onnellista hetkeä", sanoi
Lekain. "Minä myöskin panen kysymyksen jumalattaremme etehen."

"Äh, petturi!" sanoi Varon. "Te tahdotte tehdä samaa, kuin minäkin; mutta ettepä kuitenkaan kerkeä toki ennen minua. Minäpä ensiksi suuni aukasin. Klairon'in pitää tehdä oikeus ja huomata ensiksi minun pyyntöni."

"Ensiksi tahdon minä kuulla teidän pyyntönne, Varon, ja sitten teidän kysymyksenne, Lekain", sanoi Klairon. "Puhukaa siis te, Varon, ja sanokaa, mitä pyydätte minulta?"

"Pyydän, rukoilen, Klairon, että kerrotte minulle kertomuksen onnettomasta kreivi S:t Audème'sta, josta paljon on puhuttu, ja jonka minä sitten vasta voin uskoa, kun kuulen teidän vakuuttavan sen todeksi."

Klairon'ia kohtasi huomaamaton vavistus ja hänen poskensa saivat heikon purppura-punan; mutta hän kääntyi kuitenkin huomattavalla maltillisuudella Lekain'en puoleen.

"Ja te, ystäväni", sanoi hän, "mitä te tahdotte kysyä minulta?"

"No, perhana!" huudahti Lekain hymyellen, "minä tahdoin kysyä teiltä, ihanin ihanimmistakin, tokko satumainen kertomus kreivi S:t Audème'sta perustuu totuuteen, tokko vielä todellakin hänen henkensä vainoaa teitä, tokko pistoolinlaukaus — — —?"

"Hiljaa!" sanoi Klairon tuskallisena ja peljästyneenä. "Hiljaa! Älkää häntä herättäkö! Älkää epäilkö, muutoin saamme kohta kauhistukseksemme kuulla hänen läsnä-olonsa, jolla hän vakuuttaa teille, että onneton kertomus todellakin perustuu totuuteen. Hetki lähestyy hetki, joka jo kaksi-kymmentä vuotta on minua vainonnut, on varmaankin haistanut olo-paikkani ja, jos epäilette, ilmoittaa kyllä lasnä-olonsa."

"Jumalani! Se on siis tosi", sanoi Varon peljästyneenä. "Totta, tuo kummituskertomus, josta koko Parisi on vuosia jo höpissyt."

"On täyttä totta", huokasi Klairon suruisesti. "Te tiedätte, että minä olen Voltaire'n ystävätär; ja siitä voitte myöskin päättää, ett'en kuulu turhan-uskoisten ja kevyt-mielisten lukuun, jotka antavat mieli-kuvittelunsa vietellä itsensä uskomaan kummituksia ja ylön-luonnollisia ilmestyksiä; ja kuitenkin, sanon minä, on se onneton kertomus tosi"

"Teidän kysymyksenne ja pyyntönne herättävät epäilemättäkin nukahtaneen hengen, joka minua jo kaksi-kymmentä vuotta on vainonnut ja joka taaskin, oltuaan vaiti jonkun vuoden, peljättää minua kauhealla läheisyydellänsä. Hän ilmoittaa itsensä kyllä tänäkin päivänä, en yhtään sitä epäile; ja välttää häntä vaikenemisella ja kieltämisellä, on turhaa. Voin siis tunnustaa teille totuuden. Tahdon siis kertoa teille sen onnettoman kertomuksen, jota Varon on pyytänyt ja vastata siihen kysymykseen, jonka Lekain teki minulle."

"Olette kai kuulleet, että kreivi S:t Audème tappoi itsensä pistoolilla ampuen itsensä, ja että hän kirjeessä, jonka kirjoitti minulle ennen kuolemaansa, juhlallisesti vannoi, kuolemansakin jälkeen vainotaksensa minua, eikä jättävänsä rauhaan minua, vaan kostavansa minua siitä, että pidin hänen rakkautensa halpana, enkä tahtonut ruveta puolisoksensa."

"Kyllä; olen kuullut sitä kerrottavan täydellisesti ja usein," sanoi Lekain, "ja kaikki ihmettelivät Klairon'in ylpeyttä ja kunniallisuutta, että hän hyljäsi miehen, joka pani hänen jalkoihinsa korkean nimen ja äärettömät rikkaudet, kunniallisuutta siinä, ett'ei huolinut hänestä, koska ei rakastanutkaan häntä."

"Onko se kaikki, mitä te kumpikin tiedätte?" kysyi Klairon.

"Ei mar!" sanoi Varon. "Vielä minä tiedän enemmän. Minä tiedän, että samana hetkenä, jona kreivi ampui itsensä, kuului sama paukaus myös teidän vieras-hnoneessanne, ja meni teidän ja vieressänne seisovan lordi Spenser'in välitse ja oli tappaa teidät molemmat."

"Myös se on totta", huokasi Klairon. "Se oli hirveä hetki. Lordi-raukka, syystä kyllä, kauhistui sittemmin läheisyyttäni peräti. Hän ei tahtonut, enään koskaan tulla tyköni ja jätti sen tähden koko Parisin, välttääksensä kiusausta joutua rakkautensa pakoituksesta vedetyksi kuitenkin tyköni. Se oli siis ensimmäinen onnettomuus, jolla kuollut kreivi minua kosti."

"Mutta ei; hän ei ole kuollut. Kreivi S:t Audème elää; hän vainoaa minua näkymättömällä läheisyydellänsä, kauhealla musta-sukkaisuudellansa. Jo kaksi-kymmentä vuotta on hän häirinnyt minun elämätäni ja vartioinnut minua kaikilla teilläni. Ei auta sekään, että minä onnettoman hetken lähestyessä usein olen pannut polvilleni, rukoillut häntä itkein ja valittaen leppymään edes viimeinkään, antamaan minulle anteeksi ja säälimään minun katumistani. Kun minä tämän tein, ensi kerran, niin ilmoitti hän itsensä purskahtamalla kauheaan, perkeleelliseen nauruun niin, että minä kauhistuneena vaivuin voimatonna maahan, ja niin, että ystävättäreni, joka oli silloin luonani pakeni peljästyneenä pois ja jätti minut ijäksi-päiväksi."

"Mutta katumukseni kauhistuksessa uudistin minä kuitenkin aina ajottaisin nöyrän rukoukseni, ja toisinaan vaikutti se vainoovaan henkeen. Hän vaikeni usein viikkoja, kuukausia. Mutta eräänä päivänä, kun olin hänet melkein kokonansa unhoittanut, ilmoitti hän taaskin hirmuisen läsnäolonsa ja muistutti minulle kauheata valaansa, joka huulilla hän oli kuollut, nimittäin, ei koskaan antaa minulle anteeksi, vaan vainota ijankaikkisesti."

"Ja vieläkö hän nytkin ilmoittaa itsensä pistoolin-paukauksella?" kysyi Lekain hiljaisella ja puoleksi tukahdutetulla äänellä aivan, kuin pelvosta, ett'ei henki vain häntä kuulisi.

"Ei", vastasi Klairon. "Nyt on hänellä useampia muotoja ja ääniä. Ainoasti ensimmäisinä vuosina vainosi hän minua kauhealla pistoolin-paukauksella, joka vapistutti hermojani niin, että minä, aina tuon onnettoman tunnin lähestyessä jouduin puistattaviin vavistuksiin ja olisin silloin aina mielelläni tehnyt samoin, kuin pelkurit katsojat teaterissa, jotka jättävät paikkansa ja menevät pois, kun tietävät näytöksen lopussa lau'aistavan jonkun laukauksen."

"Mutta, ah! Minä en voinut juosta pakoon sitä paukausta, sillä mihin tahansakin menin, seurasi kiusaajani mukanani; mihin hyvänsäkin kätkeysin, niin löysi hän minut kuitenkin. Kun olin kotonani, niin tuli hän aina samasta ikkunasta. Kaikki naapurini kuulivat paukauksen ja näkivät sankki-ruudin salaman; mutta mitään jälkeä ihmisestä, joka olisi laukauksen ampunut, ei voitu havaita koskaan, ja ikkunan ruutu, josta laukaus tuli ei ollut koskaan edes särölläkään."

"Eräänä iltana kuitenkin," jatkoi Klairon, "yritin minä paeta kauheata laukausta siten, ett'en olisi tuon kauhean tunnin lähestyessä huoneessa kotonani, enkä ystäväinikään luona. Dumesnik'in rouva oli kutsunut minut luoksensa ehtoolliselle muutamain tuttavain kanssa. Minä suostuin kutsumukseen ja käskin ilmoittaa hänelle, että tulisin kohta näytännön loputtua, heti yhdeltä-toista tykönsä."

"Samana iltana näyttelin minä Semiramis'ena. Ja kohta kun näytäntö oli loppunut, muutin minä kiireesti pukua, käskin vaunut ajamaan porrasten eteen ja nousin vaunuihin kamari-neitsyeni kanssa. Kello oli vielä kymmenen minuuttia vaille yksi-toista. Ja että Dumesnik'in tykö oli jotenkin pitkä matta, niin olin varma siitä, ett'en olisi vielä perillä tuon kauhean tunnin tullessa. Päälle-päätteeksi käskin minä kuskini ajamaan verkallensa."

"Oli ihana kuu-valo-yö, ja ilma oli niin kirkas, että minä, ajaessamme kävely-puiston vierustaa, aivan selvästi voin lukea kirjoitukset kauppa-puotien ikkunoissa."

"Samassa kun ajoimme sen huoneen ohitse, jossa kreivi S:t Audème oli kuollut, katsoin minä ylös hänen silloisen kamarinsa ikkunaan ja osoitin sen kamari-neitsyelleni. Mutta samassa näjin minä ikkunasta valkean välähtävän. Kauhea paukaus meni ylitsemme ja laukaus tunki vaunujeni lävitse sellaisella ankaralla voimalla, että me kumpikin vaivuimme voimattomina alas. Kuski luuli ryövärien ahdistavan meitä, ajoi täyttä laukkaa eteen-päin, ja seisautti muutaman minuutin perästä vaununi Dumesnik'in asunnon edustalle."

"Tunnotonna kannettiin minä sisälle ja vasta tuntien perästä voin minä kertoa ystävilleni hirmuisen tapauksen. Kaikki uskoivat todellakin ryövärien yrittäneen murhata meitä — — — mutta minun vaunuissani ei näkynyt mitään jälkeä laukauksesta, joka oli tunkeunut sen läpitse, ja ikkuna, josta minä näjin laukauksen tulevan, oli vahingoittumatonna. Ei ketään ollut silloin ollut sisällä siinä huoneessa; sillä pitkistä ajoista sitten oli se ollut suljettuna, koska ei kellään ollut rohkeutta asua siinä kreivin onnettoman itse-murhan jälkeen."

"Siitä päivästä lähtein eivät laukaukset kuuluneet säännöllisesti joka ilta ja muutamain kuukausien kuluttua lakkasivat ne kokonansa kuulumasta."

"Ja siitä hetkestä sitten olette te päässyt kiusaajastanne?" kysyi
Varon kiireellisesti.

"Päässyt", huokasi Klairon. "Minä pelkään hänen pitävän valansa ja vainoovan minua niin kauvan, kun elän. Ainoasti pistoolin-paukaus lakkasi siitä päivästä. Mutta sen sijaan kuului sitten joka yö tuolla kauhealla tunnilla huoneessa, missä milloinkin olin pitkä, sydäntä-särkevä huuto, joka aivan, kuin jonkun kuolemallaan olevan hirveä valitus-huuto, tahi jonkun kuolemaan asti piinatun tuskanhuuto täytti jokaisen kuulijan sydämmen vavistuksella ja kauhistuksella. Kaikki ne, jotka asuvat huoneessani, jopa samalla kadullakin ja vasta-päätä olevissa huoneissa, ovat jo vuosi-kausia aina öisin kuulleet sen huudon ja polisivirasto on asettanut vartioita, saamaan selkoa siitä onnettomasta, joka niin itse-pintaisesti uskalsi häiritä yöllistä lepoa. Mutta kaikki tarkimmatkin tutkimiset ovat olleet turhat. Huuto tuli, kuin kylmä salama ilman läpitse alas. Näkymättömän hengen huulet, joiden ylitse ei peitsillä ole voimaa, päästivät sen."

"Ja huuto vainosi minua samoin, kuin pistoolin-laukauskin kaikkialla. En voinut koskaan välttää kuolemattoman koston henkisiä keveitä siipiä."

"Eräänä päivänä menin minä Grandval'in rouvan kanssa Versailles'en, nähdäksemme siellä näytettävän jotain aivan uutta näytelmätä. Näytöksen loputtua menimme me ravintolaan, jossa viimeinkin pitkäin pokkuroimisten perästä saimme isännältä huoneen, jossa oli kolme vuodetta; kaikki muut huoneet olivat prinssit, kreivit ja muut suurelliset jo tilanneet edeltä-päin."

"Yö oli kauhea. Ulkona ulvoi ja raivosi myrsky. Sade-pisarat löivät rämisten kamarimme pieniä ikkunoita vastaan. Grandval'in rouva oli käynyt levolle; minä olin aikeissa tehdä samoin ja kysyin kamari-neitsyeltäni, joka auttoi vaatetteni riisumista, mitä kello oli."

"Neitsyeni vastasi: 'kello on kahta minuuttia vailla yksitoista, — onneton hetki lähestyy, neiti. Mutta olemmehan nyt Versailles'sa ja viheljäisessä riutu-kamarissa. Ei kenkään voi etsiä täältä jaloa neiti Klairon'ia. Ilma on kauhea ja myrsky hirmuinen. Lienee siis vaikeata huudollekin, etsiä teitä täältä!'"

"Mutta samassa kuului huuto ja vieläkin kauheampana, ulvovampana ja sydäntä-särkevämpänä, kuin koskaan ennen ja täytti Grandval'in rouvan sellaisella pelvolla, että hän hyppäsi ylös vuoteeltaan ja unhoittaen hennon yö-pukunsa syöksyi käytävään ja huusi apua. Kaikki ravintolassa asuvaiset ja olevaiset olivat kuulleet huudon ja kiirehtivät saamaan selkoa hirveästä huudosta ja katsomaan, jos jotain apua voitiin vielä antaa sille onnettomalle, jonka kuolon-tuskan huudon he olivat kuulleet."

"Muutamia päiviä sittemmin lakkasi huuto, ja sen sijaan kuulin minä nyt vuosi-kausia ikkunani alla pitkää ja voimallista kätten-taputusta."

"No, perkule! Mokoma kelvoton kumppani rupeaapi siis jo vähän sivistymään", sanoi Lekain naurahtaen. "Kätten-taputukset eivät ole koskaan mitään kauheata musiikkia, eivätkä siis koskaan loukkaa korvianne; olettehan niihin jo kyllä tottunut. Olette varmaankin taidollisella näyttelyllänne voittanut sen häjyn hengen ja hänen taputuksensa ovat teille merkkinä siihen, ett'ei hän ainoasti ole teille anteeksi antanut, vaan myöskin iloitsee nerostanne. Minä toivon, suloinen Klairon, että koko elämänne ajan saisitte kuulla sellaista taivaista taputusten musiikkia ehtoo-laulunanne ikkunanne alla."

"Toivotuksenne tulee myöhään, ystäväni", sanoi Klairon ja nosteli olka-päitänsä. "Muutamia vuosia sitten ei henki enään taputa; vaan laulaa. Hän laulaa minulle niin ihanasti, liikuttavasti, valittavasti ja suloisesti, että minun sydämmeni sulaa kaipaukseen ja suru-mielisyyteen, silmäni täyttyvät kyynelillä ja sanomaton ikävöitsemyksen suru täyttää minut kokonansa. [Goethe on maininnut tämän ihmeellisen tapauksen Klairon'in elämästä kirjassaan: 'Erzählungen deutscher Ausgewanderter.' Muutamat kohdat pitävät siinä sanasta sanaan yhtä sen kanssa, mitä lady Crawen, Ausbach'in maa-kreivitär siitä kertoo. Katso 'Memoirs of the Marggravine.' I: 162.] — Mutta vaiti, kello lyöpi yksitoista, ja nyt, ah Jumalani! Ettekö kuule?"

"Kyllä; me kuulemme", kuiskasivat molemmat herrat ja heidän kasvonsa kalvenivat ja suuret hiki-pisarat putoilivat heidän otsiltansa.

Ja todellakin suhisi läpi huoneen hiljainen soitto ja säveleet. Ilma tuntui aivan, kuin väräjävän kanteleen soitosta. Aina täydellisempinä ja voimmakkaimpina kuuluivat säveleet. Metsä-torven hitaasti haihtuvat äänet sekaantuivat siihen sitten ja — — —

Samalla katkaistiin tämä ihmeellinen musiikki todellisuuden raa'oilla äänillä. Nyt kuultiin nopeain askelten lähestyvän ovea ja kova ja kiireinen kolkutus ovelta.

Varon ja Lekain hyppäsivät istuimiltaan, kuin unesta heränneinä; Klairon nousi ylpeänä nojatuolistaan ja huusi käskeväisesti: "astukaa sisään!"

Ovi avattiin ja Ausbach'in maa-kreivi astui sisälle ja Bastiljen
kuvernööri jäi avonaiseen oveen seisomaan, kunnioittavaiseen asentoon.
Ylpeällä, voiton-riemuisella katsannolla meni kreivi Klairon'in tykö.
Klairon otti hänet vastaan sädehtivin silmin.

"Näettekö, että minä pidän sanani?" kysyi kreivi. "Minä todistan teille, ett'ei teillä ole ainoasti vihollisia; vaan myöskin uskollisia, luotettavia ystäviäkin. Te olette vapaat. Kuningas Ludwiki on itse omalla voimallisella sanallaan vapauttanut teidät."

"Myöskin te, hyvät herrat, olette vapaat," jatkoi hän sitten ja kääntyi armollisella nyökkäyksellä molempain taiteilijain puoleen. "Minä olen antanut jo kuvernöörille teidän kummankin vapautus-määräyksenne, ja oven edessä odottavat vaunut valmiina, viemään teitä kumpaakin kotihinsa."

"Ah", huusi Varon, "miten voimme me kiittää Teidän kuninkaallista
Korkeuttanne tästä armosta, miten — — —"

"Kiittäkää kumpikin minua siten, että lähdette nyt kohta", sanoi kreivi, ystävällisesti hymyten. "Kiittäkää minua siten, että edeskin-päin olette jaloja taiteilijoita, kuten ainakin olette. Hyvästi, hyvät herrat! Toiste tapaamme toisemme taas."

Varon ja Lekain, hyvin havaiten, että kreivi halusi jäädä yksinänsä Klairon'in kanssa, kiirehtivät täyttämään hänen toivoansa ja jättivät kuvernöörin kera huoneen.

"No, Klairon", kysyi kreivi, kun he olivat jääneet kahde-kesken, "joko nyt olette voittanut sen vakuutuksen, ett'ette ole maailmassa aivan yksinänne ja hyljättynä, ja että teillä on uskollisia ystäviä, jotka valvovat etuanne ja suojelevat teitä?"

Ilosta säihkyvin silmin ojensi Klairon kätensä kreivin puoleen.

"Suuren miehen suosio on lahja jumalilta", huusi hän innollisesti.
"Niin Racinella oli oikeus: armo-lahja jumalilta on sellainen suosio.
Ja sydämmeni perimmästä pohjukasta kiitän minä teitä, että olette
opettanut minua tuntemaan sitä totuutta."

"Oi, ruhtinaani! Tänä onnellisena hetkenä on minun sydämmeni avoin teille ja ilmoittaa sisimmäisen salaisuutensa. Ja salaisuuteni on se, että minä toivoin teihin, ruhtinaani. Minä odotin teidän varmaan näkeväni tulevan pelastavaisena enkelinäni tänne. Ja jos tämä odotus olisi pettänyt, niin olisin minä kuollut murheesta ja epä-toivosta."

"Se oli kaikki, kalliimpani, rakkaimpani ruhtinaani", jatkoi Klairon hiljaa, kovasti punastuen; "se oli kaikki, mitä minulla oli sanottavaa teille."

"Siinä on kylliksi, tekemään minua onnellisimmaksi kaikista ihmisistä", sanoi kreivi ja painoi Klairon'in molemmat kädet huulillensa. "Ja nyt, Klairon! Tulkaa! Vaununi odottavat porrasten edessä."

"Mihinkä ne vievät minua?" kysyi Klairon.

"Ensinnäkin omaan kotihinne", vastasi kreivi naurahtaen.

"Mutta ennen, kuin minä lähden sinne, pitää maa-kreivin sallimaan minun tehdä joku kysymys, johon toivon myös vastausta."

"Kysykää, Klairon!"

"Onko kuningas ehdottomasti armahtanut minua? Eikö hän ole yhdistänyt mitään ehtoja irti-laskemiseeni?"

"Kyllä Klairon! Kuningas on armahtanut teitä ja laskenut vapauteen; mutta sen ohessa käskenyt myöskin, että teidän pitää huomenehtoona näyttelemään Phaedrana ja herra Vauture näyttelee kanssanne Hippolyte'na."

"En voi totella sitä käskyä", huusi Klairon innolla. "Olen vannonut, ett'en enään koskaan astu 'Theatre Français'en' näyttämölle, joll'ei mokomaa Vauture'a, jonka läsnäolo häväisee taidetta ja taiteilijoita, kohta eroiteta paikastansa. Minun täytyy joko ijäkseni jäädä tänne vangiksi, tahi myöskin ijäkseni eritä näyttämöltä."

"Se teidän pitääkin tehdä", sanoi kreivi lempeästi hymyellen. "Niin, teidän pitää eritä näyttämöltä. Ollaan uskallettu nöyryyttää suurta taitelijatarta Klairon'ia, ja hän kostaa siten, että hän kääntää ainiaaksi selkänsä niille, jotka ovat hänen suhteensa arvottomia."

"Klairon! Huomen-aamuna jätän minä Parisin, palatakseni taas takasin maahani. Suostutteko asumaan rakkaimpana ystävättärenäni, kunnioitettavimpana sisarenani linnassani? Suostutteko suloisella läheisyydellänne karkoittamaan kamalan ikävyyden minulta? Suostutteko keventämään minulta työn vaivaa siten, että otatte siihen osaa kanssani? Klairon, ystävättäreni, sisareni! Suostutteko jättämään Parisin kanssani?"

Klairon katseli pitkällä tutkivalla katseella kreivin totisia mutta samalla liikutettuja kasvoja. Sitten pani hän verkallensa oikean kätensä kreivin, hänelle ojennettuun käteen ja sanoi totisesti ja juhlallisesti:

"Minä suostun. Minä jätän kanssanne Parisin ja tulen tykönne, olemaan ystävättärenänne ja sisarenanne."

KOLMAS PÄIVÄ.

1.

Huomeneltain.

Kumiseva selloin-soitto, joka jo neljä päivää oli kaikunut Ausbach'in linnan tornista oli nyt vihdoinkin vaijennut; soihdut, joidenka valossa maa-kreivittären ruumis oli laskettu sukuhautaan, olivat jo sammutetut; maa-kreivilliset korkeat virkamiehet, jotka olivat olleet saapuvilla suruisella juhlalla, olivat jo lähteneet linnasta; maa-kreivi itse oli kätkeytynyt kammioonsa, ja Klairon'ikin, joka myöskin oli ollut ruumista hautaan saattamassa, palausi pitkälleen ja juhlallisesti huoneisiinsa linnassa.

Totisena, kärtyisen näköisenä, syvässä suru-puvussa, joka pitkänä loikkona kahisi hänen perässään, kulki hän käytäväin ja tyhjäin suurten salien kautta, kamari-rouvansa ja ruhtinaan hovi-mestari perässänsä. Tulleena ovelle, joka vei hänen yksityiseen huoneeseensa, seisahtui Klairon ja kääntyi, vähäisesti nyökäten, hovi-mestariin.

"Teillä on jotain toimitettavata minulle?" kysyi hän kylmästi ja ylpeästi.

"Te käskette, teidän armonne", vastasi hovi-mestari ja kumarsi sangen syvään. "Hänen kuninkaallinen Korkeutensa, herra maa-kreivi toivoo saada olla koko päivän syvimmässä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, eikä soisi kenenkään häiritsevän hänen surullisia mietteitänsä. Minä pyydän siis teidän armonne käskyä, saada tietää, millä tunnilla te haluatte syödä päivällistä teidän omissa huoneissanne?"

"Laitettakoon valmiiksi tavallisella ajalla, kello neljä", sanoi
Klairon täydellisesti rauhallisena.

Sitten nyökkäsi hän hovi-mestarille armollisen "hyvästin" ja meni huoneeseensa. Kamari-palvelija kiirehti esille, ottaaksensa vastaan pitkän suru-vaipan, jonka Klairon oli huolimattomasti antanut pudota alas lattialle. Palveluspoika, kullalla kirjaellussa puvussa, avasi ovet sisimmäisiin huoneisiin, asettausi nöyränä ovelle, odottamaan niitä käskyjä, joita hallitsijatar ehkä antaisi hänelle vielä.

Mutta Klairon meni ylpeänä ja hiljaisena hänen ohitsensa. Ainoasti kamari-rouvan puoleen, joka yritti menemään hänen perässänsä sisälle, kääntyi hän ja sanoi ankarasti: "minä tahdon olla yksinäni; ei kenkään saa minua häiritä. Jääkää te vaatetus-huoneeseen, rouva! Minä soitan, kun tarvitsen teitä."

Kamari-rouva astui, syvästi lyykäyttäen, takaisin etu-huoneeseen, palvelija sulki ovet, ja nyt jäi Klairon vihdoinkin yksinänsä. Hän silmäili pitkään ja tutkivaisesti suurta huonettansa, vakuuttaakseen itseään siitä, ett'ei tosiaankaan huoneessa ollut ketään, joka olisi kuunnellut, mitä hän sanoi. Sitten meni hän rivakasti suuren kuvastimen tykö, ja tarkasteli itseään siinä pitkään ja tutkivasti.

"Rouva Ausbach'in maa-kreivitär", sanoi hän ja lyykäytti syvään omalle kuvallensa. "Rouva Ausbach'in maa-kreivitär! Minä tervehdin teitä. Maa-kreivitär on kuollut, eläköön maa-kreivitär! Pää-maaliin on päästy seitsen-toista vuotisen odotuksen, kärsivällisyyden, maikailujen ja kujeiden perästä — — — vihdoinkin päästy! Maa-kreivitär on kuollut, ja minusta tulee hänen seuraajansa!"

Hän vetääntyi takaisin kuvastimesta ja käveli pitkin, ylpeöin askelin edes-takaisin huoneessa.

"Niin", sanoi hän hiljaa itseksensä, "niin, minusta tulee hänen seuraajansa. Maa-kreivi rakastaa minua ja pelkää myöskin samalla. Hän ei uskalla hyljätä minua kenenkään muun naisen tähden. Minä olen uhrannut hänelle seitsemän-toista vuotta elämästäni; hänen täytyy ja pitää nyt palkita minun uskollisuuteni, rakkauteni ja ystävyyteni. Seitsemän-toista ikävää, yksi-toikkoista ja kujeellista vuotta olen minä viettänyt tässä kolkossa linnassa ikäväin ihmisten kanssa. Toisinaan tapasi minut tunne aivan, kuin en minä sitä enempätä kestäisi; aivan, kuin pitäisi minun paeta ijäkseni tätä saakelin Saksan-maata!"

"Mutta minulla oli pää-maali silmäini edessä; minä tarkastelin aina yhä enemmin ja enemmin kuihtuvata maa-kreivitärtä. Minä näjin hänen kipeässä päässään minun ruhtinatar-kruununi kasvavan, ja jäin niin paikoilleni. Nyt olen minä päässyt pää-määrääni. Ruhtinattaren kipeä pää on viimeinkin kallistunut hautaan, ja minun kruununi on nyt valmis."

"Niin, Klairon!" jatkoi hän ja kiirehti taas kuvastimen tykö. "Niin, Klairon! Sinun kruunus on valmis ja vielä tänä päivänä pitää sen kaunistamaan sinun arvokasta päätäs."

Hän tarkasteli itseään hymyellen; mutta vähitellen haihtui hymy huuliltansa, ja tumma varjo vetääntyi hänen kasvoillensa.

"Viimeksi kuluneet seitsemän-toista vuotta ovat myös merkityt kasvoillani", kuiskasi hän itseksensä. "Ei käy enempi enään kieltäminen, että Klairon on vanhentunut. Tuo kauhea, välttämätön kummitus, vanhuus, on pannut merkkinsä kauniille kasvoilleni, ja samalla, kun sydämmeni sykkii vielä kuudentoista vuotiaan tytön voimalla ja innolla, syyttää muotoni minua, että olen jo yli viiden-kymmenen vuoden."

"Ah, Klairon, Klairon! Uskalsiko vanhuus kajota sinunkin taiteelliseen personaas? Pitikö sinun kauniin, jalon otsas taipumaan hänen edessänsä? Pitikö sen pedon, vanhuuden, merkitsemään sinunkin vuottes määrä?"

"Pois, pois!" huusi hän käskeväisesti ja siveli kädellänsä otsaansa. "Pois, te rypyt ja vuodet! Kruunun pitää koristamaan tätä otsaa. Miksi siis röyhällätte sen kirkkautta?"

Mutta voi! Rypyt eivät peräytyneet pois mainion taiteilijattaren käskystä. Ne jäivät paikoillensa ja kokoontuivat, kuin kummitukset hänen otsallensa. Klairon huomasi sen ja vetääntyi taas huokaillen pois kuvastimeltansa ja rupesi taas kiivain askelin käymään edes-takaisin huoneessansa.

Vihdoin, ollen kiivaimmassa kävelyssään, seisahtui hän keskellä huonetta olevan ison marmorisen pöydän ääreen. Hänen hätäisesti ympärinsä katsova katseensa oli pöydällä havainnut kirjeen, joka luultavasti oli tullut kuriirin mukana, joka tänä aamuna oli tullut Parisista. Ja kirje oli luultavasti tuotu hänen palvelijalleen silloin, kun hän oli vielä ruhtinattaren haudalla.

Kovasti liikutettuna otti hän kirjeen. Niin, hän ei ollut pettynyt: kirje oli Parisista, ja tuli hänen pankkiiriltansa, joka Parisissa hoiti hänen omaisuuksiansa.

Väistymätön vavistus kävi Klairon'in sydämmen lävitse, kun hän avasi kirjeen; sillä ei herra Levy ollut seitsemään-toista vuoteen kirjoittanut hänelle kertaakaan muulloin, kun silloin, koska hän lähetti neljännes-vuosittain korot hänelle hänen rahoistansa.

Mutta nyt puuttui vielä neljä viikkoa neljännyksestä. Mitä oli siis herra Levy'llä kirjoittamista ennen määräaikaa?

Klairon'in kädet vapisivat, kun hän murti sinetin ja aukasi kirjeen. Ja kun hän oli lukenut kirjeen, vaipui hän kokoon kauhistuneena ja peljästyksen huuto pääsi huuliltansa.

"Kadotettu! Minä olen kadotettu!" sopersi hän. "Melkein kaikki mun omaisuuteni on hukattu, Jumalani! Minä luulin rahaini olevan varmassa tallessa, ja nyt tekevät Parisin neljä suurinta pankkia konkurssin! Klairon on kerjäläinen, ell'ei hän jo tänä päivänä pääse ruhtinattareksi."

Hän luki vielä kerran tuon onnettoman kirjeen läpitse ja huokasi syvään: "puolen miljoonaa markkaa, koko minun elämäni säästöt ovat hukatut. Ei mitään muuta ole minulle jäänyt jäljille, paitsi niitä viittä-kymmentä tuhatta, jotka minä täällä olen säästänyt korko-rahoistani ja lainannut kreiville. Viisi-kymmentä tuhatta markkaa on koko omaisuuteni! Jumalani! Jumalani!" —

"Mutta hiljaa!" keskeytti hän itseänsä. "Ei yhtäkään kyyneltä, ei mitään hyödytöntä valitusta! Mitä se haittaa, että Klairon onkin köyhä, koska hän kuitenkin julistetaan maa-kreivittäreksi? Ei, ei! Ei yhtään kyyneltä, ei yhtään valitusta! Ei kukaan saa aavistaakkaan sitä, millainen häviö minua on kohdannut tänä päivänä. Ei kukaan — — — mutta", keskeytti hän taaskin itseänsä. "Enkös minä kuule maa-kreivin ääntä alhaalta linnan pihasta? Eikös siinä aja vaunut esiin?"

Hän kiirehti ikkunaan ja katsoi alas pihalle.

"Kyllä! Se on hän", huudahti hän kauhistuneena. "Hän nousee vaunuihin; hän ajaa pois! Ja hän ei edes katsahda tänne minun puoleeni! Hänellä ei ole silmäystäkään minulle! Jumala! mitä tämä tietää? Minulle käskee hän sanoa, että hän tahtoo olla rauhassa yksinäisyydessä huoneessansa ja että minä saan syödä yksinäni päivälliseni; ja nyt ajaa hän pois, eikä ilmoita siitä minulle mitään, eikä pyydä minua mukaansa! Mutta se on suoraa sala-liittoisuutta ja julkista uskottomuutta! Ja mihin menee hän? Minun pitää saada siitä selko!"

Hän kiirehti kellon-nuoraan ja soitti, ja henkeänsä vetämättä tähysti hän oveen. Vihdoin aukeni ovi ja kamari-rouva tuli sisälle.

"Rouva Senay!" huusi Klairon häntä vastaan. "Minä näjin teidät seisovan linnan-pihassa, kun herra maa-kreivi matkusti pois. Eikö ole totta? Ettekö te ollut siellä?"

"Te käskette, teidän armonne!" sanoi Senay'en rouva. "Minä olin linnan-pihassa. Olin utelias, saadakseni tietää, mihin maa-kreivi läksi, koska hän äsken käski ilmoittaa korkealle hallitsijattarelleni, että hän tahtoi olla huoneessansa syvimmässä yksinäisyydessä."

"Ja te tiedätte siis, mihin maa-kreivi meni?"

"Tiedän, teidän armonne. Hän matkusti Ausbach'in kaupunkiin, 'Kultaisen hirven' ravintolaan. Minä kuulin, kun hän sanoi kuskille sen."

"Kaupungin suureen ravintolaan", sanoi Klairon miettiväisesti. "On ehkä saapunut sinne tärkeitä ja suuria vieraita, koska hän sillä tavalla matkusti sinne."

"Kyllä, teidän armonne", kuiskasi kamari-rouva. "Siellä on tärkeä vieras; mutta ei se vasta tänä päivänä ole sinne tullut, vaan on ollut siellä jo kokonaisen viikon; ja joka ehtoo on maa-kreivi käynyt ravintolassa."

"Onneton! Nyt te vasta sanotte sen minulle?" huusi Klairon vihaisena.

"Minä en voinut sitä ennemmin ilmoittaa teidän armollenne; sillä nyt vasta sain sen itsekin tietää. Suurella vaivalla ja monilla vaikeuksilla sain minä salaisuuden ongituksi herra Dubois'ilta, maa-kreivin uskotulta kamari-palvelijalta; ja sitten vasta, kun olin juhlallisesti vannonut, ett'en ilmoittaisi sitä teidän armollenne, uskoi hän salaisuuden minulle."

"Ja tiedättekö myöskin, kuka se vieras on, jonka tykönä maa-kreivi on jo viikon-päivät käynyt ravintolassa?"

"Kyllä", kuiskasi kamari-rouva. "Tiedän minä senkin."

"No, sanokaa, kuka se on."

"Teidän armonne! Se on eräs nainen, nuori ja kaunis nainen. Teidän armonne tuntee hänet. Teidän armonne on jo vuosi sitten, kun hän oli täällä vieraisilla, itkenyt katkerasti hänen tähtensä."

Klairon kauhistui ja vaikka hänen poskensa olivat maalatut, niin havaittiin hän kalvenevan.

"Neiti Krawen?" kysyi hän peljästyneenä. "Sanokaa, onko se hän?"

Kamari-rouva nyökkäsi ja sanoi: "onnettomuudeksi kyllä, teidän armonne, se on hän."

Aivan, kuin ärsytetty leijona kiljasi Klairon ja ojensi molemmat kätensä taivasta kohti.

"Minä olen petetty", huusi hän; "hävittömästi petetty!" Minun veri-viholliseni on taaskin täällä, vaikka kreivi vannoi, vuosi sitten, ett'ei hän enään koskaan tahtonut nähdä häntä. Hän on taaskin täällä. Hän on tullut murhaamaan elämäni onnea. Mutta minä en kärsi sitä, en. Minä taistelen onneni puolesta. Ah, häntä! Hänen pitää nähdä, että Klairon ei ole nainen, jota voidaan pettää ja nenästä vetää."

"Senay! Menkää vähäiseen kulma-ikkunaan, josta voidaan nähdä kaupunkiin vievälle tielle. Kohta, kun nä'ette maa-kreivin vaunujen lähestyvän, ilmoittakaa se minulle. Koska maa-kreivi näyttäytyy neiti Krawen'ille, niin pitää hänen näyttäytyä myöskin jalolle Klairon'ille. Menkää, Senay, ja olkaa hyvin varoillanne!"

Kamari-rouva kiirehti ulos, ja Klairon vaipui murtuneena tuolille.

"Omaisuuteni kadotettu", mutisi hän itseksensä, "ja nyt myöskin tulevaisuuteni, onneni, on vaarassa ja pirun juonissa. Mutta ei! En saa valittaa, en uikutella; minun pitää toimia! Mutta mitä teen minä, viivyttääkseni uhkaavaa myrskyä? Miten voin minä pikaisimmasti ja ain'ijaksi reväistä kreiviltä mokoman perkeleen, joka uskaltaa asettauda minun ja hänen väliinsä?"

Hän vaikeni ja vaipui vieläkin syvemmälle ajatuksiinsa. Vasta pitkän äänettömyyden perästä nousi hän miehukkaasti ylös.

"Niin", huusi hän uljaana. "Niin, pitää sen käymään! Minun pitää uskaltaa kaikki, voittaakseni kaikki. Minun pitää esiintyä hänen edessänsä solvatun rakkauteni täydessä tuskassa ja olla olevinani aikeessa, luopua hänestä ijäksi. Se varmaankin peljättää häntä ja niin tuntee hän, että hän vieläkin rakastaa minua, ja ett'ei hän voi elää ilman minua. Samalla, kun minä ilmoitan hänelle mahdollisesti, että hän voi kadottaa minut, samalla tuntee hän myöskin, ett'ei hän voi kestää sellaista tappiota. Rivakasti asiaan käsiksi! Kirje kirjoitettuna ja lahjansa kaikki kokoon pantuina! Niin!"

Hän otti nopeasti kirjeen, joka pahoja uutisia oli tuonut Parisista ja riensi yksityis-huoneeseensa, pannaksensa onnettoman kirjeen lukon taakse ja kirjoittaakseen itse kirjeen kreiville.

Noin tunnin kuluttua tuli kamari-rouva Klairon'in tykö jälleen.

"Teidän armonne", sanoi hän kiireisesti, "maa-kreivi tulee takaisin jo."

"Se hyvä! Minä olen valmis", sanoi Klairon ja kokoili parhaillansa jotenkin isoa läjää isompia ja pienempiä koriste-koteloita erääseen hopeaiseen vasuun.

"Odota Senay, odota! Asettaikse tämä kirje ja tämä kori kädessäs seisomaan maa-kreivin etehiseen, ja kun hän tulee, niin anna ne kumpaisetkin hänen omaan käteensä."

"Mutta entä jos herra maa-kreivi kieltäytyy ottamasta minulta kirjettä ja vasua."

"Se on totta, hän voi tehdä sen," jupisi Klairon. "Ja sen hän tekeekin, jos hänellä on jotain pahaa mielessä minua vastaan. Minä menen itse. Itse annan minä hänelle nämät kamsut, ja ollakseni vakaa siitä, että hän tietää kirjeen sisällön, niin luen sen itse hänelle."

"Teidän armonne, joutukaa! Vaunut tulevat jo linnan pihaan."

"Joutuin siis, joutuin!" huusi Klairon kovalla äänellä. "Ratkaiseva hetki on käsillä!"

Hän otti vasun ja kirjeen, antoi kamari-rouvan viskata suru-vaipan hartioillensa ja kiirehti ulos; kiirehti nuoruuden ripeydellä salien ja käytäväin kautta linnan toiseen sivu-rakennukseen, jossa kreivi asui.

Kun hän oli hengästyneenä ja läähöttäen kerjinnyt juuri etu-huoneeseen, niin tuli kreivikin käytävän toisessa päässä. Kun hän tuli lähemmäksi, säpsähti hän, ja tuli alakuloiseksi, että hän näki Klairon'in kalveana ja hengästyneenä nojautuvan ovea vastaan; ja hänen otsansa pimeni. Mutta hän salasi sen pian hymyilyllä, meni likelle ja ojensi kätensä Klairon'ille.

"Mitä?" kysyi hän levollisesti. "Oletteko täällä, Klairon? Teille ei siis ole sanottukaan, että pyysin teitä syömään tänä päivänä yksinänne?"

"Kyllä se minulle sanottiin, Teidän korkeutenne", vastasi Klairon juhlallisesti. "Mutta minä tulen kuitenkin! Tulen pyytämään lupaa puhutella Korkeuttanne sangen tärkeissä asioissa."

"Pyytää lupaa? Eikö tuo kuulu ulko-muotoiselta, Klairon?" kysyi kreivi teeskellyllä iloisuudella. "Mutta te saatte sen kohta, aivan paikalla. Olkaa hyvä ja tulkaa sisälle!"

Kreivi aukaisi itse oven ja antoi Klairon'in astua edellänsä sisälle, ja kulki sitten äänetönnä hänen sivullansa aina siksi, kunnes tulivat kreivin kapinettiin.

"No, puhukaappas nyt!" sanoi hän ja sulki oven perästänsä. "Mikä nyt on kysymyksessä? Mitä tärkeätä sanottavata teillä on minulle?"

"Minulla on tämä annettava Teidän Korkeudellenne," sanoi Klairon, aukasi vaippansa ja ojensi hänelle koriste-korinsa.

"No, mikä se on?" kysyi kreivi.

"Teidän Korkeutenne! Siinä ovat ne muistot, joilla teidän ystävyytenne ja hyvyytenne ovat kunnioittaneet minua jo seitsemäntoista vuotta, ja jotka minä tänä päivänä olen pakoitettu antamaan takaisin."

"Minkä tähden pakoitettu?" kysyi kreivi. "Kuka on pakoittanut teitä ottamaan sellaista kovaa askelta?"

"Teidän korkeutenne! Se on kirjoitettu tässä kirjeessä, jonka mukana tahdoin Teidän Korkeudellenne lähettää takaisin nämät koristeet. Mutta sitten muistin, ett'ei Teidän Korkeuttanne huvittanut lukea kirjeitä ja että Teidän Korkeutenne on jo seitsemän-toista vuotta sallinut minun lukevan kirjeensä itsellensä. Minä pyydän tänä päivänä Teidän Korkeudeltanne samaa suosiota. Teidän Korkeutenne! Antakaa armollisimmasti minun lukea tämä kirje itsellenne!"

"No, lukekaa vain!" sanoi kreivi nauraen. "Istukaa tuohon ja sallikaa minun istua vasta-päätänne tähän. No, nyt olen minä pelkkänä korvana. Lukekaa nyt kallis Klairon'ini!"

Klairon aukaisi kirjeen, ja alkoi täydellisesti taiteellisella tavalla lukea kirjettään, toisinaan vihanvimmassa, toisinaan suru-mielisesti, ja toisinaan täydesti raivoovalla innolla.

Klairon'in kirje kuului näin:

"Verho on vedetty pois. Minä ymmärrän, että olen aina ollut teidän luontonne ja teidän itsekkäisyytenne uhrina. Tottumus, rakastaa teitä, luottaa teidän avuihinne, on estänyt minua aina tähän asti, kuulemasta mitään sitä, joka olisi ollut teille alentavaista. Sen tähden olen minä kärsinyt kaikki, jopa kyllästymättömällä, hymyilevällä ulko-muodolla salannut sieluni kärsimiset. Minä luotin täydesti teidän ystävyyteenne ja rakkauteenne. Mutta nyt nä'en minä pettyneeni siinä. Te olette taaskin pettänyt minua. Ah, te ette ole ehkä koskaan rakastanut minua! Sillä jos te olisitte rakastanut minua, niin olisitte te säilyttänyt minuun sen luottavaisuuden, jonka minä aina olen ansainnut. Jos te olisitte rakastanut minua, niin olisitte te pitänyt kunniassa sen naisen tunteita ja käytöstä, jonka te jo sitten seitsemäntoista vuotta olette tuntenut; niin olisitte te säälinyt minun heikkouttani ja muistellut minun neuvojeni hyötyä ja omanvoiton pyytämättömyyttä. Kokemuksesta vakaantuneena minun kuuliaisuudestani teidän tahdollenne, ja alamaisuudestani teidän luonteellenne, ja himoillenne, ei teidän olisi pitänyt syöstä luotanne naista, joka rakastaa teitä ijäti. En voi käsittää, kuinka te voitte olla punastumatta, ei minun tähteni, vaan itsenne tähden, että voitte alentaa itsenne halpaan petokseen! Suuri Jumala! Onko tuo nyt se mies, jota minä olen rakastanut kalleimpanani ja kaikkein avujen muoto-kuvana?"

"En ole ilman epä-toivon surua saanut kuulla kaikkea sitä, mitä teillä nyt viikon-päivät on ollut tehtävänä. Teidän salainen, kujeellinen teeskentelemisenne taito on nyt paljastettuna minulle. Minä nä'en tarpeelliseksi, luopua kaikista vaatimuksistani. Minä tunnen siteet meidän välillämme ratkastuiksi ijäksi. Luultavasti iloitsette te kauniista keppoisistanne samalla, kun minä nä'en itseni hyljätyksi ilman mitään lohdutusta. Sydämmeni yhtä rakastavainen, kuin muuttumatonkin, vie mukanansa hautaan sen tunteen, jonka se on pyhittänyt teille. Minä valitan teitä; minä säälin teitä ja annan teille anteeksi. Niin, minä toivon, että olette yhtä onnellinen ja autuas, kuin minua kuluttava murhe ja kaipaus ovat minulle raskaat."

"Sanomattomalla surulla lasken minä jalkoihinne ne muistot, joita minä ajan mittaan olen teiltä saanut. En voi salata itseltäni siis, että te pidätte tämän tekoni arvoanne alentavaisena; mutta kaikki loukkaava ajatus on kaukana minusta. Ah, teidän käytöksenne on pakoittanut minua tekemään siten. Muistakaa, ett'en minä koskaan ole pyytänyt itselleni mitään, enkä koskaan koettanut koota itselleni rikkauksia. Ah, teidän onnenne oli mun ainoa huoleni! Muistakaa, että ette ole minun hallitsijani, ja että jos minä olen sallinut teidän olevan hyvän-tekijäni, niin olisi teidänkin pitänyt osoittaa itsenne minun uskolliseksi ystäväkseni. Minä en ole mitään, armollinen herra! Minä olen sen aina salaamatta ja kainostelematta tunnustanut. Mutta minun sieluni on jotakin ja viimeisellä huokauksellani tahdon minä pakoittaa teitä kuitenkin kunnioittamaan minua. Jääkää hyvästi! Ijäksi hyvästi!"

[Tämä Klairon'in kirje on alkuperäinen. Neiti Krawen, sittemmin
Ausbach'in maa-kreivitär, kertoo itse sen "muistoon-panoissaan"
I: 152.]

Klairon vaikeni ja käänsi kyyneliset katseensa kreiviin. Kreivi hymyili ja nyökkäsi hänelle vastaan.

"Ihmeen kaunis kirje, kokonansa minun jalon ja ylevän ystävättäreni, Klairon'in vertainen. Minä kiitän teitä, että sen itse luitte minulle; sillä teidän huuliltanne kaikuvat minusta itse kovat kanteennekin, kuin ihana, taivaallinen musiikki. Kiitoksia, kallis Klairon'ini; tuhannen kiitosta!"

"No, mitä vastaatte?" kysyi Klairon läähkästen.

Kreivi hymyili ja katsoi häntä kauvan ja vakaasti silmiin.

"Te tahdotte siis välttämättömästi vastausta, kova, ylpeä Klairon? Vastausta teidän syytöksiinne ja nuhteisiinne? Hyvä! Minä myönnyn taas, kuten ennenkin teidän tahtoonne. Teidän pitää saamaan vastaukseni. Laittakaa itsenne valmiiksi kello kahdeksaan tänä iltana. Valmistakaa matka-arkkunne, pukekaa myös itsenne matka-pukuun ja odottakaa niin minun käskyäni. Täsmällensä kello kahdeksan pitää teidän saada vastaukseni. Ja nyt, kallis Klairon'ini, sallikaa mun tarjota teille käsivarteni ja taluttaa teitä takaisin huoneisiinne. Korinne koristuksinensa lähetän minä ehtoolla teille takaisin vastaukseni mukana. Siis, tulkaa nyt, Klairon!"

2.

Ehtoolla.

Päivä oli viimeinkin kulunut loppuun ja ehtoon hämärä verhosi maan. Raskaina ja hitaina olivat Klairon'ista tunnit kuluneet: kaikki voimansa oli hänen täytynyt kokoilla yhteen, voidaksensa edes toisten näkyvissä säilyttää ylpeän ryhtinsä ja ruhtinaallisen maltillisuutensa. Mitkä aatteet, mitkä toiveet olivatkaan tänä pitkänä päivänä liikkuneet hänen sielussansa, kuinka monilla kysymyksillä mahtoi hän ilman lepoa ja rauhaa kiusata itseänsä? Mitä se merkitsi, että kreivi ei kohta vastannut hänelle? Tahtoiko hän valmistaa hänelle jonkun odottamattoman ilon? Tahtoiko hän matkustaa hänen kanssaan pois ja matkalla jossain hiljaisuudessa vihittää itsensä hänen kanssansa? Mistä se tuli, että hän, joka muutoin oli äkki-vihainen ja tuntehikas, kuunteli tänä päivänä suurella maltilla lu'ettavan sellaista kirjettä itsellensä, eikä edes sanallakaan puolustanut itseänsä kirjeessä mainittuja syytöksiä vastaan.

Mutta kuulehan! Vaunut ajoivat linnan-pihaan, — kreivin matka-kuski, — ja tuossa toiset vaunut! Ne ovat ne vaunut, jotka kreivi joku viikko sitten lahjoitti Klairon'ille. "Niin, se on niin, kuin sitä ajattelinkin", iloitsi Klairon. "Kreivi lähtee matkalle kanssani! Lähdemme hää-matkallemme! Hänen siveyden-tunteensa sotii sitä vastaan, että täällä linnassa, jossa hänen puolisonsa ruumis äskettäin on maannut koru-vuoteella, vietettäisiin nyt toisia häitä. Oi, hänellä on jalo ja ylevä sydän! Hän ansaitsee Klairon'in rakkauden! Kuule! Nyt lyö kello kahdeksan! Ratkaiseva hetki lähestyy. Ah, se tapaa minut miehukkaana, se tapaa minut levollisena!"

Samassa kolkutettiin ovelle.

Klairon istui hitaisesti erääseen noja-tuoliin ja huusi käskeväisesti: "astukaa sisälle!"

Kohta aukeni ovi ja kreivin hovi-mestari tuli sisälle.

Juhlallisella hiljaisuudella lähestyi hän Klairon'ia ja antoi hänelle hopeaisen korin koristuksinensa, joiden keskellä oli myös kirje ja sinetillä varustettu käärö.

"Hänen Korkeutensa, herra maa-kreivi on käskenyt minun tuomaan tämän teidän armollenne", sanoi hovi-mestari. "Hänen Korkeutensa käskee myös ilmoittaa, että kirje ja käärö sisältävät herra maa-kreivin vastauksen teidän armollenne."

"Hyvä! Saatte mennä", sanoi Klairon ja viittasi kuuliaisuutta vaativalla käden-käännöksellä ovea kohti.

"Anteeksi, teidän armonne! Hänen Korkeutena toivoo teidän armoltanne vähäisen kirjallisen kuitin, että koristeet ja rahat ovat oikein perille saapuneet."

"Rahat?" kysyi Klairon ihmetellen. "Missä ovat rahat?"

Hovi-mestari osoitti sinetillä varustettua kääröä.

"Tuossa, teidän armonne! Siinä on neljä töttöä kultarahoja. Jokaisessa tötössä on tuhat-kaksisataa-viisikymmentä kappaletta, siis viisi-tuhatta kultarahaa yhteensä. Pyydän teidän armonne olemaan hyvän ja vakuudeksensa tarkastavan rahoja."

Klairon mursi vapisevalla kädellä käärön sinetin ja repi paperit sen ympäriltä.

Niin, siellä oli tosiaankin neljä raskasta töttöä kultaa; ja kun hän rikkoi niistä yhden, niin vyöryivät kultarahat iloisesti helisten ja kilisten hänen helmaansa.

"Teidän armonne näkee, että minulla on oikein", sanoi hovi-mestari hymyillen. "Saanko nyt pyytää kuittia?"

"Antakaa minulle tuosta pöydältä paperia ja lyijykynä", käski Klairon ja kokoili helmaansa vyöryneitä kultarahoja.

Hovi-mestari hiipei varpaillansa pöydän tykö, otti ja tarjosi
Klairon'ille pyydetyt kapineet.

Klairon otti paperin ja kynän ja kirjoitti vakavalla kädellä: "Olen oikein saanut koristeet, kirjeen ja rahat" ja antoi paperin sitten hovi-mestarille.

"No", kysyi hän kärsimättömänä, kun ei hovi-mestari vieläkään lähtenyt.
"Vieläkö teillä nyt on jotain toimitettavata?"

"Ei, teidän armonne! Pyytäisin ainoasti kysyä, joko teidän armonne matkustaa tänä iltana?"

"Mitä? Eikö maa-kreivi sitä määrää?" kysyi Klairon kummastellen.

"Hänen Korkeutensa on sanonut minulle, että se olisi teidän armonne oma asia, josko matkustatte jo tänä iltana, tahi vasta aamulla aikaisin."

"Kummallista!" mutisi Klairon. "Minun pitää ensin lukea Hänen Korkeutena kirjeen. Se ehkä päättää asian. Menkää nyt etu-huoneeseen; tahdon kutsua teidät kohta jälleen."

Hovi-mestari kumarsi ja pujahti pihalle. Klairon avasi kirjeen vapisevin käsin ja alkoi lukea.

"Minun Jumalani!" sanoi hän ja hengitti raskaasti. "Mitä merkitsee tämä kaikki? Minkä tähden — — —?"

Samassa kun hän vilkasi kirjettä, päästi hän pahan huudahduksen ja hänen kasvonsa osoittivat ihmettelemistä.

"Ei", huusi hän; "ei, se on mahdotonta! Se ei voi olla niin! Minun aistini pettävät minua, kirjaimet keikkuvat silmissäni. Tahdon vielä kerran lukea kirjeen läpi."

Samalla vierivät vaunut aika jyrinällä ulos linnan-pihasta. Klairon ei sitä huomannut. Hän kohotti ylös käden, jossa kirje oli, ja puoli-ääneensä aivan, kuin ei hän olisi ainoasti silmillänsä, vaan myöskin korvillansa tahtonut vakuuttaa itseksensä kirjeen sisällön, luki hän:

"Kallihin Klairon'ini! Teillä on oikeus: minä olen kiittämätön kappale, joka en enään ansaitse teidän ystävyyttänne; vaan kaikki ne nuhteet, jotka te teidän jumalaisessa vihassanne viskaatte pääni päälle. Kovat nuhteet, jotka ovat teidän kirjeessänne, ovat kukistaneet minut kokonansa, ja täysin tietäen minun syyllisyyteni, en uskalla enään tulla näkyviinne. Niin, minä olen pettänyt teitä. Minä en ole tyytynyt teidän jaloon ja puhtaaseen ystävyyteenne, vaan minä tarvitsin myöskin onneni tähden nuoren ja jalon naisen rakkautta. Vihastukaa minulle, vaan älkää minua tuomitko! Ottakaa myös takaisin ne lahjat, joilla minä kunnioitin teitä ennen onnellisempina aikoina, ystävättäreni! Säilyttäkää ne muistonani. Ottakaa myös vastaan ne viisi-kymmentä tuhatta markkaa, jotka te sitten kymmenen vuotta lainasitte minulle; ja älkää pahastuko, että minä kiitollisuudessani olen pannut summan kaksin-kertaiseksi. Minä tiedän, että Klairon'illa on auttavainen käsi, ja että hän on hyväätekeväinen. Sallikaa siis minun lähettää teidän köyhillenne kahden-tuhannen viiden-sadan kulta-rahan verosta viisi-tuhatta."

"Ja nyt, ystävättäreni! Voikaa hyvin nyt! Palatkaa nyt Parisiin, vaan älkää unhoittako minua. Minä matkustan Italiaan. Neiti Krawen on suostunut, ruvetakseen puolisokseni, ja matkustaa mukanani. Päätetyn matkamme jälkeen asetumme me Englantiin. Minä en koskaan palaa enään Ausbach'iin, jossa minä ystävättäreni Klairon'in kanssa olen elänyt seitsemän-toista onnellista ja hauskaa vuotta. Minä olen uupunut olemaan hallitsijana ja tyydyn sen tähden täst'edes olemaan yksinäinen, vapaa mies. Olen myönyt maani Preussin kuninkaalle, ja neiti Krawen, tuleva puolisoni, ei ole niin kunnianhimoinen, että hän siitä pahastuisi minulle. Hän ei pyydä hallita; vaan ainoasti rakastaa ja olla rakastettu. Ja vielä kerran: voikaa hyvin! Kun te tätä lu'ette, olen minä jo kaukana teistä, ja luultavasti emme nä'e toisiamme enään koskaan, kuitenkin olen aina

teidän ystävänne Aleksanteri."

"Matkustanut! Hän on matkustanut!" huusi Klairon raivossansa. "Pakenee minua ja matkustaa hänen kanssansa! Mutta ei, ei! Tämä kaikki on erehdystä. Se on mahdotonta, että hän matkustaa ottamatta jää-hyväisiä minulta. Hän on vielä kotona. Minä tahdon ja minun pitää saada nähdä hänet!"

Hän syöksyi ovelle ja huusi kovalla äänellä hovi-mestaria.

"Mitkä olivat ne vaunut, jotka äsken juuri läksivät linnan-pihasta?" kysyi hän sisään tulevalta hovi-mestarilta.

"Herra maa-kreivin matka-vaunut, joiden pitää odottaa häntä
München'issä."

"Ah, kreivi ei siis ole vielä matkustanut?" kysyi Klairon iloiten.

"Anteeksi, teidän armonne! Herra maa-kreivi on matkustanut jo kolme tuntia sitten neiti Krawen'in kanssa yhdessä. Kreivi meni jalkaisin ravintolaan ja matkusti sieltä neidin kanssa, neidin vaunuissa."

Klairon ei vastannut mitään. Hän seisoi suorana ja ylpeänä, pudistaen molemmin käsin sen noja-tuolin selkä-lautaa, jonka vieressä hän seisoi, posket kuolon-kalpeoina, huulet värisevinä ja katse jäykkänä ja kylmänä.

Hovi-mestaria rupesi kauhistamaan Klairon'in läheisyys. Hänen piti herättää häntä hänen huumautumisestansa.

"Teidän armonne!" sanoi hän kovalla äänellä. "Koska ai'otte matkustaa?
Joko tänä iltana, vai vastako aamulla aikaisin?"

Klairon kääntyi hitaasti ja ylpeästi häneen.

"Valjastettakoon kohta vaununi!" sanoi hän tukahtuneella äänellä.
"Tahdon jättää kohta paikalla tämän paikan."

Ja hän otti muutaman askeleen ovea kohti. Mutta nyt horjahti hän kerrassansa ja vaipui voimatonna lattialle.