language: Finnish

NEITI LIWIN

Romaani

Kirj.

MARIKA STJERNSTEDT

Tekijän luvalla suomennettu

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1927.

ENSIMMÄINEN OSA

1.

Jokainen ihmiselämä on draama, tai sarja draamoja, monet salattuja, monet eivät edes tietoisesti elettyjä. Sielusta toiseen johtavat langat ovat hienoja.

Kun jokin tällainen äänetön draama on saavuttanut huippukohdan, missä draaman henkilöiden välinen jännitys on käynyt liian kireäksi, laukeaa jotakin, syntyy jotakin, tapahtuu jokin tapahtuma. Draama on saanut vielä uuden puolen ulkonaiseen hahmoonsa. Sen kahnausaineista on vielä yksi liikeaalto pantu käyntiin.

Mutta tässäkin ovat langat hienoja.

Sillä todistajat eivät näe mitään, ja avoimia selityksiä ei anneta. Ei mikään ole ihmissielusta vastenmielisempää kuin itsensä peittelemätön paljastaminen. Kuinka monet ovatkaan sitäpaitsi kykenemättömiä puhumaan?

Näiden draamojen keskellä me kuljemme, elämme jokapäiväistä elämäämme, olemme statisteja niissä aavistamattamme, emme näe mitään emmekä kuule paljon. Meitä askarruttaa pääasiassa oma huolemme: oman draamamme salassapitäminen.

2.

Samariittiyhdistys oli toimelias naisten hyväntekeväisyysseura Tukholmassa. Eräässä johtokunnan kokouksessa, kun päivän asiat jo oli käsitelty, kuten tavallista mielipiteiden jyrkästi erotessa toisistaan, pyysi neiti Liwin puheenvuoroa. Huomattavasti kiihtyneenä hän alkoi:

»Minä ymmärrän sangen hyvin, että arvoisat naiset vain sangen vastenmielisesti sallivat minun pidättää itseänsä vielä pari minuuttia.»

Useimmat naiset olivat todellakin kärsimättömiä päästäkseen lähtemään. Kokous oli kestänyt pari pitkää tuntia, ja ilma huoneistossa, joka vaikutti varastohuoneelta — joukko ylijääneitä myyjäisesineitä oli hyllyillä tai pakkalaatikoissa — oli käynyt huonoksi. Mutta ne, jotka jo olivat osoittaneet eleitä lähteäkseen, jäivät nyt kohteliaisuuden pakosta istumaan.

Neiti Liwinin äänensävystä ymmärrettiin heti, että hänellä ei ollut ainoastaan sanottavana jotakin, vaan vieläpä jotakin ikävää. Se ei sinänsä ollut kaikista naisista vastenmielistä: vain pari heistä tunsi itsensä todella kiusaantuneeksi »kohtauksista». Nopeasti tehtiin äänettömiä laskelmia, kuinka pitkän aikaa vielä voisi menettää. Kaikkien katseet olivat kohdistuneet neiti Liwiniin, joka oli käynyt hehkuvan punaiseksi ja karttoi kaikkien katseita.

Pitkän kokouksen aikana kaikki läsnäolijat olivat ehtineet tarkastaa toisiansa perin pohjin: arvostella pukua, koruja, hiuksia tai hattua ja ilmeitä. Äänettömästi oli tapahtunut ryhmittelyjä, sympatian siteitä oli solmittu siellä täällä pöydän yli, kun jossakin kysymyksessä oli kannatettu toisen mielipidettä tai vain pikaisella silmäyksellä todettu keskinäinen yksimielisyys. Muutamat katseet olivat taas saattaneet ilmaista epäsuotuisaa sympatiapiiristä erottamista. Naisia oli kaikkiaan noin tusina; mutta arvoasteita oli kuitenkin useita; monet pitivät tärkeänä lähestyä joitakin määrättyjä naisia. Suosikkien joukkoon kuuluvaksi saattoi aina varmasti lukea rouva Alexandra Paschin.

Rouva Pasch ei kuitenkaan pitänyt suurta melua itsestään. Ei kukaan olisi voinut syyttää häntä aatteittensa innokkaasta tyrkyttämisestä. Hänellä oli muuten vain vähän aatteita. Mutta jokaiseen komiteaan, jossa parhaimmiston osanottoa pidettiin suotavana, koetettiin rouva Pasch aina saada jäseneksi. Tämän nuhteettoman naisen mukanaolo oli miellyttävää. Kun hänellä oli suuri seurapiiri ja kun hän oli yleisesti tunnettu ja ihailtu, oli jo hänen pelkkä nimensä komitean koristus. Jos hän lausui ajatuksensa, saavutti hän aina kannatusta, ei niinkään senvuoksi, mitä sanoi, vaan viehättävän esittämisen vuoksi — siinä oli, sanottiin, jotakin sellaista, joka muistutti vedenkalvossa uivaa joutsenta.

Neiti Liwin taas kuului niihin, joihin ei kiinnitetty huomiota, joiden suosiota ei tavoiteltu ja joiden epäsuosio ei mieltä raskauttanut. Tämä päivä oli tässä suhteessa ollut samanlainen kuin kaikki muut.

Mitä hämmästystä olisikaan herättänyt, jos joku äkkiä olisi noussut väittämään, että juuri tämä neiti Liwin, traagillisen salaisuuden säilyttäjä, oli heidän joukossaan se, johon kaikkien sympatiojen oikeastaan ensi sijassa olisi pitänyt kohdistua.

Mutta mitään semmoista ei tapahtunut.

Elma Liwinillä oli jokseenkin leveät kasvot, jotka todistivat hänen olevan voimakasta rotua, ja korkea, hiukan kupera otsa, joka ilmaisi itsepäisyyttä. Hänen ruskeat, tuuheat hiuksensa, joissa näkyi harmaita karvoja, osoittivat saaneensa vain tavallista, välttämätöntä hoitoa, ne oli sidottu kiinteään niskasolmuun. Ihosta saattoi aavistaa veden ja saippuan runsasta käyttämistä, ja sen lisäksi kaikkien säiden ja tuulien vaikutukselle alttiinaoloa; ne olivat vähitellen haihduttaneet pois kukkeuden, joka kenties kerran oli kasvoja kaunistanut. Neiti Liwin punastui ja kalpeni helposti, paljastaen siten vaikeasti hillittävän luonteenlaadun, mutta mitä aihetta oli tällä jo ikään nähden vakaantuneella ihmisellä olla oikullinen, joka kuuluu nuorisolle tai oikeammin vain hemmoitelluille olennoille? Hänen toimeentulonsa oli turvattu, hänellä kun oli jonkin verran omaisuutta, hänen asemansa oli hyvä, sillä hän opetti hienoimpien käsitöiden valmistamista ja oli itse tunnustetusti ihmeentaitava koruompelutöissä. Hän ei kuitenkaan voinut vaatia, että hänen pahantuulenpuuskansa annettiin anteeksi. Oli tunnettua, että hän oli äksyluontoinen: hän osoitti sitä joskus, ja se suututti.

Hänen kasvonsa eivät yleensä herättäneet huomiota — ei edes hienopiirteinen suukaan, joka hänen nuorempina päivinään varmaankin oli jotakin merkinnyt. Kiinnittämättä katsettaan kehenkään läsnäolijoista, katsellen vain suoraan eteensä ulos ikkunasta, sanoi neiti Liwin nopeasti ja kiihkeästi:

»Minä olen pyytänyt puheenvuoroa vaatiakseni rouva Alexandra Paschilta selitystä. Viime kokouksen jälkeen, jolloin minä olin kiivaasti vastustanut uuden kodin perustamista naimattomille äideille — tietenkin ainoastaan sen vuoksi, että meidän taloudellinen asemamme juuri nyt on hyvin huono, minkä kaikki naiset hyvin tietävät — kuuluu rouva Pasch täältä lähdettyä lausuneen erään arvostelun minun persoonastani.»

Rouva Pasch, pitkä, elegantti, kaunis, kaarevanenäinen, hymyilevä, vaaleaverinen, hyvin huoliteltuhiuksinen, ja seurapiirissään, johon kuului vain vallasväkeä, nimitetty valkoiseksi papukaijaksi, hätkähti. Hän oli jäänyt paikoilleen vain tunnetun kohteliaisuutensa vuoksi ja oli ajatuksissaan tuhannen penikulman päässä neiti Liwinistä, tai aivan kuin toisella planeetalla, toisessa, paljon mieluisammassa maailmassa.

»Minäkö?» sanoi hän, pyöreät linnunsilmät selko selällään.

Puheenjohtaja kysyi:

»Mutta pitääkö nyt välttämättömästi esittää tämä täällä?…»

»Pitää kyllä», vastasi neiti Liwin ja jatkoi: »Rouva Pasch saattaa kyllä pitää itseänsä tahdikkuuden ja hyvien tapojen ja kaiken sen edustajana, mikä on comme-il-faut —. Minulla ei siinä suhteessa ole mitään vaatimuksia. Mutta en minä silti siedä mitä tahansa.»

Hän oli nyt hehkeän punaisesta käynyt kalman kalpeaksi. Huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus, mitä kiusallisin mieliala. Rouva Pasch istui suorana, aivan tyynenä, hyvin varmana siitä, että neiti Liwin todellakin esiintyi sangen sopimattomasti.

»Rouva Pasch», jatkoi Elma Liwin, »kuuluu, kun oli tullut puhe minun persoonastani, arvatenkin äskenmainitun tavattoman kiivaan keskustelun johdosta, lausuneen, että 'eihän sellaiselta ikä-immeltä voinut odottaakaan parempaa arvostelukykyä'. Onko se totta? Ja sitten tahdon lisäksi sanoa: Jos minun kelpoisuuttani tämän johtokunnan jäseneksi todellakin, kenties yleisestikin, pidetään kyseenalaisena sen nojalla, että olen naimaton, pyydän saada tietää sen ja erkanen viipymättä…»

Siinä kaikki.

Silmänräpäyksessä puhkesi huoneessa suuri meteli. Kaikki puhuivat yhtä aikaa: »Neiti Liwin, mutta kuulkaa!» »Mutta neiti Liwin, kuinka voitte ajatellakaan?» »Mutta rakas Elma!» »Ei, tämä on sentään liian naismaista!…» Turhaan koetti puheenjohtaja koota jäseniä nuijan (lyijykynän) jo heikenneen arvovallan alaisiksi. Pari naista käytti tilaisuutta pujahtaakseen ulos.

Mutta rouva Pasch, vedenkalvolla uiskenteleva joutsen, valkoinen papukaija, istui hiljaa, erittäin kärsivällisesti odottaen puheenvuoron saamista.

Hän ei edes ajatellut, mille kannalle hänen pitäisi asettua neiti Liwinin välikysymyksen suhteen, tai edes saattoiko syytös olla oikea. Hän ei yksinkertaisesti muistanut, mitä oli saattanut sanoa tai sanomatta jättää tuosta neiti Liwinistä viikko sitten. Kun puheenjohtajan pyytelevät naputtelut lyijykynällä vihdoin olivat tehneet vaikutuksen, sanoi hän sen vuoksi:

»Rakas neiti Liwin, minä peruutan kernaasti, mutta minä en todellakaan muista mitään.»

Ilmaa, tarkoitti hänen äänensävynsä, ainakin käsitti Elma Liwin sen siten. Elma Liwinin persoona: tyhjää ilmaa. Kun Elma Liwin vaatii selitystä, vaiennetaan hänet sanomalla: »minä en muista mitään». Puhalletaan! Siinä sai ikä-impi jälleen ympäri korviansa.

Neiti Liwinin onnistui kuitenkin hillitä halunsa purkaa suuttumustaan. Täytyihän kaiken lisäksi vielä hallita itseänsä. Hän puristi käsiänsä polviansa vasten ikäänkuin olisi pidellyt villipetoa. Katsahtamatta vastustajaansa kääntyi hän puheenjohtajan puoleen ja sanoi ponnistuksen heikentämällä äänellä:

»Minä sivuutan rouva Paschin. Hänhän ei itse tiedä, mitä sanoi! Mutta johtokunnasta eroan täten joka tapauksessa. En ole niin omahyväinen, että uskoisin olevani välttämätön. Ei, hyvät naiset, ei mitään turhia estelyitä! Minusta ei kuitenkaan ole mitään hyötyä paikalla, missä pohjimmalta tunnen kaikkien olevan vastassani.»

Ei kukaan — ajatteli hän — ei kukaan asettunut minun puolelleni. Ei kukaan edes viitannut rouva Paschille, että sellainen puhetapa, jota hän käytti, voi tuntua loukkaavalta. Minulla ei ole heidän kanssaan mitään tekemistä! Minä olen toista rotua — kadotukseen tuomittua rotua.

Hän nousi. Ja naiset, jotka katselivat häntä kuin ensimmäistä kertaa, huomasivat, että hänen olennossaan oli arvokkuutta. He eivät koskaan olleet tunteneet itseänsä solidaarisiksi hänen kanssaan, eikä hän ollut näyttänyt sitä vaativankaan; nyt hän erkani heistä niinkuin vieras vieraista, jättäen heidät mykistyneiksi — ainakin siihen asti, kunnes kuului ulko-oven kiinnipaukahdus — omituisen tunteen valtaan, joka kuitenkaan ei saanut heitä aavistamaankaan, että erään ihmiskohtalon heijastus oli välähtänyt varastohuonetta muistuttavassa, epäkodikkaassa huoneistossa, josta he kaikki kiiruhtivat poistumaan.

3.

Neiti Liwin käveli nopeasti kotiaan päin. Hänellä oli yllään tumma huopahattu ja melkein miesmuotia muistuttava, hyvästä kankaasta valmistettu päällysnuttu. Aivan huomaamatta ei hän päässyt kadulla kulkemaan. Syvällä tuikkivat epäluuloiset silmät, jotka vain vastenmielisesti tuntuivat käyttävän silmien luonnollista oikeutta, katselemista suoraan ja avoimesti ympärilleen, herättivät ohikulkijoissa ihmettelyä. Sitä hän kuitenkaan ei huomannut; hän kulki kädet päällysnutun taskussa, miesten tapaan, ilman mitään paketteja käsissä tai muita naisten tunnusmerkkejä puvussaan, ei edes sateenvarjoa, sillä päällysnuttu oli vedenpitävä.

Oli kevätaika ja kevätpäivä: puistoissa työntelivät lapset kuulaa ja hyppelivät harakkaa, juoksivat naattaa tai kokoilivat varjoisimmista paikoista viimeisiä sulamassa olevan lumen jätteitä. Oli se aika, jolloin talvikengät alkavat olla lopussa, mutta niitä vielä täytyy käyttää. Käpertyneillä, rumilla kengänkärjillä pengotaan häikäilemättä märkiä hiekkakäytäviä. Vaikka ei vielä ole siihen oikein lupaa, avataan talvipalttoon kaulusta kuitenkin niin paljon kuin uskalletaan; selitellään sitten kotona, että muuten hiostuu kuoliaaksi.

Varakkaammat ovat jo saaneet uudet hatut tai lakit.

Elma Liwin kulki Humlegårdenin yli, sillä se oli hänen tavallinen tiensä. Sitä tietä hän oli kulkenut joka päivä monen vuoden kuluessa, ja aikoja sitten lakannut kiinnittämästä huomiotaan tiehen, lapsiin tai muuhun. Mutta kevyt, leuto tuulenpuuska, joka toi mukanansa ensimmäistä mullantuoksua, jossa jo tuntuu itujen ujua ja kosteaa lehdenalkua, sai hänet kohottamaan päätänsä. Heikko sisäinen värähdys sai hänetkin tuntemaan kevään tuloa.

Se ei ollut kuitenkaan mitään onnen tai odotuksen tai edes yksinkertaisen sisäisen ilon värähdystä, se päinvastoin teki pahaa, se kosketti ja sai väreilemään tietoisuuden siitä salaisuudesta, jota Elma Liwin monta vuotta oli tahtonut olla ajattelematta, koettanut tukahduttaa. Inhoittava ja kauhea salaisuus! Joskus kyllä saattoi sen muisto olla poissa, mutta varma siitä ei voinut koskaan olla. Kaikkialla oli elämän pieniä, valppaita sanansaattajia varuillansa: aurinko ja tuulet, satunnaiset sanat, tuoksu tai jokin näky herättämässä sitä taas hereille, ja silloin tuntui äkkiä kuin olisivat kaikki ihmiset nähneet salaisuuden ja kuuluttaneet sitä julki.

Aina kuitenkaan ei Elmasta tuntunut inhoittavalta se ajatus, että hänen kohtalonsa ikään kuin taian kautta tulisi tunnetuksi. Se saattoi päinvastoin joskus tuntua omituisen houkuttelevalta. Olen väsynyt olemaan ulkopuolella, saattoi hän ajatella, olisi ihanaa saada niinkuin muutkin esiintyä sinä, joka on. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että muut saattoivat elää samankaltaisessa asemassa, yhtä kiusallisessa tilanteessa. Hänestä ei tuntunut mahdolliselta, että muut saattoivat olla yhtä yksinäisiä, samanlaisten siteiden kahlitsemia. Mutta joka tapauksessa hän karkoitti taas kiivaasti kiusauksen ilmaista itsensä, niinkuin torjutaan jotakin epätervettä, tuhoisaa ja häpeällistä. Sillä sala on salassa ja sen on jäätävä salaan.

Elma Liwin oli talonpoikaista sukua. Isoisän isä oli ollut talonpoika, isoisästä tuli pappi, isästä tuomiorovasti ja oppinut mies, mutta talonpoikaa oli hänessä vielä, hän oli tyly seurustelussaan omaistensa kanssa ja ankara arvosteluissaan. Niin ja niin säätää Laki — ja hän tulkitsi sitä ankarimmalla tavalla. Tämä hänen lainkuuliaisuutensa tuotti hänelle arvoa ja valtaa. Hänestä tuli myöskin rikas, ja hän oli ylpeä. Ylpeydestä osti hän takaisin isoisänsä talon, jota kukaan hänen lapsistaan ei kuitenkaan tahtonut viljellä, ja säästi niinkuin isoisä oli säästänyt voidakseen jättää leskelleen ja lapsilleen vakavan varallisuuden. Sillä raha antaa arvoa.

Elma oli nuorin lapsista, hänen sisarensa meni naimisiin nuorena erään papin kanssa, toisesta veljestä tuli upseeri, toisesta virkamies: sehän on hyvinkin tavallinen ruotsalaisen talonpoikaissuvun kehityskulku. Koti oli ollut kova, eivätkä lapset sitä kaivanneet sieltä lähdettyänsä, mutta nimensä arvon voimakkaan säilyttämishalun ja säädyllisten tapojen noudattamisen he olivat kaikki saaneet perinnöksi, ja lisäksi äidinperintönä kunnianhimoa. Tuomiorovastin puoliso oli sangen sukutietoinen nainen, jonka isä oli lakimies, presidentti Hökhufwud, useiden eurooppalaisten akatemiain jäsen, yksi Ruotsin akatemian kahdeksastatoista jäsenestä, mies, jolla oli suuri työkyky ja mitä suurin kunnioitus auktoriteettejä, arvoluokkia, kaikkia maallisen taivaan tähtiä kohtaan.

Elma viipyi kauan kotona, missä äiti tarvitsi häntä. Lapsena hän oli ujo ja umpimielinen. Olisi luullut hänen säikähtäneen jotakin, mutta jos häneltä olisi kysytty, ei hän olisi muistanut, mitä se saattoi olla. Hän oli myöskin itsepäinen ja peräti herkkä loukkaantumaan; pari kertaa oli isä kurittanut häntä kiittämättömän mielenlaadun vuoksi.

»Mistä minun pitäisi kiittää?» huusi hän.

»Siitä Jumalan siunaamasta kodista, jossa saa kasvaa.»

»En ikinä», ajatteli hän. »Mikä Jumalan siunaus tämä koti on?»

Samalla tarkkasi hän sisaruksia: he olivat kaikki pidättyväisiä, kankeita luonteeltaan. Mitä pidättyväisyyden takana oli, sitä ei ilmaistu jos ylimalkaan oli mitään. Hän ei ollut taipuvainen sitä uskomaan. Tottahan se muutoin olisi jollakin tavoin ilmennyt. Siinä veljessä, joka oli häntä iässä lähinnä, tulevassa juristissa, aavisteli hän joskus sukulaissielua; mutta niinä harvoina kertoina, jolloin hän yritti tätä lähestyä, epäonnistui yritys aina. Hän koetti saada tietää, oliko velikin tehnyt havaintojansa ja kokemuksiansa kodista ja vanhemmista, tai muusta, minkä hän olisi suonut olevan toisenlaista. Mutta hän sattui tekemään yrityksensä aina sellaisena aikana, jolloin jokin kiire vaati veljeä toisaalle tai tämä muutoin ei ollut otollisessa mielentilassa. Niinpä luopui hän vähitellen tykkänään yrityksistänsä.

Täysikasvuisena nuorena neitona nähtiin hänet useimmiten koruompeleiden kimpussa, ja niin umpimielinen, niin hymytön hän oli, ettei edes hänen kaunis ihonsa ja hienopiirteinen suunsa päässyt oikeuksiinsa.

Naimaikään tultuaan hän kieltäytyi tyyten edes kuulemasta puhuttavankaan niistä liitoista, joita puuhakas äiti hänelle salassa suunnitteli tai ihan avonaisesti koetti järjestää. Elma oli niin kauan, siitä pitäen kuin saattoi muistaa, vaistomaisesti inhonnut isäänsä, hänen ympärillään asuvaa ytelää tupakan tuoksua, hilsettä, joka saattoi joskus näkyvänä jauheena peittää hänen mustan nuttunsa kauluria ja olkapäitä — eikä tämä vierominen vähentynyt vuosien vieriessä. Hän ei muistanut ainoaakaan oikeata keskustelua isänsä kanssa. Kuolinvuoteellaan oli tämä siunannut häntä; mutta sekin jätti hänet kylmäksi. Hän tiesi, hän oli sen huomannut, ettei äitikään ollut pitänyt isästä, että heidän välillään ei vallinnut mitään todellista hellyyttä. Sanomattoman inhottavalta, molemmille asianosaisille arvottomalta, tuntui kaksikymmenvuotiaasta sellainen avioliitto. Niissä miehissä, jotka häntä lähentelivät ja joissa hän heti aavisti myötäjäisten tavoittajia — kun hän vilpittömästi uskoi olevansa vailla viehätysvoimaa — näki hän vain tulevia vanhoja herroja, ympärillään ytelä tupakantuoksu ja ulkonaisen huolimattomuuden merkkejä. Näiden mahdollisten kosijain hiukankin lähempi kosketus, kuten vähänkin tarkoittavampi kädenpuristus tai, jos hänen oli pakko tanssia, ja he silloin sattuivat hengittämään liian lähellä, johti hänen ajatuksensa aina poikkeuksetta ahtaaseen kahdenhengen sänkyyn kotona tai erinäisiin muihin hänen tuntemiinsa tai vain kuvittelemiinsa avioliiton yksityiskohtiin.

Yhteen aikaan yhdisti häntä lämmin ystävyys erääseen onnettomissa naimisissa olevaan nuoreen rouvaan. Tämän paljastuksista hänen oma haluttomuutensa sai lisävirikettä. Nuori rouva liittyi häneen kuin lohdutusta ja korvausta etsien ja sanoi hänelle suoraan rakastavansa häntä, Elmaa, enemmän kuin milloinkaan oli rakastanut miestään. Elma puolestaan antoi hänelle vastineeksi rajattoman ihailunsa: hän piti rouvaa kauniina — tämä olikin varsin kaunis nainen — jokainen hänen liikkeensä teki miellyttävän vaikutuksen. Ystävättäret tapasivat toisensa joka päivä, väsymättömästi puhellen kumpikin omista oloistaan. Mutta ystävyys aiheutti juoruja. Aviomies, jonka välinpitämättömyys tätä ennen oli ollut ilmeinen, pani nyt mahtisanansa vaakaan ja aiheutti muuton toiselle paikkakunnalle.

Elma suri ystävätärtään, mutta kun hän kuuli tämän pian alkaneen viihtyä hyvin uudella asuinpaikallaan, ja kun vastauksia kirjeisiin saapui yhä harvemmin, ymmärsi Elma olevansa unohtumassa — arvatenkin toisten tai jonkun toisen vuoksi. Nopeasti hän katkaisi välinsä uskottoman kanssa: hän oli Elman mielestä pintapuolinen, epäluotettava olento — hänestä oli parasta heti, säälimättä, katkaista välit. Mutta kesti kauan, ennenkuin haava meni tyyten umpeen, ja kauniin, keimailevan ystävättären valokuva oli pettymyksestä huolimatta monta vuotta Elman kirjoituspöydällä.

Minä olen tuomittu unohdettavaksi, ajatteli hän katkerasti, ja koetti turhaan siihen tunteeseen mukautua. Hänellä oli kuitenkin unelmia. Hän näki itsensä yhtä kauniina kuin konsanaan luo huikentelevainen ystävätär, samanlaatuisten olentojen ympäröimänä kuin hän itse oli — ei miesten eikä naisten, tai yhdentekevää, kumpienko, kunhan he vain olivat hänen vertaisiansa, siinä kaikki — yliaistillisia, kaikkiymmärtäviä olentoja täynnä innoitusta, jonkalaisia ei todellisuudessa koskaan tapaa. Kaipuu värisytti häntä ajatellessaan elämää, jossa kaikki ihmisten välit uhkuivat yksimielisyyttä, hyvyyttä, avonaisuutta. Tuomiorovastin talon ikkunoista saattoi nähdä junien kulkevan ohi joka päivä: Elma kuvitteli näiden junien vievän pois niitä ystäviä, joita hänellä olisi pitänyt olla, sen aatetoverin, jota hän salassa ja ääneti ikävöi. Keitä olivat ohimatkustajat? Sitä ei tiedetty. Miten mieletöntä olikaan siis ajatella, että joku heistä vei hänen onnensa mennessään!

Kuudenkolmatta vuotiaana saattoi Elma kivulloista äitiään eräänä kesänä kylpypaikkaan. Itse hän oli terve, aivan hämmästyttävän terve, joka ei tarvinnut mitään kylpylähoitoa eikä siitä välittänyt. Äidin hoito ja lepotunnit antoivat hänelle runsaasti joutilasta aikaa ja hän käytti sitä pitkiin, enimmäkseen yksinäisiin kävelyretkiin. Päivällisen jälkeen soitti pieni orkesteri kylpylän puiston soittolavalla, ja äiti ja hän istuivat kuuntelemassa. Ensimmäistä kertaa elämässään Elma rakastui.

Ei kukaan esitellyt hänelle hänen lemmityistään, ei kukaan viitannutkaan, että tämä saattaisi olla sopiva sulhanen. Elma ei aluksi tullut ajatelleeksikaan häntä miehenä tai edes erityisenä henkilönä, vaan ainoastaan melkein kuin yhtenä tähän ympäristöön sovellettuna esineenä, kuten kaikki muutkin.

Hänen hellän haaveilunsa esine oli tuon pikkuorkesterin johtaja Gavelström, hoikka poikanen, jolla oli hienot kädet ja naiivin rohkea katse, joka pian keksi Elman katseen puiston hieta-aukean tuoleilla istuvien ryhmien joukossa. Intohimo tempaisi Elman kokonaan valtoihinsa hänen itsensä sitä käsittämättä, aiheutti unettomia öitä, kuumetta ja tuskaisia unia, joista hän äkkiä heräsi, jolloin tuska muuttui onnentunteeksi, niin ihmeelliseksi, että hänen täytyi purra huulensa yhteen ollakseen ääneen huudahtamatta. Hän nuortui ja kaunistui; sitä huomautettiin hänen äidilleen, joka oletti, että pelkkä oleskelu kylpylän ilmastossa vaikutti niin edullisesti.

Elma oli menettänyt kaiken arvostelukykynsä. Hän ei nähnyt eikä ymmärtänyt koko sinä aikana, jolloin hän tapasi mielitiettynsä, että tämä ei läheskään samassa määrässä vastannut hänen tunteisiinsa. Eikö hän ollut häntä vastassa hänen yksinäisillä kävelyillään? Eikö hän etsinyt metsän keskessä niittyä, jolle he istahtivat tuoksuvien kukkien ympäröiminä? Eikö hän keksinyt hänelle mitä kauneimpia, leikkisiä puhuttelunimiä ja kiusoitellut häntä tavalla, joka oli niin viehättävän huolimaton ja veitikkamainen, ettei Elma milloinkaan ollut sen tapaistakaan tavannut? Ja eikö hän lopulta eräänä päivänä kuiskannut: »Tule minun huoneeseeni tänä iltana! Mitä se tekee, ei kukaan sitä näe!» — Eikö hän sitten suudellut häntä, eivätkö hänen sorjat viuluniekansormensa leikitelleet hänen pehmeillä hiuksillaan, joita hän juuri hänen vuokseen hoiteli, harjaili ja sovitteli kauniiseen muotoon?

Hän ei koskaan ymmärtänyt, että nuori mies vain käytti — omasta mielestään vieläpä jokseenkin ujostelematta tarjottua — tilaisuutta. Hänen oleskelunsa kuolettavan ikävässä kylpyläpaikassa tuli siten hiukan viihtyisämmäksi. Se esti häntä myöskin ravintolaelämään kuluttamasta palkkaansa, joka siten saattoi tosiaankin tulla käytetyksi alkuperäiseen tarkoitukseensa, ulkomaanmatkan kustantamiseen syksyllä musiikkiopintoja varten.

Erehdys samoin kuin hänen oma sokeutensa ja hulluutensa valkeni Elmalle vasta jälkeenpäin. Kun hän ymmärsi saavansa lapsen, kirjoitti hän Gavelströmille, joka muutamien viikkojen eroamisen jälkeen jo oli ehtinyt hänet puoliksi unohtaa. Elma ei suorastaan esittänyt mitään vaatimusta, sillä hän piti itsestään selvänä, että Gavelström heti rientäisi hänen luokseen ja järjestäisi kaikki.

Gavelströmhän oli jo luvannut hänelle menomatkallaan ulkomaille viipyä muutamia päiviä hänen kotikaupungissaan ja käydä häntä tervehtimässä. Mutta se ei ollut sen luontoisia lupauksia, joita on tarkoitus pitää, vaan ainoastaan asianomaisen mielestä erinomaisen sopiva hyvästelymuoto. Nyt vastasi hän Elman kirjeeseen aivan toisenlaatuisella hyvästelyllä selkeästi ja tylysti: Kuka oli pyytänyt neiti Liwiniä heittäytymään hänen kaulaansa? Hän oli sitäpaitsi heistä nuorempi. Hän vetäytyi pois pelistä, joka ei alunpitäenkään ollut hänen alkuunpanemaansa.

Elman järki seisahtui. Mikä oli tarkoitus? Hän kirjoitti uudelleen, mutta tällä kertaa palautettiin kirje aukaisematta.

»Mitä sinä siitä Gavelströmistä tahdot?» kysyi tuomiorovastin rouva.

»Vain erästä tietoa. Mutta minä en kirjoita enää», vastasi tytär.

Elma ei uskoutunut kenellekään, kaikkein vähimmin kunnianhimoisille sisaruksilleen. Gavelströmin hän pyyhki pois elämänsä kirjasta, eikä hän sen koommin lausunut edes tämän nimeä. Yhden päätöksen voin pitää, ajatteli hän itsekseen: lapsi pyyhitään niinikään pois, jos se vain jotenkin saattoi tapahtua. Hän ajatteli ainoastaan sen toteuttamisen keinoja. Hetkeäkään hän ei ajatellut lasta kaipauksella tai hellyydellä. Nöyryytys, häväistyksen tunne, ei jättänyt hänessä tilaa millekään muulle. Hän ei voinut pahoin, menipä monta kuukautta, ennenkuin edes hänen vartalonsa alkoi muuttua. Hän muisti yhä enenevällä inholla nuoren miehen hellää äänensävyä ja hyväilyjä, jotka kerran olivat sulattaneet pois kaiken hänen vastarintansa. Gavelström ei tosin ollut välittänyt hänen rahoistaan niinkuin muut; mutta toisaalta oli hän välittänyt hänestä itsestään vielä vähemmän. Hän, Elma Liwin, oli ollut vain miehen aistillisena ajankuluna. Lopulta hän sen käsitti.

Äiti sairastui jälleen ja kuoli joulun aikaan. Se oli sanomaton helpotus. Sillä nyt saattoi asian järjestää ilman vaikeuksia. Elma matkusti Tukholmaan, kun kukaan sisaruksista ei asunut siellä tai edes lähistöllä, ilmoitti aikovansa käydä jotakin kurssia, hankki asunnon, käyttäen väärää rouva-nimeä, erään kätilön luona, ei näyttäytynyt koskaan ulkona päiväiseen aikaan ja synnytti lapsen, joka samana päivänä annettiin erään maalaiselta näyttävän vaimon haltuun.

Hirvittävä aika kätilön luona, joka näytti käsittäneen asian todellisen laidan, että tämä rouva X. ei lainkaan ollut rouva, vaan joka, kun vuokra maksettiin joka viikko tinkimättä, hoiteli häntä parhaansa mukaan! Taloon, missä kätilö asui, kuului pieni pihamaa, puutarha, jos niin tahtoo sanoa, jossa oli pieni, vaatimaton huvihuoneen tapainen. Rouva Gustavsson selitteli hunajansuloisella äänellä ulkonaoleskelun välttämättömyyttä, ja Elma oli kävellyt ahtaalla, pienellä alueella, jonka sulava lumi teki harmaan ja hoitamattoman näköiseksi. Kaikista talon pihanpuoleisista ikkunoista katseli hänen mielestään ilkeämielisiä ihmisiä: »Jo vain, kyllä rouva Gustavssonin luona asujat tunnettiin, mitä laatua ne olivat!» Kaikki tämä lika, joka tarttui häneen kuin tahra, täytyi Elma Liwinin, tuomiorovasti Liwinin arvossapidetyn tyttären, läpikäydä. Iltaisin opetti rouva Gustavsson hänelle pasianssipelejä.

»Rouvan, joka on niin hieno, ei kai tarvitsisi olla näin yksin jätettynä», sanoi rouva Gustavsson.

Ja hän neuvoi Elmaa pitämään huolta vartalostaan. Joka aamu ja ilta tyhjennettiin täyden tulitikkulaatikon sisällys permannolle, ja Elman piti poimia tikut jälleen yksitellen laatikkoon pitääkseen selkäänsä pehmeänä. Lopulta oli kätilön huolenpito voittanut Elman, ja Elma oli eräänä iltana — kauan ajateltuaan kokonaan kadota, hypätä veteen pantuaan painoja liepeisiin ja jalkoihin — itkenyt pasianssipöydän ääressä, kuunnellen kahvin tuoksuessa rouva Gustavssonin lohduttavia sanoja, jotka varmuuden vuoksi lausuttiin kuiskaamalla siltä varalta, että muut asukkaat olisivat avaimenreiästä kuuntelemassa.

»Sen minä heti ymmärsin, ettei rouva ollut rouva. Ei toki! Se on niin tavallista, ja silloin on paras lähettää lapsi pois heti, ennenkuin ehtii siihen kiintyä.»

Kiintyä lapseen! Sitä ei Elma ollut hetkeäkään ajatellut. Lapsi oli hänen vihollisensa, vihollinen, jota hän kantoi ruumiissaan ja elätti oman elämänsä mehulla, olento, joka imi hänen voimansa ja jonka tekoa ei koskaan voisi pyyhkiä pois. Kuitenkin herätti se, että kätilö oletti kiintymystä edes mahdolliseksi, Elman ihmetystä. Hänen nyyhkytystensä joukkoon tuli muutamia, jotka olivat muita tuskallisempia ja täynnä aavistusta, jota hän ei uskaltanut, ei saanut lähemmin tutkistella.

Hän oli silloin ainoastaan pyytänyt rouva Gustavssonia ryhtymään kaikkiin valmistaviin toimiin lapsen poisviemiseksi kohta, kun se oli syntynyt.

Oli ollut kevätpäivä, aurinko oli paistanut ikkunan läpi, jonka laudalla oli ollut valkoinen, paperitötteröä muistuttava calla-kukka. Elma oli katkerasti hymyillen kääntänyt katseensa pois, kun kätilö oli tuonut tämän kasvin huoneen kaunistukseksi ja potilaan virkistykseksi. Se maalaisen näköinen muija oli tullut varpaillaan sisälle, kutitellut hiukan vastasyntynyttä tyttölasta leuan alta likaisella etusormellaan, nostanut lapsen korista, tottuneella liikkeellä kietonut sen suureen, harmaaseen villasaaliin ja heti sen jälkeen poistunut kätilön ennakolta antamien ohjeiden mukaan. Maksu suoritettiin kertakaikkiaan ja oli runsas, ja senkin järjesti kätilö.

»Niin, neiti kulta, se mikä tapahtuu, on aina paras», oli hän sanonut, »kun ei kuitenkaan voi tunnustaa lasta. Se on niin tavallista.»

Elma ei ollut vastannut. Hän oli ainoastaan ikävöinyt nyt vihdoinkin päästä pois tästä talosta, tästä lokapesästä, jossa hänen oli täytynyt mennä nöyryytyksen pohjaan saakka varsinkin surkean heikkoutensa vuoksi, että otti vastaan kätilön lohduttelua, joka kuitenkin oli vain ollut verhona uteliaisuuden tyydyttämiselle ja uusien luottamusten toivolle.

Ylpeyttä, kovuutta, vihaa. Seuraavina vuosina hän oli itse näin arvostellut nuo kauheat päivät. Mitä olivat ruumiin ankarat tuskat sinä aikana olleet hengen kärsimyksiin verrattuina?

»Oi Jumala!» oli hän rukoillut hampaitaan kiristellen ja epätoivossaan tarttuen varhaisimman lapsuutensa puoleksi unohtuneihin läksyihin taivaallisesta huolenpitäjästä: »Oi Jumala, etkö sinä voi ajaa ulos minusta näitä pahoja henkiä? Ne repelevät minut rikki, minä menehdyn, enkä saa edes huutaa ja voivottaa hätääni!»

4.

Niinkuin suon pohjasta nouseva kupla täytti noiden helvetillisten hetkien muisto hänen mielensä taas tänä varhaisena, uutena kevätpäivänä, niinkuin paha maku suussa tai inhoittava haju. Ystävällisiä eivät tosiaan olleet ne katseet, joita hän loi ympärilleen kulkiessaan kiireisin askelin melkein kuin pakeneva läpi Humlegårdenin puiston, kaikkien siellä leikkivien lasten keskitse.

Sitten hän muisti kohtauksen johtokunnan kokouksessa.

Mitä he nyt mahtoivatkaan siellä puhua hänestä, valkoinen papukaija ja ne kaikki muut? »Ikä-impi», elämästä syrjään työnnetty olento! Ja sitten kuului kai naurua, tuota hiukan hillittyä, puoliksi säälivää, kevyttä naurua, jota hän erikoisesti inhosi.

Niin peräti vanha hän ei ensiksikään ollut. Ei edes neljääkymmentä vuotta täyttänyt, ja yhä vielä nuorekkaan näköinen, ruumiiltaan siromuotoinen ja joustava. Ja impi! Ei sitäkään! Jospa he vain tietäisivät totuuden, nuo, jotka niin ylimielisesti nimittivät häntä siksi — tuon totuuden, jota kuitenkaan ei saanut sanoa ainoallekaan elävälle olennolle! Juuri siihen totuuteen he olivat pistäneet puukkonsa, he olivat raadelleet auki kuortuneen haavan tuolla muka merkityksettömällä puheellansa.

Terve järki sanoi Elma Liwinille, että sekä hänen tuttavapiirissään että sen ulkopuolella oli monta naimatonta naista, häntä vanhempia ja nuorempia, ahkeria kuten hän ja samoin arvossapidettyjä — ja lisäksi tyytyväisiä, ehkäpä onnellisiakin, joita raivottaret eivät koskaan ahdistaneet. Terve järki viittasi myöskin avioliiton moniin surkeuksiin. Kenen tarvitsi luulla, että Elma Liwin, joka oli hyvästä perheestä ja lisäksi verraten varakaskin, ei ollut vapaaehtoisesti jäänyt naimattomaksi?

Ja kuitenkin oli hänen olonsa epäonnistunutta elämää, joka oli alkanut epäluulon ja haluttomuuden, jatkunut inhoittavan nöyryytyksen merkeissä ja ankkuroitu kovuuden ja katkeruuden valtaan.

Ne siellä johtokunnassa olivat kajonneet tähän tosiasiaan.

»Minä en sitä suvaitse», mutisi hän huulet kiinni pusertuneina, ja hän tunsi pahojen henkien taas temmeltävän sisässään, repelevän häntä ja saattavan hänen mielensä kuohuksiin.

Pieni, mitätön tapahtuma sai ne kuitenkin tällä kertaa häipymään, mitä jokapäiväisin tapahtuma: pieni, noin 11- tai 12-vuotias tyttö tavallista tyyppiä: päässä merimieslakki (ja siinä kirjoitus: Uskaliaisuus), yllä hyvin huonosti poimuteltu, tummansininen hame ja päällysnuttu, jossa oli metallinapit, niistä puuttui pari, ja kaikki jäljellä olevat olivat auki. Äkkiä tyttö pysähtyy, kumartuu ja löytää kosteasta ruohosta jotakin. Elma ei ehtinyt väistää, hänen täytyi samassa pysähtyä hänenkin, ja hän näki tytön kääntävän ylöspäin pyöreät, ruusuiset, sinisilmäiset kasvonsa, jotka olivat kuin joulukuusen omena ja siinä sinisiä lemmenkukkia, lemmenkukat selkoselällään, hämmästystä ja ihmetystä täynnä.

Tyttö piti kädessään — se oli punakka eikä moitteettoman puhdas, voimakas pikku käsi — yksinkertaista kultalankaristiä, jonka keskessä oli muutamia pieniä helmiä ja joka oli tallattu lumisohjoon, mistä vielä näkyi jälkiä.

»Katsokaa», huusi lapsi, »kuinka ihmeen kaunis!»

»Niin on», sanoi Elma, »mutta sinä koetat kai etsiä omistajaa.»

»Mitenkä siinä on meneteltävä?»

»Pannaan ilmoitus sanomalehteen, sillä tottahan ymmärrät, ettei hely ole sinun vain senvuoksi, että olet sen löytänyt», lisäsi hän vähän ankarammin.

»Oi, kyllä minä sen ymmärrän! Kunpa vain voisin tietää heti, missä omistaja on!»

Pyöreissä, sinisissä silmissä pyöri karuselli: Ne olivat näkevinään omistajan, ihmeen kauniin ja kultakutrisen prinsessankaltaisen pikkutytön, ja prinsessan äärettömän ilon saadessaan aarteensa takaisin, ja ystävyyden, joka siitä syntyi, ikuisen, parhaan ystävyyden. Yhteisiä leikkejä Humlegårdenissa joka päivä. Kaipuuta, enenevää innostusta ja vihdoin voimakas halu päästä irti tuosta vieraasta naisesta niin pian kuin mahdollista ja vain rientää kotiin. Ylös portaita… äiti, veljet, maailman kauneimman kultaristin yleistä ihailua.

»Ei tarvitse muuta kuin vain ilmoittaa sanomalehdessä, niinkuin sanoin», jatkoi Elma näkemättä mitään silmien karusellista.

»Kiitoksia, hyvästi!»

Tyttö niiasi ja riensi pois löytönsä kanssa. Kuinka kevyt onkaan tuollaisen yksitoista- kaksitoistavuotiaan lapsen jalannousu, vaikka jalassa on karhea kenkä ja savinen varvaskärki! Elma katseli poisjuoksevaa tyttöä ja hänen päähänsä pälkähti: »Jokseenkin tuon ikäinen olisi minun tyttöni nyt saattanut olla!» Paholaiset olivat poissa ja ajatus sai kulkea niiden ahdistamatta. Taas tuli tuulenpuuska tuoden tuoreen mullan ja orastavien, puhkeavien lehtien tuoksua ja Elma hengitti sitä vähän keveämmin kuin äsken, ilman ilkeitä muistoja. Nyt hän tunsi vain olevansa väsynyt ja hiukan hiestynyt; talvivaippa oli raskas, tuntui hyvältä pian päästä kotiin.

Elma Liwin asui yhdessä toisen ansioillaan elävän naisen, erään sairasvoimistelijattaren, kanssa.

Kun hän aikanaan oli päässyt lapsivuoteelta ja jälleen palannut elämään vapautettuna lähimmän tulevaisuuden huolista, oli hän kaikesta huolimatta tuntenut suurta ylpeyttä siitä, että oli saanut sen arkaluontoisen asian hoidetuksi niin hyvin, aivan ilman apua, ilman neuvonantajia, ilman yhdenkään ainoan ihmisen armeliaisuutta. Hänen itsetuntonsa heräsi, jonkinlainen kiitollisuus suurkaupunkia kohtaan, joka niin armeliaasti oli salannut ja suojannut häntä, herätti hänessä päätöksen jäädä sinne asumaan. Hän asettui yhteyteen käsityöpiirien kanssa, ja otettiin vastaan suosiollisesti, kun hänen taitonsa kaikenlaatuisissa ompelutöissä oli tunnettu ja hänen nimensä, tuomiorovastin nimi, arvossa pidetty. Hän eteni varovasti, herkästi kuunnellen jokaista soraääntä, vähäisintäkin kyseenalaisuutta siitä, oliko hän oikeutettu vastaanottamaan niitä paikkoja, joita hänelle tarjottiin. Mutta kukaan ei ajatellutkaan kiistää häneltä hyvällä työllä ansaittua asemaa, ja hän juurtui uusiin oloihin.

Kun vuodet sitten kuluivat eikä mitään tapahtunut, mikä olisi vakavasti voinut huolestuttaa häntä — varsinkin, kun Gavelström osoitti parin vuoden kuluttua niin odottamatonta tahdikkuutta, että suvaitsi kuolla — alkoi Elma Liwin osoittaa suurempaa varmuutta ulospäin. Hänen ulkomuotonsa oli luottamusta herättävä, kolmenkymmenen vuoden täyttäminen soveltui hänelle hyvin; erikoisalallaan hän suoritti yhä useampia huomattavia töitä; hän seurusteli melkein yksinomaan naisten kanssa, ja näiden joukossa oli monta huomattua naista. Näiden kautta hän sai vähitellen pienen osansa hoidettavaksi erinäisten yleisten harrastusten palveluksessa. Hän joutui istumaan mukana erinäisissä johtokunnissa ja komiteoissa. Tuomiorovastin väki oli ollut erittäin vanhoillista, ja koko Elman sukupiiri ylläpiti tätä kantaa. Mutta hän halusi osoittaa vapaamielisyyttä, hän tiesi totisesti mihin nainen pystyy, kun joutuu oikein koville. Kidutuspenkilläkin olisi hän voinut vaieta. Niinpä oli hänen kaiketi lupa ottaa palkkansa ajamalla avoimesti naisasialiikettä, joka teki hänet riippumattomaksi — ja myöskin hiukan kiusalliseksi — sisarten ja veljien suhteen sekä antoi hänelle ulospäin edistysmielisen toimihenkilön arvon.

Ahdistelevat paholaiset hän piti sisässään. Muutamia vuosia hän oli asunut yksinänsä, mutta se oli alkanut häntä rasittaa. Sattumalta hän joutui yhteen sairasvoimistelijatar Rick Brunjohannin kanssa. Eräässä naiskerhossa oli jonkin juhlan yhteydessä esitetty näytelmäkappale, romanttisen oopperan parodia. Pääosan esitti Rick Brunjohann, jonka kihara, musta peruukki oli erittäin onnistunut. Osansa hän hoiti reippaasti: rakasti, kärsi, kuoli ja nousi ylös yhtä vauhdikkaasti. Näytelmän jälkeenkin Elma huomasi, että neiti Brunjohann oli miellyttävän näköinen, jotapaitsi tämän hilpeä käytös viehätti häntä. — »Tuommoinen ihminen pitäisi minulla olla seurassani», ajatteli hän. Samassa neiti Brunjohann tuli häntä vastaan permannon poikki.

»Minä kuulin, neiti Liwin, että te etsitte asuintoveria. Minä olen samoilla asioilla. Keskustellaanko asiasta?»

Elma oli heti suostuvainen.

»Tietenkin», sanoi Rick, »kumpikin pitää huolta itsestänsä, mutta me syömme yhdessä.»

Sopimus rakentui molemminpuoliseen arvonantoon ja siihen, että taloutta hoitaisi kolmas henkilö, Elman jo kokenut palvelija Hulda, jonka tehtävänä oli pysyttää elinkustannukset määrätyissä rajoissa ja tarjota moitteetonta ruokaa.

Muutettiin uuteen asuntoon lokakuussa, Elma puolestaan suuremmin odotuksin kuin olisi tahtonut myöntää. Hän oli täynnä jonkinlaista ihailua toista kohtaan, joka oli häntä nuorempi ja jota hän mielikuvituksessaan ajatteli pääsevänsä suojelemaan ja huoltamaan saadaksensa vastavuoroon nauttia lämpimämpää ystävyyttä kuin mihin hän oli kuivahkojen ammattitoveriensa ja ystävättäriensä parissa tottunut.

Naisilla oli kummallakin erityinen, vesisuihkulla varustettu makuuhuoneensa, yhteisen seurusteluhuoneen erottama. Kalustoa toi Rick mukanaan jokseenkin arkipäiväisen huoneen sisustuksen, joka sijoitettiin pihanpuolella olevaan pieneen saliin. Makuuhuoneessaan hän otti vastaan osan potilaitaan ja piti siellä makuuhuoneen tavallisesta kalustosta vain kaihtimen taakse piilotetun sparttalaisen telttavuoteen. Elma taas oli kalustanut yhteisen seurusteluhuoneen 1830-luvun tyyliin, silloisen makusuunnan mukaisesti: vähän huonekaluja, ruotsalaista tekoa, seinillä teräs- tai kuparipiirroksia kapeissa mahonkikehyksissä. Yksinäisessä, kiilloitetulla pöydällä olevassa kristallimaljakossa tulpaaneja (ei erin monta).

Mutta hänen makuuhuoneensa oli kuin muhkea ja mukava herranhuone: leveät, matalat istuimet, tupakkapöytä, leposohva, joka illalla käännettiin vuoteeksi, seinällä talvimaisemaa esittävä öljytaulu; suuri kirjahylly täynnään ammattikirjallisuutta ja sivistyneen yleisön mieliromaaneja — kun taas Rick kasasi kenttävuoteensa alle joukoittain puoliksi luettuja ja kirjalliselta arvoltaan alamittaisia käännösjulkaisuja. Sitäpaitsi Elman huoneessa oli erinomainen venetsialainen peili ja komea empiretyylinen piironki. Kokonaisvaikutus osoitti hienostunutta makua ja suurta halveksumista kaikkia naishepeneitä, tyllipeitteisiä toalettipöytiä, pitsipäällyksisiä vuoteita, joka nurkassa olevia peilejä, puuterirasioita ja kaikkinaista rihkamaa kohtaan.

Mutta yhteenmuutto Rickin kanssa oli pian osoittautunut pettymykseksi.

Rick ilmaisi ensimmäisestä päivästä alkaen tarkoittaneensa täyttä totta ehdollaan, että kumpikin pitää huolen itsestään. Hän oli liikkuvainen, hänellä oli monta rautaa tulessa ja suuri tuttavapiiri, jonka pariin hän katsoi tarpeettomaksi tuoda Elmaa. Hän osoitti Elmalle tavallista ja luontevaa toverillisuutta, oli palvelevainen ja puheli mielellään omista asioistaan, mutta ei tiedustellut toisen asioita. Hänen silmissään Elma oli etevä henkilö, vanhempi kuin hän, hyvin kunnioitettava ja ainakin enemmän kunnioitettava kuin huvittava. Hän ei aavistanutkaan, että Elman mielikuvitus olisi saattanut askarrella hänen asioissaan.

Yhtä vähän aavisti hän, että katkeruutta vähitellen alkoi kihota Elman mieleen, kun tälle kävi selväksi, että lähempää ystävyyttä ei saattaisi syntyä, eikä ollut todellisesta seurastakaan toiveita.

Elma meni maata myöhään, Rick nousi ylös aikaisin ja piti äänekästä puhetta Huldan kanssa, välittämättä tämän vaiennusvaroituksista tai unohtaen ne seuraavassa hetkessä. Rick oli ahkera puhelimenkäyttäjä seurusteluvälineenä. Elma istui äänettömänä, yhä enemmän ärtyneenä ja kuunteli tai oli kuuntelematta, mutta oli kuitenkin tietoinen keskusteluista eteisessä, joita säesti Rickin nauru, joka oli kuin ilmaan syöksähtävä ja heti taas keskeytyvä vesiryöppy. Ja kun Elma lopuksi havaitsi, että Rick pohjimmaltaan ajatteli vain miehiä, katkaisi hän mielessään välinsä hänen kanssaan tyyten — vaikka Rick ei vieläkään mitään ymmärtänyt, vaan oli yhtä huolettoman hyväntuulinen kuin ensimmäisenä päivänäkin.

Kun Elma nyt Samariittikokouksen jälkeen vihdoin oli kotona, tuli Rick voimistelupukuun puettuna ilmoittamaan:

»Eräs rouva Pasch on soittanut.»

»Mitä hänellä oli asiaa?» kysyi Elma jurosti.

»Sitä hän ei sanonut, hän lupasi kirjoittaa.»

»Hyvä on.»

»Onko sattunut jotakin sotkua?» kysyi Rick.

»Ei lainkaan.»

Rouva Pasch — siis jonkinlaisia selittelyjä. Selitelkööt vain.

Ovikello soi, ja eteiseen tuli erään suuren kukkakaupan lähetti. Moninkertaisesta silkkipaperikääreestä tuli esiin palvelevaisen Rickin avulla valtava viuhka kieloja. Viuhkan sisässä oli kirjekuori ja kuoressa kortti, rouva Paschin käyntikortti:

»Rakas neiti Liwin, älkää olko suuttunut, pyytää Teitä harrastava ja ihaileva

Alexandra Pasch.»

Neiti Brunjohann antoi lähetille lantin ja toi sisään jättiläiskimpun, jolle tosiaan löytyi sovelias maljakko. Hän etsi hetken aikaa sopivaa paikkaa, missä valovaikutus olisi edullisin. Mutta Elma oli sytyttänyt paperossin ja poltteli hiljaa pää takakenossa ja silmät puoliummessa välittämättä kukkakimpun kohtalosta.

Kuinka ihmeteltävän helppoa elämä olikaan armoitetuille, ajatteli hän. Kuka voi vastustaa sanoja »älkää olko suuttunut» — varsinkin kun ne kuiskataan Alexandra Paschin maailmannaisen käsialalla, jota ei tuhlata kenelle hyvänsä, ja jonka sentimetrin korkuiset kirjaimet todistavat, että kirjoittajalla on runsaasti aikaa. »Minä myönnän, minä olen pahoillani! Minä käsitän vihdoinkin tehneeni teille pahaa.». Ja sitten lopussa tuo välttämätön mairesana, joka kumoaa kaikki vastaväitteet ja, kääntyköön maailma kuinka tahansa, aina tekee kohteliaan voittajaksi.

Sitten voi kirjeen kirjoittajatar huoleti unohtaa koko asian.

Mutta muistaa, että on olemassa niitä, jotka koskaan eivät voi unohtaa mitään, jotka aina ovat yhtä helposti haavoittuvia. Draama kasvaa heidän sisässään, tunteen draama, jota ei kukaan aavista, joka hitaasti edistyy kohtauksesta toiseen syvällä salassa, ja jonka esirippu ei milloinkaan näytä laskeutuvan, vaikka kuinka toivoisi ratkaisua.

Kuinka inhoittavaa, ajatteli hän, että pitää olla nainen, alhaisten viettien väline! Jospa vain voisi pyyhkiä pois kaikki jäljet siitä, jospa vain voisi olla muistamatta, mitä tietää siitä, missä itse on ollut osallisena! Ja kuitenkin minä olen tänään ollut julmasti haavoittunut vain pelkästä viittauksesta, että en elä yhdessä miehen kanssa! Sehän on ristiriitaista, sehän on mieletöntä! Mikä siinä on haavoittavaa? Ole rehellinen, Elma! Sekö, että rouva Pasch ja ne muut mahdollisesti voisivat luulla, että sinä et voi voittaa ja kiinnittää itseesi ketään miestä? Pelkäätkö siis pohjimmalta, että heidän kuvittelunsa saattaisi olla oikea?

»Mutta tule toki, Elma, katsomaan näitä ihania kukkia», kehoitti Rick ovella.

»Kiitos, Rick, kyllähän ne ovat kauniit, ovat maksaneet ainakin kaksikymmentä kruunua. Annoitko lähetille mitään?»

»Viisikymmentä äyriä.»

»Hänen olisi pitänyt saada paljon enemmän.» Rick ei kuullut ivaa; hänellä oli ihailtavan kuurot korvat.

»Hänkin kuuluu armoitettuihin», ajatteli Elma. Sitten hän kysyi:

»Jäätkö kotiin tänä iltana?»

»En, minulla on miekkailuilta.»

»Ja minä jään taas yksin kuten tavallista», ajatteli Elma. »Enkö sitten ole tyytyväinen elämääni? Minullahan on toimialani, eikä minulta ulkonaisessa suhteessa puutu mitään. Olenko sairas? En, mutta kuitenkaan, sitä ei käy kieltäminen, minä en ole onnellinen, en ole koskaan onnellinen — ja minua vaivaa aina alituinen kaipuu. En kaipaa miestä enkä miehiä, vaan sitä, että en aina hapuilisi tyhjää, mihin käteni ojennan.

Jospa he vain tietäisivät!

Jos kohtaus rouva Paschin kanssa olisi sattunut Rickille, olisi tämä vain herttaisesti nauranut koko jutulle, sen tiesi Elma. Rickille olisi sitäpaitsi kaunis kukkavihko ollut riittävä sovitus ajattelemattomasta sanasta. Rick ei ollut pikkumainen, vakuutti hän itse.

»Silloin minä mieluimmin haluan olla pikkumainen», ajatteli Elma.

Sillä Rick Brunjohannin kaltainen hän ei tahtonut olla missään suhteessa. Mikä köyhyydentodistus olikaan tuo ainainen flirttaaminen, joka täytti sairasvoimistelijattaren ajan! Talvella hän urheili milloin jonkun nuoren luutnantin, milloin jonkun potilaanaan olleen liikemiehen tai jonkun muun kanssa; kesillä hän oleskeli kylpypaikassa ammattiansa harjoittamassa, leikkisän tunteellisesti seurustellen alilääkärien kanssa. Elma sai silloin tällöin nähdä näytteitä kaikkien näiden herrain keskusteluista, tietoja heidän tavoistaan, oloistaan tai ansioistaan. Rick laski niistä mielellään leikkiä.

»Minä en luultavasti kuitenkaan koskaan mene naimisiin», sanoi hän.

Mutta Elma oli vastenmielisyyden terävänäköisyydellä jo aikoja nähnyt läpi tämän lörpötyksen.

»Et», saattoi hän vastata, »rakas Rick, senhän voin ymmärtää; ikäimmen elämähän on paljon mieluisampaa.»

Rick oli senlaatuinen tyttö, josta miehet pitävät, ja joka vain odotti hetkeänsä; siinä oli koko arvoitus. Hän tahtoi päästä edullisiin naimisiin ja irti vaivalloisesta työelämästä. Vähäpätöinen tyttö, niinkuin tuhannet muut, ilman mitään käsitystä siitä, mitä sileiden pintojen, kaiken mykän torjunnan alla liikkuu.

Elma työnsi kärsimättömänä syrjään Rickiä koskevat ajatukset.

Hänen pöydällään oli kutsukortti eräille päivällisille. Se oli pantu syrjään lyhyen harkinnan jälkeen puvuston mahdollisuuksista, jotka oli havaittu riittäviksi. Elma tarttui nyt jälleen tuohon pieneen korttiin, joka oli merkki siitä, että hänen persoonansa oli välähtänyt eräiden kanssaihmisten mieleen, vieläpä niin edullisesti, että oli päätetty ottaa hänet toivottavien vieraiden ryhmään. Se ei tapahtunut usein, ja siksi se lämmitti häntä. Äkkiä hän tunsi kaipuunsa tarkistuvan, olennoituvan.

Se olennoitui yksinkertaisesti kaipuuksi päästä ulos, päästä niiden joukkoon, jotka olivat iloisia, jotka saattoivat olla huolettomia ja herttaisia ja siten herättää huomiota ja voittaa sydämiä.

Elma ei olisi kehdannut tunnustaa kenellekään olevansa näin lapsellinen, mutta ei päässyt siitä ajatuksesta irti.

Tarve vihdoinkin kerran huvitella tarttui häneen kuin kuume. Kun Rick oli mennyt miekkailukerhoonsa reippaasti lausuttuaan: »Hyvästi, Elma, kuule, minä neuvon sinua: mene sinäkin ulos ja pidä hauskaa!» istui hän kauan alallaan poltellen, etsiskellen, tuijotellen eteensä, kielovihkoa katsellen sitä kuitenkaan näkemättä, vain nauttien halusta, joka heräsi hänen mielessään, ja kävi taisteluun sairaalloisen tietoisuutensa kanssa kaikista nöyryytyksistä, taisteluun nurjuutta ja sisäistä kateutta vastaan, jotka kalvoivat hänen elämäniloansa.

5.

»Uskaliaisuutta», avonaista päällysnuttua, josta kaksi ankkurinappia puuttui, ja huonosti poimuteltua cheviottihametta kantoi nuori juoksija kuin kilpajuoksussa, jonka tuloksesta riippui paljon, halki Humlegårdenin, ohi Noidanpuun ja Maankavaltajan pensaan, ohi Keisarin Palatsin, yli Tildan ja hänen veljensä Libertin tilusten rajan, ja ne katosivat Östermalmiin, missä Tilda — se oli nuoren juoksijan nimi — asui, ja jonka omisti Anders de Wahl, ihana henkilö, jonka kuva mitä erilaisimmissa pukimissa oli leikattu monista lehdistä ja pantu talteen, mutta joka todellisessa elämässä oli tuntematon.

Tilda, tuon päällysnutun y.m. kantaja, Anders de Wahlin alamainen, ei hiljentänyt juoksuansa edes kotitalonsa portaissa ennenkuin seisoi neljännessä kerroksessa oven edessä, jossa oli messinkilevy ja siinä nimi Konserttimestari P.A. Murius. Mutta eteiseen tultuaan hän joutui sensijaan aivan hämilleen: äkkiä hän muisti pienen toverinsa, jonka oli unohtanut puistoon. No, hän löytää kyllä kotiin itse, se on tietty, mutta Tildan into masentui tuntuvasti, sillä hän ei tahtonut olla huono huoltaja. Tulo saliin, missä äiti istui, silmälasit nenällään jotakin särkynyttä porsliiniesinettä korjaamassa, oli sentähden verraten tyyni. Vain kaksi torventörähdystä:

»Äiti, katso!»

Äiti, maailman paras, työnsi varovasti syrjään arkaluontoisen työnsä, otti pienen kultalankaristin, tarkasti sitä, kuivasi sen varovasti puhtaaksi, ja sanoi aivan niinkuin sekin ankara nainen äsken:

»Meidän pitää panna ilmoitus sanomalehteen.»

»Tehdään se heti!»

Likaiset talvikengät alkoivat polkea permantoa kärsimättöminä.

Äiti nauroi ja kirjoitti ilmoituksen, jonka Tilda sai viedä sanomalehden konttoriin, ja illan kuluessa oli sitten pieni risti kaikkien ihailun esineenä, kaiken sen ihailun ja keskustelun esineenä, jonka Tilda oli ennakolta arvannut syntyvän veljien puolelta.

Libert sanoi silmät kiiluen: »Luuleeko äiti, että se maksaa sata kruunua? Tai ehkä tuhannen?»

Pontus sanoi: »Hölmö, siinä tapauksessa me saisimme julman paljon rahaa vain löytöpalkkana.»

»Niin, sehän olisi hyvä.»

»Mutta ymmärräthän sinä», sanoi Pontus ylimielisesti, »ettei tuommoinen pieni risti, neljän sentin mittainen, voi olla paljonkaan arvoinen, ja kultalankahan on sitäpaitsi melkein pelkkää ilmaa.»

Libert jatkoi kuitenkin oman ajatussuuntansa poluilta poikkeamatta:

»Mutta ehkä helmet ovat hirveän harvinaisia, äärettömän kallisarvoista laatua, jommoisia ei monellakaan ole.»

Pontus nolasi hänet: »Sinä olet sentään liian lapsellinen kolmetoistavuotiaaksi.»

Tilda kietoi käsivartensa rakkaan Libertinsä kaulaan. He ymmärsivät toisensa. Koko Humlegårdenhan oli heidän yhteistä omaisuuttansa, ja kun Pontus vihdoin oli kyllältänsä katsellut löytöhelyä ja vetäytynyt lukemaan läksyjänsä, alkoivat he molemmat rauhassa pohtia kaikkia mahdollisuuksia ristin harvinaisesta laadusta ja kalleudesta. Eihän ihan kaikkea tarvinnut juuri uskoa, mutta hurjan hauskaa heillä kuitenkin oli ja he kuiskailivat kauan.

Iso Roland tuli kotiin vasta illalliselle. Bassoäänellään ratkaisi hän, että kultalankaristi oli kyllä sangen siro, mutta ei raha-arvoltaan juuri paljonkaan arvoinen. Kun Roland oli sanonut mielipiteensä jostakin asiasta, oli se asia selvä.

Hän pesi kätensä, sillä hän kävi töissä eräässä työpajassa valmistuakseen aikaa myöten insinööriksi; mutta kynnet pysyivät vain mustina. Tilda huomasi pöydässä, että Pontus katseli näitä mustia kynsiä, saattoi suorastaan nähdä hänen ajattelevan: »sikamaista, minulta menee ruokahalu…» Hävytöntä, että Pontus, joka oli vasta viisitoistavuotias, tahtoi mestaroida itse Rolandia, joka oli ylioppilas ja yhdeksäntoistavuotias ja sitäpaitsi — juuri Roland. Tilda huomautti senvuoksi ääneen:

»Kas, sinulla on suuri finni nenänjuuressa, Pontus.»

»Hoida sinä itseäsi, senkin rupisammakko», vastasi toinen loukkaantuneena.

Rouva Murius lepytteli: »Mutta lapset, lapset, älkää riidelkö!»

Rupisammakko ja Libert katsahtivat kuitenkin toisiinsa, he olivat tehneet sen havainnon, että Pontus oli viime aikoina alkanut hakkailla erästä tyttöä, ja uusi finni ei niissä oloissa ollut erin edullinen. Niin että Pontukseen oli joka tapauksessa isketty.

Roland sanoi karhealla bassoäänellään: »Kuinka harvoin isä sentään on iltaisin kotona!»

»Sille ei mahda mitään, poikaseni, kun hän ei ole sairas», vastasi äiti, sillä isä oli äskettäin ollut sairaana.

Tilda näki Rolandista, että tämä ajatteli: »Täällä me istumme ja lepäämme ja syömme hyvää ruokaa ja kaikki on hyvin, mutta isän täytyy olla soittamassa siellä inhoittavassa oopperassa. Hänen käsivarttansa pakottaa vielä, mutta hän ei ole siitä ollakseenkaan, sillä sehän on hänen elinkeinonsa, eikä hän arvatenkaan pääse kotiin ennen kahtatoista. Isä parka! Silloin nukumme me kaikki, mutta hänellä on edessään vain uneton yö ja sitten soittotunteja koko huominen päivä.»

Tilda näki äidistä, että tämä ajatteli aivan samoin. Ja sitten ajatteli Roland: »Ja äiti itse tärvelee silmänsä sillä hienolla porsliinikorutyöllä, josta hänen ehdottomasti pitäisi luopua, ja kaikki vain meidän vuoksemme! Herra Jumala, eikö tästä pian pääse valmiiksi, että vuorostaan pystyisi auttamaan heitä!»

Oli aika ihmeellistä, mietiskeli Tilda, että voi suorastaan nähdä, mitä ihmiset ajattelevat. Muutahan se ei voinut olla, kun äidin kasvot kävivät huolestuneiksi hymyn asemesta, jota hän mieluimmin olisi tahtonut. Ja kun Roland alkoi istua pöydässä niin kumaraselkäisenä ja eteensä tuijottavana, niin Pontus ajatteli: »Nyt hän alkaa olla jo työmiehen näköinenkin.» Tilda huudahti ääneen:

»Sinä olet kaunis, Roland!»

Ja silloin purskahtivat kaikki nauruun.

Seuraavana aamuna oli ilmoitus sanomalehdessä.

Sitä oli vain puolitoista riviä: »Helmikorist. kultalankaristi löyd.
Humlegårdenissa 79 340.»

Tilda ei voinut saada katsettaan pois noista puolestatoista rivistä. Hän ja Libert lukivat niitä yhä uudelleen. Niin kauan kuin aamiaislomaa kesti, oli mahdotonta ajatellakaan mitään hauskempaa kuin saada lukea, mitä itse oli sanomalehteen pannut. Libert oli tavallisesti huono lukemaan, mutta tämän hän oppi heti. Koko sanomalehdessä ei ollut mitään, joka näytti niin hauskalta.

Koulun päätyttyä Tilda riensi taas kotiin katselemaan ristiä ja ilmoitusta. Ja silloin oli tapahtunut jotakin suurenmoista: oli soitettu! Eräs nainen oli soittanut. Äidin täytyi kertoa kaikki yksityiskohdat tarkasti järjestyksessä. Ensin oli nainen siis sanonut: »Onko numero 79 340?»

»Vastasiko äiti, että on?»

Se olisi Tildan pitänyt itsestäänkin ymmärtää. Ja sitten nainen selitti, minkänäköinen kultalankaristi oli, ja selitys oli ihan oikea, ja hän sanoi, että hän aivan sattumalta oli tullut nähneeksi ilmoituksen, muuten hän ei olisi tullut välittäneeksikään siitä, että oli sen pikku korun kadottanut, sanoi hän. Se mahtoi olla ihmeellinen nainen! Vihdoin hän oli kysynyt, saako hän lähettää sitä hakemaan. »Minun pikku tyttöni voi kyllä itse tuoda sen», vastasi äiti. Nainen oli kysynyt, tahdottiinko löytöpalkkaa. »Ei tule kysymykseenkään muuta kuin ilmoitusmaksu.» Silloin oli nainen kiittänyt erittäin kohteliaasti, ja siinä kaikki. Risti kuului rouvalle, joka asui Florankadun varrella. Humlegårdenista oli sinne vain minuutin matka. Rouva Murius tarkkasi miettiväisenä Tildan koulupukua ja päätti, että hänen oli otettava ylleen toinen, hiukan parempi. Jumalan kiitos, lakki oli ainakin uusi. Päällysnuttuun neulottiin kiireesti kaksi nappia.

Florankadulle tullakseen täytyi Tildan kulkea yli Karlavägenin kohisevan virran. Toisella puolen oli Ihmissyöjien maa, jossa asuu tiikereitä ja ihmissyöjiä, ja siellä oli Florankatu. Puistoa kauemmaksi oli Tilda vain poikkeustapauksissa saanut mennä yksikseen. Suurkaupungissa on niin paljon vaarallista. Tosin oli äiti varmasti vakuuttanut, ettei koko Tukholmassa ollut ainoatakaan tiikeriä tai yhtään ihan oikeata ihmissyöjää, mutta sittenkään ei voinut tietää, mitä lapsille saattoi tapahtua… Tilda pääsi kuitenkin ilman minkäänlaista onnettomuutta siihen taloon, jonka osoitteen rouva Murius oli kirjoittanut kuoreen, jossa kultaristi oli.

Se oli hieno talo. Portaissa oli hienot, kiiltävin messinkitangoin kiinnitetyt matot. Tildan soittaessa avasi oven palvelija, jolla oli musta puku ja hieno, valkoinen esiliina; se muistutti palvelijatarta eräässä näytelmäkappaleessa, jonka Tilda oli nähnyt, ja kun musta- ja valkopukuinen kuuli, mistä oli kysymys, sanoi hän: »Tehkää hyvin, astukaa sisään.»

»Sisään» merkitsi hienoa salia.

Sen veroista ei usein nähdä. Libert ja Tilda olivat yksityiskohtaisesti kuvitelleet, minkälaista oli keisarillisessa palatsissa, jonka ulkopuolelle oli kirjoitettu »Kungl. Biblioteket», ja joka oli suuri, keltainen talo, ja siellä mahtoi olla kultaa ja alabasteria, norsunluuta, ebenholtsia, jakarandaa ja timanttisaleja, mutta tämä sali tässä ei ollut vain kuviteltu, aurinko paistoi kullattuihin, silkkipäällyksisiin tuoleihin. Tilda ei uskaltanut istuutua millekään niistä, mutta hän katseli tarkasti ympärilleen saadakseen aiheita keisarillisen palatsin uudelleen sisustamiseen. Kukkia oli monissa maljakoissa, kieloja ja muita. Palmuja, jotka ulottuivat melkein kattoon saakka, ja peili, joka ulottui melkein lattiaan asti. Erään sohvan yläpuolella oli jonkun herran kuva, yhtä suuri kuin todellinen ihminen, yllään hännystakki ja leveä silkkinauha poikki rinnan.

Ovi avautui ja sisään astui nainen: kaunis, kaarevanenäinen, pitkä ja valkoverinen, hienosti kammattu, ja valkoinen silkkipusero yllä. Hän otti pienen kirjekuoren Tildan paljaasta kädestä — sillä Tilda oli jättänyt käsineet kotiin, ne kun olivat rikkinäiset, eikä äiti eikä hän ollut ehtinyt niitä parsia — aukaisi kuoren ja sanoi, että risti oli oikea.

»Ja mikä sinun nimesi on, pikku tyttöseni?»

Tilda ilmoitti nimensä.

Valkoinen nainen hyväili hiukan hänen poskeansa ja sanoi: »Eikä olla hullumman näköisiäkään.»

Se oli kummallinen lausuma ja aivan erilainen kuin muitten ihmisten sanomat. Ovesta naisen takaa tuli samassa sisään poika, jokseenkin Pontuksen kokoinen, mutta paljon hienommin puettu. Poika tervehti. Hän kumarsi ikäänkuin Tilda olisi ollut suuri tyttö. Kaikki täällä oli yhä kummallisempaa. Sitten poika seisoi kädet pistettyinä housuntaskuihin, ja kun nainen maksoi ilmoitusrahat ja poika näki, että summa oli vain hiukan enemmän kuin kruunu, sanoi hän:

»Minun mielestäni äidin pitäisi antaa hänelle ristikin.»

»Siinä voit olla oikeassa», vastasi nainen, mutta Tilda sanoi: »Ei kiitoksia, se on aivan liian paljon!»

Silloin nauroi valkoinen nainen.

»Ja kuinka hyvin kasvatettuja vielä ollaan! Se ei ole mikään suuri lahja, pikku ystäväiseni. Alexis on oikeassa. Ole hyvä, sehän onkin oikeastaan juuri pieni lastenkoru.»

Ja hän melkein pakottamalla painoi ristin Tildan käteen.

Pojan nimi oli siis Alexis. Alexis Pasch, sillä Pasch oli se nimi, joka ovessa seisoi. Kun Tilda oli kiittänyt ja lähtenyt ulos, tuli poikakin ulos samalla kertaa. He kulkivat pitkin katua, ei juuri yhdessä, sitä ei voinut sanoa, mutta joka tapauksessa samanaikaisesti. Alexis Pasch kulki vähän edellä, nyt kädet nutun taskussa, ja vihelteli itsekseen. Vasta Karlavägenin kohdalla kääntyi hän, nyökkäsi sangen armollisesti, ikäänkuin edelleenkin olisi hyväksynyt, että Tilda sai kultalankaristin, ja poikkesi vasemmalle. Tildaa ei senjälkeen enää mikään pidättänyt rientämästä kotiin hurjaa juoksua.

Kaksi iltaa peräkkäin oli Tilda nyt kodissa sankarittarena. Sentapaistakaan ei ennen ollut tapahtunut. Äiti etsi esiin kapean mustan samettinauhan, kiinnitti korun siihen ja ripusti sen Tildan kaulaan. Se oli ihmeen siro. Se Alexis mahtoi olla maailman kiltein poika. Libert ja Tilda kuiskailivat syrjässä: hänet voisi ottaa esim. kasvatusveljeksi. Libertin pitäisi siinä tapauksessa sanoa häntä sedäksi. Risti voisi olla hänen antamansa muistolahja Libertille, vaikka Tilda sai sitä kantaa ja pitää. Joka tapauksessa päätettiin mennä seuraavana päivänä katsomaan taloa, jossa hän asui.

»Mikä sen sällin nimi on?» kysyi Pontus.

»Johan sen kuulit.»

»En minä kaikkia teidän lörpöttelyjänne kuule.» »Sinä olet vain olevinasi. Me olemme sanoneet sen monta kertaa.»

»Minä en välitä vähääkään teidän Olle Petterssonistanne, vai miksikä häntä sanoitte.»

»Älä sano», kuiskasi Libert, mutta Tilda ei malttanut olla sanomatta:

»Ei, kuule, Alexis Pasch hänen nimensä on, jos tahdot sen vielä kerran tietää.»

Pontus luki saksanläksyä. Libert oli huonopäinen ja sai tyytyä kansakouluun, eikä konserttimestarilla olisi ollut varaakaan pitää häntä kalliimmassa koulussa; mutta Pontus oli ahkera ja sai aina hyviä todistuksia ja kiitoslauseita. Hän antoi nyt Libertin ja Tildan olla hetken omissa oloissaan, heistä välittämättä, sitten hän löi pöytään valttinsa, jota hän oli säilyttänyt koko iltapäivän, nakkasi noin vain kuin minkäkin jokapäiväisen asian, sillä juuri se oli oikea tapa.

»Pasch ja minä olemme luokkatovereita», sanoi hän.

6.

Tilda oli suuri ja voimakas kaksitoistavuotiaaksi, mutta Libert tavattoman pieni kolmentoista ikäiseksi, hoikka ja heiveröinen, huonopäinen, niin että hänestä ei koskaan voisi tulla muuta kuin tavallinen viulunvinguttaja, jos edes sitäkään, sanoi herra Murius alakuloisesti. Libert ja Tilda olivat lapsista ainoat, joilla oli musikaalisia taipumuksia. Vakava Roland aikoi tulla vain keksijäksi, Pontus taas lääkäriksi. Siitä on hyvät ansiot, jos on taitava, ja sitä taas ei Pontus itsensä suhteen lainkaan epäillyt. Yliopistossa hän aikoi opiskella velaksi, ja isälle sanoi hän: »Älä sure, isä, minä kyllä suoriudun.» Mutta Libert ja Tilda olivat tavallisia lapsia, joilla tosin oli hiukan tavallista enemmän musikaalisia taipumuksia.» Libert, niin, poika parka», sanoi konserttimestari, »no, jotakin hänestä sentään kai tulee. Mutta Tilda, mitenkä hänen käy?» Tilda oli aina hiukan pahoillaan, kun isä puheli näin. Tarkoittiko hän sitä, että tytöt eivät yleensä ole musikaalisia. Siinä tapauksessa pitäisi hänen olla iloinen, että oli saanut lapsen, joka oli ilmeinen poikkeus. Oikeastaanhan konserttimestari sanoikin ainoastaan, että Tildan musikaalisuus oli omituinen sattuma. Siinä kaikki, eikähän siinä mitään pahaa ollut.

Joskus saattoi näyttää siltä kuin isä tosiaankin olisi pannut häneen aivan erikoista arvoa. Se tapahtui aina, kun hän oli pianonsoitossa tehnyt erikoisia edistysaskeleita, silloin taputti isä häntä ja sanoi, että »sinusta tulee vielä minun vanhuuteni lohdutus», mutta kerran, kun Tilda juuri oli odottanut saavansa suurta tunnustusta, pettyi hän pahasti.

Isä oli kertonut, että joka kerta kun hän sai pojan, oli se häntä harmittanut, sillä hän oli aina toivonut tyttöä.

»Isät toivovat kuitenkin tavallisesti itselleen poikia», huomautti
Pontus.

»En minä. Ei, lapset, tyttö on kuin kukkaseppele sydämen ympärillä.»

»Sitten tuli isä kai hyvin iloiseksi, kun minä synnyin», tokaisi Tilda väliin.

»Hm!» sanoi siihen konserttimestari.

Arvatenkin hän oli juuri sillä kertaa päinvastoin toivonut poikaa tai oli ehkä ajatellut, että lapsia on jo kylliksi.

Puhe kukkaseppeleestä sydämen ympärillä ei muutoin koskenut lainkaan pikkutyttöjä, se tiedettiin, vaan ainoastaan yhtä ainoata, joka muuten ei enää ollut mikään tyttö: äitiä. Tämä oli itse kertonut tarinan, kun hänen miehensä oli nuori ja rakastunut. Ei niin kovin nuori ehkä, sillä hän oli lemmityistänsä paljon vanhempi, mutta kuitenkin sanomattoman herttainen ja rakastunut. Silloin hän kirjoitti pieniä kirjelappusia ja vei ne suureen ruusupensaaseen ja pisti ruusun terälehtien väliin. He eivät silloin vielä olleet kihloissa, mutta äiti tiesi, että isä rakasti häntä, hän tunsi sen ruusupensaan ja meni sinne ja löysi kirjeen, mutta sitä hän ei tiennyt, että se veitikka oli piiloutunut lähistölle ja onnesta säteillen heitteli hänelle lentosuukkosia. Rouva Murius näytti kaikki lapsille, kun nämä olivat pieniä. Siitä olivat lapset aivan haltioituneita. He saivat kuvitella ruusupensaan ruusut ja kirjeen, ja äiti itse seisoi vähän matkan päässä ja esitti rakastunutta isää. Hänen silmänsä säteilivät ja hän seisoi yhdellä jalalla varpaillaan ja heitteli lentosuukkosia molemmin käsin. Kaikki nauroivat, äiti kaikkein enimmän, ja hän syleili sitten lapsia toista toisensa jälkeen.