TOINEN OSA

1.

Mitkään kielojen muodossa tarjotut sovitusuhrit eivät auttaneet. Tosin oli Elma Liwiniin vuosien kuluessa sattunut monta sanaa, jotka olivat jääneet jäljelle ja säilyneet katkeruuden synnyttäjinä. Mutta Alexandra Paschin, vedenpinnalla uivan joutsenen, valkoisen papukaijan, suositun ja sisällyksettömän suloisen naisen sanoissa oli ollut erikoista myrkkyä, tai olivat ne kohdanneet uhrinsa erikoisesti myrkytykselle vastaanottoisena. Vai oliko niin, että sanat juuri siltä taholta olivat muita mahdottomammat sietää, vaikkapa ne olisivat olleet aivan myrkyttömätkin? Mahdottominta oli kaikkien ajattelemattomien sanojen joukossa sietää sellaisia, mitä ei itse milloinkaan olisi voinut lausua — kun itse oli toiseen maailmaan, toiseen rotuun kuuluva, joka ei puhunut ajattelemattomasti.

Hän tahtoi tyyten karttaa tätä — mutta se ei ollut niinkään helppoa, sillä Alexandra Paschilla oli kyky olla läsnä kaikkialla. Kaikkialla yhtä rakastettavan, ilmavan ylhäisenä, anteliaana, rikkaan pääkonsulin rouvana, oli hän kaikkialla synnynnäinen suosikki — Elma Liwinin oma elävä vastakohta.

Ei milloinkaan olisi Alexandra Paschin mieleen juolahtanut, että hän olisi voinut loukata ketään. Hän oli tottunut siihen, että hänen katsottiin aina esiintyvän maltillisesti ja moitteettomasti; Elma tiesi sen, mutta sittenkään ei haava parantunut, sittenkin kirveli sana: »Ikäimpi». Hylky, kaikkien muiden käymältä valtatieltä syrjään sysätty!

Se, joka sen oli Elmalle kertonut, ei tosin itse enää ollut ihan varma, että rouva Pasch itse todellakin oli tuon sanan lausunut. Yhdentekevää; se oli lausuttu seurassa, jossa rouva Pasch oli keskustana, ja tämä oli tietenkin miellyttävällä hymyllään sen hyväksynyt. Se riitti anteeksiannon kieltämiseen.

Kuitenkin oli tapahtunut jotakin, joka oli omituisesti lievittänyt kirvelyä, omituisesti muodostunut jonkinlaiseksi hyvitykseksi. Jälleen aivan pikkuseikka, mahdottomampi kiinnisaada kuin päivänsäde; mitätön tapahtuma kenelle muulle tahansa kuin Elmalle, ja sen hän tiesi, mutta kuitenkin oli se hänelle merkinnyt jotakin. Hän ei ollut maininnut sitä. Kenellepä hän olisi siitä puhunut. Kenen kanssa ylimalkaan voi puhua niin pienistä seikoista kuin lehden hyväilystä poskelle, kesäauringon kimmellyksestä vesipisarassa? Kaikkein vähimmin tietenkin Rick Brunjohannin kaltaisten ihmisten kanssa!

Syksyn kuluessa oli Rick saanut vanaveteensä uuden, mielenkiintoisen tuttavuuden, Erik Bourgstenin, erään göteborgilaisen.

Jos Göteborgissa tiedusteli Erik Bourgstenia, sai tietää, että hän oli liikemies, jolla oli monta rautaa tulessa, yritteliäs, hyvävainuinen ja jonkin verran häikäilemätön. Oli niitä, jotka eivät saattaneet häntä sietää, mutta ehkäpä se johtui vain siitä, että hänen uhkapelinsä niin usein onnistui. Niinkuin monet göteborgilaiset oli hän taiteen kokeilija ja musiikin harrastaja sekä kun niiksi sattui, lahjoittaja; mutta se ei sattunut hänelle usein. Hän tahtoi ennen kaikkea karttaa avuliaan mainetta, joka on kiusallinen kunniakehä. Hän oli ovela mies. Muuten ei hänestä ollut mitään pahaa sanottavana.

Tukholmaan hän tuli usein liikeasioissa, jotka olivat hänen pääasiallisena intohimonaan, ja huvittelemaan. Eräällä hänen Tukholmankäyimillään oli Rick Brunjohann joutunut häntä hieromaan erään vähäpätöisen vamman vuoksi, ja hän oli kutsunut Rickin teatteriin ja illallisille.

Seuraavana päivänä ei Rick malttanut hillitä haluansa selitellä Elmalle vaikutelmiansa. Rick oli psykologisten selittelyjen ystävä.

»Käsitätkö sitä tyyppiä? Harrastaa naisia, ei vain, yhtä tai toista, vaan kaikkia tai ainakin useimpia. Ei kuitenkaan mikään tavallinen tyttöjen pyydystäjä, ei mikään viettelijä, kaukana siitä! Ei, minä sanoisin häntä, en valloitusten, vaan tuttavuuksien kokoilijaksi. Hän osaa kuunnella, hän välittää todellakin siitä, mitä jollakin naisella on sanomista. Hänen äänettömyytensä toisen puhuessa vaikuttaa senvuoksi kuin miellyttävin maire. Tietysti on hänessä hiukan juutalaisverta ja hän on ollut paljon ulkomailla. Ihan täysiverinen ruotsalainen, joka ennen kaikkea on kasvatettu omahyväisyyteen, ei koskaan tule sellaiseksi.»

Elma antoi Rickin puhua, häntä keskeyttämättä. Hän tunsi Erik Bourgstenin. Niillä päivällisillä, joihin hänet oli kutsuttu vähän aikaa Pasch-jutun jälkeen, oli hän tavannut hänet.

Elma oli heti kiinnittänyt huomiota häneen, joka sitäpaitsi istui hänen oikealla puolellaan. Hänen oma pöytäkavaljeerinsa oli tehnyt parastaan tarjotakseen tavallista keskusteluravintoa, joka on ennakolta yhtä tunnettu kuin tällaisten kevätpäivällisten muukin ruokajärjestys, mutta syrjästä oli Elma tarkannut Bourgstenia, joka tuntui kokonaan kiintyneen naisensa sanoihin. Heidän keskustelustaan sattui muutamia sanoja Elman korvaan. Hämmästyksekseen huomasi hän naisen puhuvan itsestään, omasta elämästään. Olivatko he sitten niin läheisiä tuttavia, Bourgsten ja tuo nainen? Vähän ennen hän, Elma, oli päinvastoin nähnyt, että Bourgsten esiteltiin tälle naiselle, ja nainen oli edelleenkin sentään jonkin verran pidättyväinen: puhui silmäluomet puoliksi alhaalla ja loi väliin nopean, aran silmäyksen ympärilleen. Bourgsten oli ilmeisesti heti, niin uskomattomalta ja käsittämättömältä kuin se tuntuikin, saavuttanut naisen luottamuksen. Luottamuksellisuus oli silminnähtävä.

Elma kuuli naisen sanovan: »Siinä nyt näette, herra Bourgsten, niin yksinkertaista ja kuitenkin mahdotonta selvittää!»

Vähän myöhemmin oli Bourgsten, kuten kohteliaisuus vaatii, kääntynyt Elman puoleen, josta hän ilmeisestikään ei ennestään tiennyt mitään. Mitä he olivat puhuneet, senkin oli Elma pian unohtanut, mutta ihan tavallista keskusteluruokaa hän ei ollut tarjonnut, ja Elma muisti ennen kaikkea huomaavaisen katseen, omituisen, luottamusta herättävän kuuntelutavan — makeiseksi oli Rick sitä sanonut. Elma oli tästä katseesta tuntenut itseluottamuksensa kohoavan. Näillä päivällisillä, joille hän oli tullut päättäen olla luonnollinen ja iloinen, ottaa osansa huvista niinkuin kaikki muutkin vieraat, mutta heti alusta tuntenut tavallisen, masentavan varmuuden jälleen epäonnistuvansa, kohotti Bourgstenin läsnäolo hänet taas muiden ihmisten tasolle. Hän lähti päivällisjuhlista melkein mystillisesti vakuutettuna siitä, että Bourgsten oli jäänyt muistelemaan häntä.

Tosin olisi tämän vielä paremmin pitänyt muistaa varsinaista pöytätoveriaan ja ehkä vielä paria muuta — sillä Elma Liwinin kanssa hän ei ollut erin kauan keskustellut. Kuitenkin tuli Elma kotiin illalla onnellisen mielialan vallassa. »Me tapaamme vielä», oli Bourgsten sanonut, ikäänkuin olisi tarkoittanut, että se, mitä tahtoo, tapahtuu, siitä ei tarvitse olla huolissaan. Oli näyttänyt siltä kuin Bourgsten olisi pitänyt heidän tuttavuuttaan voittona.

»Elegantimpaa flirttiä ei voi ajatella», jatkoi kokenut Rick. »Ei ainoastaan tavallista sanaleikkiä, keimailua, teeskenneltyä sukupuoliviehätystä. Ei, hänen ilmapiirissään on jotakin, kuinka sanoisin: tuttavallisuuden vaarallinen lahja. Ei kysymystäkään, tavataanko toiste ja milloin. Kaikki on jätetty romanttisen, mieltä jännittävän sattumauskon varaan. Hänen aikansahan onkin peräti tarkkaan varattu. Hän matkustaa ulkomaille huomenna. Se tuntuu tosiaan murheelliselta. Luulenpa totisesti, että olen häneen rakastunut.»

Elma kohautti harteitaan ja poltteli. Rick oli hänestä vieläkin vastenmielisempi kuin tavallista. Sellaiset sanat kuin »sukupuoliviehätys» tai »aistimia kiihoittava» tuntuivat hänestä raaoilta; mutta hän kadehti kuitenkin toista siitä, että tämä rohkeni käytellä niitä niin luontevasti ja vapaasti.

Elma kysyi, oliko hän naimisissa.

»Eronnut.»

»Sitten neuvon sinua vain vakavasti pyydystämään häntä. Se onnistuu kyllä», sanoi Elma oraakkelimaisesti savupilven keskeltä.

»Hänellä kuuluu olevan rakastajatar, jota hän ylläpitää, Molly Faber.»

Vastenmielisyydentunne Elmassa voimistui. Aina sama mauton sukupuolielämä! Hän ei enää vastannut.

Mutta Rick ei niin vähästä masentunut. Bourgstenin vakavaa pyydystämistä hän ei aikonut laiminlyödä, ilman Elman neuvoakaan. Sillä Bourgsten oli tosiaan hänen mielestään tavoittelemisen arvoinen puoliso.

Elma meni takaisin omaan huoneeseensa. Valmistelut erästä vuosikokousta varten, johon hänen oli mentävä edustajana, olivat kiireimmillään; tärkeitä papereita odotti hänen pöydällään; hän poltteli ja työskenteli pari tuntia. Tiedettiin, mihin hän pystyi; hän oli työmyyrä, selväpäinen ja järjestelykykyinen, siitä oli tultu vähitellen yksimielisiksi. Joskus oikaisi hän selkäänsä ja nosti päätänsä. Aivan samalla tapaa oli hänen isänsä, tuomiorovasti, oikaissut itseänsä levähtääkseen, kun hänellä oli runsaasti töitä. Elma hymähti sitä muistellessaan. Hän oli monessa suhteessa isänsä kaltainen ja tiesi nyt, että hänen oli kiittäminen tätä enimmistä kyvyistään.

Elämänsä aikaisemman haaksirikon jälkeen ja monien vuosien aikana kertyneen parantumattoman katkeruuden jälkeen hänen ei ainakaan tarvitsisi kärsiä haaksirikkoa ammatissaan. Olipa mahdollista, että tulossa oleva kongressi kohottaisi hänen nimensä etualalle.

Jonkinlaista hyvitystä saattoi siitä koitua.

»Hyvitystä!» ivasi hän itseään seuraavassa hetkessä. Mikä hyvitys se oli, että valittiin uuteen johtokuntaan, pääsisi kenties vähitellen kapuamaan puheenjohtajaksi tai jonkin laitoksen esimiehyyteen. Voittaa erinäisiä ammattikilpailijoita, saada tunnustusta, kuvansa sanomalehtiin, joita hän halveksi — ja vihdoin kuolinmaininnan, joka kalliin perhekunnian vuoksi tyydyttäisi hänen sisaruksiansa, joiden kanssa hän muutoin tuskin lainkaan piti yhteyttä, ja jotka moittivat hänen omintakeista olentoansa.

»Minä olen kokenut kaikki», ajatteli hän. »Kaikkialla samaa mutaa pohjalla! Kunnianhimo ei ole Elma Liwinille mikään pelastuskeino.»

Hänen ajatuksensa kääntyivät sensijaan toiselle tolalle. Ilman, että hän itse sitä aluksi oli huomannut, olivat kiistämättömät menestykset jo saavutetut tai ilmeisesti tulossa olevat, kuitenkin yhä enemmän auttaneet häntä kamppailussaan kärsimiensä vääryyksien tietoisuutta vastaan. Muutamia vuosia sitten hän olisi kukaties vain painanut päänsä alas kykenemättä kapinoimaan jonkun Alexandra Paschin halveksivia sanoja vastaan. Nyt hän tunsi niiden tehneen kipeätä juuri senvuoksi, että ne olivat koettaneet työntää häntä pois erinäisistä, itsepäisellä kamppailulla saavutetuista itseluottamuksen asemista.

Ja hän oli säilyttänyt Bourgstenin kiitollisessa muistossa juuri sen tähden, että tämän käytös, tämän osoittama huomaavaisuus olivat auttaneet asemien säilyttämistä.

Kohtauksensa jälkeen Bourgstenin kanssa oli Elma jälleen rohkeammin ruvennut ajattelemaan miehiä. Tosin ei hänen tavassaan puhua heistä ollut mikään muuttunut. Hän seurasi herpoumattoman innokkaasti naisasialiikkeen voittoja, anomuksia tämän liikkeen edistämiseksi esiintyi edelleenkin hänen samoin kuin muiden naistoimialoilla etevien henkilöiden allekirjoittamina. Työssään hän oli aloiterikas, kekseliäs, ja se vaikutelma oli yhä kasvamassa, että hän oli huomioon otettava voima — siinä kuin joku mieskin, mutta ensimmäistä kertaa elämässään hän oli alkanut tuntea puutteeksi tuttavuuksien tai ystävyyssuhteiden puutetta miesten kanssa.

Hän meni niin pitkälle, että antoi Gavelströmin muiston astua esiin siitä unohduksen hämärästä, johon se oli työnnetty. Hän pakotti itsensä katselemaan omaa kohtaloansa historiantutkijan kylmyydellä, ja se kävi tuskattomammin kuin hän oli luullut.

Minkävuoksi oli Gavelström ollut ainoa mies hänen elämässään?

Että hänen elämänsä aikaisemmassa suhteessa, suhteessa mainitsemaamme nuoreen rouvaan, oli ollut myöskin erotiikkaa, sitä ei Elma itsekään salannut. Ystävättären myöhemmät kohtalot, joihin aina vaikutti voimakas intohimo toisia naisia kohtaan, ja jotka vähitellen johtivat loppumattomiin selkkauksiin ja usein uudistuviin oleskeluihin hermosairaaloissa, oli sen hänelle vahvistanut. Mutta hän itse ei tuntenut eikä ollut koskaan tuntenut halua uusiin, samansuuntaisiin kokemuksiin. Hän tunsi itsensä turvalliseksi naisten parissa, ja turvallisimmaksi yksinäisten ja pidättyvinten joukossa.

Rickistä hän oli todellakin toivonut itsellensä muita jonkin verran läheisempää ystävätärtä; hän oli vuosien kuluessa joutunut kaipaamaan lämpimämpää alttiutta — ei mitään muuta, mutta se oli joka tapauksessa osoittautunut olevan hairahdus.

Ainoastaan miehet olivat olleet poissa hänen laskelmistaan — ja hän itse tuntui olevan tyyten ulkopuolella näiden laskelmia. Minkä vuoksi? Ehkäpä sentähden, hän arveli, että hän itse oli ollut niin arka, ei ollut tahtonut joutua kiusaukseenkaan puhua eikä tulla siihen pakotetuksi; hänhän ei olisi voinut mennä avioliittoon paljastamatta salaisuuttaan. Parempi silloin vaieta, paeta. Ja hänelle oli käännetty selkä, kun oli ymmärretty kukaties, että tie hänen sydämeensä oli liian pitkä ja koluinen.

Ajatellessaan Bourgstenia hän tunsi kuitenkin jonkinlaista tyydytystä. Tämä oli ollut ensimmäinen, joka omituisella tavalla oli järkyttänyt hänessä uskoa, että hän todellakin olisi ulkopuolella kaiken läheisemmän inhimillisen yhdyselämän.

Niinpä Elma piti kiinni hänestä, kun sisäiset pahat henget ahdistelivat. Bourgstenissa, jolla ei siitä ollut aavistusta, oli Elman levoton mieli saanut satunnaisen ankkuripaikan.

2.

Koko talven puhui Rick Brunjohann nyt alituisesti tästä Bourgstenista. Milloin hän oli ulkomailla, rakastajatar mukanaan, milloin luuli Rick hänen katkaisseen välinsä tämän kanssa, kun hän oli kotonaan Göteborgissa, missä hänen äitinsä toivoi ennen kuolemaansa näkevänsä hänet uusissa naimisissa. Itse oli Bourgsten nelikymmenvuotias. Sitten hän tuli Tukholmaan, jossa hänellä oli lukemattomia seurakumppaneita, liikeasioita, päivällisiä ja aamiaisia. Juhlittujen öiden jälkeen tiedettiin tuon väsymättömän työihmisen kuitenkin seuraavana aamuna kello kymmeneltä olevan konttorissaan, jonka hän oli hiljattain perustanut Göteborgin liikkeensä haaraosastoksi.

Rick oli selvillä kaikista hänen hankkeistaan; hänellä näytti olevan ensiluokkaisia tiedustelijoita. Itsellensä Bourgstenille hän ei tunkeilevasti tai suorastaan tyrkyttänyt itseään, sitä piti hän epäviisaana, mutta kuinka olikaan, tuli kuitenkin eräs päivä, jolloin Bourgsten soitti ja ehdotti teatterissa käyntiä tai kutsui hänet joillekin päivällisille. Rick oli miellyttävän näköinen, hän oli nainen, jonka kanssa sopi näyttäytyä ulkosalla, ja hän oli tänä vuonna pannut vaatteisiinsa enemmän rahaa kuin milloinkaan ennen. Ennen lähtöänsä hän tuli Elman luo. Milloin hänellä oli ruskea, milloin sininen tai musta puku. Eräänä päivänä hänen pukunsa oli punainen, miltei uhittelevan punainen.

»Sinä olet hullu», sanoi Elma, »ja mikä pahempaa: mieshullu!»

»Kultaseni», vastasi Rick, »älä usko, että kukaan saa minua askeltakaan pitemmälle kuin itse tahdon. Rick on hyveellinen tyttö, ja se kannattaa.» Elma oli vaiti, istui mukavasti tuolillaan jalat ristissä ja antoi toisen mennä. Kului päivä toisensa jälkeen: joskus näyttivät Rickin osakkeet Bourgstenin silmissä kohoavan, joskus arveluttavasti alenevan, ja Rick koetti löytää siihen syytä: liikehuolia, rakastajattaren arvon paranemista, useita juhlapäivällisiä ja niin edespäin.

Elma Liwinin piti olla työpaikallaan eräässä suuressa kutomoliikkeessä, jolla oli oma koulunsa, joka aamu kello 10. Hän tuli kotiin päivälliselle ja vietti sitten useimmat illat itsekseen. Jos joku kävi hänen luonaan tai hän itse meni jonnekin, oli asia kuitenkin tavallisesti päättynyt viimeistään kello 11, mutta senjälkeen hän valvoi vielä kauan työskennellen, poltellen, antaen ajatusten jauhaa aina jokseenkin samoja uria, kolmen, neljän kysymyksen kimpussa askarrellen.

Yhdentoista tai kahdentoista aikaan tuli Rick vuorostaan kotiin; hän oli ollut joko teatterissa tai elävissäkuvissa tai jossakin kerhossa tai kokouksessa. Jos hän näki valoa Elman huoneessa, ehdotti hän kahvia, lämmitti sen kaasukeittiössä, ja molemmat naiset joivat kumpikin kupin, ennenkuin Rick meni vuoteellensa ja nukahti silmänräpäyksessä, nukkuakseen terveelliset kahdeksan tuntia huoneessaan, jonka ikkuna oli auki. Mutta Elma valvoi edelleen.

Hän poltteli ja työskenteli, oikaisi itsensä ja lepuutti selkäänsä, sulki silmänsä, kuunteli yön ääniä. Avasi hetkeksi ikkunan tuulettaakseen pois tupakansavun, kuuli kirkonkellojen lyövän kaukana.

Eräänä iltana hän muisti sinä päivänä täyttävänsä neljäkymmentä vuotta. Ei kukaan ollut sitä ajatellut tai sitä tiennyt, taikka myöskin olivat ajateltavissa olevat onnittelijat, kuten sisarukset tai nuoruuden tuttavat, unohtaneet sen. Yhdentekevää.

»Tänä keväänä olisi tyttöni täyttänyt kolmetoista vuotta», ajatteli hän. »Niin, hän olisi jo iso tyttö.»

Ja se liikutti äkkiä hänen mieltään enemmän kuin tämä ajatus ennen oli tehnyt.

Niinkuin lapsi kerran tuottamalla hänelle kovia kipuja oli irtaantunut hänen ruumiistaan ja vastasyntyneenä, avuttomana ja mykkänä, hänen luomatta siihen edes silmäystä, viety pois hänen luotaan, oli hän sulkenut sen ulos myöskin ajatusmaailmastaan. Äidillisyys, hän ajatteli itsekseen, on suureksi osaksi lörpöttelyä, teennäistä palvontaa, josta herkkämieliset lopulta ovat tehneet jonkinlaisen uskonnon. Kuinka paljon joutavaa jaaritusta pidetäänkään pyhästä äiteydestä, josta niin moni pohjimmaltaan olisi tahtonut päästä ja tunnustanut sen olevan vain kiusallisena rasituksena, jos vain olisivat uskaltaneet. Elma puolestaan ajatteli eläneensä ilman kaikkea tuota varsin hyvin, joskaan ei juuri onnellisena, se oli totta, mutta se oli riippunut muusta. Jos jokin seikka sattumalta ensi vuosina muistutti hänelle lasta, näki hän edessään vain pienen, epämiellyttävän, punakan olion, jommoisia hänen oli silloin tällöin ollut pakko ihailla naimisissa olevien ystävätärten luona. Sittemmin ei edes tätä mielleyhtymää syntynyt. Pitkät ajat oli lapsi kokonaan poissa hänen ajatuksistaan.

Mutta ajanpitkään ei tämäkään käynyt. Hän tapasi pikku tyttöjä matkalla kouluun tai koulusta pois; ne saattoivat olla yhdeksän, kymmenen, yksitoista, kaksitoista, kolmetoista vuotiaita. Ne olivat pikkupersoonia, joilla oli omat ajatuksensa, toivomuksensa ja pettymyksensä, he olivat jo koonneet jonkin verran kokemusta, kykenivät jo tekemään vertauksia; heidän kanssaan ei enää jokellettu, heille puhuttiin, ja he vastasivat ja tekivät sillä välin hiljaisia huomioitaan, he alkoivat kasvaa ihmisiksi.

»Sellainen olisi minun omakin tyttöni ollut», täytyi hänen väkisinkin ajatella näitä koulutyttöjä kohdatessaan, tyttö, jonka nimeä Elma ei edes tiennyt. »Minkä nimen neiti tahtoo hänelle antaa?» oli kätilö kysynyt. »Rouva voi antaa hänelle oman nimensä», oli Elma vastannut, mutta ei ollut jälkeenpäinkään kysynyt kätilön etunimeä.

Jos lapsi lainkaan enää eli?

Elman toiminta samariittiyhdistyksessä ja hänen vähitellen saavuttamansa elämäntuntemus olivat opettaneet hänelle, että kuolleisuusprosentti aviottomien, kasvatusäideille umpimähkäisesti jätettyjen lasten keskuudessa oli suuri. Hänen ihmisistä saamansa kokemus oli myöskin sanonut hänelle, ettei palvelevainen kätilö, enempää kuin sekään nainen, joka oli vastasyntyneen noutanut ja kantanut pois harmaassa villasaalissa, saattanut olla kovinkaan luotettava henkilö. Lapsesta oli maksettu verraten runsas summa: Elma oli itsekseen tahtonut nöyryyttää sen kadonnutta isää suorittamalla yksin ja tinkimättä kaikki kustannukset, mutta hän oli sittemmin ymmärtänyt, että summaa arvatenkin oli pidetty vain odottamattoman hyvänä saaliina. Hän oli antanut sen vaatimatta edes kuittia.

»No niin, jos lapsi oli kuollut pienenä, entäpä sitten! Sopiko elämää pitää onnena tai armona?»

»Ei», vastasi katkeruus, ja joskus oli Elma uskotellut itselleen, että lapsen oli varmasti täytynyt kuolla; se ajatus vaimensi lapsen kohtaloa koskevan levottomuuden.

Mutta ihan varmahan ei kuitenkaan voinut olla.

Pitkän talven jälkeen tuli jälleen uusi kevät. Yhä pitemmälle oli Elma tottunut lykkäämään aikaa, jolloin hän vihdoin laskeutui vuoteellensa, ja nyt se alkoi joskus siirtyä ensimmäiseen aamun sarastukseen. Unettomuus alkoi tuntua rasitukselta. Nyt ei enää tapojen muutos olisi auttanut, se oli jo liian myöhäistä — hän ei enää nukkunut.

Hän nautti pulvereita, hän koetti kaikkia suositeltuja keinoja unta saadakseen, mutta viikko viikolta yhä kirkkaammaksi ja armottomammaksi käyvä aamuvalo tapasi hänet aina yhtä hereillä, ajatukset jauhaen, jauhaen lakkaamatta: hän tunsi kaipuuta päästä irti yksinäisyydestään, kaipuuta johonkin muutokseen, kyllästymistä saavuttamiinsa menestyksiin ja halua aivan toisenlaatuisiin, hän muisteli Bourgstenia ja tämän luottavaista äänensävyä; hän muisteli lasta — lasta.

Elman kärsivällisyys loppui, hän raivosi, hän kuritti kapinallista ruumistaan jääkylmillä suihkeilla minuuttikaupalla; ei mikään auttanut. Lääkärin apua hän ei tahtonut etsiä.

Eräänä yönä hän makasi liikkumattomana vuoteellaan silmät kiinni, ja juuri kun hänestä tuntui, että hän tosiaan oli uneen vaipumassa, kuuli hän eteisen patenttilukon raksahtavan ja Rickin varovaiset askelet. Tavattoman myöhäänpä Rick tulikin kotia; Elma katsoi kelloa: kolme.

Mutta Rick ei mennyt, kuten hänen tapansa yleensä oli, makuuhuoneeseensa yhteisen seurusteluhuoneen läpi Elman ovelle katsahtaen. Elmasta tuntui, että hän sen sijaan meni pihanpuoleiseen pieneen ruokasaliin, joka oli huoneiston erillisin huone, hänestä tuntui myöskin, että Rick ei ollut yksin; Elma oli kuulevinaan, vaikkakin sangen epämääräisesti, useampia ääniä. Sitten ne vaikenivat, mutta Rick ei tullut takaisin. Arvatenkin hän oli sulkenut salin oven ja siten mahdollisen seuransa kanssa poistunut kuultavilta.

Elma ei voinut hillitä itseänsä. Hänen täytyi nousta katsomaan, mitä oli tekeillä. Hän kääräisi ylleen yönuttunsa, paksun silkkisen miehen vaipan, ja tallusti ulos. Hän pysähtyi salin ovelle. Aivan oikein: siellä oli ihmisiä: kuului miehen ja naisen ääntä, Rickin hillittyä naurua, lautasten ja lasien kilinää. Elma aukaisi oven.

Pöydän ääressä istui nuori, hännystakkinen mies. Elman ensimmäinen vaikutelma oli hämmästys: vieras ei ollut Bourgsten. Hän oli heti äänen kuullessaan luullut olevansa varma, että sen täytyi olla Bourgsten, ja tämä oli saanut hänet sokeaan raivoon. Mutta raivo ei kuitenkaan lauhtunut, vaikka henkilö oli aivan toinen. Olihan hän maannut unettomuutensa tuskissa sillä välin, kun nuo molemmat, Bourgsten tai ei-Bourgsten ja Rick, hävyttömän hilpeinä, hänen olemassaolonsakin unohtaen, leikittelivät leikkiänsä.

Vieraan vieressä seisoi Rick, yllään rohkea, punainen pukunsa ja kaatoi höyryävää kahvia, pöydällä oli juustoa, voita ja leipää.

»Mitä sinä tarkoitat, Rick?» huusi Elma.

»Herra siunatkoon!» vastasi sairasvoimistelijatar, »kylläpä sinä säikytit minua!»

Ja nopeasti hän selitti, kuinka hän ja nyt sanomattoman nolostunut nuori mies, luutnantti, hänen toverinsa Sentraalista, olivat olleet erittäin hauskassa illanvietossa. Senjälkeen he olivat olleet kävelyllä ja tulleet nälkäisiksi. Luutnantin huoneeseen, jossa myöskin oli ruokavaroja, ei Rick tähän vuorokauden aikaan tahtonut mennä, niinpä oli hän sen sijaan ottanut luutnantin mukaansa omaan asuntoonsa.

»Tämähän oli riittävän arvovaltainen paikka», sanoi hän.

»Ei tämän jälkeen», vastasi Elma.

Suuttumus kiehui hänen sisässään. Toiset näkivät hänen kattolampun sähkövalossa ensin sävähtävän tulipunaiseksi ja heti senjälkeen taas käyvän kalpeaksi — aivankuin naiset samariittiyhdistyksen johtokunnan kokouksessa kerran olivat hänet nähneet. Luutnantti oli hämillään noussut. Rick asettui hänen viereensä ja kuiskasi jotakin.

»Mitä sinä kuiskailet, kuinka sinä uskallat kuiskata ihan minun nenäni edessä, minähän tiedän kuitenkin, mitä sinä sanot — tiedän, mitä kaikki ihmiset sanovat!» huusi Elma mielettömänä.

»Jos he sanoisivat, että sinä esiinnyt kuin vanha siveyshyeena, osuisi se paikalleen», vastasi Rick, »mutta muutoin minä vain kuiskasin: 'mene nyt, Klas'.»

»Niin, tehkää niin hyvin ja menkää nyt, hyvä herra», vahvisti Elma. »Koti on myöskin minun, älkääkä kuvitelko, että se on mikään avoin kapakka — tai ehkäpä jotakin vielä pahempaa — kello kolme yöllä.»

»Pyydän tuhannesti anteeksi», sai luutnantti vihdoin sanotuksi.

Hän asettui perusasentoon, kumarsi ja poistui.

Elma palasi huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelleen. Kohtaus oli ohi, se oli helpottanut, hän tunsi vain kauheata raukeutta.

Niin pian kuin eteisen ovi oli raksahtanut kiinni, riensi Rick Elman luo.

»Oletko sinä ihan päästäsi pyörällä?»

»Minä en aio puhua sinun kanssasi, Rick.»

»Siinä erehdyt, sillä nyt aion minä puhua. Etkö sinä luule minun huomanneen, että joka kerta, kun tulee vain puheeksi joku mies, sinä joudut suunniltasi. Ties' Herra, mitä sinä miehistä kuvittelet! Ihmisiähän hekin ovat, mutta elävän mieshenkilön näkeminen tässä pyhässä huoneistossa on sinusta mahtanut olla jotakin hirvittävää! Minä myönnän, että aika oli myöhä, mutta minä sinä minua pidät? Klas on minun toverini ja hyvä poika eikä käsitä asiaa väärin. Meillä oli yksinkertaisesti nälkä.»

»Tänään Klas, toisena päivänä kallis Bourgsten! Minä en tahdo tietää semmoisista löyhyyksistä», vastasi Elma.

Mutta Rick oli vuorostaan vähitellen myöskin suuttunut. »Eiköhän se pohjimmalta johdu siitä, että sinun ei itsesi ole onnistunut saada ketään Klasia tai kallista Bourgstenia, että sinä noin hullaannut. Tahtoisinpa tietää, minkälainen sinun mielikuvituksesi oikeastaan on!»

Rick meni ikkunan luo ja veti kierrekaihtimen ylös. Yö oli joka tapauksessa tärvelty. Jos Elman ja hänen piti riidellä, niin oli paras tehdä se perinpohjin heti. Mutta kääntyessään jälleen Elman puoleen hän hätkähti.

Elma oli heittäytynyt suulleen patjalleen ja hytki itkusta, tyynyn välistä alkoi kuulua kauheita, tukahtuneita ääniä kuin pidätettyä mylvinää, lapsivuoteella olevan naisen tai kaiken ulkonaisen hillinnän unohtaneen ihmisen ulinaa. Rick ei ollut koskaan kuullut tai nähnyt ketään, saatikka sitten Elma Liwiniä, sellaisena, ei koskaan kuvitellut, että pidättyväinen, muodoista arka Elma saattaisi ensin hairahtua niin hassusti kuin äsken salissa ja vielä vähemmin, että hän voisi heittäytyä noin ankaraan itkuun.

Rick ymmärsi yhden asian: että hänen oli jollakin tavoin täytynyt haavoittaa Elmaa hirveästi, mutta kuinka se oli ollut mahdollista, sitä hän ei ymmärtänyt.

Aamutunnit kuluivat rauhoitus- ja lohdutteluyrityksiin. Kaikki pantiin unettomuuden tiliin. Kun Elma oli päässyt puuskan ohi — ja hän sai itsensä hallituksi jotenkin pian — ei hän enää itkenyt, hän tunnusti kiihtyneensä liikaa. Hän makasi liikkumattomana, ja kun hänen päätänsä kivisti, valeli Rick hänen ohimoitaan ja pyyteli puolestaan anteeksi. He erkanivat vihdoin kumpikin hiukan levähtääkseen, ja kun Hulda toi aamulla sanomalehteä, luuli Elma saaneensa sittenkin hiukan unta.

Vähän ennen puolta kymmentä oli hän, kuten tavallista, valmis syömään aamiaista ja menemään työhönsä. Rick oli jo ulkona matkalla ensimmäisen senpäiväisen potilaansa luokse, ja se tuntui Elmasta suurelta helpotukselta. Hän sanoi Huldalle, ettei tulisi päivälliselle kotiin, vaan vasta sangen myöhään.

Kuten tavallista kulki Elma Humlegårdenin poikki. Satoi ja hän käänsi vaipankauluksen pystyyn, pisti kätensä taskuun ja astui ripeästi. Jälleen oli yksi elämän säälimättömiä sanansaattajia tuonut hänelle sellaisen satunnaisen sanan, joka ei tarkoittanut mitään pahaa, mutta joka kuitenkin repeli hänen mieltään.

»Senkö vuoksi, ettei sinun itsesi ole onnistunut saada ketään Klasia tai Bourgstenia?»

»Onnistunut saada!» Siinä se oli taas. Sitä siis ajatteli myöskin Rick, etteivät miehet hänestä huolineet, ja sitä ei voinut tällä kertaa, kuten muulloin, selittää välttämättömästä, torjuvasta varovaisuudesta johtuvaksi. »Onko minussa todella jotakin vikaa?» ajatteli Elma tuskallisesti. »Olenko tosiaan niin peräti erilainen kuin muut?» Arvatenkin huomasi jokainen vastaantulija sen hänestä ja hymyili salassa: »mikä se tuo huopahattuinen, miesmäiseen päällystakkiin puettu olento on — omituisuuden tavoittaja, sitä ei suvaita.

Elma ei uskaltanut katsoa ympärilleen. Hänen päätänsä kivisti, jalat eivät tahtoneet jaksaa kantaa häntä eteenpäin; hän painoi leukansa palttoonkauluriin, ikäänkuin se olisi voinut hänet piilottaa, eikä katsahtanut edes ylös, kun eräässä kadun kulmassa töyttäsi yhteen erään vastaantulijan kanssa. Samassa hän kuuli ystävällisen äänen:

»Pyydän anteeksi, mutta eikö se ole neiti Liwin?»

Hänen edessään seisoi Erik Bourgsten. Nyt ei käynyt peräytyminen, täytyi pysähtyä. Hänen täytyi kuulla kohteliaita sanoja jälleennäkemisen hauskuudesta, sietää toisen katselevan hänen valvonnan rasittamia kasvojansa, miehen mielestä tietenkin uskomattoman, epänaisellisen ja rumentavan hatun alla.

Bourgsten tiedusti hänen vointiansa, kyseli yhteisistä ystävistä:

»Vai tapaatte heitä niin harvoin. Se on vahinko heille ja teille itsellenne.»

Elma yritti jatkaa matkaansa, mutta Bourgsten pidätti häntä kysymyksillä.

»Asutteko edelleenkin yhdessä neiti Brunjohannin kanssa?»

»Asun», vastasi Elma, »mutta en kauempaa kuin syksyyn saakka.»

Ajatus, että täytyi vielä kokonainen pitkä talvi joka päivä nähdä tai vain lähettyvilläänkin sietää Rickiä, tuntui Elmasta samassa aivan mahdottomalta.

»Mutta eikö teidän olonne tule tyhjäksi?» kysyi Bourgsten.

Elma vastasi nyrpeästi:

»Tuskin vain.»

He seisoivat muutaman sekunnin ääneti. Bourgsten tarkkasi häntä. »Minkähänlaatuinen nainen tuo mahtaa olla?» ajatteli hän. Elman umpinaisuus ei hänestä lainkaan ollut vastenmielistä. Mitä nuo epäluuloiset silmät niin ankarasti epäilivät? Ja miksi tuo kauniskaarteinen suu niin harvoin hymähti? Kun Elma kiiruhti kulkuansa, silmäsi Bourgsten vielä hänen jälkeensä; hänen astuntansa oli hyväryhtinen, aivan toisenlainen kuin niin monien muiden naisten, sileä, suoraviivainen puku ja koko olento oli tyylikäs. Mutta kun Elma kiiruhti askeliansa päästäkseen kääntymään seuraavassa kadunkulmassa, näytti hän kuin takaa-ajetulta.

3.

Sen onnettoman päivän jälkeen alkoi Rick kohdella Elmaa kuin jonkinlaista potilasta. Hän esiintyi kahta huomaavaisemmin, edellytti kohtauksen mahdollisuutta vähimmästäkin aiheesta ja säästi, missä suinkin osasi, Elman hermoja, jopa hänen ruumiillisia voimiaankin, ottaen hoitaakseen muutamia pieniä taloustoimia, jotka aikaisemmin olivat olleet Elman osalla.

Elma pani sen merkille pilkallisesti.

»Rakas Rick», sanoi hän, »tämä käy meille liika rasittavaksi ajanmittaan. On parasta, että meidän tiemme erkanevat.»

»Minä olen ajatellut samaa», vastasi Rick, »luultavasti menen muuten ensi syksystä naimisiin.»

»Bourgsteninko kanssa?»

»Kuka tietää.»

»Sangen edulliseksi katsottava liitto», huomautti Elma.

»Niinkö katsot?»

»Mitä sinä itse ajattelet?»

Kernaasti olisi Rick tahtonut ajatella jotakin, mutta ei todellisuudessa tiennyt mitään. Bourgsten ei ollut niitä, jotka tuhlailivat toiveiden antamista.

Rick ja hän olivat tavanneet jokseenkin hiljan, ja Rickin oli täytynyt katsoa sitä kertaa suoranaiseksi tappioksi. Hän tiesi myöskin, että Bourgsten ennen pitkää taas lähtisi ulkomaille, ja kaikesta päättäen rakastajattarensa kanssa. Sitä tervetulleempi oli odottamaton uusi Bourgstenin soitto vain muutamia päiviä skandaaliyön jälkeen. Bourgsten ehdotti lunchia. Rickistä tuntui, että hänen osakkeensa näin ollen ehdottomasti olivat jälleen nousseet, ja hän ilmoitti sen riemuiten Elmalle.

»Minä tunnen sisässäni, että meidän edessämme nyt on ratkaisun hetki», sanoi hän.

Mutta Bourgsten kutsui neiti Brunjohannin ulos tällä kertaa ainoastaan saadakseen tietää jotakin Elma Liwinistä. Hän söi aina lunchinsa ulkona, milloin minkin tuttavansa seurassa. Sillä tavoin hän sai vähitellen selvän paljosta, mikä saattoi olla liikemiehen hyvä tietää, tietoja erinäisten piirien tai henkilöiden keskinäisistä suhteista tai muita sellaisia henkilötietoja, jotka häntä huvittivat.

Rickiä ei tarvinnut pyytää kertomaan tuota yöllistä kohtausta. Tuttavallisuutensa Klas-luutnantin kanssa hän löi pöytään valttina. Elman esiintymisen hän selitti ilman mitään ilkimielisyyttä vain erinomaiseksi esimerkiksi siitä, kuinka pitkälle unettomuus voi viedä muutoin moitteettoman henkilön.

Bourgsten ei maininnut mitään kohtauksestaan neiti Liwinin kanssa tapahtuman jälkeisenä aamuna. Hän oli ylimalkaan vaiennut heidän tuttavuudestaan, ei senvuoksi, että sitä piti pitää salaisuutena, vaan tottumuksestaan, ettei toiselle naiselle puhunut toisesta: parempi että he saivat itse puhua.

Hän kuunteli Rickin kertomusta mielenkiinnolla, hänen selitteleviä lausunnoitaan hajamielisemmin, sillä hän tunsi jo ne radat, joita myöten Rickin ajatus yleensä juoksi, mutta oli ritarillinen eikä osoittanut, että jo osasi hänet ulkoa.

Ohimenevä kiusaus, jota hän kerran oli tuntenut asettua Rick Brunjohannin kanssa lähempään suhteeseen, oli kauan sitten voitettu: se oli sellainen kiusaus, joka saattoi viritä hänessä useinten naistuttaviensa parissa ja joka silloin antoi yhdessäololle väriä ja jonkinlaista jännitystä, kunnes hän piankin huomasi halun haihtuneen uusien pyrkimysten tieltä tai yksinkertaisesti ilmeisen vaaran välttämiseksi.

Rick sanoi:

»Mutta asumaan enää yhdessä Elman kanssa en syksystä alkaen suostu.
Miesvihaajasta ei ole minulle toveria.»

»Luuletko sinä, että hänen arvoituksensa avain todellakin on miesviha?»

»Luulen, vaikka hän muuten piilottaa itsensä hyvin.»

»Ja mitä aiot sinä itse tehdä, Rick?»

»Kesä menee hyvin», vastasi hän, »silloin olen kylpylässä ammattiani hoitamassa. Syksyllä ehkä menen naimisiin.»

»Niinkö?»

»Minä olen pian kolmikymmenvuotias ja järkevä ihminen. Kaikesta päättäen tarjoaa avioliitto minun kanssani täydet takeet.»

Hän katsoi Bourgstenia suoraan silmiin.

»Etkö sinä tahdo yrittää, Erik?»

»En, Rick», vastasi toinen vakavasti, »minusta itsestäni ei ole läheskään yhtä hyviä vakuuksia.»

Rick ymmärsi, että tällä taholla ei ollut mitään voitettavana. Hän nielaisi uljaasti nöyryytyksen, hymyili näyttämättä, kuinka kipeää isku teki, ja kaihtoi katsetta, kunnes silmiin kihoavat kyynelet olivat ehtineet haihtua.

»Minun täytyy ottaa Klasista todenperään paremmin kiinni», ajatteli hän. »Eihän mikään kuitenkaan tässä maailmassa käy niinkuin alussa uneksii.»

Toukokuun lopulla hän meni tosiaan kihloihin luutnantin kanssa ja matkusti sitten varsinaiselle kesäpaikalleen. Elma jäi yksin asuntoonsa epätietoisena tulevaisuudesta.

Hän aikoi ottaa kesälomansa vasta myöhään syksyllä ja silloin matkustaa ulkomaille opinto- ja virkistysmatkalle jonkun aatetoverinsa seurassa.

Niille, jotka kummastelivat, että hän halusi jäädä koko kesäksi kaupunkiin, hän vastasi, että kaupunki juuri silloin oli parhaimmillaan. Se on monellekin selviö ja luo kuitenkin omituisuuden sävyä siihen, joka sen lausuu. Ei kukaan kummastellut, että Elma kuului omituisten ihmisten joukkoon.

Humlegårdenista tuli hänen kesälaitumensa. Hiukan syrjäisen, varjoisan käytävän vieressä hän löysi mieleisensä penkin. Hän istui siellä joskus kirja tai jokin pieni käsityö kädessään kaiket iltapäivät. Sattui niinkin, että hän otti mukaansa pari voileipää ja hiukan hedelmiä, laiminlyöden päivällisensä saadakseen runsaammin nauttia yksinäisyyden levosta — tai kiusaantua yksinäisyyden levottomuudesta. Sillä kaikki päivät eivät olleet yhtä rauhaisia.

Lapsiparvet puistossa olivat jonkin verran pienentyneet; tyhjä ei puisto kuitenkaan ollut. Joskus kulki joukko nuoria hänen ohitseen kesken leikkiään tai leikkipaikkaa etsien. Elma ei heitä katsellut kovinkaan rohkaisevasti. Vain harvoin rohkeni joku kävelijä istahtaa samalle penkille. Hänen tapanaan oli näet täyttää penkistä niin suuri ala kuin mahdollista sanomalehdillään ja muilla tavaroillaan. Kerran sattui kuitenkin, että eräs noin kuusitoistavuotias poika, johon hän jo oli kiinnittänyt huomiota, tämä kun syventyneenä lukuihinsa istui eräällä penkillä jokseenkin lähellä, missä häntä kuitenkin usein oli häiritty, tuli istumaan hänen vierelleen.

»Toivottavasti en häiritse», kysyi poika kohteliaasti.

»Ette», vastasi Elma.

»Tietenkin hän häiritsee», ajatteli Elma nyreästi, kun nuorukainen siirsi hiukan hänen sanomalehteänsä, saadakseen tilaa omille papereilleen ja monille kirjoilleen. Mutta kun poika palasi joka päivä, tottui Elma häneen. Poika ei pitänyt pienintäkään melua, hän ei tehnyt vähintäkään häiriötä, hän oli ilmetty ahkeruus. Elma mieltyi häneen.

»Mitä te niin innokkaasti aherratte?» kysyi hän lopulta.

»Minä aion hypätä yli yhden luokan tänä kesänä, jotta tulisin ylioppilaaksi vuotta aikaisemmin, seitsemäntoistavuotiaana. Minä olen valmistellut sitä jo koko viime lukuvuoden.»

»Entä sen jälkeen, jos saan kysyä?»

»Kernaasti. Lääketieteellisiä opinnoita.»

Lyhyesti ja asiallisesti. Elma ei kuulustellut enempää sinä päivänä, kun jokainen minuutti näytti olevan nuorukaiselle kallis. Tämän voimakas kunnianhimo herätti hänessä myötätuntoa. Ne koululaiset, joita hän muinoin oli kotikaupungissaan tuntenut ja jotka olivat suuria, nyppylänaamaisia, kömpelöitä poikia, eivät olleet omanneet tällaista itsetietoista päättäväisyyttä.

Seuraavana päivänä Elma tarjosi hänelle kirsikoita mukanaan olevasta tötteröstä. Nuorukainen kiitti, pani kirjan hetkeksi pois ja söi kernaasti.

»Onko tavallista», täytyi Elman kysyä, »nykyaikana, että koulunuoriso osoittaa sellaista ahkeruutta?»

»Ei, kyllä se on poikkeuksellista», vastasi nuorukainen, »ainakaan minun kouluaikanani ei kukaan ole hypännyt minkään luokan yli.»

»Onko teillä sisaruksia?»

»Meitä on neljä. Vanhin veljeni on Amerikassa; hän tuli ylioppilaaksi yhdeksäntoista-vuotiaana, nuoremmasta ei koskaan tule ylioppilasta, hän on hiukan kovapäinen.»

»Entä neljäs?»

»Hän on sisko.»

»Häneen kai te olette hyvin kiintynyt?»

»Niin olen, hän on ehkä enimmän minun kaltaiseni ainakin siinä suhteessa, että hän tosiaan osaa tehdä työtä», sanoi poika itsetietoisesti. »Sille minä panen arvoa», lisäsi hän, ikäänkuin olisi seppeleen laskenut.

Mutta Elma ei nauranut.

»Ja aikooko se nuori sisko myöskin oppialalle?»

»Ei, hän ryhtyy opiskelemaan musiikkia», vastasi nuorukainen ja tarttui jälleen kirjoihinsa, kun kirsikat nyt olivat lopussa.

»Neljä sisarusta», ajatteli Elma. Heitäkin oli ollut neljä sisarusta, ja hän niistä nuorin. Mutta sellaista avomielisyyttä kuin tuolla nuorukaisella, ei hän muistanut eikä edes voinut kuvitella, että kukaan heistä koskaan olisi saattanut osoittaa jotakin vierasta kohtaan. He pelkäsivät aina paljastavansa jotakin, ehkäpä itse kodin ilmapiirin.

Kerran, kun hänen naapurinsa oli sattunut jättämään kirjansa kannen auki, luki Elma salassa siinä olevan nimen: P. Murius. Täällä Tukholmassa oli siis jokin Murius-niminen perhe, liian köyhä kustantaakseen itselleen kesäasuntoa — nuorukaisen vaatteet ilmaisivat vaatimatonta elintasoa — mutta kuitenkin siksi itsestäänpitävä, että tahtoi hankkia lapsilleen hyvän kasvatuksen, hyvän käytöstavan, opintomahdollisuuksia.

Ja äkkiä tunsi Elma, istuessaan sillä hetkellä toimettomana, halua saada tietää enemmän juuri tästä Muriuksen perheestä, sen kolmesta pojasta ja pikku tytöstä, joka sai niin kiittävän arvostelun isommalta veljeltä. Elma ei tuntenut monta lapsirikasta perhettä. Hän hätkähti ajatellessaan, kuinka tavattoman vähän hän oikeastaan tiesi ihmisten elämästä. Hän oli aina pitänyt heitä loitolla itsestään. Hän oli jäänyt keskeneräiseksi, hän oli tyhjä.

»Minähän kuivun», ajatteli hän ja tunsi äkkiä janoavansa elämää, uutta kasvullisuutta, tietoa. Kuinka luontevaa olikaan kaikki muille ihmisille! Pitihän Rick ihan luonnollisena Klasin kutsumista kahville keskellä yötä, eihän Bourgsten epäröinyt pysähdyttää häntä eräänä sateisena aamuna ihan tyhjän päiten vain jutellakseen. He noudattivat luontonsa mielijohteita. Muilla ei koskaan ollut vaikeuksia, hänellä taas aina. Hän ei sisimmässään ollut koskaan vapaa, ja se tuntui tukahduttavalta.

Tähän saakka nuo toiset ihmiset olivat olleet hänelle enemmän tai vähemmän yhdentekeviä; useiden suhteen hän oli tuntenut suorastaan inhoa. Mutta tänä päivänä, hiljaisessa kesäpuistossa, mehiläisten suristessa lehmusten lehdissä, elämän innon elävän holvin alla, hän tunsi päinvastoin halua lähestyä heitä.

Niin, kirvoittaa kahlehtivia siteitä. Huutaa, kun haluttaa huutaa — ei vain raivonpuuskasta kuin rajuilmanpurkaus — puhua tai vaieta, kun puhuminen tai vaikeneminen tuntuu luonnolliselta ja virkistävältä, eikä ole vain valittu asenne, velvollisuus tai ehkä aita, jonka taakse pakenee turvaan. Mennä ihmisten joukkoon yhtenä heistä, uskoutua ja vastaanottaa uskoutumista, antautua, hymyillä pikkuasioille, nauraa ääneen koomillisille, itkeä, vaikkapa vain teatterin permannolla, mutta toisten katseita ujostelematta.

Sellaista oli kai vapaus.

Elma tarttui jälleen keskustelulankaan siitä, mihin he olivat sen jättäneet, nuorukainen ja hän. Hän avasi sylinsä noille tuntemattomille Muriuksille:

»Vai on teidän pikku siskonne musikaalinen?»

Poika katsahti hiukan vastahakoisesti ylös kirjastaan, joka oli täynnä taulukoita ja merkkejä, ja vastasi:

»On, hän ja nuorin veljeni. Meidän isämme on muuten muusikeri.»

Tämä sana sai veren sävähtämään Elman päähän. Siinä se oli taas tuo tuttu, kiusallinen punastus, joka heti taas muuttuisi kalvavaksi kalpeudeksi. Muusikeri — vain yksi sana, mutta juuri yksi kaikkein myrkyllisimpiä sanansaattajia, joka säälimättömästi työnsi hänet takaisin joka kerta, kun hän uskalsi etsiä unohdusta.

Hän tarttui molemmin käsin kasvoihinsa ja hieroi niitä, ikäänkuin niitä olisi kirvellyt, koettaen tällä lapsellisella eleellä peittää hämminkiänsä — vähäpätöisen lukiolaisen vuoksi.

Mutta nuorukainen ei ollut mitään huomannut. Hän jatkoi, vieläpä jonkinlaisella ylpeydellä:

»Minun isäni on konserttimestari Murius, oopperan orkesterin ensiviulu.
Neiti ehkä tietää.»

»Tiedän», vastasi Elma nyökäten.

Hän ei tiennyt mitään. Hän oli vastannut umpimähkään, mutta tyynnyttäessään itseänsä voidakseen rauhallisesti jatkaa keskustelua, hän tunsi, kuinka tämä ääneen lausuttu nimi äkkiä seisoi hänen edessään, ikäänkuin vainaja olisi astunut hänen silmiensä eteen. Jo kun hän luki nimen kirjasta, oli hänen täytynyt tuntea jotakin. Senvuoksi oli kaipuu herännyt hänessä, sen hän käsitti. Nimi oli ollut haudattuna monta vuotta. Ei siis kumma, että se ei heti herättänyt muistoa. Mutta nyt se oli herännyt: Murius.

Kerran oli hänen mielitiettynsä maininnut juuri sen nimen. Kuinka monta vuotta sitten! Hän oli puhellut opinnoistaan, opettajistaan. Elma oli itse pyytänyt häntä: »Kultaseni, kerro jotakin työstäsi, minkälaista sinun elämäsi on ollut ennen kuin me kaksi opimme tuntemaan toisemme!» Ja toinen oli tehnyt, niinkuin Elma pyysi, vaikka jokseenkin lyhyesti ja niukasti. Elman elämää hän ei tosin koskaan tiedustellut. Kuinkapa hän olisikaan saattanut ymmärtää, että Elma tahtoi omaksua kaiken, joka jollakin tavoin kuului häneen? Hän oli maininnut muutamia opettajiansa ja niiden joukossa erikoisesti yhden: Muriuksen. He olivat heti joutuneet pieneen kinaan, Elma ja hän. »No, olethan toki kuullut hänen soittoansa, tai ainakin kuullut hänestä puhuttavan! Onhan hän antanut konsertteja maaseudullakin!» — »Etkö? Kylläpä sinä sitten olet elänyt kolossa kuin peltomyyrä», oli Gavelström sanonut nyrpeissään. Nämä nyrpeät äänenpainot, joita joskus karahti väliin, tekivät jo silloin hyvin kipeää. Ja nyt Elma oli jälleen kuulevinaan niitä.

Elma sulki silmänsä. Mehiläisten suristessa lehmuksissa palautui kauan sitten häipynyt muisto eikä hän karkoittanut sitä pois. Se sai elää. Kaikesta huolimatta se sisälsi kuitenkin varmuuden muutamista onnellisista päivistä, tosin petollisen onnellisista, olkoon, mutta sentään sanomattoman onnellisista. Hän ei enää vaientanut entisyyden ääniä. Äänettömänä hän antautui kaipuunsa kirvoittavan kivun valtaan ja pidätti ainoastaan kirvelevät kyynelet silmiin kihoamasta.

Nuorukainen ei huomannut mitään, ei silmien sulkemista, ei äänettömyyttä eikä kirvoittavaa kipua.

Kun Elma seuraavana päivänä saapui puistopenkilleen, oli poika kuitenkin asettunut entiselle paikalleen noin kolmenkymmenen metrin päähän hänestä.

»Niinpä häiritsin häntä kuitenkin kysymyksilläni», ajatteli Elma.

Poika osoitti kuitenkin edelleenkin hyvää kasvatustaan, sillä kun hän tunnin kuluttua nousi ja kulki hänen ohitseen, pysähtyi hän ja sanoi:

»Toivon, ettei neiti pidä epäkohteliaana, että jälleen olen muuttanut paikkaa, mutta tuolla on hiukan varjoisampaa, ja tänään on niin helteinen päivä.»

»Olkaa hyvä», vastasi Elma kuivasti.

Nuorukainen meni tiehensä ja sai mennä. Seuraavana päivänä hän ei näyttäytynyt lainkaan.

Elma piti penkkinsä. Tunkeilevat kävelijät, liian meluisat lapset onnistui hänen edelleenkin pitää loitolla torjuvalla, ankaralla katseellaan. Kesäviikot kuluivat. Elman ystävät, työtoverit tai muut hänen seurapiirinsä vakinaiset jäsenet, joita vielä sattui olemaan kaupungissa, sanoivat toisilleen:

»Nyt on Elma Liwinillä taas ihmisvihaaja-aikansa. Hän on liian yksin. Rick on matkustanut pois ja sitäpaitsi kihlautunut. Meidän täytyy virkistää Elmaa!» He virkistivät häntä ehdottamalla kävelymatkoja, pieniä huviretkiä silloin tällöin, illallisia ulkona. He pitivät häntä arvossa, sen hän tiesi. He pitivät häntä pätevänä, luotettavana. Kun hän sanoi heille, että hän erkanisi Rickistä ilman kaipuuta, ymmärsivät he sen. Rickin keimailut olivat usein hyväntahtoisen leikinlaskun esineinä, mutta varsin vakavalta kannalta ei niitä otettu enempää kuin Rickiä itseäänkään. Toinen oli Elman laita.

Kiitollisena ystävällisyydestä Elma seurasi heitä huviretkille, kävelymatkoille tai hilpeille illallisille. Ihmisvihollisen viikko tuntui tällä kertaa olleen lyhyt. Elma oli pian taas ystäviensä mielestä entisellään.

Mutta uuden sisäisen kasvullisuuden, uuden tiedon nälkä ei saanut kylläänsä vanhojen ystävien parissa. Näkymättömänä, verkalleen orasti hänessä, yhä voimakkaammaksi kasvaen, halu olla ihminen juuri niiden ihmisten parissa, joita hän ei lainkaan tuntenut, ja joiden kaltainen hän ei ollut — vapauden ja liikuntatilan kaipuu. Hän ei olisi voinut sitä selittää.

4.

Pontus Murius kulki pitkin Florankatua, epäröi hiukan ja kulki edelleen ohi Paschin talon, joka oli suljettuna, uutimet alhaalla. Pääkonsulin väki oli saaristossa omassa komeassa kesähuvilassaan. Pontus oli kauan toivonut, että Alexis kutsuisi häntä sinne joksikin aikaa, mutta se ei ollut Alexin mieleen juolahtanut. Heidän välisensä ystävyys oli niukin naukin säilynyt, mutta siinä kaikki.

Vieläkin epäröityään Pontus soitti lopulta Paschin talon portille. Sen avasi talonmiehen vaimo, joka sanoi, että Alexis-herra tuskin oli kotona.

»Tuskin?» kysyi Pontus. »Eikö se sitten ole varma?»

»Nähkääs», sanoi portinvartijan vaimo, »hänen piti matkustaa tänä aamuna, enkä minä ole sen koommin häntä nähnyt.»

Ihan selvä tieto ei tämäkään ollut, mutta Pontus ei tahtonut esiintyä itsepäisenä. Hän nosti hiukan lukiolaislakkiansa ja kulki pettyneenä edelleen.

Alexis oli ollut kaupungissa edellisenä päivänä. Tilda oli nähnyt hänet ja ilmoittanut sen kotona, mutta hänen, Pontuksen, näytti siis olevan mahdotonta tavata tätä toivomaansa toveria.

Eittämätöntä oli, että Alexis, tuo tunnettu teikari, jolla oli kaikki edut ja mahdollisuudet elämässä, todellakin piti seuraa Tildan kanssa, joka tosin oli aika sirkeä tyttö, se täytyi veljen myöntää, mutta joka tapauksessa sentään ainoastaan kolmetoistavuotias kakara. Heidän saattoi nähdä juttelevan ja nauravan, ärsyttelevän toisiaan ja ilmeisesti viihtyvän toistensa parissa.

Hänen, Pontuksen, seurassa ei Alexis koskaan päästänyt valloille sitä mielialaa, joka niin hyvin tuntui sietävän Tildaa. Mitä teikarilla ja Tildalla saattoi olla toisilleen sanomista, se oli Pontukselle, joka istui aherrukseensa vajonneena ja uteliaan, vanhahkon naisen ihailemana, käsittämätöntä. Sillä eihän Tilda hevin saattanut kertoa Paschille kaikkia noita vanhoja, lapsellisia loruja, joita hän ja Libert olivat sommitelleet Ihmissyöjien maasta tai Anders de Wahlille omistetusta Östermalmista!

Pontus ei tiennyt, että muinainen Ihmissyöjien maa oli täydellisesti muuttunut ja nyttemmin kiintoisa vain sen kautta, että siellä asui maailman kaunein nainen, Rouva Pasch; että Anders de Wahlin valtakunta oli luhistunut, niinkuin moni muukin mahtava valta, ja nyt oli ainoastaan tavallinen Östermalm, jossa asui tavallisia ihmisiä ja jossa rouva Murius kävi torilla. Noidat ja pahantekijät olivat poistuneet vanhoilta olinpaikoiltaan, keisarin palatsissa ei ollut enää kultaa ja alabasteria, norsunluuta, ebenholtsia ja jalokiviä, vaan kirjoja, joita kuka tahansa sai lainata. Maa oli kiertänyt yhden kierroksen lisää auringon ympäri, siinä kaikki. Se merkitsi, että vuosi oli kulunut, ja että Libert ja Tilda eivät enää olleet pikku lapsia. He olivat jo pitkällä seuraavaa kierrosta. Vanhat lapsellisuudet olivat saattaneet kelvata ennen kultaristin aikaa tai tarkemmin sanoen ennen tanssiaisten aikaa. Mutta nyt oli kaikki muuttunut, ja alkanut aivan uusi aikakausi, josta Pontus ei ollut saanut selvää: Alexis Paschin aika.

Tilda palvoi tätä uutta jumalaa, ja Libert auttoi häntä siinä. He eivät väsyneet yhä uudelleen toistelemasta tanssiaisten kaikkia yksityiskohtia ja niiden jälkeisen uskomattoman aamun tapahtumia, jolloin he olivat heränneet lattialla, lainatulla matolla, ja huomanneet, että Alexis oli unohtanut itsensä heille ja nukkunut heidän kaikkien kanssa. Ovessa seisoivat äiti ja Garibaldi ja nauroivat, ja äiti huusi: »Nyt on aika nousta ylös, puuro jäähtyy!» Alexille sanoi hän: »Herra Pasch, minä olen soittanut kotiinne, niin ettei kukaan siellä ole levoton.» Alexis näytti kuitenkin hiukan nololta, nousi ja silitteli sormillaan rypistynyttä smokingiansa, mutta lopuksi yhtyi hänkin nauruun. Puuroa ja kahvia hän sai niinkuin kaikki muutkin, isä ja äiti ja Garibaldi. Pöydässä oli tungosta, mutta Alexis sanoi kiitellessään ja ennenkuin lähti ajamaan tilaamallaan autolla: »Minulla ei ikinä ennen ole ollut niin hauskaa!»

Tänä kesänä, kun nyt Tilda ja Libert olivat vapaita koulusta, Libert puolestaan ainiaaksi, sillä hänen isänsä ei nähnyt mahdolliseksi antaa lahjattoman poikansa kamppailla turhaan oppiaineiden kanssa, oli määrätty, että Tilda ja hän erikoisen ahkerasti harjoittaisivat musiikkia. Siihen ei Libertiä ollut vaikeaa saada, ja kun he kumpikin olivat valmiiksi harjoitelleet, Libert Garibaldin lahjoittamalla viululla, Tilda pianolla, soittivat he sitten yhdessä. Ne olivat suuria juhlakonsertteja Alexin kunniaksi. Tarkoitus oli, että palvelevainen tuulen henki kantaisi nämä sävelet yli maan ja veden pääkonsulin hienoon huvilaan saaristossa. Valtiaan kuuluville. Libert oli laatinut oman pienen sävellyksen, jonka he olivat harjoitelleet, ja se valittiin olemaan Valtiaan mielikappale. Alkujaan sävel oli syntynyt, totta puhuaksemme, kun Tilda, vielä sangen pienenä kerran oli saanut erikoisen pahantuulenpuuskan. Hän oli seissyt lattialla ja hyppinyt kiukuissaan tasakäpälää. Heti oli Libert ollut paikalla ja vanhanaikaiseen polkkatahtiin, viulu leuan alla, soittanut ja laulanut:

Hei, hei sitä tanssin tahtia, ja ai sitä kiukun mahtia!

Tilda tyyntyi, mutta sävel jäi elämään. Sitä paranneltiin, laajenneltiin, siitä tuli kokonainen ballaadi, jossa johtosävel, polkka, silloin tällöin palautui kesken itsepäisen, omahyväisen, nokka edellä kulkevan, mutta hellän ja hyvän pikku tytön hauskaa kuvausta.

Rouva Murius kuunteli hiljaisena, hienoa porsliininäperrystä tehdessään, nuoria soittajia, vähitellen parantuvaa sävellystä ja sanoi konserttimestarille: »Libert ei ole niin lahjaton kuin luulet.»

»Vaivainen viulunvinguttaja», vastasi mies. »Surkeita, lapsellisia leperryksiä.»

Mutta Libert ei vaivannut päätään kysymyksellä, oliko hän lahjakas vai lahjaton. Tilda ja hän antoivat konserttejansa, joista kenenkään ei tarvinnut sen enempää tietää, ja tuulet saivat kantaa niiden säveliä, jos tahtoivat tai taisivat sen korviin, jota varten niitä soitettiin — ja sillä hyvä. Ja kun konsertti oli lopussa, lähtivät sen molemmat suorittajat puistoon tähyilemään sitä palvottua henkilöä, joka edelleenkin oli jokseenkin pienikasvuinen nuorukainen, yllään kevyt, harmahtava englantilainen puku, johon kuului polvihousut.

Joskus he todella hänet tapasivatkin.

Hän oli silloin saanut jollakin tekosyyllä livahdetuksi kaupunkiin meren saartamalta saarelta.

Heti vetäytyi Libert syrjään. Heillä oli selvillä, että Alexis ei erikoisesti välittänyt Libertistä, ja tämä meni silloin yhtä mielellään musiikkikauppaan katselemaan nuotteja ja keskustelemaan kaupan herrojen kanssa, jotka olivat suuren Garibaldin tuttavia. Senvuoksi he sietivät pientä viulunvinguttajaa. Kesän helle oli rasittava kaduilla, joita myöten hänen oli kuljettava, mutta musiikkikaupassa oli viileätä ja viihtyisää, eikä Libert ollut lainkaan pahoillansa, ettei Alexis välittänyt hänestä, vaan vain Tildasta.

Samana päivänä, jolloin Pontus turhaan oli soittanut Paschin talon ovikelloa, oli Alexilla juuri kohtaus Tildan kanssa. Hän meni tapaamaan Tildaa sopimuksen mukaan puistoon ja vei hänet kotiansa. Hänellä oli puutarhan puoleisen oven avain. Hän avasi, vihelteli ja kulki Tildan edellä ylös portaita juuri silloin, kun talonmiehen vaimo kadunpuoleisella ovella ilmoitti Pontukselle, että Alexis-herraa ei enää ollut talossa.

»Minulla on kauhean ikävää maalla tänä vuonna», sanoi Alexis Tildalle.

Se oli käsittämätöntä, mutta niin oli asia.

Hän oli kyllästynyt moottoripyöräänsä samoin kuin tavalliseen polkupyöräänsä, kyllästynyt iänikuiseen purjehtimiseen, entisten kesien intohimoon, kyllästynyt vierasten tuloon ja menoon, kohteliaisuuksiin, joita hänen täytyi osoittaa, huviretkiin, joilla hänen täytyi olla mukana, jopa tanssiinkin, kun gramofooni illalla pantiin käymään ja hänen ihailtava äitinsä tuli hänen luokseen ja hymyillen kehoitti: »Poikani, sinun pitää tanssia neiti sen ja sen kanssa.»

Hän ei tahtonut tanssia kenenkään kanssa, hän tahtoi olla yksikseen tänä kesänä, ei purjehtia, ei ajaa moottorilla, ei soutaa, ajella, kävellä, pelata tennistä eikä mitään muuta.

»Alexis on hyvin omituinen tänä vuonna», sanoi rouva Pasch pääkonsulille.

»Se on nyt sitä ikää», vastasi pääkonsuli Pasch. »Se menee ohi, anna hänen olla. Hän on kuusitoistavuotias ja alkaa kulkea omia teitään.»

Silloin hymyili rouva Alexandra ja tunsi ylpeyttä siitä, että hänellä oli poika, joka oli kuusitoistavuotias ja kulki omia teitään.

Niin pian kuin jokin tilaisuus tarjoutui, lähti Alexis Tukholmaan. Hänen piti järjestää kivennäiskokoelmaansa, sanoi hän, hän oli sitä laiminlyönyt kaksi vuotta; oli muitakin asioita, kirjojen ostelemista, tennispuvun koettamista, oli noudettava tennismaila ja sen semmoista. Talonmiehen vaimolle, joka vartioi taloa, antoi hän runsaat juomarahat, ja tämä toi hänelle aamuisin kahvia vuoteelle, jos hän jäi yöksi, mikä joskus tapahtui. Valkoiset, ikkunoita peittävät uutimet, huonekalujen kesäpäällykset tai kaikenlaisten tunnustettujen taiteilijain suurten taulujen ylle ripustetut verhot, sileät parkettipermannot, pysähtyneet kellot, pöydät ja jalustat, joilta kaikki kallisarvoiset esineet oli poistettu, heikko kamferin tuoksu, johon sekaantui vienoa kesäpölyn tuntua ja ehkä myöskin jokin talvikauden häive, kaikki tämä antoi tälle talolle, hänen kodillensa, ja näille huonekaluille, joille hän muutoin ei tullut omistaneeksi pienintäkään ajatusta, Alexin mielestä uutta, erikoista viehätystä.

Ja juuri tähän ympäristöön soveltui Tilda.

5.

Muutamia päiviä aikaisemmin, kun hän oli välttynyt lähtemästä eräälle kävelyretkelle vanhempiensa uusien vieraiden kanssa, sekä yksinään ja nyrpeänä etsinyt ja löytänyt paikan rannikoiden kallioiden välissä, oli hän murahtanut:

»Minä tahdon ajatella, minä tahdon olla rauhassa!»

Hän oli heittäytynyt pitkälleen ja katsellut sinistä taivasta, sen rauhoittavaa liikkumattomuutta kaiken liikkuvaisen yllä, sen rajattoman avointa syliä kaikelle kaipuulle, levottomuudelle ja tyytymättömyydelle; mutta ei edes taivas ollut riittänyt hänelle tai se oli päinvastoin ehkä ollut liikaakin, liian korkealla, liian kaukana, liian hiljainen ja koskematon.

Silloin oli Tilda juolahtanut hänen mieleensä.

»Hänen kanssaan minulla on hauskaa», ajatteli hän. »Kaikki muut ovat idiootteja ja apinoita. Minä en halua enää sanoa kaikkea sitä, mitä pitää sanoa, olla kohtelias ja hauska ja miellyttävä, minä tahdon olla välinpitämätön, välittämätön, syödä sormillani, lyödä rikki lautasia ja virnistellä.»

Tietenkään hän ei virnistellyt eikä paiskonut rikki lautasia, mutta hän sai ikäänkuin kuumeisen halun päästä tiehensä seuraavana päivänä. Hän soitti Tildalle, eikä hänen tarvinnut tehdä ehdotustaan missään lainkaan huolitellussa muodossa, sillä Tilda piti ihan luonnollisena, että he leiriytyisivät tyhjään palatsiin.

Valmistaakseen ystävättärensä käyntiä oli Alexis ottanut esiin eräästä arkusta ullakolta suuren jääkarhuntaljan, jonka paikka muutoin oli Alexandra-rouvan kirjoituspöydän alla, sekä levittänyt tämän maton keskelle suuren salin permantoa.

Hän kehoitti Tildaa istuutumaan sille, ja alkoi aukoa erinäisiä mukanaan tuomiaan paperikääröjä, hedelmiä, leivoksia, suklaata, virvoitusjuomia ja paperosseja. Jääkarhuntalja oli erään erittäin vanhanaikaisen kristallikruunun alla, joka oli valkealla harsolla verhottu, valkeapäällyksiset huonekalut oli siirretty huoneen seinämille. Valkoisten uudinten läpi paistoi auringonvalo hillitysti ja kuitenkin hilpeästi. Karhuntalja tuntui uivan kuin yksinäinen lautta, kantaen kahta koko maailman unohtamaa, tuntematonta matkustajaa peilityynellä merellä. Kaiken yllä oli ihmeellinen rauha, valkoisuus, viileys — ja samalla kuitenkin seikkailun verraton tuntu.

Tilda riisui jalastaan kenkänsä ja sukkansa ja työnsi jalkansa houkuttelevaan karhuntaljaan ja lauloi:

    Tilda paljasjalkainen,
    Tilda, Tilda pienoinen,
    Tilda, silmä sininen,
    tyttö Tilda-niminen.

»Mikä laulu se on?» kysyi Alexis.

»Sitä lauloi äiti, kun olin pieni.»

Tilda kohotti polvensa, veti hameen niiden ylle ja pani käsivartensa niiden ympäri. Päällimmäiseksi hän sijoitti leukansa, istui ja katsoi eteensä, oli ääneti ja mietiskeli. »Niin, hänen kanssaan minä viihdyn», ajatteli Alexis, »hän osaa olla iloinen, mutta aikanaan myöskin ääneti.»

Erittäin suurella tyytyväisyydellä ei rouva Alexandra Pasch ollut aikanaan kuullut puhuttavan konserttimestari Muriuksen tanssiaisista. Että Alexis oli poissa illalla, sen hän tiesi, mutta ei ollut tullut ajatelleeksi, milloin pojan piti tulla kotiin, eikä ollut levoton. Hän oli itse ollut ulkona, eikä hän ylimalkaan tuntenut levottomuutta. Sitten ennen kello seitsemää aamulla — mikä aika — oli eräs rouva Murius soittanut ja pyytänyt tervehtimään ja sanomaan, ettei kenenkään tarvinnut kummastella Alexis-herran yöllistä poissaoloa. Kamarineito sai sanan lakeijalta ja vei sen rouva Paschille kello yhdeksän. Alexis oli kuitenkin jo silloin käynyt kotona, tullut autolla ajaen, smoking kauhean ryppyisenä, ottanut suihkun, vaihtanut vaatteita, soitattanut itselleen uuden auton ja ajanut sillä kouluun. Vasta lunchin aikana oli äiti nähnyt poikansa.

»Rakas poikani, minkälaisessa seurassa sinä oikeastaan olet?»

Alexis oli visusti karttanut lähemmin kuvaamasta tanssiaisia, mutta sitä hän ei voinut kieltää, että oli ollut pienillä tanssi-illallisilla oopperaorkesterin ensimmäisen viuluniekan Muriuksen luona, jonka poika oli hänen luokkatoverinsa.

»Ja oliko sinulla hauskaa?» kysyi rouva Pasch.

Valkoinen papukaija oli istunut liikkumattomana puolallaan ja katsellut ainoata lastaan silmät ympyriäisinä.

»Hyvin hauskaa, äiti», vastasi lapsi.

»Mutta, että sinä et tullut kotiin!»

»Tjaa, minä nukahdin.»

»Nukahdit! Alexis kulta, minne sitten?»

»Lattialle!»

Pääkonsuli oli nauranut jutulle. Hän oli tyytyväisenä katsellut kaunista poikaansa, joka oli yhtä raikkaan näköinen kuin olisi nukkunut kymmenen tuntia mukavassa vuoteessaan ja muistanut pieniä seikkailuja, joita hänellä itsellään nuoruudessaan oli ollut, kun hän oli »kiinannut» jonkun toverin sohvalla yötä; sittemmin oli hän järkevästi lopettanut seikkailujen ajan ja ohjannut jokseenkin suoraan niitä suuria päämääriä kohti, jotka hän nyt oli saavuttanut.

»Anna hänen pitää pikku lapsellisuutensa, Alexandra», sanoi hän, »ne menevät ohi.»

Alexis oli siis saanut rauhassa pitää pikku lapsellisuutensa. Yhtä hyvin kuin pääkonsuli, ymmärsi myöskin Alexandra-rouva, että hän pian itsekin niille hymyilisi. Ei ollut kovinkaan luultavaa, että pojan elämänrata kovin usein tulisi koskettamaan tuota taiteilijaperhettä. Rouva Pasch viisaana äitinä kysyi ystävällisesti:

»No, sellaisessa kodissa oli kai hyvä musiikki?»

Alexin oli täytynyt vastata:

»Ukko soitti enimmäkseen itse.»

»Kuinka viehättävää! Ja illalliset?»

»Eteiseen oli järjestetty tarjoilu.»

»No, entä päällysvaatteet, jos eteinen oli tarjoiluhuoneena?»

»Ne sai sulloa W.C:hen.»

Sitä muistellessaan Alexis ei kuitenkaan voinut olla purskahtamatta nauruun, ja rouva Pasch sanoi: »Ah, se tuntuu tosiaan hyvin bohèmimaiselta, poikaseni.»

Mutta senjälkeen hän ei kysynyt enempää; hän piti parempana, että Alexis sai rauhassa unohtaa niin muodottoman tilaisuuden, koko tuon bohèmimaailmaan tekemänsä piipahduksen, koko tuon seurapiirin, joka ei soveltunut hänen oloihinsa, ja Alexis ymmärsi äitinsä sangen hyvin ja oli hänen kanssaan samaa mieltä. Hän ei tuntenut mitään vetovoimaa tunkeilevaa toveriaan Pontusta kohtaan eikä halua seurustella Muriuksen talossa arkioloissa, mutta tanssiaiset olivat tanssiaiset ja hauskimmat, missä hän milloinkaan oli ollut ja — keskellä tanssiaisia oli Tilda. Hänet hän piti.

Tildahan ei ollut mikään flamma. Siihen hän ei sopinut. Häntä ei tavattu tavallisilla kävelypaikoilla. Ja jos hänet olisi tavannut, ei hänestä olisi ollut paljon ylpeilemistä: vaatimattomasti, vieläpä hiukan huolimattomastikin puettu, kaunis, mutta soveltumattomien päähineiden rumentama. Entä Tildan keskustelu? Ei sekään oikeastaan ollut mistään kotoisin. Lapsellista, täynnä tietämättömyyttä kaikesta, mitä pitää seurata ja tietää, osoittaen täydellistä tuntemattomuutta kaikkien niiden henkilöiden suhteen, joita Alexis sattui mainitsemaan, kuten kreivi Nagel, van der Rosenin nuoret, kilparatsastaja, luutnantti Oberon, everstin poika, luistinkuningas Ott, pahamaineinen Molly Faber, kaikki tyhjiä nimiä Tildalle! Alexis ei tullut ajatelleeksi, että tyttökin ehkä olisi voinut luetella nimiä, yhtä tyhjiä hänelle, Alexille, kuin äskenmainitut olivat Tildalle, mutta eivät kuitenkaan ilman kuuluisuuttaan: esim. oopperalaulaja Wattman, joka oli laulanut Pariisissa ja ollut mukana konserttimestarin tanssiaisissa; Garibaldi, joka oli tunnettu Amerikassa asti; tai rouva Muriuksen veljet, joista toinen oli keksijä ja toinen professori Lundissa. Mutta eipä Alexis ollutkaan edellisistä tai jälkimmäisistä puhuakseen lähtenyt Humlegårdeniin Tildaa etsimään. Eihän ollut yhtään väliä sillä, mitä Tilda tiesi tai ei tiennyt, eihän hän kuitenkaan tullut pitoihin Alexin kotona eikä senvuoksi joutunut vastakkain nuorten van der Rosenien ynnä muiden kanssa.

Alexis piti Tildan itseään varten.

Ei kukaan osannut paremmin kuin tämä pieni keiju saada häntä jälleen elämään tyytyväisenä. Jos hän oli ollut siihen erittäin tyytymätön, ei kukaan ollut hänen mielestään viihtyisämpi, Tilda oli kuin Paschin talo kesällä, muistutti sen ilmaa: oli hiljainen, viileä, valoisa ja iloinen. Sen vuoksi Alexis oli saanut päähänsä ajatuksen, joka ei olisi miellyttänyt Alexandra-rouvaa, saattaa nämä molemmat, kesäinen talo ja pieni keiju, yhteen.