Hän oli ajanut kotiin raitiovaunulla. Se oli välttämätöntä. Ja nyt hän seisoi ja piti kädessään neiti Liwinin kirjettä, josta hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä, miten siihen oli suhtauduttava. Hän heitti sen syrjään ja kertoi sen sijaan, mitä tuntia ennen oli tapahtunut oopperakansliassa.

Hän kiihtyi.

»Totisesti, tapahtuihan nyt ensimmäisen kerran kolmeenkymmeneen vuoteen, että minulle vastattiin ainoastaan: 'Tehkää hyvin, olemme pahoillamme, hyvästi!' Ehkäpä he jo kauan olivat siellä ajatelleet: 'Kunpa tuosta vanhasta haaskasta vihdoin pääsisi!' Eiväthän he edes tiedä, mitä todellinen muusikeri on!» huusi hän. »Minun olisi pitänyt lähteä kauan sitten! Vielä viime vuonna, kun pyysin eroa, pidättivät he minua, muistatko sen, Alice?»

»Muistan», vastasi tämä hajamielisesti.

Herra Murius katsoi vaimoonsa.

»Mitä tämä on?» huusi hän. »Sinähän näytät siltä kuin ajattelisit muita asioita!»

»On niin paljon ajattelemista», vastasi rouva Murius.

»Mitä!» huusi konserttimestari. »Paljon ajattelemista! On totisesti, mutta kuka tässä on saanut paljon ajattelemista? Etkö sinä käsitä, mitä tämä merkitsee minulle?»

Kyllä rouva käsitti, mitä se merkitsi sekä hänelle että heille kaikille! Hän otti ylös neiti Liwinin rypistyneen kirjeen lattialta ja silitti sitä, mutta ei vieläkään löytänyt niitä lohduttavia sanoja, joita toinen kaipasi.

»Eikö minulla ole vaimoakaan enää?» huusi herra Murius, repi tukkaansa ja huitoili käsiänsä. »Tuo kirottu kirjekö sinua yhä askarruttaa? Tuleehan vielä senkin aika!»

Väsyneenä mielenliikutuksesta hän vaipui vihdoin sohvalle. Rouva Murius havahtui nyt ajattelemaan velvollisuuttansa, hoiteli häntä ja kääri peiton hänen ympärilleen. Konserttimestari ei jaksanut kärsiä enempää. Edellinen yökin oli ollut erittäin tuskallinen. Vaimo silitteli rauhoitellen hänen otsaansa, ja hetken kuluttua konserttimestari nukkui sikeään uneen.

Tätä lomahetkeä käyttäen rouva Murius vastasi heti neiti Liwinin kirjeeseen ja määräsi siinä lausutun toivomuksen mukaan kohtaamisen päivän ja ajan. Mitäpä siinä oli lykkäilemistä? Paras kohdata se, mikä tuleva oli, tinkimättä.

Herra Murius nukkui. Tilda tuli kotiin koulusta ja ryhtyi ompelemaan puolitekoista kesäpukuansa, joka oli ostettu Rolandin lähettämillä rahoilla. Rouva Murius näki, että tyttö salasi jotakin.

»Mikä sinulla on, Tilda kulta?» »Kuinka niin, äiti, ei mikään.» Hetken kuluttua hän sanoi kuitenkin: »Rolandin pitäisi olla täällä.»

Niin, Rolandia olisi tarvittu, ei vain hamekankaan vuoksi, vaan hänen itsensä läsnäolon, hänen suojeluksensa, hänen Tildalle antamiensa turvallisten neuvojen ja äidille suomansa tuen tähden. Sen he tiesivät molemmat ja hymyilivät hiukan toisilleen nyökäten, mutta kumpikin piti kuitenkin oman salaisuutensa.

Tilda oli tavannut Alexin ulkona, se oli hänen salaisuutensa. Alexis oli tullut vastaan iloisena ja hilpeänä ja oli todellakin pysähtynyt, mutta vain kiireimmittäin ja sanoakseen hyvästi. Hän aikoi matkustaa ulkomaille isänsä ja äitinsä kanssa. Se sanottiin ikäänkuin ylhäältä päin, niin ylhäältä, että se oli luonut todellakin pitkän, erottavan välin. Tilda oli nähnyt hänestä, että kaikki, mitä heidän välillänsä oli ollut, oli nyt poissa, oli unohdettua, ohi, ilman mitään armoa enää, ja hyvin sivumennen ja kiireesti antaen kättä hyvästiksi oli Alexis jatkanut matkaansa.

Tilda puristi huuliansa yhteen ja ompeli kuin vedon voittaakseen. Rolandin muisteleminen ei häntä auttanut, tämä kun joka tapauksessa oli vierailla mailla. Eikä kukaan muutoin voinut tehdä tekemättömäksi, ettei Alexis häntä enää ajatellutkaan.

Sitten tuli Libert kotiin; hän puolestaan ei salannut mitään.

Soittajan paikasta pienessä konserttikahvilassa ei ollut tullut mitään. Toinen viuluniekka oli sen saanut. Viimeksi tuli Pontus käytyään pääkonsuli Paschin luona, missä kysymystä opintolainasta oli lähemmin pohdittu. Lainan suuruus ei ollut kehuttava eivätkä sen ehdotkaan, kun pääkonsuli oli kuullut, että nuori mies asui vanhempiensa kotona.

»Minun täytyy maksaa puolestani siellä», oli Pontus sanonut.

»Mutta ei tietysti enempää kuin juuri senverran kuin todellisuudessa menee», vastasi pääkonsuli.

»Ja täytyyhän minun ylioppilaana kulkea jokseenkin siivosti puettuna.»

Olipa Pontuksella ollut rohkeutta lisätä:

»Huomasiko herra pääkonsuli ehkä minun hännystakkini eilisillä päivällisillä?»

»Minun vieraani», vastasi rikas mies synkännäköisenä, »minun vieraani ovat aina puetut niinkuin tulee olla, ja esiintyvät myöskin siten.»

Onneksi oli rouva Pasch, erittäin miellyttävä nainen, samassa tullut sisään, mutta ei edes hänen viehkeytensä ollut saanut aikaan parempia ehtoja Pontukselle. Tälle myönnettiin vain peräti pieni, kuukautinen apuraha.

»Minä olen», sanoi pääkonsuli, »kerrassaan hukkua köyhien ja lahjakkaiden miesten pyytelyihin.»

Pontuksen toiveet olivat tosin näyttäneet kerran hyvinkin toisenlaisilta, mutta sen uudestisyntymisen, jota hänen äitinsä oli ajatellut, kun nuorten täytyi oppia tahtoaan vallitsemaan ja ottamaan edesvastuu omille niskoillensa, sen hän jo oli käynyt läpi. Hän tiesi kumarruksensa olleen mestariseos velvollista kiitollisuutta, suurta kunnioitusta vallanpitäjää kohtaan ja sen ohella sopivaa omanarvontuntoa. Sen kumarruksen jälkeen, joka tuntui tehneen hyvän vaikutuksen varsinkin yhä läsnäolevaan rouva Paschiin, olivat hänen mietelmänsä hänen yksityinen asiansa. Illalla rouva Murius istui tehden laskelmiansa. Ilman palvelijaa ja siinä tapauksessa, että mies saisi riittävän paljon ja verraten kunnollisesti maksavia oppilaita, elleivät rouvan silmät kävisi huonommiksi, ja jos Libert saisi työtä, sekä suurimpaa säästäväisyyttä noudattaen voisi kai taloa yhä pitää koossa. Mutta silloin kyllä ei saisi ainoakaan paikka antaa perään, ei saisi tapahtua ainoankaan päivän sairautta, ei pientäkään onnettomuutta.

Siinä istuessaan hänen mieleensä tuli, että Tildalle tietenkin olisi parasta, jos hänen oikea äitinsä vihdoinkin pitäisi hänestä huolta, jotta hän saisi hyvän ja kunnollisesti loppuunsuoritetun kasvatuksen. Neiti Liwinin puheesta tuntui kuin tarjottaisiin lapselle erittäin edullisia ehtoja. Mutta kun rouva Murius oli tätä itselleen moneen kertaan toistellut ja karkoittanut kaiken järjettömyyden, pulpahti kyynelvirta kuitenkin valtoimena esiin ja hämmensi kaikki laskelmat.

Huoneessa, jossa hän asui yhdessä Tildan kanssa, makasi lapsi hiljaa, silmät auki. Alice meni hänen luokseen ja silitti kädellään hänen kuumaa otsaansa. Tilda tarttui hyväätekevään käteen ja painoi poskeansa sitä vastaan. Hän ei itkenyt, piti vain kiinni, ja rouva Murius näki, että katse oli suunnattu kauas täältä — täynnä ylpeyttä, päättäväisyyttä ja uhmaa, täynnä kysymyksiä, joita oli mahdoton sanoiksi pukea. Kaikkia noita kysymyksiä miksi, joihin jokaisen täytyy itse oppia vastaamaan.

9.

Määräpäivänä Elma Liwin meni sovittuun aikaan tapaamaan rouva Muriusta.

Muriusten portaisiin hän oli jo kerran ennen hiipinyt, vielä epävarmana, epäröivänä, ilmituloa peläten. Mutta hän oli vähitellen havainnut vaikeuksien olevan vähäisempiä kuin oli kuvitellut. Rouva Muriuksen kirje oli ollut sävyltänsä suostuvainen, eikä siinä tuntunut valitusta, vielä vähemmän vaatimuksia. Kenties vähäisen haikeutta.

Oven avasi pieni, pyöreäposkinen olento, jolla oli ystävälliset, harmaat silmät, joka ei ollut nuori eikä vanha, ehkäpä pikemminkin vanha, koska oli niin paljon ryppyjä silmien ympärillä ja niin paljon harmaata jo ohenneessa tukassa, joka oli kiireesti kierretty pieneen sykkyrään niskaan — mutta kun hymy pilkahti esiin, oli se nuori.

»Oletteko rouva Murius?»

»Olen», vastasi pieni olento, »tehkää hyvin, astukaa sisään.»

Ääni tuntui hyvin lempeältä ja epävarmalta heti neiti Liwinin lyhyen, varman kysymyksen jälkeen.

Elma saatettiin konserttimestarin suureen huoneeseen, talon parhaaseen. Hän oli kuitenkin heti ehtinyt huomata, että eteinen oli huonossa järjestyksessä, täynnä laatikoita ja arkkuja, joiden päälle oli sattunut jäämään lattiaharja ja tyhjentämätön rikkalapio. Eräässä nurkassa seisoi seinää vasten nojallinen korkea nuottijalusta, asenteeltaan omituisen hyljättynä. Konserttimestarinkin huoneen laita oli niin ja näin; virttyneet tapetit, joita vain vajavaisesti peittivät parittomat nuottihyllyt, kirjakaapit, vaatekaapit ja verhon takana oleva pesulaite. Sohvalle oli huolimattomasti nakattu huopapeite. Puoleksi auki jääneestä ovesta saattoi nähdä pieneen ruokasaliin, jossa oli suuri pöytä, tällä hetkellä täynnä ompeluvaatteita.

Rouva Murius tarkkasi arvokkaan yksinkertaisesti puettua naista, joka istui konserttimestarin natisevaan korituoliin, kun taas hän itse istahti pienemmälle tuolille, jonka selkämystä oli lyyranmuotoinen, sinänsä kaunis istuin, vaikka tyylinvastaisesti päällystetty joskus ylijääneellä plyysipalasella. Vieras näytti hänestä arvokkaalta, vaikkei juuri sellaiselta, jolle olisi tehnyt mieli uskoa surujansa.

»Minä olen täällä», alkoi neiti Liwin, »Matildan äidin pyynnöstä.»

»Me olemme aina sanoneet häntä Tildaksi», sanoi rouva Murius.

»No niin, Tilda. Onko hän hyväntapainen tyttö?»

»Herra Jumala!» huudahti rouva Murius.

»Hyväntapainenko? Joka on herttaisin, lämminsydämisin olento, mitä ajatella saattaa! Ja anteeksi, että minä kysyn heti, onko tarkoitus viedä hänet meiltä pois?»

»Kyllä se on aikomus», vastasi Elma. »Se on hänen äitinsä nimenomainen tahto. Jos te olette häneen kiintyneet…»

»Jaa, kiintyneetkö?» keskeytettiin uudelleen. »Josko me kaikki olemme häneen kiintyneitä!»

»Niin, ymmärrän kyllä», jatkoi neiti Liwin, »että ero tulee vaikeaksi.
Mutta rakas rouva Murius…»

Rouva Murius huudahti:

»Hänhän ei edes itse tiedä muuta, kuin että hän on meidän oma lapsemme.»

Tämä oli ilmeisesti yllätys äidin edustajalle. Hän oli hetken hiljaa ja sanoi sitten kuivakiskoisesti:

»Onkohan ollut oikein viisasta antaa hänen kasvaa siinä harhaluulossa?
Ennemmin tai myöhemminhän täytyy totuuden kuitenkin tulla ilmi.»

»Jaa, viisastako? Sitä me emme olisi ikinä tulleet ajatelleeksi.»

Niissä sanoissa ei kuitenkaan ollut mitään kiihkoa. Rouva Muriuksen huudahduksissa ja huomautuksissa ei ollut vihaa eikä kaunaa. Elma tarkkasi häntä, kuten oli tottunut tarkkaamaan ihmisiä, joiden kanssa joutui tekemisiin kauppa-asioissa: ei, tuo ei ollut mikään vastustaja tai oman etunsa tavoittaja, saati pentuansa puolustava naarastiikeri. Hänen esiintymisessään tuntui vain alakuloisuutta ja jonkinlaista tottumusta kohtalon iskuihin alistumiseen.

»En tiedä, kuinka ilmaisisin vilpittömän osanottoni», sanoi Elma lempeämmin. »Mutta tytön oman edun vuoksi, rouva Murius, eikö totta, rohkenen toivoa, että häntä kehoitetaan suostumaan äidin tarjoukseen. Hänen itsensä vuoksi täytyy karttaa kaikkia kiihoittavia kohtauksia.»

»Ottaako äiti hänet luoksensa?» kysyi rouva Murius.

Elma vastasi:

»Ei. Äiti on — on naimisissa eikä voi pitää tyttöä kotonansa. Tilda tulisi minun luokseni — kasvattityttärenä. Minä tulisin pitämään hänestä huolta ja te voitte olla vakuutettu, että teen sen tunnollisesti.»

»Mitä saattaa äidillä olla meitä vastaan?» kysyi rouva Murius hiljaisella äänellä.

»Äiti on teille kiitollinen; hän on valmis suorittamaan kaikki Tildan vuoksi syntyneet kustannukset, kohtuullisen arvion mukaan. Mutta rouva Murius» — Elma loi silmäyksen ympärilleen, niin arkatuntoisesti kuin suinkin mahdollista mutta salaamatta viittausta, että hän oli huomannut, kuinka köyhää ja kulunutta kaikki täällä oli: »ajatelkaa ennen kaikkea, että lapsi täst'edes saa aivan toisenlaiset elinehdot. Mehän voimme puhua suoraan. Tästälähin ei hänen suhteensa säästetä mitään.»

»Sen olen ymmärtänyt», vastasi rouva Murius vielä hiljaisemmin.

Hänen mieleensä muistuivat omat ainaiset laskelmansa, jotka kävivät yhä sotkuisemmiksi. Samana aamuna oli eräs konserttimestarin varmimpia oppilaita lopettanut, kun opettajan kärtyisyys teki tunnit mahdottomiksi. Ja silmälääkäri oli hänelle itselleen sanonut sangen vakavat sanat. Joka tapauksessa oli selvää, että Tildan, jos hän jäi kotiin, täytyisi lopettaa koulunkäyntinsä, ja se oli surullinen asia.

Elma Liwin sanoi:

»Minä olen ajatellut ensi aluksi ottaa hänet mukaani ulkomaille kesän ajaksi. Sehän on varmaankin Tildalle suuri ja ehkä kaivattu elämys».

»On varmaan», vastasi Alice Murius.

Ulkomaanmatkat olivat kokonaan kaikkien vähänkin järjellisten toivomusten ulkopuolella Muriuksen perheessä. Kun matkustettiin, tehtiin se pallokartalla. Siten ei ollut pitkä matka Pariisiin eikä Kiinaan, ja seuramatkat maan ympäri olivat tehneet monen iltahetken lampun ääressä onnelliseksi ja hilpeäksi.

Syntyi äänettömyys.

Kaikki oli käynyt hyvin, Elma Liwin oli siitä kiitollinen. Paljon enempää ei enää ollut puhumista, oli jäljellä vain yksi asia:

»Onko tyttö ehkä nyt kotosalla?»

»Ei, mutta tulee pian.»

»Tahtoisin kernaasti nähdä hänet.»

Ei sanaakaan tiedustelua siitä, kuinka rouva Murius oikeastaan oli aikanaan tullut ottaneeksi lapsen haltuunsa. Ei ainoatakaan äidillistä kysymystä lapsen aikaisemmista vuosista, ensimmäisistä askelista, ensimmäisistä kivuista, ensimmäisistä pienistä ymmärryksen ja yritteliäisyyden merkeistä. Ei pienintäkään halua saada kuulla jotakin kolmen veljeksen hellyydestä, lasten leikeistä ja lauluista, kiistoista ja kahnauksista, kirkunasta ja kyynelistä — ja naurusta, johon oltiin läkähtyä; päähänpistoista ja pukuleikeistä; pidoista ja syntymäpäiväkesteistä yhden makeispussin varassa; huviretkistä kevätsunnuntaisin, harvinaisista maillaoleskeluista joinakin kesinä. Ei pyydetty kertomaan illoista, jolloin rouva Murius oli koonnut heidät kaikki työnsä ympärille, kertonut omasta nuoruudestaan tai muita tarinoita, nauranut tai ollut liikutettu heidän kanssaan. Libert ja Tilda istuivat aina lähinnä äitiä, enimmäkseen lattialla, päät hänen polviaan vasten. Ja äkkiä saattoi konserttimestari ilmestyä ovelle, valmiina lähtemään illan oopperanäytäntöön, mutta kesken suurintakin kiirettä sentään pysähtyen minuutiksi heitä katsomaan. Ja sitten he kaikki hypähtivät pystyyn ja juoksivat parvekkeelle katselemaan, kun isä kiiruhti pois. Ja Tilda huusi, niin että täytyi kieltää: »Isä, isä!»

Kaikki tämä välähti yhtenä näkynä rouva Muriuksen mielessä, mutta neiti
Liwin ei tuntunut välittävän sellaisista pikkuseikoista.

»Älkää antako minun häiritä itseänne, rouva Murius», sanoi hän vain.
»Minä pyydän vain saada odottaa täällä, kunnes tyttö tulee kotiin.»

Hän oli päättänyt pysyä tyynenä, heltymättä, täydellisesti hallita itseänsä, ja rouva Murius tuli tosiaan vakuutetuksi saattavansa yhtä hyvin jättää vieraan yksin odottamaan Tildaa. »Ehkäpä», ajatteli hän, »haluaa neiti Liwin mieluimmin nähdä Tildan ilman todistajia, kenties hän arvelee siten voivansa paremmin muodostaa ensimmäisen arvostelunsa.» Keittiössä olikin monta askaretta emäntää odottamassa, ja hän meni niitä hoitamaan.

Piipahtipa välillä vielä pariin puotiinkin. Hänen murheensa oli liian suuri, sitä täytyi tuuditella puuhailulla, mitä proosallisinten ainesten: jauhetun lihan, ryytien, perunajauhojen ostoksilla.

Kun Tilda saapui kotiin harpaten kolme porrasta kerrallaan, oli keittiön ovi lukitsematta, mutta keittiö tyhjänä: äiti oli siis vain pikimmältään pistäytymässä ulkona. Laulaen säkeitä oopperasta »Pajazzo» heilautti Tilda takkinsa eteisen naulaan ja hattunsa hyllylle. Se oli tuttu aaria: »Naura, Pajazzo!» — niin sopiva, kun ei enää ole iloista hetkeä odotettavana.

Elma kuuli äänen, kuuli tytönaskelet pienessä ruokasalissa, näki puoliavoimesta ovesta vilahdukselta raitaisen hameen lievettä. Veri kuohahti päähän, kurkkua kouristi. Kuinka tyynenä hän olikaan aina tähän hetkeen saakka istunut, tilannetta täysin vallitsevana! Mutta äkkiä luhistuivat kaikki laskelmat. Elävä ihmislapsi on tullut hänen lähettyvilleen, vilahtelee, ääntelee, hengittää tuolla, juoksee, liikkuu, on olemassa — ja se on hänen lapsensa!

Elma nousi paetakseen, kykenemättömänä, se oli ainoa, mitä hän tunsi, kohtaamaan tätä. Hänen niskansa tuntui kankealta, sydämentykintä kävi kiivaammaksi, teki kipeää. Vaivoin hän sai astutuksi pari askelta, mutta sitten hänen täytyi pysähtyä, kaikki alkoi silmissä pimetä eikä hänellä enää ollut oikein selvillä, missä hän oli. Ja tuolta, viereisestä huoneesta, samalla jostakin kaukaa, kuului yhä askelia, hyräilyä, pari akordia pianolla, paperin tai kankaan kahinaa. Siellä liikkui ja eli tyttö: hänen lapsensa.

Ja äkkiä hän tuli kynnyksen yli ja seisoi Elman edessä.

»Anteeksi, minä en tiennyt. Neiti odottaa ehkä isää?»

Elma pudisti päätään.

»Auta minua», sai hän vain sanotuksi.

Hän viittasi haluavansa istua, ja Tilda tarttui hänen käsivarteensa ja talutti hänet parin askelen päässä olevaan korituoliin istumaan. Sitten hän riensi noutamaan vettä, nosti lasin vieraan huulille ja juotti tätä.

»Oletko sinä Tilda?» kysyttiin heikolla äänellä.

»Olen.»

Elma katsoi ja katsoi. Nyt hän oli sen verran tointunut, että saattoi nähdä. Tuo oli siis hänen lapsensa, tuo sanomattoman suloinen olento. Hänen oli täytynyt nähdä tyttö jossakin ennen, kaikki hänessä tuntui niin ihmeen tutulta, niin ennakolta rakkaalta. Elma ei kuitenkaan saattanut tarkata yksityiskohtia, ei etsiä mitään yhtäläisyyksiä, hakea sen tai tämän luonteen merkkejä. Hän vain ahmi lasta, pysähtyi hellyydestä nälkäisenä, sairaana, katselemaan jotakin hiussuortuvaa, silmien kiiltoa, pientä, pyöreää kaulaa, jonka ympärillä oli kapea, musta samettinauha, ja siinä vanhanaikainen kultalankaristi.

Rinnassa tuntuva tuska ei hellittänyt, raastetun sydämen tykintä oli yhtä kiivasta ja julmaa. Mutta nyt vain hurjasta kaipuusta saada painaa tätä lasta povelleen.

Tyttö seisoi odottavana, mielessään levottomana kuunnellen, eikö keittiöstä kuuluisi ääntä, joka osoittaisi äidin palanneen ja tulevan vapauttamaan hänet vastuunalaisuudesta tuon ilmeisesti sairaan, kummallisen, vieraan naisen suhteen, joka oli istunut täällä yksinään. Aivan tuntematonhan vieras ei tosin ollut, Tilda oli nähnyt hänet, Aleksis oli teatterissa maininnut hänen nimensä: neiti Liwin; mutta mitä hän täältä haki?

Elma katsoi vain kättä, joka piti vesilasia, ja jota hänen teki mielensä suudella. Mutta äskeinen pyörrytys alkoi uudelleen. Hänestä tuntui, että hän luisui jonnekin alas, pois — hän ehti vain kuiskata tuskin kuuluvasti:

»Tilda, Tilda, katso minua. Minä olen sinun äitisi.»

Pelästyksestä huudahtaen tyttö pani vesilasin pois ja juoksi keittiöön. Rouva Murius tuli vastaan keittiönovella, kun Tilda oli ehtinyt sinne sen ajatuksen ahdistamana, että neiti Liwin ehkä ajaa takaa, ja aikoi syöstä alas portaita ja ulos.

»Äiti!» huudahti hän. »Tuolla sisällä on ihminen —»

»Niin on, niin on, lapseni.»

»Hän on varmaankin hyvin sairas ja äiti, äiti, minä luulen, että hän on hullu. Minusta tuntui aivan kuin hän olisi kuiskannut: Minä olen sinun äitisi.»

»Ehkä sinä kuulit väärin, pikku Tilda», vastasi rouva Murius. »Ota vastaan nämä ostokset ja pane perunat tulelle.»

10.

Alice Murius saattoi olla väsynyt ja murheellinen, mutta ei neuvoton.

Eräästä kaapista, jossa säilytettiin minkä mitäkin, hän otti nopeasti lääkepullon, jonka kyljessä oli kirjoitus »Hermotippoja», ja joka joskus oli hankittu konserttimestarin vuoksi. Hän kaatoi vähän sen sisällyksestä, joka tuntui vahvasti kamfertilta, lusikkaan panemaansa sokeripalaan, ja pakotti sairaan nauttimaan sen. Valeli sitten Kölninvedellä hänen ohimoltaan.

Neiti Liwin tointuikin verraten pian.

»Minun sydämeni on huono», sanoi hän anteeksi pyydellen, huokaisten pari kertaa ikäänkuin koetellakseen, minkä verran se vielä saattoi kestää. »Rakas rouva Murius, antakaa anteeksi kaikki vaiva.»

»Te näytätte jo reippaammalta», lohdutteli rouva Murius.

Elma huokaili vielä hetken ja sanoi sitten:

»Minä pelkään pelästyttäneeni lasta äsken. Unohdin aivan, ettei hän vielä tiedä muusta perheestä kuin teidän. Tarkoitin selittää hänelle tulleeni tänne hänen äitinsä edustajana, mutta tulin puhuneeksi sekavasti, pelkäänpä sanoneeni ihan väärin, kun juuri sillä hetkellä tunsin pyörtyväni.»

»Neiti rakas», vastasi Alice Murius ja katsoi toisen kartteleviin silmiin — äänetön ja lyhyt kohtaus kuin kädenanto. »Minä kyllä selitän asian, älkää olko levoton.»

Elma peitti kasvonsa käsillään ja hengitti taas hitaasti ja syvään.
Niin sairas kuin äsken hän ei enää ollut, mutta kuitenkin hyvin heikko.

Hänen täytyi saada auto ja päästä kotiin. Hän mutisi:

»Ja rouva Murius, antakaa hänet minulle! Auttakaa minua! Se on äidin tahto, hänen viimeinen ja ainoa toivonsa elämässä.»

»Kyllä, minä lupaan, koska se on onnettoman äidin tahto.»

Illalla Alice Murius otti lapsen kahden kesken pieneen makuuhuoneeseen kertoen hänelle raskaan totuuden, että hän oli heillä oikeastaan lainalapsi ja että lainaa nyt vaadittiin takaisin.

Ruokasalissa istui Libert soitellen nuoteista, joita hän oli saanut lainaksi suojelijoiltaan musiikkikaupassa, uusia, ja aivan uusien säveltäjien nuotteja. Joka rivi merkitsi hänelle tuntemattomien ystävien ja hengenheimolaisten löytöä, joilla oli sanomattoman arvokasta uutta hänelle kerrottavana. Hänen poskensa hehkuivat, hänen teki mielensä huutaa. Kerta toisen jälkeen hän oli vähällä juosta Tildan luo kysymään, eivätkö nämä merkilliset sävellykset olleet saman hengen lapsia — vaikka tietenkin äärettömän paljon parempia — kuin hänen omat pienet sävellyksensä.

Mutta kun Libert ei hennonut jättää nuottejansa edes sellaisen kysymyksen vuoksi, saivat Tilda ja hänen äitinsä olla häiritsemättä, ja poika pääsi näkemästä, kuinka nämä molemmat istuivat sängynlaidalla toisiansa syleillen ja niin itkusta menehtyneinä, etteivät olisi edes ymmärtäneet, mitä Libert tarkoitti.

Totuutta ei kuitenkaan voinut ajanmittaan salata häneltä eikä Pontukselta. Rouva Murius tiesi, että onneton nainen odotti sanomaa ratkaisusta. Jo pari päivää käyntinsä jälkeen oli neiti Liwin kirjoittanut uudelleen, kiittäen osakseen tulleesta hyvyydestä, mutta myöskin ilmoittaen nyttemmin täysin toipuneensa ja odottavansa mahdollisimman pian tietoa, minä päivänä hän saisi ryhtyä huoltamaan Tildan kohtaloa.

Hän ilmoitti pitävänsä omasta puolestaan viisaimpana, että tyttö ja hän tapaisivat Keskusasemalla, alkaakseen vastaisen yhteisen elämänsä sillä matkalla, jota hän oli suunnitellut ilahduttaakseen lasta ja voittaakseen hänet puolelleen. Ja kun sitten vielä oli mennyt muutamia päiviä eikä hän saanut vastausta rouva Muriukselta, kirjoitti hän toistamiseen, tällä kertaa hiukan jyrkemmin, hiukan vaativammin.

»Minä en tahdo matkustaa», huudahti Tilda. »Minä en tahdo lähteä pois.
En halua toista äitiä.»

Koulujen lukuvuosi oli päättynyt. Oopperakausi niinikään. Joka ilta pidettiin Muriuksen perheessä perheneuvotteluita. Perheeseen luettiin Garibaldi, oopperalaulaja Wattman ja muutamia muita ystäviä. Kaikkia heitä asia kiinnosti ja kaikki he olivat sitä mieltä, että Tildalle oli tapahtunut onnenpotkaus. Eihän tässä tarvinnut rikkoa välejä vanhan kodin kanssa. Oli tehty vain edullinen tarjous, jota piti käyttää hyväkseen. »Niin minä olen aina tehnyt», sanoi Garibaldi. Mutta konserttimestari istui synkkänä. Hän oli kuin puristettu sitruuna, palveluksensa suorittanut mauri, vanha ukko, joka ei enää kyennyt huolehtimaan perheestänsä.

Tilda ei uskaltanut katsahtaa konserttimestariin: hänhän saattaisi lukea kaikki Tildan ajatukset. Nyt hän ymmärsi niin monta seikkaa: miksi konserttimestari oli saattanut kummastella hänen musikaalisia taipumuksiaan. Siksi, ettei Tilda ollut hänen oma lapsensa. Ja kun Tilda kerran oli kysynyt, eikö hän ollut iloinnut, kun hän, tyttö, syntyi — niin konserttimestari, joka piti enimmän tytöistä, oli vain vastannut: »Hm.» Tässä oli selitys. Tosin piti ukko hänestä, sitä ei voinut epäillä, mutta tuo »hm» oli johtunut siitä, että Tilda oli vain ulkoa kannettu heidän kotiinsa viiden kuukauden vanhana.

Ja kuitenkin he olivat olleet äärettömän hyviä hänelle, sekä isä että äiti.

Eräs ääni hänen sisässään sanoi selkeästi:

»Nyt sinun pitää nostaa taakka heidän niskastaan.»

Mutta ääneen hän huusi:

»Neiti Liwin, joka ei edes tiedä, mitä hän sanoo, mitä hän minusta tahtoo? Ei kukaan voi minua pakottaa!»

»Ilmetty Gavelström!» mutisi Garibaldi itsekseen.

Libert sanoi:

»Mehän voimme toimia yhdessä, sinä ja minä, Tilda, ja elättää itseämme soittelemalla pitotilaisuuksissa.»

Viulunvinguttaja ei ollut osoittanut suurta surua kuullessaan, että Tilda ei ollut hänen oikea sisarensa, sillä sehän ei muuttanut mitään Tildassa eikä hänen omissa tunteissaan. Omasta puolestaan hän aikoi edelleenkin pitää häntä sisarenaan. Minkävuoksi siis niin paljon kyyneleitä ja murhetta?

Mutta Pontus neuvoi:

»Älä ole lapsellinen, Tilda. Meitähän sinä aina voit käydä katsomassa, ja sinullehan on luvattu erinomaiset olot. Saat ehkä tulla ylioppilaaksi, jos tahdot, ja se sinun pitäisi tehdä.»

Olisi voinut luulla, ettei Pontuksella itsellään olisi ollut mitään vastaan, vaikka hän itse olisikin ollut se, joka viiden kuukauden vanhana kannettiin taloon huopapeitteeseen käärittynä.

Aika kului ja neiti Liwin kirjoitti kolmannen kerran.

Se käsitys oli hänessä vain vahvistunut, etteivät nuo Muriukset olleet, niinkuin hän jo alusta pitäen oli aavistanutkin, kovin kunnollista väkeä, ainakaan sellaista, joka käsittelee määrättyjä asioita järjellisellä tavalla. Tätä tosin ei kirjeessä sanottu, mutta kirje oli kuitenkin kylmempi ja niin sanoaksemme afääriluontoisempi kuin kumpikaan edellinen. Ratkaisua ei käynyt enää lykkääminen. Täytyi ilmoittaa määräpäivä, milloin tyttö saapuu, tai ryhtyä avoimeen taisteluun, pakottaa oikea äiti astumaan esiin, eikä mikään mahti maailmassa olisi voinut saada Alice Muriusta vaatimaan sitä, niin kauan kuin äiti itse tahtoi pysyä salassa. Mihin suuntaan neuvottelut Muriuksen salinpöydän ääressä kääntyivätkin, tiesi Alice, että Tildan kohtalo ennemmin tai myöhemmin täytyi ratkaista.

Tilda ei väsynyt vastustamaan:

»Antakaa minun matkustaa Amerikkaan Rolandin luo. Niin se neiti Liwin unohtaa minut.»

»Ehkä hän, mutta ei sinun äitisi», vastasi rouva Murius.

Siinäpä se oli. Oli olemassa äiti — ja kun Tilda katsoi rouva Muriukseen ja tiesi, mitä äiti merkitsi, ei hän saattanut täysin ylläpitää kapinahenkeä.

Vihdoin Pontus aikaansai ratkaisun.

Hän otti Tildan huoneeseensa, sulki oven, pyysi häntä istumaan, järjesteli ensin kirjojaan pöydällä, voittaakseen minuutin, pari. Sillä se oli hänelle tarpeen. Lopuksi hän sanoi:

»Rakas Tilda, minä olen yhtä kiintynyt sinuun kuin kaikki muutkin meillä. Mutta minä olen tässä perheessä ainoa — paitsi kenties, minä sanon kenties, Roland — joka olen järkevä, ja sentähden täytyy minun — —»

»Minä tiedän, mitä sinä tahdot!» huusi Tilda.

»Mitä sitten?»

»Ei, sano se itse, sano vain julki!»

Pontus huomasi, että Tildan kasvoille syntyi kankea ja kummallinen ilme, jommoista hän ennen ei ollut nähnyt. Silmät olivat sangen tummat, uhmaavat ja päättäväiset. Tytön oli täytynyt sisässään käydä ankaraa kamppailua, josta hän ei ollut tiennyt mitään, mutta josta Tilda nyt tällä sekunnilla luopui… Oli kuin hän, Pontus, olisi asettanut Tildan seinää vasten, kuin teloitettavaksi tuomitun: seinä takana, pyssynluodit edessä. Tuomittu lakkaa äkkiä vastustamasta ja alistuu kohtaloonsa.

Pontuksen kävi sääliksi, mutta hän ei saattanut lakata olemasta ainoa järkevä ja epämusikaalinen tässä epäkäytännöllisten fantastien perheessä, jotka eivät koskaan ottaneet lukuun tuloja, etua tai edes tulevaisuuden mahdollisuuksia — ja hänen täytyi senvuoksi jatkaa:

»Rakas Tilda, sinun täytyy käsittää velvollisuutesi.»

»Minä olen sen jo käsittänyt», vastasi Tilda.

Nousi sitten ja huusi tulipunaisena:

»Etkö sinä käsitä, hölmö, että minä olen käsittänyt sen kauan sitten? Täällä minä olen ollut taakkana vuosikausia, kuluttanut ja repinyt rikki ja syönyt, enkä milloinkaan ajatellut muuta kuin hölynpölyä. Koko elämäni ei riitä korvaamaan sitä kaikkea. Mutta minun on tehnyt mieleni pitää kiinni vielä pikkuisen, vain muutamia päiviä edes — sittenkin, sittenkin!»

»Hyvähän se on, Tilda», sanoi Pontus ystävällisesti, »mutta sinä olet tehnyt taakan vain raskaammaksi äidille.»

Se sattui. Tilda oli ääneti ja mietti. Pontus oli oikeassa; Pontus kaikessa karkeudessaan oli kuitenkin muistanut tärkeintä: äitiä.

»Minähän tässä olenkin hölmö», sanoi Tilda sitten.

Niin tehtiin päätös: Tilda suostui vapaaehtoisesti neiti Liwinin toivomuksiin tai määräyksiin. Hän teki sen kiitollisena, kirjoitti rouva Murius, ja niin määrättiin lähtöpäivä.

Nämä epäkäytännölliset ihmiset, konserttimestari Murius ja hänen vaimoina, kieltäytyivät kuitenkin jyrkästi ottamasta korvausta menneeltä ajalta. Rouva Murius torjui tarjouksen lempeästi, konserttimestari suuresti suuttuneena. Tästä keskusteli heidän kanssaan neiti Liwinin lähettämä juristi, hänen luottamusmiehensä raha-asioissa. Hänen täytyi tyytyä vain siihen, että sai jättää pienen summan sopivien matkavaatteiden ja matkalaukun hankkimiseksi Tildalle.

He tapasivat toisensa asemasillalla, Elma ja Tilda. Kotiväestä oli Tildaa saattamassa ainoastaan Libert, joka kantoi hänen uutta matkalaukkuaan. Olisi ollut liiaksi hermoja kysyvää, jos useampia olisi tullut mukaan, syntynyt vain turhia kohtauksia, jotka muiden matkustajain aikana olisivat olleet kiusallisia, sen he kaikki olivat käsittäneet.

Neiti Liwin oli paikalla ennen lapsia. Hän odotti makuuvaunun oven edustalla. Hänen tavaransa oli jo viety vaunuun. Hän tarttui molempien käteen, ja Tildasta hän tuntui aivan toisenlaiselta kuin se henkilö, joka heillä kotona käyttäytyi niin kummallisesti ja jolle oli pitänyt antaa tippoja, paljon vieraammalta, ylhäiseltä ja välinpitämättömältä.

»Eikö totta, Tilda, tämähän on sinun kasvatusveljesi?» kysyi hän
Libertiin viitaten.

Tilda vastasi:

»Kasvatusveljenikö? Siksi neiti ei koskaan saa minua häntä kutsumaan.»

Siitä ei neiti pahastunut, hymyili vain heikosti. Libert vei sisään Tildan messinkihelaisen matkalaukun, katseli ympärilleen mukavassa ensiluokan vaununosastossa, jossa Tilda saisi olla ihan yksin, kun työntöovi neiti Liwinin osastoon pantaisiin kiinni. Libert kävi tällaisessa makuuvaunussa ensimmäistä kertaa elämässään, ja äkkiä hän tunsi kaipaavansa Tildaa, sillä täältä he olisivat saaneet runsaita vaikutelmia toisilleen kerrottaviksi.

Tällä välin Tilda seisoi äänettömänä asemasillalla neiti Liwinin vieressä. Hänen katseensa oli nyt kiintynyt suureen valkoiseen kellotauluun, jonka musta minuuttiviisari antoi hänelle vielä viisi minuuttia aikaa — neljä minuuttia. »Minun täytyy käsittää velvollisuuteni», ajatteli hän.

Libert palasi, veti hänet hiukan syrjään ja sanoi kiireisesti:

»Kuule, viime yönä kirjoitin pienen sävelmän, otapas huomioosi instrumenttaus! Se on tarkoitettu sinulle hyvästelyksi.»

Ja kömpelösti hän pisti moneen kertaan taitetun kankean nuottipaperin Tildan käteen. Hän aikoi sanoa vielä jotakin, mutta siitä ei tullut mitään. Niinpä hän teki päätöksensä, syleili Tildaa kovasti puristaen, unohti sanoa hyvästiä neiti Liwinille ja juoksi tiehensä taakseen katsahtamatta.

Juna jyski pois asemalta. Tilda painautui osastonsa etäisimpään nurkkaan, hän ei tahtonut tietää, ei nähdä mitään, ei edes Tukholman ympäristöä, jota Garibaldi oli kehoittanut häntä katselemaan. Hän ei tahtonut ajatella mitään. Hän oli hyvillään, että neiti Liwin vielä viipyi käytävässä ja näytti kiinnostuneen siihen, mitä ikkunasta näkyi. Hämärästi Tilda aavisti, että tämä tapahtui ystävällisyydestä ja herkkyydestä, ja hän oli siitä kiitollinen.

Hän piti kädessään Libertin hyvästelysepitelmää ja aukaisi hetken kuluttua paperin. Siinä oli vanha hoku:

Neiti Itse se se

Niin, se oli niin Libertin kaltaista. Ja tuohon rakkaaseen, tuhmaan vanhaan tekstiin hän oli sepittänyt kokonaisen pikku-concerton, monin eri instrumentein, tosiaan sangen merkillisen instrumenttauksen. Pieni viulunvinguttaja oli ulkona etsimässä tietänsä omin päinsä — myöskin hän.

Tilda suuteli paperia. Sitten hän suoristi ryhtiänsä ja istui odottelemassa saattajaansa kyynelettömin silmin ja vakavana kuin viisitoistavuotias suuri tyttö ainakin.

NELJÄS OSA

1.

Kerran viikossa, joka sunnuntai, rouva Murius kirjoitti pojalleen Rolandille Amerikkaan. Terveenä ja sairaana, iloisena ja suruisana, oli joutoaikaa tai kiirettä, aina hän sai jostakin raosta sen hetken, joka tarvittiin kotoa odotetun raportin antamiseen.

Se amerikkalainen pomo, jolle Garibaldi oli Rolandia suositellut, ei todellisuudessa ollutkaan niin suuri ja mahtava mies kuin ensin oli luultu. Mutta hän oli kuitenkin hankkinut Rolandille toimen, josta ei tosin ollut suurta palkkaa, mutta pienestäkin palkastaan hän säästi ahnaasti, voidakseen lähettää kotiin jonkin dollarin silloin tällöin. Sitäpaitsi oli toimessa mahdollisuus kunnostautua ja yletä. Se ei ollut niinkään huono asema, ja monen oli täytynyt tyytyä huonompaankin.

Itsestään Roland ei puhunut paljon. Ei mitään yksinäisistä illoista tympeässä täyshoitolassa, silloinkuin iltaa ei käytetty johonkin kurssilla käyntiin. Ei mitään myöskään koti-ikävästä tai siitä, kuinka hänen mielessään kangasteli ahdas tukholmalainen asumus, jonka hänen äitinsä, ainakin hänen mielestään, oli loihtinut mitä ihanimmaksi olinpaikaksi. Mutta rouva Murius luki rivien välistä ja kirjoitti itse sen mukaan, ja usein oli Tildakin liittänyt muutamia sivuja äidin kirjeeseen, niin että Rolandilla lukitussa pöytälaatikossaan Amerikassa oli kaksi vähitellen kasvavaa kirjekasaa, molemmat yhtä rakkaita.

Siitä katastroofista, joka oli tehnyt lopun Tildan olennasta Muriuksen perheen todellisena jäsenenä, kirjoitti Tilda itse Rolandille. Siitä tuli niin pitkä ja paksu kirje, että se vaati eri postimaksun ja lähetettiin eri kuoressakin muutamia päiviä ennen Tildan ja neiti Liwinin matkaa, kun matka jo oli lopullisesti määrätty.

»Kuule», kirjoitti hän, »Roland, sinähän olet aina tiennyt, kuten nyt kuulen, että minä en ollut sinun oikea sisaresi. Ja kuitenkin sinä olet aina ollut minua kohtaan kiltein kaikista veljistä. Minä en ole unohtanut yhtäkään kaikista niistä kerroista, jolloin sinä otit minut hoiviisi ja kannoit minua ja puhuit järkeä minulle, enkä koskaan sitä unohda. Ja saat sinä senvuoksi olla minun ainoa uskottuni. Koska sinä et enää ole minun veljeni, niin tahdon, että olet jotakin, joka merkitsee yhtä paljon ja ehkä vielä enemmänkin. Näetkö, Libert elää nyttemmin vain musiikissaan ja on sitäpaitsi liian lapsellinenkin ymmärtääkseen kaikkea, ja rakas äiti, ymmärräthän, hänen niskaansa taas ei saata sälyttää kaikkea.

— Se on suuri salaisuus, mutta minä sanon sinulle, että mikään maailmassa ei saa minua uskomaan muuta, kuin että neiti Liwin on minun äitini, vaikka hän ei tahdo sinä esiintyä. Kenties hän haluaa ensin koetella minua. Mutta se ei ollut erehdys, enkä minä kuullut väärin, kun hän sen sanoi minulle, ja minä näin, ettei hän valehdellut. Hän oli sairas juuri silloin ja luuli kenties kuolevansa, eikähän silloin tehne mieli valehdella. Heti sitten hän tuntui kuitenkin katuneen, mutta minä en vain käsitä, kuinka äiti ei nähnyt hänen lävitseen; vaikka se on kyllä totta, että äiti ei ollut huoneessa itse sillä hetkellä, jolloin se pulpahti esiin.

Mitä syytä neiti Liwinillä on vaieta, sitä minä, kuten sanottu, en tiedä. Hän sanoi äidille, että minun tulee sanoa häntä Elmaksi ja sinutella. Kernaasti minun puolestani! Sydämessäni en minä kuitenkaan voi pitää ketään muuta äitinä kuin sitä, jonka tiedät. Minä aion olla kiltti »Elmaa» kohtaan, kun kerran äiti on sitä pyytänyt ja tunnen velvollisuudekseni olla enempää rasittamatta kotiväkeä kustannuksilla minun vuokseni ja osoittaa kiitollisuutta »Elmalle», joka on ottanut niistä vastatakseen. Pontus oli ollakseen tärkeä ja rupesi selittelemään sitä asiaa minulle, mutta minä näin, että hän oli liikutettu, kun hänen piti se sanoa, ja se on niin tavatonta Pontukselle, että en voinut pahastua, vaan tunsin itsekin liikutusta. Mutta Pontuksen puuha oli kuitenkin ihan tarpeetonta. Minä kyllä hoidan itseni. Sen vannon sinulle ainoana uskottunani kaikessa tässä.

Mihin sitten ryhdyn, kun olen lopettanut koulun, senkin aion ajatella. Siihen ei ole enää kovin pitkää aikaa, ja minä tahdon niin pian kuin mahdollista ansaita toimeentuloni itse. Voin sanoa sinulle yhden asian vielä, Roland, minä olen ajatellut sangen paljon viime aikoina ja se johtuu siitä, että minullakin on ollut suruja, vaikka niistä en vielä toistaiseksi puhu kenellekään.

Oma

Tildasi.»

Roland vastasi kirjeeseen, mutta hänen vastauksensa saapui Tukholmaan vasta kun Tilda jo oli matkustanut. Se lähetettiin hänen jälkeensä Tukholmasta Saksaan, siellä kaupungista toiseen ja vihdoin Ranskaan, missä neiti Liwin oli päättänyt oleilla kuumimman vuodenajan rannikolla.

»Mitä tuttavuuksia sinulla on Amerikassa?» kysyi Elma, kun kirje vihdoin saapui perille niin monia postileimoja ja osoitteita kuoressa, että Tildan omaa nimeä tuskin enää näkyi.

»Vanhin veljeni», sanoi Tilda.

Elma huomautti:

»Pikku Tilda, mitä itsepäisyyttä se on, että sinä yhä vain sanot veljiksi ja vanhemmiksi ihmisiä, joista tosin voit pitää, mutta jotka kuitenkaan eivät ole sinulle edes sukua?»

»Miksi minä heitä sitten sanoisin? Konserttimestarin väeksikö?»

»Käytä mitä nimeä hyvänsä, mutta ei sellaista, joka on suorastaan harhaanjohtavaa.»

»Heille», sanoi Tilda, »ei kukaan voi estää minua sanomasta isä, äiti ja veli koko elämäni ajan, mutta heistä puhuessa koetan noudattaa Elman käskyä.»

»Se ei ole mikään käsky, vaan järkevä toivomus.»

»Niinkuin Elma tahtoo.»

Elma jätti asian silleen. Hän oli päättänyt ennen kaikkea olla kärsivällinen.

Tilda luki selkä kumarassa Rolandin kirjettä, jossa tämä kannatti kaikkia hänen itsensä lausumia hyviä päätöksiä. Hän sanoi myöskin, ettei mikään saattanut tehdä häntä iloisemmaksi kuin se, että sai olla se ainoa uskottu, joksi Tilda oli hänet valinnut. Se oli tosiaan yhtä hyvää kuin veljenäolo — tai ehkä vielä vähän parempaa. Hän neuvoi Tildaa ajattelemaan, että jos neiti E.L. todellakin oli hänen äitinsä, niin saattoivat syyt sen salaamiseen olla painavat ja traagilliset, ja sille, jolla itsellään oli suruja, ei varmaankaan ole vaikeaa ottaa lukuun toisten suruja, huomautti Roland.

Tytön lukiessa Elma istui lepotuolissaan tarkaten häntä.

Hän ei voinut salata itseltään, ettei hänen ollut onnistunut voittaa lasta puolelleen läheskään niin kuin sisimmässään oli kuvitellut helpostikin saattavansa tehdä. Hän oli kyllä edellyttänyt kyyneleitä, ehkäpä huonon kasvatuksen, itsehillinnän puutteen ilmauksia, ja oli mielessään siltä varalta suunnitellut parhaaksi menetelmäksi vetoamisen Tildan kunniantuntoon. Mutta sen sijaan oli tytön luontainen viehkeys, joka tuskallisesti muistutti sitä, mikä kerran oli tehnyt hänet niin vastustuskyvyttömäksi tytön isän suhteen, heti voittanut hänet. Tilda oli huomaavainen, vaatimaton, aina kiitollinen kaikesta, mitä annettiin. Mutta ei enempää. Valoisan pinnan, nuhteettomien ulkonaisten muotojen alle, sen aavisti Elma sangen pian, oli vedetty tarkka raja. Hän epäili katkeramielisenä, että siinä piirissä, missä tyttö oli kasvanut, oli rohjettu yllyttää tyttöä häntä vastaan, päinvastaisista vakuutuksista huolimatta. Sitä epäluuloa vastaan puhui toisaalta se seikka, että Tilda aina oli herkin ja herttaisin joka kerta, kun sieltä oli saapunut jokin kirje.

Hänenkö oma persoonansa se siis lasta tympäisi? Hänen, tytön oman äidin persoona?

Sen ajatuksen Elma torjui tyköänsä, sitä hän ei kestänyt. Mutta se vastarinta, jota hän alituiseen, äänettömästi, julkilausumatta, tunsi lapsen puolelta, pani hänen kärsivällisyytensä kovemmalle koetukselle kuin hän oli saattanut aavistaa.

Tilda luki kirjeensä läpi ensin kiireenkaupalla, sitten hitaasti, tarkasti harkiten. Elma näki hänen kauniiden, itsepäisten kasvojensa kirkastuvan ja hellenevän, näki hienon punan korostavan poskien väriä, näki silmissä ilon ja hellyyden kimmellystä.

Sitä ilmettä ei hänen itsensä ollut koskaan onnistunut aikaansaada. Lahjoilla se ei onnistunut; ystävyydellä hän pääsi hiukan alkutaipalelle, mutta ei perille asti, ei näin pitkälle.

Elma muisteli lähtöä Tukholmasta. Hän oli viipynyt mahdollisimman kauan vaunun käytävässä antaakseen lapselle aikaa itkeä, mukautua lähdön tapahtumaan. Hän olisi tahtonut painaa lapsen povelleen, puhua vakaumuksestaan, että tulevaisuus nyt oli oleva valoisa ja onnellinen heille molemmille. Mutta kun hän vihdoin, kuumana levottomuudesta, ettei löytäisi oikeita sanoja, tuli sisään, istui Tilda jo valmiina kylmähköön huomaavaisuuteen ja kiitollisuuteen. Oli syntynyt kahden vieraskäynnillä olevan naisen välinen keskustelu.

»Puhuttelethan minua nimityksillä Elma ja sinä, pikku Tilda?»

»Kyllä, kiitoksia, jos Elma niin tahtoo.»

»Oletko väsynyt, rakas lapsi?»

»Kiitos, en kovin.»

Oliko hänen nälkä, halusiko hän lukea, mistä kirjoista hän piti? Tahtoiko hän kuulla, mikä matkasuunnitelma oli; eikö hänestä ollut hauskaa päästä näkemään maailmaa?

Oli toki, hyvin hauskaa.

Mutta vielä hauskempaa ehkä, jos se nuori poika, joka toi matkalaukun asemalle, olisi ollut mukana.

»Olisi toki!» huudahti Tilda säteilevänä.

Elma oli kysynyt:

»No, mutta etkö usko, että myöskin me kaksi kenties voimme tulla hyviksi ystäviksi?»

»Minä toivon sitä», vastasi tyttö kohteliaasti.

Sitten oli Elma antanut hänelle pienen summan taskurahoiksi, jotka hän sitten matkan varrella näki käytettävän pääasiallisesti postipaperin ja postimerkkien ostoon, kuvakorttien tai vaatimattomiin kotiinlähetettäviin muistolahjoihin.

Elma ei ollut kyennyt rakentamaan siltaa lapsen luottamukseen; hän tunsi itse yritystensä vaikuttavan teennäisiltä. Eräänä päivänä matkan alkupuolella hän oli yrittänyt kysymystä, eikö Tilda koskaan ajatellut tai kummastellut tuntematonta ja onnetonta oikeaa äitiänsä. Mutta lapsi vastasi kuin sivumennen:

»Kun hän on voinut olla välittämättä minusta viisitoista vuotta, niin ymmärtäähän Elma, etten minä lainkaan katso häntä äidikseni.»

Sitä kieltä ei sen koommin kosketettu.

Hotellissa oli neiti Liwin enimmäkseen ottanut kaksi huonetta. Se teki matkan jonkin verran kalliimmaksi, mutta hän ei tahtonut valvomisellaan ja polttelullaan myöhään yöhön rasittaa lasta. Niinä kertoina, jolloin oli pitänyt tyytyä yhteen huoneeseen, oli Tilda saanut mennä sisään ensin, ja Elma oli hotellin kirjoitushuoneessa tai hallissa odotellut, kunnes lapsi ehtisi nukahtaa, minkä jälkeen hän itse vasta saapui.

Niinä öinä hän ei itse nukkunut. Hän kuunteli lapsen kevyttä, tasaista hengitystä, kuuli hänen käännähtävän tai oikaisevan itseään vuoteessa ja joskus mutisevan joitakin epäselviä sanoja. Niin pian kuin aamu alkoi sarastaa sen verran, että Elma saattoi nähdä hänet, vaikkapa ensi hämyssä vain hämärästi, nousi Elma istumaan kurottaen kaulaansa voidakseen paremmin ahmia näkyä. Silloin ei unettomuus ollut enää vaivaa. Ei ollut vähääkään väliä, vaikka päätä kivisti ja silmäluomia poltti seuraavana päivänä, kun hänen näinä aamunkoiton viileinä, liian pian haihtuvina hetkinä niin kauan oli täytynyt kaivata.

Eräänä tällaisena aamuna Elma oli rohjennut nousta vuoteeltaan, tosin pelonalaisena, hiipinyt lapsen huolellisessa järjestyksessä olevien alusvaatteiden luo — hän ei tiennyt, että järjestystä noudatettiin niin huolellisesti Alice-äidin kunniaksi — ja painanut kasvojaan niihin, hengittänyt vaatteiden tuoksua, jotka olivat verhonneet hänen lapsensa ruumista.

Vuosikausia hän oli riistänyt itseltään ilon kantaa, hoitaa tätä pientä ruumista, oppia tuntemaan sen pienintä yksityiskohtaa myöten, ja nyt se ei enää tuntunut kuuluvan hänelle… Kirpeä mustasukkaisuus heräsi hänessä tuota rouva Muriusta kohtaan, joka oli saanut kaiken sen, mistä hänen oli täytynyt kieltäytyä. Hän ei ollut koskaan ennen ajatellut mitään kilpailua, ei edes, kun päätti ottaa Tildan luokseen. Silloin hän oli kuvitellut itselleen nuoren sielun muovailua, tytön kehityksen ohjaamista, ja hän oli ollut onnellinen uskoessaan voivansa olla hyödyksi. Oman elämänsä kokemuksista hän luuli voivansa antaa nuorelle viisautta, ja se oli hänestä tuntunut kylliksi tärkeältä ja riittävältä sielun liittämiseksi sieluun. Mutta tänä aamuna hän oli äkkiä ja voimakkaasti käsittänyt, mitä toisella oli ollut: oikeus saada osoittaa hellyyttä ensi päivästä alkaen, oikeus äidin nimeen heti, kun se sana tuli lapsen huulille, oikeus hoitaa, valvoa, väsyttää itseänsä, keventää pieniä suruja ja luoda iloa pienillä poikamaisilla leikeillä, oikeus tuntea onnenväristystä, kun lapsenkäsi hapuillen etsi hänen kättään.

Hän käsitti sen yhdellä kertaa puristaessaan povelleen yksinkertaisia, kotonaommeltuja, pieniä tytönalusvaatteita.

Lopulta hän oli nukahtanut ne povellaan, nukahtanut niin suloisesti kuin olisi lapsi itse maannut siinä pienenä ja avuttomana. Hän heräsi siihen, että Tilda oli noussut ja mahdollisimman hiljaa ryhtynyt peseytymään. Elma makasi liikkumattomana, salaa tarkaten lapsen sulavia, vaistomaisia liikkeitä, huolellista saippuoimista, levotonta kahden pienen leukaan ilmestyneen nyppylän tarkastusta. Empimättä paljasti lapsi ruumiinsa, kylmästä vedestä hiukan väristen, ja ensimmäistä kertaa oli Elma, äiti, nähnyt nuo kaunismuotoiset, nuoret jäsenet, jotka olivat lihaa ja verta hänen omasta lihastaan ja verestään.

Niitä oli toinen kylvettänyt, hoitanut, pukenut ja hyväillyt; toinen iloinnut niiden terveydestä ja vartunnasta, voimasta ja kauneudesta.

Tilda käännähti, huomasi Elman olevan valveilla ja peitti itseään hiukan.

»Voiko Elma käsittää, mihin minun alusvaatteeni ovat joutuneet?»

»Kultaseni», vastasi Elma, »minä halusin vain tarkata niitä ja korjata, jos olisi tarvittu, ja satuinkin nukahtamaan siihen.»

Tilda sanoi:

»Ei mitään ole rikkinäistä. Me katsoimme läpi kaikki, ennenkuin läksin, äiti ja minä.»

Mustasukkaisuus tempasi Elman mukaansa.

»No», vastasi hän arvostellen, »kauhean paikattuahan kaikki on, mitä sinulla on, ja näyttää lisäksi olevan paikattua viime hetkessä.»

Tilda oli vaiti. Mutta Elman mieli oli liian kuohuksissa, hän ei voinut enää hillitä itseänsä, hänen täytyi iskeä vielä:

»Kyllähän minä huomasin, ettei sinun kasvatuskodissasi vallinnut kovinkaan kehuttava järjestys, ja yhtä ja toista voisi sanoa sinunkin varusteistasi. No», lisäsi hän sovinnollisemmin, »eihän se ole sinun syysi.»

»Kenenkäs muun?» huusi Tilda ja oli samassa hypähtänyt esiin kuin raivotar. »Eikö Elma luule äidin nähneen tarpeeksi vaivaa? Koetapas itse pitää neljää lasta! Minunhan, juuri minun olisi pitänyt olla ahkerampi ja auttaa häntä. Ole hyvä, äläkä ikinä enää sano hänestä halaistua sanaa!»

Äiti ja tytär olivat mitelleet toisiaan katseillaan. Sama luonto. Samat, suuttumuksesta tummenevat silmät. Ja sama muisti, joka varmasti ei koskaan anna tämän ensimmäisen ottelun unohtua.

Elma oli sitten ollut koko päivän aivan suunniltaan. Hän syytti itseänsä, ettei ollut paremmin pitänyt malttipäätöstään. Mutta ei toisaalta päässyt katkeruudestaan kaikkea sitä kohtaan, mikä oli hänen tiellään. Nyt hän oli ottanut lapsensa luokseen, jättänyt sikseen äärimmäisen varovaisuuden, voittaen vaikeudet ja vaarat. Mutta lapsi ei ollut sellainen kuin hän tahtoi. Oli kuin lapsen koko olennosta olisi huokunut moitetta, ettei hän ollut tehnyt enempää, tullut ennemmin, uhrannut siekailemattomammin — tuo lapsi tuossa, joka ei mitään käsittänyt!

Ulospäin hän ei näyttänyt mitään. Sairas sydän kidutti häntä kovilla lyönneillään. Vanhat kiusanhenget kuiskasivat hänelle jo liian suurista ilmeisistä turhista uhreista, hairahduksista ja voittamattomasta vastarinnasta, jotka olivat aivan luonnollisia seurauksia hänen päättömästä, harkitsemattomasta menettelystään. Mutta tuon itsepäisen lapsen rakkauden kaipaaminen, kaipaus saada kuulla yksi ainoa sovittava sana tuon kaikesta huolimatta käsittämättömän rakkaan lapsen huulilta, masensi myrskyn.

Väsymystään ajattelematta hän kuljetti tyttöä mukanaan puodeissa, antoi hänelle lahjoja, luopui iltalevostaan mennäkseen hänen kanssaan johonkin teatteriin.

Ja tämän ensimmäisen yhteentörmäyksen jälkeen hän oli tullut varovammaksi, hän oli tuntenut, ettei hänellä ollut varaa moneen tappioon. Hänen itsevarmuutensa oli murtunut. Hän oli olettanut lapsessa vaistoa, joka toisi Tildan hänen luokseen luonnollisesti ja välittömästi. Sitä vaistoa ei ollut kuulunut — oikeuden lapsen sydämeen ilman muuta hän oli menettänyt jo kauan ennen kuin oli hänet jälleen kohdannut.

Kirpeän nöyryytettynä hän oli tunnustanut tämän itselleen. Jos hän tahtoi saavuttaa Tildan tinkimättömän ystävyyden ja rakkauden, täytyi hänen ansaita ne niinkuin jokaisen muunkin, jokaisen vieraan olisi ollut pakko tehdä, vähitellen, askel askelelta. Hänellä ei ollut oikeutta vaatia mitään — hänellä, äidillä.

Kun Rolandin kirje vihdoin oli luettu loppuun ja pantu taskuun, kysyi Elma äänensävyllä, jonka koetti tehdä niin ystävälliseksi kuin mahdollista:

»Etkö tahtoisi kertoa minulle jotakin siitä, mitä nuori herra Murius kirjoittaa?»

»En», vastasi Tilda, »jos Elma suo anteeksi, sillä ne ovat todellakin vain meidänkeskeisiämme asioita. Mutta, katsos tätä!»

Ja hän näytti kolmen dollarin shekkiä, joka oli ollut kirjeen välissä.

»Rahaa», sanoi Elma kylmästi. »Minun täytyy vaatia, että sinä et ota sitä vastaan muilta kuin minulta.»

Ja silloin olivat pilvet taas heidän yllään. Mustat katseet iskivät jälleen yhteen. Tilda sanoi yhtä kiihkeästi kuin Elma oli puhunut tyynesti:

»Minun täytyy sanoa, että minä en anna pidellä itseäni kuinka tahansa!
Silloin karkaan ennemmin.»

»Uhmailetko sinä? Siitä neuvoisin sinua luopumaan, Tilda, oman etusi vuoksi!»

Sitten seurasi taas äänettömyys. Elma nojautui jälleen lepotuolinsa selkänojaa vasten ja istui odottaen. Kumpi ojentaisi ensin sovinnonkättä?

»Miksikä niskuroida», ajatteli Elma katkerassa äänettömyydessä, »miksi jatkaa taistelua? Eikö olisi parempi päästää kaipaus ja hellyys valloillensa ilman muuta?» Mutta hän ei uskaltanut — epätietoisena siitä, kuinka se otettaisiin vastaan.

Tilda puhui ensiksi. Hän sanoi hyvin tyynesti, itsensävoittajan arvokkuudella:

»Elma on luonnollisesti oikeassa siinä, ettei minulle tarvitse syytää rahoja. Äitikään ei tahtonut, että me ottaisimme rahaa vastaan muualta kuin kotoa, ja minä unohdin, että Rolandilta ottaminen — ei enää ole kotoa ottamista. Elma ei kyllä myöskään saata ymmärtää Rolandia tai tietää, minkälainen meidän välimme aina on ollut. Mutta suo minulle anteeksi.»

Elma ojensi kättä ja Tilda tarttui siihen. Äiti kumartui hiukan ja suuteli kevyesti lapsen sormenpäitä.

»Sinun pitää myöskin suoda anteeksi minulle», sanoi hän, »jos joskus näytän kovemmalta kuin olen.»

Illalla vastasi Tilda Rolandin kirjeeseen:

»Mitä siihen tulee, että E.L:llä olisi ollut suruja, joista minun pitäisi häntä sääliä, niin luulen sen olevan totta. Mutta jospa tietäisit, kuinka vaikeata usein on tulla toimeen hänen kanssaan. Yöllä voi hänen päähänsä pälkähtää penkoa minun alusvaatteitani arvatenkin tarkastaakseen, sattuuko niissä olemaan jokin lukkoneula napin asemesta tai muuta semmoista pientä huolimattomuutta. Hän antaa minulle kaikki, mitä tarvitsen, ei tympäisevän ylellisesti lainkaan, niin, että se tuntuisi lahjomiselta, vaan kohtuullisesti ja hyvin hienosti, ja tiedätkö, minä olen siitä kiitollinen. Mutta toisina päivinä hän saattaa olla niin ilkeä, vielä ilkeämpi kuin minä. Hän ei lyö eikä huuda, ei, se on silmissä, aivan niinkuin minulla (tiedän sen) — ja sitten tulee muutama sana. Jos hän on minun oikea äitini, niin tulen minä häneen, ja se on hirveätä! Sillä kaikista päätöksistä huolimatta on hetkiä, jolloin melkein vihaan häntä.»

2.

Elma ja Tilda matkustivat kotiin Hampurin kautta. He asettuivat samaan hotelliin, missä Elma aikanaan oli asunut Rick Brunjohannin kanssa, ja Elma vei tyttärensä herra Feuerin kenkäkauppaan ja osti hänelle sieltä jalkineita. Ravintolaan, missä Rick ja hän olivat aterioineet Bourgstenin kanssa, ei sitävastoin voinut lasta viedä.

Mutta illalla, kun Tilda oli mennyt huoneeseensa, lähti Elma ulos. Hän luuli voivansa löytää paikan, johon liittyi niin merkityksellisiä muistoja. Hän halusi vain katsoa jostakin ikkunasta sisään, nähdä vilahduksen salin suihkulähteen monivärisistä vivahteista: ehkäpä myöskin eräät kasvot. Hän ajatteli sitä kultabrokadipukuista tyttöä ja Bourgstenia. Hän tahtoi kuvitella heitä yhdessä, noita molempia, jotka hän oli jättänyt taakseen. He istuisivat samassa pöydässä, jolla oli kuihtuneita kukkia, kun hän, Elma, näkymättömänä kulki ohi suurten, valaistujen ikkunain syksyisenä iltana, ohi kaiken entisen — vain pariksi minuutiksi suoden itselleen viimeisen kirpeän tunnun muinoin tuttujen seikkojen näystä.

Mutta hänen tuntui olevan turha yrittääkään löytää tietä sinne. Turhaan hän harhaili hetken katujen vielä lehdellisten puiden alla. Pimeässä puhuteltiin häntä tunkeilevasti, ja hän ymmärsi, ettei hänen sopinut kauempaa harhailla. Hän riensi takaisin hotelliinsa.

Mennessään Tildan oven ohi hän tunsi voimakasta halua tavata tyttöä, vaikka jo oli toivotettu hyvää yötä. Hän koputti ovelle, ja vaikka vastausta ei kuulunut, astui sisään. Lamppu paloi pöydällä, mutta huone oli tyhjä, vuode koskematon. Kellohan olikin vasta kymmenen. Elma odotti.

Tyttö tuntui kuluttaneen aikaansa kirjoittamalla, muste kynässä oli vielä kostea. Arvatenkin hän oli mennyt alas viemään kirjeitänsä. Mutta aika kului eikä häntä kuulunut takaisin. Levottomana Elma alkoi etsiä. Hän soitti palvelijoita, mutta kukaan ei tiennyt sanoa, missä nuori neiti oli. Ehkäpä hän istui seurustelusalissa, missä vieraat joskus viettivät iltaansa. Elma hylkäsi sen ajatuksen: ei Tilda eikä hän ollut edes kysynyt, missä se sali oli.

Hänen levottomuutensa yltyi. Kauheita epäluuloja heräsi hänessä. Tildan päällysvaatteet olivat huoneessa, mutta kuitenkaan hän ei voinut torjua ajatusta, että tyttö todellakin oli karannut — ja täällä, tässä inhoittavassa Hampurissa! Katoaminen jäljettömiin, mitä hirvittävimpiin oloihin joutuminen, kaikki oli mahdollista. Hän eli mielikuvituksessaan, kuinka hän vetosi poliisiin ja viranomaisiin, sanomalehti-kirjoituksia, kauhea tarina, joka oli yleisenä puheenaiheena. Puoli tuntia hän käveli edestakaisin käytävässä omansa ja Tildan huoneen ovien väliä. Vihdoin hän, tuskan ahdistamana, meni kuitenkin siihen seurustelusaliin, jossa Tildan läsnäolo oli hänestä tuntunut vähimmin uskottavalta.

Tyttö oli siellä, Elma näki hänet heti. Huoneessa oli himmeä valaistus, hillittyä puheensorinaa. Pari kolme ryhmää, kaikki erillään toisistaan, piti hallussaan suurta huonetta. Yhteen ryhmään kuului Tilda — seurassa oli seitsemän tai kahdeksan henkeä, keskeisimpänä rouva Pasch, Valkoinen papukaija, hymyilevänä, valkoiseen, helmikoristeiseen pukuun puettuna. Hiukan syrjempänä, aivan ryhmän laidassa, istui Tilda vilkkaassa keskustelussa erään nuoren miehen kanssa.

Elma ei kyennyt menemään luokse, eikä kukaan huomannut häntä. Hänen täytyi nojata ovenpieleen. Koko hänen huolestumisensa sihahti hillittömäksi suuttumukseksi. Hän näki koko tuon seuran, nuo Paschit, hänen inhoamansa jo aikojen alusta alkaen, niin hänestä tuntui, luonnon vaatimuksesta kuin rotujen sota… Hän näki nuoren miehen tarttuvan pieneen kultalankaristiin, Tildan aarteeseen, joka nyt riippui ohuissa, Elman lahjoittamissa kultaketjuissa, ja vetävän sitä. Ohut tytönkaula tuli pehmeästi perässä, ja he nauroivat molemmat.

Kiihkeästi Elma käski erästä hotellinpalvelijaa, joka sattui olemaan lähettyvillä, noutamaan heti nuoren neidin, ja riensi itse edellä hissiin valmiina purkamaan koko inhonsa.

Mutta Tilda ei pitänyt kiirettä. Elma kuvitteli mielessään tapahtumain kulun: tytön on täytynyt sattumalta tavata Paschit, jokin leikkitoveruus oli ehkä olemassa pojan kanssa, jokin varhaisalkuinen kurtiisijuttu. Sen pahempi! Elma ei ollut vielä tullut ajatelleeksi tytärtänsä sellaisessa yhteydessä ja johtui heti kaikkein pahimpaan: sovittiin tietysti tapaamisesta seuraavana päivänä, päätettiin röyhkeästi vetää häntä, vartijaa, nenästä, tehdä retkiä kahden kesken, nauttia luvattomia, ennenaikaisia vapauksia.

Julmaa mielihyvää tuntien hän ajatteli, kuinka vahtimestari tuli Paschin ryhmän ja nuoren parin luo: — »Neitiä odotetaan heti neiti Liwinin huoneeseen…» Kuinka ällistyneenä Tildan onkaan täytynyt katsoa ympärilleen ja mitä nöyryytystä tuntea, kun häntä lähetetään noutamaan tällä tavoin kuin pikkulasta. Se on vain oikein. Ja kuitenkin tyttö viipyi, se oli sopimatonta, anteeksiantamatonta — Muriuksen kasvatuksen seurauksia.

Niin pian kuin Tilda ilmestyi, huusi Elma:

»Minä vaadin ehdottomasti, ettei minun tarvitse odottaa, kun lähetän sinua noutamaan. Mitä peliä tämä nyt on?»

»Elmahan tuntee heidät itse, Paschit. Rouva Pasch pyysi minun lausumaan terveisiä.»

»Minä en tahdo tuntea heitä. Sen pojan perässäkö sinä juokset?»

»Minä olen tuntenut Alexin monta vuotta.»

»Minä en tahdo kuulla puhuttavankaan mistään seurustelusta heidän kanssaan.»

»Mitä syytä Elmalla on siihen?»

»Kysytkö sinä syitäkin?»

»Tietenkin.»

»Siitä voit olla varma!» kuohahti Elma. »Minulla on syyni. Pasch tänään, joku toinen huomenna, minä tiedän mihin se johtaa.»

Tilda sanoi jäykkänä:

»Elman ei tarvitse olla vähänkään levoton minun vuokseni. Alexis viipyy muuten ulkomailla koko vuoden.»

»Mitä teillä oli niin tuttavallista puhumista keskenänne?»

»Tuttavallista? Me puhuimme matkoistamme.»

»Hän karttelee», ajatteli Elma, »hän valehtelee minulle. Hänenhän täytyy valehdella, eihän meidän välillämme vallitse mitään luottamusta…» Mutta hän ei uskaltanut päästää irti kiukkuansa. Hän sytytti väkevän paperossin, veti savua syvälle sisään, rauhoittui. Oli miten oli, pahinhan ei sentään ollut tapahtunut, Tilda ei ollut karannut, eipä näyttänyt edes aikoneen karata. Elma tunsi, että tämä pelko se häntä pohjimmalta oli ahdistanut. Kaikki muu oli oikeastaan helpotusta, myöskin Paschit, viipyminen, Tildan itsepäisen tylyt vastaukset: lapsihan oli kuitenkin tallella.

»Rakas Tilda», sanoi hän leppeämmin, »minä tulin niin levottomaksi sinun vuoksesi.»

»Levottomaksi? Mitenkä?»

»Niin, Tilda, levottomaksi. Lapseni, minä tulin ajatelleeksi äitiäsi, kenties minun ei pitäisi puhua siitä, mutta teen sen sinun itsesi vuoksi. Kun äsken seisoin salin ovella ja äkkiä näin sinut siellä niin huolettomana, niin kiintyneenä, arvatenkin ihan tietämättömänä kaikesta petollisuudesta, kataluudesta ja liasta, kaikista ansoista vakuutusten ja hellien katseiden kavaluudesta ja valheesta, kaikesta saastasta, niin minä kauhistuin. Sinä olet vasta vain viidentoista, ja minä tunsin suuren vastuunalaisuuteni. Minne sinä olet menossa, Tilda?»

Tilda oli istahtanut, mutta nousi jälleen:

»Minä käsitän, mitä Elma tarkoittaa. Että minun äitini on petetty, ollut herkkäuskoinen ja saanut siitä sitten kärsiä — ja Elma luulee nyt, että minulle täytyy käydä samalla tavalla. Ah, minua hävettää, kun kuulen, mitä Elma minusta luulee.»

Hän kääntyi mennäkseen, mutta heikko huudahdus pidätti häntä. Samassa hän näki, kuinka kelmeäksi Elma oli käynyt. Hänen äskeinen levottomuutensa oli mahtanut olla vielä kiduttavampi kuin hän oli sanonut. Ja jos hän tosiaan itse oli se tuntematon äiti, joka oli kokenut kaiken sen kataluuden ja valheen, niin se oli kai juuri tehnyt hänet niin katkeraksi, niin suvaitsemattomaksi — ja sellaiseksi, josta oli niin vaikea pitää.

Ja kenties nyt vielä tehnyt hänet sairaaksikin!

Lupaa kysymättä riensi Tilda Elman luo ja alkoi varovasti riisua häntä.
Napitti auki puseron, riisui kengät.

»Anna minun auttaa, Elma tarvitsee sitä nyt.»

Elma antoi sen tapahtua. Lapsi päästi hänen tukkansa, harjasi sen, palmikoi yöksi. Kun hän oli saanut Elman vuoteeseen, pani hän kuntoon tabletit, joita Elmalla oli tapana nauttia, ja istuutui vuoteen laidalle.

»Saako Elma unta nyt?»

Toinen ei vastannut heti. Hän oli sulkenut silmänsä ja piti lapsen kättä kädessään. Jospa hän olisi saanut kuolla tällä hetkellä! Jos hän edes olisi saanut ilmaista koko totuuden. Mutta kuinka voisi viisitoistavuotias käsittää kaiken sen, mitä se sisälsi, vikaankasvaneen, hukkaanmenneen elämän. Kuinkapa lapsi voisi käsittää ja ymmärtää, antaa anteeksi kaikki, mikä oli ollut omiansa eksyttämään.

Elma saattoi ainoastaan kuiskata:

»Lapsi, anna minulle anteeksi!»

Silloin hän tunsi kasvoillaan toiset kasvot, lämpimät huulet, jotka koskettivat hänen poskeansa, ja kuuli kuiskattavan vastaukseksi:

»Päinvastoin, anna sinä minulle anteeksi, Elma. Elmalla on raskas olla, sen minä olen nähnyt tänään.»

Heti senjälkeen Tilda oli poissa. Elma kuuli hänen hiljaa liikuskelevan viereisessä huoneessa. Seinä oli molempien huoneiden vuoteiden välillä. Mutta kauan makasi Elma koettaen jännittyneenä kuulla tämän seinän toiselta puolen tytön hiljaista hengitystä.

Siitä päivästä pitäen oli hänen ja Tildan seurustelu helpompaa. Lapsen ensimmäinen suudelma, niin ujo ja lyhyt, mutta tinkimättä annettu, lohkaisi jotakin pois äidin sielun patouksista. Siitä illasta alkaen tuli hyvänyönsuudelma tavaksi. Elma saattoi yllättää itsensä sitä ikävöimässä jo tuntikausia ennen.

Tukholmassa oli Hulda pannut kodin täyteen kuntoon. Elma iloitsi kuullessaan Tildan ihailevan kaikkea. Rick Brunjohannin entinen huone oli kalustettu Tildalle. Jo ennen matkallelähtöä alkukesällä Elma oli valinnut kaikki, mitä huoneeseen tarvittiin, mutta ei ollut tahtonut hemmoittelulla tärvellä tulevaa kasvattitytärtä. Hän oli päättänyt odottaa ja ensin nähdä, minkäluontoinen tämä oli ja minkälaatuisen asunnon hän ansaitsisi, ja oli senvuoksi valinnassaan päätynyt kaikkein yksinkertaisimpiin valkoisiksi maalattuihin huonekaluihin. Kun hän nyt astui huoneeseen, saattoi hän mitata itsessään tapahtuneen muutoksen. Kaikki tuntui hänestä riittämättömältä, arvottomalta, rumalta. Hän hämmästyi välinpitämättömyyttänsä lapsen viihtyisyydestä.