"Orjatar", jupisi Véronique.
"No niin", huudahti Vorski, "orjatar, sinäpä sen sanoit. Minä en peräänny sanojen enempää kuin tekojenkaan tieltä. Orjatar! Ja miksikä ei? Kunhan orja vain käsittää velvollisuutensa, jona on sokea totteleminen! Jaloista ja käsistä sidottuna, perinde ac cadaver. Miellyttääkö se kohtalo sinua? Tahdotko kuulua minulle ruumiinesi, sieluinesi? Ja sielustasikin minä viis. Mitä tahdon… mitä tahdon… sen sinä hyvin tiedät… eikö totta? Se, mitä tahdon, on sellaista, mitä en ole koskaan ennen saanut. Aviomiehesi? Haha, olenko minä koskaan ollut aviomiehesi? Jos etsin elämästäni pohjia myöten, tunnelmieni ja riemujeni kuohusta, en löydä ainoatakaan muistoa siitä, että meidän välillämme olisi ollut muuta kuin kahden vihollisen armotonta kamppailua. Minä katselen sinua ja näen ventovieraan — vieraan menneisyydessä kuten nykyisyydessäkin. No niin, koska kohtalo on kääntynyt, koska olen jälleen iskenyt kynteni sinuun, ei enää saa niin olla laita tulevaisuudessa, ei enää huomisesta alkaen eikä ensi yönäkään, Véronique. Minä olen isäntä; täytyy alistua välttämättömään. Alistutko?"
Hän ei odottanut vastausta, vaan huusi korottaen vielä ääntänsä:
"Alistutko? Ei mitään verukkeita eikä valheellisia lupauksia. Suostutko? Jos suostut, niin lankee polvillesi, tee ristinmerkki ja lupaa lujasti: 'Minä suostun. Tahdon olla myöntyvä vaimo. Minä alistun herrani kaikkiin käskyihin ja oikkuihin. Elämäni ei enää merkitse mitään. Se kuuluu herralleni.'"
Véronique kohautti olkapäitänsä eikä vastannut. Vorski hypähti. Hänen otsasuonensa pullistuivat. Kuitenkin hän hillitsi itsensä vielä.
"Olkoon niin! Ja sitä minä odotinkin. Mutta kieltäytymisesi seuraukset ovat sinulle niin vakavat, että tahdon tehdä viimeisen yrityksen. Ehkäpä kieltäytymisesi sittenkin oli osoitettu vain pakolaiselle, joka olen, köyhälle raukalle, jolta näytin; ja kenties todellisuus muuttaa mielipiteesi. Se todellisuus on loistava ja ihmeellinen. Kuten jo sanoin, on odottamaton aamurusko sarastanut pimeydestäni, ja säteet kirkastavat Vorskia, kuninkaan poikaa…"
Hänellä oli tapana puhua itsestään kuin vieraasta henkilöstä, kuten Véronique hyvin tiesi, ja se oli merkkinä hänen sietämättömästä turhamaisuudestaan. Véronique kiinnitti siihen huomionsa ja näki taas hänen silmissään omituisen kiillon, joka niissä oli ollut erityisinä riehaantumisen hetkinä ja varmaankin johtui alkoholin liiallisesta käyttämisestä, mutta jossa sitäpaitsi näkyi olevan hetkellisen mielenhäiriön oire. Eikö hän tosiaan ollut tavallaan mielipuoli, ja eivätkö vuodet olleet tätä mielipuolisuutta pahentaneet?
Vorski jatkoi puhettaan, ja tällä kertaa Véronique kuunteli:
"Siihen aikaan, kun sota syttyi, olin siis jättänyt tänne henkilön, joka oli minuun hartaasti kiintynyt ja jatkoi isäsi luona aloittamaani vakoilua. Sattumalta olimme keksineet nummien alle puhkaistut luolat ja yhden niihin vievistä käytävistä. Sinne varmaan turvapaikkaan minä karattuani pakenin ja siellä sain muutamista siepatuista kirjeistä tiedon niistä tutkimuksista, joita isäsi Sarekin salaisuuden selvittämiseksi toimitti, ja hänen tekemistään löydöistä. Käsität, että valppauteni silloin lisääntyi, varsinkin kun kaikessa tässä jutussa, mikäli se minulle yhä selvemmin valkeni, havaitsin mitä merkillisimpiä yhteensattumia ja silminnähtävää vastaavaisuutta eräiden oman elämäni yksityiskohtien kanssa. Pian haihtuivat kaikki epäilykset. Sallimus oli lähettänyt minut tänne toimeenpanemaan erään työn, jonka vain minä voin suorittaa loppuun… ja johon vain minulla oli oikeus puuttuakin. Käsitätkö tämän? Vuosisatoja sitten oli Vorski määrätty täksi toimeenpanijaksi. Vorski oli kohtalon valitsema. Vorskin nimi oli kirjoitettu aikojen kirjaan. Vorskilla oli tarpeelliset ominaisuudet, välttämättömät keinot, vaaditut kyvyt ja valtuudet. Minä olin valmis. Ryhdyin viivyttelemättä toimeen, mukauduin järkähtämättömästi kohtalon käskyihin. Ei mitään empimistä, kuljettava tie oli selvä, sen päähän oli sytytetty majakka. Minä seurasin siis edeltäpäin viitoitettua tietä. Nyt ei Vorskin enää tarvitse muuta kuin poimia ponnistustensa hedelmät. Nyt tarvitsee Vorskin vain ojentaa kätensä. Sen käden ulottuvissa on menestys, maine, rajaton valta. Muutaman tunnin päästä Vorski, kuninkaan poika, on maailman hallitsija. Sen kuningaskunnan hän tarjoo sinulle." Hän puhui yhä innokkaammin, mahtipontisena ja ylvästelevänä huvinäyttelijänä.
Kumartuen Véroniquea kohti hän sanoi:
"Tahdotko tulla kuningattareksi, keisarinnaksi, korottautua muiden naisten yläpuolelle, samoin kuin Vorski hallitsee muita miehiä? Kuningattareksi rikkaudessa ja vallassa, niinkuin jo hallitset kauneudellasi? Tahdotko? Vorskin orjattareksi, mutta kaikkien niiden valtiattareksi, joita Vorski komentaa? Tahdotko? Ymmärrä minua oikein: ei ole puhetta vain yhden päätöksen tekemisestä, vaan on valittava kahden päätöksen, kahden ratkaisun välillä. Kieltäytymiselläsi on näet nurjakin puolensa. Joko sinulle tarjoamani kuningattaren asema taikka…"
Hän keskeytti lauseensa ja päätti sen sitten viiltävällä äänellä:
"Taikka kuolema ristillä."
Véroniquea puistatti. Taaskin kaikui hänen korviinsa tuo kauhistava sana. Nyt hän tiesi tuntemattoman pyövelin nimen!
"Ristillä", toisti Vorski, kamala tyytyväisyyden hymy huulilla. "Sinun on valittava. Toiselta puolen elämän kaikki riemut ja kunnia. Toiselta mitä kauhein kuolema. Valitse! Näiden kahden välttämättömyyden välillä ei ole muuta vaihtoehtoa. Tämä tai tuo. Ja muistahan, että asiassa ei ole minun puoleltani mitään tarpeetonta julmuutta, mitään turhaa vallankäyttöä. Ei. Minä olen vain välikappale. Käsky tulee minua ylempää, se tulee kohtalolta itseltä. Jumalallisten säädösten täyttämiseksi on välttämätöntä, että Véronique d'Hergemont kuolee JA ETTÄ HÄN KUOLEE RISTILLÄ. Se on ehdoton vaatimus. Ei voi mitään kohtaloa vastaan. Ei voi mitään, jos ei ole Vorski ja jos ei ole äärettömän rohkea ja kavala niinkuin Vorski. Jos Vorski on Fontainebleaun metsässä voinut panna oikean Vorskin tilalle vale-Vorskin ja jos hän siten on voinut välttää kohtalon, joka jo hänen lapsuudessaan lausutun ennustuksen mukaan oli tuominnut hänet kuolemaan ystävän puukosta, niin hän osaa kyllä keksiä sotajuonen, jotta jumalallinen tahto täytetään ja kuitenkin se, jota hän rakastaa, jää eloon. Mutta silloin sen henkilön täytyy alistua. Tarjoan pelastuksen kihlatulleni, kuoleman viholliselleni. Kumpi olet? Kihlattuni vai viholliseni? Kumman valitset? Elämän minun kanssani ja kaikki maailman riemut ja kunnianosoitukset… vai kuolemanko?"
"Kuoleman", vastasi Véronique lyhyesti.
Vorski teki uhkaavan liikkeen.
"Tässä on puhe enemmästä kuin kuolemasta. Saat kärsiä kidutusta.
Minkä valitset?"
"Kidutuksen."
Vorski puhui häijysti painostaen:
"Mutta et ole yksinäsi! Ajattele, että on poikasikin. Sinun mentyäsi manalle jää hän. Kuollessasi sinä jätät jälkeesi orvon. Vielä pahempaa! Kuollessasi sinä testamenttaat hänet minulle. Minä olen isä. Minulla on kaikki oikeudet. — Kumman valitset?"
"Kuoleman", vastasi Véronique vielä kerran.
Vorski vimmastui.
"Kuoleman itsellesi, ehkä niin. Mutta jos on puhe hänenkin kuolemastaan? Jos tuon hänet eteesi, Françoisisi, panen veitsen hänen kurkkuunsa ja kysyn sinulta viimeisen kerran, niin mitä vastaat?"
Véronique sulki silmänsä. Vielä koskaan hän ei ollut kärsinyt näin kauheasti. Vorski oli tosiaan löytänyt kipeän kohdan.
Kuitenkin hän jupisi:
"Minä tahdon kuolla."
Vorskin viha puhkesi esille ja siirtyen iskusta herjauksiin hän lausui kohteliaisuudesta ja säädyllisyydestä välittämättä: "Voi tuota hupsua, kylläpä sen täytyy minua vihata! On valmis kaikkeen, vieläpä näkemään rakastetun poikansakin kuolevan ennemmin kuin antaa perään. Äiti, joka surmaa poikansa! Sillä niin se on, sinä tapat poikasi, jotta sinun ei tarvitsisi kuulua minulle. Sinä riistät häneltä hengen, jotta sinun ei tarvitsisi uhrata elämääsi minulle. Voi sitä vihaa! Ei, ei, se ei ole mahdollista, minä en usko siihen vihaan. Vihalla on rajansa. Sinunlaisesi äiti! Ei, ei, siinä on jotakin muuta… kenties jokin rakkaussuhde? Ei, Véronique ei rakasta. Mitä sitten? Odotatko minulta sääliä, luotatko heikkouteeni? Ah, kuinka huonosti minut tunnet! Vorskiko olisi heikko, Vorskillako olisi sääliä! Olethan nähnyt minut työssä. Olenko minä epäröinyt kauhean tehtäväni toimeenpanossa? Eikö Sarek ole määräyksen mukaan tuhottu? Eivätkö alukset ole uponneet, ihmiset vaipuneet meren pohjaan? Eikö Archignatin sisaruksia ole naulattu vanhojen tammien runkoihin? Minäkö, minäkö haikailisin! Kuulehan, kun olin lapsi, niin näillä käsilläni kuristin koiria ja lintuja, näillä käsilläni nyljin ihan elävältä vohlia ja nyin höyhenet elävistä kanoista. Hoo, sääliäkö? Tiedätkö, miksi minua äitini nimitti? Attilaksi! Ja kun salaperäinen henkäys häntä innoitti ja hän luki tulevaisuuden näistä kämmenistä tai tarok-korteista, niin hän selitti, se suuri ennustajatar: 'Attila Vorski, Jumalan ruoska, sinusta tulee sallimuksen välikappale. Sinusta tulee miekan terä, tikarin kärki, pyssyn luoti, köyden silmukka. Jumalan ruoska, Jumalan ruoska! Sinun nimesi on lyhentämättömänä piirretty aikojen kirjaan. Se leimuaa kaikkine kirjaimineen sinun syntymääsi vartioineiden tähtien joukossa. Jumalan ruoska! Jumalan ruoska…!"
— Ja sinä toivot, että kyyneleet kostuttaisivat silmäni? Mitä joutavia! Itkeekö pyöveli? Vain heikot itkevät, ne, jotka pelkäävät rangaistusta, ne, jotka pelkäävät, että heidän rikoksensa kääntyisivät heitä itseänsä vastaan? Mutta minä, minä! Esi-isänne eivät pelänneet muuta kuin että taivas putoisi heidän päällensä. Mitä minulla on pelättävänä? Minä olen Jumalan rikostoveri! Hän on valinnut minut kaikkien joukosta. Jumala minut on innoittanut, Germanian jumala, vanha saksalainen jumala, joka ei tiedä hyvästä eikä pahasta, kun on puhe hänen poikainsa mahtavuudesta. Pahahenki asuu minussa, minä rakastan pahaa ja tahdon pahaa. Sinä kuolet siis, Véronique, ja minä nauran nähdessäni sinut kidutuspaalussa…
Hän nauroi jo. Hän käveli pitkin askelin, joiden painosta permanto natisi. Hän nosti käsivartensa kattoa kohti, ja tuskasta vapisevana Véronique näki hänen punaviiruisissa silmissään mielenhäiriön vimmaa.
Hän käveli vielä muutaman askeleen, ja astuen sitten Véroniquen luo lausui pidätetyllä äänellä, jossa jyrisi uhkaus:
"Polvillesi, Véronique, ja ano minun rakkauttani! Vain se voi sinut pelastaa. Vorski ei tunne sääliä eikä pelkoa. Mutta hän rakastaa sinua, eikä hänen rakkautensa mitään väistä. Käytä sitä hyväksesi, Véronique. Vetoa menneisyyteen. Tule senaikaiseksi lapseksi jälleen, niin kenties minä jonakin päivänä ryömin sinun edessäsi ja syleilen polviasi. Véronique, älä työnnä minua luotasi… minunlaistani miestä ei työnnetä pois… Ei uhmailla miestä, joka rakastaa… niinkuin minä sinua rakastan, Véronique, niinkuin minä sinua rakastan…"
Véronique tukahdutti huudahduksen. Hän tunsi käsivarsillaan nuo inhotut kädet. Hän tahtoi niistä vapautua, mutta häntä voimakkaampana Vorski ei irroittanut otettaan ja jatkoi läähättävällä äänellä:
"Älä työnnä minua luotasi… se on järjetöntä… hullua… Tiedät hyvin, että minä kykenen kaikkeen… Siis…? Risti, se on kauheata… Tahdotko nähdä poikasi kuolevan silmäisi edessä…? Alistu välttämättömään… Vorski pelastaa sinut… Vorski tekee elämäsi mitä ihanimmaksi… Voi, kuinka sinä minua vihaat…! Mutta vihaa minua, minä suostun vihaasi… minä rakastan sinun vihaasi… rakastan sinun ylenkatseellista suutasi… rakastan sitä enemmän kuin jos se omin ehdoin minulle tarjoutuisi…"
Hän vaikeni. Heidän välillään oli säälitön kamppailu. Véroniquen käsivarret ojentuivat turhaan vastustamaan yhä tiukempaa syleilyä. Hän uupui voimattomana ja tappioon tuomittuna. Hänen polvensa horjuivat. Aivan lähellä hänen kasvojensa edessä kiiluivat Vorskin veristävät silmät, ja hän tunsi hirviön hengityksen.
Sitten Véronique säikähtyneenä puri häntä terävin hampain ja käyttäen hyväkseen sekunnin hämminkiä riuhtaisihe äärettömällä ponnistuksella irti, hypähti taaksepäin, veti esille revolverinsa ja ampui kaksi laukausta perätysten.
Molemmat luodit suhisivat Vorskin korvissa ja iskivät pirstaleita seinästä hänen takanansa. Véronique oli ampunut liian nopeasti, umpimähkään.
"Sitä narttua!" ulvoi Vorski. "Vähältä piti."
Vorski oli jo tarttunut Véroniqueen vyötäisiltä ja taivuttaen vastustamattomalla liikkeellä paiskasi hänet leposohvalle pitkäkseen. Otettuaan köyden sitten taskustaan hän sitoi uhrinsa lujasti ja raa'asti. Nyt tuli hetkisen levähdys ja hiljaisuus. Vorski kuivasi hien peittämää otsaansa ja kaatoi sitten ison lasillisen viiniä, jonka nielaisi yhdellä kulauksella.
"Näin on parempi", virkkoi hän nostaen toisen jalkansa Véroniquen päälle, "kaikki on hyvin näin, tunnusta pois. Kumpikin on oikealla paikallaan, sinä, kaunotar, köytettynä kuin otus, ja minä pystyssä ja polkemassa sinua mielin määrin. Kah, nyt ei ilveillä enää! Aletaan käsittää, että asia on vakava. Oh, älä pelkää mitään, riiviö! Vorski ei ole niitä, jotka tekevät väkivaltaa naiselle. Ei, ei, se olisi leikkimistä tulen kanssa, tällä kertaa minä palaisin kuoliaaksi himossani. Ei niin hupsusti! Kuinka sinut sitten jälkeenpäin unohtaisin? Vain yksi temppu voi tuottaa minulle unohdusta ja rauhaa: sinun kuolemasi. Ja kun siinä suhteessa ymmärrämme toisemme, niin kaikki käy hyvin. Sillä onhan kai sovittu, että sinä tahdot kuolla?"
"On", vastasi Véronique lujasti.
"Ja tahdot, että poikasikin kuolee?"
"Olkoon niin."
Vorski hieroi käsiänsä.
"Hyvä, olemme yhtä mieltä, ja turhanpäiväisten sanojen aika on mennyt. Nyt on tosisanojen vuoro, niiden, joilla on merkitystä, sillä sinä myöntänet, että kaikki puheeni tähän asti on ollut vain lörpöttelyä, häh? Samoin kuin seikkailun koko ensimmäinen osa, jota Sarekissa olet ollut näkemässä, on ainoastaan lastenleikkiä. Oikea murhenäytelmä vasta alkaa, koska sinä olet sekaantunut siihen sydämeltäsi ja ruumiiltasi, ja se on kaikkein kauhein, hempukkani. Kauniit silmäsi ovat itkeneet, mutta nyt vaaditaan niiltä verikyyneleitä, ystävä-raukka. Mitä tahdot? Kysyn vielä kerran. Vorski ei ole julma. Hän tottelee, ja kohtalo ahdistaa sinua. Kyyneleesikö? Loruja! Sinun on itkettävä tuhat kertaa enemmän kuin kenenkään toisen. Kuolemasiko? Joutavaa jaaritusta! Sinun täytyy kärsiä tuhannen kuolemaa ennenkuin lopullisesti kuolet. Sinun sydänparkasi täytyy vuotaa verta niinkuin ei kurjimmankaan naisen ja äidin sydän koskaan ole vuotanut. Oletko valmis, Véronique? Sinä saat todella kuulla julmia sanoja, joita seuraa ehkä vielä julmempia. Ah, kohtalo ei sinua hemmoittele, ihanaiseni…"
Hän tyhjensi yhtä ahnaasti toisen viinilasillisen, istahti sitten vastapäätä Véroniquea, kumartui ja kuiskasi melkein hänen korvaansa:
— Kuulehan, armaani, minulla on pieni tunnustus sinulle tehtävänä. Ennenkuin sinut tapasin, olin naimisissa… Oh, älä pahastu! Aviovaimoa voi kohdata suurempikin onnettomuus, ja mies saattaa tehdä suurempiakin rikoksia kuin kaksiavioisuus on. No niin, ensimmäisestä vaimostani syntyi minulle poika, jonka luullakseni tunnet, koskapa olet hänen kanssaan vaihtanut muutamia hellyydenosoituksia maanalaisissa kopeissa… Aika juupeli se on, meidän kesken puhuen, se Reinhold, hirtehinen pahinta laatua; ja ylpeydessäni minä hänessä huomaan muutamat parhaimmista vaistoistani ja hallitsijaominaisuuksistani korkeimmilleen kehittyneinä. Hän on toinen Vorski, mutta vie jo isästään voiton ja ajoittain herättää minussa pelkoakin. Jumaliste, hän on oikea paholainen! Hänen iällään — hiljakkoin viisitoista täyttänyt — minä olin enkeli häneen verrattuna.
— Nyt sattuu niin, että sen veitikan on ryhdyttävä taisteluun toisen poikani, rakkaan Françoisimme kanssa. Niin, sellainen on kohtalon oikku, sillä kohtalo käskee taas ja minä olen sen selkeänäköinen ja ovela tulkki. Ei tietystikään ole puhetta pitkästä ja jokapäiväisestä kamppailusta. Päinvastoin tarkoitan jotakin lyhyttä, rajua, ratkaisevaa, esimerkiksi kaksintaistelua. Niin juuri, siitä tulee kaksintaistelu, käsitäthän, vakava kaksintaistelu… Ei mitään pikkuista käsikähmää, joka päättyy naarmuihin… ei, ei, vaan, niin sanoaksemme, taistelu elämästä ja kuolemasta, koska on välttämätöntä, että toinen ottelijoista jää tantereelle, että toinen voittaa ja toinen voitetaan, sanalla sanoen, että toinen jää eloon ja toinen kaatuu.
Véronique oli hiukan kääntänyt päätänsä ja näki hänen hymyilevän. Koskaan ennen ei ollut niin selvästi tullut ilmi tuon miehen mielipuolisuus kuin nyt, hänen nauraessaan kuolettavalle kamppailulle kahden lapsen välillä, jotka molemmat olivat hänen poikiansa. Kaikki tuo oli niin eriskummaista, että Véronique ei siitä oikeastaan kärsinytkään. Se meni yli hänen kärsimystensä rajan.
"On vielä parempaa, Véronique", sanoi Vorski, lausuen hilpeästi jokaisen tavun. "On vielä parempaa… Niin, kohtalo on keksinyt hiton hienon lisäjuonen, joka minua kammottaa, mutta joka minun tulee uskollisena palvelijana panna täytäntöön. Se on sattunut säätämään, että sinun on oltava tuossa kaksintaistelussa saapuvilla… Ihan niin, sinun, Françoisin äidin, tulee nähdä hänen ottelevan ja kysynpä totisesti, eikö tuossa näennäisessä häijyydessä sittenkin osoiteta sinulle laupeutta… Otaksuisimmeko, että asia kääntyisi hyvin päin minun välitykselläni? Tahdotko? Sanoisimmeko, että minä omasta alotteestani suon sinulle tuon odottamattoman, jopa oikeudettoman edun? Sillä jos Reinhold onkin rotevampi ja harjaantuneempi kuin François ja jos sinun poikasi siis täytyy kaiken järjen nimessä joutua alakynteen, niin kuinka paljon lisääkään hänen rohkeuttansa ja voimiansa se tieto, että hän taistelee äitinsä silmien edessä! Hän on silloin sankarillinen kuin vaeltava ritari, jota koko hänen ylpeytensä kannustaa voittoon. Hän on poika, jonka voitto pelastaa hänen äitinsä… tai ainakin hän niin luulee! Etu on tosiaan liian suuri, ja voit kiittää minua, Véronique, jos tämä kaksintaistelu, kuten olen varma, ei tuota sinulle lisää sydämenkouristuksia… Jollen minä… jollen minä ehkä seuraa pirullista ohjelmaa päähän asti… Silloin, ah silloin, pikku raukka…"
Vorski tarttui uudestaan Véroniqueen ja nostaen hänet pystyyn eteensä kasvot kasvojaan vasten sanoi hänelle äkillisen raivon puuskassa:
"Sinä et siis myönny?"
"En, en", huusi Véronique.
"Etkö koskaan myönny?"
"En koskaan, en koskaan, en koskaan!" toisteli Véronique yhä kiivaammin.
"Sinä vihaat minua enemmän kuin mitään muuta?"
"Minä vihaan sinua enemmän kuin rakastan poikaani."
"Sinä valehtelet, valehtelet!" sanoi Vorski hammasta purren… "Sinä valehtelet! Mikään ei ole poikasi yläpuolella…"
"Vihani sinua vastaan on!"
Kaikki Véroniquen tähän asti hillitty vastenmielisyys ja inho purskahti esiin, ja, seurasipa siitä mitä tahansa, hän tiuskaisi Vorskille vasten naamaa:
"Minä vihaan sinua! Minä vihaan sinua! Kuolkoon poikani minun silmäini edessä, pakotettakoon minut hänen kuolinkamppailunsa todistajaksi! Mieluummin mitä muuta tahansa kuin sinun näkemisesi ja läsnäolosi kauhu. Minä vihaan sinua! Sinä olet tappanut isäni! Sinä olet saastainen murhamies… hourupäinen ja raaka hölmö, rikollisuuden riivaama… minä vihaan sinua…"
Vorski otti hänet väkisten syliinsä, kantoi hänet ikkunan luo ja paiskasi lattialle änkyttäen:
"Polvillesi, polvillesi! Rangaistus alkaa. Minuako pilkataan, raivotar? No, saatpa nähdä!"
Vorski painoi hänet polvilleen, työnsi seinää vasten ja avattuaan ikkunan sitoi hänen päänsä parvekkeen ristikkoon nuorilla kaulan ympäri ja kainaloista, tukkien sitten hänen suunsa silkkisellä nenäliinalla.
"Katsohan nyt!" huusi hän. "Esirippu nousee! Pikku François aseleikissä! Ah, sinä vihaat minua!… Sinä rakastat enemmän hornaa kuin Vorskin suudelmaa. No niin, sydänkäpyseni, sinä saat maistaa, mitä se tarjoaa, ja minä ilmoitan sinulle pienen huvituksen, kokonaan omaa keksintöäni, joka ei ole hulluimpia. Ja tiedäthän, että asialle ei enää voi mitään. Se on peruuttamaton. Vaikkapa kuinka rukoilisit ja anoisit armoa, niin se on… liian myöhäistä! Kaksintaistelu ja sitten risti, siinä ohjelma… Lue rukouksesi, Véronique, ja käänny taivaan puoleen. Huuda apua, jos se sinua huvittaa. Tiedän kyllä, että pojusi odottaa pelastajaa, jotakuta varsinaista teatteritemppujen tekijää, seikkailevaa don Quixotea. Tulkoon vaan! Vorski ottaa hänet vastaan ansion mukaan. Tulkoon! Sitä parempi! Sitten saamme hauskaa. Ja vaikkapa itse jumalat puuttuisivat asiaan ja ryhtyisivät sinua puolustamaan, siitä minä viis! Tämä ei enää koske niitä, tämä on minun hommaani. Ei ole enää puhetta Sarekista, aarteesta, suuresta salaisuudesta ja kaikista Kivijumalan kujeista! Nyt on puhe minusta! Sinä olet sylkenyt Vorskin silmille, ja Vorski kostaa! Hän kostaa puolestaan! Nyt on suurenmoinen hetki. Mikä hekuma! Tehdä pahaa kahmalokaupalla, niinkuin muut tekevät hyvää! Tehdä pahaa! Tappaa, kiduttaa, särkeä, lannistaa, hävittää…! Ah, mikä julma riemu olla Vorskina…"
Hän harppasi tömistäen poikki huoneen, polki lattiaa ja kolhi huonekaluja. Hänen villit silmänsä tuijottivat eri puolille. Hän olisi heti tahtonut aloittaa hävitystyön, kuristaa jonkun uhrin, askarruttaa kärkkäitä sormiaan, toimeenpanna hullun mielikuvituksensa järjettömät ja sekavat käskyt.
Äkkiä hän tempasi revolverinsa ja ammuskeli kuin mielipuoli kuvastimiin, pirstasi luodeillaan tauluja ja rikkoi ikkunanruutuja. Ja yhä huitoen ja hyppien kaameassa vimmassaan hän avasi oven ja poistui kirkuen:
"Vorski kostaa puolestaan! Kohta Vorski kostaa puolestaan!"
KAHDESTOISTA LUKU
Matkalla Golgathalle
Kului pari-, kolmekymmentä minuuttia. Véronique oli yksinään. Köydet upposivat hänen lihaansa, ja parvekkeen tangot raatelivat hänen otsaansa. Suukapula salpasi hänen hengitystään. Hänen koukkuun taivutetut polvensa kannattivat koko hänen ruumiinsa painoa. Sietämätön, keskeytymätön kidutus… Mutta vaikkapa hän kärsikin, ei hän ollut siitä oikein selvästi tietoinen. Hänen ruumiillinen kärsimyksensä oli hänen tajuntansa ulkopuolella, ja hän oli kokenut jo niin suuria sielullisia tuskia, että tämä äärimmäinen koetus ei herättänyt hänen turtunutta aistimustaan.
Hän ajatteli tuskin mitään. Toisinaan hän sanoi itselleen: "Minun täytyy kuolla", ja hän nautti jo edeltäpäin raukeamisen levosta, niinkuin myrskyn raivotessa nautitaan ennakolta sataman suuresta rauhasta. Nykyhetkestä vapauttavaan ratkaisuun asti tapahtuisi tietysti kamalia asioita, mutta hänen aivonsa kieltäytyivät niissä viipymästä, ja varsinkin hänen poikansa kohtalo herätti niissä vain lyhyitä mietteitä, jotka heti haihtuivat.
Oikeastaan, ja vaikka mikään ei voinut hänelle valaista hänen sieluntilaansa, hän toivoi ihmettä. Tapahtuisiko tuo ihme Vorskissa? Eikö jalomielisyyteen kykenemätön hirviö sittenkin kavahtaisi moista mitä hyödyttömintä konnantyötä? Isä ei tapa poikaansa, tai ainakin vaaditaan sellaisen teon kiihoittimeksi perin painavia syitä, eikä Vorskilla ollut mitään syitä lasta vastaan, jota hän ei edes tuntenut ja jota hän saattoi vihata vain teennäisellä vihalla.
Tämä ihmeen toivo tuuditteli hänen puolihorrostaan. Ne eri äänet, joita rakennuksessa kaikui, keskustelujen sorina, kiireellisten askelten töminä, eivät hänestä niin paljoa ilmaisseet ennustettujen tapausten valmistuksia, vaan olivat ennemmin merkkinä väliintulosta, joka tuhoisi kaikki Vorskin suunnitelmat. Eikö hänen hellästi rakastamansa François ollut hänelle sanonut, että mikään ei enää voinut heitä toisistansa eroittaa ja että silloinkin, kun kaikki näytti menetetyltä, heidän oli säilytettävä järkkymätön luottamuksensa?
"Rakas François", toisti hän, "rakas Françoisini, sinä et kuole… me näemme vielä toisemme… olethan sen minulle luvannut".
Ulkona kaartui sininen, muutamien uhkaavien pilvien täplittämä taivas suurien tammien yläpuolella. Hänen lähimpään näköpiiriinsä, juuri tämän ikkunan edustalle, josta isä oli hänelle ilmestynyt, oli niityn keskelle, jonka yli hän tulopäivänään oli Honorinen kanssa astunut, äskettäin raivattu alue, joka oli taistelutantereen näköiseksi hiekoitettu. Siinäkö hänen poikansa piti taistella? Hän tajusi sen äkkiä, vaistomaisesti, ja tunsi kouristusta sydämessään.
"Oi, anteeksi, rakas François", mutisi hän, "anteeksi… Kaikki tämä on rangaistusta muinoin tekemistäni… virheistä. Se on sovitus… Poika sovittaa äitinsä rikkomukset… Anteeksi… anteeksi…"
* * * * *
Tällä hetkellä avautui ovi alikerroksessa, ja ääniä alkoi kuulua ulkoportailta. Hän tunsi joukosta Vorskin äänen.
"Siis", sanoi Vorski, "on asia sovittu? Me menemme kummatkin tahollemme, te kaksi vasemmalle, minä oikealle. Te otatte tämän poikasen mukaanne, minä otan toisen, ja tavataan turnajaispaikalla. Te olette ikäänkuin edellisen todistajia, minä jälkimmäisen, jotta noudatettaisiin kaikkia sääntöjä."
Véronique sulki silmänsä, sillä hän ei tahtonut nähdä poikaansa kaiketikin rääkättynä laahattavan taistelupaikalle kuin orjaa. Hän eroitti kaksien askeleitten töminää, jotka etenivät pitkin molempia kaarevia käytäviä. Rietas Vorski nauroi ja puhui.
Ryhmät kääntyivät ja lähenivät vastakkaisilta suunnilta.
"Älkää astuko lähemmäksi", komensi Vorski. "Asettukoot molemmat kilpailijat paikalleen. Seisahtukaa siihen kumpikin Hyvä. Eikä hiiskuta sanaakaan, kasitättehän? Sen, joka puhuu, isken minä armotta maahan. Oletteko valmiit? Mars!"
Kauhea näytelmä oli nyt siis alkamassa. Vorskin tahdon mukaan tapahtuisi kaksintaistelu äidin nähden, jonka silmäin edessä poika menikin taisteluun. Kuinka Véronique olisi voinut olla katselematta? Hän avasi silmänsä.
Hän näki heti molempien iskevän toisiinsa kiinni ja työntävän toinen toistansa. Mutta näkemäänsä hän ei ensi silmänräpäyksessä käsittänyt, tai ei ainakaan täsmälleen tajunnut sen tarkoitusta. Hän näki kyllä molemmat lapset, mutta kumpi oli François ja kumpi Reinhold?
"Ah", huokasi hän, "tuohan on kauheata…! Ei, ei sentään, minä erehdyn… eihän ole mahdollista…"
Hän ei erehtynyt. Molemmilla lapsilla oli samanlaiset puvut, samanlaiset samettiset polvihousut, samanlaiset paidat valkoisesta flanellista, samanlaiset nahkavyöt. Mutta kumpaisenkin pää oli kääritty punaiseen silkkihuiviin, johon oli silmien kohdalle puhkaistu kaksi reikää niinkuin eräänlaisissa munkinkaavuissa.
Kumpi oli François, kumpi Reinhold?
Silloin hän muisti Vorskin selittämättömän uhkauksen. Juuri tätä hän oli nimittänyt valmistamansa ohjelman täydelliseksi toimeenpanemiseksi, tähän hän oli viitannut puheessaan omasta keksimästään huvituksesta. Poika ei ainoastaan taistellut äidin silmäin nähden, mutta tämä ei edes tiennyt, kumpi oli hänen poikansa.
Pirullisen hieno keksintö, niin oli Vorski itse sanonut. Mikään tuska ei voinut enemmän lisätä Véroniquen kärsimyksiä.
Oikeastaan oli ihme, jota hän oli toivonut, hänessä itsessään ja hänen rakkaudessaan poikaansa kohtaan. Kun hänen poikansa taisteli hänen nähtensä, oli hän varma, että lapsi ei voinut kuolla. Hän suojelisi sitä vihollisen iskuilta ja kavaluudelta. Hän torjuisi tikarin ja kääntäisi pois kuoleman rakastetusta päästä. Hän vuodattaisi lapseen lannistumatonta tarmoa ja hyökkäyshalua, voimaa, joka ei uupuisi, herättäisi hänessä valppaan hengen, jotta hän voisi käyttää hyväkseen otollista hetkeä. Mutta nyt, kun he kumpikin olivat naamioidut, keneen hän kohdistaisi hyvän vaikutuksensa? Kenen puolesta rukoilisi? Ketä vastaan ponnistaisi?
Hän ei tiennyt mitään. Pieninkään merkki ei ollut häntä opastamassa. Toinen pojista oli kookkaampi, hoikempi ja notkeampi. Oliko se François? Toinen oli tanakampi, rotevampi, ja näytti raskaammalta. Oliko se Reinhold? Hän ei olisi voinut sitä väittää. Yksi ainoa kulma kasvoista, yksi ainoa ohimeneväkin ilme tai sana olisi hänelle paljastanut totuuden. Mutta millä tavoin tunkeutua ehdottoman tiiviin verhon läpi?
Ja kamppailu jatkui hänelle pelottavampana kuin jos hän olisi nähnyt poikansa ottelevan avoimin kasvoin.
"Hyvä!" huusi Vorski, kehuen jotakin hyökkäystä.
Hän näkyi seuraavan taistelua muka puolueettomana harrastelijana, joka arvostelee iskujen mukaan ja toivoo ennen kaikkea, että parempi pääsee voitolle. Ja kuitenkin hän oli tuominnut kuolemaan toisen pojistaan.
Vastapäätä seisoivat molemmat apurit, nautanaamaiset miehet, kummallakin yhtäläisesti suippeneva kallo ja silmälasit paksulla nenällään. Toinen oli tavattoman laiha; toinenkin oli laiha, mutta hänellä oli täytetyn nahkaleilin tavoin pöhöttynyt maha. He eivät osoittaneet suosiotansa ja katselivat välinpitämättöminä, kenties vastahakoisestikin näytelmää, johon heidät oli pakotettu mukaan.
"Mainiosti!" kiitti Vorski. "Oivallinen vastaisku! Ah, te olette riuskoja veitikoita, enkä tiedä, kelle määräisin voitonpalmun."
Hän reuhtoi kilpailijoiden ympärillä ja kannusti heitä käheällä äänellä, jossa Véronique, muistaen kohtauksia menneisyydestä, luuli havaitsevansa alkoholin vaikutusta. Kuitenkin yritti onneton nainen ojentaa sidottuja käsiänsä Vorskia kohti ja voihki suukapulansa tukehduttamana:
"Armoa, armoa! En kestä enää… Säälikää!"
Mahdotonta oli, että kärsimystä jatkuisi pitemmälti. Hänen sydämensä löi niin rajusti, että se vapisutti koko hänen ruumistaan, ja hän oli pyörtymäisillään, mutta silloin sattui jotakin, mikä ehdottomasti pakotti hänet tarkkaamaan. Toinen pojista oli varsin rajun yhteenoton jälkeen ponnahtanut taaksepäin ja nopeasti sitaissut oikean ranteensa, josta tipahteli muutama pisara verta. Ja Véronique muisteli aikaisemmin nähneensä pojallaan tuollaisen pienen siniraitaisen nenäliinan, jolla haava nyt sidottiin.
Tämä hänen uskonsa oli välitön ja vastustamaton. Poika — hoikempi ja notkeampi — oli sirompi kuin toinen, ryhdiltään arvokkaampi ja asennoiltaan sopusuhtaisempi.
"Se on François", sopersi Véronique. "Niin, niin, se on hän… Sinähän se olet, rakkaani…? Minä tunnen sinut… Toinen on karkea ja raskasliikkeinen… Sinä se olet, rakkaani… Ah, François… minun rakas Françoisini…!"
Ja vaikka molemmat taistelivatkin yhtä vimmatusti, oli tämän pojan ponnistuksissa vähemmän villiä raivoa ja sokeaa kiihkoa. Olisi voinut sanoa, että hän pikemmin koetti haavoittaa kuin surmata ja että hänen hyökkäyksiensä tarkoituksena etupäässä oli suojata itseään väijyvältä kuolemalta. Véronique kävi siitä levottomaksi ja änkytti, ikäänkuin poika olisi voinut kuulla hänen sanansa:
"Älä häntä säästä, rakkaani! Hänkin on hirviö… Voi, hyvä Jumala, jos olet jalomielinen, niin olet hukassa. François, François, pidä varasi!"
Kirkas tikari oli välähtänyt sen pojan päätä kohti, jota hän nimitti omakseen, ja suukapulastaan huolimatta hän oli parahtanut varoittaakseen. Kun François väisti iskun, oli hän varma, että hänen huutonsa oli kuulunut pojan korviin, ja vaistomaisesti hän yhä varoitteli ja neuvoi.
"Levähdä… Suo itsellesi hengähdysaikaa… Älä millään muotoa päästä häntä silmistäsi… Hän valmistautuu johonkin… ryhtyy hyökkäykseen… Hän hyökkää! Ah, rakkaani, hän oli vähällä haavoittaa sinua kaulaan. Varo häntä, rakkaani, hän on petturi… Kaikki viekkaus ja kavaluus on hänestä luvallista…"
Mutta onneton äiti huomasi hyvin, vaikkei vielä tahtonut sitä itselleen tunnustaa, että se, jota hän nimitti pojakseen, alkoi uupua. Eräät oireet ilmaisivat hänen vastustuksensa heikontuvan, kun taas toinen kävi entistä kiihkeämmäksi ja voimakkaammaksi. François perääntyi. Hän joutui pienen kilpakentän reunalle.
"No, no, poju", ilvehti Vorski, "ethän sinä vain aio luikkia tiehesi? Tarmoa, hitto vieköön! Enemmän jäntevyyttä… Muista määrättyjä ehtoja!"
Lapsi hyökkäsi uudella voimalla, ja nyt oli toisen vuoro perääntyä.
Vorski taputti käsiään, ja Véronique mutisi:
"Minun tähteni hän panee henkensä alttiiksi. Hirviö on hänelle sanonut: 'Äitisi kohtalo riippuu sinusta. Jos sinä voitat, niin hän pelastuu.' Ja poika on vannonut voittavansa. Hän tietää, että minä häntä katselen. Hän arvaa läsnäoloni. Hän kuulee ääneni. Rakkahin poikani, ole siunattu!"
Nyt tuli kaksintaistelun viimeinen vaihe. Véronique vapisi uupuneena liikutuksesta ja toivon ja levottomuuden liian voimakkaista vaihteluista. Vielä kerran hänen poikansa oli pakko perääntyä, vielä kerran hän hyökkäsi eteenpäin. Mutta ratkaisevassa rynnistyksessä hän menetti tasapainonsa ja kaatui selälleen siten, että hänen oikea käsivartensa jäi hänen alleen.
Vihollinen hyökkäsi heti hänen kimppuunsa, painoi polvensa hänen rintaansa vasten ja kohotti käsivartensa. Tikari välähti.
"Apuun, apuun!" äännähteli Véronique, jota suukapula tukehutti.
Hän ponnistausi ylös seinää vasten ihoa purevista köysistä välittämättä. Hänen otsastaan, jota teräväsyrjäiset ristikon tangot viiltelivät, vuoti verta, ja hän tunsi kuolevansa poikansa kuolemassa! Vorski oli lähestynyt ja seisoi nyt hievahtamatta, säälimätön ilme kasvoillaan.
Kaksikymmentä, kolmekymmentä sekuntia. Ojennetulla kädellään pidätti François vihollisen ponnistusta. Mutta voitollinen käsivarsi painui yhä raskaampana, terä laskeutui eikä kärki ollut enää kuin muutaman senttimetrin päässä kaulasta.
Vorski kumartui. Tällä hetkellä hän oli Reinholdin takana, niin ettei tämä eikä François voinut häntä nähdä, ja katseli jännittyneenä, ikäänkuin aikoen määrätyllä hetkellä sekaantua asiaan. Mutta kenen hyväksi? Mielikö hän pelastaa Françoisin?
Véronique ei enää hengittänyt, ja hänen silmänsä olivat tavattomasti laajentuneet. Hän häilyi kuoleman ja elämän välillä!
Tikarin kärki kosketti kaulaa ja raapaisi kaiketi jo ihoakin, vaikka vasta hyvin vähän. Françoisin vastaponnistus pidätti sitä yhä.
Vorski kumartui alemmaksi, niin että kaksintaistelijat jäivät osaksi piiloon, eikä päästänyt murhaavaa terää silmistään. Äkkiä hän veti taskustaan linkkuveitsen, avasi sen ja odotti. Kului vielä muutamia sekunteja. Tikari laskeutui yhä. Silloin hän viilsi Reinholdin olkapäätä veitsensä terällä.
Lapsi parahti tuskasta. Hän hellitti heti, ja samalla François päästyään pinteestä ja saatuaan vapaaksi oikean käsivartensa kohosi puoleksi pystyyn ja huomaamatta Vorskia tai käsittämättä, mitä oli tapahtunut, hyökkäsi vaistomaisesti kaikella kuolemasta pelastuneen olentonsa voimalla. Ja vimmastuneena ahdista jälleen hän iski tätä vasten kasvoja. Nyt Reinhold vuorostaan suistui päistikkaa maahan.
Kaikki tämä ei varmaankaan ollut kestänyt kuin kymmenisen sekuntia. Mutta taistelun käänne oli niin äkillinen ja hämmensi Véroniquea siihen määrin, että onneton, asiaa enää käsittämättä, ei tiennyt, tuliko hänen riemuita. Hän luuli pikemminkin erehtyneensä ja arvellen, että todellinen François oli saanut surmansa kamalan Vorskin uhrina, lysähti kokoon ja meni tainnoksiin.
Aikaa kului hetki hetkeltä. Vähitellen heräsi Véroniquessa joitakin aistimuksia. Hän kuuli seinäkellon lyövän neljä kertaa ja tuumi:
"On jo kaksi tuntia siitä, kun François kuoli. Sillä hän varmaankin sai surmansa…"
Hän ei laisinkaan epäillyt, että kaksintaistelu oli sillä tavalla päättynyt. Vorski ei olisi koskaan sallinut Françoisin päästä voittajaksi ja lemmikkipoikansa saada surmaniskua. Ja onneton äiti uskoi siis joutuneensa rukoilemaan hirviön puolesta ja omaa lastansa vastaan!
"François on kuollut", toisti hän. "Vorski on hänet tappanut…"
Sillä hetkellä työnnettiin ovi auki, ja sieltä kajahti Vorskin ääni.
Hän astui sisään hoippuvin askelin.
"Pyydän tuhannesti anteeksi, arvoisa rouva, mutta Vorski taisi nukahtaa. Syy on isänne, Véronique! Hänellä oli säilössä kellarissaan hitonmoista Saumur-viiniä, jonka Konrad ja Otto löysivät ja joka nousi minulle hiukan päähän! Mutta älkää itkekö; otetaan menetetty aika takaisin… Sitäpaitsi täytyy kaiken olla suoritettu ennen puoliyötä. Siis…"
Hän oli jo astunut lähemmäksi ja huudahti:
"Mitä, oliko se Vorski-lurjus jättänyt sinut köytetyksi? Mikä elukka se Vorski onkaan! Ja varmaankin sinun on hyvin tukala olla! Jumaliste, oletpa sinä kalpea! Ethän vain liene kuollut? Se olisi meille paha kepponen!"
Hän tarttui Véroniquen käteen, joka riuhtautui kiivaasti irti.
"Kas vain, hän inhoo yhä pikku Vorskiansa! No sitten käy kaikki hyvin, eikä tässä ole mitään hätää. Sinä kestät loppuun asti, Véronique."
Hän kuunteli.
"Mitä? Kuka minua kutsuu, sinäkö, Otto? Nousehan tänne. No, Otto, mitä uutta kuuluu? Minähän nukuin, kuten tiedät. Se saamarin saumurilainen viini!"
Otto, toinen rikostovereista, tuli juosten huoneeseen. Hän oli se heistä, jonka vatsa oli niin kummallisesti pompollaan.
"Mitäkö uutta?" huudahti hän. "Nyt on piru merrassa, minä huomasin jonkun liikkuvan saarella."
Vorski purskahti nauruun.
"Sinä olet pöhnässä, Otto… Se vietävän Saumur-viini…"
"En minä ole pöhnässä… minä näin… ja Konrad näki myös."
"Oho", virkkoi Vorski vakavammin, "jos Konrad oli mukanasi! Ja mitä te näitte?"
"Valkoisen hahmon, joka meidän lähestyessämme piiloutui."
"Missä se oli?"
"Kylän ja nummien välissä, pienessä kastanjametsikössä."
"Siis toisella puolella saarta?"
"Niin."
"Hyvä on. Ryhdymme varokeinoihin."
"Minkälaisiin? Siellä on ehkä useampia…"
"Vaikka niitä olisi kymmenen, niin se ei asiaa muuta. Missä on
Konrad?"
"Sen käymäsillan luona, jonka teimme poltetun tilalle. Hän vartioi sieltä käsin."
"Konrad on ovela veitikka. Sillan polttaminen oli pidättänyt meitä toisella puolella, ja jos poltamme uuden sillan, tuottaa se samanlaisen esteen. Véronique, minä uskon, että tullaan sinun avuksesi… odotettu ihme… toivottu pelastus… Liian myöhään, kaunis kultaseni…"
Hän irroitti köydet, joilla uhri oli sidottu parvekkeeseen, kantoi hänet sohvalle ja höllensi hiukan suukapulaa.
"Nuku, tyttöseni, lepää minkä voit. Olet vasta puolitiessä
Golgathalle, ja loppumatka on vaikea."
Hän poistui leikkiä laskien, ja Véronique kuuli muutamia lauseita, joita molemmat miehet vaihtoivat keskenään ja joista hänelle selvisi, että Otto ja Konrad toimivat mukana pelkkinä sivuhenkilöinä, jotka eivät olleet asiasta perillä.
"Kuka sitten on tuo onneton, jota te vainoatte?" kysyi Otto.
"Se ei koske sinua."
"Konrad ja minä haluaisimme kuitenkin hiukan tietää."
"Minkätähden, jumaliste?"
"Vain tietääksemme."
"Konrad ja sinä olette tyhmyreitä", vastasi Vorski. "Kun otin teidät palvelukseeni ja autoin teidät livistämään kanssani, ilmoitin teille suunnitelmistani niin paljon kuin voin teille ilmoittaa. Te suostuitte ehtoihini. Syyttäkää itseänne. Teidän täytyy seurata minua päähän asti."
"Mutta jos emme?"
"Jos ette, niin varokaa seurauksia! Minä en pidä epäluotettavista tovereista…"
Kului vielä jokunen tunti. Véroniquesta tuntui, että mikään ei enää voinut pelastaa häntä ratkaisusta, jota hän kaikesta sydämestään toivoikin. Hän ei halunnut Oton mainitsemaa väliintuloa. Oikeastaan hän ei sitä ajatellutkaan. Hänen poikansa oli kuollut, eikä hän kaivannut muuta kuin viipymättä päästä rakkaansa luokse jälleen, vaikkapa sitten kauheimman kidutuksen hinnalla. Ja mitäpä kärsimys hänelle merkitsi? Kidutettujen voimilla on rajansa, ja ne rajat hän oli jo saavuttamaisillaan. Hänen kuolinkamppailunsa ei siis olisi pitkällinen.
Hän alkoi rukoilla. Vielä kerran muistui hänelle mieleen hänen entisyytensä, ja hänen tekemänsä virhe näytti olevan kaikkien hänen päälleen kasaantuneiden onnettomuuksien syynä.
Ja niin hän yhä rukoillen, nääntyneenä, kiusattuna, herpaantumisen tilassa, joka teki hänet välinpitämättömäksi kaikelle, vaipui unen helmaan.
Vorskin palaaminenkaan ei häntä herättänyt, vaan miehen täytyi häntä pudistaa.
"Hetki on lähellä, tyttöseni. Lue rukouksesi."
Hän puhui hiljaa, jotta kätyrit eivät voisi kuulla, kuiskaten poloiselle entisiä asioita, vähäpätöisiä seikkoja, joita hän jutteli puuromaisella äänellä. Vihdoin hän huudahti:
"Vielä on liian valoisaa. Otto, menehän penkomaan ruokakaappia. Minun on nälkä."
He asettuivat pöytään, mutta Vorski nousi heti:
"Älä katsele minua, tyttöseni. Silmäsi kiusaavat minua. No, eihän sitä omaatuntoa kovin kutkuta, kun on yksinään, mutta se käy levottomaksi, kun tuollainen kaunis silmäpari kuin sinun tuijottaa ihan sielun pohjaan. Laske silmäluomesi alas, ihanaiseni."
Hän pani Véroniquen silmille nenäliinan, jonka sitoi solmuun pään taakse. Mutta se ei hänestä riittänyt, ja hän verhosi koko pään ikkunasta riuhtaisemallaan uudinharsolla, jonka hän kiersi kaulan ympärille. Sitten hän jälleen istuutui syömään ja juomaan.
Pöydässä istuvat kolme miestä puhelivat tuskin ollenkaan eivätkä maininneet sanallakaan retkestään saarelle tai iltapäivän kaksintaistelusta. Ne olivatkin muuten seikkoja, joilla ei ollut mitään mielenkiintoa Véroniquelle ja jotka, jos hän olisi sattunut kuuntelemaankin, eivät olisi voineet häntä liikuttaa. Kaikki kävi hänelle vieraaksi. Hänen korvansa eroittivat sanat, mutta niiden merkitys jäi hämäräksi. Hän ei enää ajatellut, muuta kuin kuolemaa.
Yön tultua Vorski antoi heille lähtömerkin.
"Pysytte siis yhä päätöksessänne?" kysyi Otto sellaisella äänellä, jossa värähti vihamielisyyttä.
"Päätökseni on entistä lujempi. Miksi sitä utelet?"
"Muuten vain… Mutta sittenkin…"
"Sittenkin?"
"No niin, paras sanoa suoraan, että tämä homma miellyttää meitä vain puolittain."
"Eihän toki! Ja vastako sinä, miespoloinen, sen hoksaat sitten, kun leikkiä laskien hirtit Archignatin sisarukset?"
"Silloin olin päissäni. Te olitte juottanut minut."
"Hehei, ime nahkaasi, vanha veikko! Kas tuossa, on konjakkipullo. Täytä taskumattisi ja jätä meidät rauhaan… Konrad, olethan valmistanut kantopaarit…?"
Ja hän palasi uhrin luo.
"Huomaavaisuus sinua kohtaan, rakkaani… kaksi pojusi entistä puujalkaa, jotka ovat hihnoilla yhdistetyt toisiinsa… Käytännöllinen ja mukava vehje…"
Puoli yhdeksän tienoissa lähti synkkä saattue liikkeelle. Vorski kulki etunenässä, kynttilä kädessä. Apurit kantoivat paareja.
Iltapäivällä uhanneet pilvet olivat kasaantuneet ja vyöryivät saaren yli raskaina ja mustina. Pimeys peitti nopeasti maan. Myrskyksi yltynyt tuuli liehutti kynttilää lyhdyssä.
"Prrr", jupisi Vorski, "tämä on kaameaa… Oikea Golgathan ilta…"
Hän horjahti tiepuoleen ja murahti huomatessaan pienen mustan palleron hyppivän kintuillaan.
"Mitä tuo on? Kah… luulisi koiraksi…"
"Se on pojun rakki", selitti Otto.
"Ah niin, mainio Kaikki-käy-hyvin…? Se elukka tulee aina parhaaseen aikaan. Kaikki käy tosiaan peijakkaan hyvin… Odotahan vähän, saastainen otus!"
Hän tähtäsi siihen potkun. Kaikki-käy-hyvin väisti sen ja seurasi saattuetta ulottumattomissa, vähän väliä kumeasti haukahtaen.
Nousu oli jyrkkä, ja joka hetki poikkesi joku näistä kolmesta miehestä näkymättömältä polulta, joka kiersi niittyä rakennuksen julkisivun puolelta Keijukaisten patsaan ympyrälle, ja takertui maarainpensaisiin ja muratinoksiin.
"Seis!" komensi Vorski. "Hengähtäkää hiukan, veikkoset. Otto, kurota minulle se taskumatti. Sydäntäni pakottaa."
Hän joi pitkin siemauksin.
"Sinun vuorosi, Otto… Mitä, kieltäydytkö? Mikä sinua vaivaakaan?"
"Luulen saarella olevan väkeä, ja varmaankin ne etsivät meitä."
"Jatkakoot sitten etsintäänsä!"
"Entä jos ne tulevat veneellä ja nousevat sitä kalliopolkua, jota pitkin nainen ja poika aikoivat paeta tänä aamuna ja jonka me löysimme?"
"Meidän on pelättävä hyökkäystä maalta eikä mereltä päin. Onhan porrassilta nyt poltettu. Ei ole enää yhteyttä."
"Elleivät ne keksi maanalaisen luolan suuta Mustillanummilla ja seuraa tunnelia tänne asti?"
"Ovatko ne keksineet sen aukon?"
"En ollenkaan tiedä."
"Vaikka otaksutaan, että ne sen keksivät, niin emmekö me jo kotvan aikaa sitten tukkineet suuaukkoa tältä puolelta, hävittäneet portaita ja kääntäneet kaikkea mullin mallin? Ulos päästäkseen täytyisi heidän ahertaa ainakin runsaasti puolipäivää. Mutta keskiyöllähän kaikki hommamme on lopussa, ja aamulla varhain olemme kaukana Sarekista."
"Kaikki on lopussa… kaikki on lopussa… toisin sanoen, meillä on yksi rikos lisää omallatunnollamme. Mutta…"
"Mutta mitä?"
"Se aarre?"
"Ahaa, se aarre, jopa puhuit suusi puhtaaksi! Vai siitä se kenkä puristaakin, rosvo? No, ole huoleti! Aivan kuin sinulla jo olisi taskussasi sinulle tuleva osa."
"Oletteko siitä varma?"
"Olenko varma! Luuletko sitten, että vain lystinpäiten viivyn täällä ja suoritan kaikki nämä kirotut puuhat?"
He jatkoivat kulkuaan. Neljännestunnin päästä tipahti muutama sadepisara. Kuului jyrähdys. Ukkonen tuntui vielä olevan kaukana. He nousivat vaivaloisesti jyrkälle kukkulalle, ja Vorskin täytyi auttaa tovereitaan.
"Vihdoinkin olemme perillä. Otto, ojennahan minulle taskumatti…
Hyvä on… Kiitos!"
He olivat laskeneet uhrinsa tammen juurelle, jonka alemmat oksat oli karsittu. Leimahdus kirkasti otsikkokirjoituksen: V.d'H. Vorski otti maasta edeltäpäin tuodun köyden ja pystytti tikapuut puunrunkoa vasten.
"Me menettelemme samoin kuin ripustimme Archignatin sisarukset", selitti hän. "Minä kierrän köyden ison oksan ympärille, jonka jätimme… Sillä tavalla voimme vivuta…"
Hän keskeytti puheensa ja hypähti sivulle. Jotakin tavatonta oli tapahtunut. Hän kuiskasi:
"Mitä? Mikä se oli? Kuulitteko suhinaa?"
"Kyllä", vastasi Konrad, "se hipaisi korviani. Ikäänkuin luoti."
"Sinä olet hullu."
"Minäkin kuulin", virkkoi Otto, "ja minusta tuntui, että se iski puuhun".
"Mihin puuhun?"
"Tähän tammeen, jumaliste! Ikäänkuin olisi tähdätty meitä."
"Eihän kuulunut laukausta."
"Kivi sitten, kivi, joka kaiketikin osui tammeen."
"Helppo todeta", sanoi Vorski.
Hän käänsi lyhtynsä ja päästi heti kirouksen.
"Tuhat tulimmaista! Kas tuossa… Otsikkokirjoituksen alla…"
He katsoivat.
Hänen osoittamansa paikkaan oli tarttunut nuoli, jonka sulat vielä värähtelivät.
"Nuoli!" äännähti Konrad. "Onko se mahdollista? Nuoli?"
Ja Otto sopersi:
"Olemme hukassa. Varmaankin tähdättiin meihin."
"Se, joka meihin tähtäsi, ei ole kaukana", huomautti Vorski. "Pitäkää silmänne auki… Etsitäänpäs…"
Hän välähdytti ympärilleen valonsäteen, tutkien pimeyttä joka suunnalta.
"Pysähdyttäkää", sanoi Konrad innokkaasti… "Hiukan enemmän oikealle… Näettekö?"
"Kyllä… kyllä minä näen…"
Neljänkymmenen askeleen päässä heistä välkähti salaman katkaiseman tammen tuolla puolen Kukkakalmiston suunnalla jotakin valkoista, joka nähtävästi yritti kätkeytyä pensasryhmän taakse.
"Ei sanaa, ei liikettäkään, josta hän voisi otaksua, että olemme hänet keksineet", komensi Vorski. "Sinä, Konrad, tulet mukaani. Sinä, Otto jäät tänne revolveri kädessä vartioimaan. Jos yritettäisiin lähestyä tai vapauttaa naista, niin ammut kaksi laukausta, jolloin me riennämme juoksujalkaa takaisin. Käsitätkö?"
"Kyllä."
Hän kumartui Véroniquen puoleen ja raotti harsoa. Silmät ja suu jäivät yhä peittoon siteittensä alle. Véronique hengitti vaivaloisesti, valtimo sykki heikosti ja hitaasti.
"Meillä on vielä aikaa", jupisi Vorski, "mutta kiirettä tässä täytyy pitää, jotta hän kuolee, niinkuin on määrätty. Hän ei näy sentään kärsivän… Ei ole enää tietoinen mistään…"
Vorski laski lyhtynsä maahan ja hiipi apurinsa seuraamana valkoista haamua kohti. He valitsivat paikkoja, missä varjo oli mustin.
Mutta hän havaitsi pian, että liikkumattomalta näyttävä hahmo siirtyi samalla kuin hänkin, joten matka heidän välillään pysyi samana, ja että sen sivulla vielä kieppui pieni musta varjo.
"Se on se pahuksen rakki!" mörähti Vorski.
Hän joudutti askeliaan: välimatka ei pienentynyt. Hän juoksi: hahmo juoksi myös. Ja omituisinta oli, ettei kuulunut mitään lehtien kahinaa tai poljetun maan töminää salaperäisen olennon liikkuessa.
"Jumaliste!" vannoi Vorski. "Se tekee meistä pilkkaa. Entä jos ampuisi sitä, Konrad?"
"Liian kaukana. Luodit eivät osuisi siihen."
"Mutta mitä sitten! Eihän tästä tule loppua…"
Tuntematon johdatti heitä saaren kärkeä kohti, laskeutui sitten tunnelin suuaukolle asti, sivuutti priiorintalon, käveli läntisen rantakallion vieritse ja saapui käymäsillalle, jossa muutamat laudat vielä kytivät. Sitten se poikkesi sivulle, palasi talon toiselta puolelta ja astui niitylle. Tuon tuostakin haukahti koira iloisesti.
Vorski ei rauhoittunut. Ponnistipa hän kuinka paljon tahansa, hän ei voittanut tuuman mittaakaan, ja takaa-ajoa oli kestänyt jo neljännestunnin. Vihdoin hän alkoi herjata vihollista.
"Pysähdy toki, jollet ole pelkuri raukka…! Mitä sinä tahdot?
Vietelläkö meidät ansaan? Minkätähden…? Tahdotko pelastaa naisen?
Hänen nykyisessä tilassaan se ei maksa vaivaa. Ah, peijakkaan tonttu,
kunpa saisin sinut kynsiini!"
Äkkiä Konrad tarttui hänen takinliepeeseensä.
"Mitä nyt, Konrad?"
"Katsokaa. Näyttää siltä kuin se ei enää liikahtaisi."
Todellakin eroitti valkoisen hahmon jo yhä selvempänä pimeässä, ja tällä hetkellä saattoi vesakon lehtien välitse nähdä sen asennon. Se kyyrötti nyt käsivarret hiukan ulospäin käännettyinä, hartiat kumarassa ja sääret taivuksissa, ikäänkuin se olisi ollut kontallaan maassa.
"Se on varmaan kaatunut", selitti Konrad.
Vorski oli rientänyt lähemmäksi ja huusi:
"Ammunko minä, lurjus? Revolverini piippu on tähdätty suoraan sinuun.
Nosta kätesi ylös tai minä laukaisen."
Ei mitään liikahdusta.
"Sitä pahempi sinulle! Jos olet itsepäinen, niin pian oikaiset koipesi. Minä lasken kolmeen ja laukaisen."
Hän käveli kahdenkymmenen metrin päähän hahmosta ja laski, käsivarret ojennettuna:
"Yks'… kaks'… Oletko lähellä, Konrad? Laukaiskaamme, kolme!"
Luodit lensivät samaan aikaan.
Kuului parahdus. Hahmo näkyi lyyhistyvän.
Molemmat miehet hyökkäsivät eteenpäin.
"Ähä, siitä sait, lurjus! Jopa nyt tiedät, millä puilla Vorski itseään lämmittelee! Kyllä sinä, roisto, minua jo juoksutitkin!"
Muutaman askeleen päässä hän hillitsi vauhtiaan yllätyksen pelosta. Tuntematon ei hievahtanut, ja lähemmäksi tultuaan Vorski saattoi todeta, että sillä oli kuolleen ihmisen, ruumiin, hervottomalta näyttävä ja rujo muoto. Ei siis muuta kuin heittäytyä niskaan. Sen Vorski leikkiä laskien tekikin.
"Hyvä saalis, Konrad", virkkoi hän. "Korjatkaamme riista."
Mutta nostaessaan ruumista hän kummastui, kun ei tuntenut käsissään muuta kuin jotakin tyhjää, pöyheätä. Se olikin tosiaan vain pelkkä viitta, jonka sisällä ei enää ollut ketään. Sen omistaja oli ajoissa pötkinyt pakoon ripustettuaan sen erään okaisen pensaan kannatettavaksi. Koirakin oli hävinnyt.
"Tuhannen tuhatta pentelettä!" kirosi Vorski. "Se veijari on vetänyt meitä nenästä. Mutta miksi, lempo soikoon?"
Purkaen raivoaan luontaisella järjettömällä tavallaan hän survoi kankaanpalasta jaloillaan. Mutta silloin juolahti hänen mieleensä muuan ajatus.
"Miksikö? Mutta, senhän minä, tuhat tulimmaista, juuri äsken sanoin… Meille on viritetty ansa… meitä koetetaan vietellä pois naisen luota sillä välin, kun hänen ystävänsä hyökkäävät Oton kimppuun. Ah, olenpa minä aika hölmö!"
Hän läksi jälleen liikkeelle pimeässä ja saatuaan Keijukaisten patsaan näkyviinsä, huusi:
"Otto! Otto!"
"Seis! Kuka siellä?" vastasi Otto säikähtyneellä äänellä.
"Minä… Älä hiidessä ammu!"
"Kuka siellä on? Tekö?"
"Minä juuri, minä, kuulethan, pässinpää!"
"Entä ne kaksi laukausta?"
"Ei mitään… erehdys… kyllä sitten kerromme…"
Hän oli saapunut tammen juurelle ja tarttuen lyhtyyn suuntasi heti sen valon uhriinsa. Se ei ollut liikahtanut, vaan lepäsi yhä puuntyveä vasten pää hunnutettuna.
"Ah", virkkoi Vorski, "hengähdän helpotuksesta. Voi turkanen, kuinka minua pelotti!"
"Mitä sitten pelkäsitte?"
"Että hänet riistettäisiin meiltä, lempo soikoon!"
"Entä minä, enkö minä ollut täällä?"
"Sinä, sinä! Sinä et ole urheampi kuin joku toinenkaan… ja jos sinun kimppuusi olisi karattu…"
"Olisin edes ampunut… te olisitte kuulleet merkin."
"Kukapa sen tietää! Eikö siis mitään ole tapahtunut?"
"Ei yhtään mitään."
"Eikö nainen ole liian paljoa sätkytellyt?"
"Alussa kylläkin. Se voihki ja valitti huppumyssynsä alla, niin että olin menettää kärsivällisyyteni."
"Ja sitten?"
"Hm, sitten… ei sitä kauan kestänyt… huumasin hänet nyrkiniskulla."
"Kuinka petomaista!" huudahti Vorski. "Jos olet hänet tappanut, niin olet kuoleman oma."
Hän kyykistyi hädissään ja laski korvansa onnettoman povea vasten.
"Ei", sanoi hän hetkisen perästä, "sydän sykkii vielä… mutta sitä ei kestäne kauan. Työhön, toverit. Kymmenen minuutin päästä täytyy tästä kaikesta tulla loppu."
KOLMASTOISTA LUKU
Äärimmäinen hetki
Valmistukset eivät kestäneet kauan, ja Vorski itse otti niihin tarmokkaasti osaa. Hän sovitti tikkaat puunrunkoa vasten, sitoi köyden toisen pään uhrinsa vyötäisille ja kiersi toisen erääseen ylimmistä oksista. Sitten hän seisoen viimeisellä puolalla antoi määräyksiä tovereilleen:
"No nyt teidän tarvitsee vain vetää. Nostakaa hänet ensin pystyyn ja pitäköön toinen teistä häntä tasapainossa."
Hän odotti hetkisen. Mutta kun Otto ja Konrad supattelivat hiljaa, huusi hän:
"Ettekö voisi pitää kiirettä… varsinkin kun olen tässä liian mukavana maalitauluna, jos joku aikoisi lähettää luodin tai vasaman ruumiiseeni? Eikö vielä?"
Apurit eivät vastanneet mitään.
"No, moinen kuhnailu on jo liikaa! Mitä nyt vielä? Otto… Konrad…"
Hän hyppäsi maahan ja kovisti heitä.
"Kylläpä te olette vaivaisia molemmatkin. Tällä tavalla saamme rähjätä aamuun asti… ja kaikki menee myttyyn. Vastaahan jotakin, Otto!"
Vorski käänsi valonsäteen suoraan hänen kasvoihinsa.
"No mitä? Ethän aio kieltäytyä? Siltä näyttää! Entä sinä, Konrad?
Tehdäänkö tässä lakko?"
Otto kohautti päätänsä.
"Lakko… ehkei nyt juuri lakkoa. Mutta Konrad ja minä tahtoisimme kernaasti muutamia selityksiä."
"Selityksiä? Mistä sitten, tolvana? Teloitettavasta naisestako? Vaiko jommastakummasta pojasta? Turhaa itsepäisyyttä, toverit. Sanoinhan minä teille teidät pestatessani: Käyttekö ummessa silmin? Paha urakka on edessämme, paljon verta vuodatettavana. Mutta työn jälkeen iso kasa rahaa."
"Siitäpä juuri onkin kysymys", virkkoi Otto.
"Määrittele sitten, hölmö."
"Teidän on määrättävä ja muistettava myöskin sopimuksemme ehdot.
Mitkä ne ovat?"
"Sinä tunnet ne paremmin kuin minä."
"Juuri niin, ja painaakseni ne uudestaan teidänkin muistiinne, minä pyydän teitä ne toistamaan."
"Minun muistini ei petä. Aarre minulle, mutta ennakkovähennyksenä kaksisataatuhatta frangia teidän keskenne jaettavaksi."
"Niin se oli, eikä sentään niinkään. Palaamme asiaan. Puhukaamme aluksi siitä kuuluisasta aarteesta. Jo viikkokausia on raadettu, ryvetty veressä ja eletty kaikenlaisten rikosten kauhuissa… eikä vielä mitään näköpiirissä!"
Vorski kohautti olkapäitänsä.
"Yhä typerämpää mölyä, Otto-parkani. Tiedäthän, että ensin oli tehtävä eräitä tekosia. Nyt ne ovat kaikki suoritetut, paitsi yksi. Muutaman minuutin päästä sekin on selvä ja aarre meillä."
"Mitä siitä tiedätte?"
"Luuletko siis, että olisin tehnyt kaikki, mitä olen tehnyt, jollen olisi varma tuloksesta… yhtä varma kuin siitä, että elän? Kaikki on tapahtunut järkähtämättömässä ja edeltäpäin määrätyssä järjestyksessä. Viimeinen toimitus tapahtuu ennustetulla hetkellä ja avaa minulle portin."
"Helvetin portin", ivasi Otto, "kuten kuulin Maguennocin sitä nimittävän".
"Nimitettäköön sitä sillä tai jollakin toisella nimellä, mutta se avautuu aarrekammioon, jonne olen raivannut itselleni tien."
"Ehkä kyllä", sanoi Otto, johon Vorskin varmuus alkoi vaikuttaa, "ehkä kyllä. Tahdon uskoa, että olette oikeassa. Mutta kuka takaa, että saamme osuutemme?"
"Te saatte osuutenne siitä yksinkertaisesta syystä, että aarre tuottaa minulle liian satumaisia rikkauksia viitsiäkseni hankkia itselleni vihamiehiä vaivaisten kahdensadantuhannen frangin vuoksi."
"Saamme siis luottaa sanaanne?"
"Tietenkin."
"Sanaanne, että kaikki sopimuksemme ehdot täytetään?"
"Tietenkin. Mihin sinä oikeastaan tähtäät?"
"Siihen, että olette alkanut petkuttaa meitä mitä hävyttömimmällä tavalla, välittämättä yhdestä tämän sopimuksen kohdasta."
"Häh! Mitä sinä mariset? Tiedätkö kenen kanssa puhut?"
"Sinun kanssasi, Vorski."
Vorski kävi rikostoveriinsa käsiksi.
"Mitä tämä merkitsee? Sinä rohkenet minua herjata… sinutella minua… minua!"
"Miksikä en, koska olet minulta varastanutkin?"
Vorski hillitsi itsensä ja jatkoi vapisevalla äänellä:
"Puhu ja pidä varasi, miekkoseni, sillä sinä leikit kamalaa leikkiä.
Puhu!"
"No niin", selitti Otto. "Riippumatta aarteesta ja niistä kahdestasadastatuhannesta frangista, sovittiin välillämme — sinä kohotit kätesi valan merkiksi, — sovittiin, että kaikki käteinen raha, mitä joku meistä tämän homman aikana löytäisi, jaettaisiin kahtia: puolet sinulle ja puolet Konradille ja minulle. Onko se totta?"
"Totta on."
"Anna sitte tänne", virkkoi Otto, ojentaen kätensä.
"Mitä minun pitäisi antaa? En ole mitään löytänyt."
"Sinä valehtelet. Archignatin sisaria teloitettaessa sinä löysit yhdeltä heistä hänen liiveistään säästörahat, joita emme olleet heidän asunnostaan keksineet."
"Kyllä se on juttua!" sanoi Vorski ontolla äänellä, joka osoitti hämmennystä.
"Se on täyttä totta."
"Todista se!"
"Vedä siis paitasi povesta se nyöritetty pieni paketti, jonka olet sinne nuppineulalla kiinnittänyt."
Ja Otto kosketti sormellaan Vorskin rintamustaa lisäten:
"Otahan siis se pikku paketti ja lyö esiin ne viisikymmentä tuhatlappusta!"
Vorski ei vastannut. Hän oli ällistynyt, kuten ainakin joutuu ymmälle silloin, kun ei käsitä mitään siitä, mitä toiset tekevät, ja koettaa turhaan arvata, kuinka vastustaja on hankkinut aseita häntä vastaan.
"Sinä myönnät siis?" kysyi häneltä Otto.
"Miksikä en?" vastasi Vorski. "Aikomukseni oli tehdä tili myöhemmin, kaikesta samalla kertaa."
"Tee se heti. Niin on parempi."
"Entä jos kieltäydyn?"
"Sinä et kieltäydy."
"Kieltäydynpä!"
"Varo silloin itseäsi."
"Mitäpä minä pelkäisin? Teitä on vain kaksi."
"Meitä on ainakin kolme."
"Missä se kolmas on?"
"Se kolmas on herrasmies, joka ei näy olevan ensi kertaa pappia kyydissä, mikäli Konrad on minulle kertonut… sanalla sanoen se, joka vastikään näytti sinulle pitkää nenää. Valkoviittainen jousimies."
"Kutsuisitko sinä häntä?"
"Totta saakeli!"
Vorski tunsi, että ei oltu tasaväkisiä. Apurit kävivät häneen kiinni kumpikin puoleltaan ja puristivat häntä lujasti. Täytyi antaa perään.
"Tuosta saat, varas! Ota sitten, rosvo!" huudahti Vorski, vetäen povestaan pienen mytyn ja aukaisten setelitukon.
"Ei maksa vaivaa laskea", virkkoi Otto, siepaten häneltä kätevästi setelipinkan.