"Mutta…"
"Hyvä näin! Puolet Konradille ja puolet minulle."
"Hävytön roikale! Emävaras! Tämän sinä minulle vielä maksat! Viis minä rahoista! Mutta ryövätä minut kuin olisin joutunut maantierosvojen käsiin! Ah, minä en tahtoisi olla sinun housuissasi, miekkoseni!"
Hän jatkoi vielä sättimistään, mutta purskahti sitten äkkiä nauruun.
"Hyvin sinä sentään pelasit, Otto! Mutta mistä ja millä tavalla sait sen tietää? Kertonethan minulle sitten myöhemmin, häh? Mutta nyt emme saa hukata minuuttiakaan. Olemme päässeet yksimielisyyteen kaikista kohdista, eikö niin? Ja kai te nyt tottelette?"
"Nurisematta, koska te otatte asian niin reilulta kannalta", vastasi
Otto.
Ja rikostoveri lisäsi liehakoitsevaan sävyyn:
"Teillä on sittenkin… suuren herran eleet, Vorski!"
"Ja sinulla palkatun rengin. Palkkasi saat; riennä siis! Asia on kiireellinen."
* * * * *
Toimitus, kuten kauhea olento sitä nimitti, suoritettiin nopeasti. Vorski, joka oli jälleen noussut tikapuilleen, toisti käskynsä, joita Konrad ja Otto auliisti tottelivat. He nostivat uhrin pystyyn ja pitäen sitä tasapainossa vetivät samalla nuorasta. Vorski otti onnettoman vastaan, ja kun polvet olivat koukistuneet, suoristi hän ne raa'alla väkivallalla. Näin likistettynä puunrunkoa vasten, hame tiukasti kierrettynä säärten ympärille, käsivarret riippumassa oikealle ja vasemmalle, tuskin erillään kyljistä, hänet sidottiin kiinni köysillä, jotka kulkivat yli vartalon ja kainaloista.
Hän ei näkynyt heränneen horroksestaan eikä valitellut. Vorski tahtoi hänelle lausua muutamia sanoja, mutta sai suustaan vain jotakin änkytystä. Sitten hän koetti suoristaa uhrin päätä, mutta luopui siitä yrityksestä, koska hänellä ei enää ollut rohkeutta koskea kuolemaan; ja pää painui hyvin syvälle.
Heti Vorski astui maahan ja sopersi:
"Konjakkia, Otto… Onko sinulla taskumatti? Huh, inhoittavaa hommaa!"
"On vielä aikaa", huomautti Konrad.
Vorski kulautti muutaman siemauksen ja huudahti:
"Vielä aikaa… mihinkä sitten? Hänet pelastaaksemmeko? Kuulehan, Konrad, mieluummin kuin vapauttaisin hänet, tahtoisin… niin, mieluummin tahtoisin itse asettua hänen paikalleen. Ettäkö jättäisin työni kesken? Ah, sinähän et tiedä sen laatua ja tarkoitusta! Muutoin…"
Hän joi taas.
"Oivallista konjakkia, mutta sydämeni vahvistukseksi maistaisin mieluummin rommia. Eikö sinulla ole, Konrad?"
"Pienen pullon pohjalla hiukan…"
"Anna tänne!"
He olivat verhonneet lyhdyn siitä pelosta, että heidät nähtäisiin, ja istuutuivat puuta vasten nojalleen, päättäen olla hiljaa. Mutta tämä uusi kurkunhuuhtelu nousi heille päähän. Kovin kiihtyneenä alkoi Vorski pitää puhetta:
"Selityksiä te ette kaipaa. Teille on hyödytöntä tietää, kuka tuo kuoleva nainen on. Riittäköön ilmoitus, että hän on neljäs niistä naisista, joiden tuli kuolla ristillä, ja että kohtalo oli erikoisesti valinnut hänet. Mutta on asia, jonka voin mainita tällä hetkellä, kun Vorskin voitto on puhkeamaisillaan kirkkaana näkyviin silmienne edessä. Tunnenpa itseni ylpeäksikin sen teille ilmoittaessani, sillä sensijaan, että kaikki on tähän asti riippunut minusta ja minun tahdostani, riippuu se, mikä nyt kohta tapahtuu, mahtavammista Vorskin hyväksi toimivista voimista!"
Hän toisteli useampaan kertaan, ikäänkuin tuo nimi olisi hyväillyt hänen huuliansa:
"Vorskin hyväksi…! Vorskin hyväksi…!"
Ja hän nousi. Hänen ajatustensa yltäkylläisyys pakotti hänet kävelemään ja liikehtimään.
"Vorski, kuninkaan poika, Vorski, sallimuksen valittu, valmistaudu. Hetkesi on tullut. Sinä olet joko viheliäisin kaikista seikkailijoista ja rikollisin kaikista suurista rikollisista, joita toisten ihmisten veri on tahrannut, tai olet todellakin kirkastettu profeetta, jonka jumalat kruunaavat kunnialla. Yli-ihminen tai roisto. Se on sallimuksen päätös. Pyhän, jumalille tarjotun uhrin sydämentykytykset osoittavat viimeisiä sekunteja. Kuunnelkaahan niitä, te kaksi, jotka olette saapuvilla."
Kiiveten tikkaille hän yritti havaita noita uupuneen sydämen heikkoja sykähdyksiä. Mutta vasemmalle taipunut pää esti hänet laskemasta korvaansa rinnan kohdalle, eikä hän uskaltanut siihen koskea. Vain epätasainen ja käheä hengitys katkaisi äänettömyyden.
Hän lausui hyvin hiljaa:
"Véronique, kuuletko sinä minua…? Véronique… Véronique…"
Hetkisen epäröityään hän jatkoi:
"Sinun täytyy saada tietää… niin, tekoni hirvittää minua itseänikin. Mutta niin on sallimuksen säädös… Muistathan ennustuksen? 'Vaimosi kuolee ristillä.' Mutta johan sinun nimesikin tuo sen mieleen…! Muista, että pyhä Veronica kuivasi Kristuksen kasvoja liinalla ja että siihen liinaan jäi Vapahtajan pyhä kuva… Véronique, kuuletko minua, Véronique…?"
Hän astui kiireesti alas, sieppasi rommipullon Konradin kädestä ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.
Nyt hän ikäänkuin haltioitui ja houraili hetkisen kielellä, jota hänen apurinsa eivät ymmärtäneet. Sitten hän alkoi manata näkymätöntä vihollista, manata jumalia ja syytää kirouksia ja herjauksia.
"Vorski on väkevin. Vorski hallitsee kohtaloa. Alkuaineiden ja salaperäisten voimien täytyy häntä totella. Kaikki käy niinkuin hän on määrännyt, ja suuri salaisuus ilmaistaan hänelle mystillisin muodoin ja kabbalan määräysten mukaan. Vorskia odotetaan kuin profeettaa. Vorski otetaan vastaan innostunein riemuhuudoin, ja joku tuntematon, jonka minä vain aavistan, tulee minua vastaan palmuseppelein ja siunauksin. Laittautukoon hän valmiiksi! Kohotkoon pimennosta ja nouskoon helvetistä! Kas tässä on Vorski! Kellojen soidessa ja hallelujaa laulettaessa, ilmestyköön ennustava merkki taivaan kannelle, sillä välin kun maan povi aukenee ja syöksee liekkipyörteitä!"
Hän vaikeni ja tuijotti ikäänkuin olisi avaruudesta vaaninut ennustavia tunnusmerkkejä. Ylhäältä kuuluivat kuolevan toivottomat korahdukset. Myrsky mylvi etäällä ja salamat silpoivat mustia pilviä. Olisi luullut, että koko luonto vastasi roiston kutsuun.
Hänen suurelliset puheensa ja eleensä tekivät apureihin valtavan vaikutuksen.
"Minua pelottaa", jupisi Otto.
"Rommin syy", sanoi Konrad. "Mutta kauheita asioita hän tosiaankin ennustaa."
"Asioita, jotka hiipivät ympärillämme", selitti Vorski, jonka korva eroitti pienimmätkin äänet, "asioita, jotka ovat osana nykyisestä hetkestä ja jotka meille on annettu perinnöksi vuosisatojen sarjassa. Tämä on kuin ihmeellinen synnytys. Ja — sanon sen teille molemmille — te saatte olla tapauksen hämmästyneinä silminnäkijöinä. Otto ja Konrad, valmistukaa tekin: maa alkaa täristä ja ihan siltä paikalta, mistä Vorskin on vallattava Kivijumala, kohoaa savupatsas taivasta kohti."
"Hän ei enää tiedä, mitä sanoo", mumisi Konrad.
"Ja nyt hän on taas tikkailla", kuiskasi Otto. "Syyttäköön itseään, jos saa nuolen!"
Mutta Vorskin innostus ei tuntenut enää rajoja. Loppu lähestyi.
Voipunut uhri voihki kuolemankouristuksissa.
Hyvin hiljaisella äänellä, jotta muut eivät sitä kuulisi, mutta sitten yhä kovempaa toisteli Vorski:
"Véronique… Véronique… sinä täytät tehtäväsi… sinä nouset kukkulan huipulle… Kunnia sinulle! Osa voitonriemustani kuuluu sinulle… Kunnia sinulle! Kuuletko? Joko nyt kuulet? Ukkosen tykki pauhaa yhä lähempänä. Viholliseni ovat voitetut, turhaa on sinun enää toivoa apua! Nyt sykähtää sydämesi viimeisen kerran… Viimeinen valitus!"
Hän nauroi kuin mielipuoli, nauroi kuin jollekin perin lystikkäälle seikkailulle. Sitten seurasi äänettömyys. Ukkosenjyrähdykset keskeytyivät. Vorski kumartui ja kirkaisi äkkiä ylhäältä tikkailtaan:
"Jumalat ovat hänet hyljänneet… Tuoni on tehnyt tehtävänsä.
Viimeinen neljästä naisesta on kuollut. Véronique on kuollut!"
Hän vaikeni jälleen ja huusi sitten kaksi kertaa:
"Véronique on kuollut! Véronique on kuollut!"
Taaskin oli suuri odottava hiljaisuus.
Ja äkkiä maa tärähti, ei niinkuin ukkonen tärisyttää, vaan sisästäpäin syvältä tulevassa kouristuksessa, ja sitten tuntui uudelleen useita tärähdyksiä, niinkuin metsiin ja kukkuloille laajeneva kaiku toistaa ääntä.
Ja melkein samassa syöksähti ihan läheltä heitä tammien puoliympyrän toisesta päästä tulipatsas, heittäen taivaalle savutuprun, jossa hehkui punaisia, keltaisia tai sinipunervia liekkejä.
* * * * *
Vorski ei virkkanut sanaakaan. Hänen toverinsa olivat kerrassaan pökerryksissä. Vihdoin änkytti toinen heistä: "Se on vanha lahonnut tammi — salama on jo ennenkin sitä polttanut."
Ja vaikka tulipalo oli melkein heti sammunut, pysyi kaikkien kolmen silmissä kaamea kuva iäkkäästä tammesta, joka ilmiliekissä, läpikuultavana syyti tulenkieliä ja monivärisiä huuruja…
"Täällä on Kivijumalan luo johtava sisäänkäytävä", sanoi Vorski vakavasti. "Kohtalo on puhunut, kuten teille ilmoitin, ja se on puhunut minun pakotuksestani, minä kun olin sen palvelija, mutta olen sen herra."
Hän astui eteenpäin, lyhty kädessä. He havaitsivat ihmeekseen, että puussa ei ollut mitään tulipalon jälkeä ja että kuiva lehtiröykkiö, joka oli säilynyt muutamain tyvioksain sammiomaisessa kainalossa, ei ollut edes kärventynyt.
"Taaskin ihme", virkkoi Vorski. "Kaikki on ihmeellistä ja käsittämätöntä."
"Mitä me nyt teemme?" kysyi Konrad.
"Tunkeudumme sisälle meille osoitetusta oviaukosta. Tuo tänne tikapuut, Konrad, ja pengo käsilläsi tuota lehtikasaa. Puu on ontto, ja saammepa nähdä…"
"Olkoon kuinka ontto tahansa", sanoi Otto, "niin sillä on ainakin juuret, enkä uskoisi niiden välitse olevan mitään käytävää."
"Sanon vieläkin kerran, että saamme nähdä. Pöyhi lehtiä, Konrad… kahmaise ne pois…!"
"En", vastasi Konrad jyrkästi.
"Miksi et? Mitä tarkoitat?"
"Muistatteko Maguennocia? Muistakaa, että hän yritti koskea
Kivijumalaan ja että hänen täytyi leikata poikki kätensä."
"Mutta tässä ei ole Kivijumala!" nauroi Vorski ivallisesti.
"Mitä te siitä tiedätte? Maguennoc puhui aina helvetin portista. Eikö hän sillä tarkoittanut tätä?"
Vorski kohautti olkapäitänsä.
"Entä sinä, pelkäätkö sinäkin, Otto?"
Otto ei vastannut mitään, eikä Vorskikaan pitänyt kiirettä itse yrittääkseen, sillä hän sanoi lopuksi:
"No, eihän totisesti tarvitse hätäillä. Odottakaamme päivänkoittoa. Kaadamme puun kirveellä, ja silloin näemme kaikkein parhaiten, mitä siellä on ja miten on meneteltävä."
Niin sovittiin. Mutta kun tunnusmerkin olivat huomanneet muutkin kuin he ja koska oli estettävä niitä pääsemästä heidän edelleen, päättivät he sijoittua ihan vastapäätä puuta Keijukaisten patsaan tavattoman ison pöytälaatan alle suojaan.
"Otto", käski Vorski, "mene etsimään priiorintalosta jotakin juotavaa ja tuo samalla kirves, köysiä ja muut tarpeelliset vehkeet."
Sade alkoi ryöpytä rajusti. He asettuivat patsaan suojaan, ja jokainen valvoi vuorostaan, sillä välin kun toiset nukkuivat. Yön kuluessa ei sattunut mitään merkillistä. Rajuilma riehui vimmatusti. Kuultiin aaltojen möyrivän merellä. Sitten myrsky vähitellen asettui. Aamunkoitteessa he kävivät tammen kimppuun, joka piankin saatiin köysien avulla kaadetuksi.
He näkivät silloin, että puun lahonneeseen sisukseen oli kaivettu jonkinlainen käytävä, jota jatkui juurille kasaantuneen hiekan ja kivien välitse.
Lapiolla he puhdistivat paikan. Heti ilmestyi portaiden askelmia, ja kun maata oli vierinyt alas, huomasivat he, että jonkinlaisen muurin kohtisuoran seinän sivulla laskeutuivat portaat pimeyteen. Sinne suunnattiin lyhdyn valo. Heidän allaan näkyi olevan luola.
Vorski lähti sinne ensimmäisenä. Toiset seurasivat varovaisesti.
Portaat, jotka alussa olivat kivimöhkäleiden kannattamaa multaa, oli syvempänä hakattu itse kallioon. Luolassa, johon ne päättyivät, ei ollut mitään erikoista ja se näkyikin oikeastaan olevan vain eteinen. Siitä päästiin eräänlaiseen pyöreäholviseen kellariin, jonka kiviseinät olivat karkeasta muurisavesta kokoonkyhätyt. Yltympäri kohosi pieniä muodottomia hautakiviä, kaksitoista kappaletta, joilla kaikilla lepäsi hevosenpään luuranko. Vorski koski yhteen näistä kalloista: se mureni tomuksi.
"Kukaan ei ole kahteenkymmeneen vuosisataan käynyt tässä hautakammiossa", sanoi hän. "Me olemme ensimmäiset ihmiset, jotka poljemme sen pohjaa, ensimmäiset, jotka katselemme siihen sisältyvän menneisyyden jälkiä."
Hän lisäsi yhä enemmän korostaen:
"Tämä oli mahtavan päällikön hautakammio. Hänen kanssaan haudattiin hänen lemmikkihevosensa, samoin kuin hänen aseensakin… Kah, tuossahan on kirveitä ja kiviveitsi… tapaamme myöskin muutamien hautajaismenojen jälkiä, niinkuin osoittaa tuo hiilikasa ja nämä kalkiksi palaneet luut tässä…"
Liikutus värisytti hänen ääntänsä. Hän kuiskasi:
"Minä olen ensimmäinen, joka tänne tungen… Minua odotettiin.
Nukkunut maailma herää minun lähestyessäni."
Konrad keskeytti:
"Täällä on toinenkin aukko, toinen tie, ja tuolta etäältä kuumottaa ikäänkuin valoa."
Kapeaa käytävää pitkin he tulivatkin toiseen kammioon, josta pääsivät kolmanteen saliin. Nämä kolme hautakammiota olivat ihan samanlaiset. Samanlainen muuraustyö, samanlaiset kivet pystyssä, samanlaiset hevosluurangot.
"Kolmen mahtavan päällikön hautakammiot", selitti Vorski.
"On ilmeistä, että ne sijaitsevat kuninkaan haudan edessä ja että he olivat sen kuninkaan vartijoita, oltuaan elämässä hänen tovereitaan. Varmaankin on kuningas haudattu seuraavaan kammioon…"
Hän ei tohtinut mennä sinne. Häntä ei pidättänyt pelko, vaan äärimmäinen hermostus ja kiihtyneen turhamaisuuden tunto, joka tuotti hänelle mieluista nautintoa.
"Kohta saan tietää", selitti hän; "Vorski koskettaa päämäärään eikä hänen tarvitse enää muuta kuin oikaista kätensä ottaakseen vastaan kuninkaallisen palkan vaivoistaan ja taisteluistaan. Kivijumala on siellä. Monien monituisten vuosisatain kuluessa on yritetty loukata saaren pyhätön salaisuutta, eikä se ole kellekään onnistunut. Vorski on tullut, ja Kivijumala kuuluu hänelle. Näyttäytyköön se siis minulle ja antakoon minulle luvatun mahdin. Sen ja Vorskin välillä ei ole mitään… ei mitään muuta kuin minun tahtoni. Ja minä tahdon! Profeetta on kohonnut pimeyden pohjasta. Hän on tässä! Jos tässä kuolleiden valtakunnassa on jokin haamu, jonka tehtäväksi on määrätty opastaa minut jumalallisen kiven ääreen ja laskea päähäni kultainen kruunu, niin nouskoon se haamu esiin! Tässä on Vorski."
Hän astui sisälle.
Tämä neljäs sali oli paljoa suurempi, ja katto oli hiukkasen lutistetun patalakin kaltainen, jonka keskellä oli pyöreä reikä, ei laajempi kuin ohuen putken aukko, ja siitä tuli puoliksi verhottu valosuihku, joka loi lattialle hyvin selvän pyörylän.
Valoläikän keskellä oli toisiaan vastaan nojaavista kivistä kyhätty lava, jolle oli ikäänkuin näytteille pantu metallinen sauva.
Muutoin tämä hautakammio ei eronnut edellisistä. Tämäkin oli koristettu patsailla ja hevosenpäillä, ja täälläkin oli uhritoimitusten jälkiä.
Vorski ei kääntänyt silmiään metallisauvasta. Omituista, että se kiilsi ikäänkuin ei mikään tomu olisi sitä peittänyt. Vorski kurkotti kättään.
"Älkää, älkää", hillitsi Konrad innokkaasti.
"Miksi ei?"
"Ehkä se on sama, johon koskiessaan Maguennac poltti kätensä."
"Sinä olet hullu."
"Mutta sentään…"
"Pyh, minä en pelkää mitään", selitti Vorski ja tarttui esineeseen.
Se oli varsin karkeatekoinen lyijyvaltikka, mutta näki kuitenkin, että siinä oli yritetty jotakin taiteellisuutta. Kahvassa kiemursi käärme, milloin lyijyyn kaiverrettuna, milloin kohokuvana. Käärmeen suhteettoman iso pää oli pontena, täynnä hopeanauloja ja pieniä viheriäisiä kiviä, läpikuultavia kuin smaragdit.
"Onkohan tämä Kivijumala?" höpisi Vorski.
Hän hypisteli esinettä ja tarkasti sitä joka puolelta kunnioittavan pelokkaasti. Ja pian hän tunsi, että ponsi hievahteli melkein huomaamatta. Hän tempoi sitä, käänsi oikealle ja vasemmalle, ja sitten kuului naksahdus: käärmeen pää voitiin ruuvata irti.
Sen sisään oli jätetty tyhjä tila, jossa oli kivi… pienoinen punertava, keltajuovainen kivi… Se oli kullalta vivahtava.
"Tämä se on, oi, tämä se on!" huudahteli Vorski liikutuksesta suunniltaan.
"Älkää koskeko siihen!" toisti Konrad kovin kauhuissaan.
"Se, mikä poltti Maguennocia, ei polta Vorskia", vastasi roistojen päämies vakavasti.
Ja ylpeyden ja ilon herättämässä kerskailussaan hän piti salaperäistä kiveä kourassaan, puristaen niin kovasti kuin jaksoi.
"Polttakoon se minua, jos osaa! Tunkeutukoon se lihaani, minä tunnen itseni siitä onnelliseksi!"
Konrad antoi hänelle merkin painamalla sormen huulilleen.
"Mikä sinun on?" kysyi Vorski. "Kuuletko jotakin?"
"Kuulen", vastasi toinen.
"Niin minäkin", vahvisti Otto.
Kuului tosiaan jotakin poljennollista ääntä samanlaisin loppusävelin, mutta nousten ja laskien ikäänkuin jotakin merkillistä soittoa.
"Sehän kuuluu täältä ihan läheltä!" mutisi Vorski… "Luulisi soitettavan itse salista."
Salista se kuuluikin, siitä he pian pääsivät varmuuteen, ja muistutti ihan ilmeisesti kuorsaamista.
Konrad, joka oli tämän olettamuksen lausunut, oli ensimmäinen sille nauramaan. Mutta Vorski sanoi hänelle:
"Luulenpa totisesti, että olet oikeassa… kuorsaamistahan se onkin… Onko täällä siis joku?"
"Se kuuluu täältäpäin", huomautti Otto, "tuosta pimeästä nurkasta".
Valo ei ulottunut hautapatsaiden toiselle puolelle. Taempana avautui yhtä monta pientä hämärää kappelia. Vorski käänsi yhteen niistä lyhtynsä valon, ja heti pääsi häneltä kummastuksen huudahdus.
"Joku… niin… joku on tuolla… katsokaa…"
Molemmat apurit astuivat lähemmäksi. Seinän nurkkaukseen kasattujen kalkkikivien päällä nukkui mies, valkopartainen vanhus, jonka pitkä tukka oli myöskin valkoinen. Hänen kasvojensa ja käsiensä nahka oli tuhansien ryppyjen uurtama. Sinervä kaari kehysti hänen suljettuja silmäluomiaan. Vähintäänkin vuosisata lepäsi hänen hartioillaan.
Hän oli puettu paikattuun ja rikkinäiseen, jalkoihin asti ulottuvaan aivinaiseen viittaan. Kaulan ympärillä ja riippuen hyvin alas rinnalle hänellä oli niistä pyhistä pallosista — merisiileistä — tehty helminauha, joita gallialaiset nimittivät käärmeenmuniksi. Hänen kätensä ulottuvilla oli kaunis kivikirves, ja siinä oli merkkejä, joista ei voinut saada selvää. Maassa oli rivissä kiviteriä, isoja litteitä renkaita, kaksi korvakellukkaa viheriäisestä jaspiksesta ja kaksi sinisestä, juovikkaasta emaljista valmistettua kaulakoristetta.
Vanhus kuorsasi yhä.
"Ihmettä jatkuu…" jupisi Vorski. "Hän on pappi… sellainen pappi, joita oli muinoin… druidien aikakaudella."
"Siis?" kysyi Otto.
"Hän siis odottaa minua!"
Konrad antoi raa'an neuvon.
"Minä ehdotan, että murskaisimme hänen päänsä tuolla hänen omalla kirveellään", sanoi hän.
Mutta Vorski suuttui.
"Jos kosket hiuskarvaankaan hänessä, niin olet kuoleman oma."
"Mutta…"
"Mutta mitä?"
"Hän saattaa olla vihollinen… ehkä sama, jota eilenillalla ajoimme takaa… Muistakaahan… valkoinen viitta…"
"Sinä olet hölmö! Luuletko, että tuonikäinen äijä olisi meitä sillä lailla juoksuttanut?"
Hän kumartui ja kosketti hiljaa vanhuksen käsivarteen sanoen:
"Herätkää… Minä täällä olen…"
Ei mitään vastausta. Mies ei herännyt.
Vorski yritti yhä.
Vanhus liikahti kivivuoteellaan, höpisi jonkun sanan ja vaipui jälleen uneen.
Hiukan kärsimättömänä Vorski uudisti yrityksensä, mutta voimakkaammin ja korottaen ääntänsä:
"No, kuulkaahan, ukko! Emmehän voi täällä kauemmin vetelehtiä. Hei!"
Hän ravisti ukkoa tarmokkaammin. Tämä teki ärtyneen liikkeen, työnsi häiritsijän pois ja piti vielä muutaman minuutin verran unen päästä kiinni, mutta vihdoin hän tuskastuneena kääntyi ja mörähti vihaisesti:
"Ääh, pötyä!"
NELJÄSTOISTA LUKU
Vanha druidi
Rikostoverit hätkähtivät, ja Vorski kysyi Konradilta ja Otolta:
"Häh, mitä hän sanoi?"
"Kuulittehan itsekin, mitä hän sanoi", vastasi Otto.
Vihdoin Vorski yritti vielä kerran, ravistaen tuntematonta olkapäästä. Vanhus kääntyi vuoteellaan, ojensi itsensä, haukotteli, näkyi nukahtavan uudelleen, mutta havahtuen äkkiä nousi puoliksi istualleen ja virkkoi:
"Mutta totisesti! Eikö nyt enää saa kaikessa rauhassa uinailla tässä laatikossa?"
Valonsäde häikäisi häntä, ja hän jupisi säikähtyneenä:
"Mitä tämä on? Mitä minusta tahdotaan?"
Vorski laski lyhdyn seinässä olevalle ulkonemalle, ja ukon kasvot näkyivät täysin valaistuina. Yhä purkaen pahaa tuultaan katkonaisiin valituksiin hän katseli puhuttelijaansa, tyyntyi vähitellen, saipa ystävällisen, melkein hymyilevänkin ilmeen ja lausui ojentaen kätensä:
"Kah, vai sinä se oletkin, Vorski! Kuinka hurisee, vanha veikko?"
Vorski säpsähti. Että vanhus hänet tunsi ja mainitsi häntä nimeltään, se ei häntä kovinkaan kummastuttanut, koska hän jollakin salaperäisellä tavalla oli saanut päähänsä sen uskon, että häntä odotettiin profeettana. Mutta vaikeata oli ajatella, että profeetta, kirkastettu ja kunnian verhoama jumalain lähetti, joka astuu iän majesteetilla ja papillisella arvolla kruunatun tuntemattoman eteen, otetaan vastaan sanoilla: "Kuinka hurisee?"
Epäröivänä ja levottomana, tietämättä, kenen kanssa oli tekemisissä,
Vorski kysyi:
"Kuka te olette? Miksi olette täällä? Kuinka olette tänne tullut?"
Ja kun toinen katseli häntä ihmeissään, toisti hän äänekkäämmin:
"Vastatkaa, kuka te olette."
"Kukako minä olen?" tokaisi vanhus röhisevällä ja vavahtelevalla äänellä. "Kukako minä olen. Kautta Teutatesin, gallialaisten jumalan, sinäkö minulle moisen kysymyksen esität? Sinä et siis minua tunne? Mutta muistelehan… etkö muista kunnon Segenaxia, häh? Velledan isää? Kunnon Segenax… olihan hän suuressa arvossa pidetty hallitusmies rhedoneilla, joista Chateaubriand kertoo Marttyyriensä ensimmäisessä osassa. Ah, johan muistisi näkyy virkistyvän!"
"Mitä te siinä puhutte pötyä!" huudahti Vorski.
"En minä pötyä puhu! Selitän vain, miksi olen täällä saapuvilla ja mitkä surulliset tapaukset minut tänne ennen muinoin johdattivat. Suuttuneena Velledan häpeälliseen käytökseen, hän kun oli 'tehnyt syntiä' kamalan Eudoruksen kanssa, minä menin luostariin, kuten nykyään sanottaisiin, tarkoitan, että suoritin loistavasti druidin-tutkinnon. Sitten täytyi minun muutamien kepposten jälkeen… oh, aivan vähäpätöisten… pujahdin näet kolme neljä kertaa pääkaupunkiin, johon minua vietteli Mabille ja myöhemmin Moulin-Rouge, niin, sitten täytyi minun ottaa vastaan tämä pieni toimi, joka minulla nyt täällä on, oikea laiskanvirka, kuten näet… Kivijumalan vartijana… tällaisessa salaloukossa väijymässä!"
Vorskin hämmästys ja levottomuus lisääntyi joka sanalta. Hän katsoi kysyvästi tovereihinsa.
"Murskatkaa hänen päänsä", toisti Konrad, "se on minun neuvoni, enkä siitä tingi".
"Entä sinä, Otto?"
"Minä sanon, että täytyy varoa."
"Epäilemättä täytyy varoa."
Mutta vanha druidi kuuli tämän sanan. Nojaten sauvaan hän nousi ja huusi:
"Mitä tämä merkitsee? Varoa minua! Onpa sentään liikaa, että minua pidetään veijarina. Etkö siis ole nähnyt kirvestäni ja sen varressa hakaristin kuvaa? Niin, hakaristi on salatieteessä erikoisesti auringonjumalan symboolina. Entä nämä sitten, mitä nämä ovat?" (Hän näytti helminauhaansa). "Ovatko nämä jäniksenpapanoita, häh? Kylläpä te olette hävyttömiä miehiä! Sanoa käärmeenmunia jäniksenpapanoiksi, munia, joita ne valmistavat yhtyneitten ruumistensa limasta ja vaahdosta ja jotka ne sähisten viskaavat ilmaan. Itse Plinius siitä kertoo! Et suinkaan väitä, että Pliniuskin on veijari? Kylläpä sinä olet kaunis otus! Epäillä minua, jolla on kaikki vanhan druidin diploomit, ja jonka kaikki valtuudet, kaikki kunniakirjat, kaikki todistukset ovat Pliniuksen ja Chateaubriandin allekirjoittamat. Onpa sinulla turpaa! Ei, koetahan vain etsiä minunlaisiani vanhoja, todellisia, alkuperäisiä druideja, joilla on ikivanha leimansa ja satavuotinen partansa! Minäkö veijari! Minä, joka omistan kaikki perintätiedot ja tepastelen muinaisten aikojen malliin! Tahdotko, että tanssin sinulle vanhan druidin hyppyä niinkuin olen sitä tanssinut Julius Caesarin edessä? Tahdotko?"
Ja vastausta odottamatta vanhus viskasi sauvansa kädestään ja alkoi pyörähdellä aavemaisin tanssiaskelin ripeässä tahdissa, hulmuavin hapsin, ihan merkillisen notkeasti. Kerrassaan hassunkurista oli nähdä hänen hyppivän ja kieppuvan, selkä taivutettuna, käsivarret riipuksissa, säärien huiskiessa viitan alta oikealle ja vasemmalle ja parran seuratessa pyörähtelevän ruumiin liikkeitä, samalla kun hän väräjävällä äänellä vuoronsa perään ilmoitti eri sarjojen nimet:
"Vanhan druidin hyppy eli Julius Caesarin ihastus…! Pyhän mistelin tanssi, jota rahvas nimittää Pyhän Guyn polskaksi… Käärmeenmunien valssi Pliniuksen säestämänä… Ohoi, ohoi, ei ole enää sappitautia…! Vorskaa eli kolmenkymmenen ruumisarkun tangoa…! Punaisen profeetan ylistyshymni! Halleluja! Halleluja! Kunnia profeetalle!"
Vielä hän hyppi muutaman minuutin kuin pirun riivaama ja pysähtyen sitten äkkiä Vorskin eteen lausui totisesti:
"Riittää jo tämä lörpöttely! Puhukaamme vakavasti. Minun tehtävänäni on luovuttaa sinulle Kivijumala. Oletko nyt, kun asian uskot, valmis ottamaan tavaran vastaan?"
Rikostoverit olivat tyrmistyneitä. Vorski ei tiennyt, mitä tehdä, eikä kyennyt käsittämään, kuka tuo paholainen oli.
"Jättäkäähän minut rauhaan!" huudahti hän suuttuneena. "Mitä te tahdotte? Mikä on tarkoituksenne?"
"Tarkoitukseniko, häh? Juurihan sinulle sanoin, että tehtävänäni on antaa sinulle Kivijumala."
"Mutta millä oikeudella, millä valtuuksilla?"
Vanha druidi kohautti päätänsä.
"Ahaa, jopa käsitän… Tämä ei tapahdu laisinkaan niinkuin sinä otaksuit. Kaiketi saavuit tänne ilosta hytkyen, onnellisena ja ylpeänä suoritetusta työstä? Ajattelehan hiukan… Olit hankkinut sisällystä kolmellekymmenelle ruumisarkulle, ripustanut neljä naista ristille, upottanut laivoja… Kätesi olivat täynnä veritahroja, sinulla oli taskut täynnä rikoksia. Moiset urotyöt eivät ole mitään arkiaskareita, ja sinä odotit muhkeaa vastaanottoa virallisine tervehdyksineen ja juhlamenoineen, muinaisaikuisine kuorolauluineen. Odotit näkeväsi tietäjäin ja runoilijain kulkueita, monstransseja ja ihmisuhreja. Sanalla sanoen odotit jotakin hiivatin hienoa, oikeata gallialaista suurleikkiä…! Sensijaan tapaatkin vanhan vaivaisen druidin, joka torkkuu kolossa ja tarjoo sinulle muitta mutkitta tuon etsimäsi aarteen. Mikä pettymys, hyvät herrat! Mutta mitäs sille mahtaa, Vorski? Jokainen tekee mitä voi ja toimii kykyjensä mukaan. Minä en kieriskele kultaharkoilla, ja paitsi muutamien valkoisten viittain pesupalkkaa olen jo kuluttanut sinun tähtesi kolmetoista frangia ja neljäkymmentä centimea bengaalivalaistukseen, tulisuihkuihin ja yölliseen maanjäristykseen."
Vorski vavahti julmistuneena, sillä nyt hän äkkiä tajusi:
"Mitä te sanotte? Mitä! Olitteko…?"
"Minä juuri se olin! Kukas muu sitten? Pyhä Augustinusko? Vai oletko ihan luulotellut taivaallista väliintuloa ja otaksunut, että jumalat olisivat pitäneet tarpeellisena lähettää luoksesi valkokaapuisen arkkienkelin opastamaan sinut ontolle tammelle…! Kyllä sinä totta totisesti vaadit liikoja."
Vorski puristi kätensä nyrkkiin. Valkopukuinen mies, jota hän illalla oli ajanut takaa, ei siis ollut kukaan muu kuin tämä petkuttaja!
"Minä en pidä siitä, että minun päätäni väijytään!" murahti hän.
"Päätäsi väijytään!" huudahti vanhus. "Kauniita juttuja sinä jaarittelet, poikaseni. Ja kuka sitten ajoi minua takaa kuin metsänpetoa, niin että ihan hengästyin? Ja kuka ampui kaksi luotia viittaani numero yksi? Oletpa sinä kaunis veitikka! Täytyy tässä oppia varovaisemmaksi!"
"Riittää, riittää", sanoi Vorski vimmastuneena. "Riittää! Vielä kerran, mitä minusta tahdotte?"
"Vallan väsytän itseni sitä sinulle toistelemalla. Minun tehtävänäni on antaa sinulle Kivijumala."
"Kenen puolesta?"
"No, peijakas, siitä minulla ei ole aavistustakaan! Olen aina elänyt siinä luulossa, että jonakin kauniina päivänä saapuu Sarekiin Vorski-niminen saksalainen prinssi, joka kaataa kolmekymmentä uhriaan ja jolle minun oli annettava sopiva merkki, silloin kun hänen kolmaskymmenes uhrinsa veti viimeisen henkäyksensä. Koska siis olen tämän määräyksen orja, niin valmistin ilotulitukseni, ostin eräästä Brestin rihkamakaupasta kaksi bengaalitulta kolmella frangilla seitsemälläkymmenelläviidellä centimellä kappaleen ja lisäksi muutamia hyviä räjähdyspommeja. Määrätyllä hetkellä asetuin tähystyspaikalleni, rullalle kierretty vahakynttilä kädessäni, valmiina toimimaan. Kun sinä sitten täyttä kurkkua huusit puustasi: 'Hän on kuollut! Hän on kuollut!' niin arvelin hetken otolliseksi, sytytin bengaalituleni ja panin dynamiittipommeillani maanuumenet vapisemaan. Kas niin. Joko älyät?"
Vorski astui lähemmäksi nyrkit pystyssä. Tämä sanatulva, järkkymättömän tyyni kylmäverisyys, liukaskielisyys ja ilkkuva, rauhallinen ääni, miehen koko sävy sai hänet suunniltaan.
"Vielä sana, niin isken sinut kuoliaaksi", huusi hän. "Olen saanut kylliksi!"
"Nimesihän on Vorski?"
"Niin on. Entä sitten?"
"Oletko saksalainen prinssi?"
"Olen, olen, mutta mitä sitten?"
"Oletko kaatanut kolmekymmentä uhriasi?"
"Olen, olen, olen!"
"Hyvä on! Sitten olet minun mieheni. Minun on jätettävä sinulle Kivijumala ja minä jätän sen, maksoi mitä maksoi. Niin se on, niin totta kuin tässä seison. Sinun on kahmaistava ihmekivesi."
"Mutta minä välitän viis Kivijumalasta!" karjaisi Vorski, polkien jalkaansa. "Ja minä välitän viis sinusta. Minä en tarvitse ketään. Kivijumala! Sehän on minulla, se on minun hallussani, minun omanani."
"Näytäpä!"
"No mikäs tämä on?" virkkoi Vorski, ottaen taskustaan valtikan ponnesta löydetyn pienen pallon.
"Tuoko?" kysäisi vanhus kummastuneena. "Mistä olet sen siepannut?"
"Tämän valtikan ponnesta, jonka hoksasin kiertää auki."
"Ja mikä se sitten on?"
"Kivijumalan sirpale."
"Sinä olet hullu!"
"No, mikä se sinun mielestäsi on?"
"Tuo, sehän on housunnappi."
"Häh?"
"Housunnappi."
"Todista se!"
"Housunnappi, jonka kanta on katkennut. Se on housunnappeja, joita neekerit käyttävät Saharassa. Minulla on niitä iso varasto."
"Todistus, tuhat tulimmaista!"
"Minä itse sen sinne panin."
"Minkätähden?"
"Sijoittaakseni jotakin sen kalliin kiven tilalle, jonka Maguennoc sieltä puhalsi, sen tilalle, joka poltti hänen kättänsä niin, että hänen täytyi hakata se poikki."
Vorski vaikeni. Hän oli ymmällä, ei tiennyt enää, mitä uskoisi ja miten menettelisi tuon omituisen vastustajan edessä.
Vanha druidi astui häntä lähemmäksi ja virkkoi hiljaa isällisellä äänellä:
"Ei, näetkös, poikaseni, sinä et tästä ilman minua suoriudu. Ainoastaan minulla on lukon avain ja välttämätön taikasana. Miksi epäröit?"
"Minä en tunne teitä."
"Lapsi! Jos ehdottaisin sinulle jotakin epähienoa ja kunniaasi tahraavaa, niin käsittäisin epäilyksesi. Mutta tarjoukseni on sellainen, että se ei hipaisisi arintakaan omaatuntoa. Häh, joko tajuat? Etkö? Etkö vielä? Mutta, kautta Teutatesin, mitä sinä, epäuskoinen Vorski, sitten oikein haluat? Kenties ihmettä? Miksei armollinen herra ole sitä ennen sanonut? Ihmeitähän minä munin kolmetoista tusinaan. Joka aamu minä kermakahvia hörppiessäni teen pienen ihmeen. Ajattelehan toki, minä olen druidi! Ihmeitä minulla on koko pöksä täynnä, niin ettei enää ole tyhjää paikkaa istuakseni. Mitä lajia sinä mieluimmin haluat? Ylösnousemuksen säteitäkö? Vikurien hiusten säteitäkö? Vai tulevaisuuden ennustamistako? Joudut ihan ymmälle valitsemisessa… Sanohan, millä hetkellä kolmaskymmenes uhrisi puhalsi kuolonhuokauksensa?"
"Mistäpä minä sen tietäisin!"
"Kahdeksaa minuuttia vailla kaksitoista. Liikutuksesi oli niin voimakas, että kellosi siitä seisahtui. Katso!"
Tämä oli hassua. Mielenjärkytys ei tee mitään vaikutusta asianomaisen kelloon. Vaistomaisesti Vorski kuitenkin veti ajanmittarinsa taskustaan: se oli kahdeksaa minuuttia vailla kaksitoista. Hän yritti sitä vetää, mutta se oli rikki.
Suomatta hänelle aikaa hengähtää vanha druidi jatkoi:
"Ällistyttääkö se sinua? Mikään ei kuitenkaan ole yksinkertaisempaa ja helpompaa druidille, joka vähänkään osaa ammattiansa. Druidi näkee näkemätöntäkin. Vieläpä hän näyttää sitä puhetoverilleenkin. Vorski, tahdotko nähdä sellaista, mitä ei ole olemassa? Mikä on nimesi? Minä en puhu nimestä Vorski, vaan oikeasta nimestäsi, isäukkosi nimestä."
"Vaiti siitä asiasta!" käski Vorski. "Se on salaisuus, jota en ole kellekään ilmaissut."
"Miksi sen nimen sitten kirjoitat?"
"En ole sitä milloinkaan kirjoittanut."
"Se nimi, sinun isäsi nimi, on punaisella lyijykynällä piirrettynä povessasi olevan pienen muistikirjan neljännelletoista sivulle. Katsohan!"
Konemaisesti kuin automaatti, jonka liikkeet määrää vieras tahto, veti Vorski liiviensä sisätaskusta lompakon, jossa oli valkoisista lehdistä ommeltu vihkonen. Hän selaili niitä neljänteentoista sivuun asti ja mutisi sitten kuvaamattomasti säikähtyneenä:
"Onko tämä mahdollista? Kuka on tuon kirjoittanut? Ja te tiedätte, mitä tähän on kirjoitettu…?"
"Tahdotko, että sen sinulle todistan?"
"Vaiti, toistan! Minä kiellän teitä…"
"Niinkuin tahdot, vanha veikko. Mitä teen, teen sinun valistamiseksesi. Ja se tuottaa minulle hiton vähän vaivaa! Kun alan tehdä ihmeitä, en voi enää pidättyä. Vieläkin eräs hupaisa juttu. Sinulla on kaulassasi paidan alla pienten hopeaketjujen päässä medaljonki?"
"Niin on", myönsi Vorski, jonka silmät loistivat, kuumeesta. "Se medaljonki oli kehyksenä siinä ennen pitämällesi valokuvalle, niinkö?"
"Niin, niin… Valokuvalle, joka esittää…"
"Esittää äitiäsi, sen tiedän; ja sen kuvan sinä olet kadottanut?"
"Se tapahtui viime vuonna."
"Sano pikemmin, että luulet sen kadottaneesi."
"No, no! Medaljonki on tyhjä."
"Sinä luulet, että se on tyhjä. Mutta niin ei ole laita. Katsohan."
Yhä toimien konemaisesti ja silmät ammollaan Vorski päästi paidannappinsa ja veti ketjuset esille. Medaljonki tuli näkyviin. Sen sisällä oli kultakehässä naisen valokuva.
"Hän se on… Hän se on…" jupisi Vorski ällistyneenä.
"Ihanko varmaan?"
"Ihan."
"Mitä sitten sanot kaikesta tästä, häh? Ei tämä ole ilveilyä tai petkutusta. Vanha druidi on itsepintainen rynnistäjä, ja sinä seuraat häntä, eikö totta?"
"Kyllä."
Vorski oli voitettu. Tuo mies masensi hänet. Hänen taikauskoiset vaistonsa, hänen atavistinen uskonsa salaperäisiin voimiin, hänen levoton ja tasapainostaan järkähtänyt luonteensa, kaikki pakotti häntä ehdottomasti alistumaan. Hänen epäilyksensä jatkui, mutta se ei estänyt häntä tottelemasta. Hän kysyi:
"Onko se kaukana?"
"Tässä vieressä. Isossa salissa."
Otto ja Konrad olivat hämmästyneinä kuunnelleet kaksinpuhelua. Konrad yritti tehdä vastaväitteitä. Mutta Vorski tukki hänen suunsa.
"Jos pelkäät, niin lähde tiehesi. Sitäpaitsi", lisäsi hän sopivasti vihjaisten, "kävelemmekin vain revolverit kourassa. Pienimmästäkin hälytyksestä ammumme."
"Ammutte minua?" virnisti vanha druidi.
"Ammumme ketä vihollista tahansa."
"No, astu edellä, ampuja Vorski."
Ja kun toinen koetti tehdä tenää, purskahti vanhus nauruun.
"Vanha Vorski… sinusta ei tämä siis tuntunekaan hauskalta? Eipä minustakaan… Mutta täytyyhän huvitella… Kah, sinähän et astu eteenpäin?"
Hän oli opastanut heidät ihan hautakammion päähän, pimeään kolkkaan. Siellä he kynttilän valossa näkivät muurin juurelle puhkaistun reiän, joka suuntautui alaspäin.
Lyhyen aikaa epäröityään Vorski astui eteenpäin. Hänen täytyi ryömiä nelinkontin tässä ahtaassa ja mutkaisessa käytävässä, josta he minuutin kuluttua joutuivat suuren salin kynnykselle.
Toiset seurasivat häntä.
Vanha druidi julisti juhlallisesti:
"Kivijumalan sali."
Se oli syvä ja majesteetillinen, avaruussuhteiltaan ja muodoltaan sen puistikon kaltainen, jonka alla se sijaitsi. Sama lukumäärä hautakiviä, jotka näyttivät äärettömän temppelin pilareilta, kohosi samoilta paikoilta ja samassa järjestyksessä kuin puistikon patsaat. Ne olivat samantyylisiä, karkealla kirveellä, taiteesta tai sopusuhtaisuudesta välittämättä vuoltuja. Permanto oli tehty tavattoman isoista, säännöttömistä kivilaatoista, joita leikkeli viemäriverkko, ja kivilaatoille levisi loistavina pyörylöinä valoa, joka tuli ylhäältä, kauas toisistaan sovitetuista kohdista.
Keskeltä, Maguennocin kukkatarhan alta, kohosi neljä tai viisi metriä korkea muuraamattomista kivistä kyhätty lava. Sen päälle oli kahdelle tukevalle jalalle rakennettu kelttiläinen muistopatsas, dolmen, joka kannatti pitkänsoikeata graniittilevyä.
"Tuoko se on?" kysäisi Vorski tukehtuneella äänellä.
Suoraan vastaamatta vanha druidi lausui:
"Mitäs siitä sanot? Ne meidän esi-isämme vasta olivat mainioita rakennusmestareja! Ja kuinka nerokkaasti se on sommiteltu! Mitä varokeinoja uteliaiden katseiden ja kaikkien epäpyhäin tutkimusten esteeksi! Tiedätkö, mistä valo tulee? Sillä mehän olemme saaren sisuksissa, eikä seinissä ole mitään ikkunoita. Valo tulee ylemmistä menhireistä: niiden lävitse on puhkaistu kanava ylhäältä alas asti, joka laajenee suppilomaisesti ja levittää viljalti valoa. Keskipäivällä auringon paistaessa täällä on satumaisen kaunista. Sinä, joka olet taiteilija, ulvoisit ihastuksesta."
"Siis se?" toisti Vorski.
"Tietysti tämäkin on pyhä kivi", vahvisti vanha druidi tyynesti, "koska se kohoaa muita ylemmäksi maanalaisten uhrien paikalla, ja nehän ovat kaikkein tärkeimmät. Mutta alla on toinen, jota patsas suojaa sinun katseiltasi tässä seisoessamme, ja sen päällä teurastettiin valitut uhrit. Veri virtasi lavalta, juosten näitä viemäreitä pitkin rantakallioille ja mereen asti."
Vorski kysyi yhä kiihtyneempänä:
"No, siis tuo? Astukaamme eteenpäin."
"Ei tarvitse hievahtaa", vastasi ukko pöyristyttävän rauhallisesti, "tämä ei vielä ole se, jota tarkoitat. Täällä on kolmaskin kivi, ja sen kolmannen nähdäksesi tarvitsee sinun vain hiukan kohottaa päätäsi."
"Missä? Oletteko varma?"
"Tuhat tulimmaista! Katsohan tuonne… ylimmän levyn yläpuolelle, niin, itse holviin, joka on kattona ja näyttää isoista kivilaatoista tehdyltä mosaiikilta… Kah, eroitathan täältä kivilaatan, joka on ihan erikseen… pitkulainen kuin alempi laatta ja hakattu samanmuotoiseksi…? Ne ovat kuin sisarukset… Mutta vain toinen niistä on oikea, tehtaanmerkillä varustettu…"
Vorski tunsi pettymystä. Hän oli odottanut monimutkaisempaa esittelyä, salaperäisempää piilopaikkaa.
"Tuoko on Kivijumala?" virkkoi hän. "Mutta eihän siinä ole mitään erikoista."
"Kaukaa katsoen ei kylläkään, mutta läheltä näet… Siinä on värijuovia, kullanhohtavia metallisuonia, ja sen rakeisuus on erikoislajia… sanalla sanoen, se on Kivijumala. Mutta se ei olekaan niin merkillinen aineensa kuin ihmeellisten ominaisuuksiensa puolesta."
"Mitä ihmeitätekeviä ominaisuuksia sillä on?" kysyi Vorski.
"Se antaa kuoleman tai elämän, kuten tiedät. Ja se antaa paljon muutakin."
"Mitä sitten?"
"Hitto vie, sinä kyselet liikaa! Enhän minä tiedä."
"Mitä! Te ette tiedä…"
Vanha druidi kurkotti päätään ja sanoi hänelle kahden kesken:
"Kuulehan, Vorski, minä myönnän hiukan kerskailleeni. Asian laita on niin, että tehtävääni, vaikka se olikin perin tärkeä — Kivijumalan vartijan toimi on ensiluokkainen, — että tehtävääni rajoittaa muuan voima, joka on tavallaan omaani korkeampi."
"Mikä voima?"
"Velledan tahto."
Vorski tarkkasi häntä jälleen levottomana.
"Velledan?"
"Niin, tai ainakin sen, jota nimitän Velledaksi — viimeisen druidittaren, jonka oikeasta nimestä en tiedä mitään."
"Missä hän on?"
"Täällä."
"Täälläkö?"
"Niin, uhrikivellä. Hän nukkuu."
"Mitä! Nukkuuko hän?"
"Hän on nukkunut vuosisatoja, alusta alkaen. Minä en ole koskaan nähnyt häntä muutoin kuin nukuksissa, siveään, rauhalliseen uneen vaipuneena. Kuin metsässä uinuva ihana satuprinsessa odottaa Velleda sitä miestä, jonka jumalat ovat määränneet hänet herättämään, ja se mies…"
"Se mies?"
"Olet sinä, Vorski."
Vorski rypisti kulmiaan. Mitä uskomatonta juttua tämä oli ja mihin tämä arvoituksellinen henkilö oikeastaan tähtäsi? Vanha druidi jatkoi:
"Näytät melkein närkästyneeltä? Mutta se, että kätesi ovat verestä punaiset ja hartioillasi on kolmekymmentä ruumisarkkua, ei riistä sinulta oikeutta esiintyä odotettuna prinssinä. Sinä olet liian kaino, poikaseni. Tahdotko, että sanon sinulle jotakin? Velleda on ihmeellisen kaunis, mutta hänen kauneutensa on yli-inhimillistä. Ah, veikkoseni, joko sytyt? Etkö? Etkö vieläkään?"
Vorski epäröitsi. Hän tunsi tosiaan vaaran suurenevan ympärillään, kohoavan kuin paisuvan aallon, joka on vyörymäisillään äyrään yli. Mutta vanhus ei antanut perään.
"Vielä viimeinen sana, Vorski — puhun hiljaa, jotta toverisi eivät kuule, — kietoessasi äitiäsi käärinliinaan sinä jätit hänen nimenomaisesta tahdostaan hänen etusormeensa sormuksen, josta hän ei koskaan luopunut, taikasormuksen, jossa isoa turkoosia ympäröi kehä pieniä kultahuotrasiin sijoitettuja turkooseja. Erehdynkö?"
"Ette", läähätti Vorski ällistyneenä, "mutta minä olin yksin, ja kertomanne asia on salaisuus, jota kukaan ei ole saanut tietää…"
"Vorski, jos se sormus on Velledan etusormessa, niin tunnetko luottamusta ja uskotko, että haudassaan lepäävä äitisi on lähettänyt Velledan sinua vastaanottamaan ja itse jättämään sinulle ihmekiven?"
Vorski astui patsasta kohti. Nopeasti hän nousi ensimmäiset askelmat.
Hänen päänsä kohosi lavan reunan yli.
"Ah", huudahti hän horjuen, "sormus… sormus on hänen sormessaan!"
Dolmenin kahden pilarin välissä lepäsi naisdruidi uhripöydällä, jalkoihin asti ulottuvaan tahrattoman valkoiseen viittaan puettuna. Hänen yläruumiinsa ja kasvonsa olivat käännetyt toiselle puolelle, ja otsalle vedetty huntu peitti hänen tukkansa. Hänen kaunis, melkein paljas käsivartensa riippui pöydän sivulla. Etusormessa oli turkoosisormus.
"Kaihan se on äitisi sormus?" kysyi vanha druidi.
"On, ihan varmaan."
Vorski oli kiireesti astunut välimatkan yli, joka eroitti hänet dolmenista, ja kumartuneena, melkein polvistuneena, hän tarkasti turkoosia.
"Niitä on täysi luku… yksi on haljennut… toinen on puoliksi peittynyt rutistettuun kultalehteen."
"Älä ole niin kovin varovainen", sanoi vanhus; "hän ei kuule, eikä äänesi voi häntä herättää. Pikemminkin nouse ja hipaise kädelläsi hänen otsaansa. Se on magneettinen hyväily, jonka pitäisi herättää hänet horroksestaan."
Vorski nousi. Hän epäröi kuitenkin koskemasta tuohon naiseen. Nukkuja herätti hänessä voittamatonta pelkoa ja kunnioitusta.
"Älkää tulko enää lähemmäksi, te kaksi", kielsi vanha druidi Ottoa ja
Konradia. "Kun Velleda avaa silmänsä, eivät ne saa kohdata muita kuin
Vorskin; hänen katseensa ei saa osua mihinkään muuhun… No, Vorski,
pelkäätkö sinä?"
"Minä en pelkää."
"Mutta et ole oikein kunnossakaan. Helpompi on surmata kuin herättää henkiin, niinkö? No, pienoinen kädenponnistus! Poista verho ja kosketa hänen otsaansa. Kivijumala on ulottuvillasi. Toimi, niin sinusta tulee maailman hallitsija."
Vorski totteli. Seisoessaan uhrialttaria vasten hän näki hyvin druidi-papittaren. Hän kumartui liikkumattoman vartalon yli. Valkoinen viitta kohosi ja laski hengityksen säännöllisestä poljennosta. Epävarmalla kädellä hän poisti hunnun ja kumartui sitten enemmän, jotta voisi toisella kädellään hipaista paljastettua otsaa.
Mutta silloin hänen liikkeensä ikäänkuin jähmettyi puolitiehen. Hän seisoi hievahtamatta kuin henkilö, joka ei käsitä ja turhaan yrittää käsittää.
"No, mitä nyt, aika mies! Olethan kuin Medusan katseen jäykistämä. Vieläkö nyt kinastelet? Onko jotakin vinossa? Pitääkö minun sinua auttaa?"
Vorski ei vastannut. Hän katseli hölmistyneenä, kummastuksen ja säikähdyksen vallassa, joka vähitellen muuttui hurjaksi peloksi. Hänen päälaeltaan valui hikipisaroita, ja silmät tuijottivat kuin johonkin tavattoman kauheaan ilmestykseen.
Vanhus purskahti nauruun.
"Hohhoh, kuinka sinä olet ruma! Kunhan vain viimeinen naisdruidi ei kohottaisi jumalaisia silmäluomiaan ja näkisi sinun kamalaa narrinaamaasi! Nuku, Velleda. Jatka tyyntä uinailuasi, jota unennäöt eivät häiritse!"
Vorski mutisi katkonaisia sanoja, joissa värähti yltyvää vimmaa. Kuin salamaniskuista valkeni hänelle osa totuutta. Sana kohosi hänen huulilleen, jota hän ei kuitenkaan lausunut, ikäänkuin olisi pelännyt sitä lausuessaan herättävänsä henkiin olemattoman, tämän kuolleen naisen, niin, kuolleen, joka tosin hengitti, mutta jonka täytyi olla kuollut, koska hän itse oli tämän naisen tappanut. Vihdoin hän kuitenkin tahtomattaan sopersi, ja jokainen tavu tuotti hänelle sietämätöntä tuskaa:
"Véronique… Véronique…"
"Hän on sinusta siis Véroniquen näköinen?" virnisteli vanha druidi. "Saatatpa totisesti olla oikeassa… jonkinlaista perheyhtäläisyyttä… No, jollet olisi omin käsin ristiinnaulinnut toista ja itse kuullut hänen viimeistä huokaustaan, olisit valmis vannomaan, että nämä kaksi naista ovat yksi ja sama henkilö, että Véronique d'Hergemont on elossa, ei edes haavoittunut… ei pienintäkään naarmua… ei köysien jälkiä ranteissa… Mutta katsohan, Vorski, kuinka rauhalliset kasvot, mikä lohdullinen tyyneys! Alan totisesti aavistella, että olet erehtynyt ja ripustanut ristille toisen naisen! Ajattelehan… Ui, ui, kuinka sinä äimistelet minulle! Tule avukseni, oi Teutates! Profeetta aikoo minut tuhota."
Vorski oli suoristautunut jälleen ja seisoi nyt uhkaavana vanhan druidin edessä. Hänen vihan ja raivon vääristämät kasvonsa eivät varmaankaan olleet koskaan ilmaisseet enemmän vihaa ja raivoa… Vanha druidi oli jo tuntikauden tehnyt hänestä pilaa kuin lapsesta ja lisäksi suorittanut mitä merkillisimmän työn, nyt äkkiä ilmaantuen hänelle leppymättömimpänä ja vaarallisimpana vihollisena. Sellainen mies oli heti raivattava tieltä pois, nyt kun siihen oli tilaisuus.
"Minä olen hukassa", virkkoi vanhus. "Minkä kastikkeen kera aiot minut syödä? Voi, voi, ui, ui, millainen mörkö…! Apuun! Ottakaa murhaaja kiinni! Nuo rautasormet minut kohta kuristavat! Tai ehkä saan maistaa tikarista tai panet köydensilmukan kaulaani? Ei, minut tapetaan revolverilla. Siitä pidänkin enemmän, se on siistimpää. Anna paukkua, Alexis. Seitsemästä luodista on kaksi jo lävistänyt edellisen viittani. Viisi panosta on jäljellä. Anna paukkua, Alexis!"
Jokainen sana ärsytti Vorskin kiukkua. Hän joudutti asiaa päätökseen ja komensi:
"Otto… Konrad… olkaa valmiit…!"
Hän ojensi käsivartensa. Molemmat apurit kohottivat samaten aseensa.
Neljän askeleen päässä heistä anoi vanhus nauraen armoa.
"Rukoilen teitä, hyvät herrat, säälikää vanhaa miesraukkaa. Minä en enää uudista ilveilyäni… olen siivolla kuin… kuvapatsas… Hyvät herrat…"
Vorski komensi jälleen:
"Otto… Konrad… tähdätkää tarkoin…! Minä lasken… yks'… kaks'… kolme… pam!"
Kolme laukausta pamahti samalla kertaa. Druidi kiepsahti ympäri, nousi sitten jälleen suoraksi vastustajiensa eteen ja huusi haikealla äänellä:
"Osui! Ruumiini on lävistetty! Ehdoton kuolema…! Vanha druidi on mennyt mies…! Kaamea ratkaisu! Voi, että sen vanhan druidi-paran pitikin olla niin kielekäs lörpöttelijä!"
"Ampukaa!" karjui Vorski. "Laukaiskaa, tolvanat! Tulta!"
"Tulta, tulta!" toisteli druidi. "Pam, pam! Pam, pam! Nappi sydämeen!… toinen nappi…! kolmas nappi! No, Konrad, pam, pam…! Ja sinä, Otto!"
Laukaukset pamahtivat, ja kaiku kertasi niitä suuressa salissa. Toverukset riehuivat maalitaulunsa edessä hölmistyneinä ja raivoissaan, haavoittumattoman vanhuksen tanssiessa ja hypellessä, milloin melkein lattialle lyyhistyen, milloin kieppuessa hämmästyttävän ketterästi.
"Tuhat tulimmaista, kuinka täällä luolien pohjalla huvitellaan!
Oletko sinä hassu, Vorskiseni! Pyhitetty profeetta haa! Mikä tolvana!
Mutta kuinka olet voinut niellä kaiken tämän — bengaalitulen,
räjähdyspommit, housunnapin ja sitten äiti-vainajasi sormuksen!
Penteleen pässinpää! Oletpa sinä ääliö!"
Vorski pysähtyi. Hän ymmärsi, että kaikista kolmesta revolverista oli panokset purettu, mutta miten? Millä käsittämättömällä tempulla? Mitä oli kaiken tämän eriskummaisen seikkailun pohjalla? Ken oli tuo paholainen hänen edessään?
Hän heitti hyödyttömän aseensa pois ja katseli ukkoa. Kävisikö hän pahukseen käsiksi, kuristaisi käsivarsillaan? Hän katseli myöskin naista, valmiina heittäytymään hänen kimppuunsa. Mutta ilmeisesti hän ei tuntenut voivansa pitää kauemmin puoliaan näitä kahta ihmeellistä olentoa vastaan, jotka hänestä näyttivät olevan maailman ja todellisuuden ulkopuolella.
Sitten hän kääntyi äkkiä ja kutsuen apureitaan lähti takaisin hautaholvien kautta vanhan druidin naljaillessa:
"Hehe, joko tuli kiire? Entä Kivijumala, mihin minä sen panen? Hohhoh, kuinka se luikkii tiehensä! Onko sinulla kytevä taulanpala peräpuolessa? Ohoi, hei, halloo…! No, mene sitten hiiteen, senkin vietävä profeetta…"
VIIDESTOISTA LUKU
Maanalaisten uhrien sali
Vorski ei ollut koskaan pelännyt, ja kenties hänen pakonsakin syynä oli jotakin muuta kuin todellisen pelon tunne. Mutta hän ei enää tiennyt, mitä tehdä. Hänen säikähtyneissä aivoissaan temmelsi ristiriitaisia ja sekavia ajatuksia, joissa ylinnä oli korvaamattoman ja tavallaan yliluonnollisen tappion käsitys.
Uskoen noituuteen ja ihmeisiin hän tunsi, että sallimuksen määräämä mies, Vorski, oli sortunut tehtävässään ja että hänen tilalleen oli astunut toinen sallimuksen valitsema. Tässä oli toisiansa vastassa kaksi ihmeellistä voimaa, joista toinen huokui esille hänestä, Vorskista, toinen vanhasta druidista, ja jälkimäinen yllätti edellisen. Véroniquen ylösnousemus, vanhan druidin persoonallisuus, hänen haastelunsa, leikinlaskunsa, pyörähtelynsä, tekonsa ja haavoittumattomuutensa, kaikki näytti tuossa "temppuilijassa" Vorskista velhomaiselta ja sadunomaiselta, luoden näissä raakalaisaikojen luolissa erikoisen ilmapiirin, joka häntä tyrmistytti ja tukehdutti.
Hän riensi nousemaan takaisin maanpinnalle, tahtoi hengittää ja nähdä. Ja ennen kaikkea hän tahtoi nähdä karsitun puun, johon oli sitonut Véroniquen ja jossa tämä oli heittänyt henkensä.
"Sillä hän oli ihan varmaan kuollut", mumisi Vorski hammasta purren ryömiessään ahtaan käytävän kourussa, joka johti kolmanteen ja suurimpaan hautaholviin… "Hän oli ihan varmaan kuollut… Minä tiedän, mitä kuolema on… usein olen käsitellyt kuolemaa enkä siinä asiassa erehdy. Mutta kuinka tuo paholainen sitten on voinut herättää hänet henkiin?"
Hän pysähtyi äkkiä lavan luo, jolta oli ottanut valtikan.
"Paitsi jos…" tuumi hän.
Konrad, joka seurasi häntä, huudahti:
"Rientäkää älkääkä lörpötelkö."
Vorski salli laahata itseänsä eteenpäin, mutta käydessään hän yhä jatkoi:
"Tahdotko, että lausun sinulle mielipiteeni, Konrad? No niin, nukkuva nainen, joka meille näytettiin, ei ollut hän. Ja oliko hän edes elossa? Ah, se vanha velho kykenee mihin tahansa. Hän on muovannut jonkun kuvan… vahanuken, jonka on tehnyt samannäköiseksi."
"Te olette hullu. Astukaa vain eteenpäin."
"Minä en ole hullu. Se nainen ei elänyt. Se, joka kuoli puussa, on tosiaan kuollut, ja sinä tapaat hänet siellä ylhäällä, sen vakuutan. Ihmeitä tässä kylläkin on tapahtunut, mutta ei sellaista ihmettä…!"
Kun heillä ei enää ollut lyhtyä, tölmäilivät toverukset seiniin ja pystytettyihin kiviin. Heidän askeleensa kaikuivat holvista holviin. Konrad ei lakannut nurisemasta.
"Sanoinhan minä teille… olisi pitänyt murskata hänen päänsä."
Otto oli vaiti ponnistuksesta hengästyneenä.
Näin he saapuivat hapuillen luolaan, joka oli uloimman hautakammion eteisenä, ja totesivat ihmeekseen, että se oli pimeä, vaikka siitä käytävästä, jonka he olivat puhkaisseet yläosaan, kuivuneen tammen juurien alle, olisi pitänyt virrata jonkun verran valoa…
"Kummallista", sanoi Konrad.
"Pyh!" vastasi Otto. "Tulee vain etsiä portaat muurista. Kah tuossa… tuossa on askelma… ja tuossa toinen…"
Hän alkoi kavuta ylöspäin, mutta hänen täytyi melkein heti pysähtyä.
"Ei pääse eteenpäin… tuntuu siltä kuin maa olisi vierinyt."
"Mahdotonta!" huomautti Vorski. "Sitäpaitsi… odotahan… unohdin… onhan minulla taskulamppuni."
Hän sytytti lamppunsa, ja sama kiukunhuudahdus pääsi kaikilta kolmelta. Portaitten koko yläosa ja puolet salia oli peittynyt kivi- ja hiekkaröykkiön alle, jonka väliin oli luisunut kuivuneen tammen runko. Mitään paon mahdollisuutta ei heillä enää ollut.
Vorski tunsi hetkellistä huumausta ja lyyhistyi portaille.
"Nyt meidät hukka perii… Se kirottu äijä on tämän kaiken järjestänyt… ja siitä näkee, että hän ei ole yksin."
Hän voivotteli puhuen sekavasti ja kykenemättä jatkamaan epätasaista taistelua. Mutta Konrad suuttui:
"No nyt en minä teitä enää tunne, Vorski."
"Ei sille miekkoselle mitään mahda."
"Eikö mitään mahda? Johan olen parikymmentä kertaa toistanut, että häneltä olisi pitänyt vääntää niskat nurin. Ah, jospa en olisi hillinnyt itseäni…"
"Sinä et olisi voinut häneen koskeakaan. Pystyivätkö häneen luotimme?"
"Luotimme… luotimme…" jupisi Konrad. "Kaikki tuo on silkkaa pötyä. Antakaahan minulle lamppunne… minulla on toinen revolveri, priiorintalosta otettu, jonka itse tänä aamuna latasin. Antakaas, kun katson."
Hän tarkasti asetta ja totesi pian, että siihen pistetyt seitsemän patruunaa oli vaihdettu luodittomiin, joilla tietenkin voi ampua vain tyhjiä laukauksia.
"Siinä asian koko selitys", virkkoi hän, "eikä vanhalla druidillanne ole mitään velhon ominaisuuksia. Jos revolverimme olisivat olleet säällisesti ladattuja, olisimme kellistäneet hänet kuin koiran."
Mutta tämä selitys vain lisäsi Vorskin kauhua.
"Ja kuinka hän on ne purkanut? Millä hetkellä hän on saanut siepatuksi aseet taskuistamme pistääkseen ne takaisin, sitten kun oli tehnyt ne vaarattomiksi? Minä en ole silmänräpäykseksikään luopunut revolveristani."
"En minäkään", tunnusti Konrad.
"Ja tahtoisinpa tietää, kuka siihen huomaamattani koskee! Siis…? Eikö se siis todista, että sillä paholaisella on erikoisvoimaa käytettävänään? Mutta täytyy ottaa asiat sellaisina kuin ne ovat. Hän on mies, joka tuntee salaisuuksia… jolla on keinoja… keinoja…"
Konrad kohautti olkapäitään.
"Vorski, tämä seikkailu on teidät tyrmistyttänyt… Kosketitte jo päämäärään ja päästätte kaikki käsistänne ensi vastuksen tullessa. Nyt olette muuttunut ihan nahjusmaiseksi. Mutta minäpä en taivutakaan päätäni niinkuin te. Hukassako? Ja minkätähden? Jos hän käy kimppuumme, niin onhan meitä kolme."
"Hän ei tule. Hän jättää meidät tänne aukottomaan maakuoppaan nääntymään."
"Jollei hän tule, niin minä palaan sinne! Minulla on puukkoni, ja se riittää."
"Sinä olet väärässä, Konrad."
"Missä suhteessa olen väärässä? Kyllä minussa miehenvastusta on, tuon ukon vertainen ainakin olen, eikä hänellä ole apunaan muita kuin nukkuva nainen."
"Konrad, hän ei ole mies, eikä toinen ole nainen. Ole varuillasi!"
"Varuillani kyllä olen, mutta menen sittenkin."
"Sinä menet… sinä menet… mutta mitä aiot tehdä?"
"Ei minulla ole mitään suunnitelmaa… tai oikeammin minulla on ainoastaan yksi. Tahdon nujertaa sen ukkorähjän."
"Ole kuitenkin varovainen… Älä käy hänen kimppuunsa edestäpäin, vaan koeta yllättää hänet…"
"En suinkaan minä, jukoliste, sellainen tolvana ole, että asetun hänen iskujensa maalitauluksi", sanoi Konrad. "Olkaa huoleti, kyllä minä sen vintiön nutistan!"
Konradin rohkeus vahvisti Vorskia.
"Hän on sittenkin oikeassa", sanoi Vorski, kun hänen rikostoverinsa oli lähtenyt. "Koska vanha druidi ei ajanut meitä takaa, niin sillä on varmaan muita tuumia. Hän ei odottane meidän palaavan hyökkäystä tekemään, ja Konrad saattaa hyvinkin hänet yllättää. Mitäs sanot, Otto?"
Otto oli samaa mieltä.
"Tässä tarvitaan vain kärsivällisyyttä", sanoi hän.
Kului neljännestunti. Vorski kävi jälleen yhä ryhdikkäämmäksi. Hän oli tosin ensin masentunut vastavaikutuksesta, senjälkeen kun hänen liian suuret toiveensa olivat saaneet liian kovan kolauksen, ja myöskin humalan aiheuttamasta väsymyksestä ja raukeudesta. Matta taisteluhalu kiihoitti häntä uudelleen, ja hän tahtoi kaikin mokomin selviytyä vastustajastaan.
"Kukapa tietää", sanoi hän, "vaikka Konrad jo olisikin päässyt hänestä voitolle…"
Nyt hänessä heräsi liiallinen luottamus, mikä todisti hänen järkkynyttä tasapainoaan, ja hän tahtoi heti lähteä.
"Mennään, Otto! Nyt ollaan pian perillä! Vanha ukkeli nujerrettavana, ja sitten on kaikki hyvin. Kaihan sinulla on tikarisi? Oikeastaan tarpeeton kapine. Kaksi kättäni riittää."
"Entä, jos sillä druidilla on tovereita?"