"Saamme nähdä."
Hän lähti taas hautakammioihin, eteni varovaisesti ja tarkkasi toisesta holvista toiseen vieväin käytäväin suuta. Mitään ääntä ei kuulunut heidän korviinsa. Kolmannen hautakammion valo opasti heitä.
"Konradin on täytynyt onnistua", huomautti Vorski. "Muutoin hän ei olisi antautunutkaan otteluun, vaan pyrkinyt takaisin meidän luoksemme."
"Epäilemättä", sanoi Otto, "on hyvä merkki, että Konradia ei näy. Vanhalla druidilla on varmaankin ollut tukala paikka. Konradin kanssa ei ole leikkimistä."
He astuivat kolmanteen hautakammioon. Kaikki oli paikoillaan, valtikka lavalla ja ponsi, jonka Vorski oli kiertänyt irti, vähän loitompana lattialla. Mutta kun hän loi katseensa hämärään loukkoon, jossa vanha druidi oli heidän saapuessaan nukkunut, näki hän kummakseen saman äijän, ei ihan samassa paikassa, vaan pimeän nurkan ja ovikäytävän välissä. "Jumaliste, mitä hän tekee?" sopersi Vorski tämän odottamattoman näyn säikäyttämänä. "Mutta hänpä taitaakin nukkua!"
Vanha druidi näkyi todellakin nukkuvan. Mutta miksi hitossa hän lepäsi tuossa asennossa vatsallaan, kädet ristin tavoin ojennettuina ja nenä maassa?
Tokkohan varuillaan oleva mies tai sellainen, joka tietää vaaran uhkaavan, tuolla tavoin antautuu vihollisen iskuille alttiiksi? Ja miksi — Vorskin katse tunki vähitellen hautakammion takaosan pimennon läpi, — miksi oli valkoisessa viitassa tahroja, jotka näyttivät punaisilta… jotka olivat punaisia, ihan varmaan punaisia? Miksi?
Otto virkkoi hiljaa:
"Hänellä on omituinen asento."
Vorski ajatteli samoin ja määritteli:
"Niin, kuolleen ruumiin asento."
"Kuolleen asento", myönsi Otto. "Aivan niin."
Hetkisen perästä Vorski perääntyi askeleen.
"Oh", virkkoi hän, "kuka olisi uskonut?"
"Mitä?" kysyi toinen.
"Tuolla hartiain välissä… katso…"
"No mitä?"
"Puukko…"
"Mikä puukko?"
"Konradin", vahvisti Vorski… "Konradin tikari… minä tunnen sen… iskettynä suoraan hartiain väliin."
Ja hän lisäsi vavahtaen:
"Punaiset tahrat johtuvat siitä… ne ovat verta… verta, jota vuotaa haavasta."
"Sitten hän on kai kuollut?" huomautti Otto.
"Hän on kuollut… niin, vanha druidi on kuollut… Konrad on hänet yllättänyt ja tappanut… vanha druidi on kuollut!"
Vorski epäröitsi jokseenkin kauan, valmiina käymään hervottoman ruumiin kimppuun, iskeäkseen hänkin vuorostaan. Mutta hän ei uskaltanut koskea tuohon mieheen kuolleena enempää kuin elävänäkään. Lopulta hän rohkaisi mieltään sen verran, että hyökkäsi sieppaamaan aseen haavasta.
"Ähä, roisto", huudahti hän, "nyt olet saanut ansaitun palkkasi! Konrad on kovakourainen mies. Ole varma siitä, Konrad, etten sinua unohda."
"Missähän se Konrad on?"
"Kivijumalan salissa. No, Otto, nyt minä riennän naisen luo, jonka vanha druidi oli sinne toimittanut, ja selvitän välini hänenkin kanssaan!"
"Uskotteko siis, että se on elävä nainen?" virnisti Otto.
"On, ja hyvin elävä onkin…! Samoin kuin vanha druidi. Se velho oli vain suupaltti veijari, joka saattoi osata salaisia temppuja, mutta jolla ei ollut mitään todellista voimaa… Tässä näemme siitä todistuksen…!"
"Ehkäpä hän oli veijari", huomautti rikostoveri. "Mutta sittenkin hän on merkeillään ilmoittanut teille, missä nämä luolat sijaitsevat. Ja mitä tarkoitusta varten? Ja mitä hän täällä puuhaili? Tunsiko hän todellakin Kivijumalan salaisuuden, tiesikö hän, millä tavalla se kivi voidaan anastaa, ja ihan tarkalleen sen paikan?"
"Ne ovat kaikki arvoituksia, siinä olet oikeassa", vastasi Vorski, jolla ei ollut halua yksityiskohtaisemmin tutkia seikkailua, "mutta sellaisia arvoituksia, joihin selitykset tulevat itsestään ja joista en tällä kertaa välitä, nyt kun pöyristyttävä olento ei enää ole niitä minulle esittämässä".
He tunkeutuivat kolmannen kerran ahtaasta läpikäytävästä. Vorski astui isoon saliin voittajana, pää pystyssä ja katse varmana. Enää ei ollut esteitä, ei enää vihollista. Oliko Kivijumala todellakin tuolla holvin kivilaattojen välissä vai oliko se jossakin muualla, siitä hän kyllä ottaisi selvän. Oli jäljellä vain tuo salaperäinen nainen, joka näytti Véroniquelta, mutta joka ei voinut olla Véronique ja jonka oikean persoonallisuuden hän pian paljastaisi.
"Jos se siellä enää onkaan", jupisi hän. "Melkeinpä luulen, että hän on jo kadonnut. Hän näytteli osaa vanhan druidin hämärissä suunnitelmissa, ja kun ukko luulee minun poistuneen…"
Vorski lähestyi ja nousi muutaman askeleen verran.
Nainen oli paikallaan, leväten patsaan alemmalla levyllä huntuihin verhottuna kuten ennenkin, mutta käsivarsi ei enää ollut riipuksissa. Ainoastaan käsi pisti esiin vaatteen alta. Sormessa oli turkoosisormus.
Otto sanoi Vorskille:
"Se ei ole hievahtanut, nukkuu yhä."
"Ehkä se todellakin nukkuu", lausui Vorski. "Menenpä katsomaan.
Annas, kun minä…"
Hän lähestyi. Hän ei ollut laskenut kädestään Konradin puukkoa, ja siitä ehkä juolahti hänen mieleensä tappaa, sillä hänen katseensa kääntyi asetta kohti, ja hän näkyi vasta silloin käsittävän, että se oli hänellä kädessä ja että hän voi sitä käyttää.
Hän oli enää vain kolmen askeleen päässä naisesta huomatessaan, että paljastettu ranne oli runneltu ja mustista täplistä kirjava, jotka arvatenkin johtuivat köysien kiristyksestä. Mutta tunti sitten oli vanha druidi kiinnittänyt hänen huomiotaan siihen, että ranteessa ei ollut mitään rääkkäyksen jälkiä!
Tämä seikka ällistytti häntä uudestaan, ensiksikin, koska se osoitti hänelle, että tässä oli tosiaankin hänen ristille ripustamansa nainen, joka oli otettu sieltä alas ja nyt virui hänen silmiensä edessä, ja toiseksi, koska hän äkkiä taas joutui ihmeiden piiriin. Vuorotellen näyttäytyi hänelle Véroniquen käsivarsi kahdessa eri muodossa: elävän, vammattoman naisen käsivartena ja hervottoman, kidutetun uhrin kätenä.
Vorskin vapisevat sormet puristivat kouristuksen tapaan puukkoa, ikäänkuin juuri se olisi ollut pelastuksen ase. Hänen hämärtyneessä mielessään heräsi taaskin ajatus iskeä, ei tappamista varten, koska tämän naisen täytyi jo olla kuollut, vaan iskeäkseen häntä itseänsä ahdistavaa näkymätöntä vihollista ja manatakseen yhdellä sivalluksella kaikki taikuudet luotaan.
Hän kohotti käsivartensa ja valitsi sopivan kohdan. Hänen kasvonsa saivat hurjimman ilmeensä ja kirkastuivat rikoksen ilosta. Sitten hän äkkiä kumartui ja iski umpimähkään, kuin hullu, kymmenen, kaksikymmentä kertaa kaikkien valloilleen päästettyjen vaistojensa vimmassa.
"Siitä saat, kuole!" jupisi hän… "Kuole vielä… ja tulkoon tästä loppu… Sinä olet se paha hengetär, joka vastustaa minua… ja minä tuhoan sinut… Kuole siis, jotta minä olisin vapaa…! Kuole, jotta minä olisin yksin herrana…!"
Hän pysähtyi ikäänkuin hengähtääkseen. Hän olikin jo uupunut. Ja samalla kun hän mitään näkemättä tuijotti eteensä kauheasti raadeltuun ruumiiseen, heräsi hänessä se outo vaikutelma, että jokin varjo oli häilähtänyt hänen ja kattoaukosta virtaavan päivänvalon väliin.
"Tiedätkö, minkä näköinen mielestäni olet?" kysyi muuan ääni.
Vorski hätkähti pahasti. Se ei ollut Oton ääni. Ja se jatkoi puhettaan, hänen yhä seisoessaan pää kumarassa ja typerästi pitäessään puukkoa kuolleeseen ruumiiseen työnnettynä.
"Tiedätkö, minkä näköinen sinä olet, Vorski? Sinä muistutat minulle kotimaani härkää, — minä näet olen espanjalainen ja harrastan suuresti härkätaisteluja. Kuuleppas, kun härät ovat sarvillaan lävistäneet jonkun vanhan kelvottoman konin, palaavat ne tavantakaa raadon luo, kääntävät sitä, puskevat jälleen, tappavat sen yhä uudestaan. Sinä olet niiden kaltainen, Vorski. Sinä näet vain verta. Torjuaksesi elävää vihollista sinä ahdistat sitä, joka ei enää elä, yrität tappaa itse kuoleman. Mikä törkeä peto sinä oletkaan!"
Vorski kohotti päätänsä.
Hänen edessään seisoi mies, nojaten erääseen dolmenin pilariin, keskikokoinen, hoikka, ruumiiltaan sopusuhtainen ja, ohimoilta jo harmahtavista hiuksista huolimatta vielä nuoren näköinen. Vieraalla oli sininen kultanappinen pusero ja päässä mustalippainen merimieslakki.
"Ei maksa vaivaa rasittaa aivojasi", virkkoi hän. "Sinä et tunne minua. Don Luis Perenna, espanjalainen grandi, monien maa-alueiden hallitsija ja Sarekin prinssi. Niin, älä ihmettele… Sarekin prinssin arvonimen olen vastikään itselleni ottanut, ja siihen minulla on jotakin oikeutta."
Vorski katseli häntä hölmistyneenä. Mies jatkoi:
"Sinä et näy oikein hyvin tuntevan espanjalaista aatelistoa. Maistelehan sentään… minä olen se herrasmies, jonka oli määrä tulla d'Hergemontin perheen ja Sarekin asukkaiden avuksi… se, jota poikasi François niin lapsellisen luottavaisesti odotti… Ymmärrätkö, häh? Mutta uskollinen toverisi Otto näkyy muistavan… Ehkä sentään toisesta nimestäni selviäisi sinulle jotakin… Se on koko lailla tunnettu… Lupin…? Arsène Lupin…?"
Vorski tarkasteli häntä yhä enemmän kauhistuen ja mielessään muuan epäluulo, joka varmistui jokaisesta uudesta vastustajan sanasta ja eleestä. Vaikka hän ei tuntenutkaan miestä eikä tämän ääntä, tehosi häneen kuitenkin ylivoimaisesti toisen tahto, jonka kykyä hän jo oli kokenut, ja hän tajusi taas olevansa samanlaisen leppymättömän ivan ruoskittavana. Mutta oliko se mahdollista?
"Kaikki on mahdollista — sekin, mitä sinä nyt ajattelet", jatkoi don Luis Perenna. "Mutta minä toistan vieläkin, että sinä olet törkeä peto! Kah, sinä olet olevinasi suuri rosvo, erinomainen seikkailija, etkä kykene edes selviämään rikoksistasi! Niin kauan kuin oli puhe umpimähkäisestä teurastamisesta, astuit sinä horjumatta tietäsi. Mutta sinä kompastut jo ensimmäiseen kiveen. Vorski tappaa, mutta kenet hän on tappanut? Siitä hän ei tiedä mitään. Onko Véronique d'Hergemont kuollut vai elossa? Onko hän sidottuna tammeen, johon sinä hänet ristiinnaulitsit? Vai lepääkö hän tässä uhripöydällä? Sielläkö mäellä hänet tapoit vai tässä salissa? Se on sinulle salaisuus. Ennenkuin iskit, et tullut edes katsahtaneeksi, ketä iskit. Pääasia sinulle on vain iskeä mitä käsivartesi ulottuville sattuu, päihtyä veren näkemisestä ja tuoksusta ja keittää inhoittavaa lientä elävästä lihasta. Mutta katsohan sentään, hölmö! Se, joka tappaa, ei säikähdy murhasta eikä peitä uhrinsa kasveja. Katso, hölmö!"
Hän itse kumartui ruumiin yli ja poisti päätä ympäröivän liinan.
Vorski oli sulkenut silmänsä. Polvillaan, yläruumis painautuneena kuolleen jalkoja vasten, hän pysyi liikkumatta, silmäluomet itsepäisesti suljettuina.
"Niinpä on laita, vai mitä sanot?" lausui don Luis ivallisesti. "Sinä et uskalla katsoa siksi, että olet arvannut tai olet arvaamaisillasi, eikö niin, kurja mies? Eivätkö typerät aivosi ole antamaisillaan sinulle selitystä? Sarekin saarella oli kaksi naista, ja ainoastaan kaksi. Véronique on toinen… toisen nimi oli Elfride, — enhän erehtyne…? Elfride ja Véronique… molemmat vaimosi… toinen Reinholdin, toinen Françoisin äiti… Jos siis nainen, jonka ripustit ristille ja jota vastikään silvoit, ei ole Françoisin äiti, niin hän on Reinholdin äiti… Jollei tuossa viruva nainen, jonka ranteet ovat mustelmia täynnä köysien puristuksesta, ole Véronique, niin se on Elfride. Siinä ei voi olla erehdystä… Niin juuri, Elfride, vaimosi ja rikostoverisi… turmanhenkesi… Ja sen sinä tiedät niin hyvin, että mieluummin uskot minun sanaani kuin julkeat luoda silmäystä tämän vainajan, tottelevaisen rikostoverisi ja kiduttamasi uhrin lyijynharmaisiin kasvoihin, sinä viheliäinen pelkuri!"
Vorski oli tosiaan kätkenyt päänsä käsivarrelleen. Hän ei itkenyt! Vorski ei voinut itkeä. Mutta hänen olkapäänsä vavahtelivat, ja hänen asentonsa ilmaisi hurjinta epätoivoa.
Sitä kesti hyvän aikaa. Sitten lakkasi olkapäiden nytkähtely. Vorski ei kuitenkaan hievahtanut.
"Sinä herätät minussa toden totta sääliä, vanha veijari", puhui taas don Luis. "Olitko siis noin kovin kiintynyt Elfrideesi? Oliko se tottumusta vai luotitko häneen kuin taikuriin? Mutta kuinka sitten voit olla sellainen tolvana! Pitää edes tietää, mitä tekee! Pitää ottaa asiasta selvä ja harkita, lempo soikoon! Mutta sinä uit veressä kuin vastasyntynyt lapsi uisi, jos se putoaisi veteen. Ei ihme, jos uppoat ja hukut. Entä vanha druidi, onko hän kuollut vai elossa? Onko Konrad iskenyt puukkonsa hänen selkäänsä vai esitänkö minä tuon pirullisen olennon osaa? Sanalla sanoen, onko erikseen olemassa vanha druidi ja espanjalainen grandi vai ovatko ne kaksi sama henkilö? Kaikki se on sinulle, hölmö, hämärää kuin pimeän pöntön pohja. Pitäisi kuitenkin saada asiasta selko. Tahdotko, että autan sinua?"
Jos Vorski olikin toiminut harkitsematta, niin hänen kohottaessaan päänsä oli helppo huomata, että hän tällä kertaa oli kylliksi harkinnut ja tiesi varsin hyvin, mihin epätoivoiseen päätökseen olosuhteet häntä ajoivat. Hän oli kyllä valmis selityksiin, joihin häntä don Luis kehoitti, mutta puukko kädessä ja leppymättä päättäneenä sitä käyttää. Verkalleen, tuijottaen don Luisin silmiin ja salaamatta aikeitaan hän oli vetänyt aseen irti ruumiista ja suoristautui.
"Pidä varasi", virkkoi don Luis, "veitsesi on noiduttu niin kuin revolverisikin. Se on hopeapaperia."
Turhaa leikinlaskua. Mikään ei voinut jouduttaa tai viivyttää sitä harkittua puuskaa, joka kannusti Vorskia otteluun elämästä ja kuolemasta. Hän kiersi pyhän pöydän ympäri ja pysähtyi don Luisin eteen.
"Sinä kai se olet", sanoi hän, "viime päivien kuluessa kääntänyt kaikki suunnitelmani ylösalaisin?"
"Vain vuorokauden kuluessa. Saavuin Sarekiin neljäkolmatta tuntia sitten."
"Ja oletko päättänyt mennä päähän asti?"
"Pitemmälle, jos mahdollista."
"Minkätähden? Mitä etuja varten?"
"Huvikseni vain ja koska minä inhoan sinua."
"Eikö siis ole sopimuksen mahdollisuutta?"
"Ei."
"Sinä kieltäydyt siis yhtymästä peliini?"
"Mitä sinä puhutkaan!"
"Saisit puolet."
"Otan mieluummin kaikki."
"Tarkoitatko Kivijumalaa?"
"Se on jo omanani."
Turhaa oli puhua enempää. Tuontapainen vastustaja on nujerrettava, muutoin hän nujertaa toisen. Täytyi valita näiden kahden ratkaisun välillä: kolmatta ei ollut.
Don Luis pysyi järkkymättä paikallaan, nojaten yhä selkäänsä pilaria vasten. Vorski oli päätä pitempi, ja samalla hänellä oli varma tietoisuus siitä, että hän joka suhteessa, voimiltaan, jänteiltään, painoltaan vei vastustajastaan voiton. Olisiko hän näin ollen epäröinyt? Eikä hänestä näyttänyt mahdolliselta, että don Luis olisi voinut yrittääkään puolustaa itseään tai välttää iskua, ennenkuin puukko olisi osunut kohdalleen. Turmaksi itselleen hän asettuisi varuilleen liian myöhään, jollei heti liikahtaisi. Eikä hän liikahtanut. Vorski iski siis ihan varmana, niinkuin isketään edeltäpäin tuomittua saalista.
Mutta kuitenkin — ja se tapahtui niin nopeasti ja käsittämättömästi, ettei hän olisi voinut sanoa, minkä temppujen vaikutuksesta hän sortui, — kolmea, neljää sekuntia myöhemmin hän lojui maassa, aseettomana, voitettuna, molemmat sääret ikäänkuin kepiniskulla poikki lyötyinä, oikea käsi hervottomana ja niin kivistävänä, että hän huusi tuskasta.
Don Luis ei viitsinyt häntä edes sitoakaan. Polkien toisella jalallaan Vorskin isoa voimatonta ruhoa hän lausui puoleksi kumartuneena:
"Tällä hetkellä emme juttele. Varaan sinulle mieleni mukaisen puheen, jota ehkä pidät liian pitkäveteisenä, mutta joka osoittaa sinulle, että tunnen tämän seikkailun alusta loppuun asti, siis paljoa paremmin kuin sinä. Ei ole muuta kuin yksi hämärä kohta, ja sen sinä saat valaista. Missä on poikasi, François d'Hergemont?"
Kun hän ei saanut vastausta, toisti hän:
"Missä on François d'Hergemont?"
Kaiketikin Vorski arveli, että sattuma tässä antoi hänen käsiinsä odottamattoman valtin ja että peli kenties ei vielä ollut menetetty, sillä hän pysyi itsepäisesti vaiti.
"Kieltäydytkö vastaamasta?" kysyi don Luis.
"Yks… kaks… kolme… siis kieltäydyt? Hyvä on!"
Hän vihelsi hiljaa.
Salin nurkasta ilmestyi neljä miestä, joilla oli tummanruskeat kasvot ja Marokon arabialaisten piirteet. Kuten don Luisilla oli heilläkin puserot ja kiiltolippaiset merimieslakit.
Melkein samassa saapui viides henkilö, raajarikko ranskalainen upseeri, jonka oikea sääri päättyi tekojalkaan.
"Ah, tekö Patrice?" huudahti don Luis.
Hän esitteli säännönmukaisesti:
"Kapteeni Patrice Belval ja paras ystäväni, herra Vorski, germaani."
Sitten hän jatkoi:
"Eikö mitään uutta, kapteeni? Ettekö ole löytäneet Françoisia?"
"Emme."
"Viimeistään tunnin kuluttua tapaamme hänet ja sitten lähdemme.
Ovatko kaikki miehemme veneen luona?"
"Ovat."
"Ja siellä on kaikki hyvin?"
"Kaikki on hyvin."
Hän antoi marokkolaisille käskyn:
"Ottakaapa tuo saksalainen riiviö ja tuokaa hänet ylemmän dolmenin luo. Turhaa sitoa häntä; hän ei kykene jäseniään liikuttamaan. Malttakaas hetkinen!"
Hän kumartui kuiskaamaan Vorskin korvaan:
"Katselehan Kivijumalaa katonlaattojen välissä, ennenkuin täältä lähdemme. Vanha druidi ei valehdellut sinulle. Se on tosiaan se vuosisatoja etsitty ihmekivi… minä keksin sen jo aikoja sitten… kirjevaihdon välityksellä. Jätä sille jäähyväisesi, Vorski! Sinä et sitä enää koskaan näe, mikäli tässä matoisessa maailmassa enää saatkaan mitään nähdä."
Hän antoi merkin.
Ripeästi kävi neljä marokkolaista Vorskiin käsiksi ja kantoi hänet salin perälle yhdyskäytävän vastapäiselle puolelle.
Don Luis kääntyi Oton puoleen, joka oli liikkumatta katsellut tapausten kulkua.
"Näen, että olet järkevä miekkonen, Otto, ja käsität tilanteen. Ethän sinä sekaannu mihinkään?"
"En mihinkään."
"Silloin sinut jätetään rauhaan. Saat ilman mitään vaaraa seurata meitä."
Hän pisti käsivartensa kapteenin kainaloon, ja niin he lähtivät jutellen keskenään.
Kivijumalan salista tultiin ulos kolmen muun, peräkkäin sijaitsevan hautakammion läpi, joista jokainen oli hiukan ylempänä edellistä ja viimeinen päättyi samaten eteiseen. Tämän eteisen uloimpaan päähän oli pystytetty tikapuut seinää vasten, johon äskettäin oli tehty aukko, puhkaisemalla hauras hiekka- ja kalkkimuuraus.
Siitä he pääsivät ulkoilmaan jyrkälle polulle, johon oli hakattu askelmia ja joka kiertäen nousi kallion sisässä. Se johti heidät sille rantakallion kohdalle, jonne François edellisenä aamuna oli opastanut Véroniquen. Se oli hyökkäysportin käytävä. Ylhäältä he näkivät kahteen rautapuikkoon ripustetun veneen, jolla Véronique ja hänen poikansa olivat aikoneet paeta. Vähän matkan päässä väikkyivät pienessä lahdelmassa kapean vedenalaisen veneen ääripiirteet.
Kääntyen selin mereen don Luis ja Patric Belval suuntasivat askeleensa tammien puoliympyrää kohti ja pysähtyivät Keijukaisten patsaan viereen. Marokkolaiset odottivat heitä siellä, pantuaan Vorskin istumaan saman puun juurelle, jossa hänen viimeinen uhrinsa oli heittänyt henkensä. Sen rungossa ei ollut enää muuta merkkiä pöyristyttävästä kidutuksesta kuin kirjaimet V.d'H.
"Ethän liene liian väsynyt, Vorski?" kysyi don Luis. "Joko sääret ovat lakanneet kivistämästä?"
Vorski kohautti halveksivasti olkapäitänsä.
"Niin, minä tiedän", puhui don Luis edelleen, "sinä luotat viimeiseen korttiisi. Mutta sinun tulee tietää, että minullakin on muutamia valtteja ja että pelaan jokseenkin taitavasti. Se puu, joka on takanasi, todistaa sen sinulle yllin kyllin. Tahdotko toisen esimerkin? Sillä välin, kun sinä sotkeudut omiin rikoksiisi etkä enää tiedä surmaamiesi lukumäärää, minä herätän ne henkiin. Katsohan tuota, joka tulee priiorintalosta. Näetkö hänet? Kai sinä näet hänet? Hänellä on kultanappinen pusero, kuten minullakin… Eikö hän ole muuan uhreistasi? Sinä olit sulkenut hänet erääseen kidutuskammioon heittääksesi hänet mereen, ja sinun Reinhold-kerubisi hänet sinne syöksikin Véroniquen silmäin edessä. Muistatko? Muistatko Stéphane Marouxia…? Hän on kuollut, eikö niin? Eipä laisinkaan… taikasauvallani minä herätän hänet jälleen eloon. Kas tuossa hän on! Ja minä ojennan hänelle käteni ja puhun hänelle…"
Hän oli tosiaan astunut äsken tullutta kohti, puristi hänen kättään ja sanoi hänelle:
"Näettekös, Stéphane, sanoinhan minä teille, että keskipäivän korvissa kaikki olisi päättynyt ja että kohtaisimme toisemme patsaan luona. Nyt on päivä juuri puolissa."
Stéphane näkyi olevan oivallisissa voimissa. Ei mitään loukkautumisen merkkiä. Vorski katseli häntä pelokkaasti ja jupisi:
"Opettaja… Stéphane Maroux…"
"Hän juuri", virkkoi don Luis. "Kukapa muu? Hänenkin asiassaan sinä menettelit kuin hölmö. Herttainen Reinhold ja sinä heitätte miehen mereen ettekä viitsi edes kurottaa katsomaan, kuinka hänen käy. Minä korjaan hänet sieltä… Äläkä hämmästy, miekkoseni… Tämä on vasta alkua, ja minulla on vielä muutamia temppuja ohjelmistossani. Muistahan, että olen vanhan druidin oppilas…! No, Stéphane, kuinka pitkälle olemme päässeet? Onnistuuko hakemisenne?"
"Se on turhaa."
"Entä François?"
"Häntä on mahdoton löytää."
"Onko Kaikki-käy-hyvin pantu isäntänsä jäljille, kuten sovittiin?"
"Kyllä, mutta se opasti minut vain hyökkäysportin kautta Françoisin veneelle asti."
"Eikö sillä puolella ole mitään piilopaikkaa?"
"Ei minkäänlaista."
Don Luis oli vaiti ja alkoi kävellä edestakaisin patsaan edessä. Hän näkyi epäröivän viime hetkellä, ennenkuin ryhtyisi toimeenpanemaan päättämäänsä suunnitelmaa.
Vihdoin hän kääntyi Vorskiin päin ja lausui:
"Minulla ei ole aikaa hukattavana. Tästä kahden tunnin päähän täytyy minun olla poissa saarelta. Mistä hinnasta myyt minulle Françoisin vapauden nyt heti?"
Vorski vastasi:
"François oli kaksintaistelussa Reinholdin kanssa ja joutui alakynteen."
"Sinä valehtelet; François voitti hänet."
"Mitä sinä siitä tiedät? Näitkö heidän taistelevan?"
"En. Silloin olisinkin tullut väliin. Mutta minä tiedän, kuka pääsi voitolle."
"Sitä ei tiedä kukaan muu kuin minä. Pojat olivat naamioidut."
"Jos François on kuollut, niin hukka sinut perii."
Vorski mietti.
Vaihtoehto kuulosti lopulliselta. Hän kysyi vuorostaan:
"No, mitä minulle sitten tarjoot?"
"Vapautesi."
"Ja sen mukana?"
"En mitään."
"Minä tahdon Kivijumalan."
"Ei koskaan!"
Don Luisin huudahdus oli raju, ja hän säesti sitä päättäväisellä eleellä ja selitti:
"Ei koskaan! Vapauden saat… niin, sen voin enintään myöntää, kun tunnen sinut ja tiedän, että sinä kaikkia apukeinoja vailla toimitat itsesi hirteen muualla. Mutta Kivijumala merkitsisi pelastusta, rikkautta, mahtavuutta, kykyä tehdä pahaa…"
"Juuri siksi minä siitä kiinni pidänkin", virkkoi Vorski, "ja todistelemalla minulle sen arvoa sinä teet minut yhtä vaativammaksi siinä, mikä koskee Françoisia".
"Kyllä minä Françoisin löydän. Tarvitaan vain kärsivällisyyttä, ja jos on välttämätöntä, niin viivyn täällä vielä pari kolme päivää."
"Sinä et häntä löydä, tai jos löydätkin, niin liian myöhään."
"Kuinka niin?"
"François ei ole syönyt eilisestä asti."
Sen hän lausui kylmästi, häijyllä äänellä. Kaikki olivat vaiti, ja don Luis jatkoi:
"Puhu siis, jollet tahdo, että hän kuolee."
"Mitäpä minä siitä? Mitä tahansa mieluummin kuin epäonnistua yrityksessäni ja pysähtyä sillä tiellä, jolle olen astunut. Minä saavutan päämääräni… sitä pahempi niille, jotka asettuvat minun ja päämääräni väliin."
"Sinä valehtelet. Sinä et salli kuolla sen lapsen, joka on omasi."
"Annoinhan toisenkin kuolla."
Patrice ja Stéphane vavahtivat kauhusta, mutta don Luis nauroi vilpittömästi.
"No niin! Turhaa teeskennellä sinun kanssasi. Täytyy käyttää selviä ja vakuuttavia perusteluja. Kylläpä sinä, koira vieköön, paljastat häikäilemättä konnansielusi! Mikä loistava kokoomus turhamaisuutta ja julmuutta, kyynillistä häikäilemättömyyttä ja salaperäisyyttä! Konnalla on aina tehtävänsä suoritettavana, silloinkin kun hän tyytyy harjoittamaan murtovarkautta tai murhaamaan! Ja sinä, sinä olet enemmän kuin konna, sinä olet ylikonna!"
Ja hän lisäsi yhä nauraen:
"Ja sellaisena ylipyövelinä minä sinua kohtelenkin. Vielä kerran, suostutko sanomaan minulle, missä François on?"
"En."
"Vai niin."
Hyvin tyynesti hän kääntyi neljän marokkolaisen puoleen.
"Toimeen, pojat!"
Se kävi ripeästi. Tosiaan merkillisen täsmällisesti ja ikäänkuin tehtävään olisi kuulunut määrätty luku sotilasharjoituksen tapaan edeltäpäin opittuja ja kerrattuja liikkeitä, he nostivat Vorskin maasta, sitoivat hänet puusta riippuvaan köyteen, hinasivat hänet huudoista, uhkauksista ja ulvonnasta piittaamatta ylös ja kytkivät kiinni tammeen yhtä lujasti kuin hän oli sitonut uhrinsa.
"Luikkaa, miekkoseni", lausui don Luis rauhallisesti, "luikkaa niin paljon kuin mielesi tekee! Sinä et voi muita herättää kuin Archignatin sisarukset ja toiset kolmenkymmenen ruumisarkun uhrit! Luikkaa, jos se sinua huvittaa! Mutta kylläpä sinä, jumaliste, olet ilkeän näköinen! Kuinka sinä irvistelet!"
Hän perääntyi muutaman askeleen voidakseen paremmin tarkata.
"Mainiota! Sinä teet oivallisen vaikutuksen, ja kaikki on paikallaan… Ja nyt, Vorski, sinun tarvitsee vain tarkasti kuunnella: Minä pidän sinulle lupaamani hauskan pikku esitelmän."
Vorski vääntelihe roikkuessaan ja yritti katkaista siteitään. Matta kun jokainen ponnistus vain lisäsi hänen kärsimyksiään, pysyi hän sitten rauhallisena ja alkoi raivoaan purkaakseen syytää kauheita kirouksia ja herjata don Luisia:
"Rosvo, murhaaja! Sinä juuri olet murhaaja! Sinä tuomitset Françoisin! Hän sai veljeltään pahan haavan, johon voi tulla verenmyrkytys."
Stéphane ja Patrice koettivat vaikuttaa don Luisiin… Stéphane pelkäsi.
"Kuka sen tietää?" sanoi hän. "Sellaiselle hirviölle on kaikki mahdollista. Ja jos lapsi on sairas…?"
"Loruja, valheita!" vakuutti don Luis. "Lapsi voi hyvin."
"Oletteko siitä varma!"
"Kyllin varma, ja olipa miten hyvänsä, niin kyllä hän voi odottaa tunnin. Tunnin kuluessa tuo ylikonna puhuu. Hän ei kestä kauemmin. Hirttonuora päästää kielen irti."
"Mutta jos hän ei kestä laisinkaan?"
"Kuinka niin?"
"Jos hänkin vuorostaan heittää henkensä? Liian ankara ponnistus, valtimon revähdys, verensyöksy?"
"Entä sitten?"
"Hänen kuolemansahan riistäisi meiltä ainoan toivon saada selville
Françoisin olinpaikan."
Mutta don Luis oli taipumaton.
"Hän ei kuole!" huudahti hän. "Vorskinlainen mies ei kuole verensyöksyyn! Ei, ei, hän puhuu. Tunnin päästä hän puhuu. Juuri parahiksi ehtiäkseni sitä ennen pitää esitelmäni!"
Tahtomattaankin purskahti Patrice Belval nauruun.
"Te aiotte siis esitelmöidä?"
"Niin, ja oivan esitelmän pidänkin", selitti don Luis. "Saatte kuulla Kivijumalan koko tarinan! Historiallisen selostuksen, jossa luon yleissilmäyksen esihistoriallisista ajoista tämän nykyaikaisen Attilan kolmeenkymmeneen rikokseen asti! Peijakas, ei sitä joka päivä olekaan tilaisuutta pitää moista esitelmää; enkä minä päästäisi sitä käsistäni, vaikka minulle tarjottaisiin valtakunta! Puhujalavalle siis, don Luis, ja alahan parpattaa!"
Hän asettui Vorskin eteen.
"Sinä, onnen poika, olet ensi rivillä, eikä ainoakaan sana mene korviesi ohi. No, eikö ole hauska saada vähän valaistusta tähän pimeyteen? Kun on aikansa rämpinyt sekasorrossa, kaipaa tarmokasta johdatusta. Minä puolestani vakuutan sinulle, etten enää oikein tunne tienoota… Ajattelehan asiaa! Tätä arvoitusta on kestänyt vuosisadoista toisiin, ja sinä olet vain sotkenut sitä yhä pahemmaksi!"
"Rosvo! Varas!" puhisi Vorski.
"Miksi herjailet? Jollei sinun ole siinä hyvä olla, niin kerro meille
Françoisista."
"En koskaan, hän saa kuolla."
"Eipä hän kuole. Sinä puhut. Minä sallin sinun keskeyttää itseäni. Sitä varten tarvitsee sinun vain viheltää pieni sävel: 'On oivaa mulla tupakkaa' tai 'Sano, äiti, jaloillako pikku veneet…' Silloin lähetän heti etsimään poikaa, ja jollet ole valehdellut, jätetään sinut tänne rauhaan. Otto päästää sinut irti, ja te voitte livistää Françoisin ruuhella. Suostutko?"
Hän kääntyi Stéphane Marouxin ja Patrice Belvalin puoleen.
"Istukaa, ystäväni, sillä esitelmästäni tulee pitkähkö, mutta voidakseni olla kaunopuhelias tarvitsen kuulijoita, jotka myöskin saavat olla tuomareita."
"Meitä on ainoastaan kaksi", virkkoi Patrice. "Teitä on kolme."
"Kuka on lisänä?"
"Tuolla tulee kolmas."
Kaikki-käy-hyvin juosta tepsutteli paikalle, rientämättä enempää kuin tavallisesti. Se tervehti juhlallisesti Stéphanea ja heilutti häntäänsä don Luisille ikäänkuin sanoakseen: "Kyllä sinut tunnen, olemmehan toveruksia…" ja asettui sitten istualleen, nähtävästi tahtomatta ketään häiritä.
"Mainiota, Kaikki-käy-hyvin!" huudahti don Luis. "Sinäkin tunnet halua perehtyä seikkailun vaiheisiin. Sellainen uteliaisuus on sinulle kunniaksi, ja minä osaan kyllä tyydyttää sinut."
Don Luis näkyi olevan ihastuksissaan. Hänellä oli kuulijakunta ja arvostelijoita. Vorski kiemurteli tammeen sidottuna. Hetki oli todella viehättävä.
Esitelmänpitäjä teki tanssiaskelta kuvaavan liikkeen, joka olisi voinut muistuttaa Vorskille vanhan druidin pyörähtelyjä, suoristausi, kumarsi hiukan kuulijoilleen, matki kädellään puhujaa, joka kohottaa vesilasin huulilleen, tuki itseään molemmilla käsillään jotakin kuviteltua pöytää vasten ja aloitti vihdoin tyynellä äänellä:
"Arvoisat naiset ja herrat! Heinäkuun viidentenäkolmatta päivänä seitsemänsataakolmekymmentäkaksi vuotta ennen Kristuksen syntymää…"
KUUDESTOISTA LUKU
Böömin kuninkaitten paasi
Don Luis oli keskeyttänyt puheensa tähän alkulauseeseen, tunnustellakseen sen vaikutusta. Kapteeni Belval, joka tunsi ystävänsä, nauroi makeasti. Stéphane näytti yhä huolestuneelta. Kaikki-käy-hyvin ei ollut hievahtanut. Don Luis Perenna jatkoi:
— Myönnän heti alussa, hyvät naiset ja herrat, että määrittelin ajankohdan näin tarkoin oikeastaan vain ällistyttääkseni teitä. Itse asiassa voisin vuosisadoissakin ilmoittaa ainoastaan osapuilleen sen tapahtuman ajan, josta minulla on kunnia teille kertoa. Mutta niin paljon uskallan vakuuttaa, että se tapahtui eräässä eurooppalaisessa maassa, jota nykyisin nimitetään Böömiksi, juuri sillä kohtaa, missä nyt sijaitsee Joachimsthalin vähäinen tehdaskaupunki. Nämä määritelmät toivoakseni riittävät.
— No, mainitun päivän aamuna vallitsi suuri hälinä erään kelttiläisen kansanheimon keskuudessa, joka oli parisen vuosisataa sitten asettunut Tonavan rannikon ja Elben lähteiden välille Hercynischerwaldin metsäseutuun. Vaimojensa avustamina lopettivat soturit juuri telttain kokoonlaittamista, pyhien kirveitten, jousien ja nuolien, savi-, pronssi- ja vaskiastiain kasaamista ja hevosten ja härkien kuormittamista.
— Päälliköt hääräsivät kiireissään ja tarkkasivat pienimpiäkin yksityiskohtia. Ei ollut melua eikä epäjärjestystä. Lähdettiin aamulla varhain vaeltamaan muuatta Elben sivujokea, Egeriä, kohti, jonka varrelle saavuttiin iltahämärissä. Siellä odottivat venheet satakunnan parhaan, edeltäpäin lähetetyn soturin vartioimina. Yksi näistä aluksista kiinnitti huomiota kokonsa ja koristustensa runsauden vuoksi. Pitkä kellertävä vaate ulottui laidasta laitaan. Takatuhdolle nousi ylimmäisin päällikkö, sanoisimmeko kuningas, ja piti puheen, jonka esittämisellä en teitä vaivaa, koska en tahdo lyhentää omaani, mutta jonka sisältö oli lyhyesti seuraava: 'Heimo muutti muille maille välttääkseen lähiseudun kansakuntain ryöstönhalua. Aina on surullista jättää syntymäseutunsa. Mutta mitäpä se merkitsi heidän heimolleen, koska vietiin mukana arvokkain omaisuus, esi-isäin pyhä perintö, heitä suojeleva jumala, joka teki heistä pelottavia ja suuria suurimpain joukossa, sanalla sanoen kuninkaan hautaa peittävä Kivijumala.'
— Ja juhlallisella liikkeellä veti päällikköjen päällikkö syrjään keltaisen verhon, joka peitti laattamaista, noin kahta metriä pitkää ja metrin levyistä, rakeellista, tummanväristä, muutamin kiiltohilein välkkyvää graniittimöhkälettä.
— Mies- ja naisjoukko päästi äänekkään huudon, ja ojennetuin käsivarsin lankesivat kaikki vatsalleen, niin että nenä kosketti hiekkaa.
— Silloin ylimmäinen päällikkö tarttui graniittipaadella lojuvaan kallisarvoisella ponnella varustettuun valtikkaan ja heilutti sitä julistaen: 'Tätä kaikkivaltiasta sauvaa en laske kädestäni, ennenkuin ihmekivi on turvassa. Kaikkivaltias sauva on pulpahtanut esille Kivijumalasta. Siinäkin on taivaan tulta, joka antaa elämän tai kuoleman. Jos ihmekivi sulki esi-isäini haudat, niin kaikkivaltiasta sauvaa he eivät laskeneet kädestään vastoinkäymisten eikä voiton päivinä! Opastakoon meitä taivaan tuli! Valaiskoon meitä auringon jumala!' Ja hänen näin lausuttuaan lähti koko heimo liikkeelle.
Don Luis pysähtyi ja toisti tyytyväisenä: "Hänen näin lausuttuaan lähti keko heimo liikkeelle."
Patrice Belvalia tämä huvitti suuresti, ja hänen hilpeytensä tarttui Stéphaneenkin, jenka otsan rypyt alkoivat tasaantua. Mutta don Luis huomautti heille:
"Ei tämä ole naurun asia! Kaikki, mitä kerron, on varsin vakavaa. Tämä ei ole pikkulapsia varten keksittyä, jotka uskovat kujeita ja silmänkääntäjäin temppuja, vaan tositarina, jonka kaikki yksityiskohdat, kuten saatte nähdä, ovat selitettävissä täsmällisesti, luonnollisesti ja tavallaan tieteellisesti… Niin, tieteellisesti, en arastele käyttää sitä sanaa, hyvät naiset ja herrat… Olemme tieteen alueella, ja itse Vorskikin saa katua hilpeyttään ja epäuskoisuuttaan."
Toinen lasillinen vettä. Don Luis jatkoi.
— Viikko- ja kuukausimäärin seurasi heimo Elben virtaa, ja eräänä iltana se saapui täsmälleen puolikymmeneltä meren rannikolle seutuun, jossa myöhemmin asuivat friisiläiset. Se viipyi siellä viikkoja ja kuukausia, löytämättä tarpeellista turvaa; ja siksi se päätti lähteä uudelle vaellukselle.
— Tällä kertaa matkustettiin meritse. Kolmekymmentä alusta lähti ulapalle — huomatkaa, kolmekymmentä, mikä oli sama kuin heimoon kuuluvien perhekuntain luku, — ja viikko- ja kuukausimäärin he harhailivat rannikolta toiselle, asettuivat Skandinaaviaan ja sittemmin saksilaisten maahan, mutta heidät karkoitettiin, ja he lähtivät takaisin ja purjehtivat lisää. Ja sanon teille tosissani, että omituista, liikuttavaa ja suurenmoista näytelmää esitti tuo kiertävä heimo, joka laahasi mukanaan kuninkaittensa hautakiveä, etsien varmaa, luoksepääsemätöntä ja lopullista turvapaikkaa, jonne voisi epäjumalansa kätkeä, piilottaa sen vihollisten vainolta, harjoittaa siihen kohdistuvia uskonnollisia menojaan ja käyttää sitä oman mahtinsa vahvistamiseksi.
— Viimeinen väliasema oli Irlannissa, ja heidän asuttuaan puoli vuosisataa tai kenties koko vuosisadan Erinin viheriällä saarella ja sittenkun heidän tapansa kosketuksesta jo jonkun verran sivistyneiden kansakuntain kanssa olivat hiukan hienostuneet, vastaanotti suuren päällikön pojanpoika tai pojanpojanpoika, joka itsekin oli suuri päällikkö, erään naapurimaissa pitämistään lähettiläistä. Tämä tuli mannermaalta. Oli keksinyt oivallisen turvapaikan — melkein luoksepääsemättömän saaren, jota vartioi kolmekymmentä merestä kohoavaa kalliota ja kolmekymmentä graniittipatsasta.
— Kolmekymmentä! Oireellinen lukumäärä! Eikö siinä ollut havaittavissa salaperäisten jumalien kutsu? Nuo kolmekymmentä alusta työnnettiin vesille, ja retki alkoi.
— Se onnistui. Saari vallattiin väkirynnäköllä. Muitta mutkitta surmattiin alkuasukkaat. Heimo sijoittui sinne, ja Böömin kuninkaan hautapaasi pantiin paikoilleen… juuri sinne, missä se vielä tänään on, kuten olen Vorski-kaverille näyttänyt. Tässä on tarpeen pieni väliselostus ja muutamia perin tärkeitä historiallisia mietelmiä. Puhun lyhyesti.
Oppineen koulumestarin äänellä don Luis selitti:
— Sarekin saarella, samoin kuin koko Ranskassa ja Euroopan länsiosissa, oli jo tuhansia vuosia asunut ligureiksi nimitetty kansa, luolaihmisten välittömiä jälkeläisiä, jotka vielä olivat osittain säilyttäneet luolaihmisten elämäntavatkin. Nämä ligurit olivat kuitenkin mainioita rakentajia, jotka silokiven aikakaudella ja kenties saaden vaikutusta itämaiden sivistysmuodoista olivat pystyttäneet tavattomat graniittipatsaansa ja rakentaneet maanalaiset suunnattoman suuret hautakammionsa.
— Täältä keksi heimomme juuri sille sopivan järjestelmän maanalaisia luolia, jotka ihmisen uuttera käsi oli luonnon avustamana rakentanut, ja joukon erinomaisen kookkaita patsaita, jotka vaikuttivat kelttien salaperäiseen ja taikauskoiseen mielikuvitukseen.
— Näin siis ensimmäisen vaiheen eli vaelluskauden jälkeen alkaa Kivijumalalle levon aika ja samalla druidilaisten uskonnollisten menojen aikakausi. Sitä kesti tuhannesta tuhanteenviiteensataan vuoteen. Heimo suli yhteen naapuriheimojen kanssa ja eli luultavasti jonkun bretagnelaiskuninkaan suojeluksen alaisena. Mutta vähitellen oli johto siirtynyt päälliköiltä papeille, ja nämä papit, nimittäin druidit, saivat suuren arvovallan, joka seuraavien sukupolvien aikana yhä kasvoi. — Vakuutan, että he saivat voimansa tältä ihmeelliseltä kiveltä. Tosin he kyllä olivat kaikkien tunnustaman uskonnon pappeja ja gallialaisen nuorison kasvattajia (meidän keskemme sanoen, en epäile, että Mustainnumminen kammiot olivat luostarin tai pikemminkin jonkinlaisen druidiyliopiston suojia), tosin he noudattivat aikansa tapoja, johtivat ihmisuhreja, järjestivät mistelin, rautayrtin ja kaikkien taikakasvien keruun. Mutta ennen kaikkea he Sarekin saarella olivat elämää ja kuolemaa antavan Kivijumalan vartijoita ja haltijoita. Sijoitettuna maanalaisen uhrisalin kattoon se oli silloin epäilemättä ulkopuolelta nähtävissä, ja minulla on täysi syy uskoa, että Keijukaisten patsas, jonka näemme tässä, siihen aikaan kohosi Kukkakalmistoksi nimitetyltä paikalta ja suojasi Kivijumalaa. Siellä sairaat ja heikot ihmiset ja kituliaat lapset oikaisivat itsensä kivelle ja saivat terveytensä jälleen. Pyhällä paadella hedelmättömät naiset tulivat hedelmällisiksi, pyhällä paadella vanhukset tunsivat voimaansa elpyvän.
— Minun mielestäni se vallitsee Bretagnen kaikkea tarinoihin punottua ja sadunomaista menneisyyttä. Se on keskusta, josta kaikki taikausko, kaikki usko, kaikki levottomuus ja kaikki toivomukset säteilevät. Siitä tai ylimmäisen druidin heiluttamasta taikavaltikasta, joka hänen tahtonsa mukaan poltti lihan tai paransi haavat, saavat välittömästi alkunsa kaikki somat jutut pyöreän pöydän ritareista tai poppamies Merlinistä. Se on kaikkien usvien pohjalla, kaikkien vertauskuvain ytimenä. Se on salaperäisyys ja kirkkaus, suuri arvoitus ja suuri selitys…
Don Luis oli lausunut nämä viime sanat ikäänkuin haltioituneena. Hän hymyili.
— Älä tulistu, Vorski. Säästäkäämme innostuksemme, kunnes kuulemme kertomuksen sinun rikoksistasi. Nyt olemme druidien aikakauden loistokohdassa. Sitä aikaa jatkui kyllä druidien jälkeenkin, koska heidän hävittyään näyttämöltä poppamiehet ja ennustajat kauan käyttivät hyväkseen tätä ihmekiveä. Ja näin saavumme vähitellen kolmanteen vaiheeseen, nimittäin uskonnolliselle kaudelle, todenmukaisesti kaiken sen — pyhiinvaellusten, muistojuhlien ja muun — asteettaiseen riutumiseen, mikä ennen oli ollut Sarekin rikkautena.
— Kirkko ei tosiaankaan voinut mukautua tähän törkeään epäjumalanpalvelukseen. Siitä asti, kun se voimistui, sen täytyi taistella graniittiimöhkälettä vastaan, joka veti puoleensa niin paljon uskovaisia ja jatkoi moista kamalaa oppia. Taistelu oli epätasainen, menneisyys jäi tappiolle. Patsas tuotiin tänne, missä nyt olemme, Böömin kuninkaitten paasi peitettiin maakerroksella ja ristiinnaulitun Kristuksen kuva kohosi itse tuolta pyhyyttäloukkaavien ihmeitten paikalta.
— Ja sen alapuolella uinui kaikki unohdettuna!
— Käsittäkäämme asia oikein. Unohduksissa olivat juhlamenot ja kaikki se, mikä oli hävinneen uskonnon historiaa. Mutta Kivijumala ei ollut unohtunut. Enää ei tiedetty, missä se oli. Lopulta ei tiedetty, mitä se olikaan. Mutta silti ei lakattu siitä puhumasta ja uskomasta, että jokin Kivijumalaksi nimitetty esine oli olemassa. Suusta suuhun, sukupolvesta toiseen siirtyivät nämä sadunomaiset ja kauheat kertomukset, jotka yhä enemmän poikkesivat totuudesta muuttuen sitäpaitsi yhä hämärämmäksi ja pelottavammaksi taruksi, mutta säilyttäen ihmisten mielikuvituksessa muiston Kivijumalasta ja varsinkin sen nimen.
— Kun tämä ajatus niin itsepintaisesti säilyi ihmisten muistissa ja maan aikakirjat yhä kertoivat asiasta, niin oli luonnollista, että aina silloin tällöin joku utelias koetti selvittää tätä ihmeellistä totuutta. Kaksi tällaista uteliasta, veli Thomas, joka kuului benediktiinien munkkikuntaan ja eli viidennentoista vuosisadan lopulla, ja ukko Maguennoc meidän päivinämme, ovat näytelleet tärkeätä osaa. Veli Thomas on runoilija ja välittäjä, perin kehno runoilija säkeistään päättäen, mutta yksinkertainen ja jokseenkin taitava värittäjä, ja hän on jättänyt jälkeensä eräänlaisen messukirjan ja laulaa siinä oleskelustaan Sarekin luostarissa. Hän on piirtänyt saaren kolmekymmentä patsasta, ja tekeleensä hän on varustanut pienillä pätkäsillä, hartailla lainauksilla ja Nostradamuksen maallisilla ennustuksilla. Ukko Maguennoc löysi tuon messukirjan, ja siinä on se kuuluisa sivu, jolle on piirretty neljä ristille ripustettua naista ja kirjoitettu Sarekiin kohdistuva ennustus. Sen kirjan minäkin keksin viime yönä Maguennocin huoneesta ja olen sitä tutkinut.
— Eriskummainen henkilö se Maguennoc oli, muinaisten loihtijain pojanpoikain kuopus, jonka todella aavistelen useammin kuin kerran näytelleen aaveiden osaa. Olkaa varmat, että valkoviittainen druidi, jonka ihmiset väittivät nähneensä uudenkuun kuudentena päivänä misteliä korjaamassa, ei ollut kukaan muu kuin Miguennoc. Hänkin tunsi hyvät reseptit ja lääkeyrtit ja tiesi, kuinka maata oli muokattava ja höystettävä, jotta se kasvaisi tavattoman suuria kukkasia. Yksi seikka on varma: hän oli penkonut hautakammioissa ja uhrisalissa, kähveltänyt valtikan ponteen suljetun taikakiven ja kulki noissa kammioissa aukon kautta, josta juuri tungimme ulos ja saavuimme hyökkäysportille vievän polun keskikohdalle. Joka kerta täytyi hänen asettaa takaisin hiekka- ja mukulakivistä kyhätty suojus. Hänpä oli herra d'Hergemontillekin antanut messukirjan lehden. Mutta oliko hän ilmoittanut viimeisten tutkimustensa tulokset? Ja mitä herra d'Hergemont oikeastaan tiesi? Se merkitsee vähän. Nyt esiintyy toinen henkilö, joka on seikkailun sieluna ja kiinnittää itseensä kaiken huomion, kaitselmuksen valtuuttama lähettiläs, joka on määrätty ratkaisemaan vuosisatain arvoituksen, panemaan täytäntöön salaperäisten voimien käskyt ja anastamaan Kivijumalan… Se mies on nimeltään Vorski.
Don Luis nielaisi kolmannen vesilasinsa ja viitaten kätyrille virkkoi:
"Annahan, Otto, hänelle sentään juotavaa, jos häntä janottaa. Onko sinun jano, Vorski?"
Puuhunsa köytetty Vorski näytti uupuneelta, voimatta enää vähääkään rimpuilla. Stéphane ja Patrice sekaantuivat taas asiaan, peläten liian nopeaa ratkaisua.
"Älkää suotta, ei hätää mitään", huudahti don Luis, "hän on kyllin tukeva ja kestää siihen asti, kunnes ehdin lopettaa esitelmäni, vaikkapa vain uteliaisuudesta. Eikö niin, Vorski, olethan sinä kiihkeän utelias?"
"Varas, murhaaja!" änkytti onneton.
"Sama se! Sinä siis kieltäydyt ilmoittamasta Françoisin olinpaikkaa?"
"Murhaaja… rosvo…"
"Jää sitten siihen, veikkoseni. Niinkuin tahdot. Hiukkanen kärsimystä on erittäin edullista terveydelle. Ja olethan sinä tuottanut niin paljon kärsimystä muille, vanha lurjus!"
Don Luis lausui nämä sanat kovalla äänensävyllä ja vihaisesti korostaen, mikä oli odottamatonta tässä miehessä, joka jo oli nähnyt niin paljon ilkitöitä ja taistellut niin monia rikollisia vastaan. Mutta eikö tämä rikos ollutkin aivan suunnaton?
Hän jatkoi:
— On kulunut noin kolmekymmentäviisi vuotta siitä, kun hyvin kaunis nainen, joka tuli Böömistä, mutta oli unkarilaista alkuperää, saavutti Baijerin järvien partailla vilisevissä rantakaupungeissa nopean maineen ennustajattarena, korteista katsojana, kädestä povaajana, velhona ja meediumina. Hän kiinnitti itseensä kuningas Ludvig II:n, Wagnerin ystävän, Bayreuthin rakennuttajan, huomion. Mainittu eriskummaisista päähänpistoistaan kuuluisa kruunupää oli mielipuoli. Suhde mielenvikaisen ja ennustajattaren välillä kesti muutamia vuosia, levoton, raju suhde, joka vähän väliä keskeytyi kuninkaan oikuista ja päättyi surullisesti salaperäisenä iltana, jolloin Ludvig II syöksyi veneestään Starnbergin järveen. Oliko se todellakin, kuten virallisessa selostuksessa sanotaan, hulluuden kohtaus, itsemurha, vai oliko se rikos, kuten on väitetty? Ja miksi tehtiin itsemurha? Tai miksi rikos? Niihin kysymyksiin ei saada koskaan vastausta. Mutta varma tosiasia on, että böömitär oli Ludvig II:n mukana järvellä ja että hänet seuraavana aamuna karkoitettiin, häneltä riistettiin hänen jalokivensä ja arvopaperinsa ja hänet saatettiin rajalle.
— Tuosta rakkausseikkailusta hänelle oli syntynyt poika, pikku hirviö, silloin nelivuotias, nimeltä Alexis Vorski. Tämä vintiö kasvoi äitinsä hoidossa lähellä Joachimsthalin pikkukaupunkia Böömissä, ja myöhemmin äiti opetti hänelle kaikki valveellisen hypnotisoimisen, selkeänäköisyyden ja noituuden temput. Luonteeltaan tavattoman rajuna, mutta järjen puolesta perin heikkona hän oli valekuvitelmien ja painajaisunelmien uhri, uskoi taikuuteen, ennustuksiin, uniin ja salaisiin voimiin, piti taruja tosihistoriana ja valheita varmoina asioina. Varsinkin oli eräs vuoriston taruista tehnyt häneen valtavan vaikutuksen: siinä kerrottiin pahojenhenkien kerran menneinä aikoina varastaman kiven satumaisesta voimasta, ja sen kiven toisi muka jonkun kuninkaan poika takaisin. Talonpojat näyttivät vielä sen jättämää tyhjää koloa kukkulan rinteellä.
— 'Sinä olet se kuninkaanpoika', sanoi äiti Vorskille. 'Ja jos keksit varastetun kiven, niin vältät sinua uhkaavan tikarin ja pääset itse kuninkaaksi.'
— Tämä mieletön ennustus ja toinen yhtä järjetön, jolla böömitär ilmoitti, että hänen poikansa puoliso kuolisi ristillä ja hän itse ystävän käden kautta, tehosivat kaikkein enimmin Vorskiin, sittenkun kohtalokas hetki oli tullut. Ja minä tulen heti tähän ennustettuun hetkeen, enempää puhumatta siitä, mikä meille kaikille kolmelle selvisi eilisistä ja viimeöisistä keskusteluistamme tai mitä muuten olemme voineet kokoon sommitella. Mitäpä hyödyttäisikään yksityiskohtaisesti toistaa tarinaa, jonka te, Stéphane, luolakammiossanne kerroitte Véronique d'Hergemontille? Mitäpä hyödyttäisi selitellä teille, Patrice, sinulle, Vorski, ja sinulle, Kaikki-käy-hyvin, tapauksia, jotka te kaikki tunnette, asioita sellaisia, kuin sinun avioliittoasi, Vorski — pikemminkin kahta avioliittoasi, ensiksi Elfriden ja sitten Véronique d'Hergemontin kanssa — selostaa, kuinka isoisä kaappasi Françoisin, puhua Véroniquen katoamisesta ja kaikista ponnistuksistasi hänen löytämisekseen, käytöksestäsi sodan aikana ja elämästäsi keskitysleireissä? Ne ovat pelkkiä pikkuseikkoja nyt esiintyvien tapausten rinnalla. Olemme valaisseet Kivijumalan historiaa. Nyt kehitämme sen uudenaikaisen seikkailun, jonka sinä, Vorski, olet kutonut Kivijumalan ympärille.
— Asian alku on tällainen: Vorski on suljettuna keskitysleiriin Pontivyn lähellä Bretagnen sydämessä. Hän ei nimitä itseään enää Vorskiksi, vaan Lauterbachiksi. Viittätoista kuukautta aikaisemmin, ensimmäisen karkaamisensa jälkeen, sillä hetkellä, jolloin sotaoikeus olisi tuominnut hänet kuolemaan vakoilusta, hän pääsi pakoon, eleli Fontainebleaun metsässä, tapasi erään vanhoja palvelijoitaan, nimeltä Lauterbach, saksalaisen ja pakolaisen, kuten hän itsekin oli, tappoi hänet, puki omat vaatteensa hänen ylleen ja naamioitsi hänet niin, että hän näytti Vorskilta. Sotaoikeus saatiin petetyksi, ja vale-Vorski haudattiin Fontainebleauhon. Oikea Vorski taas otettiin kiinni onnettomuudekseen toistamiseen, tällä kertaa uudella nimellään Lauterbachina ja suljettiin Pontivyn leiriin.
— Se riittää Vorskista. Elfride taas, hänen ensimmäinen vaimonsa ja kammottava osallinen kaikkiin hänen rikoksiinsa (minulla on muutamia yksityiskohtaisia tietoja heidän yhteisestä menneisyydestään, mutta ne ovat jokseenkin merkityksettömiä, ja pidän tarpeettomana niitä mainita), Elfride, sanon, hänen rikostoverinsa, lymyili heidän poikansa Reinholdin kanssa Sarekin luolissa. Vorski oli jättänyt hänet tänne määräten hänet vakoilemaan herra d'Hergemontia, jotta hän sitä tietä ehkä veisi saada selkoa Véroniquen olinpaikasta. Viheliäisen naisen vaikuttimia en tunne. Sokeata rakkautta ja pelkoa Vorskia kohtaan, rikollista vaistoa vai vihaako kilpailijatarta kohtaan, joka oli hänet syrjäyttänyt? Vähät siitä! Hän on kärsinyt mitä kamalimman rangaistuksen. Puhukaamme vain siitä osasta, jota hän on esittänyt, yrittämättä käsittää, kuinka hän rohkeni elää kolme vuotta maan alla, lähtien kätköstään vain öisin, varastellen ruokaa itselleen ja pojalleen ja odottaen kärsivällisesti sitä päivää, jolloin voisi palvella herraansa ja mestariansa ja pelastaa hänet.
— Myöskään en tunne sitä tapausten sarjaa, joka salli hänen ryhtyä toimimaan, enkä myöskään, millä tavoin Vorski ja Elfride voivat antaa tietoja toisilleen. Mutta mitä varmimmin tiedän, että Vorskin ensimmäinen vaimo kauan ja huolellisesti valmisteli hänen karkaamistansa. Asia järjestettiin pienimpiä yksityiskohtia myöten. Kaikkiin varokeinoihin ryhdyttiin. Viime vuoden syyskuun neljäntenätoista päivänä Vorski karkasi ottaen mukaansa kaksi apuria, joihin oli vankeutensa aikana tutustunut ja jotka hän niin sanoakseni oli pestannut palvelukseensa: ne ovat nimeltään Otto ja Konrad.
— Helppo matka. Joka tienristeyksessä vasama järjestysnumeroineen ja sen yläpuolella nimikirjaimet: V.d'H. (varmaankin Vorskin valitsemat) suuntaa osoittamassa. Sinne tänne oli kätketty ruokavaroja, milloin autioon mökkiin, milloin kiven alle, milloin heinärukoon. Oli matkustettava Guémenén, Faouëtin ja Rospordenin kautta ja saavuttava Beg-Meilin rannikolle.
— Sinne saapuivat Elfride ja Reinhold yöllä noutamaan kolmea pakolaista Honorinen moottoriveneellä ja veivät heidät Mustainnummien druidilaisluolille. He astuivat maakammioihin. Asunnot olivat valmiit ja, kuten olette nähneet, riittävän mukavat. Talvi kului, ja päivä päivältä hahmottui Vorskin vielä varsin hämärä suunnitelma yhä selväpiirteisemmäksi.
— Omituista kyllä, hän ei ollut Sarekissa ensimmäistä kertaa oleskellessaan ennen sotaa kuullut puhuttavan saaren salaisuudesta. Pontivyhyn lähettämissään kirjeissä Elfride kertoi hänelle Kivijumalan tarinan. Voitte kuvitella minkälaisen vaikutuksen moinen ilmoitus teki Vorskin tapaiseen mieheen. Eikö Kivijumala ollut hänen kotimaansa povesta varastettu ihmekivi, joka kuninkaanpojan piti löytää ja joka sitten antaisi tälle vallan ja valtakunnan? Kaikki, mitä hän myöhemmin kuuli, varmensi tätä hänen vakaumustansa.
— Mutta suuri tapaus, joka ennen kaikkea vaikutti häneen Sarekin maaholveissa piileskellessä, oli veli Thomasin ennustuksen löytö viime kuussa. Tuosta ennustuksesta oli jo levinnyt muruja oikealle ja vasemmalle, joita hän oli voinut keräillä iltaisin seisoskellessaan mökkien ikkunain alla tai riihien katoilla kuunnellessaan talonpoikain haasteluja. Ikimuistoisista ajoista on Sarekissa aina pelätty kauheita tapauksia, jotka johtuisivat kätketyn kiven löytämisestä ja häviämisestä. Aina on myöskin puhuttu haaksirikoista ja ristiinnaulituista naisista. Ja olihan Vorskilla tiedossa Keijukaisten patsaan kirjoitus… kolmellekymmenelle arkulle kolmekymmentä ruumista, neljä naista ristillä, elämän tai kuoleman antava Kivijumala? Oli siis monta yhteensattumaa järkyttämässä hänenlaisensa miehen heikkoa tajuntaa!
— Mutta itse ennustuksessa, jonka Maguennoc löysi väritetystä messukirjasta, siinä vasta oli asiain varsinainen ydin. Muistakaamme, että Maguennoc oli riuhtaissut irti tuon kuuluisan sivun ja että herra d'Hergemont, joka mielellään piirsi, oli sen moneen kertaan jäljentänyt, tahtomattaan antaen päähenkilölle tyttärensä Véroniquen kasvot. Vorski sai nähdä itse alkuperäisen ja yhden noista jäljennöksistä eräänä yönä, kun tapasi Maguennocin niitä katselemassa lamppunsa valossa. Varjossa hän ehti heti lyijykynällä töhertää muistivihkoonsa tämän arvaamattoman kalliin asiakirjan viisitoista säettä. Nyt hän tiesi kaikki ja käsitti kaikki. Häikäisevä kirkkaus sokaisi hänet. Kaikki hajalliset ainekset kerääntyivät yhteen vankaksi ja tiiviiksi totuudeksi. Mikään epäily ei ollut mahdollinen: tämä ennustus koski häntä! Hänet oli määrätty sen toteuttajaksi!
— Toistan vieläkin: siinä on kaikki. Siitä hetkestä alkaen valaisi majakka Vorskin väylää. Hänellä oli kädessään Ariadnen rihma. Tuo ennustus oli hänelle kohtalon peruuttamaton sana. Se oli yksi lakitauluista. Se oli hänen raamattunsa. Ja kuinka typeriä, kuinka äärettömän ääliömäisiä sentään ovatkaan nuo umpimähkään piirretyt, pelkän loppusoinnun vuoksi sepitetyt säkeet! Ainoassakaan lauseessa ei ole mitään innoituksen leimaa! Ei älyn tuikahdusta! Ei merkkiäkään edes siitä pyhästä hulluudesta, joka vavahutti Delphoin ennustavaa papitarta tai synnytti jonkun Jeremiaan tai Hezekielin hourenäyt! Ei mitään. Tavuja, loppusointuja. Tyhjääkin tyhjempää. Mutta se oli kylliksi valaisemaan tuota lempeätä Vorskia ja sytyttämään hänessä opetuslapsen innostuksen.
— Stéphane, Patrice, kuunnelkaa veli Thomasin ennustusta! Kymmenelle eri taskukirjansa sivulle on ylikonna sen piirtänyt kantaakseen sitä kymmenkertaisena ihoaan vasten ja syövyttääkseen sen sielunsa pohjaan. Tässä on yksi niistä lehtisistä. Stéphane, Patrice, kuunnelkaa! Kuuntele, uskollinen Otto! Ja sinä itse, Vorski, kuuntelehan viimeistä kertaa veli Thomasin loppusointuja. Minä luen:
"Saarella Sarkin vuonna seitsemäntoista
Meri, murhaajat, Tuoni uhreja niittää,
Myrkkyä tihkuvi vihan vasamoista.
Ruumiita (neljä naista ristillä noista)
Kolmellekymmenelle arkulle riittää.
Äidin eess' Aapeli Kainin on lyönnä
Kylmäksi. Vaimonsa isä taas surmaa,
Kiduttain teloittaa kesäkuun yönä;
Kohtalon ruoskana tuhoa ja turmaa
Levittää teutoniprinssin on työnä.
Jyrähdys! Tulenleimu maata ja rantaa,
Valaisee. Pyhätöstä aartehen tietyn
Urhokas ritari esille kantaa,
Aartehen Pohjolan villeillä viedyn:
Kivijumala kuoleman tai elämän antaa."
Don Luis Perenna oli aloittanut lukemisensa mahtipontisella äänellä, tuoden hyvin esille sanojen typeryyden ja loppusointujen mitättömyyden. Hän lopetti sen kumeasti, ja sanojen kaiku haihtui tuskallisesti väräjävään hiljaisuuteen. Koko seikkailu esiintyi kaikessa kauheudessaan.
Hän jatkoi:
— Käsitätte kai hyvin tapausten ketjun? Te, Stéphane, joka olitte yksi uhreista ja olette tuntenut tai tunnette toiset uhrit? Tekin, Patrice? Viidennellätoista vuosisadalla sattuu munkki-poloinen, jolla oli sairaloinen mielikuvitus ja jonka aivoissa tanssivat hornan hourekuvat, purkamaan hullut haaveensa ennustukseen, jota me nimittäisimme painajaisuneksi, sellaiseen, joka ei lepää minkäänlaisella vakavalla pohjalla, jonka jokainen yksityiskohta riippuu loppusoinnusta tai säkeen jaosta ja jolla ei varmaankaan runoniekan itsensä mielestä ja todellisuuden kannalta ollut enemmän arvoa kuin jos hän olisi umpimähkään pudistellut sanoja pussistaan. Kivijumalan tarina, perinnäissadut ja legendat, mikään ei hänelle anna pienintäkään ainehistoa ennustukseensa. Sen hän sepitteli vain omasta päästänsä, mitään pahaa tarkoittamatta ja vain pistääkseen jonkinlaisen tekstin perin huolellisesti välittämänsä pirullisen piirroksen oheen. Ja hän on työhönsä niin tyytyväinen, että vaivautuu jollakin teräaseella kaivertamaan siitä muutaman säkeen Keijukaisten patsaan kivimöhkäleeseen.
— Nyt neljä vuosisataa myöhemmin osuu tämä ennustussivu rikosten riivaaman, suuriluuloisen ja hullun ihmishirviön käsiin. Mitä tuo ylikonna siinä näkee? Lystikästä ja lapsellista mielikuvitustako? Tyhjänpäiväisen sepustuksenko? Ei suinkaan. Hän näkee siinä perin tärkeän asiakirjan, joka on ihmeellistä alkuperää. Se on vanha ja uusi testamentti, joka säätää ja selittää Sarekin lain! Se on Kivijumalan evankeliumi. Ja tämä evankeliumi määrää hänet, Vorskin, suurhunnin, valittuna messiaana panemaan täytäntöön kaitselmuksen käskyt.
— Vorskista siinä ei ole mitään erehdyksen mahdollisuutta. Tosin toimitus miellyttää häntä, koska on puhe aarteen ja vallan varastamisesta. Mutta se kysymys on toisarvoinen. Hän tottelee ennen kaikkea sellaisen henkilön salaperäistä innoitusta, joka luulee olevansa valittu ase ja kerskuu tottelevansa ylempiä voimia. Ja velvollisuutensa sitoo Vorski sananmukaisesti veli Thomasin ennustukseen. Thomas-munkki sanoo aivan selvästi, mitä on tehtävä, ja mainitsee hänet, Vorskin, mitä vääjäämättömimmin sallimuksen miehenä. Eikö hän ole kuninkaan poika, 'teutonilainen prinssi'? Eikö hän ole kotoisin maasta, jossa Kivijumala varastettiin 'pohjolan villeiltä'? Eikö hänellä ole vaimokin, jonka tietäjänaisten ennustukset ovat määränneet ristinkuolemaan? Eikö hänellä ole kaksi poikaa, toinen lempeä ja herttainen kuin Abel, toinen kovasydäminen, häijy ja hillitön kuin Kain?
— Nämä todistukset ovat hänelle kylliksi. Nyt hänellä on taskussaan kasku ryhtyä toimeen ja matkakartta. Jumalat ovat osoittaneet hänelle varman päämäärän, jota kohti hänen on pyrittävä. Ja hän pyrkii. Hänen tiellään on kyllä muutamia eläviä ihmisiä. Sitä parempi. Sehän kuuluu ohjelmaan. Sillä hetkellä, kun kaikki nuo elävät ihmiset ovat surmatut, ja surmatut veli Thomasin mainitsemalla tavalla, on työ tehtynä, Kivijumala luovutetaan, ja Vorski, kohtalon välikappale, kruunataan kuninkaaksi. Käärikäämme siis hihamme, tarttukaamme oivalliseen teurastuspuukkoomme ja käykäämme työhön! Vorski ryhtyy elävässä elämässä toteuttamaan veli Thomasin hourekuvia!