SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Teutoniprinssi kohtalon ruoskana…
Don Louis kääntyi jälleen Vorskiin päin:
"Olemmehan samaa mieltä, toveri? Eikö kaikki, mitä olen sanonut, ole pilkulleen totta?"
Vorski oli sulkenut silmänsä, hänen päänsä pysyi painuneena, ja otsasuonet olivat tavattomasti pullistuneet. Ehkäistäkseen kaiken väliintulon Stéphanen puolelta huudahti don Luis:
"Kyllä sinä kohta puhut, veikkoseni! Kipu alkaa koskea vakavasti, eikö totta? Huimaako päätäsi? Muista… kerran vain vihellät… 'Sano, äiti, jaloillako pikku veneet…' ja minä keskeytän heti esitelmäni… Etkö tahdo? Etkö ole vielä kyllin kypsä? Syytä itseäsi! Älkääkä te, Stéphane, olko peloissanne Françoisin tähden. Minä vastaan kaikesta. Mutta ei mitään sääliä tätä hirviötä kohtaan! Ei, tuhat kertaa ei! Älkäämme unohtako, että hän on kaikki valmistanut ja kaikki suunnitellut kylmäverisesti ja ehdoin tahdoin! Älkäämme unohtako… Mutta minähän kiivastun. Tarpeetonta!"
Don Luis avasi kokoontaittamansa muistikirjan lehden, jolle Vorski oli kirjoittanut ennustuksen ja jatkoi pitäen sitä silmäinsä edessä:
— Se, mitä minulla vielä on sanottavana, on vähemmän tärkeää, kun suuri yleisselitys jo on annettu. Mutta täytyy kuitenkin koskea muutamiin yksityiskohtiin, purkaa Vorskin kuvittelema ja rakentama koneisto ja lopuksi puhua siitä osasta, jota miellyttävä vanha druidimme esitti… Olemme siis kesäkuussa. Se on noiden kolmenkymmenen uhrin teloittamiseen määrätty ajankohta. Kaiketi on veli Thomas sen niin määrännyt siksi, että valoisa kesäkuu ja yöllinen hetki ovat sopivia vastakohtia. Vuosiluku seitsemäntoista taas päättyy loppusointuun, jota hyvin vastaavat sanat 'vasamoista' ja 'noista'. Uhrien lukumääräksi on veli Thomas valinnut kolmekymmentä, koska Sarekin kallioita ja muistopatsaita on niin monta. Mutta Vorski näkee siinä nimenomaisen käskyn eli toimintaohjeen. Kesäkuussa vuonna seitsemäntoista tarvitaan kolmekymmentä uhria. Ne saadaan… Ne saadaan, mutta kuitenkin vain sillä ehdolla, että Sarekin kaksikymmentäyhdeksän asukasta — näemme kohta, että Vorskilla on vallassaan kolmaskymmenes uhrinsa — tahtovat jäädä saarelle kohtaloaan odottamaan. Matta silloin Vorski äkkiä kuulee Honorinen ja Maguennocin lähteneen. Honorine kyllä palaa ajoissa. Mutta palaako Maguennoc? Vorski ei epäröi: hän usuttaa Elfriden ja Konradin ajamaan ukkoa takaa, määräten heidät tavoittamaan ja tappamaan hänet. Hän epäröi sitäkin vähemmin, koska hän eräiden kuulemiensa sanojen nojalla otaksuu, että Maguennoc on ottanut mukaansa kalliin kiven, ihmeellisen hohtokiven, johon ei voi koskea, vaan joka on jätettävä lyijysäiliöönsä. (Maguennoc itse on niin lausunut.)
— Elfride ja Konrad lähtevät siis. Eräässä majatalossa sekoittaa Elfride myrkkyä Maguennocin aamukahviin. (Eikö ennustuksessa mainita myrkystäkin?) Maguennoc ryhtyy jatkamaan matkaansa. Mutta muutaman tunnin kuluttua hän tuntee sietämätöntä tuskaa ja kuolee melkein heti maantien äyräälle. Elfride ja Konrad rientävät paikalle, penkovat hänen taskujaan ja tyhjentävät ne. Ei mitään. Ei jalokiveä. Vorskin toivomukset eivät ole käyneet toteen. Mutta ruumis viruu kuitenkin siinä. Mitä sille tehdä? Se heitetään toistaiseksi lähellä olevaan ränstyneeseen hökkeliin, jossa Vorski muutamaa kuukautta aikaisemmin on rikostovereineen käynyt. Siellä Véronique d'Hergemont sen löytää… Mutta tuntia myöhemmin hän ei enää näe sitä siellä, ympäristöllä väijyvät Elfride ja Konrad kun ovat sen vieneet pois ja, tälläkin kertaa vain toistaiseksi, kätkeneet pienen hyljätyn linnan kellariin.
— Yksi uhri on kaatunut. Ja sivumennen tahdon huomauttaa, että Maguennocin ennustelut järjestyksestä, jossa nuo kolmekymmentä uhria — hänestä itsestään alkaen — teloitetaan, eivät perustu mihinkään. Profeetta ei siitä mainitse mitään. Joka tapauksessa Vorski toimii umpimähkään. Sarekissa hän ryöstää Françoisin ja Stéphane Marouxin, ja sitten hän sekä varovaisuussyistä että matkatakseen saaren halki huomiota herättämättä ja helpommin tunkeutuakseen priiorintaloon pukeutuu Stéphanen vaatteisiin, samalla kun Reinhold vetää ylleen Françoisin puvun. Tehtävä ei enää ole vaikea. Talossa on vain vanha ukko, herra d'Hergemont ja palvelijatar Marie le Goff. Kun heidät on raivattu tieltä, voidaan penkoa huoneissa, varsinkin siinä, joka oli Maguennocin hallussa. Kukapa tietää, tuumii Vorski — joka ei vielä ole kuullut, mitä tuloksia Elfriden retkestä oli, — kukapa tietää, vaikka Maguennoc olisi jättänyt taloon ihmeellisen jalokiven?
— Siellä kaatuu Marie le Goff ensimmäisenä uhrina, jonka kurkkuun Vorski tarttuu, iskien siihen puukkonsa. Mutta silloin purskahtaakin verivirta roiston kasvoille. Säikähtyen, saaden tuollaisen pelkurimaisen puuskan, joka hänet ajoittain lannistaa, hän pakenee, usutettuaan ensin Reiholdin herra d'Hergemontia vastaan.
— Lapsen ja vanhuksen välillä kestää kamppailu kauan. Se siirtyy läpi koko huoneiston, ja loppuratkaisu sattuu tapahtumaan Véronique d'Hergemontin nähden. Herra d'Hergemont saa surmansa. Samalla hetkellä saapuu Honorine. Hän kaatuu. Neljäs uhri.
— Tapaukset seuraavat nopeasti toisiaan. Yön kuluessa alkaa pakokauhu. Sarekin hätääntyneet asukkaat, jotka näkevät Maguennocin ennustusten toteutuvan ja heitä kauan uhanneen onnettomuuden hetken tulleen, päättävät paeta. Sitä juuri Vorski poikineen odottaakin. Varastamallaan moottoriveneellä he hyökkäävät pakolaisten jälkeen, ja nyt alkaa kauhea ajojahti, veli Thomasin ennustama suuri isku kumahtaa:
'Meri, murhaajat, Tuoni uhreja niittää.'
— Honorine, joka katselee näytelmää ja jonka aivot jo ovat varsin järkkyneet, tulee hulluksi ja heittäytyy rantakalliolta mereen.
— Sitten on muutama päivä tyyntä, jolloin Véronique d'Hergemont tutkii häiritsemättä Sarekin saaren vanhaa priiorintaloa. Isä ja poika ovatkin, saatuaan ajojahtinsa niin hyvin suoritetuksi ja jätettyään Oton yksinään kuluttamaan aikaansa maakammioissa ryypiskelemällä, lähteneet moottoriveneellä Elfridea ja Konradia etsimään, noutaakseen takaisin Maguennocin ruumiin ja heittääkseen sen mereen Sarekin rannalla, koska Maguennocilla on merkitty ja määrätty asuinsijansa kolmenkymmenen ruumisarkun joukossa.
— Sillä hetkellä, Sarekiin palatessaan, on Vorski neljännessäkolmatta uhrinumerossaan. Stéphane ja François ovat vankeina Oton vartioimina. On vielä teloitettava neljä naista, joista Archignatin sisarukset ovat kaikki kolme teljettyinä aittaansa. Nyt on heidän vuoronsa. Véronique d'Hergemont yrittää kyllä heitä vapauttaa. Liian myöhään. Joukko vaanii heitä, ja Reinhold, joka on taitava jousimies, osaa heihin nuolillaan (vasamathan ovat ennustuksensa määrätyt), ja he joutuvat vihollisen käsiin. Samana iltana heidät ripustetaan kolmeen tammeen, sittenkun Vorski sentään ensin on siepannut heiltä ne viisikymmentä tuhannen frangin seteliä, joita he säilyttivät povessaan. Tulos: yhdeksänkolmatta uhria. Missä on kolmaskymmenes? Kuka on kolmaskymmenes uhri? Kuka on neljäs nainen?
Don Luis pysähtyi ja jatkoi sitten:
— Siitä asiasta profeetta puhuu hyvin selvästi, jopa kahdessa toisiaan täydentävässä kohdassa:
'Äidin eess' Aapeli Kainin on lyönnä.'
— Ja muutamaa säettä kauempana:
… 'Vaimonsa isä taas surmaa,
Kiduttaen teloittaa kesäkuun yönä.'
— Saatuaan asiakirjan tietoonsa Vorski oli tulkinnut nämä kaksi kohtaa omalla tavallaan. Voimatta siihen aikaan mitenkään käyttää tarkoituksiinsa Véroniquea, jota oli turhaan etsinyt kautta Ranskan, hän repostelee kaitselmuksen määräyksiä. Neljäs kidutettava nainen on kyllä hänen aviovaimonsa, mutta hänen ensimmäinen vaimonsa, Elfride. Eikö se ole ehdottomasti ristiriidassa ennustuksen kanssa, sillä voihan tosiaan olla puhe Kainin äidistä yhtä hyvin kuin Abelinkin. Ja huomatkaamme, että toinen ennustus, joka muinoin lausuttiin hänelle itselleen, ei sen paremmin määritellyt, kenen tuli kuolla: 'Vorskin vaimo kärsii ristinkuoleman.' Kumpi vaimo? Elfride.
— Perikatoon joutuu siis uskollinen rikostoveri. Se on suuri sydämentuska Vorskille! Mutta eikö ole toteltava Molok-jumalaa? Ja jos Vorski suorittaakseen hänelle määrätyn tehtävän on päättänyt uhrata poikansa, niin olisihan anteeksiantamatonta, jollei hän uhraisi vaimoaan, Elfrideä. Ja niin käy kaikki hyvin.
— Mutta äkkiä tapahtuu ratkaiseva käänne. Ahdistaessaan Archignatin sisaruksia hän näkee ja tuntee Véronique d'Hergemontin!
— Eikö Vorskinlainen mies olisi vielä tässäkin nähnyt korkeampien voimien suosiota? Nainen, jota hän ei ole koskaan unohtanut, lähetetään hänelle juuri parahiksi esittämään osaansa suuressa seikkailussa. Hänet annetaan Vorskille ikäänkuin ihmeellisenä saaliina, jonka voi uhrata… tai voittaa itselleen. Kuinka aavistamattomia valonvälähdyksiä taivaalle leimahtaakaan! Vorskin päätä alkaa huimata. Hän uskoo yhä varmemmin olevansa messias, valittu, jumalain lähetti, sallimuksen käskyjen toimeenpanija. Hän asettaa itsensä suurien pappien, Kivijumalan vartijain rinnalle. Hän on druidi, arkkidruidi, ja sellaisena hän samana yönä, jolloin Véronique d'Hergemont poltti sillan — uudenkuun kuudentena yönä — menee kultasirpillä pyhää misteliä leikkaamaan!
— Priiorintalon piiritys alkaa. En puhu siitä enempää. Véronique d'Hergemont on kertonut teille kaikki, Stéphane, ja me tunnemme hänen kärsimyksensä, sen osan, jota herttainen Kaikki-käy-hyvin on näytellyt, maaholvin ja luolien löydön, kamppailun Françoisista ja teistä, Stéphane, jonka Vorski oli sulkenut erääseen kidutuksen ja kuoleman kammioista. Siellä teidät yllättää rouva d'Hergemont. Nuori hirviö Reinhold työntää teidät mereen. François ja hänen äitinsä pääsevät livahtamaan. Onnettomuudeksi on Vorski joukkoineen jo ehtinyt priiorintaloon asti. François kaapataan kiinni. Äiti tulee jälleen hänen luokseen… Ja sitten… sitten seuraavat surullisimmat näytökset, joissa en kauemmin viivähdä, kohtaus Vorskin ja Véronique d'Hergemontin välillä, veljesten — Abelin ja Kainin — kaksintaistelu Véronique d'Hergemontin nähden. Eikö ennustuksessa sitä vaadita?
'Äidin ees' Aapeli Kainin on lyönnä.'
— Ja ennustus vaatii myöskin, että vaimo-rukka kärsii sanomattomasti ja että Vorski on oikea riiviö pahuudessa. Hänen työnään on 'levittää tuhoa ja turmaa'. Hän naamioi taistelijat, ja kun Abel on joutumaisillaan alakynteen, haavoittaa hän itse Kainia, jotta Kain saisi surmansa.
— Hirviö on hullu. Hän on hullu ja päissään. Ratkaisu lähestyy. Hän juo, juo, sillä juuri sinä iltana Véronique d'Hergemontin tulee kärsiä tuskallinen kuolemansa.
… 'Vaimonsa isä taas surmaa,
Kiduttaen teloittaa kesäkuun yönä…
— Véronique on kokenut jo tuhat kuolemaa ja hän saa kärsiä hidasta, pitkällistä kidutusta. Nyt on hetki tullut. Illallinen, hautajaissaattue, valmistuksia, tikapuiden pystyttäminen, köysien kiinnittäminen ja sitten… sitten vanha druidi!
Tuskin oli don Luis lausunut nämä kaksi viimeistä sanaa, kun hän purskahti nauruun.
"Niinpä niin, siitä tulee hassua. Tästä hetkestä alkaen draama lähentelee huvinäytelmää, ja ilveily sekaantuu kaameaan kalmantanssiin. Ohho, kylläpä se vanha druidi on aika veitikka! Teille, Stéphane, ja teille, Patrice, jotka seurasitte asiain kulkua näyttämön takaa, ei siinä ole mitään mielenkiintoista. Mutta Vorskille… Kuinka jännittäviä paljastuksia…! Kuuleppas, Otto, panehan tikapuut puunrunkoa vasten sillä tavoin, että isäntäsi voi sovittaa jalkansa niiden ylimmälle puolalle. Hyvä. No, Vorski, tuntuuko helpommalta? Muista, että huomaavaisuuteni ei johdu järjettömästä säälintunteesta. Ei. Mutta minä hiukan pelkään, että sinä ummistaisit silmäsi; ja sitäpaitsi tahdon, että olet mukavassa asennossa kuunnellaksesi vanhan druidin tunnustusta."
Uusi naurunpurskahdus. Vanha druidi näkyi herättävän don Luisissa hilpeyttä.
— Vanhan druidin saapuminen, sanoi hän, tuo tähän seikkailuun järjestystä ja järkeä. Se, mikä oli hajallista ja höllää, käy taas tiukaksi. Rikoksen epäjohdonmukaisuus muuttuu rangaistuksessa selvyydeksi. Nyt ei enää totella veli Thomasin runosepustusta, vaan on alistuttava kaikessa vaarin ottavan, tahdostaan tietoisen ja ripeästi toimivan miehen järkiperäiseen ja tinkimättömään menettelyyn. Vanha druidi ansaitsee todella meidän puoleltamme ihailua.
— Vanha druidi, jota, kuten ehkä aavistelet, voisimme yhtä hyvin nimittää don Luis Perennaksi tai Arsène Lupiniksi, ei paljoa tiennyt koko jutusta silloin, kun hänen vedenalaisensa, Kristallitulpan, periskooppi eilen puolenpäivän aikaan sukelsi näkyville Sarekin rantavesillä.
"Eikö paljoa?" huudahti Stéphane Maroux tahtomattaankin.
"Oikeastaan ei mitään", vakuutti don Luis.
"Mitä! Entä kaikki nuo tiedot Vorskin menneisyydestä, kaikki yksityiskohdat hänen hommistaan Sarekissa, hänen suunnitelmistaan, Elfriden esittämästä osasta, Maguennocin myrkytyksestä?"
"Tuon kaiken sain kuulla vasta täällä, kun eilen saavuin", selitti don Luis.
"Matta keneltä? Emmehän ole poistuneet seurastanne."
— Uskokaa minua, kun sanon, että vanha druidi noustessaan eilen maihin Sarekin rannikolla ei tiennyt yhtään mitään. Matta vanha druidi väittää olevansa jumalten suosima ainakin yhtä paljon kuin sinä, Vorski. Ja heti hän sattuikin huomaamaan kapealla syrjäisellä rantakaistaleella Stéphane-ystävän, joka onnekseen oli pudonnut kyllin syvään suvantoon ja siten välttänyt poikasi ja sinun hänelle varaamanne kohtalon. Hänet pelastettiin ja sitten juteltiin. Puolen tunnin päästä oli vanha druidi asioista selvillä. Heti ryhdyttiin tutkimaan tätä sekamelskaa… Vihdoin hän saapuu maaluoliin ja keksii sinun käyttämästäsi, Vorski, valkoisen viitan joka oli hänelle välttämätön; sitten hän näkee paperilapulla sinun kirjoittamasi jäljennöksen ennustuksesta. Mainiota! Vanha druidi tuntee vihollisen suunnitelman.
— Hän seuraa ensin tunnelia, josta François ja hänen äitinsä ovat paenneet, mutta ei pääse ulos sen tukitusta suuaukosta. Hän kääntyy takaisin ja nousee Mustillenummille. Tarkastetaan saarta. Hän tapaa Oton ja Konradin. Vihollinen polttaa käymäsillan. Kello on kuusi illalla. Kuinka voisi päästä priiorintaloon? 'Hyökkäysportilta lähtevää kalliopolkua pitkin', selittää Stéphane. Vanha druidi palaa Kristallitulppaan. Kierretään saari Stéphanen johdolla, joka tuntee kaikki väylät — ja sitäpaitsi on Kristallitulppa, Vorski-kulta, vedenalainen, joka herkästi tottelee ohjausta ja livahtaa kaikkialle. Vanha druidi on rakennuttanut sen oman suunnitelmansa mukaan. Vihdoin saavutaan sille paikalle, missä Françoisin vene on kytkettynä. Sieltä tavataan Kaikki-käy-hyvin, joka nukkuu itse veneen alla. Sille esitetään vanha druidi. Heti herää molemmin puolista myötätuntoa. Lähdetään matkalle. Mutta polun puolitiessä Kaikki-käy-hyvin poikkee syrjään. Rantakallion seinä on sillä kohtaa ikäänkuin paikattu toistensa kannatukselle ladotuilla rakennuskivillä. Niiden keskellä on aukko, Maguennocin kaivama, kuten vanha druidi sitten sai selville, tunkeutuakseen maanalaiseen uhrisaliin ja hautakammioihin. Näin oli vanhalle druidille selvinnyt koko juoni, hän vallitsee asemaa sekä ylhäällä että alhaalla. Mutta kello on kahdeksan illalla.
— Françoisista ei tarvinnut sillä hetkellä olla levoton. Ennustuksen mukaan tappaa Abel Kainin. Mutta onko Véronique d'Hergemont, jonka on kuoltava 'kesäkuun yönä', jo joutunut kauhean rääkkäyksen uhriksi? Ehdittäisiinkö ajoissa hänen avukseen?
Don Luis kääntyi Stéphaneen päin:
— Muistatte, Stéphane, sen levottoman tuskan, jota vanha druidi ja te tunsitte, sekä ilonne nähdessänne teloitusta varten varatun puun ja siinä kirjaimet V.d'H. Puussa ei vielä riippunut ketään uhria. Véronique pelastettaisiin; ja tosiaan kuullaankin priiorintalosta ääniä. Kaamea saattue on sieltä jo tulossa. Taajenevan pimeyden läpi se saapuu verkalleen niittyjä pitkin. Lyhty heilahtelee. Pysähdys. Vorski puhuu. Ratkaisu lähenee. Pian tehdään hyökkäys, ja silloin Véronique pelastetaan.
— Mutta sitten sattuu välikohtaus, joka huvittanee sinua… Niin, ystävieni kanssa minä keksin jotakin kummallista… Huomaamme patsaan ympärillä hiiviskelevän naisen, joka meidät kohdatessaan kätkeytyy. Hänet otetaan kiinni. Sähkölampun valossa Stéphane tuntee hänet. Tiedätkö, kuka hän oli, Vorski? Panen sata yhtä vastaan. Elfride! Niin, Elfride, rikostoverisi, jonka sinä alussa aioit ripustaa ristille! Eikö se ole omituista? Ylenmäärin kiihtyneenä, puolipökertyneenä hän kertoo meille suostuneensa lasten kaksintaisteluun sillä ehdolla, että hänen poikansa voittaisi ja tappaisi Véroniquen pojan. Matta sinä olit jo aamulla pannut Elfriden telkien taakse, ja iltasella, kun hänen onnistui paeta, hän löytääkin oman poikansa, Reinholdin, ruumiin. Nyt hän tulee katselemaan vihaamansa kilpailijattaren kuolemaa, sitten kostaakseen sinulle ja tappaakseen sinut, miespoloinen.
— Juuri niin! Vanha druidi hyväksyy sen, ja sillä välin kun sinä lähestyt patsasta ja Stéphane sinua väijyy, haastattelee hän yhä Elfrideä. Mutta tuskin tuo riiviönainen on kuullut sinun äänesi, Vorski, kun hän rupeaa rimpuilemaan vastaan? Odottamaton mielenmuutos. Mestarin ääni elvyttää hänet verrattoman pontevaksi. Hän tahtoo nähdä sinut, varoittaa sinua vaarasta, pelastaa sinut; ja äkkiä hän hyökkää tikari kädessään vanhan druidin kimppuun. Vanhan druidin täytyy iskeä hänet puolikuolleeksi puolustautuakseen, ja kuolevaa naista katsellessaan hän huomaa äkkiä, että tätä tapausta voisi käyttää mainiosti eduksi. Tuokiossa on viheliäinen olento saatu köytetyksi. Sinä itse, Vorski, saat häntä rangaista, ja hän kärsii sen kohtalon, jonka alussa olit hänelle varannut. Vanha druidi viskaa silloin viittansa Stéphanelle, antaa hänelle ohjeet, ampuu paikalle saapuessasi nuolen sinua kohti; ja sillä välin kun sinä ajat takaa valkoviittaa, siirtää hän salakähmäisesti Véroniquen tilalle Elfriden, vaihtaa edellisen aviovaimosi jälkimmäiseen. Millä keinoin? Se ei koske sinua. Joka tapauksessa tehtiin kepponen, ja sinä tiedät, kuinka hyvin se onnistui!
Don Luis veti henkeänsä. Hänen tuttavallisesta sävystään päättäen olisi tosiaan luullut, että hän kertoi Vorskille hauskaa tarinaa, lystikästä pilaa, jolle Vorski ensimmäisenä nauraisi.
— Siinä ei ollut kaikki, jatkoi hän. Patrice Belval ja muutamat hänen marokkolaisistaan — muista, että niitä on laivassa kahdeksantoista — ovat puuhailleet maanalaisissa saleissa. Eikö ennustus ole tinkimättömän selvä? Heti kun vaimo on vetänyt henkäyksensä, kuuluu 'jyrähdys' ja 'tulenleimu valaisee maata ja rantaa', kohoten siitä paikasta, jonne suuri aarre on kätketty.
— Tietenkään ei veli Thomas enempää kuin kukaan muukaan ollut selvillä siitä, missä se aarre oli. Mutta vanha druidi arvasi paikan ja halusi, että Vorski näkisi ennustetun merkin ja että saalis tipahtaisi hänen suuhunsa kuin paistettu leivonen. Sitä varten tarvittiin Keijukaisten patsaan lähettyville avautuva oviaukko. Kapteeni Belval etsii sitä ja löytää sen, koska Maguennoc oli jo aloittanut työt tältä puolelta. Kaivetaan soran alta esille vanhat portaat. Puhdistetaan kuivettuneen puun ydinonkalo. Vedenalaisesta tuodaan dynamiittipatruunia ja merkkiraketteja. Ja kun sinä, Vorski, korkealta orreltasi airueen tavoin huudat: 'Hän on kuollut! Neljäs nainen on kuollut ristillä!' niin, pom, pom, ukkonen jyrähtää, liekit suitsuavat maasta, koko tienoo vapisee… Aivan niin, sinä olet yhä enemmän jumalien suosikki, kohtalon helmalapsi! Ja sinä riennät täynnä jaloa intoa heittäytymään maanalaiseen uuninpiippuun kaapataksesi Kivijumalan. Huomenna siis, sittenkun olet nukkumalla haihduttanut viinasi ja rommisi humalan, sinä korjaat sykähtelevin sydämin suurtyösi hedelmät. Sinä olet veli Thomasin ohjeitten mukaan tappanut kolmekymmentä uhriasi. Olet voittanut kaikki esteet. Ennustus on toteutettu.
… 'Pyhätöstä aartehen tietyn
Urhokas ritari esille kantaa,
Aartehen Pohjolan villeiltä viedyn:
Kivijumala kuoleman tai elämän antaa.'
— Vanhan druidin tarvitsee vain toimittaa tehtävänsä ja tarjota sinulle paratiisin avain. Mutta ensiksi tietysti pieni välinäytös, muutamia tanssinpyörähdyksiä ja taikatemppuja, hiukan hauskutusta. Ja sitten Kivijumala, jota nukkuva satuprinsessa vartioi!
Don Luis suoritti vikkelästi pyörähdellen muutamia näistä tanssiliikkeistä, joista hän näkyi niin paljon pitävän. Sitten hän sanoi Vorskille:
"Vanha veikko, minua ikäänkuin aavistuttaa, että sinä olet saanut kylläsi haastelustani ja että mieluummin heti ilmoittaisit minulle Françoisin olinpaikan kuin kuuntelisit enempää. Olen pahoillani! Mutta sinä saat kuitenkin tietää, mitä tulee ajatella nukkuvasta kaunottaresta ja Véronique d'Hergemontin odottamattomasta läsnäolosta. Kaksi minuuttia riittääkin. Suo minulle anteeksi."
Ja don Luis jatkoi, jättäen tästedes vanhan druidin ja puhuen omassa nimessään:
"Niin, miksi toin Véronique d'Hergemontin sinne, kun olin riistänyt hänet sinun kynsistäsi? Vastaukseni on hyvin yksinkertainen. Mihin sitten olisin hänet vienyt? Vedenalaiseenko? Ehdotuksesi on järjetön. Meri oli alkanut kuohua viime yönä, ja Véronique tarvitsi lepoa. Priiorintaloonko? Ei ikinä. Se olisi ollut liian kaukana näyttämöltä, enkä olisi voinut olla rauhallinen. Oli tosiaan vain yksi paikka, mihin saatoin viedä hänet suojaan myrskyltä ja sinun iskuiltasi, nimittäin uhrisali; ja siksipä toin hänet sinne, ja hän nukkui tyynesti narkoottiseen aineen vaikutuksesta, silloin kun sinä hänet näit. Myönnän vielä, että huvi hankkia sinulle tämä näytelmä myöskin jonkun verran vaikutti päätökseeni. Ja kylläpä siitä palkan sainkin! Et aavistanekaan, kuinka pitkäksi sinun naamasi venyi! Kauhea näky! Véronique herännyt henkiin! Kuollut elossa! Se oli niin kaamea näky, että sinä mielit lähteä käpälämäkeen. Mutta puhunpa lyhyesti. Sinä havaitset uloskäytävän tukituksi. Silloin muutat mielesi. Konrad palaa vihaisena ja hyökkää salakavalasti kimppuuni, juuri kun hommasin Véronique d'Hergemontin viemistä vedenalaiseen. Kätyrisi saa kamalan iskun eräältä marokkolaiseltani. Toinen lystillinen välinäytös: Vanhan druidin viittaan käärittynä Konrad on pitkänään eräässä hautakammiossa, ja tietenkin sinä ensi työksesi hyökkäät hänen kimppuunsa. Ja nähdessäsi Elfriden, joka on tuotu Véronique d'Hergemontin sijaan pyhälle pöydälle, sinä paikalla vimmastut taas ja alat paloitella sitä naista, jonka jo olet ristiinnaulinnut. Aina samaa hölmömäisyyttä! Ja sitten seuraa ratkaisu, sekin yhtä hassunkurinen. Sinut ripustetaan kidutuspaaluun, ja minä pidän sinulle vasten naamaa puheen, joka sinut täydellisesti lannistaa ja josta selviää, että, vaikka sinä oletkin kolmenkymmenen rikoksesi voimalla ansainnut itsellesi Kivijumalan, niin minäpä sen otankin haltuuni oman tarmoni nojalla. Siinä on koko seikkailu, Vorski-kaveri. Muutamia pieniä toisarvoisia tapauksia lukuunottamatta tai eräitä tärkeämpiäkin mainitsematta, joita sinun ei ole tarvis tuntea, tiedät siitä yhtä paljon kuin minäkin. Mukavassa asennossasi sinulla on ollut aikaa miettiä. Odotan siis kaikessa luottamuksessa vastaustasi, joka koskee Françoisia. No, vihellähän nyt säveleesi… 'Sano, äiti, jaloillako pikku veneet kiitää…!' Kas niin, joko haastat?"
Don Luis oli kiivennyt tikapuille muutamia askelmia. Stéphane ja Patrice olivat tulleet lähemmäksi ja kuuntelivat levottomina. Vorski näkyi aikovan puhua.
Hän oli avannut silmänsä ja tuijotti don Luisiin katseella, jossa oli samalla sekä vihaa että pelkoa. Tuo merkillinen mies varmaankin näytti hänestä sellaiselta, jota vastaan on aivan turhaa taistella ja jolta on yhtä hyödytöntä rukoilla sääliä. Don Luis esiintyi voittajana, ja väkevämmän edessä taivutaan tai nöyrrytään. Sitäpaitsi ei Vorski enää kyennytkään vastustukseen. Rangaistus kävi sietämättömäksi. Hän lausui muutaman sanan epäselvällä, kuulumattomalla äänellä:
"Kovempaa", käski don Luis. "Minä en kuule. Missä on François d'Heigemont?"
Hän nousi ylemmäksi tikapuille. Vorski sopersi:
"Pääsenkö minä vapaaksi?"
"Kautta kunniani. Me lähdemme täältä kaikki, paitsi Otto, joka päästää sinut irti."
"Hetikö?"
"Ihan heti."
"Siis…"
"Siis?"
"No niin… François on elossa."
"Sitä en, lempo soikoon, epäile. Mutta missä hän on?"
"Veneeseen sidottuna."
"Siihenkö, joka on ripustettu rantakallion juurelle?"
"Niin."
Don Luis löi otsaansa.
"Kolminkertainen hölmö…! Älä tähän kiinnitä huomiotasi — minä puhun itsestäni. Eikö minun tosiaan olisi pitänyt sitä arvata! Eikö Kaikki-käy-hyvin nukkunut veneen alla ihan rauhallisesti, niinkuin nukkuu hyvä koira, joka on lähellä isäntäänsä! Eikö Kaikki-käy-hyvin silloin, kun se pantiin Françoisin jäljille, opastanut Stéphanea sen veneen luo? Ajoittain tosiaan taitavimmatkin menettelevät kuin aasit! Mutta sinä, Vorski, tiesit siis, että siellä oli maihinnousupaikka ja vene?"
"Eilisestä asti."
"Ja sinä veitikka aioit siinä veneessä livistää?"
"Niin."
"No, sitten saat niin tehdäkin, Vorski, ja Otto lähtee mukaasi. Minä jätän sen sinulle. Stéphane!"
Mutta Stéphane Miroux juoksi jo koiran saattamana rantakalliolle päin.
"Vapauta François, Stéphane", huusi don Luis.
Ja hän lisäsi kääntyen marokkolaisten puoleen:
"Auttakaa te häntä. Ja pankaa vedenalainen käyntiin. Kymmenen minuutin päästä lähdetään."
Hän kääntyi Vorskiin päin:
"Hyvästi, rakas ystävä. Ah, vielä sananen. Jokaisessa hyvin järjestetyssä seikkailussa on lemmentarina. Meidän seikkailustamme se näkyy puuttuvan, sillä minä en uskaltaisi viitata niihin tunteisiin, jotka sinua työnsivät nimeäsi kantavaa pyhää olentoa kohti. Kuitenkin on minun vihjaistava sinulle perin puhtaasta ja jalosta rakkaudesta. Näithän, kuinka innokkaasti Stéphane riensi Françoisia auttamaan? Kaiketi hän rakastaa suuresti oppilastaan; mutta äitiä hän rakastaa vielä enemmän. Ja koska kaiken, mikä on mieluista Véronique d'Hergemontille, täytyy olla sinulle hauskaa, ilmoitankin kernaasti, että Véronique ei ole hänelle kylmä, että tämä ihailtava rakkaus on tehonnut hänen naisensydämeensä, että hän tänä aamuna tuli todella iloiseksi nähdessään Stéphanen jälleen ja että se kaikki päättyy avioliittoon, tietenkin vasta sitten, kun Véronique on leski. Käsitäthän? Ainoana esteenä heidän onnensa tiellä olet sinä. Oikeana herrasmiehenä et varmaankaan tahdo… Mutta enempää en sanokaan. Luotan elämäntaitoosi enkä epäile, että kuolet niin pian kuin mahdollista. Hyvästi, vanha veikko. En ojenna sinulle kättäni, mutta sydämeni myötätunto sinulla on! — Otto, kymmenen minuutin kuluttua sinä päästät isäntäsi irti. Veneen löydätte rantakallion edustalta. Onnea matkalle, ystävykset."
Siihen se loppui. Taistelu don Luisin ja Vorskin välillä päättyi ratkaisuun, joka ei ollut silmänräpäystäkään ollut epävarma. Ensi hetkestä alkaen oli toinen vastapuolista siihen määrin hallinnut toista, että tämä kaikesta rohkeudestaan ja rikollisesta huimapäisyydestään huolimatta ei enää ollut muuta kuin jäsenrikko pelinukke, rujo ja hassunkurinen. Saatuaan suunnitelmansa täytäntöön ja päästyään tarkoituksiaan pitemmällekin, voitokkaana, aseman valtiaana, Vorski joutui äkkiä olemaan sidottuna puunrunkoon, huohottaen siinä vankina, sätkytellen kuin hyönteinen, joka on neulalla korkkiin kiinnitetty.
Enempää välittämättä uhristaan don Luis vei mukaansa Patrice
Belvalin, joka ei voinut olla hänelle sanomatta:
"Mutta sittenkin pääsevät nuo kunnottomat roistot liian hyvällä kaupalla leikistä."
"Pyh, kyllä heidät nipistetään toisaalla", sanoi don Luis virnistäen.
"Mitäpä he voisivat tehdä?"
"Ensiksikin ottaa haltuunsa Kivijumalan."
"Mahdotonta! Siihen tarvitaan kaksikymmentä miestä, telineet ja työkaluja. Minäkin siitä tällä haavaa luovun. Palaan tänne sodan jälkeen."
"Mutta, don Luis, millainen kapine se ihmeellinen kivi sitten oikeastaan on?"
"Kas vain, ollaanko hiukan uteliaita!" virkkoi don Luis muuta vastaamatta.
He läksivät, ja don Luis puheli käsiään hieroen:
"Olen toiminut hyvin. Ei ole kulunut paljoakaan yli vuorokauden siitä, kun astuimme maihin Sarekissa. Ja arvoitusta on jatkunut neljäkolmatta vuosisataa. Tunti vuosisataa kohti. Onnittelen sinua, Lupin."
"Minäkin onnittelisin teitä kernaasti, don Luis", sanoi Patrice Belval, "mutta minun onnitteluni eivät ole samanarvoiset kuin teidänlaisenne asiantuntijan".
Kun he saapuivat pienen rantakaistaleen hietikolle, oli Françoisin nyt jo vesille laskettu vene tyhjä. Kauempana oikealla kellui Kristallitulppa rauhallisen meren pinnalla.
François juoksi heitä vastaan ja pysähtyi äkkiä muutaman askeleen päähän don Luisista katsellen häntä silmät suurina.
"Siis te…?" jupisi hän, "te, jota minä odotin…?"
"En totisesti tiedä, odotitko sinä minua", vastasi don Luis naurahtaen. "Matta minäpä tässä olen, siitä olen varma…"
"Te… te… don Luis Perenna… eli…"
"Hst, ei muuta nimeä… Perenna riittää… Älkäämmekä puhuko minusta, kuulehan. Mutta minä olen ollut sattuma, ohimenevä herrasmies, joka tipahtaa paikalle juuri parahiksi. Sinä sensijaan… Peijakas, sinä, poikaseni, olet selviytynyt aika hyvin…! Vietit siis yösi tuossa veneessä?"
"Niin, sitä peittävän öljykankaan alla, pohjaan sidottuna ja suu visusti kapulalla tukittuna."
"Olitko levoton?"
"En suinkaan. Tuskin olin ollut siellä neljännestuntia, kun
Kaikki-käy-hyvin saapui luokseni. Siis…"
"Mutta se mies… se rosvo… millä hän sinua uhkasi?"
"Ei millään. Kaksintaistelun jälkeen ja sillä välin, kun toiset huolehtivat vastustajastani, hän oli tuonut minut tänne muka saattaakseen minut takaisin äidin luo ja auttaakseen meitä yhdessä matkaan veneellä. Sinne tultuamme hän sitten sanaa sanomatta tarttui minuun kiinni."
"Tunnetko sen miehen? Tiedätkö hänen nimeänsä?"
"En tiedä hänestä mitään muuta kuin että hän vainosi äitiä ja minua."
"Syistä, jotka sinulle ilmoitan, pikku François. Missään tapauksessa sinun ei enää tarvitse pelätä mitään hänen puoleltaan."
"Oh, te surmasitte hänet?"
"En, mutta minä tein hänet vaarattomaksi. Kaikki tämä selitetään sinulle. Mutta tällä hetkellä on mielestäni kiireellisintä päästä äitisi luo jälleen."
"Stéphane sanoi minulle, että hän lepää tuolla vedenalaisessa ja että te pelastitte hänetkin. Kaiketi hän odottaa minua?"
"Niin, tänä yönä me juttelimme keskenämme, ja minä lupasin etsiä sinut käsiini. Tunsin hänen luottavan minuun. Kuitenkin olisi parasta, Stéphane, että menisitte edeltäpäin häntä valmistamaan…"
Oikealla kalliojonon kärjessä, joka oli kuin luonnollisena aallonmurtajana, lipui Kristallitulppa tyynessä meressä. Kymmenkunta marokkolaista hyöri siellä. Kaksi heistä piti käymäporrasta, jota pitkin Luis ja François hetkistä myöhemmin astuivat alukseen.
Eräässä hytissä, joka oli järjestetty salongiksi, makasi Véronique leposohvalla. Hänen kalpeat kasvonsa osoittivat vielä merkkejä niistä kuvaamattomista kärsimyksistä, joita hän oli kokenut. Hän näytti hyvin heikolta ja väsyneeltä. Mutta hänen kyyneltyneet silmänsä loistivat ilosta.
François heittäytyi hänen syliinsä. Nuori äiti purskahti nyyhkytyksiin eikä virkkanut sanaakaan.
Heidän edessään istui Kaikki-käy-hyvin takajaloillaan, sätkytteli etukäpäliään ja katseli heitä pää hiukan kallellaan.
"Äiti", sanoi François, "don Luis on täällä…"
Véronique tarttui don Luisin käteen ja puristi sitä kauan Françoisin puhellessa:
"Ja te pelastitte äidin… te pelastitte meidät…"
Don Luis keskeytti hänet:
"Tahdotko tehdä minulle mieliksi, pieni ystäväni? Älä siis minua kiitä! Jos tunnet tarvetta kiittää jotakuta, niin tuossa on toverisi Kaikki-käy-hyvin. Se ei tosin näytä tässä draamassa esittäneen varsin tärkeää osaa. Mutta vastakohtana teitä ahdistavalle pahalle miehelle se puuhasi kuitenkin hyvänä henkenä, varovaisena, älykkäänä, vaatimattomana ja vaiteliaana."
"Niinkuin tekin."
"Oh, minä en ole vaatimaton enkä vaitelias, ja siksipä minä ihailenkin tuota elukkaa. No, Kaikki-käy-hyvin, tule mukaani ja herkeä keimailemasta. Siihen sinulta voisi kulua koko yö, sillä heidän on tarvis tuntikausia itkeä yhdessä, äidin ja pojan…"
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Kivijumala
Kristallitulppa kiiti vedenpinnalla, ja don Luis jutteli Stéphanen,
Patricen ja koiran ympäröimänä.
"Kylläpä se Vorski on aika roisto", sanoi hän. "Minä olen eläissäni nähnyt paljonkin hirviöitä, mutta en koskaan sellaista."
"Ja kuitenkin…" huomautti Patrice Belval.
"Ja kuitenkin…?" toisti don Luis.
"Palaan siihen, mitä teille jo sanoin. Teillä on käsissänne hirviö ja sallitte hänen livistää! Paitsi että se on suorastaan väärin… ajatelkaahan kaikkea pahaa, mitä hän vielä voi tehdä ja varmasti, välttämättömästi tekeekin! Ettekö joudu raskaaseen vastuuseen kaikista rikoksista, jotka hän tekee?"
"Onko se teidänkin mielipiteenne, Stéphane?" kysyi don Luis.
"En oikein tiedä mitä ajatella", vastasi Stéphane, "koska Françoisin pelastukseksi olin valmis kaikkiin myönnytyksiin. Mutta sittenkin…"
"Sittenkin olisitte toivonut toisenlaista ratkaisua?"
"Se on totta. Niin kauan kuin se mies on elossa, on rouva d'Hergemontilla ja hänen pojallaan syytä pelätä pahinta hänen puoleltaan."
"Mutta minkälaista ratkaisua? Françoisin välitöntä pelastusta vastaan lupasin hänelle vapauden. Olisiko minun pitänyt luvata vain säästää hänen henkensä ja jättää hänet oikeuden haltuun."
"Ehkä niin", virkkoi kapteeni Belval.
"Saatatte olla oikeassa. Mutta siinä tapauksessa viranomaiset olisivat ryhtyneet tiedusteluihin, lopulta saaneet selville miehen oikean persoonallisuuden ja nostaneet haudasta Véronique d'Hergemontin puolison ja Françoisin isän. Sitäkö olisitte halunneet?"
"Ei, ei!" huudahti Stéphane vilkkaasti.
"Ei tosiaan", myönsi Patrice Belval varsin hämmästyneenä. "Ei. Se ratkaisu ei olisi ollut parempi. Minua vain ihmetyttää, että te, don Luis, ette ole löytänyt sitä oikeata, joka olisi meitä kaikkia tyydyttänyt."
"Ei ollut muuta kuin yksi", selitti don Luis Perenna lyhyesti, "ei ollut muuta kuin yksi ratkaisu".
"Mikä?"
"Kuolema."
Kaikki olivat vähän aikaa vaiti. Sitten don Luis jatkoi:
"Ystäväni, en vain leikin vuoksi kutsunut teitä valamiehiksi, eikä tuomarinvirkanne siksi ole päättynyt, että tuomioistuin jo näkyy käsitelleen asian loppuun. Se jatkuu, ja oikeuskin istuu vielä. Senvuoksi pyydän teitä avomielisesti vastaamaan: ansaitsisiko Vorski teidän käsityksenne mukaan kuoleman?"
"Kyllä", vakuutti Patrice.
"Ihan epäilemättä", säesti Stéphane.
"Ystäväni", jatkoi don Luis, "teidän vastauksenne eivät ole kyllin juhlalliset. Minä pyydän teitä lausumaan ajatuksenne vakavassa muodossa ja omantuntonne mukaan, aivan kuin seisoisitte rikollisen kasvojen edessä. Toistan: minkä rangaistuksen Vorski olisi ansainnut?"
He kohottivat kätensä ja lausuivat toinen toisensa jälkeen:
"Kuoleman."
Don Luis puhalsi viheltimeensä. Yksi marokkolaisista saapui.
"Kaksi kiikaria, Hadshi!"
Kun kaukoputket oli tuotu, ojensi don Luis ne Stéphanelle ja
Patricelle.
"Olemme vain meripenikulman päässä Sarekista. Katsokaahan niemenkärkeä kohti. Veneen pitäisi jo olla vesillä."
"Niin onkin", virkkoi Patrice hetkisen päästä.
"Näettekö, Stéphane?"
"Kyllä, mutta…"
"Siinä on vain yksi henkilö."
"Tosiaankin vain yksi", selitti Patrice.
He laskivat kiikarit kädestään, ja toinen virkkoi:
"Yksi vain on paennut saarelta… Varmaankin Vorski… Hän on kai tappanut rikostoverinsa Oton."
Don Luis virnisti:
"Jollei hänen rikostoverinsa Otto ole tappanut häntä…"
"Miksi niin sanotte?"
"Noh, muistakaahan ennustusta, joka Vorskille lausuttiin hänen nuorena ollessaan: 'Vaimosi kuolee ristillä, ja sinä saat surmasi ystävän kädestä.'"
"Minusta ei ennustus riitä."
"On minulla muitakin todistuksia."
"Mitä?"
"Rakkaat ystävät, se on osana viimeisistä ongelmista, jotka meidän on yhdessä selitettävä. Mitä ajattelette esimerkiksi siitä tavasta, jolla asetin Elfride Vorskin rouva d'Hergemontin tilalle?"
Stéphane kohautti päätänsä.
"Myönnän että en ole sitä käsittänyt."
"Se on kuitenkin perin yksinkertaista! Kun joku herrasmies esittää teille silmänkääntäjän temppuja jossakin salongissa tai lukee ajatuksenne, niin ettekö sano, että siinä täytyy olla jokin kuje tai että hänellä on apuri? Älkää etsikö kauempaa tässäkään tapauksessa."
"Mitä! Oliko teillä apulainen?"
"Oli kun olikin."
"Mutta kuka?"
"Otto."
"Otto! Mutta ettehän poistunut luotamme! Ette häntä puhutellutkaan?"
"Kuinka olisin voinut onnistua ilman hänen apuansa? Oikeastaan minulla oli tässä asiassa kaksi apuria, Elfride ja Otto, jotka molemmat pettivät Vorskin, joko kostosta, pelosta tai ahneudesta. Sillä välin kun te, Stéphane, viekoittelitte Vorskia etäälle Keijukaisten patsaasta, menin minä Oton luo. Sopimus tehtiin pian muutamien setelien avulla ja lupausta vastaan, että hän pääsisi seikkailusta ehjin nahoin. Sitäpaitsi ilmoitin heille, että Vorski oli kähveltänyt Archignatin sisarusten viisikymmentä tuhatta frangia."
"Kuinka sen tiesitte?" kysyi Stéphane.
"Kuulin sen ensimmäiseltä apuriltani, Elfrideltä, jolta yhä hiljaa kyselin sillä välin, kun vaanitte Vorskin saapumista. Hän ilmoitti minulle myöskin muutamilla nopeilla sanoilla, mitä tiesi Vorskin menneisyydestä."
"Kaiken kaikkiaan olette tavannut Oton vain kerran."
"Kahta tuntia myöhemmin, Elfriden kuoleman jälkeen ja sitten kun onton tammen ilotulitus oli poltettu, oli minulla toinen haastattelu Keijukaisten patsaan ääressä. Vorski nukkui sikahumalassa ja Otto oli vartijana. Arvaatte, etten päästänyt käsistäni tilaisuutta urkkiakseni lisää ja täydentääkseni tietojani Vorskista niillä, joita Otto kahden vuoden kuluessa oli salavihkaa alati keräillyt inhoamastaan isännästä. Sitten hän purkaa Vorskin ja Konradin revolverit tai oikeammin poistaa niistä luodit jättäen hylsyt paikoilleen. Hän antaa minulle myöskin Vorskin kellon ja muistikirjan, samoin kuin tyhjän medaljongin ja Vorskin äidin valokuvan, jonka Otto oli kähveltänyt muutama kuukausi sitten, — kaikki kapineita, jotka seuraavana päivänä olivat minulle tarpeellisia esittäessäni Vorskille velhon osaa, kun hän tapasi minut hautakammiossa. Sillä tavoin Otto ja minä olemme olleet yhteistoiminnassa."
"Olkoon niin", virkkoi Patrice, "mutta ettehän kuitenkaan ole pyytänyt häntä tappamaan Vorskia?"
"En suinkaan."
"Mikä meille siis todistaa…?"
"Luuletteko, ettei Vorski olisi lopulta arvannut tuota yhteistoimintaa, joka on hänen tappionsa ilmeisimpiä syitä? Ja luuletteko, ettei Otto-herra olisi ottanut sitä mahdollisuutta huomioonsa? Voitte olla varmat, että Vorski puustaan irtipäästettynä olisi raivannut rikostoverinsa tieltään sekä kostaakseen että anastaakseen takaisin Archignatin sisarusten viisikymmentä tuhatta frangia. Otto toimi ennen häntä. Vorski riippui siinä voimattomana, hervottomana, helppona saaliina. Otto antoi iskun. Menenpä pitemmällekin: Otto, joka on kurja raukka, ei edes iskenyt. Hän on aivan yksinkertaisesti jättänyt Vorskin puuhunsa. Ja niin tulee rangaistus täydelliseksi. Oletteko nyt tyytyväisiä, ystäväni, ja onko oikeudentuntonne rauhoittunut?"
Patrice ja Stéphane vaikenivat. Don Luisin heidän silmiensä eteen loihtima näky teki heihin syvän vaikutuksen.
— No niin, virkkoi don Luis nauraen, olin oikeassa, kun en pakottanut teitä lausumaan tuomiota siellä tammen juurella ollessamme ja katsellessamme elävää ihmistä kasvoista kasvoihin! Huomaan, että molemmat tuomarini olisivat sillä hetkellä hiukan arastelleet.
— Ja etkö sinä, Kaikki-käy-hyvin, joka myöskin olet herkkätunteinen ja vetistelevä, ole kolmas tuomarini? Ja minä olen teidän kaltaisenne, hyvät ystävät. Emme ole niitä, jotka tuomitsevat ja itkevät. Mutta, ajatelkaahan sentään, mitä Vorski oli, kolmikymmenkertainen murhaaja, pirullinen, äärimmäisen julma mies, ja onnitelkaa minua, että viimeisen oikeusasteen tuomariksi valitsin sokean kohtalon ja luovutin pyövelin edesvastuun paatuneelle Otolle. Tapahtukoon jumalien tahto…!
Sarekin rannikot häipyivät taivaanrannalle, kadoten usvaan siellä, missä meri ja taivas sulivat yhteen.
Kaikki kolme olivat vaiti. He ajattelivat kuollutta saarta, jonka yhden ihmisen hulluus oli hävittänyt — kuollutta saarta, jossa satunnainen matkailija piankin löytäisi käsittämättömän murhenäytelmän jäljet, tunnelien oviaukot, maanalaiset luolat "kuolonkammioineen", Kivijumalan salin hautaholvit, Konradin ja Elfriden ruumiit, Archignatin sisarusten luurangot ja saaren pohjoispäässä Keijukaisten patsaan luona, johon oli kirjoitettuna ennustus kolmestakymmenestä ruumisarkusta ja neljästä pystytetystä rististä, Vorskin ison ruhon, yksinään, kurjassa tilassa, korppien ja yölintujen nokkimana…
* * * * *
Huvila lähellä Arcachonia Moulleauxin sievässä kylässä, jonka pinjapuut ulottuvat lahden rantaan asti.
Véronique istuu puutarhassa. Viikon lepo ja ilo on antanut uutta tuoreutta hänen kauniille kasvoilleen ja tuuditellut häijyt muistot unohduksiin. Hän katselee hymyillen poikaansa, joka seisoo vähän kauempana, kuuntelee Luis Perennaa ja tekee kysymyksiä. Hän katselee myöskin Stéphanea, ja heidän silmänsä kohtaavat hellästi toisensa.
Selvästi näkyy, että heidän välillään on lapseen kohdistuvassa yhteisessä rakkaudessa side, joka heidät yhdistää kiinteästi ja jota lujittavat heidän salaiset ajatuksensa ja hämärät tunteensa. Stéphane ei ole kertaakaan uudestaan puhunut Mustainnummien kallioluolassa tekemistään tunnustuksista. Mutta Véronique ei ole niitä unohtanut, ja hänen syvään ja jatkuvaan kiitollisuuteensa Françoisin opettajaa kohtaan sekaantuu erikoista liikutusta ja hämmennystä, jonka hurmauksesta hän tietämättään nauttii.
Tänä päivänä on don Luis, joka vielä samana iltana kuin Kristallitulppa vei heidät kaikki Maulleauxin huvilaan astui Pariisiin menevään junaan, odottamatta saapunut aamiaistunnilla Patrice Belvalin seurassa; ja koko sen tuntikauden, jonka he ovat istuneet keinutuoleissa puutarhassa, on lapsi, jonka kasvot hehkuvat innostuksesta, lakkaamatta kysellyt pelastajaltaan.
"Ja mitä te sitten teitte…? Miten ihmeessä sen tiesitte… Ja mikä teidät sai sitä varten lähtemään matkalle…?"
"Rakkaani", huomauttaa Véronique, "etkö pelkää tuskastuttavasi don
Luisia?"
"Sitä hän ei tee, hyvä rouva", vastaa don Luis, joka nousee, lähestyy Véroniquea ja puhuu niin, että lapsi ei kuule, "ei, François ei minua tuskastuta, ja minä tahdonkin vastata hänen kysymyksiinsä. Mutta myönnän, että hän saa minut hiukan hämilleni ja että pelkään jotakin kömpelyyttä puoleltani. Sanokaahan, tunteeko hän tarkoin koko murhenäytelmän?"
"Hän tietää siitä kaikki, mitä itsekin tiedän, vaikka luonnollisesti ei Vorskin nimeä."
"Mutta hän tietää Vorskin esittämän osan?"
"Kyllä, vaikka paikoitellen lievennettynä. Vorski on karannut vanki, joka on keräillyt Sarekin taruja ja anastaakseen Kivijumalan pannut täytäntöön sitä koskevan ennustuksen, mutta siitä olen salannut muutaman säkeen Françoisilta."
"Entä Elfriden osa, hänen vihansa teitä vastaan, hänen teille lausumansa uhkaukset?"
"Hourailuja, joiden merkitystä en muka itsekään käsittänyt. Niin sanoin Françoisille."
Don Luis hymyili.
"Selitys on jokseenkin ylimalkainen", huomautti hän, "ja minä luulen Françoisin varsin hyvin tajuavan, että muutamat murhenäytelmän kohdat pysyvät häneltä aina salassa. Tärkeintä on, että hän ei tiedä Vorskin olevan isänsä, eikö niin?"
"Hän ei sitä tiedä eikä saa koskaan tietää."
"Mutta — tähän juuri tahdoin päästäkin — mikä tulee silloin hänen omaksi liikanimekseen?"
"Mitä sillä tarkoitatte?"
"Tarkoitan, kenen poikana hän itseään pitää? Sillä tiedättehän yhtä hyvin kuin minäkin, että asian yhteiskunnallinen ja laillinen kanta on tämä: François Vorski hukkui haaksirikossa samoin kuin hänen isoisänsäkin neljätoista vuotta sitten. Ja vuosi sitten sai Vorski surmansa toverin kädestä. Lain edessä ei heitä ole kumpaakaan olemassa, ja silloin…?"
Véronique kohautti päätänsä hymyillen.
"Näin ollen en tiedä. Asema tuntuu minusta tosiaan sotkuiselta. Mutta kaikki järjestyy."
"Miksi?"
"Siksi, että te olette saapuvilla."
Don Luis hymyili nyt vuorostaan.
"Minullakaan ei ole mitään ihmeellistä kykyä toimissani. Kaikki järjestyy ennakolta. Mitä hyödyttää vaivata itseänsä!"
"Enkö ole oikeassa?"
"Niin", lausui don Luis vakavasti. "Ihmisen, joka on niin paljon kärsinyt, pitää vastedes säästyä pienimmiltäkin ikävyyksiltä. Eikä teitä tästälähin mikään ikävyys kohtaakaan, sen teille vannon. Ehdotukseni on siis tällainen: Olette muinoin vastoin isänne tahtoa mennyt naimisiin hyvin etäisen serkkunne kanssa, joka kuoli jättäen jälkeensä pojan, nimeltä François. Kostaakseen kaappasi isänne tuon pojan ja toi hänet Sarekiin. Kun isänne on kuollut, niin d'Hergemontin nimi on sammunut, eikä mikään ole muistuttamassa avioliittonne aikuisista vaiheista."
"Mutta minun nimeni on vielä olemassa. Laillisesti olen sivilirekisteriin merkitty Véronique d'Hergemontina."
"Tyttönimenne katoaa rouvannimeen."
"Siis nimeen Vorski?"
"Ei, koska ette ole mennyt naimisiin herra Vorskin, vaan erään serkkunne kanssa nimeltä…"
"Nimeltä?"
"Jean Maroux. Katsokaas, tässä on laillisesti todistettu jäljennös avioliittosopimuksestanne Jean Marouxin kanssa, ja se avioliitto on mainittuna sivilirekisterissä, kuten tästä toisesta paperista käy ilmi."
Véronique katseli hämmästyneenä don Luisia.
"Mutta minkätähden… minkätähden tuo nimi?"
"Minkätähden? Sentähden, että poikanne nimenä ei enää ole d'Hergemont, joka muistuttaisi menneistä tapauksista, eikä Vorskikaan, joka loihtisi esille kavaltajan nimen. Tässä on ote hänen, François Marouxin, syntymätodistuksesta."
Véronique toisti punehtuneena ja hämmentyneenä:
"Mutta miksi valitsitte juuri tuon nimen?"
"Se näytti minusta mukavalta Françoisille. Sama sukunimi on Stéphanella, jonka lähellä François saa vielä kauan elää. Voidaan sanoa, että Stéphane oli miehen sukulainen, ja se selittää teidän kaikkien kiintymyksenne toisiinne. Sellainen on minun suunnitelmani. Siinä ei ole mitään vaaran mahdollisuutta, sen vakuutan. Kun ollaan tällaisessa selvittämättömässä ja tukalassa tilanteessa, täytyy käyttää erikoista menettelyä ja turvautua jyrkkiin ja, myöntäkäämme, hyvin vähän laillisiin toimenpiteisiin. Niin olenkin arkailematta tehnyt, koska minulla onneksi on keinoja käytettävissä, jotka eivät olekaan kaikkien ulottuvilla. Hyväksyttekö hommani?"
Véronique painoi päänsä alas.
"Kyllä, kyllä", virkkoi hän.
Don Luis nousi puoliksi.
"Ja", lisäsi hän, "jos joitakin hankaluuksia sattuisi, niin tulevaisuus ne varmaan tasoittaa. Niinpä riittäisi — eihän liene epähienoa viitata Stéphanen tunteisiin Françoisin äitiä kehtaan? — riittäisi, että Françoisin äiti kerran vastedes järkisyistä tai kiitollisuudesta suostuisi palkitsemaan hänen hartaat ja hellät tunteensa. Kuinka kaikki silloin olisikaan paljoa yksinkertaisempaa, jos Françoisilla jo olisi Marouxin nimi! Kuinka paljoa paremmin menneisyys häipyykään maailman silmissä yhtä hyvin kuin Françoisinkin, ne kun eivät enää voi tunkeutua unhoon painettujen tapausten salaisuuteen, joista ei mikään ole muistuttamassa! Minusta olivat nämä vaikutteet jokseenkin tärkeitä. Olen iloinen nähdessäni, että te ajattelette samoin."
Don Luis kumarsi Véroniquelle ja enempää kehoittelematta, näkymättä edes huomaavan hänen hämminkiänsä, meni Françoisin luo huudahtaen:
"Nyt, poikaseni, olen kokonaan sinun käytettävänäsi. Ja koska et halua jättää mitään varjoon, niin palatkaamme Kivijumalaan ja siihen rosvoon, joka sitä himoitsi. Niin juuri, rosvoon", toisti don Luis arvellen, ettei ollut mitään syytä olla puhumatta Vorskista ihan avomielisesti, "vieläpä pelottavimpaan rosvoon, mitä olen tavannut, koska hän uskoi tehtäväänsä… Sanalla sanoen, sairaaseen, mielipuoleen riiviöön…"
"No, ensiksikään minä en käsitä", huomautti François, "että odotitte koko yön ennenkuin otitte hänet kiinni, sillä välin kun hän nukkui apureineen Keijukaisten patsaan suojassa".
"Siinäpä, poikaseni", huudahti don Luis nauraen, "kajosit heikkoon kohtaan. Jos olisin toiminut sillä tavoin, olisi murhenäytelmä päättynyt kaksi- tai viisitoista tuntia aikaisemmin. Mutta olisiko silloin voitu pelastaa sinut? Olisiko rosvo puhunut ja ilmoittanut olinpaikkasi? En sitä luule. Päästääkseen hänen kielensä kantimet täytyi häntä pehmittää. Hänet täytyi huumata, tehdä hulluksi levottomuudesta ja tuskasta ja syövyttää tuhansin todistein hänen mieleensä, että hänen tappionsa oli ihan välttämätön. Muutoin hän olisi pysynyt vaiti, emmekä me kenties olisi sinua löytäneet… Sitäpaitsi ei suunnitelmani vielä silloin ollut ihan selvä, en oikein tiennyt, miten käydä asiaan käsiksi, ja vasta paljoa myöhemmin juolahti mieleeni, että — vaikken aikonut häntä kauheasti kiduttaa, sillä luontoni ei sellaista salli — kytkisin hänet puuhun, jossa hän oli aikonut teloittaa äitisi. Niinpä minä, hämilläni ja epäröiden, aivan yksinkertaisesti lopulta antauduin hiukan poikamaisen halun valtaan, sen voin nyt nolona tunnustaa, ja tahdoin siis, että ennustus toteutuu päähän asti, tahdoin nähdä, kuinka kohtalon käskynhaltija vanhan druidin edessä käyttäytyisi, sanalla sanoen, mieleni teki huvitella. Seikkailu oli näet niin synkkä, että hiukkanen hilpeyttä tuntui minusta välttämättömältä. Ja se tuotti minulle paljon huvia. Se on vikani, josta itseäni syytän ja jota pyydän anteeksi."
Lapsi nauroi myöskin. Don Luis, joka piti häntä seisomassa polviensa välissä, syleili häntä ja toisti:
"Annatko sinä anteeksi?"
"Kyllä, mutta sillä ehdolla, että vielä vastaatte kahteen kysymykseeni. Edellinen niistä ei ole tärkeä…"
"Puhu."
"Tarkoitan sormusta. Mistä saitte sen sormuksen, jonka ensin panitte äidin ja sitten Elfriden sormeen?"
"Minä tein sen itse muutamassa minuutissa samana yönä eräästä vanhasta sormuksesta ja värikivistä."
"Mutta rosvo tunsi sen samaksi, joka oli ollut hänen äidillään."
"Hän luuli sen tuntevansa ja uskoi, kun sormus oli samanlainen."
"Mutta mistä sen tiesitte? Ja mistä olitte kuulleet sen tarinan?"
"Häneltä itseltään."
"Onko se mahdollista?"
"Hyväinen aika, on! Kuulin hänen höpisevän nukkuessaan Keijukaisten patsaan suojassa… humalan synnyttämän painajaisunen kiusaamana… Hän kertoi pätkä pätkältä äitinsä koko elämäkerran, jonka muutoin Elfridekin osittain tunsi. Näet, kuinka yksinkertaista se kaikki on ja kuinka sattuma minua suosi!"
"Mutta Kivijumalan arvoitus ei ole yksinkertainen!" huudahti François. "Ja te olette sen selvittänyt! Jo vuosikausia on yritetty ottaa siitä selvää, ja te käytitte siihen muutamia tunteja!"
"Ei, muutamia minuutteja, François. Kirjeen lukeminen, jonka isoisäsi siitä asiasta kyhäsi kapteeni Belvalille, oli minulle kylliksi. Postitse annoin isoisällesi kaikki selitykset Kivijumalan paikasta ja sen ihmeellisestä laadusta."
"Niin, don Luis", virkkoi lapsi, "siinä olivat ne selitykset, joita teiltä pyysin. Nyt teen vielä yhden kysymyksen — viimeisen kysymykseni, sen lupaan: Mistä johtuu, että on uskottu Kivijumalan voimaan? Ja missä tuo niin sanottu voima oli?"
Stéphane ja Patrice siirsivät nojatuolinsa lähemmäksi. Véronique suoristausi ja kuunteli. He kaikki käsittivät don Luisin odottaneen, että he olisivat kerääntyneinä hänen ympärilleen hänen repiäkseen heidän edessään salaperäisyyden verhon.
Hän alkoi nauraa.
"Älkää odottako mitään mieltäjännittävää", sanoi hän. "Salaisuudet ovat merkillisiä vain niitä verhoavan pimeyden vuoksi, ja kun olemme ensin karkoittaneet pimeyden, ei ole enää olemassa kuin itse tosiasia kaikessa alastomuudessaan. Mutta sittenkin on tämä asia eriskummainen, eikä todellisuudelta puutu suurpiirteisyyttä".
"Tietysti täytyy niin olla", virkkoi Patrice Belval, "koska tuo todellisuus on jättänyt Sarekin saarelle, jopa koko Bretagneenkin moisen ihmelegendan".
"Tosiaankin", myönsi don Luis, "ja niin sitkeän legendan, että se vielä tänä päivänä vaikuttaa meihin ja ettei kukaan teistä ole välttänyt sen lumousta".
"Mitä?" vastusti kapteeni. "Mutta minä en usko ihmeisiin."
"En minäkään", vakuutti lapsi.
"No no, te uskotte tähän ihmeeseen, myönnätte sen mahdolliseksi.
Muutoin olisittekin jo kauan sitten tajunneet koko totuuden."
"Kuinka niin?"
Don Luis poimi uhkean ruusun pensaasta, jonka oksat taipuivat häntä kohti, ja kysyi Françoisilta:
"Onko mahdollista, että muuttaisin tämän ruusun, jonka mittasuhteet jo ovat sellaiset, että ruusu niitä harvoin saavuttaa, toista vertaa isommaksi ja tämän ruusupensaan samoin kaksinkertaiseksi kooltaan?"
"Ei suinkaan", julisti François.
"Miksi sitten olet myöntänyt, miksi te kaikki olette myöntäneet, että Maguennoc voi päästä tähän tulokseen vain noutamalla multaa määrätyistä paikoista saarta ja eräillä määrätyillä hetkillä? Sehän on ihme, jonka olette myöntäneet epäröimättä, tietämättänne."
Stéphane huomautti:
"Olemme myöntäneet sen, mitä olemme silmillämme nähneet."
"Mutta te olette tunnustaneet sen ihmeeksi, toisin sanoen ilmiöksi, jonka Maguennoc aikaansai erikoisin ja todella yliluonnollisin keinoin. Minäpä taas, luettuani asiaa koskevan kohdan herra d'Hergemontin kirjeestä, ryhdyin heti… kuinka sanoisin?… tunnustelemaan… Vertasin heti toisiinsa näitä tavattoman isoja kukkasia ja Kukkakalmiston nimeä. Ja vakaumukseni tästä asiasta oli heti valmis: 'Ei, Maguennoc ei ole velho. Hän on ainoastaan raivannut ristinnaulitun-kuvan ympäriltä ennen viljelemättömän maa-alueen, johon hänen tarvitsi vain tuoda kerros ruokamultaa, jotta siitä versoisi tavattoman isoja kukkasia. Kivijumala on siis siellä alla, Kivijumala, joka keskiajalla pani puhkeamaan samanlaisia jättiläiskukkia, se Kivijumala, joka druidien aikakaudella paransi sairaita ja vahvisti heikkoja lapsia.'"
"Siis on tapahtunut ihme", huomautti Patrice.
"On tapahtunut ihme, jos hyväksymme yliluonnolliset selitykset. Mutta ilmiö on luonnollinen, jos etsii ja löytää ne ulkonaiset syyt, jotka voivat synnyttää näennäisen ihmeen."
"Mutta eihän niitä ulkonaisia syitä ole olemassa."
"Ne ovat olemassa, koska olette nähneet jättiläiskokoisia kukkasia."
"Onko siis", kysyi Patrice hiukan ivallisesti, "olemassa kivi, joka voi luonnollisella tavalla parantaa ja vahvistaa? Ja onko se kivi tuo Kivijumala?"
"Ei ole mitään erikoista kiveä. Mutta on kiviä, kivimöhkäleitä, kallioita, kalliomäkiä ja kallioisia vuoria, joiden erilaisissa kivennäiskerrostumissa on uraanioksiideja, hopeaa, lyijyä, vaskea, nikkeliä kobolttia ynnä muuta. Ja näiden metallien joukossa erittyy muutamista säteilyä, jolla on erikoiset ominaisuudet ja jota sanotaan radioaktiivisuudeksi. Ne kerrostumat tai suonet ovat uraanipihkaa, jota Euroopassa tuskin tavataan muualla kuin pohjois-Böömissä, missä sitä kaivetaan Joachimsthalin pienen kaupungin lähettyvillä… Ja nämä radioaktiiviset ainekset ovat uraniumia, thoriumia, heliumia ja käsittelemässämme tapauksessa varsinkin…"
"Radiumia", lisäsi François.
— Sinäpä sen sanoit, poikaseni, radiumia juuri. Radioaktiivisuuden ilmiöitä on vähän kaikkialla ja niitä voi sanoa esiintyvän koko luonnossa, kuten esimerkiksi lämpimien terveyslähteiden hyväätekevänä vaikutuksena. Mutta varsinaisilla radioaktiivisilla aineksilla on määrätymmät ominaisuudet. Niinpä emme saata epäillä, että radiumin säteily ja eritteet vaikuttavat kasvien elämään, ja sitä voisi verrata sähkövirran vaikutukseen. Molemmissa tapauksissa ravintokeskuksen kiihoitus edistää kasville tarpeellisten ainesten sulautumista ja jouduttaa sen kasvamista.
— Samaten on epäilemätöntä, että radiumin säteily voi fysiologisesti vaikuttaa eläviin kudoksiin aiheuttaen niissä enemmän tai vähemmän tähdellisiä muutoksia, hävittäen eräitä soluja tai edistäen toisten solujen kehittymistä sekä samalla johtaen koko kasvamistoimintaa. Radiumiterapia on tuottanut joko täydellisen tai osittaisen parantumisen monilukuisissa nivelreumatismin tapauksissa, hermokivuissa, mätähaavoissa, rohtumissa, kasvaimissa ja vihoittelevissa arvissa. Sanalla sanoen on radiumilla varsin tehokas tauteja parantava voima.
"Te siis", virkkoi Stéphane, "pidätte Kivijumalaa…"
"Radiumia sisältävänä uraanipihkan möhkäleenä, joka on kotoisin Joachimsthalin kerrostumista. Olin jo kauan tuntenut böömiläisen tarun ihmekivestä, joka riistettiin vuoren kupeesta, ja ollessani matkalla siellä päin näin kiven jättämän tyhjän kuopankin. Se vastaa jokseenkin tarkasti Kivijumalan mittasuhteita."
"Mutta", huomautti Stéphane, "radiumiahan tavataan kallioissa vain perin pieninä hiukkasina. Ajatelkaahan, että tuhannenneljänsadan tonnin ainesmäärästä ei kaikilla huuhteluilla ja suodatuksilla loppujen lopuksi voida eristää enempää kuin yksi gramma radiumia. Ja te otaksutte Kivijumalalla, joka painaa korkeintaan kaksi tonnia, olevan ihmeellisen voiman…"
"Mutta se sisältääkin ilmeisesti melkoisen määrän radiumia. Luonto ei ole sitoutunut kitsauteen tai radiumia miedontamaan. Se on voinut — ja sellainen on sen oikku ollut — kasata sitä Kivijumalaan kyllin auliisti, jotta Kivijumala voi synnyttää noita näennäisesti tavattomia ilmiöitä, jotka tunnemme… Laisinkaan ottamatta lukuun sitä seikkaa, että asiassa on rahvaanomaista liioittelua."
Stéphane näytti yhä enemmän uskovan tätä selitystä. Hän virkkoi kuitenkin vielä:
"Yksi asia vielä. Paitsi Kivijumalaa, on pieni kivensiru, jonka Maguennoc löysi lyijyvaltikasta ja joka pitkällisestä kosketuksesta poltti hänen kätensä. Teidän käsityksenne mukaan se oli ollut radiumihiukkanen?"
"Ihan varmaan. Ja juuri senvuoksi ehkä radiumin olemassaolo ja voima koko tässä seikkailussa meille ilmenikin niin perin selvästi. Kun suuri luonnontutkija Henri Becquerel oli pitänyt liivintaskussaan putkea, joka sisälsi radiumisuolaa, tuli muutaman päivän kuluttua hänen ihoonsa märkivä haava. Curie toisti kokeen, ja tulos oli sama. Maguennocin kävi pahemmin, koska hän oli pitänyt radiumiraetta kädessään. Siitä tuli syövän tapainen haava. Säikähtyneenä kaikesta kuulemastaan ja tietämästään samoin kuin siitä, mitä itsekin oli puhunut tuosta ihmekivestä, joka polttaa kuin hornan tuli ja antaa elämän tai kuoleman, hän leikkasi kätensä poikki."
"Olkoonpa niinkin", virkkoi Stéphane, "mutta mistä tulee tuo kide puhdasta radiumia? Se voi olla sirpale Kivijumalasta, koska — sanon sen vieläkin kerran — olkoonpa kivennäinen kuinka rikasta tahansa, radiumi ei ole siinä erillisinä rakeina, vaan liukenevassa muodossa. Se täytyy liuentaa ja sitten koota moninaisin menettelytavoin kyllin rikkaaksi tuotteeksi, jotta se voitaisiin kiteyttää. Kaikki tämä ja monet sitä seuraavat toimet vaativat tavatonta koneistoa, tehtaita, laboratorioita ja niiden käyttäjiksi oppineita miehiä, sanalla sanoen sellaista kehitystä, että se hyvinkin eroaa, senhän myöntänette, siitä raakalaisuuden tilasta, jossa kelttiläiset esi-isämme elivät…"
Don Luis hymyili ja taputti nuorta miestä olalle.
"Hyvä on, Stéphane, olen iloinen havaitessani Françoisin opettajan ja ystävän älyn niin selkeätajuiseksi ja johdonmukaiseksi. Huomautuksenne on aivan oikea, ja heti se juolahti minunkin mieleeni. Voisin vastata siihen täysin luvallisella olettamuksella, edellyttää jonkin aivan luonnollisen keinon radiumin eristämiseksi, otaksua, että kallionhalkeamaan, jonkin ison radiumipitoista malmia sisältävän onkalon pohjalle on syntynyt pieni rako, jonka kautta verkalleen virtaava vesi vie mukanaan pienoisia radiumihiukkasia. Kun tämä vesi sitten radiumilla kyllästytettynä pitkän ajan juoksee kapeassa käytävässä, yhtyy, keskittyy ja monien monituisten vuosisatojen kuluessa pieninä, heti haihtuvina pisaroina herumalla tippuu, niin se muodostaa purkautumiskohdalleen vähäisen vuotokiven, joka on hyvin rikas radiumista ja jonka huipun joku kelttiläissoturi joskus katkaisee… Mutta tarvitseeko etsiä niin kaukaa ja turvautua otaksumaan? Eikö voi käsittää tuota kaikkea vain luonnon neron ja sen ehtymättömien apuneuvojen tuotteeksi? Onko sille suurempi ponnistus erittää omin keinoin rahtunen puhdasta radiumia kuin kypsyttää kirsikka tai saada tämä ruusu puhkeamaan… tai antaa elämä tuolle herttaiselle koiralle? Mitä sinä siitä sanot, pikku François? Olemmeko yhä samaa mieltä?"
"Olemme yhä samaa mieltä", vastasi lapsi.
"Etkö sinä näin ollen liian kovin sure Kivijumalan ihmeen häviämistä?"
"Mutta onhan se ihme yhä olemassa."
"Olet oikeassa, François, se on yhä olemassa, vieläpä sata kertaa kauniimpana ja kirkkaampana. Tiede ei tapa ihmeitä; se puhdistaa ja jalostaa ne. Mitä oli tuo pieni salakavala, oikullinen, häijy, käsittämätön voima, joka liittyy taikavavan kärkeen ja toimi pitkin ja poikin tietämättömän raakalaispäällikön tai druidin mielen mukaan, mitä se oli hyväätekevän, selkeän, kuuliaisen ja yhtä ihmeellisen voiman rinnalla, joka meille tänään esiintyy radiumitomusta? Mitä oli…?"
Don Luis keskeytti äkkiä puheensa ja alkoi nauraa:
"Kas, kas, minähän innostun ja viritän ylistyshymnin tieteelle! Suokaa anteeksi, hyvä rouva", lisäsi hän nousten ja lähestyen Véroniquea, "ja sanokaa minulle, etten ole teitä selityksilläni liiaksi väsyttänyt. Sitäpaitsi olen jo lopettanut… tai melkein lopettanut. On enää vain yksi seikka järjestettävänä, vain yksi päätös tehtävänä."
Hän istahti Véroniquen viereen.
"No niin, kun nyt olemme vallanneet Kivijumalan, toisin sanoen todellisen aarteen, niin kuinka sitä käytämme?"
Véronique säpsähti keko ruumiiltaan.
"Oh, siitä älköön tulko puhettakaan! Minä en halua mitään sellaista, mikä olisi kotoisin Sarekista, en mitään siitä, mitä on priiorintalossa. Me teemme työtä."
"Mutta priiorintalo kuuluu sittenkin teille…"
"Ei, ei, Véronique d'Hergemontia ei ole enää olemassa, eikä priiorintalo enää kuulu kellekään. Myytäköön kaikki huutokaupalla! Minä en tahdo mitään, en mitään tuosta kirotusta menneisyydestä."
"Ja kuinka te tulette toimeen?"
"Elän työlläni, kuten ennenkin. Ja varmaankin on François samaa mieltä kanssani, etkö ole, rakkaani?"
Ja vaistomaisesti hän kääntyi Stéphanen puoleen, ikäänkuin hänelläkin olisi jotakin oikeutta lausua mielipiteensä, ja lisäsi: