Neljä naista ristillä: Jännitysromaani

NELJÄ NAISTA RISTILLÄ

Jännitysromaani

Kirj.

MAURICE LEBLANC

Suomentanut

Valfrid Hedman

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1922.

Sota on tuottanut niin paljon mullistuksia, että harvat henkilöt enää muistavat tapauksia, jotka muutama vuosi sitten tunnettiin d'Hergemontin häväistysjutun nimellä.

Herra Antoine d'Hergemontin, joka on julkaissut arvossapidettyjä tutkimuksia Bretagnen kivisistä muistomerkeistä, kävellessä tyttärensä Véroniquen kanssa kerran kesäkuussa vuonna 1902 Boulogne-metsässä Pariisin lähistöllä hyökkäsi neljä miestä hänen kimppuunsa, ja hän sai kasvoihinsa kepiniskun, joka kaatoi hänet nurin. Lyhyen kamppailun jälkeen laahattiin Véronique, kaunis Véronique, kuten häntä ystävätärten kesken nimitettiin, epätoivoisista ponnistuksistaan huolimatta automobiiliin, jonka tämän nopean kohtauksen katselijat näkivät katoavan Saint-Cloudiin päin.

Tavallinen naisenryöstö. Seuraavana päivänä saatiin kuulla totuus. Kreivi Alexis Vorski, nuori puolalainen aatelismies, kovin huono maineeltaan, mutta komeasti esiintyvä, joka väitti olevansa kuninkaallista sukuperää, rakasti Véronique d'Hergemontia. Ja Véronique rakasti häntä. Kun tytön isä oli ajanut pois kreivin, jopa useat kerrat häntä loukannutkin, oli hän suunnitellut tämän seikkailun, johon Véroniquella itsellään ei kuitenkaan ollut pienintäkään osallisuutta.

Julkisesti vannoi Antoine d'Hergemont, joka oli — eräät julkaistut kirjeet sitä todistivat — rajuluontoinen ja umpimielinen mies ja oli eriskummaisella luonteellaan, raa'alla itsekkäisyydellään ja törkeällä ahneudellaan saattanut tyttärensä varsin onnettomaksi, kostavansa mitä leppymättömimmällä tavalla.

Hän antoi suostumuksensa avioliittoon, ja häät vietettiin kaksi kuukautta myöhemmin Nizzassa. Mutta seuraavana vuonna kuultiin sarja mieltenkuohua herättäviä uutisia. Pitäen kostolupauksensa d'Hergemont ryösti vuorostaan tyttärensä ja Vorskin avioliitosta syntyneen pojan ja otti hänet mukaansa astuessaan Villefranchessa huvipurteen, jonka oli vastikään ostanut.

Merellä kävi kova aallokko. Pursi upposi Italian rannikon näkyvissä. Eräs alus korjasi siinä olleet neljä merimiestä. Heidän todistuksensa mukaan olivat herra d'Hergemont ja lapsi kadonneet kuohuihin.

Kun Véronique oli täten saanut varman tiedon heidän kuolemastaan, meni hän karmeliittanunnain luostariin.

Niin kerrottiin. Näiden tapahtumien oli määrä neljäntoista vuoden päästä olla aiheena mitä kauhistuttavimpaan ja kummallisimpaan seikkailuun, joka on todenperäinen, vaikka jotkut yksityiskohdat alussa näyttävät hiukan satumaisilta. Mutta sota on tehnyt elämän ja olosuhteet niin mutkikkaiksi, että sen ulkopuolella sattuvat tapaukset, kuten ne, joista tässä tarinassa kerromme, lainaavat suuresta murhenäytelmästä jotakin epäluonnollista, järjetöntä ja joskus ilmeellistäkin vivahdusta. Tarvitaan totuuden koko häikäisevä valo antaaksemme näille seikoille todellisuuden leiman, niin että ne esiintyvät perin yksinkertaisena kokonaisuutena…

ENSIMMÄINEN LUKU

Autio maja

Bretagnen sydämessä sijaitsevassa Faouëtin sievässä kylässä nähtiin eräänä toukokuun aamuna, että sinne saapui vaunuissa ajaen väljään harmaaseen viittaan puettu nainen, jonka kasvoja verhoava paksu harso ei estänyt eroittamasta, että hän oli hyvin kaunis ja viehättävä.

Tämä nainen söi kiireesti aamiaista kylän pääravintolassa. Sitten hän puolenpäivän lähestyessä pyysi ravintolan isäntää pitämään huolta matkalaukustaan, kyseli yhtä ja toista eri tienoista ja astuen kylän läpi lähti maaseudulle päin.

Hänen eteensä tuli melkein heti kaksi tietä. Toinen niistä vei Quimperléhen, toinen Quimperiin. Hän valitsi jälkimmäisen, laskeutui pienen laakson pohjaan, nousi jälleen ja näki oikealla puolella erään sivutien suulla tienviitan, johon oli merkitty: "Locriffiin, 3 kilometriä."

"Kas tässähän se on", ajatteli hän.

Mutta vilkaistuaan ympärilleen hän ei ihmeekseen löytänytkään, mitä etsi. Oliko hän käsittänyt hänelle annetut ohjeet väärin?

Lähellä ei ollut ketään, eikä myöskään näkynyt ketään niin etäällä kuin silmä kantoi bretagnelaisen maiseman taivaanrantaan asti, puilla reunustettujen niittyjen ja aaltoilevien mäkien yli. Pieni linna kohosi kevään versovasta vihannuudesta lähellä kylää harmaine julkisivuineen, mutta kaikissa ikkunoissa oli luukut edessä. Kello kahdeltatoista värähteli avaruudessa angelus-kellojen soitto kehoittaen ihmisiä kääntymään rukouksessa neitsyt Marian puoleen. Sitten seurasi suuri hiljaisuus ja suuri rauha.

Silloin hän istahti erään törmän tasaiselle ruoholle ja veti taskustaan kirjeen, levittäen sen monilukuiset arkit.

Ylhäällä ensimmäisellä sivulla oli näin kuuluva toiminimi: Dutreillisin toimisto. Antaa neuvoja, hankkii salaisia tietoja; vaitiolo varma.

Sen alapuolella oli osoitteena:

"Madame Véronique, muotiliike, Besançon."

Hän luki:

"Arvoisa rouva!

"Ette usko, kuinka suurella mielihyvällä olen suorittanut sen kaksoistehtävän, jonka arvoisalla kirjeellänne tältä toukokuulta 1917 minulle annoitte. En ole koskaan unohtanut niitä olosuhteita, joissa minulle oli mahdollista neljätoista vuotta sitten tarjota teille tehoisaa apuani elämäänne silloin synkistävissä tuskallisissa asioissa. Minä kykeninkin silloin hankkimaan kaikki varmennukset rakkaan ja kunnioitettavan isänne herra Antoine d'Hergemontin ja armaan poikanne Françoisin kuolemasta. Se oli ensimmäinen merkillinen saavutukseni sillä uralla, joka oli tuottava niin paljon muita loistavia voittoja.

"Minähän myöskin, älkää sitä unohtako, teidän pyynnöstänne ja nähdessäni, kuinka hyödyllistä oli turvata teidät puolisonne vihalta ja, sanokaamme suoraan, hänen rakkaudeltaankin, ryhdyin tarpeellisiin toimenpiteisiin hankkiakseni teille pääsyn karmeliittanunnain luostariin. Minäpä silloinkin, kun oleskelustanne luostarissa oli teille selvinnyt, että uskonnollinen elämä oli luonteenne vastaista, hommasin teille vaatimattoman muotikauppanne Besançonissa, etäällä niistä kaupungeista, joissa olitte viettänyt lapsuutenne vuodet ja avioliittonne viikot. Teillä oli makua ja tarve tehdä työtä elääksenne ja välttääksenne tuskallisia ajatuksia. Teidän täytyi onnistua. Ja te olette onnistunut.

"Käykäämme nyt asiaan, käsillä olevaan kaksinaiseen asiaan. Aluksi ensimmäinen kysymyksenne: Mihin on nykyisessä maailman myllerryksessä joutunut puolisonne herra Alexis Vorski, syntyperältään puolalainen paperiensa mukaan ja omien puheittensa mukaan kuninkaan poika? Puhun lyhyesti. Jouduttuaan epäluulon alaiseksi oli herra Vorski sodan alusta asti suljettuna keskitysleiriin Carpentrasin lähellä, mutta karkasi Sveitsiin, palasi Ranskaan ja saatiin kiinni; häntä syytettiin vakoilusta ja todistettiin hänen olevan saksalaisen. Vielä toisen kerran, silloin kun kuolemantuomio häntä välttämättömästi odotti, hän karkasi ja hävisi Fontainebleaun metsään, jossa hänet vihdoin joku tuntematon henkilö tikarilla surmasi.

"Kerron teille kaiken tämän kaunistelematta, arvoisa rouva, kun tiedän, kuinka suuresti te halveksitte tätä olentoa, joka oli teidät inhoittavasti pettänyt, ja kun myöskin tiedän, että useimmat näistä seikoista ovat teille sanomalehdistä tuttuja, vaikkette olekaan voinut tarkistaa niiden ehdotonta todenperäisyyttä.

"Mutta todistukset ovat olemassa. Minä olen ne nähnyt. Ei ole enää epäilemistä. Alexis Vorski on haudattuna Fontainebleaun multaan.

"Ja ohimennen pyydän saada huomauttaa teille, arvoisa rouva, tämän kuoleman omituisuudesta. Muistattehan eriskummaisen ennustuksen, josta minulle puhuitte ja joka koski herra Vorskia. Herra Vorski, jonka todellakin harvinaisen nerokkuuden ja tarmon oli turmellut valheellinen ja taikauskoinen henki, oli harha-aistimusten ja ahdistavan pelon uhri. Häneen oli tehnyt valtavan vaikutuksen se hänen elämäänsä rasittava ennustus, jonka useat salatieteisiin perehtyneet henkilöt olivat hänelle lausuneet: 'Vorski, kuninkaan poika, sinä saat surmasi ystävän kädestä, ja puolisosi kuolee ristiinnaulittuna.' Minua naurattaa, arvoisa rouva, näitä viime sanoja kirjoittaessani. Kuolee ristiinnaulittuna! Moinen rangaistus ei juuri enää ole muodissa, ja minä olen levollinen teidän puolestanne! Mutta mitä ajattelette tikariniskusta, jonka herra Vorski sai kohtalon tutkimattomien käskyjen mukaan?

"Mutta jääkööt mietiskelyt… Nyt on kysymys…"

Véronique antoi kirjeen hetkiseksi luisua polvilleen. Herra Dutreillisin mahtailevat lauseet ja tutunomainen leikinlasku loukkasivat hänen hienotunteisuuttaan, ja sitten häntä kiusasi Alexis Vorskin kaamea kuva. Hän tunsi tuskaista väristystä ruumiissansa muistellessaan tuota kauheaa miestä. Hän hillitsi itsensä kuitenkin ja jatkoi lukemistansa:

"Nyt on kysymys, rouva, toisesta tehtävästäni, teidän silmissänne tärkeämmästä, koska kaikki muu kuuluu menneisyyteen.

"Puhukaamme lyhyesti ja täsmällisesti. On kulunut kolme viikkoa siitä, kun te eräässä niistä harvoista tilaisuuksista, jolloin suostutte keskeyttämään elämällenne niin sopivan, arvokkaan yksitoikkoisuuden, kerran torstai-iltana veitte palveluksessanne olevat muotiompelijattaret eläviin kuviin. Siellä kiinnitti huomiotanne todella selittämätön yksityiskohta. Pääfilmissä, jonka nimenä oli Bretagnelainen legenda, esitettiin toivioretkeä, ja siinä sattui kohtaus, joka tapahtui tienvieressä aution hökkelin edustalla. Tuolla hökkelillä ei muuten ollut näytelmässä mitään merkitystä. Kaiketikin se oli tullut sattumalta mukaan. Mutta se, mikä kiinnitti huomiotanne, oli todella eriskummaista. Ränstyneen oven tervattuihin lautoihin oli kädellä piirretty kirjaimet: V. d'H. Ja nämä kolme kirjainta olivat aivan selvästi teidän nimipiirroksenne tyttövuosiltanne, jota silloin käytitte tuttavallisissa kirjeissä ja jollaista ette enää ole kertaakaan käyttänyt neljääntoista vuoteen! Véronique d'Hergemont! Mikään erehdys ei ollut mahdollinen. Kaksi pienellä d:llä ja heittomerkillä eroitettua isoa alkukirjainta. Ja sitten vielä oli H:n poikkiviiva vedetty kiekuraksi kolmen kirjaimen alle ihan teidän silloisen tapanne mukaan!!

"Arvoisa rouva, tämän hämmästyttävän sattuman säikäyttämänä te päätitte pyytää minun apuani, joka oli teille jo edeltäkäsin taattu. Ja ennakolta tiesitte myös, että se apu olisi tehokas.

"Kuten aavistitte, arvoisa rouva, olen siinä onnistunut.

"Ja nytkin minä tapani mukaan esitän sanottavani lyhyesti.

"Arvoisa rouva, nouskaa Pariisista illalla lähtevään pikajunaan, jolla huomenaamulla pääsette Quimperléhen. Sieltä otatte ajurin Faouëtiin asti. Jos teillä on aikaa aamiaisenne edellä tai jälkeen, niin käykää katsomassa pyhän Barbaran varsin omituista kappelia, joka kohoaa mitä merkillisimmältä paikalta ja oli näkemänne filmin, Bretagnelaisen legendan, aiheena. Kävelkää sitten jalkaisin Quimperin tietä pitkin. Ensimmäisen vastamäen jälkeen, vähää ennen Locriffiin vievää kylätietä, on puiden ympäröimässä puolikehässä se autio hökkeli, jonka ovessa on mainittu kirjoitus. Mökkipahasessa ei huomaa mitään merkillistä. Sisäpuolelta se on tyhjä. Siinä ei ole edes lattiaa. Mädäntynyt lauta teki penkin virkaa. Kattona toukansyömä kehikko, jonka läpi sade valuu sisään. Sanon vieläkin kerran, että se aivan varmaan on vain sattumalta joutunut kinematografikoneen eteen. Lopuksi lisään, että Bretagnelaisen legendan filmi otettiin viime syyskuussa, mikä todistaa, että kirjoitus on ainakin kahdeksan kuukautta vanha.

"Näin on sen asian laita, arvoisa rouva. Kahdenkertainen tehtäväni on toimitettu. Olen liian hienotuntoinen kertoakseni teille, millä ponnistuksilla ja nerokkailla keinoilla olen sen voinut niin vähässä ajassa suorittaa. Muutoin kaiketi pitäisitte hieman naurettavana sitä viidensadan frangin summaa, johon avustuspalkkionani tyydyn.

"Suvaitkaa vastaanottaa nöyrin kunnioitukseni…"

Véronique käänsi kirjeen kokoon ja viivähti muutaman minuutin niissä vaikutelmissa, jotka sen lukeminen hänessä herätti. Ne olivat surullisia, kuten kaikki, jotka toivat hänen mieleensä hänen avioliittonsa kauheat päivät. Varsinkin yksi seikka ahdisti häntä yhtä itsepintaisesti kuin sillä hetkellä, jolloin hän sitä välttääkseen oli heittäytynyt luostarin varjoon. Se oli se vaikutelma, jopa varmuuskin, että kaikki hänen onnettomuutensa, isän kuolema, pojan kuolema, johtuivat virheestä, jonka hän oli tehnyt rakastaessaan Vorskia. Tosin hän oli tämän miehen rakkautta vastustanut ja suostunut avioliittoon vain pakosta, epätoivoissaan ja pelastaakseen herra d'Hergemontin Vorskin kostolta. Mutta sittenkin hän oli rakastanut Vorskia. Kaikesta huolimatta hän oli alussa kalvennut tämän miehen silmäin katseesta. Nykyisin se näytti hänestä anteeksiantamattomalta kevytmielisyydeltä, jonka tuottamia tunnonvaivoja ei aika ollut voinut vaimentaa.

"Oh", mutisi hän, "olen jo kylliksi haaveillut. En ole tullut tänne itkemään."

Tarve päästä asiasta selville oli saanut hänet tulemaan tänne turvapaikastaan Besançonista ja elvytti hänen mieltään, niin että hän nousi käydäkseen päättäväisesti toimimaan.

"Vähää ennen Locriffiin vievää kylätietä… puiden ympäröimässä puolikehässä…" sanottiin kirjeessä. Hän oli siis kulkenut sen paikan ohi. Palaten nopeasti taaksepäin hän keksi heti oikealla puolella puuryhmän, joka oli häneltä peittänyt hökkelin. Mentyään lähemmäksi hän näki sen.

Se oli jonkinlainen paimenmaja tai tienkorjaajain koppi, joka säiden vaikutuksesta ränstyi ja lahosi. Véronique astui sen luo ja havaitsi, että sade ja päiväpaiste olivat haihduttaneet kirjoituksen paljoa himmeämmäksi kuin miltä se filmissä näytti. Mutta nuo kolme kirjainta olivat vielä näkyvissä, samoin kuin loppukiekurakin. Ja sen alla hän näki vielä jotakin, mikä oli jäänyt herra Dutreillisilta huomaamatta, nimittäin nuolenkuvan ja numeron. Se numero oli 9.

Hänen mielenliikutuksensa yltyi. Vaikkei hänen nimikirjoituksensa käsialaa oltu yritetty millään tavoin matkia, oli se sittenkin hänen tyttönä käyttämänsä nimimerkki. Mutta kuka ihmeessä oli sen piirtänyt tämän hiljaisen hökkelin oveen Bretagnessa, jossa hän nyt ensi kertaa kävi?

Véroniquella ei enää ollut tuttavia. Seurauksena toisiinsa liittyneistä asianhaaroista oli koko hänen tyttöaikainen menneisyytensä ikäänkuin luhistunut olemattomiin, kun kaikki hänen rakastamansa ja tuntemansa henkilöt olivat kuolleet. Kuinka siis oli mahdollista, että hänen nimikirjoituksensa muisto oli säilynyt hänen ja vainajien piirin ulkopuolella? Ja ennen kaikkea, miksi tuo kirjoitus oli juuri täällä, tässä paikassa? Mitä se tarkoitti?

Véronique kiersi majan ympäri. Mitään muuta merkkiä ei siinä näkynyt eikä ympäröivissä puissakaan. Hän muisti, että herra Dutreillis oli avannut sen oven eikä ollut nähnyt mitään majan sisässä. Kuitenkin hän tahtoi itse päästä varmuuteen siitä, että asiamies ei ollut erehtynyt.

Ovi oli suljettu yksinkertaisella puisella linkkusäpillä. Hän nosti sen, ja jostakin omituisesta, selittämättömästä syystä täytyi hänen tehdä ponnistus, ei ruumiillista, vaan siveellinen — tahdonponnistus — vetääkseen oven auki. Hänestä tuntui kuin hän tällä pienellä tempulla tunkeutuisi johonkin sellaiseen asioiden ja tapausten piiriin, jota hän tietämättään kavahti.

"No, mitä nyt?" tuumi hän. "Mikä minua pidättää?" Hän veti äkkiä. Häneltä pääsi kauhunhuudahdus. Hökkelissä oli ihmisruumis, ja samalla, ihan samassa silmänräpäyksessä, kun hän huomasi ruumiin, hän näki myös sen epäsuhdan, joka oli ruumiin erikoisena tunnusmerkkinä: siltä puuttui toinen käsi.

Se oli vanhus, jonka harmaa parta levisi viuhkan tapaan ja pitkät valkoiset hiukset valuivat niskaan. Mustuneet huulet ja nahassa havaittava pöhöttyminen saivat Véroniquen ajattelemaan, että hänet oli kenties myrkytetty, sillä ruumiissa ei näkynyt mitään muuta vammaa kuin katkaistun käsivarren haava. Käsi oli leikattu poikki juuri ranteen yläpuolelta ja varmaankin jo useita päiviä sitten. Vaatteet olivat bretagnelaisen talonpojan, siistit, mutta kuluneet. Ruumis oli maassa istumassa, pää nojasi penkkiä vasten, ja jalat olivat koukussa.

Kaiken tämän Véronique totesi ikäänkuin tajuttomuuden tilassa tai pikemminkin se esiintyi uudelleen hänen muistissaan; sillä aluksi hän seisoi vavisten, tuijottaen eteensä ja höpisten:

"Ruumis… ruumis…"

Äkkiä välähti hänen mieleensä se ajatus, että hän kenties erehtyi ja että ukko ei tainnut ollakaan kuollut. Mutta kun hän kosketti vanhuksen otsaa, pöyristytti häntä ihon kylmyys.

Tämä liike herätti hänet kuitenkin horroksestaan. Hän päätti toimia ja, koska lähellä ei ollut ketään, palata Faouëtiin ilmoittaakseen viranomaisille. Ensin hän kuitenkin tutki ruumista nähdäkseen, oliko mitään merkkiä ilmaisemassa, ken vainaja oli.

Taskut olivat tyhjät. Vaatteissa ei ollut mitään nimimerkkiä. Mutta kun hän tutkiessaan oli hiukan työntänyt ruumista, sattui pää retkahtamaan eteenpäin, ja silloin vartalokin kaatui lysähtäen säärien päälle, joten penkin alusta paljastui.

Penkin alta hän keksi pienen paperikäärön — arkin hyvin ohutta piirustuspaperia, joka oli rypistynyt, tahraantunut ja vääntynyt kieroksi.

Hän otti käärön ja avasi sen. Mutta tuskin hän oli niin tehnyt, kun hänen kätensä alkoivat vavista ja hän änkytti:

"Hyvä Jumala! Ah, hyvä Jumala…!"

Hän koetti kaikella tarmollaan tyynnyttää mieltänsä, niin että silmät voisivat lukea ja aivot käsittää.

Korkeintaan muutaman sekunnin hän jaksoi siinä seistä, mutta sillaikaa hän saattoi silmiänsä yhä taajempana verhoavan sumun läpi eroittaa punaisen piirroksen, joka esitti neljään eri puunrunkoon ristiinnaulittua neljää naista.

Ja etumaisena tässä piirroksessa, keskeisimpänä kuviona, oli nainen, jonka ruumis oli jäykistyneenä verhojensa alla ja kasvot kauheimmasta tuskasta vääntyneet, mutta kuitenkin tunnettavissa. Tämä ristiinnaulittu nainen oli — siitä ei ollut epäilystäkään — hän itse. Se oli hän, Véronique d'Hergemont!

Sitäpaitsi oli kidutuspaalun huipussa muinaisaikaiseen tapaan nimitaulu voimakkaalla kädellä piirrettyine kirjoituksineen.

Siinä oli Véroniquen tyttövuosien nimimerkki V. d'H. Siis Véronique d'Hergemont!

Häntä puistatti kiireestä kantapäähän. Hän suoristausi, kääntyi ja, pyörähtäen hökkelistä ulos, kaatui tainnoksiin nurmikolle.

* * * * *

Véronique oli hyvinvoipa, kookas ja tarmokas nainen, joka säilytti ihmeellisesti tasapainonsa ja jonka hyvää sielullista terveyttä ja oivallista ruumiillista sopusuhtaisuutta eivät koettelemukset olleet voineet koskaan masentaa. Tarvittiin poikkeuksellisia ja odottamattomia olosuhteita, joihin tällä kertaa vielä liittyi kaksiöisen rautatiematkan tuottama väsymys, ennenkuin hänen hermonsa ja tahtonsa järkkyivät.

Sitä ei muuten kestänytkään kuin pari, kolme minuuttia, minkä jälkeen hänen sielunkykynsä tulivat jälleen kirkkaiksi ja valppaiksi.

Hän nousi, kääntyi uudelleen mökkiä kohti, otti paperiarkin, katseli sitä tosin sanomattoman levottomana, mutta tällä kertaa näkevin silmin ja täydessä tajussa.

Ensiksikin yksityiskohtia, jotka näyttivät hänestä merkityksettömiltä tai joiden merkitys ei hänelle ainakaan vielä selvinnyt. Vasemmalla oli kapea viisitoistarivinen sareke, joka oli sommiteltu vajaamuotoisista kirjaimista alati samoin perusviivoin ja kaiketi pantu siihen vain täytteeksi.

Eräissä kohdin oli kuitenkin muutama sana selvästi nähtävissä.

Véronique luki: "Neljä naista ristillä", sitten kauempana: "Kolmellekymmenelle arkulle…", ja viimeinen rivi kokonaisuudessaan kuului:

"Kivijumala kuoleman tai elämän antaa."

Koko sarekkeen sulki kahdella hyvin säännöllisellä viivalla piirretty kehys. Toinen viiva oli musta, toinen punaisella värillä vedetty. Punaisella oli vielä yläpuolelle piirretty kaksi mistelinoksalla toisiinsa sidottua sirppiä ja sarekkeen alapuolelle ruumisarkun kuva.

Oikeanpuolisen osan, melkoista tärkeämmän, täytti piirustus, veripunainen piirustus, joka antoi koko sivulle myötäliitettyine selityssarekkeineen kirjanlehden tai pikemmin kirjan sivulta tehdyn jäljennöksen muodon — jostakin isosta vanhasta kuvakirjasta otetun, missä aiheita oli käsitelty hiukan alkuperäisesti ja taiteellisia sääntöjä laisinkaan tuntematta.

Siinä oli neljä naista ristillä.

Kolme niistä oli taempana, yhä etäämmällä, ja ne näyttivät sitä mukaa toinen toistaan pienemmiltä. Ne olivat bretagnelaisessa puvussa, ja päähineetkin olivat bretagnelaisia, mutta erikoista paikallista kuosia, jonka omituisuutena oli ennen kaikkea iso musta solmu elsassitarten solmujen tapaan kahtaalle häilyvin siivin. Ja sivun keskellä oli se kaamea kuvio, josta Véronique ei voinut hellittää säikähtynyttä katsettaan. Siinä oli kookkain risti, puunrunko, jonka alemmat oksat oli karsittu ja jota pitkin riippuivat naisen käsivarret, toinen oikealla, toinen vasemmalla.

Käsiä ja jalkoja ei oltu naulattu kiinni, vaan ne oli sidottu köysillä, jotka oli kierretty olkapäihin asti ja yhdistettyjen jalkojen yli vyötäisille. Bretagnelaisen puvun asemesta oli uhrilla eräänlainen maahan ulottuva hikiliina, joka ikäänkuin pitensi kärsimyksen riuduttaman ruumiin kapeata vartaloa.

Kasvojen ilme oli sydäntävihlova, alistuvan tuskan ja surumielisen sulon ilme. Ja ne olivat tosiaankin Véroniquen kasvot. Sellaiselta hän oli näyttänyt varsinkin kaksikymmenvuotiaana, ja sellaisena Véronique muisti nähneensä itsensä synkkinä hetkinä, jolloin kuvastimesta katselee toivottomia silmiään ja valuvia kyyneleitänsä.

Ja pään ympärillä aaltoili sama tuuhea tukka, valuen vyötäisille asti samanlaisissa poimuissa.

Ja yläpuolella kirjoitus: V. d'H.

Véronique jäi pitkäksi aikaa mietteisiinsä, tutkien menneisyyttä ja koettaen yhdistää nykyisyyttä nuoruutensa muistelmiin. Mutta hän ei keksinyt mitään selitystä. Hänen lukemissaan sanoissa, näkemässään piirroksessa, kaikessa tuossa ei ollut mitään käsitettävää, ei mitään sellaista, mikä olisi voinut hänelle tarjota pienintäkään vihjausta.

Hän tarkasteli paperia vielä moneen kertaan. Sitten hän hitaasti ja yhä sitä ajatellen repi sen pieniksi palasiksi, jotka tuuli sai viedä mukanaan. Kun viimeinenkin palanen oli lentänyt hänen kädestään, oli hänen päätöksensä tehty. Hän työnsi ruumiin entiseen asentoon, sulki oven ja lähti nopeasti kävelemään kylää kohti, mennäkseen ilmoittamaan viranomaisille, jotta ne voisivat heti ryhtyä tarpeellisiin toimiin.

Mutta kun hän tuntia myöhemmin palasi Faouëtin kunnallislautakunnan esimiehen, kyläpoliisin ja useiden uteliaitten kanssa, joiden mieliä hänen merkillinen tiedonantonsa oli kiihoittanut, oli hökkeli tyhjä.

Ruumis oli hävinnyt.

* * * * *

Kaikki tämä oli perin kummallista. Véronique tiesi varsin hyvin, että hänen tässä hämmennyksessään oli mahdoton vastata tehtyihin kysymyksiin ja karkoittaa epäluuloja, joita ihmisissä saattoi herätä hänen todistuksensa vilpittömyydestä, hänen tännetulonsa aiheesta, jopa hänen järjentilastaankin, ja siksi hän äkkiä luopuikin kaikesta ponnistuksesta ja kamppailusta. Majatalon isäntä oli saapuvilla. Véronique kysyi häneltä, mikä oli lähin kylä, jonne hän saapuisi tätä tietä seuraamalla, ja pääsisikö hän siten rautatieasemalle, josta voisi palata Pariisiin.

Hän painoi mieleensä nimet Scaër ja Rosporden, tilasi kärryt, jotka saavuttaisivat hänet tiellä, samalla tuoden hänen matkalaukkunsa, ja läksi liikkeelle komean asunsa ja vakavan kauneutensakin suojellessa häntä kaikkea pahansuopuutta vastaan.

Hän lähti niin sanoaksemme umpimähkään. Tie oli pitkä, kymmeniä kilometrejä. Mutta hänellä oli niin kiire päästä eroon näistä käsittämättömistä tapauksista ja palata rauhaan ja unhoon, että hän käveli ripein askelin, edes ajattelematta jalkavaivojensa hyödyttömyyttä, koska ajoneuvot kerran olivat tulossa hänen jäljestään.

Hän nousi kukkuloille, laskeutui laaksoihin ajatellen tuskin mitään ja luopuen etsimästä ratkaisua näihin moniin arvoituksiin. Menneisyys nousi taas hänen elämänsä pinnalle, ja hän pelkäsi kauheasti tätä menneisyyttä, joka ulottui siitä päivästä, jolloin Vorski hänet ryösti, hänen isänsä ja lapsensa kuolemaan asti…

Hän ei tahtonut ajatella muuta kuin pienoista kotiansa, jonka oli itselleen Besanconissa valmistanut. Siellä ei ollut huolia, ei unelmia, ei muistoja; eikä hän epäillyt, että hän siellä jokapäiväisten, tuttujen pikkuhommiensa keskellä valitsemassaan vaatimattomassa majassa unohtaisi aution hökkelin, silvotun ruumiin ja kauhistuttavan piirustuksen salaperäisine kirjoituksineen.

Mutta lähestyessään Scaërin suurta kauppalaa ja kuullessaan jo hevosenkellon kilinää takaansa hän näki Rospordeniin vievän tien haarassa puoleksi raunioittuneen rakennuksen kiviseinän.

Ja seinään oli valkoliidulla, numerolla 10 merkityn nuolen yläpuolelle, piirretty ennustavat kirjaimet: V. d'H.

TOINEN LUKU

Meren rannalla

Äkkiä muuttui Véroniquen mielentila. Yhtä paljon kuin hän kaikin voimin pakeni vaaran uhkaa, joka hänelle näkyi koituvan kamalasta menneisyydestä, yhtä päättäväisesti hän tahtoi kulkea eteensä avautuvan pelottavan tien loppuun.

Tämä mielenmuutos johtui siitä, että hänestä tuntui kuin pimeydessä olisi leimahtanut pieni valon välähdys. Hän käsitti äkkiä sen muutoin varsin yksinkertaisen seikan, että nuoli osoitti suuntaa ja että kymmenen numeron täytyi olla kymmenes sarjassa, joka viitoitti tietä määräpaikasta toiseen.

Oliko se jonkun tekemä merkki toisen henkilön askelien opastamiseksi? Vähät siitä! Tärkeintä oli, että siinä oli johtolanka, joka voisi auttaa Véroniquea selvittämään sen mielenkiintoisen ongelman, kuinka hänen tyttövuosiensa aikainen nimimerkkinsä esiintyi näin traagillisten asianhaarain vyyhdissä.

Faouëtista lähetetyt kärryt saavuttivat hänet. Hän nousi niihin ja käski ajomiehen ajaa hyvin verkalleen Rospordenia kohti.

Hän ehti sinne päivällistä syömään, eivätkä hänen aavistuksensa olleetkaan pettäneet. Kahdesti hän oli tienristeyksessä taas nähnyt nimipiirroksensa ja sen alla numerot 11 ja 12.

Véronique jäi yöksi Rospordeniin ja jatkoi seuraavana päivänä tutkimuksiaan.

Numero 12, jonka hän keksi erään hautuumaan kiviaidasta, opasti hänet Concarneaun tielle, ja hän oli jo sinne saapumassa eikä ollut huomannut muita kirjoituksia.

Hän arveli siis erehtyneensä, kääntyi takaisin ja hukkasi päiväkauden turhaan etsiskelyyn.

Vasta seuraavana päivänä opasti hänet hyvin himmentynyt numero 13 Fouesnantiin päin. Hän poikkesi siis entiseltä suunnaltaan seuratakseen yhä merkkien mukaan kyläteitä, joilla hän kerran eksyikin.

Vihdoin hän neljä päivää senjälkeen, kun oli jättänyt Faouëtin, sai meren näkyviinsä, saapuen Beg-Meilin laajalle rantamalle.

Hän vietti kaksi yötä kylässä saamatta minkäänlaista vastausta kysymyksiin, joita hän tosin tekikin varovaisesti. Vihdoin hän eräänä aamuna, harhailtuaan rannikkoa leikkelevien, puoliksi veden peittämien kallioiden keskellä ja puita ja pensaita kasvavalla matalalla törmällä, joka on meren rajana, keksi kahden karsitun tammen välistä turpeista ja oksista kyhätyn kojun, jota kaiketi tullimiehet olivat käyttäneet. Pieni muinaiskelttiläinen hautakivi, menhir, seisoi sen ovella. Tämän hautakiven kyljessä oli numerolla 17 merkitty nimipiirros.

Ei mitään vasamaa. Alapuolella pelkkä piste. Siinä kaikki.
Risumajassa oli kolme särjettyä pulloa ja tyhjiä säilykelaatikoita.

"Tässä siis on päämäärä", ajatteli Véronique. "Täällä on syöty — ehkä edeltäpäin tuotuja ruokavaroja."

Sitten hän huomasi, että vähän matkan päässä pienen, lähikallioiden keskelle näkinkengän tavoin kaartuvan lahden rannassa keinui pieni avonainen alus, petroolilla käypä vene, jonka moottori näkyi.

Ja hän kuuli kylästä päin tulevia ääniä — miehen ja naisen äänen. Siltä kohtaa, missä hän seisoi, ei ensiksi voinut nähdä muuta kuin jokseenkin iäkkään miehen, joka kantoi sylissään viittä, kuutta pussillista ruokatarpeita, piirakaisia ja kuivia vihanneksia. Ne hän laski maahan sanoen:

"Teiltä kävi matka siis onnellisesti, matami Honorine?"

"Erinomaisesti."

"Ja missä te sitten kävitte?"

"No Pariisissa… kahdeksan päivää poissa… isäntäni asioilla…"

"Oletteko mielissänne, kun pääsette takaisin kotiin?"

"Totta kai."

"Ja näette, matami Honorine, että veneenne on samassa paikassa. Joka päivä olen käynyt sitä tarkastamassa. Tänä aamuna siitä vihdoin poistin purjeen. Yhäkö se kelluu hyvin?"

"Mainiosti."

"Te olettekin reipas luotsi. Niin, matami Honorine, kuka olisi luullut, että te kelpaisitte siihen toimeen?"

"Sota opettaa. Kaikki saaremme nuoret miehet ovat lähteneet, toiset käyvät kalastamassa. Eikä ole enää höyrylaivavuoroja kahdesti kuussa, kuten entiseen aikaan. Minä käyn siis asioilla."

"Entä öljy…"

"Sitä on varastossa. Ei mitään hätää siinä suhteessa."

"No niin, tässä siis eroamme, matami Honorine. Tarvitseeko minun auttaa lastauksessa?"

"Ei maksa vaivaa, teillähän on kiire."

"No, me eroamme siis", toisti ukko. "Näkemiin, matami Honorine. Minä valmistan kääröt edeltäpäin."

Ja hän lähti, mutta huusi vähän kauempaa:

"Varokaa sentään niitä salakareja, jotka ympäröivät riivattua luotoanne. Sillä on tosiaan niiden vuoksi paha maine! Ei sitä suotta nimitetä kolmenkymmenen ruumisarkun saareksi. Onnea matkalle!"

Hän hävisi kallion taakse.

Véronique oli säpsähtänyt. Kolmekymmentä ruumisarkkua! Samat sanat, jotka hän oli nähnyt kauhean piirustuksen sivulla!

Hän kurkotti katsomaan. Nainen astuikin jo ripeästi venettä kohti ja laskettuaan siihen vielä uusia ruokatarpeita kääntyi ympäri.

Véronique näki silloin hänen kasvonsa.

Hän oli puettu bretagnelaiseen kuosiin, ja päässä oli kahdella mustalla samettisiivellä varustettu hilkka.

"Oh! Sama päähine kuin piirustuksessa", mutisi Véronique räpsähtäen.
"Kolmen ristiinnaulitun naisen päähine…1"

Bretagnetar näytti noin nelikymmenvuotiaalta. Hänen tarmokkaat, päivänpolttamat ja pakkasen puremat kasvonsa olivat luisevat ja jäykkäpiirteiset, mutta niitä elähdytti kaksi suurta, mustaa, älykästä ja lempeää silmää. Hänen povellaan riippuivat raskaat kultaketjut. Samettiliivit puristivat häntä tiukasti.

Hän hyräili hiljaa, samalla kun kantoi tavaroitansa ja sovitteli niitä veneeseen. Silloin hänen täytyi polvistua isolle kivelle, jota vasten vene oli kiinnitetty. Lopetettuaan puuhansa hän katseli taivaanrantaa, jolla leijaili mustia pilviä. Ne eivät kuitenkaan näkyneet häntä huolestuttavan, ja veneen kiinnitysköyttä päästäessään hän yhä jatkoi lauluansa, mutta nyt niin äänekkäästi, että Véronique saattoi eroittaa sanat. Se oli yksitoikkoinen, tasapoljentoinen kehtolaulu, jota liritellessään hän hymyili ja paljasti kauniit valkoiset hampaansa.

    Ja sanoi äiti niin,
    kun tuuti nukuksiin:

    "Et itkeä sä saa,
    se kiusaa Mariaa.

    Kun lapsi hymyilee,
    niin Neitsyt iloitsee.

    Ja kädet ristissä
    rukoile Neitsyttä…"

Hän ei ehtinyt laulaa loppuun asti. Véronique seisoi hänen edessään, kasvot kiristyneinä ja kalmankalpeina.

Hämmästyneenä bretagnetar sammalsi:

"Mitä ihmettä tämä on?"

Véronique sanoi vapisevalla äänellä:

"Kuka teille on opettanut sen laulun?… Mistä te olette sen saanut?… Äitini lauloi sitä usein… se on hänen kotiseutunsa, Savoijan, lauluja… Enkä ole koskaan kuullut sitä… hänen kuolemansa jälkeen… Siksi… tahdon… tekisi mieleni…"

Hän vaikeni. Bretagnetar katseli häntä ääneti, ällistyneenä, ikäänkuin hänkin olisi ollut kysymäisillään jotakin.

"Kuka sen on teille opettanut?" toisti Véronique.

"Joku muualla", vastasi vihdoin matami Honorineksi mainittu.

"Missä muualla?"

"Saarellani."

Véronique kysyi ikäänkuin aavistaen pahaa:

"Kolmenkymmenen ruumisarkunko saarella?"

"Siksihän sitä sanotaan. Sen nimi on Sarek."

He silmäilivät yhä toisiaan sellaisella katseella, jossa oli uhmaa, mutta samalla suurta uteliaisuutta ja puhumisen tarvetta. Ja silloin he myöskin molemmat tunsivat, etteivät olleet toistensa vihollisia.

Véronique keskeytti äänettömyyden sanoen: "Suokaa anteeksi, mutta on, nähkääs, muutamia niin huolestuttavia asioita…"

Bretagnetar kohautti päätänsä hyväksyvään tapaan, ja Véronique jatkoi:

"Niin huolestuttavia, niin järkyttäviä… Ette aavistakaan, miksi olen tullut tänne. Minun täytyy se sanoa teille. Ainoastaan te voitte minulle selittää… Katsokaas… sattuma — aivan pieni sattuma, ja oikeastaan kaikki johtuu siitä — sai minut tulemaan Bretagneen ensi kertaa elämässäni, ja minä näin täällä maantien vieressä vanhan aution hökkelin ovessa tyttönimeni alkukirjaimet, nimipiirroksen, jota en enää ole käyttänyt neljään-, viiteentoista vuoteen. Jatkaessani matkaani keksin vielä useitakin kertoja saman nimikirjoituksen, ja siihen oli aina pantu eri järjestysnumero, ja niin jouduin tänne Beg-Meilin rannikolle ja juuri tälle kohtaa, joka siis oli jonkun suunnitteleman ja kulkeman reitin päätepisteenä… Mutta kuka tuo henkilö on ollut, sitä en tiedä."

"Onko teidän nimikirjoituksenne tuolla?" kysyi Honorine innostuen.
"Missä paikassa?"

"Tuossa kivessä yläpuolellamme, kojun oven likellä."

"En näe täältä asti. Mitkä kirjaimet ne ovat?"

"V. d'H."

Bretagnelaisvaimo hillitsi säpsähdystään. Hänen luisevat kasvonsa ilmaisivat syvää liikutusta, ja hän sanoi hampaittensa välistä:

"Ah", huudahti nuori nainen, "te siis tiedätte nimeni… te tiedätte…!"

Honorine tarttui hänen molempiin käsiinsä ja piti niitä kauan omissaan. Hymy kirkasti hänen karkeat kasvonsa, ja hänen silmänsä vettyivät kyynelistä hänen toistellessaan:

"Neiti Véronique… rouva Véronique, oletteko te siis Véronique? Ah, hyvä Jumala, onko se mahdollista! Pyhä Neitsyt Maria olkoon kiitetty!"

Véronique oli hämillään ja hoki lakkaamatta:

"Te tiedätte nimeni… te tiedätte, kuka minä olen… Silloin voittekin selittää minulle koko tämän arvoituksen?"

Jokseenkin pitkän vaitiolon jälkeen Honorine vastasi:

"Minä en voi teille mitään selittää… Minäkään en käsitä… Mutta koettakaamme yhdessä ottaa asiasta selvä… Mikä oli sen bretagnelaiskylän nimi?"

"Faouët."

"Faouët… minä tiedän. Ja se autio hökkeli oli…?"

"Kahden kilometrin päässä sieltä."

"Avasitteko sen?"

"Avasin. Ja se olikin kauheinta. Siinä hökkelissä oli…"

"Puhukaa… mitä siellä oli?"

"Ensiksikin miehen, vanhan, paikkakunnan malliin puetun miehen ruumis. Hänellä oli pitkät valkoiset hiukset ja harmaa parta… Voi, sitä vainajaa en koskaan unohda… Hänet oli varmaankin kavalasti murhattu… myrkytetty… en tiedä…"

Honorine kuunteli suu ammollaan, mutta tämä rikos ei näkynyt ilmaisevan hänelle mitään, ja hän virkkoi vain:

"Kuka se oli? Onko pidetty tutkinto?"

"Kun palasin sinne faouëtilaisten kanssa, oli ruumis poissa."

"Poissako? Kuka sen oli korjannut?"

"Sitä en tiedä."

"Ette siis tiedä mitään?"

"En mitään. Mutta ensimmäisellä kerralla löysin hökkelistä piirustuksen… piirustuksen, jonka revin rikki, mutta jonka muisto kiusaa minua vieläkin kuin painajainen… En voi sitä karkoittaa… Kuulkaahan… siellä oli rullaksi kierretty paperiarkki, jolle ilmeisesti oli jäljennetty vanha kuva, ja se kuva esitti… oi, kuinka kauheaa… kauheaa!… se esitti neljää naista ristillä! Ja yksi niistä olin minä, ja siinä oli nimenikin… Toisella taas oli samanlainen päähine kuin teillä…"

Honorine puristi hänen käsiänsä tavattoman rajusti.

"Mitä te sanotte?" huudahti hän. "Neljä naista ristillä?"

"Niin, ja siinä puhuttiin kolmestakymmenestä ruumiskirstusta, siis teidän saarestanne."

Bretagnetar tukki käsillään hänen suunsa.

"Vaietkaa, vaietkaa! Oh, ei saa puhua sellaisista. Ei, ei see… ne nähkääs ovat hornan asioita… Pyhyyden loukkausta on niistä puhua… Vaietkaamme niistä visusti… Myöhemmin ehkä… saamme nähdä… ehkä jonakin toisena vuonna… Myöhemmin… myöhemmin…"

Kauhu näkyi häntä puistattavan niinkuin myrskytuuli pieksää puita ja kääntää koko luonnon ylösalaisin. Ja hän vaipui äkkiä polvilleen kalliolle rukoillen kauan maahan kumartuneena, pää käsien välissä, niin hartaasti, että Véronique ei häneltä enää kysellyt.

Vihdoin hän nousi ja toisti hetkisen päästä:

"Niin, kaikki tuo on pelottavaa, mutta minun nähdäkseni ei velvollisuutemme siitä muutu, emmekä saa hetkeäkään epäröidä."

Ja hän lisäsi vakavasti nuorelle naiselle:

"Teidän täytyy tulla mukanani sinne."

"Sinne, saarellenneko?" vastasi Véronique salaamatta inhoaan.

Honorine tarttui jälleen hänen käsiinsä ja jatkoi yhä sadalla hiukan juhlallisella äänellä, joka Véroniquesta tuntui kätkevän salaisia ja lausumattomia ajatuksia.

"Onko teidän nimenne todellakin Véronique d'Hergemont?"

"On."

"Isänne nimi oli…?"

"Antoine d'Hergemont."

"Olitte mennyt naimisiin Vorski-nimisen herrasmiehen kanssa, joka sanoi itseään puolalaiseksi?"

"Niin, Alexis Vorskin kanssa."

"Suostuitte hänen vaimokseen senjälkeen, kun hän oli teidät ryöstänyt, mikä herätti suurta hälinää, ja sittenkun välinne isänne kanssa olivat menneet rikki?"

"Niin."

"Teillä oli hänestä lapsi?"

"Niin, poika François."

"Jota ette oikeastaan ole tuntenut, koska isänne sen teiltä varasti?"

"Totta kyllä."

"Ja molemmat, sekä isänne että poikanne, katosivat eräässä haaksirikossa?"

"Niin, he hukkuivat?."

"Mistä sen tiedätte?"

Véronique ei ehtinyt tästä kysymyksestä kummastua, vaan vastasi:

"Omien tiedustelujeni tulos ja oikeudellinen tutkimus perustuvat molemmat samaan epäämättömään tosiseikkaan, neljän merimiehen todistukseen."

"Kuinka voitte olla varma, että ne eivät valehdelleet?"

"Miksi ne olisivat valehdelleet?" lausui Véronique kummastuneena.

"Niiden todistus saattoi olla ostettu… Ehkä se oli ennakolta saneltu."

"Kuka sen olisi sanellut?"

"Isänne."

"Sepä olisi ihmeellistä! Mutta isänihän oli kuollut!"

"Sanon vieläkin: Mistä sen tiedätte?"

Tällä kertaa näkyi Véronique ällistyvän.

"Mihin te oikeastaan tähtäätte?" kysyi hän.

"Malttakaas. Tiedättekö niiden neljän merimiehen nimiä?"

"Kyllä minä sain ne kuulla. Mutta en niitä enää muista."

"Ettekö muista, että ne olivat bretagnelaisia nimiä?"

"Muistan tosiaan. Mutta en käsitä…"

"Vaikka te ette liene koskaan käynyt Bretagnessa, on isänne ollut täällä varsin usein niiden teosten vuoksi, joita hän kirjoitti. Hän on äitinne eläessä täällä asunutkin. Hänen on siis täytynyt joutua tekemisiin maan asukasten kanssa. Otaksukaamme, että hän jo kauan oli tuntenut nuo neljä matruusia ja saanut ne puolelleen tai ostanut heidän apunsa, ja että hän oli vartavasten palkannut heidät toimittamaan näennäisen haaksirikon… Otaksukaamme, että he aluksi laskivat isänne ja poikanne maihin johonkin Italian satamaan ja sitten, hyviä uimareja kaikki neljä, upottivat huvipurren rannikon näkyvissä. Otaksukaamme…"

"Ne miehet ovat siis elossa!" huudahti Véronique, jonka mielenliikutus yhä kiihtyi. "Heiltä voisi kysellä!"

"Kaksi kuoli luonnollisella kuolemalla muutama vuosi sitten. Kolmas on Maguennoc-niminen vanhus, jonka tapaatte Sarekissa. Neljännen taas ehkä juuri äsken näitte. Siinä seikkailussa ansaitsemillaan rahoilla hän osti maustekaupan Beg-Meilissä."

"Ah, häntähän voi heti puhutella", virkkoi Véronique vavisten.
"Menkäämme häntä etsimään."

"Miksikä? Minä tiedän enemmän kuin hän."

"Te tiedätte… te tiedätte…"

"Minä tiedän kaikki, mikä teille on tuntematonta. Voin vastata kaikkiin kysymyksiinne. Tiedustelkaa minulta."

Mutta Véronique ei tohtinut tehdä hänelle suurinta kysymystä, sitä, joka alkoi värähdellä hänen tietoisuutensa hämärässä. Hän pelkäsi totuutta, joka ei ehkä ollut mahdollinen, totuutta, joka välähteli ikäänkuin usvan kätköstä, ja hän änkytti surullisella äänellä:

"Minä en käsitä… en käsitä. Minkätähden isä olisi niin menetellyt? Minkätähden hän olisi tahtonut, että hänen ja minun lapsiparkani luultaisiin kuolleen?"

"Isänne oli vannonut kostavansa…"

"Vorskille kyllä… Mutta minulle… tyttärelleen…? Sellainen kosto!"

"Te rakastitte miestänne. Kun olitte joutunut hänen valtaansa, ette paennut, vaan suostuitte avioliittoon. Sitäpaitsi oli loukkaus julkinen… Ja tunsittehan isänne, hänen rajun, pitkävihaisen luonteensa… hänen hiukan… hillittömän mielenlaatunsa, kuten hän itsekin myönsi."

"Mutta sitten…?"

"Sitten… sitten! Vuosien vieriessä hänessä syttyi rakkaus tyttärenpoikaansa kohtaan ja sen mukana katumus… ja hän etsi teitä kaikkialta… Kylläpä minä sitä varten sain matkustella! Ensiksi matkustin Chartresin karmeliittanunnain luostariin. Mutta te olitte sieltä lähtenyt kauan sitten… Mihin? Mistä olisi voinut teidät löytää?"

"Ilmoitus sanomalehtiin…"

"Kerran hän koetti sitäkin. Kirjoitti häväistysjutun vuoksi tietenkin hyvin varovaiseen muotoon. Joku vastasi. Sovittiin kohtaamisesta. Tiedättekö, kuka saapui? Vorski. Niin, Vorski, joka myöskin etsi, joka yhä rakasti ja vihasi teitä. Isänne säikähtyi eikä ole senjälkeen rohjennut toimia avoimesti."

Véronique vaikeni. Raukeana hän oli vaipunut kivelle ja istui siinä pää kumarassa. Sitten hän kuiskasi:

"Te puhutte isästäni aivan kuin hän vielä nytkin eläisi…"

"Hän elää."

"Ja ikäänkuin usein hänet tapaisitte…"

"Joka päivä."

"Ja toiselta puolen" — Véronique hiljensi ääntänsä — "toiselta puolen ette virka sanaakaan pojastani… Minulle tulee jotakin kauheaa mieleen… Ehkei hän jäänytkään eloon…? Ehkä hän on sittemmin kuollut? Siksikö ette hänestä puhu?"

Ponnistaen hän kohotti päätänsä. Honorine hymyili.

"Voi, minä rukoilen teitä", pyysi Véronique, "ilmoittakaa minulle totuus… Hirveätä on toivoa enemmän kuin sopisi toivoa… Minä rukoilen teitä…"

Honorine kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

"Mutta, rouva-rukka, olisinko minä kertonut teille kaiken tämän, jos hän olisi kuollut, kaunis Françoisini?"

"Hän elää, hän elää!" huudahti nuori nainen liikutuksesta huumaantuneena.

"Elää niinkin! Ja hyvin hän voi! Ah, sellainen vankka vesa ja, ai, kuinka ryhdikäs! Minulla on syytä olla ylpeä Françoisistanne, koska itse olen hänet kasvattanut!"

Hän tunsi, että Véronique päästäisi tunteensa valloilleen hänen nähtensä, sillä kovia kokenut nainen oli uupua niiden painosta, niihin kun varmaan sisältyi yhtä paljon kärsimystä kuin riemuakin. Ja hän sanoi:

"Itkekää, hyvä rouvaseni. Se tekee teille hyvää. Nämä ovat parempia kyyneleitä kuin entisaikaiset, eikö totta? Itkekää, jotta kaikki entinen tuskanne haihtuisi. Minä palaan kylään. Kai teillä on joku matkalaukku majatalossa? Minut tunnetaan siellä. Minä tuon sen, ja sitten lähdemme."

* * * * *

Kun bretagnetar puolen tunnin päästä palasi, oli Véronique seisaallaan, ja Honorine näki hänen viittaavan jouduttamaan askeliaan ja kuuli hänen huutavan:

"Nopeasti! Hyväinen aika, kuinka kauan te viivyttelette! Emme saa tuhlata minuuttiakaan."

Mutta Honorine ei rientänyt sen enempää eikä vastannut mitään. Mikään hymy ei kirkastanut hänen karkeita kasvojansa.

"No lähdemmekö?" virkkoi Véronique astuen häntä vastaan. "Eihän ole mikään viivyttämässä? Ei mitään estettä? Mitä? Te ette enää näytä samalta…"

"Kyllä, kyllä… tietysti…"

"Riennetään sitten!"

Hänen avullaan Honorine lastasi matkalaukut ja ruokatavarat veneeseen. Sitten bretagnetar äkkiä asettui Véroniquen eteen ja sanoi:

"Oletteko siis ihan varma, että ristiinnaulittu nainen kuvassa olitte te itse?"

"Ihan varma… Sitäpaitsi olivat nimeni alkukirjaimet pään yläpuolella…"

"Se on kummallista", jupisi bretagnetar, "ja kovin huolestuttavaa".

"Miksi…? Joku on minut tuntenut… ja piirtänyt huvikseen… Vain tilapäinen sattuman oikku, joka herättää menneisyyden muistot."

"Oh, ei minua menneisyys huolestuta, vaan tulevaisuus."

"Tulevaisuus?"

"Muistattehan ennustuksen…"

"En käsitä."

"Niin, niin, sen ennustuksen, joka Vorskille lausuttiin teistä…"

"Ah, te tiedätte?"

"Minä tiedän. Ja tuntuu niin kamalalta ajatella sitä piirrosta ja muita paljoa pelottavampia asioita, joista te ette tiedä."

Véronique purskahti nauruun.

"Mitä! Siksikö epäröitte ottaa minua mukaanne…? Sillä siitä kai on puhe?"

"Älkää naurako. Ei sovi nauraa silloin, kun näkee suorastaan hornan liekkejä."

Bretagnetar lausui nämä sanat sulkien silmänsä ja tehden ristinmerkin. Sitten hän jatkoi:

"Kaiketikin… te teette minusta pilaa… Pidätte minua tämän seudun taikauskoisena naisena, joka uskoo aaveisiin ja virvatuliin. Enkä sitä kokonaan kielläkään. Mutta sittenkin… on totuuksia, jotka häikäisevät silmänne…! Saatte puhua niistä asioista Maguennocin kanssa, jos hän alkaa luottaa teihin."

"Maguennocin kanssa?"

"Hän on yksi niistä neljästä merimiehestä. Poikanne vanha ystävä. Hänkin on kasvattanut poikaanne. Hän tietää näistä asioista enemmän kuin kaikki oppineet, enemmän kuin isännekään. Ja kuitenkin…"

"Ja kuitenkin…"

"Kuitenkin Maguennoc yritti kiusata kohtaloa ja tunkeutua syvemmälle asioiden tuntemiseen kuin on luvallista."

"Mitä hän teki?"

"Hän tahtoi koskettaa kädellään, kuuletteko, omalla kädellään (hän itse sen minulle tunnusti) ihan pimennon pohjaan."

"No?" virkkoi Véronique, johon sanat väkisinkin vaikuttivat.

"No niin, hän poltti kätensä liekeissä. Tuli hirveä haava, jota hän näytti minulle. Minä näin sen omin silmin, se oli ikäänkuin syöpähaava… ja hän kärsi niin kovaa tuskaa, että…"

"Että?"

"Että hänen täytyi ottaa kirves vasempaan käteensä ja itse hakata poikki oikea kätensä…"

Véronique hämmästyi. Hän muisti ruumiin Faouëtin lähellä ja sopersi:

"Oikean kätensä? Väitätte, että Maguennoc oli hakannut poikki oikean kätensä?"

"Kirveeniskulla kymmenen päivää sitten… kaksi päivää ennen lähtöäni… Minähän häntä hoidin… Miksi minulta sitä kysytte?"

"Siksi", vastasi Véronique värisevällä äänellä, "siksi, että kuolleelta mieheltä, vanhukselta, jonka näin autiossa hökkelissä ja joka sieltä sitten hävisi, oli oikea käsi äskettäin leikattu pois."

Honorine säpsähti. Hän sai taas sellaisen vauhkouden ja hämmästyneen liikutuksen ilmeen, joka oli ristiriidassa hänen tavallisen levollisuutensa kanssa. Hän lausui:

"Oletteko siitä varma? Niin, niin, hän se kyllä oli… Se oli… Maguennoc… Ukolla oli pitkät, valkoiset hiukset ja viuhkamainen parta, eikö niin? Voi sitä kataluutta!"

Hän hillitsi itsensä ja katsahti ympärilleen, levottomana siitä, että oli puhunut niin äänekkäästi. Hän teki jälleen ristinmerkin ja lausui verkkaan ikäänkuin itsekseen:

"Hän oli ensimmäinen niistä, joiden on määrä kuolla…! Hän oli sen minulle ilmoittanut… Ja vanhalla Maguennocilla oli silmät, jotka lukivat tulevaisuuden kirjaa yhtä hyvin kuin menneisyydenkin. Hän näki selvästi siellä, missä muut eivät näe mitään. 'Ensimmäisenä uhrina kaadun minä, matami Honorine. Ja kun palvelija on mennyt, niin muutaman päivän perästä tulee hänen isäntänsä vuoro…'"

"Ja hänen isäntänsä oli…?" sanoi Véronique hyvin hiljaa.

Honorine suoristautui ja puristi tuimannäköisenä nyrkkejään.

"Minä puolustan häntä", selitti hän, "minä pelastan hänet. Isästänne ei tule toinen uhri! Ei, ei, minä saavun ajoissa. Sallikaa minun lähteä."

"Me lähdemme yhdessä", virkkoi Véronique lujasti.

"Minä pyydän teitä", rukoili Honorine, "älkää olko itsepäinen. Jättäkää asia minun huostaani. Vielä tänä iltapuolena ennen päivällistä tuon isänne ja poikanne luoksenne…"

"Mutta miksi en saisi tulla?"

"Siellä saarella on liian vaarallista… teidän isällenne… ja varsinkin teille. Muistakaa niitä neljää ristiä. Sinne saarelle ne pystytetään… Oh, te ette saa sinne tulla… Se luoto on kirottu."

"Entä poikani?"

"Te näette hänet tänään muutaman tunnin päästä."

Véronique purskahti äkkiä nauruun.

"Muutaman tunnin päästä! Mutta sehän on hulluutta! Mitä! Jo neljätoista vuotta olen kaivannut poikaani, ja nyt kuulen äkkiä, että hän elää, ja te käskette minun odottaa ennenkuin saan häntä syleillä! Mutta ei tuntiakaan! Mieluummin tahdon tuhat kertaa uhmata kuolemaa kuin siirtää kohtauksemme hetkeäkään kauemmaksi."

Honorine katseli häntä ja kaiketi käsitti, että Véroniquen päätös oli niitä, joita on turha vastustaa, eikä hän siis enää estellyt. Hän teki kolmannen kerran ristinmerkin ja sanoi yksinkertaisesti:

"Tapahtukoon Jumalan tahto!"

* * * * *

Molemmat istuutuivat tavarakääröjen keskelle täyteen sullottuun pieneen alukseen. Honorine pani moottorin käymään, tarttui ohjauspyörään ja suuntasi venettä hyvin taitavasti kallioiden ja vedenkalvosta esiinpistävien karien välitse.

KOLMAS LUKU

Vorskin poika

Istuen laatikon kannella aluksen oikealla puolella Honorineen päin kääntyneenä Véronique hymyili. Tämä hymy oli vielä levotonta, epävarmaa, pidättyvää, se värähteli arkana kuin auringonsäde, joka koettaa puhkaista myrskyn viimeisen pilven, mutta silti se oli onnellista hymyä.

Ja onni näkyi olevan näiden ihailtavain kasvojen oikea ilme, joissa kuvastui mielenylevyyttä ja eräille liiallisten vastoinkäymisten koettelemille tai rakkauden säilyttämille naisille ominaista siveyttä. Niissä oli leima, jonka tuollaisten naisten kasvoille antaa vakiintunut vakavuus ja kaikesta heidän sukupuolelleen tavallisesta keimailusta luopuminen.

Hänen mustat, ohimoilta hiukan harmaantuneet hiuksensa olivat solmitut hyvin alhaalle niskaan. Hänen hipiänsä oli tumma kuin etelämaalaisen, ja hänellä oli suuret vaaleansiniset silmät, joiden koko terä näytti samanväriseltä, kalpealta kuin talvinen taivas. Hän oli kookas, leveäharteinen ja vartaloltaan sopusuhtainen.

Hänen sointuva, hiukan miesmäinen äänensä kävi hilpeäksi ja iloiseksi hänen puhellessaan jälleen löydetystä pojastansa. Eikä Véronique tahtonutkaan mistään muusta puhua. Turhaan yritti bretagnetar kääntää puhetta niihin kysymyksiin, jotka häntä kiusasivat, ja toisteli vähän väliä:

"Kuulkaas, tässä on kaksi asiaa, joita en voi selittää. Kuka oli viitoittanut sen reitin, jonka osoitteet opastivat teidät Faouëtista juuri sille kohtaa, missä minä aina nousen maihin? Siitä voisi päätellä, että joku on Faouëtista käynyt Sarekin saarella. Ja kuinka sitten oli isä Maguennoc lähtenyt saarelta? Vapaaehtoisestiko? Vai oliko hänen ruumiinsa tuotu sieltä? Ja millä keinoin?"

"Kannattaako sitä nyt…?" huomautti Véronique.

"Kyllä maar. Ajatelkaahan sentään! Paitsi minua, joka moottoriveneelläni käyn joka toinen viikko, joko Beg-Meilissä tai Pont-l'Abbéssa ruokavaroja ostamassa, ei ole kuin kaksi kalastajavenettä, ja ne purjehtivat aina paljoa ylemmällä mannermaan rannikolle Audierneen asti, jossa myyvät saaliinsa. Kuinka siis olisi Maguennoc voinut päästä yli? Ja kuka sitten hänet tappoi? Ja miksi oli hänen ruumiinsakin viety pois?"

Mutta Véronique oli itsepäinen.

"Minä pyydän teitä… Se ei ole tärkeää tällä hetkellä. Kaikki selviää. Puhukaamme Françoisista. Tehän sanoitte, että hän oli saapunut Sarekiin…?"

Ja Honorine mukaantui nuoren naisen pyyntöihin.

"Hän joutui sinne Maguennoc-poloisen huostaan muutama päivä senjälkeen, kun hänet oli teiltä riistetty. Maguennoc, jolle herra d'Hergemont oli pannut sanat suuhun, kertoi, että vieras rouvasihminen oli hänelle uskonut lapsensa, ja hän antoi sen tyttärelleen imetettäväksi. Tytär kuoli sitten jälkeenpäin. Minä olin silloin täältä poissa, kun oleskelin kymmenen vuotta Pariisissa, jossa minulla oli toimi. Kun tulin takaisin, oli François jo pulska miehenalku, joka juoksenteli nummilla ja rantakallioilla. Silloin jouduin palvelukseen isällenne, joka oli asettunut Sarekiin. Kun Maguennocin tytär kuoli, otettiin poika meille."

"Millä nimellä?"

"Omalla nimellään… Nimitimme häntä muitta mutkitta Françoisiksi. Herra d'Hergemont taas käytti itsestänsä nimeä Antoine. Lapsi sanoi häntä isoisäksi. Kellään ei ollut siihen mitään muistuttamista."

"Ja millainen hän on luonteeltaan?" kysyi Véronique hiukan levottomana.

"Oh, siitä ei hätää, poika on kuin enkeli!" vastasi Honorine. "Ei tule laisinkaan isäänsä… eikä isoisäänsäkään, kuten herra d'Hergemont itse myöntää. Lempeä, herttainen, nöyrä lapsi. Ei kiukuttele koskaan… on aina hyvällä päällä. Siten hän onkin saanut osakseen isoisän rakkauden, ja niinpä herra d'Hergemontin sydän kääntyi taas teidän puoleenne, poikanne kun niin elävästi muistutti teitä, jonka hän oli hyljännyt. Ilmetty äitinsä kuva', sanoo hän. 'Véronique oli hellä, rakastava ja hyväilevä kuten hänkin.' Ja sitten hän alkoi etsiä teitä yhdessä minun kanssani, joka vähitellen olin saanut hänen luottamuksensa."

Véronique säteili ilosta. François oli hänen näköisensä, hyväntapainen ja hymyilevä!

"Mutta", sanoi hän, "tunteeko poika minut? Tietääkö hän, että hänen äitinsä on elossa?"

"Eikö tietäisi! Herra d'Hergemont tahtoi aluksi pitää sitä salassa.
Mutta minä kerroin pian kaikki."

"Kaikkiko?"

"En kaikkea. Hän uskoo yhä, että isä on kuollut ja että te senjälkeen, kun herra d'Hergemont ja hän olivat haaksirikossa hävinneet, menitte luostariin ja että teitä ei ole voitu löytää. Ja aina hän on niin kärkäs kuulemaan uutisia, kun palaan matkalta! Hänkin, nähkääs, toivoo! Oi, kuinka hän rakastaakaan äitiänsä! Juuri hän aina hyräilee sitä kuulemaanne laulua, jonka isoisä on hänelle opettanut."

"Françoisini… pikku Françoisini…!"

"Ah, niin, hän rakastaa teitä", jatkoi bretagnetar. "Onhan hänellä kyllä äiti Honorine. Mutta te olette oma äiti. Ja teitä etsiäkseen hänellä on kiire kasvaa isoksi ja päättää opintonsa."

"Opintonsa? Lukeeko hän…?"

"Isoisänsä johdolla, ja nyt viimeksi kuluneet kaksi vuotta häntä on ohjannut kunnon nuori mies, jonka toin mukanani Pariisista, Stéphane Maroux, sota-invaliidi, jolla on kunniamerkkejä joka saumassa ja joka on sisällisten leikkausten vuoksi vapautettu vakinaisesta palveluksesta. François on koko sydämestään kiintynyt häneen."

Moottorivene lipui nopeasti tyynellä merellä, johon se kynti hopeanvaahtoisen uoman. Pilvet olivat haihtuneet taivaanrannalta. Loppupäivästä näkyi tulevan tyyni ja kirkas.

"Ja sitten, sitten", toisteli Véronique, joka ei väsynyt kuuntelemaan, "sanokaahan, millainen puku pojallani on!"

"Hänellä on lyhyet polvihousut, jotka jättävät hänen pohkeensa paljaiksi, väljä kultanappinen paita pehmeästä flanellista ja samanlainen litteäpohjainen lakki kuin hänen hyvällä ystävällään herra Stéphanella, mutta Françoisin lakki on punainen ja näyttää oikein somalta hänen päässään."

"Onko hänellä muitakin ystäviä kuin herra Maroux?"

"Ennen hänellä oli ystävinä kaikki saaren pojat. Mutta nyt, kun isät ovat sodassa, ovat kolmea, neljää laivapoikaa lukuunottamatta kaikki muut jättäneet saaren mennäkseen äitiensä kanssa työhön rannikolle, Concarneauhon ja Lorientiin, niin että Sarekissa on vain vanhuksia jäljellä. Meitä on saarella enää vain kolmisenkymmentä."

"Mutta kenen kanssa hän sitten leikkii? Kuka on hänellä kävelytoverina?"

"Oh, ei siitä hätää, hänellä on mitä parhain toveri!"

"Kuka se on?"

"Pieni koira, jonka Maguennoc hänelle lahjoitti."

"Koira?"

"Niin, aika lystikäs veitikka, mitättömän ja naurettavan näköinen, puoleksi villakoira, puoleksi ajokoira, mutta niin hupaisa, niin hullunkurinen! Ah, kylläpä se herra Kaikki-käy-hyvin on veikeä!"

"Kaikki-käy-hyvin?"

"François nimittää sitä niin, eikä mikään nimi sopisi sille paremmin. Se näyttää aina onnelliselta, elämäänsä tyytyväiseltä… muuten se on hyvin itsenäinen, häviää tuntikausiksi, jopa päiviksikin, mutta on aina saapuvilla, milloin sitä tarvitaan, silloin kun ollaan surullisia tai asiat eivät käy, niinkuin pitäisi. Kaikki-käy-hyvin vihaa kyyneleitä, torumisia, riitoja. Heti kun joku vetistelee tai on vähällä purskahtaa itkuun, istahtaa se takajaloilleen, veikistelee, sulkee toisen silmänsä, raottaa toista ja näyttää itse niin makeasti nauravan, että katselijankin täytyy sille nauraa. 'Kah, vanha velikulta', sanoo François, 'sinä olet oikeassa, kaikki käy hyvin. Ei saa olla millänsäkään, eikö niin?' Ja sittenkun taas ollaan lohdutettuja, niin Kaikki-käy-hyvin kävellä tepsuttaa pois. Se on tehnyt tehtävänsä."

Véronique nauroi ja itki samalla kertaa. Hän oli kauan ääneti, mutta sitten hänen muotonsa vähitellen synkistyi epätoivosta, joka kalvoi hänen iloansa. Hän ajatteli kaikkea näiden neljäntoista vuoden aikana menettämäänsä onnea, kun oli ollut lapsettomana äitinä, kantanut surupukua, vaikka hänen poikansa oli elossa. Hän ei ollut saanut hoidella synnyttämäänsä pienokaista. Kaikki se hellyys, jolla lasta vaalitaan, se rakkaus, jota äiti vuorostaan häneltä saa, oli häneltä riistetty. Sitä ylpeyttä, jota tuntee nähdessään lapsen varttuvan ja kuullessaan hänen puhuvan, ei hän ollut saanut kokea. Kaikki, mikä ilahduttaa ja hurmaa äitiä ja saa hänen sydämensä pulppuilemaan joka päivä uudistuvasta hellyydestä, kaikki se oli siis häneltä jäänyt tuntematta.

"Nyt olemme jo puolitiessä", virkkoi Honorine.

He kiitivät Glenanin saarten läheltä. Heidän oikealla puolellaan näkyi Penmarchin niemeke, jonka rantoja he seurasivat yhdensuuntaisesti viidentoista kilometrin päässä, tummempana juovana, jota ei aina voinut taivaanrannasta eroittaa. Ja Véronique mietti yhä surullista menneisyyttään, äitiään, jota hän tuskin muisti, pitkää lapsuuttaan itsekkään ja jörön isän kodissa, avioliittoaan — ah, varsinkin avioliittoaan! Hän muisteli, kuinka hän ensin oli tavannut Vorskin, jolloin hän oli vasta seitsentoistavuotias. Kuinka hän olikaan pelännyt tuota eriskummaista miestä, samalla kertaa sekä kaihtaen häntä että alistuen hänen vaikutusvaltaansa, niinkuin kaikki salaperäinen ja käsittämätön sillä iällä huumaa ihmistä. Sitten oli tullut kamala ryöstönpäivä, ja sitä seurasivat vielä kamalammat viikot, jolloin Vorski oli pitänyt häntä teljettynä, uhaten ja halliten häntä kaikella häijyn mahtinsa voimalla. Ja niin oli häneltä kiristetty avioliittolupaus, jota vastaan nuoren tytön kaikki vaistot ja koko tahto kapinoivat, mutta joka hänen oli mielestään allekirjoitettava moisen häväistysjutun jälkeen, hänen isänsäkin suostuessa.