Hänen ajatuksensa kimmahtivat takaisin aviovuoden muistoista. Niitä hän ei koskaan, ei synkimpänäkään hetkinä, jolloin menneisyyden peikot häntä painajaisen tavoin ahdistivat, suostunut elvyttelemään, vaan pakotti syvimpään kätköönsä tuon häpeällisen ajan kaikkine inhoittavuuksineen, muistot kolhimisesta, petoksesta, puolisonsa hävyttömästä elämästä, jolloin mies kyynillisen häikäilemättömästi vähitellen osoittautui siksi, mikä olikin, juoden itsensä humalaan, pettäen pelissä, varastaen pitotovereiltaan, petkuttaen ja alentuen ilmiantajaksi. Näin sai hänen vaimonsa hänestä sen käsityksen, joka yhä säilyi ja pöyristytti jonkinlaisena julman ja yltiöpään pahuudenhengen kuvana.
"Jättäkää jo haaveilut, rouva Véronique", virkkoi Honorine.
"Minä en haaveile enkä muistele", vastasi toinen. "Minua kalvavat tunnonvaivat."
"Teilläkö on tunnonvaivoja, rouva Véronique, teillä, jonka elämä on ollut pelkkää kärsimystä?"
"Kärsimystä, joka on ollut minulle rangaistukseksi."
"Mutta nyt se kaikki päättyy, rouva Véronique, koska pian saatte takaisin poikanne ja isänne. No, ajatelkaahan nyt vain onneanne!"
"Voinko minä vielä tulla onnelliseksi?"
"Voitteko tulla! Sen saatte nähdä piankin! Kas, tuollahan jo on
Sarek."
Honorine otti laatikosta tuhdon alta ison simpukankuoren, jota hän käytti torvena, kuten entisajan merimiehet, ja sovittaen huulensa reiän kohdalle ja pullistaen poskensa hän puhalsi siitä muutamia voimakkaita, mylvinän tapaisia säveliä, jotka kajahtivat avaruudessa.
Véronique katsoi häneen kysyvästi.
"Minä kutsun häntä", sanoi Honorine.
"Françoisiako! Te kutsutte Françoisia!"
"Palatessani teen aina niin. Hän juoksee loikkien ylhäältä rantakallioilta, missä asumme, ja tulee aallonmurtajalle asti."
"Sitten saanen hänet heti nähdä?" kysyi Véronique kalpeana.
"Te saatte hänet heti nähdä. Pankaa harsonne kaksin kerroin, jottei hän tuntisi teitä muotokuvienne mukaan. Minä puhun teille kuin Sarekiin saapuvalle vieraalle henkilölle."
Saaren voi hyvin selvästi eroittaa, mutta rantakallioiden juurta kätki joukko kareja.
"Ah niin, kareista täällä ei ole puutetta! Niitä kuhisee kuin sillejä parvessa", huudahti Honorine, jonka oli täytynyt seisottaa moottori ja joka nyt souti kahdella hyvin lyhyellä airolla. "Kah, meri oli äsken tyven. Täällä ei koskaan."
Tuhannet pienet aallot hyökkäsivät täällä tosiaankin toistensa kimppuun, painuivat murtuneina toistensa syliin ja taistelivat herkeämättä ja leppymättä kallioita vastaan. Vene tuntui uivan kuohuvan virran pyörteissä. Missään ei voinut eroittaa täplääkään sinistä tai vihreää merta vaahtovyöryjen keskellä. Ei mitään muuta kuin valkoista kuohua, jota karien teräviä hampaita vastaan raivoavien voimien herkeämätön kieppuminen ikäänkuin vispilöi.
"Ja kaikkialla ympärillä on samanlaista", jatkoi Honorine, "niin että Sarekiin ei pääsekään maihin muutoin kuin veneellä. Tänne eivät saksalaiset olisi voineet perustaa vedenalaisten tukikohtaa. Kaiken varalta saapui upseereja Lorientista kaksi vuotta sitten, ottaakseen asiasta täyden selvän ja tarkastaakseen eräitä luolia lännen puolella, joihin voi tunkeutua ainoastaan pakoveden aikana. Se oli turhaa vaivaa. Täällä ei ollut mitään tehtävää. Ajatelkaahan toki! Saarta ympäröivät kaikkialla kalliot tuhkatiheässä ja huippupäiset karit, jotka purevat petollisesti altapäin. Ja vaikka nämä ovatkin vaarallisimmat, on sittenkin ehkä enemmän pelättävä muita… noita isoja, joita tuolla näette ja joilla on nimensä ja häijy maineensa haaksirikoista. Ah, ne, ne…!"
Hänen äänensä kävi käheäksi. Epäröivällä kädellä, ikäänkuin arastelen viittaavaa liikettänsä, hän osoitti muutamia kallioita, jotka mahtavina ryhminä kohosivat erimuotoisina merestä. Siinä oli lyyhistyneitä eläimiä, sakaraharjaisia torneja, sfinksinpäitä, karkeatekoisia pyramiideja, kaikki mustaa graniittia, mutta punatäpläisiä, ikäänkuin verellä tahrattuja.
Honorine kuiskasi:
"Niin, ne ovat vartioineet saartamme vuosisadoista vuosisatoihin, mutta vartioineet sitä villien petojen lailla, jotka tahtovat tehdä vain pahaa ja tappaa. Nuo tuolla… nuo tuolla… Ei, parasta on, ettei niistä koskaan puhu, niitä edes ajattele. Ne juuri ovat ne kolmekymmentä hurjaa petoa… Niin, kolmekymmentä, rouva Véronique… niitä on kolmekymmentä…"
Hän teki ristinmerkin ja jatkoi tyynemmin:
"Niitä on kolmekymmentä. Isänne sanoo, että Sarekia nimitetään kolmenkymmenen ruumiskirstun saareksi, koska kansan vaisto on tässä tapauksessa sekoittanut käsitteet; karit muistuttavat muka silta-arkkuja, ja siitä on johduttu ruumiskirstuihin. Kenties… Mutta sittenkin ne ovat todellisia ruumiskirstuja, rouva Véronique, ja jos ne voitaisiin avata, niin aivan varmaan niiden sisästä löydettäisiin suunnattomat määrät ihmisluita… Herra d'Hergemont itse sanoo, että nimi Sarek johtuu sanasta sarkofaagi, joka hänen selityksensä mukaan merkitsee ruumiskirstua oppineiden kielellä. Ja sitten on vielä…"
Honorine keskeytti lauseensa, ikäänkuin olisi tahtonut kääntää ajatuksensa toisaalle, ja sanoi osoittaen erästä kalliota:
"Katsokaa, rouva Véronique, tuon järkäleen takaa, joka sulkee meiltä tien, näette kohta aukeamasta pienen satamamme ja punalakkisen Françoisin laiturilla."
Véronique oli kuunnellut hajamielisesti kaikkia Honorinen selityksiä. Hän kumartui ulommaksi veneestä keksiäkseen nopeammin poikansa hahmon, sillä välin kun bretagnetar häntä ahdistavan ajatuksen pakottamana vastoin tahtoaan jatkoi:
"Ja sitten on vielä muutakin. Sarekin saarella on — ja juuri siksi isänne on sen asuinpaikakseen valinnutkin — sarja vanhoja muistopatsaita, ei ollenkaan merkillisiä, mutta ne ovat omituisia siitä, että ne kaikki ovat melkein samanlaisia. Ja tiedättekö, kuinka monta sellaista muistopatsasta on? Kolmekymmentä! Kolmekymmentä niinkuin pääkarejakin. Ja ne kolmekymmentä patsasta ovat siroiteltuina pitkin saaren rantatöyräitä, ihan vastapäätä kolmeakymmentä meren kalliota, ja jokaisella on nimi vastaavan karinsa mukaan: Dol-er-H'roeck, Dol-Kerlitu ja niin edespäin. Mitäs siitä sanotte?"
Hän oli lausunut nuo nimet samalla arastelevalla äänellä, jolla puhui kaikista näistä asioista, ikäänkuin olisi pelännyt, että nuo esineet, joilla hänen mielikuvituksessaan oli vapisuttava ja pyhä elämä, kuulisivat hänen sanansa.
"Mitäs siitä sanotte, rouva Véronique? Oh, kaikessa tuossa on paljon salaperäistä, ja sanon vieläkin kerran, että parempi on olla vaiti. Kerron teille sen kaiken, kun olemme matkustaneet, päässeet kauaksi saarelta, ja kun pieni François on sylissänne, isänne ja teidän hoivissanne…"
Véronique oli ääneti, tähystellen valppaasti sinne päin, mihin bretagnetar oli viitannut. Kääntyneenä selin toveriinsa, molemmin käsin tarrautuneena veneen laitaan, hän tuijotti herkeämättä. Tuolta, tuosta ahtaasta väliaukosta hän näkisi löydetyn lapsensa, eikä hän halunnut menettää sekuntiakaan siitä silmänräpäyksestä lukien, jolloin François saattaisi hänelle näyttäytyä.
He pääsivät kallion luo. Toinen Honorinen airoista sipaisi sen seinää. He lipuivat sen vierustaa pitkin ja saapuivat kärjen luo.
"Ah", huudahti Véronique murheellisesti, "hän ei olekaan siellä!"
"Eikö François olisikaan siellä! Mahdotonta!" ihmetteli Honorine.
Mutta hänkin vuorostaan näki kolmen, neljänsadan metrin päässä edessään ne muutamat isot kivet, jotka olivat hiekkarannalla aallonmurtajana. Kolme naista, tyttönen ja vanhoja merimiehiä oli odottamassa veneen tuloa. Ei mitään poikaa. Ei mitään punalakkia.
"Se on kummallista", virkkoi Honorine hiljaa. "Ensi kertaa hän on kutsuani noudattamatta."
"Ehkä hän on sairaana?" huomautti Véronique.
"Ei, François ei ole koskaan sairaana."
"Kuinka sitten?"
"Sitten minä en tiedä."
"Mutta ettehän vain pelkää jotakin?" kysyi Véronique jo hätääntyen.
"En hänen… vaan kyllä isänne puolesta. Maguennoc oli minua varoittanut jättämästä häntä. Hän juuri on vaarassa."
"Mutta onhan François häntä puolustamassa, samoin kuin hänen opettajansa, herra Maroux. Mutta vastatkaa… mitä te arvelette?"
Hetkisen vaitiolon jälkeen Honorine kohautti olkapäitänsä.
"Silkkaa pötyä! Minä kuvittelen järjettömyyksiä, niin, järjettömyyksiä. Älkää siitä olko millännekään. Bretagnelais-vaistoni pyrkii taas väkisin esille. Muutamia vuosia lukuunottamatta, olen elänyt kaiken ikäni tässä tarujen ja kummitusjuttujen ilmapiirissä… Älkäämme siitä enää puhuko."
Sarekin saari esiintyy pitkänä, jokseenkin epätasaisena ylätasankona, jolla kasvaa vanhoja puita. Sen reunoilla on keskikorkuisia rantakallioita, jotka ovat niin leikeltyjä ja lovellisia, että niiden vertaa tuskin toisaalta tapaa. Ne reunustavat saarta kuin epätasainen ja monimuotoinen pitsiseppele, jota sade, tuuli, aurinko, lumi, pakkanen, sumu, kaikki taivaasta lankeava vesi ja kaikki maasta tihkuva kosteus lakkaamatta järsivät.
Ainoa kohta, mistä voi nousta maihin, on itäisellä rannikolla notkon likellä, missä muutamat kalastajamökit, sodan puhkeamisesta asti useimmat autioina, ryhmittyvät kyläksi. Siinä avautuu pienen aallonmurtajan suojaama syvennys. Meri on siellä ihan tyyni. Kaksi alusta oli rantaan köytettyinä.
Maihinnousemisen hetkellä Honorine teki viimeisen ponnistuksen.
"Näette, rouva Véronique, että olemme päässeet perille. Maksaako siis todella vaivaa, että… astutte maihin? Jääkää alukseen… Kahden tunnin päästä tuon teille isänne ja poikanne, ja me syömme päivällistä Beg-Meilissä tai Pont-l'Abbéssa. Eikö niin?"
Véronique oli noussut. Mitään vastaamatta hän hyppäsi aallonmurtajalle.
"No, missä lapset ovat?" kysyi Honorine, joka seurasi häntä etkä enää vastustellut. "Eikö François-poika ole tullut?"
"Hän oli täällä täsmälleen kello kahdeltatoista", selitti muuan naisista. "Mutta hän odotti teitä vasta huomenna."
"Se on totta… mutta olisihan hänen pitänyt kuulla, että olin tulossa… Sittenhän nähdään."
Ja kun miehet auttoivat häntä lastin purkamisessa, sanoi hän heille:
"Näitä ei tarvitse tuoda taloon. Ei matkalaukkujakaan… Jollei… No, jollen tule takaisin kello viiden aikaan, niin lähettäkää joku poika tuomaan matkalaukut."
"Ei, minä tulen itse", vastasi yksi merimiehistä.
"Kuten tahdot, Corréjou. Ah, kuulehan, voitko sanoa mitään
Maguennocista?"
"Maguennoc on lähtenyt matkalle. Minä itse saatoin hänet ylitse
Pont-l'Abbéhen."
"Milloin, Corréjou?"
"Seuraavana päivänä senjälkeen, kun olitte lähtenyt, matami Honorine."
"Mitä hän siellä teki?"
"Hän sanoi lähtevänsä… en tiedä minne… puhui poikkihakatusta kädestään… toivioretkelle…"
"Toivioretkellekö? Ehkä Faouëtiin? Pyhän Barbaran kappeliin?"
"Niin… juuri sinne… Pyhän Barbaran kappeliin… sen nimen hän minulle mainitsi."
Honorine ei kysynyt enempää. Kuinka saattoi enää epäillä Maguennocin kuolemaa? Hän poistui Véroniquen seuraamana, joka oli laskenut harsonsa alas, ja molemmat alkoivat kiivetä kivistä polkua, johon oli hakattu askelmia ja joka nousi tammimetsän keskeltä ja johti saaren pohjoiskärkeä kohti.
"Totta puhuen", virkkoi Honorine, "en ole sittenkään varma, että herra d'Hergemont suostuu lähtemään. Kaikkia kertomuksiani hän pitää hassutuksena, vaikka monet seikat häntä itseäänkin kummastuttavat."
"Onko hänen asuntonsa kaukana?" kysyi Véronique.
"Neljänkymmenen minuutin matka. Siellä pohjoispäässä on melkein toinen saari, kuten saatte nähdä. Se on ikäänkuin ha'alla yhdistetty Sarekiin, ja benediktiläismunkit olivat rakentaneet sinne luostarin."
"Mutta ei suinkaan hän asu siellä yksinään Françoisin ja herra
Marouxin kanssa?"
"Ennen sotaa siellä oli kaksi muutakin miestä. Sitten olemme minä ja Maguennoc tehneet melkein kaiken työn keittäjättären, Marie le Goffin, kanssa."
"Joka jäi sinne teidän poissaollessanne."
"Tietysti."
He saapuivat ylätasangolle. Rannikon kanssa yhdensuuntainen polku nousi ja laski jyrkin vieruin. Kaikkialla oli vanhoja tammia mistelipalloineen, jotka hyvin eroitti vasta harvalti puhjenneiden lehtien lomitse. Harmaansininen meri välkkyi etäältä, ympäröiden valkoisena vyöhikkönä saarta.
Véronique puhui taas.
"Mikä on teidän suunnitelmanne, Honorine?" kysyi hän.
"Minä menen yksinäni sisälle isäänne puhuttelemaan. Sitten palaan puutarhan portille teitä noutamaan, ja Françoisin silmissä te esiinnytte hänen äitinsä ystävättärenä. Vähitellen hän arvaa."
"Ja luulette, että isä ottaa minut hyvin vastaan?"
"Hän ottaa teidät avosylin vastaan, rouva Véronique, ja me tulemme kaikki onnellisiksi, jollei… jollei ole mitään tapahtunut… On niin omituista, ettei François juokse vastaamme! Kaikkialta saarelta hän voisi nähdä veneemme… melkein Glenanin luodoille asti."
Hän vaipui jälleen siihen pelokkaaseen mietiskelyyn, jota herra d'Hergemont nimitti hassutukseksi, ja he jatkoivat matkaansa ääneti, Véronique kärsimättömänä ja levottomana. Äkkiä Honorine teki ristinmerkin.
"Noudattakaa esimerkkiäni, rouva Véronique", virkkoi hän. "Ovathan munkit pyhittäneet tämän paikan, mutta entisajoilta on vielä paljon pahaenteistä jäljellä. Varsinkin täällä Suuren tammen metsässä."
Entisellä ajalla hän tarkoitti epäilemättä druidien ja ihmisuhrien aikaa. Ja tosiaan he tulivatkin metsään, jossa toisistaan erillään seisovat, sammaltuneista kiviraunioista kohoavat tammet näyttivät muinaisilta jumalilta, kullakin alttarinsa, salaperäiset hartausmenonsa, pelottava voimansa.
Véronique risti silmänsä, kuten bretagnetarkin, eikä voinut olla väristen sanomatta:
"Kuinka täällä on surullista! Ei ainoatakaan kukkaa tällä autiolla ylängöllä."
"Niitä tapaa ihmeen ihania, kun vain näkee vaivaa. Kohta saatte katsella Maguennocin kukkasia saarenkärjessä, oikealla puolella Keijukaisten patsaasta… Kukkakalmiston nimisessä kolkassa."
"Ovatko ne kauniita?"
"Ihmeellisen kauniita, sen vakuutan. Mutta hän itse noutaa mullan määrätyistä paikoista. Hän muokkaa sitä erikoisella tavalla, sekoittaa siihen joitakin lehtiä, joiden voiman hän tuntee…"
Ja hän lisäsi hampaittensa välistä:
"Te saatte nähdä Maguennocin kukkaset… Niiden vertaisia ei ole missään… Ne ovat ihmekukkia…"
Erään mäen mutkassa tie laskeutui jyrkkään notkoon. Syvä leikkaus jakoi saaren kahtia. Toinen puolisko näkyi vastapäätä hiukan korkeampana ja alaltaan paljoa pienempänä.
"Siellä luostarille kuuluneella alueella on entinen priiorin asunto", lausui bretagnetar.
Samanlaiset syväloviset rantakalliot ympäröivät luotoa, mutta vielä jyrkempänä vallituksena, joka alhaaltapäinkin oli leikelty kuin kruunun kehä. Tämä rintavarustus liittyi pääsaareen viittäkymmentä metriä pitkällä kallionkaistaleella, tuskin leveämmällä kuin torninmuuri, ja sen ohut, suippeneva harja näytti yhtä hiotulta kuin kirveenterä.
Sitä harjaa pitkin oli mahdoton kulkea, varsinkin kun leveä rako katkaisi sen keskeltä. Niinpä olikin molempiin päihin laitettu arkut puista siltaa varten, joka ensiksi nojautui välittömästi kallioon ja sitten yhdellä otteella harppasi väliaukon yli.
He astuivat sillalle perätysten, sillä se oli kovin kapea eikä vankkakaan ja horjui askelista ja tuulen voimasta.
"Katsokaahan, tuolta saaren kärjestä näkyy priiorin talon nurkka", sanoi Honorine.
Sinne johtava tie kulki niittyjen halki, joille oli istutettu viistoristiin järjestettyjä kuusirivejä. Toinen polku haarautui oikealle ja hävisi tiheään pensaikkoon.
Véronique ei irroittanut katsettaan osoitetusta rakennuksesta, jonka matala julkisivu vähitellen piteni. Mutta sitten bretagnetar muutaman minuutin kuluttua pysähtyi äkkiä, kääntyi oikealle vesakkoon päin ja huusi:
"Herra Stéphane!"
"Ketä te kutsutte?" kysyi Véronique. "Herra Marouxiako?"
"Niin, Françoisin opettajaa. Hän juoksi sillalle päin… Minä näin hänet aukeamasta… Herra Stéphane!… Mutta miksi hän ei vastaa? Näittekö vilahduksen miehestä?"
"En."
"Varmaan se oli hän, valkoinen lakki päässä… Mutta näemmehän tästä taaksemme sillalle. Odottakaamme, kunnes hän menee yli."
"Miksi odottaisimme? Jos on jotakin tapahtunut, jos joku vaara uhkaa, niin se uhkaa priiorintalossa…"
"Se on totta, rientäkäämme."
He kiirehtivät askeleitaan aavistaen pahaa ja lähtivät sitten ilman aihetta juoksemaan. Niin suuresti kiihtyi heidän pelkonsa todellisuuden lähestyessä.
Luoto kapeni jälleen, ja tien sulki matala kiviaita, joka oli talon alueen rajana. Sillä hetkellä kuultiin huutoja, jotka tulivat suoraan asunnosta.
Honorine huudahti:
"Siellä kutsutaan! Kuulitteko? Naisen huutoja… keittäjättären…
Marie le Goffin…!"
Hän ryntäsi ristikkoportille ja tarttui avaimeen, mutta niin kömpelösti, että sai lukon epäkuntoon eikä voinutkaan avata.
"Murtuneen kohdan yli!" käski hän… "Tuolta oikealta…!"
He hyökkäsivät sinne, kiipesivät kiviaidan yli ja riensivät raunioiden täyttämää niittyä pitkin, missä mutkikas ja huonosti raivattu polku tuon tuostakin katosi mateleviin murattiköynnöksiin ja sammaliin.
"Nyt olemme perillä!" huohotti Honorine. "Me pääsemme sinne!"
Ja sitten hän mutisi:
"Ei kuulu enää parkunaa! Tämä on kauheata… Voi sitä poloista Marie le Goffia!"
Hän tarttui Véroniquen käsivarteen.
"Kiertäkäämme ympäri! Etusivu on toisella puolella… Tällä puolella ovat ovet aina kiinni ja luukut ikkunoissa."
Mutta Véronique sotkeutui juuriin, kompastui ja kaatui polvilleen. Kun hän nousi, oli bretagnetar hänet jättänyt ja kiersi talon vasemman pään ympäri. Sensijaan, että olisi häntä seurannut, riensi Véronique vaistomaisesti suoraan rakennusta kohti, harppasi kuistille ja kohtasi suljetun oven, jota hän vimmatusti kolkutti.
Honorinen tavalla kiertäminen näytti hänestä ajanhukalta, jota ei mikään enää voisi korvata. Havaittuaan ponnistuksensa turhiksi hän aikoi kuitenkin tehdä samoin. Mutta silloin kuului jälleen huutoja sisältä ja hänen yläpuoleltaan.
Se oli miehen ääni, jonka Véronique luuli tuntevansa isänsä ääneksi. Hän perääntyi muutaman askeleen. Äkkiä avautui ikkuna ensimmäisessä kerroksessa, ja hän näki herra d'Hergemontin, jonka kasvot olivat kuvaamattoman säikähdyksen vääristämät ja joka huusi läähättäen:
"Apuun, apuun! Voi sitä hirviötä…! Apuun!"
"Isä, isä", huusi Véronique epätoivoissaan, "minä täällä olen!"
Ukko painoi hetkiseksi päänsä alas, ei näkynyt huomaavan tytärtään ja yritti nopeasti harpata parvekkeelle. Mutta hänen takaansa kuului laukaus, ja yksi ikkunanpuoliskon ruuduista lensi sirpaleiksi.
"Murhaaja, murhaaja!" huusi hän vetäytyen takaisin huoneeseen.
Hätääntyneenä ja voimattomana Véronique vilkaisi ympärilleen. Kuinka hän voisi auttaa isäänsä? Seinä oli liian korkea eikä siinä ollut mitään ulkonemaa kiipeämistä helpottamassa. Äkkiä hän näki parinkymmenen metrin päässä rakennuksen vierustalla tikapuut. Ihmeellisellä tahdon ja tarmon ponnistuksella onnistui hänen kantaa nämä varsin raskaat tikapuut ja pystyttää ne avatun ikkunan alle.
Elämän traagillisimmilla hetkillä, jolloin sielu on joutunut täyteen epäjärjestykseen ja kuumeiseen kiihtymistilaan, jolloin ruumistamme puistattaa epätoivon väristys, liittää vaistomainen johdonmukaisuus yhä ajatuksemme toisiinsa, ja Véroniquea oudostutti, että Honorinen ääntä ei kuulunut ja että hän ei vielä ehtinyt mitään toimittaa.
Hän ajatteli myöskin Françoisia. Missä siis oli François? Oliko hän seurannut Stéphane Marouxia tämän selittämättömässä paossa? Oliko hän lähtenyt etsimään apua? Ja ken oli se, jota herra d'Hergemont nimitti hirviöksi ja murhaajaksi?
Tikapuut eivät ulottuneet ikkunaan ja Véronique havaitsi heti, kuinka suurta ponnistusta parvekkeelle pääseminen vaatisi. Hän ei kuitenkaan epäröinyt. Siellä ylhäällä kamppailtiin, ja taistelun mylläkästä kuuluivat hänen isänsä käheät huudot. Véronique nousi. Korkeintaan hän saattoi tarttua parvekkeen alimpaan rimaan. Mutta kapea, seinää pitkin kulkeva piena salli hänen hinata itseään ylöspäin toisen polven varassa, nostaa päätänsä kyllin korkealle ja nähdä sen murhenäytelmän, jota huoneessa esitettiin.
Tällöin oli herra d'Hergemont uudestaan perääntynyt ikkunan luo, hiukan taemmaksi, niin että Véronique voi katsella häntä melkein suoraan kasvoihin. Siinä ukko seisoi liikahtamatta, silmissä hurja ilme, käsivarret epävarmasti ojennettuina, ikäänkuin hän olisi odottanut jotakin hirveää, mikä pian tapahtuisi.
Hän sopersi:
"Murhaaja… murhaaja… Sinäkö se olet? Ah, ole kirottu! François!
François!"
Kaiketi hän kutsui tyttärenpoikaansa avukseen, ja varmaankin oli myös François joutunut hyökkäyksen uhriksi… Kenties hän oli haavoitettuna, kenties kuollut! Véroniquen onnistui tavattomalla voimain ponnistuksella saada jalkansakin pienalle.
"Minä olen täällä… minä olen täällä…!" tahtoi hän huutaa.
Mutta ääni tukehtui hänen kurkkuunsa. Hän oli nähnyt… hän näki… Hänen isänsä edessä, viiden askeleen päässä huoneen vastakkaisella seinustalla seisoi olento, joka ojensi revolveria herra d'Hergemontia kohti ja tähtäsi hitaasti. Ja tuo olento… Voi kauheata! Véronique tunsi punaisen lakin, josta Honorine oli puhunut, tunsi kultanappisen flanellipaidan… Ja varsinkin hän näki noissa hirvittävien vaistojen vääntämissä kasvoissa Vorskin ilmeen niiltä hetkiltä, jolloin hänessä riehui vihan ja julmuuden vimma.
Lapsi ei häntä huomannut. Hän ei nostanut silmiään uhrista, johon tahtoi osata, ja näkyi tuntevan villiä riemua näin pitkittäessään kamalaa tähtäystä.
Myöskin Véronique oli vaiti. Sanoilla ja huudoilla ei mitenkään voinut torjua vaaraa. Hänen oli heittäydyttävä isän ja pojan väliin. Hän kiipesi, tarttui kiinni ikkunan puitteisiin ja harppasi sisään.
Liian myöhään. Laukaus pamahti. Herra d'Hergemont kaatui tuskasta voihkaisten. Ja samalla hetkellä, jolloin lapsen käsivarsi vielä oli ojennettuna ja vanhus sortui lattialle, avautui ovi perältä. Sieltä ilmestyi Honorine, ja inhoittava näky iski häntä niin sanoaksemme vasten kasvoja.
"François!" ulvoi hän… "Sinäkö, sinäkö!"
Poika karkasi häntä kohti. Bretagnetar yritti sulkea häneltä tien. Mutta siitä ei tullut mitään kamppailua. Poika peräytyi askeleen, kohotti äkkiä aseen, joka hänellä oli kädessä, ja ampui.
Honorinen polvet horjahtivat, ja hän lysähti oven eteen. Ja sillä välin kun nuorukainen hyppäsi ruumiin yli ja pakeni, toisteli Honorine yhä:
"François! François!… Ei… ei se ole totta…! Ah, onko se mahdollista? François…"
Ulkoa kuului kimakka nauru. Niin, poika oli nauranut. Véronique kuuli tämän hirveän, pirullisen, Vorskin naurua muistuttavan naurun, ja se kaikki poltti häntä niin tuskallisesti, että hän jälleen tunsi entisen kärsimyksensä, joka oli häntä raastanut Vorskin kasvojen edessä!
Hän ei ajanut murhaajaa takaa eikä huutanut tämän nimeä.
Heikko ääni kuiskasi hänen vieressään: "Véronique… Véronique…"
Herra d'Hergemont virui lattialla ja katseli häntä lasimaisilla silmillään, joissa jo oli kuoleman leima.
Hän polvistui isänsä viereen, ja kun hän yritti avata verisiä liivejä ja paitaa, sitoakseen hengenvaarallisen haavan, työnsi ukko lempeästi hänen kätensä syrjään. Véronique käsitti, että apu oli turha ja että isä tahtoi hänelle puhua. Hän kumartui lähemmäksi.
"Véronique… anteeksi… Véronique…"
Se oli hänen sumenevan ajatuksensa ensimmäinen ilmaisu. Tytär suuteli häntä otsalle ja itki.
"Vaikene, isä… älä uuvuta itseäsi…"
Mutta kuolevalla oli muuta sanottavaa, ja hänen huulensa tavoittelivat turhaan sanoja, joista ei syntynyt ajatusta, ja joita tytär epätoivoissaan kuunteli. Elämä oli haihtumassa. Hengenvoimat häipyivät hämärään. Véronique laski korvansa huulille, jotka herpaantuivat viimeiseen ponnistukseen, ja eroitti seuraavat sanat:
"Pidä varasi… pidä varasi… Kivijumala…"
Äkkiä ukko nousi puoleksi istuvaan asentoon. Hänen silmänsä välähtivät kuin sammuvan liekin viimeisen lehahduksen valaisemina. Véroniquesta tuntui, että isä häntä katsellessaan käsitti ainoastaan hänen läsnäolonsa koko merkityksen ja aavisti ne vaarat, jotka häntä uhkasivat. Hän virkkoi raukealla ja kauhistuneella, mutta hyvin selvällä äänellä:
"Älä jää tänne, kuolema sinut täällä perii… Pakene tältä saarelta… Pois… pois…"
Hänen päänsä vaipui takaisin. Hän änkytti vielä muutaman sanan, joista Véronique sai selvän:
"Ah, risti… Sarekin neljä ristiä… tyttäreni… kuolema ristillä…"
Siihen se loppui.
Seurasi syvä äänettömyys, haudan hiljaisuus, jonka nuori nainen tunsi painavan itseänsä raskaana, joka silmänräpäys lisääntyvänä taakkana.
"Pakene tältä saarelta!" toisti ääni… "Niin isänne käskee, rouva
Véronique."
Honorine oli hänen vieressään kalmankalpeana, molemmin käsin pidellen veren punaamaa rutistettua lautasliinaa, jota hän painoi rintaansa vasten.
"Mutta teitä täytyy hoitaa!" huudahti Véronique… "Odottakaas… antakaa minun katsoa."
"Myöhemmin… minusta pidetään huolta sitten… myöhemmin…" änkytti bretagnetar. "Voi sitä hirviötä! Kunpa olisin ehtinyt ajoissa! Mutta aliovi oli teljetty…"
"Sallikaa minun hoitaa itseänne…" pyysi Véronique "Kuuletteko…"
"Kohta, kohta… Ensiksi… Marie le Goff, keittäjätär tuolla portaitten päässä… hänkin on haavoitettuna… ehkä kuolettavasti… Menkäähän katsomaan…"
Véronique lähti takaovesta, josta hänen poikansa paetessaan oli mennyt. Siellä oli avara porrassilta. Ensimmäisillä askeleilla virui Marie le Goff mykkyrässä, ja hänen kurkkunsa korisi.
Hän kuoli melkein heti, kuoli tajuihinsa tulematta, käsittämättömän murhenäytelmän kolmantena uhrina.
Niinkuin vanha Maguennoc oli ennustanut, oli herra d'Hergemont ollut järjestyksessä toinen uhri.
NELJÄS LUKU
Sarekin onnettomat asukkaat
Kun Véronique oli sitonut Honorinen haavan — joka ei ollut syvä eikä näyttänyt bretagnettaren hengelle vaaralliselta — ja siirtänyt Marie le Goffin ruumiin tähän tilavaan, lukuisten kirjahyllyjen ja muun kalustuksensa nojalla työhuoneelta näyttävään suojaan, jossa hänen isänsä lepäsi, sulki hän vainajan silmät, peitti ruumiin lakanalla ja alkoi rukoilla. Mutta rukouksen sanat eivät tulleet hänen huulilleen, eikä hänen mielensä voinut tarttua mihinkään ajatukseen. Hän oli huumaantunut onnettomuuden nopeasti toistuneista iskuista. Pää käsien varassa istuen hän jäi siihen asentoon melkein tunniksi, sillä välin kun Honorine oli vaipuneena kuumeiseen uneen.
Kaikin voimin hän torjui mielestään poikansa kuvan, kuten aina oli työntänyt luotaan Vorskin muiston. Mutta nämä kaksi sekaantuivat toisiinsa, kieppuivat hänen ympärillään, tanssivat hänen ummistettujen silmiensä edessä, niinkuin ne valoviirut, jotka itsepäisesti suljettujen silmäluomiemme pimennossa välähtävät ohitsemme ja taas tulevat esille, jakaantuvat moniksi ja yhtyvät. Ja siinä näkyivät vain samat kasvot, julmat, väkinäisesti nauravat, irvistelevät ja kauheat.
Hän ei kärsinyt niinkuin kärsii poikaansa itkevä äiti. Hänen poikansa oli ollut kuolleena neljätoista vuotta, ja se, joka nyt oli herännyt eloon, se, jota kohti kaikki hänen äidillisen hellyytensä lähteet olivat pulpahtamaisillaan, muuttui äkkiä vieraaksi, vierasta pahemmaksikin — Vorskin pojaksi! Kuinka hän olikaan kärsinyt!
Mikä vertavuotava haava hänen sydämensä syvimmässä! Mikä järkytys! Se oli kuin luonnonmullistus, joka tärisyttää rauhallista seutua maan uumeniin asti. Mikä hornan näytelmä! Mikä hulluuden ja kauhun näky! Millaista kaameaa ivaa kaikkein hirveimmän kohtalon taholta! Hänen oma poikansa surmaa hänen isänsä sillä hetkellä, jolloin hän niin monien eron ja surun vuosien jälkeen saisi syleillä kumpaakin ja elää suloisen rakkauden piirissä! Hänen oma poikansa murhaajana, ojentaen säälimättömän aseen ja surmaten sydämensä halusta ja riettaan riemun innostamana!
Syitä, jotka ehkä voisivat selittää tällaisia tekoja, hän ei huolinut ajatella. Miksi hänen poikansa oli niin tehnyt? Miksi nuorukaisen opettaja, Stépane Maroux, kaiketi rikostoveri, ehkä yllyttäjä, oli paennut ennen murhenäytelmää? Kaikkiin näihin kysymyksiin hän ei etsinyt vastausta. Hän ajatteli vain kauheaa näytelmää, verilöylyä, kuolemaa. Ja hän kysyi, eikö kuolema hänelle itselleenkin ollut ainoana turvana ja ratkaisuna.
"Rouva Véronique", jupisi bretagnetar.
"Mitä nyt?" kysyi nuori nainen horroksestaan heräten.
"Ettekö kuule?"
"Mitä?"
"Alimmassa kerroksessa soitetaan. Varmaankin tuovat matkalaukkujanne."
Véronique nousi kiireesti.
"Mutta mitä minun pitää sanoa? Kuinka voin selittää…? Jos syytän lasta…"
"Ei sanaakaan, muistakaa se. Sallikaa minun puhua."
"Te olette kovin heikko, Honorine-parka."
"Ei, ei; minä voin jo paremmin."
Véronique astui maakerrokseen ja päästyään portaiden juurelle laajaan eteiseen, jonka permanto oli laskettu mustilla ja valkoisilla liuskakivillä, veti salvat isosta ovesta.
Muuan merimiehistä siellä todellakin oli.
"Minä kolkutin keittiön ovelle", sanoi mies. "Eikö Marie le Goff siis ole sisällä? Ja matami Honorine…?"
"Honorine on ylhäällä ja tahtoo teitä puhutella."
Merimies katseli häntä, näytti hämmästyvän, kun nuori nainen oli niin kovin kalpea ja vakava, ja seurasi sanaa sanomatta.
Honorine odotti ensimmäisessä kerroksessa, seisten avoimen oven edessä.
"Ah, sinäkö se olet, Corréjou…? Kuuntele minua tarkoin… eikä mitään juttuja, käsitätkö?"
"Mikä nyt on tullut, matami Honorine? Tehän olette haavoitettu. Mitä se tietää?".
Honorine väistyi oviaukosta ja osoittaen käärinliinojensa alla lepääviä kahta ruumista virkkoi koruttomasti:
"Herra Antoine ja Marie le Goff… molemmat murhatut…"
Miehen kasvot vääntyivät. Hän sopersi:
"Murhatut… Onko se mahdollista…? Kuka heidät murhasi?"
"En tiedä, me tulimme myöhemmin."
"Mutta… pikku François…? Herra Stéphane…?"
"Hävinneet… kaiketi hekin murhatut."
"Mutta… mutta… Maguennoc?"
"Maguennoc…? Miksi sinä hänestä puhut, Corréjou?"
"Puhun… puhun… siksi, että jos Maguennoc elää, niin… kaikki tämä… on sitten jotakin muuta. Maguennoc sanoi aina, että hän olisi ensimmäinen, eikä Maguennoc jaarittele sellaista, mistä hän ei ole varma. Maguennoc on asiain perillä."
Honorine mietti ja sanoi sitten:
"Maguennoc on tapettu."
Tällöin Corréjou menetti kaiken kylmäverisyytensä, ja hänen kasvonsa ilmaisivat samaa vauhkoa pelkoa, jota Véronique oli useat kerrat havainnut Honorinessa. Hän teki ristinmerkin ja virkkoi hiljaa:
"Sitten… sitten… se on kai nyt tapahtumassa, matami Honorine…? Maguennoc oli sitä kyllä ennustanut… Vielä jokunen päivä sitten hän veneessäni ollessaan sanoi meille: 'Aika jo lähenee… Kaikkien tulisi lähteä.'"
Ja äkkiä teki merimies puolikäännöksen paeten portaita kohti.
"Jää tänne, Corréjou", käski Honorine.
"Täytyy lähteä, niin sanoi Maguennoc. Kaikkien täytyy lähteä."
"Jää tänne!" toisti Honorine.
Ja kun merimies pysähtyi epäröiden, jatkoi hän:
"Me olemme samaa mieltä. Täytyy lähteä. Huomenna illan suussa lähdetään. Mutta sitä ennen täytyy pitää huolta herra Antoinesta ja Marie le Goffista. Sinä menet noutamaan tänne Archignatin sisarukset valvomaan ruumiiden ääressä. Ne ovat aika häijyjä naisia, mutta ovat siihen hommaan tottuneet. Heistä kolmesta pitää kahden tulla. Kumpikin saa tavallisen palkkionsa kaksin kerroin."
"Ja sitten, matami Honorine?"
"Sinä toimitat ruumisarkut kaikkien vanhusten kanssa, ja aamulla varhain lasketaan ruumiit kappelin hautuumaan siunattuun multaan."
"Ja sitten, matami Honorine?"
"Sitten sinä olet vapaa ja toiset myös. Voitte kerätä tavaranne ja lähteä tiehenne."
"Mutta te, matami Honorine?"
"Minullahan on moottoriveneeni. Ei tarvita mitään lisäpuheita. Asia on kai sovittu?"
"Sovittu on. Vain yksi yö vielä. Mutta ei suinkaan tästä huomiseen vain tapahdu mitään uutta…?"
"Kaiketi ei… ei suinkaan… Mene, Corréjou… Riennä! Äläkä millään muotoa sano toisille, että Maguennoc on kuollut. Muutoin ei niitä voisi enää pidätellä."
"Sen lupaan, matami Honorine."
Merimies lähti kiireesti.
Tuntia myöhemmin saapui kaksi Archignatin sisarta, vanhoja, kuivia ja luisevia, noita-akan näköisiä olentoja, joiden mustilla samettisiivillä varustetut myssyt olivat likaiset ja tahraiset. Honorine kannettiin hänen omaan huoneeseensa, joka oli saman kerroksen vasemman siiven päässä.
Yövalvonta ruumiiden ääressä alkoi.
* * * * *
Tämän yön Véronique vietti aluksi isänsä ruumiin ääressä ja sitten vuoteessa makaavan Honorinen luona, jonka tila näytti huonommalta. Lopuksi Véronique torkahti, ja hänet herätti bretagnetar, lausuen sellaisessa kuumeenpuuskassa, jolloin tietoisuus ei menetä kaikkea kirkkauttaan:
"François piilee varmaan jossakin… samoin kuin herra Stéphane… Saarella on lymypaikkoja, jotka Maguennoc oli heille näyttänyt. Emme heitä siis tapaa emmekä kuule mitään siltä taholta."
"Oletteko siitä varma?"
"Varma… Sitten huomenna, kun kaikki ovat lähteneet Sarekista ja me olemme täällä kahden, minä annan merkin torvellani, ja hän tulee luoksemme."
Véronique vastusti tätä aietta kiivaasti.
"Mutta minä en tahdo nähdä häntä! Hän kauhistuttaa minua! Niinkuin isänikin hänet kirosi, niin minäkin… Ajatelkaahan: hän tappoi isäni minun silmieni edessä, tappoi Marie le Goffin… tahtoi tappaa teidätkin! Ei, ei, minä vihaan, minä inhoan sitä hirviötä…!"
Bretagnetar puristi hänen kättänsä omituisella tavallaan ja sanoi hiljaa:
"Älkää häntä vielä tuomitko… Hän ei tiennyt, mitä teki…"
"Mitä te sanotte! Eikö tiennyt? Mutta minä näin hänen silmänsä…
Vorskin silmät…"
"Hän ei tiennyt… hän oli mielipuoli."
"Mielipuoli? Mitä ihmettä?"
"Niin, rouva Véronique. Minä tunnen sen lapsen. Hänellä ei ole vertaistaan hyvyydessä. Jos hän teki kaiken tuon, niin hän on saanut raivokohtauksen… kuten herra Stéphane. Nyt he varmaan itkevät epätoivosta."
"Se on mahdotonta… Minä en voi uskoa…"
"Te ette voi uskoa, koska ette tiedä mitään siitä, mitä tapahtuu… ja mitä vielä vastedes tapahtuu… Mutta jos tietäisitte… Ah, on asioita… asioita…"
Hänen äänensä heikkeni kuulumattomiin. Hän vaikeni, mutta silmät olivat ammollaan ja huulet liikkuivat äänettömästi.
Ennen aamua ei tapahtunut mitään erikoista. Kellon lähestyessä viittä Véronique kuuli naulattavan kirstuja, ja melkein heti avautui ovi huoneeseen, jossa hän oli, ja Archignatin sisaret hyökkäsivät sisään, molemmat kovin kiihtyneinä.
He olivat kuulleet totuuden Corréjoulta, joka rohkaistakseen itseään oli juonut hiukan liikaa ja puhua lörpötteli ristiin rastiin.
"Maguennoc on kuollut!" huusivat he. "Maguennoc on kuollut, ettekä sanoneet mitään! Me lähdemme! Maksakaa nopeasti saatavamme!"
Palkkionsa saatuaan he pakenivat juoksujalkaa, ja tuntia myöhemmin tuli toisia naisia, jotka olivat heiltä kuulleet asiasta, ja tahtoivat viedä pois työssä olevat miehensä. Kaikki hokivat samoja lauseita:
"Täytyy lähteä! Täytyy valmistaa kaikki… Myöhemmin ei enää ehtisi… Näihin kahteen veneeseen mahtuvat kaikki."
Honorinen oli pakko käyttää koko arvovaltansa, ja Véroniquen täytyi jaella rahaa. Maahanpano toimitettiin kiireellisesti. Siinä lähellä oli vanha, herra d'Hergemontin korjauttama kappeli, jossa pappi Pont-l'Abbésta kerran kuussa kävi lukemassa messun. Sen vieressä oli Sarekin apottien entinen hautausmaa. Molemmat ruumiit haudattiin sinne, ja eräs vanhus, joka tavallisina aikoina hoiti lukkarin virkaa, sopersi siunauksen sanat.
Kaikki ihmiset näkyivät joutuneen mielenhäiriöön. Heidän äänensä ja liikkeensä olivat levottomia. Heillä oli vain lähtö mielessä, eivätkä he kiinnittäneet mitään huomiota Véroniqueen, joka rukoili ja itki syrjässä.
Ennen kello kahdeksaa oli kaikki valmista. Miehiä ja naisia kulki saaren halki rannikkoa kohti. Véroniquesta tuntui kuin hän olisi elänyt painajaisten maailmassa, jossa tapaukset seurasivat toisiaan ilman mitään johdonmukaisuutta tai yhdyssidettä. Hän palasi Honorinen luo, joka oli ollut liian heikko ollakseen mukana isäntänsä hautaamisessa.
"Tunnen voivani paremmin", virkkoi bretagnetar. "Lähdemme tänään tai huomenna ja otamme Françoisin mukaamme."
Ja kun Véronique suuttui, lisäsi hän:
"François tulee mukaamme, sen teille sanon, ja herra Stéphane. Ja mahdollisimman pian. Minäkin tahdon lähteä… viedä teidät täältä pois, samoin kuin Françoisin… Kuolema väijyy tällä saarella… tuoni isännöi täällä… Täytyy lähteä Sarekista… Me matkustamme kaikki."
Véronique ei halunnut pahoittaa hänen mieltään vastaväitteillä. Mutta kello yhdeksän tienoissa kuultiin jälleen kiireisiä askelia. Corréjou saapui kylästä ja huusi heti ovelta:
"Veneenne on varastettu, matami Honorine! Moottoriveneenne on hävinnyt."
"Mahdotonta!" vastasi bretagnetar.
Ihan hengästyneenä vakuutti merimies:
"Se on hävinnyt. Tänä aamuna kyllä jotakin aavistelin… Mutta kaiketi olin kulauttanut tilkan liikaa… en tullut sitä ajatelleeksi. Sitten näkivät sen muut, kuten minäkin. Kiinnitysköysi on katkaistu… Se on tapahtunut yöllä. Ja sitten ovat vorot kiitäneet tiehensä. Näkymättöminä, tuntemattomina."
Molemmat naiset katsoivat toisiinsa, ja sama ajatus juolahti heidän mieleensä. François ja Stéphane Maroux olivat paenneet.
Hampaittensa välistä mumisi Honorine:
"Niin… niin… niin se on… hän osaa ohjata."
Kenties Véronique tunsi huojennusta tiedosta, että lapsi oli lähtenyt eikä enää tulisi hänen näkyviinsä. Mutta säikähtynyt Honorine huudahti:
"Mitä… miten sitten on meneteltävä…?"
"Täytyy lähteä heti, matami Honorine. Soutuveneet ovat valmiit… jokainen laittaa käärönsä… kello yhdeltätoista ei kylässä ole enää ketään."
"Honorine ei kykene lähtemään", esteli Véronique.
"Kyllä… Minä voin nyt paremmin", selitti bretagnetar.
"Ei. Se olisi järjetöntä. Odottakaamme päivä, pari… Palatkaa ylihuomenna, Corréjou."
Hän työnsi ovelle päin merimiestä, joka ei muuta tahtonutkaan kuin kiireimmiten päästä tiehensä.
"No niin, minä tulen ylihuomenna takaisin… Kaikkea ei voikaan ottaa samalla kertaa mukaan… Täytyy silloin tällöin palata noutamaan tavaroita… Huolehtikaa itsestänne hyvin, matami Honorine."
Hän hyökkäsi ulos.
"Corréjou, Corréjou!"
Honorine oli kohonnut vuoteessaan ja huusi niin kovaa kuin jaksoi:
"Ei, ei, sinä et saa lähteä, Corréjou… Odota minua! Saat kantaa minut veneeseen."
Hän kuunteli, ja kun merimies ei palannut, tahtoi hän nousta.
"Minua pelottaa… Minä en tahdo jäädä yksin…"
Véronique pidätti häntä.
"Mutta ettehän te jääkään yksin. Minä en lähde luotanne."
Molempain naisten kesken sukeutui todellinen kamppailu, ja väkisin työnnettynä takaisin vuoteeseensa Honorine voihki voimattomana:
"Minua pelottaa… minua pelottaa… Saari on kirottu… Tänne jääminen on hyvän Jumalan kiusaamista… Maguennocin kuolema on meille varoituksena… Minua pelottaa…!"
Hän houraili, mutta säilytti yhä puolittain tajuntansa, niin että hänen huuliltaan kuului myös joitakin selviä ja järkeviä sanoja sekoitettuina niihin katkonaisiin lauseisiin, joissa ilmeni hänen taikauskoinen bretagnelaissielunsa. Hän tarttui Véroniquen molempiin hartioihin ja hoki:
"Minä sanon teille sen… Saari on kirottu… Eräänä päivänä Maguennoc ilmoitti sen minulle. 'Sarek on helvetin portteja', sanoi hän. 'Se on nyt suljettuna. Mutta kun se kerran avautuu, niin kaikki onnettomuudet tuoksahtavat tuulispäänä esiin.'"
Véroniquen pyynnöistä hän vähän rauhoittui ja jatkoi lempeämmällä, sammuvalla äänellä:
"Hän rakasti kuitenkin saarta… niinkuin me kaikki. Hän puhui silloin niin kummallisesti, etten ymmärtänyt: 'Portti on kaksipuolinen, Honorine, ja se avautuu myöskin paratiisiin.' Niin, niin, saari oli hyvä asuttavaksi… Me rakastimme sitä… Maguennoc viljeli täällä kukkasia… Oi niitä kukkasia…! Ne ovat uhkeita… varret kolmin verroin korkeampia… ja kauniimpia kuin…"
Kului raskaita minuutteja. Huone oli rakennuksen äärimmäisessä siivessä, joka ulkoni muusta osasta, ja ikkunoista näki pitkin saarta sekä vasemmalle että oikealle ja merelle kallioiden yli.
Véronique istuutui tuijottaen valkoisiin aaltoihin, joita yltyvä tuuli kuohutti yhä enemmän. Aurinko kohosi paksusta sumusta, johon Bretagnen rannikot häipyivät näkymättömiin. Mutta lännessä päin saattoi katse karien mustien huippujen lävistämän vaahtovyöhykkeen tuolla puolen esteettä leijailla valtameren autioille ulapoille.
Puolitorkuksissa bretagnetar höpisi:
"Sanotaan, että ovena on kivi… ja että se kivi on tuotu hyvin kaukaa, vieraalta maalta… Sitä nimitetään Kivijumalaksi. Sanotaan myöskin, että se on kallisarvoinen kivi… kullan ja hopean sekoitusta. Kivijumala… se kivi, joka antaa kuoleman tai elämän… Maguennoc oli sen nähnyt… Hän avasi portin ja pisti käsivartensa sisään… ja hänen kätensä… hänen kätensä mureni tuhaksi."
Véronique tunsi ahdistusta. Pelko alkoi vähitellen vallata hänenkin mieltään, ikäänkuin tihkuva, läpitunkeva häijy neste. Hirveät tapaukset, joita hän viime päivinä oli kauhistuen kokenut, näkyivät manaavan esille toisia vielä kamalampia, ja hän odotti niitä kuin hirmumyrskyä, jota kaikki ennustaa ja joka pyyhkäisee kaikki huimaan pyörteeseensä.
Hän odotti niitä. Hän ei epäillyt, että ne tulisivat, sen kamalan voiman irtipäästäminä, jonka pelottavat hyökkäykset häntä kohtaan yhä taajenivat.
* * * * *
"Ettekö näe aluksia?" kysyi Honorine.
"Niitä ei voi nähdä täältä", huomautti Véronique.
"Kyllä ne näkee; sen kautta ne varmaan kulkisivat. Ne ovat raskaita, ja niemenkärjen edustalla on väljempi väylä."
Hetkisen päästä Véronique näki todellakin niemen takaa esiinpistävän veneen kokan.
Se kulki syvällä, kukkuroilleen lastattuna, täpötäynnä laatikoita ja kääröjä, joilla istui naisia ja lapsia. Neljä miestä souti tarmokkaasti.
"Se on Corréjoun vene", sanoi Honorine, joka oli puolipukimissaan hypähtänyt vuoteeltansa, "ja kas, tuolta saapui toinen!"
Toinen yhtä raskas alus tuli näkyviin. Sitä soutamassa oli vain kolme miestä ja yksi nainen.
Molemmat veneet olivat liian kaukana — seitsemän tai kahdeksan sadan metrin päässä, — jotta olisi voitu eroittaa niissä olijain kasvot. Mutta mitään ääntensorinaa ei kuulunut kuolemaa pakenevista raskaista, onnettomuuden kuormittamista aluksista.
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" voihki Honorine. "Kunpa ne vain pääsisivät hornan kidasta."
"Miksi te pelkäätte, Honorine? Eihän niitä mikään vaara uhkaa."
"Uhkaa kyllä, niin kauan kuin ne eivät ole päässeet pois saarelta."
"Mutta ovathan ne jo poissa."
"Saarta on vielä saaren ympärilläkin. Siellä ne ruumisarkut väijyvät."
"Mutta meri ei nyt ole lainkaan raju."
"Täällä on muutakin kuin meri… eikä meri olekaan vihollinen."
"Mikä sitten?"
"En tiedä, en tiedä…"
Molemmat veneet lähestyivät pohjoista kärkeä. Niiden eteen avautui kaksi väylää, joita bretagnetar nimitti kahden kallion, Pirunkarin ja Sarekin Hampaan, mukaan.
Melkein samassa he näkivät, että Corréjou oli valinnut Pirunsalmen.
"Ne pääsevät sen luo", huomautti bretagnetar. "Nyt… Sata metriä vielä, ja vaara on ohi…"
Ja hän jatkoi melkein ivallisesti nauraen:
"Äh, kaikki paholaisen vehkeet raukeavat tyhjiin, rouva Véronique!
Uskonpa, että pelastumme, te ja minä ja kaikki sarekilaiset."
Véronique pysyi ääneti. Hänen ahdistuksensa jatkui sitäkin masentavampana, kun hän ei voinut selittää sen syyksi muuta kuin hämäriä aavistuksia, joita oli mahdoton vastustaa. Honorine oli määrännyt viivan, jonka tällä puolella vaara yhä vaani, ja sitä viivaa Corréjou ei ollut vielä saavuttanut. Bretagnetar värisi kuumeesta.
"Minä pelkään… minä pelkään…" höpisi hän.
"Mutta eihän ole hätää", selitti Véronique suoristautuen. "Tämä on järjetöntä! Mitäpä vaaraa heillä olisi?"
"Ah", huudahti bretagnetar, "mitä tuo on? Mitä tuo merkitsee?"
"Mikä? Mikä sitten?"
Molemmat olivat litistäneet otsansa ruutuja vasten ja katsoa tuijottivat merelle. Siellä oli niin sanoaksemme syöksähtänyt jotakin esiin Sarekin Hampaasta. Ja heti he tunsivat moottoriveneen, jota eilen olivat käyttäneet ja jonka katoamisen Corréjou oli ilmoittanut!
"François… François!" äännähteli Honorine hämmästyneenä. "François ja herra Stéphane!"
Véronique tunsi myös pojan, joka seisoi aluksen keulassa ja antoi merkkejä molemmissa soutuveneissä oleville. Miehet vastasivat heilutellen airojaan ja naiset viittoilivat. Véroniquen vastustuksesta huolimatta Honorine avasi ikkunan molemmat puoliskot, ja he kuulivat ihmisääniä moottorin rätinän seasta, mutta eivät voineet eroittaa ainoatakaan sanaa.
"Mitä tuo merkitsee?" toisti bretagnetar… "François ja herra
Stéphane… Mikseivät he ole laskeneet rantaan?"
"Kenties pelkäsivät, että heidät maalle noustessaan huomattaisiin ja alettaisiin heiltä tiedustella…"
"Ei suinkaan. Heidät tunnetaan, varsinkin François, joka usein seurasi minua. Sitäpaitsi on veneessä mukana todistuksia. Ei, ei, he odottivat tuolla kallion taakse piiloutuneina."
"Mutta, Honorine, jos he olivat piilossa, niin miksi he nyt näyttäytyvät?"
"No sitäpä… sitäpä juuri en käsitä… sillä se tuntuu minusta hupsulta… Mitä siitä Corréjou ja muut ajattelevat?"
Molemmat soutuveneet, joista toinen silloin kulki edellisen vanavedessä, olivat melkein pysähtyneet. Kaikki matkustajat näkyivät olevan moottoriveneeseen päin kääntyneinä, joka kiiti nopeasti niitä kohti ja hiljensi vauhtiaan päästyänsä takimmaisen kohdalle. Sitten se jatkoi yhdensuuntaisesti molempain soutuveneiden kanssa, viidentoista tai kahdenkymmenen metrin päässä niistä.
"En käsitä… en käsitä…" mutisi bretagnetar.
Kone oli seisautettu, ja moottorialus joutui hyvin hiljaista vauhtia soutuveneitä erottavan välimatkan kohdalle.
Ja äkkiä naiset näkivät Françoisin kumartuvan, jälleen suoristautuvan ja työntävän oikean käsivartensa taaksepäin ikäänkuin paiskatakseen jotakin. Ja Stéphane Maroux menetteli samoin. Ja sitten tapahtui jotakin kauheata.
"Ah!" parkaisi Véronique.
Hän peitti hetkiseksi silmänsä, mutta kohotti heti päänsä jälleen ja näki hirveän näytelmän kaikessa kamaluudessaan. Kaksi esinettä oli heitetty pienen välimatkan kohdalle, toinen paiskattuna keulasta Françoisin kädestä ja toinen aluksen perästä Stéphane Marouxin lennättämänä.
Ja heti leimahti soutuveneistä kaksi tulipatsasta, joita seurasi kaksi savutuprua.
Pamaukset kajahtivat. Hetkiseksi ei voinut eroittaa, mitä tuon mustan pilven keskellä tapahtui. Sitten vetäytyi savuverho sivulle tuulen hajoittamana, ja Véronique ja bretagnetar näkivät molempain veneitten nopeasti uppoavan, ihmisolentojen hyppiessä mereen.
Tämä näky — ja mikä hornan näky! — ei ollut pitkällinen. He näkivät eräällä ankkuripoijulla naisen hievahtamatta pidellen lasta käsivarsillaan, sitten liikkumattomia ruumiita, jotka räjähdys epäilemättä oli ruhjonut, sekä lopuksi kaksi keskenään ottelevaa miestä, ehkä järkensä menettänyttä. Ja kaikki katosi veneiden mukana.
Hiukan kuohuntaa, ja vedenpinnalla kelluvia mustia pisteitä. Siinä kaikki.
Mykkinä säikähdyksestä Véronique ja Honorine eivät olleet virkkaneet sanaakaan. Tapaus vei voiton kaikesta, mitä he levottomassa tuskassaan olivat voineet kuvitella.
Vihdoin Honorine tarttui käsillä päähänsä ja lausui käheällä äänellä, jonka sävy Véroniquen täytyi muistaa:
"Pääni pakahtuu… Voi Sarekin onnettomia asukkaita! Ne olivat minun ystäviäni… lapsuudenystäviäni… enkä niitä enää koskaan näe… Meri ei milloinkaan anna takaisin Sarekin vainajia… Se säilyttää ne… Sillä on ruumiskirstuja valmiina… tuhansia kätkettyjä ruumiskirstuja… Ah, pääni pakahtuu… Minä tulen hulluksi… hulluksi… niinkuin François… poloinen Françoisini!"
Véronique ei vastannut mitään. Hänen kasvonsa olivat lyijynharmaat. Parvekkeen kaidepuuhun tarrautuneena hän katseli niinkuin katsellaan kuilun pohjaan, jonne tekee mieli heittäytyä. Mitä hänen poikansa nyt tekisi? Pelastaisiko hän nuo ihmiset, joiden hätähuudot kuuluivat tänne asti, pelastaisiko hän heidät viivyttelemättä? Ihmisellä voi olla mielenhäiriön puuskia, mutta ne talttuvat eräitä näytelmiä katsellessa.
Moottorivene oli aluksi perääntynyt, jotta vesipyörre ei saisi sitä niellä. François ja Stéphane, joiden punaisen ja valkoisen lakin he yhä näkivät, seisoivat samoilla paikoillaan keulassa ja perässä, ja heillä oli käsissään… Naiset eroittivat matkan pituuden vuoksi huonosti, mitä heillä oli käsissään. Ne näyttivät pitkähköiltä sauvoilta…
"Ehkä pelastusriukuja…" jupisi Véronique.
"Tai pyssyjä…" vastasi Honorine.
Mustat pisteet uiskentelivat. Niitä oli yhdeksän eloonjääneen päätä. Joskus he näkivät vilaukselta huitovia käsivarsia ja kuulivat avunhuutoja.
Jotkut loittonivat kiireesti moottoriveneen lähettyviltä, mutta neljä ui kohti, ja kaksi näistä neljästä oli sen saavuttamaisillaan.
Äkkiä tekivät François ja Stéphane kumpikin saman liikkeen, pyssymiehen liikkeen, kun kivääri nostetaan olkaa vasten.
Sitten leimahti kaksi liekkiä, mutta kuului vain yksi pamaus. Kahden uijan päät katosivat.
"Voi niitä julmureita!" änkytti Véronique painuen polvilleen ihan hervottomana.
Hänen vieressään alkoi Honorine kirkua: "François!… François…!"
Ääni oli liian heikko kuuluakseen merelle vastatuuleen.
"Farnçois… Stéphane…!"
Ja sitten hän juoksi huoneen poikki ja meni käytävään etsiäkseen jotakin. Palattuaan ikkunan luo hän hihkui yhä:
"François! François! Kuule…"
Hän oli vihdoin löytänyt merkinanto-torvensa. Mutta kohotettuaan sen huulilleen hän ei voinut siitä puhaltaa muuta kuin heikkoja soraääniä.
"Kirottua!" änkytti hän heittäen simpukankuoren kädestään. "Voimani ovat lopussa… François! François!"
Hän oli kauhea nähdä, tukka epäjärjestyksessä ja kuumeen hiki valumassa kasvoille. Véronique rukoili häntä:
"Honorine, malttakaa!"
"Mutta katsokaahan niitä, katsokaa!"
Alhaalla merellä liikkui moottorivene edelleen, molemmat ampujat valmiina murha-ase ojennettuna.
Eloonjääneet pakenivat. Kaksi niistä jäi jäljemmäksi.
Näihin kahteen laukaistiin, ja heidän päänsä katosivat.
"Mutta katsokaa niitä", toisteli bretagnetar käheällä äänellä… "Ajometsästystä!… Surmataan kuin otuksia… Voi Sarekin onnettomia asukkaita…!"
Taaskin kuului pamaus, ja jälleen painui musta piste aaltoihin.
Véronique väänteli itseään epätoivossa. Hän ravisti parvekkeen pylväitä kuin häkin rautoja, jonne oli vangittuna.
"Vorski! Vorski!" voihki hän, miehensä kamalan muiston ahdistamana…
"Se on Vorskin poika!"
Äkkiä tartuttiin hänen kurkkuunsa, ja hän näki edessään bretagnettaren tuntemattomiksi muuttuneet kasvot.
"Sinun poikasi!" änkytti Honorine. "Ole kirottu…! Sinä olet hirviön äiti, ja sinut rangaistaan…"
Hän purskahti nauruun ja kirkui tömistäen jaloillaan hytkyttävän hilpeyden puuskassa:
"Risti, niin, risti! Sinut pannaan ristille… Naulat käsiin!… Mikä rangaistus!… Naulat käsiin!"
Hän oli menettänyt järkensä.
Véronique riuhtautui irti ja tahtoi pakottaa hänet pysymään alallaan, mutta häijyssä raivossaan Honorine työnsi hänet pois, kaatoi hänet nurin ja kiipesi nopeasti parvekkeelle.
Hän jäi seisomaan ikkunalaudalle, kohottaen käsivartensa ja hihkuen jälleen:
"François…! François…!"
Siltä puolelta rakennusta oli tämä kerros maakaltevuuden vuoksi matalammalla. Bretagnetar hyppäsi käytävälle, juoksi sen poikki, hyökkäsi sitä reunustavien pensasryhmäin läpi ja kiiti niiden kallioiden harjaa kohti, jotka kohosivat rannalla jyrkkänä seinänä, ulottaen reunansa merenkin ylle.
Hän pysähtyi hetkiseksi, kirkaisi kolmesti kasvattinsa nimen ja heittäytyi pää edellä kuiluun.
* * * * *
Ulapalla oli ihmismetsästys loppumassa.
Yksi erältään painuivat päät pohjaan. Verilöyly oli päättynyt.
Sitten moottorivene, jossa François ja Stéphane seisoivat, poistui
Bretagnen rannikon suuntaan Beg-Meiliä ja Concaineauta kohti.
Véronique oli yksinään kolmenkymmenen ruumisarkun saarella.