"Niin, se oli satunnainen mielenhäiriö", ajatteli Véronique itsepintaisesti. "Hän oli hulluna. Honorine ei erehtynyt… Poika oli hulluna… Ja hänen järkensä on palannut. Ah, François… François…"
Hän kuunteli, koko olento jännityksessä ja sielussaan vavisten, sanoja, jotka saattoivat tuottaa hänelle niin suurta iloa tai niin paljon lisätä hänen epätoivoansa. Pimeys oli laskeutuva hänen ympärilleen entistä tiheämpänä ja raskaampana tai päivä koittava tässä loppumattomassa yössä, jonka hämärässä hän jo viisitoista vuotta oli kamppaillut.
"Niin, niin", jatkoi lapsi, "olemmehan yhtä mieltä siitä, että kaikki käy hyvin. Mutta kah, olisin tavattomasti hyvilläni, jos voisit sen minulle pätevästi todistaa. Ensiksikään ei mitään uutisia isoisästä eikä Honorinesta, kaikista sanomista huolimatta, joita olen sinulle antanut heille vietäviksi; toiseksi, ei mitään uutisia Stéphanestakaan, ja se minua huolestuttaa. Missä hän on? Mihin hänet on suljettu? Eikö hän näänny nälkään? No, Kaikki-käy-hyvin, vastaa, mihin veit korput toissa päivänä…? Mutta mikä sinun on? Näytät niin miettiväiseltä… Mitä sinä sieltä katselet? Aiotko lähteä? Et? No mitä sitten?"
Lapsi keskeytti puheensa. Sitten hän hetkisen päästä virkkoi hiljaisemmalla äänellä:
"Oletko sinä tullut jonkun seurassa…? Muurin takana taitaa olla joku?"
Koira haukahti käheästi. Sitten seurasi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä François lienee kuunnellut samoin kuin koirakin.
Véroniquen liikutus oli niin voimakas, että hänen mielestään
Françoisin täytyi kuulla hänen sydämensä sykkivän.
Poika kuiskasi:
"Sinäkö se olet, Honorine?"
Uusi äänettömyys. Ja hän toisti:
"Niin, sinä siellä varmaan olet… minä kuulen hengityksesi… Miksi et vastaa?"
Véronique hätkähti. Hän oli näkevinään eräitä valonpilkahduksia, kun oli kuullut Stéphanen olevan vangittuna. Siis varmaankin vihollisen uhrina, kuten François, ja hänen mielessään välähteli hämäriä otaksumia. Ja kuinka hän olisi voinut vastustaa tuota vetoavaa ääntä? Hänen poikansa kysyi häntä… hänen poikansa!
"François… François…" änkytti hän.
"Oh", kuului seinän takaa, "johan vastataan… kyllähän sen tiesin…
Sinä olet siellä, Honorine?"
"Ei, François", vastasi Véronique.
"Kuka sitten?"
"Minä olen Honorinen ystäviä."
"Minä en kai tunne teitä?"
"Et… mutta minä olen ystäväsi."
Nuorukainen epäröitsi. Epäilikö hän?
"Miksei Honorine ole tullut mukananne?"
Véronique ei odottanut tätä kysymystä, mutta käsitti heti, että jos otaksumat, joita hän väkisinkin teki, olivat oikeat, niin lapselle ei vielä voinut sanoa totuutta.
Hän selitti siis:
"Honorine palasi matkalta ja lähti taas."
"Minua etsimäänkö?"
"Niin juuri, niin", vastasi Véronique innokkaasti. "Hän arveli, että sinut oli väkivalloin viety pois Sarekista, samoin kuin opettajasikin."
"Entä isoisä?"
"Lähtenyt myöskin ja hänen seurassaan kaikki saaren asukkaat."
"Ah, aina vain se ruumisarkkujen ja ristien tarina!?"
"Niin se on. Ne luulivat, että sinun katoamisesi oli onnettomuuksien alkuna, ja pelko pakotti heidät lähtemään."
"Entä te, madame?"
"Minä olen jo kauan tuntenut Honorinen. Tulin hänen kanssaan Pariisista levätäkseni Sarekissa. Minulla ei ole mitään syytä täältä lähteä. Kaikki nuo taikaluulot eivät minua pelota."
Lapsi vaikeni. Näiden vastausten epätodenmukaisuus ja riittämättömyys ei varmaankaan jäänyt häneltä huomaamatta, ja hänen epäluulonsa kasvoi. Sen hän vilpittömästi tunnustikin.
"Kuulkaahan, madame, minun täytyy teille sanoa jotakin. Olen ollut jo kymmenen päivää suljettuna tähän luolaan. Ensimmäisinä päivinä ei näkynyt eikä kuulunut ketään. Mutta toissapäivästä asti avautuu joka aamu pieni luukku ovessani, ja siitä pistäytyy sisään naisenkäsi, joka uudistaa juomaveteni. Naisenkäsi… Eikö siis…"
"Arvelet siis, että se nainen olen minä?"
"Niin, sitä minun täytynee arvella."
"Tuntisitko sen naisen käden?"
"Tuntisin kyllä, se on kuiva ja laiha, ja käsivarsi kellervä."
"Kas tuossa minun käteni", virkkoi Véronique. "Se mahtuu samasta kolosta kuin Kaikki-käy-hyvin."
Hän kääri hihansa ylös ja taivuttaen paljasta käsivarttaan saikin sen helposti työnnetyksi sisäpuolelle.
"Oh", virkkoi François heti, "tämä ei ole näkemäni käsi!"
Ja hän lisäsi aivan hiljaa:
"Kuinka tämä käsi on kaunis!"
Äkkiä Véronique tunsi, että poika otti sen nopealla liikkeellä omaansa, huudahtaen:
"Oi, onko se mahdollista, onko se mahdollista!"
Hän oli kääntänyt käden, harittanut sormet, jotta kämmen tuli hyvin näkyviin, ja äännähti:
"Arpi! Se on tuossa… aivan vaalea…"
Silloin valtasi Véroniquen suuri huumaava liikutus. Hän muisti päiväkirjan, jota Stéphane Maroux oli pitänyt, ja muutamia hänen siihen merkitsemiään yksityiskohtia, jotka Françoisin oli täytynyt lukea. Yksi noista seikoista oli tämä arpi, joka oli muistona vanhasta varsin vakavasta haavasta.
Hän tunsi lapsen huulien painautuvan käteensä, ensin hiljaa, mutta sitten intohimoisen kiihkeästi ja kyyneltulvin; ja hän kuuli hänen änkyttävän:
"Oi, äiti… rakas äiti… minun rakas äitini!"
SEITSEMÄS LUKU
François ja Stéphane
Kauan olivat äiti ja poika polvillaan heitä eroittavaa muuria vasten, mutta niin lähekkäin kuin jos olisivat voineet katsella toisiaan hurmaantuneilla silmillään ja yhdistää huulensa ja kyyneleensä.
He puhuivat yhtaikaa, keskeyttivät toisensa ja vastasivat umpimähkään. He olivat riemusta päihtyneinä. Toisen elämä kuohui toisen elämää kohti ja sulautui siihen. Mikään mahti maailmassa ei olisi enää voinut katkaista heidän yhteyttänsä ja päästää heidän väliltänsä niitä hellyyden ja luottamuksen siteitä, jotka yhdistävät äidit ja pojat.
"Ah niin, vanha veikeä Kaikki-käy-hyvin", puhui François. "Kelpaa sinun veikistellä. Me itkemme tosiaan, ja sinä uuvut ensimmäisenä, sillä näihin kyyneleihin ei väsytä — vai mitä sanot, äiti?"
Véroniquen mielessä ei ollut enää rahtuakaan niistä kauheista näyistä, jotka olivat häntä iskeneet. Että hänen poikansa oli murhaaja, tappoi ja teurasti, ei, sitä hän ei enää myöntänyt. Hän ei myöntänyt enää edes mielenhäiriön veruketta. Kaikki selviäisi toisella tavalla, jota hänellä ei edes ollut kiirettä tietämään. Hän ei ajatellut muuta kuin poikaansa. Ja poika oli siellä. Hänen silmänsä näkivät hänet muurin lävitse. Äidin sydän sykki lapsen sydäntä varten. Poika eli ja oli varmaan se lempeä, hellä, herttainen ja puhdas lapsi, josta hän äidillisessä mielikuvituksessaan oli uneksinut.
"Poikani, poikani", toisteli hän rajattomasti, ikäänkuin ei olisi koskaan voinut lausua noita ihmeellisiä sanoja kyllin monta kertaa… "Poikani, sinä se siis olet! Minä luulin sinua kuolleeksi, jo tuhat kertaa kuolleeksi, kuolleemmaksi kuin voi olla… Ja sinä elät, olet siellä, ja minä kosken sinuun! Ah, hyvä Jumala, onko tämä mahdollista! Minulla on poika… minun poikani on elossa…"
Ja nuorukainen puhui vuorostaan yhtä kiihkeän intohimoisesti:
"Äiti… äiti… minä olen sinua kovin kauan odottanut! Minulle sinä et ollut kuollut, mutta äidittömänä lapsena eläminen on perin surullista… surullista on nähdä vuosien kuluvan turhaan odotukseen."
Tunnin ajan he puhuivat umpimähkään, menneisyydestä, nykyisyydestä, monen monista asioista, jotka alussa näyttivät heistä kaikkein mielenkiintoisimmilta ja jotka he heti unohtivat tehdäkseen uusia kysymyksiä, yrittääkseen paremmin tutustua toisiinsa ja tunkeutuakseen syvemmälle toinen toisensa elämän salaisuuteen ja sielujen sisimpään.
François sitten ensimmäisenä tahtoi saada keskusteluun hiukan järjestystä.
"Kuulehan, äiti, meillä on toisillemme niin paljon sanottavaa, ettei sovi yrittää sanoa kaikkea tänään eikä edes moneen, moneen päiväänkään. Puhukaamme tällä hetkellä siitä, mikä on välttämätöntä, älkäämmekä tuhlatko turhia sanoja, sillä meillä on ehkä vähän aikaa."
"Mitä?" virkkoi Véronique käyden jo levottomaksi. "Mutta enhän minä sinua jätä!"
"Ollaksemme jättämättä toisiamme, äiti, on välttämätöntä, että ensin yhdymme. Ja meillä on paljon vaikeuksia, pahana esteenä on jo tämä meitä eroittava muurikin. Sitäpaitsi pidetään minua tarkoin silmällä, ja millä hetkellä tahansa saattaa tapahtua, että minun täytyy sinut karkoittaa, niinkuin on pakko karkoittaa Kaikki-käy-hyvin, heti kun vähänkin kuulen lähenevien askelten kopinaa."
"Kuka sinua sitten pitää silmällä?"
"Ne, jotka hyökkäsivät Stéphanen ja minun kimppuuni sinä päivänä, kun keksimme sisäänkäytävän näihin luoliin Mustiennummien alle."
"Näitkö sinä heidät?"
"En, oli pimeä."
"Mutta keitä he ovat? Keitä ne viholliset ovat?"
"Sitä en tiedä."
"Mutta tottahan aavistelet…"
"Druidejako?" naurahti poika. "Muinaisaikain väkeä, josta sadut kertovat…? Eipä suinkaan. Henkiäkö? Ei niitäkään. Ne olivat kyllä nykyajan ihmisiä, luuta ja lihaa."
"Mutta asuvat kuitenkin maan alla?"
"Arvatenkin."
"Ja te yllätitte heidät…?"
"Ei, päinvastoin. Nepä näkyivät meitä odottavan ja väijyvän. Olimme astuneet alas kiviportaita myöten ja seuranneet hyvin pitkää käytävää, jota reunusti noin kahdeksankymmentä luolaa tai pikemminkin komeroa… Niiden puuovet olivat auki, varmaankin merelle päin. Palatessamme, juuri kun hämärissä nousimme portaita jälleen ylös, tartuttiin meihin sivultapäin, meidät köytettiin, silmämme sidottiin, ja meille pantiin suukapulat. Siihen ei kulunut minuuttiakaan. Minä arvasin, että meitä kuljetettiin takaisin pitkän käytävän päähän. Kun sitten pääsin irti siteistäni ja sokkosliinastani, näin olevani teljettynä kammioon, varmaankin käytävän viimeiseen, ja täällä olen ollut kymmenen päivää…"
"Rakas lapsi-rukkani, kuinka paljon lienetkään kärsinyt!"
"En suinkaan, äiti, en ainakaan nälkää. Eräässä nurkassa oli aika kasa ruokatarpeita, toisessa olkia vuoteeksi. Odotin siis rauhallisesti."
"Ketä?"
"Ethän vain naurane, äiti?"
"Mitä minä sitten nauraisin, rakkaani?"
"Sitä, mitä sinulle kerron…?"
"Kuinka voit sellaista luulla…?"
"No, minä odotin erästä, joka on kuullut puhuttavan kaikista Sarekin tarinoista ja joka oli isoisälle luvannut saapua."
"Mutta kuka se oli, rakas lapsi?"
Poika oli kahden vaiheella.
"Ei, kyllä sinä varmaan tekisit minusta pilaa, äiti. Minä sanon sen sinulle myöhemmin. Sitäpaitsi hän ei tullutkaan… vaikka kyllä jo kerran luulin… Niin, ajattelehan, että minun onnistui poistaa kaksi kiveä tästä muurista ja puhkaista tämä aukko, josta vanginvartijani varmaankaan eivät tiedä, ja niinpä kuulin rahinaa… raapimista…"
"Se oli Kaikki-käy-hyvin?"
"Se oli herra Kaikki-käy-hyvin, joka saapui vastakkaista tietä. Arvaat, että se sai hyvän vastaanoton. Minua vain kummastutti, ettei kukaan tullut sen mukana, ei Honorine eikä isoisä. Minulla ei ollut kynää eikä paperia kirjoittaakseni heille, mutta eihän heidän olisi tarvinnut muuta kuin seurata koiraa."
"Mahdotonta", huomautti Véronique, "koska luultiin, että olet kaukana Sarekista, että sinut oli viety pois, ja koska isoisäsi oli lähtenyt matkalle."
"Sepä se, mutta miksi juuri niin luultiin? Äskettäin löydetyn asiakirjan nojalla isoisä tiesi, missä me olimme, koska hän oli meille ilmoittanut maaholvin mahdollisen sisäänkäytävän. Eikö hän siis ole sinulle siitä maininnut?"
Véronique oli perin onnellisena kuunnellut poikansa kertomusta. Jos hänet oli siepattu ja vangittu, niin hän ei voinut olla se katala hirviö, joka oli tappanut herra d'Hergemontin, Marie le Goffin, Honorinen ja Corréjoun kumppaneineen. Todellisuus, joka hänelle jo oli hämärästi häämöittänyt, tuli selväpiirteisemmäksi; vaikka sitä vielä peittivät monet verhot, oli se ainakin pääosaltaan tajuttavissa. François ei ollut syyllinen. Joku oli pukeutunut hänen vaatteisiinsa ja esiintynyt hänenä, samoin kuin joku oli valepuvussa näytellyt Stéphanen osaa! Mitäpä kaikki muu merkitsikään, kaikki epätodenmukaisuus ja ristiriita, todistukset ja varmuudet! Véronique ei niitä edes ajatellut. Hänen rakastetun poikansa viattomuus oli ainoa tärkeä asia.
Hän kieltäytyi vieläkin ilmoittamasta pojalle mitään, mikä olisi häntä surettanut ja riistänyt hänen ilonsa, vaan vakuutti:
"Ei, minä en ole nähnyt isoisääsi. Honorine aikoi valmistaa häntä minun vierailuuni, mutta tapaukset riensivät liian nopeasti…"
"Jäitkö sinä yksiksesi saarelle, äiti-rukka? Toivoitko siis minut täältä tapaavasi?"
"Toivoin", vastasi äiti hiukan epäröityään. "Sinä olit yksin, mutta
Kaikki-käy-hyvin oli kanssasi?"
"Niin. Ensimmäisinä päivinä en kiinnittänyt siihen huomiota. Vasta tänä aamuna pisti päähäni sitä seurata."
"Ja mistä lähtee se tie, jota pitkin te tulitte tänne?"
"Se on maanalainen käytävä, jonka oviaukko on kätkössä kahden kiven välissä lähellä Maguennocin kukkatarhaa."
"Mitä! Ovatko molemmat saaret siis yhteydessä keskenään?"
"Ovat, käytävä ulottuu kalliokaistaleen puhki sillan alitse."
"Sepä kummallista! Sitä ei Stéphane, en minä eikä kukaan muukaan ollut aavistanut… ei kukaan muu kuin tämä oivallinen Kaikki-käy-hyvin isäntäänsä etsiessään."
Hän keskeytti puheensa ja kuiskasi sitten:
"Kuuntele…"
Mutta hetken perästä hän jatkoi:
"Ei, sitä ei vielä kuulu. Mutta sittenkin täytyy kiirehtiä."
"Mitä minun on tehtävä?"
"Helppo asia, äiti. Puhkaistessani tämän aukon huomasin, että sitä voisi kylliksi laajentaa, jos voisi vielä poistaa kolme, neljä kiveä vierestä. Mutta ne ovat tukevasti kiinni, niin että siihen tarvittaisiin jokin työase."
"No, minä menen…"
"Juuri niin, äiti, mene takaisin priiorintaloon. Siellä on rakennuksen vasemmalla puolella maakerroksessa vaja, missä Maguennoc säilytti puutarhurina tarvitsemiaan työkaluja. Sieltä löydät hyvin lyhytvartisen kiilakuokan. Tuo se minulle illan suussa. Ensi yön minä hakkaan muuria, ja huomenaamulla syleilen sinua, äiti."
"Kunpa sanasi kävisivät toteen."
"Sen takaan. Sitten meidän on vain vapautettava Stéphane."
"Opettajasiko? Tiedätkö, mihin hänet on teljetty?"
"Melkein. Isoisän meille antamien selitysten mukaan pitäisi täällä olla kaksi kerrosta päällettäin, ja kummankin viimeinen huone on järjestetty vankilaksi. Minulla on niistä toinen. Stéphane on varmaan toisessa, minun alapuolellani. Minua vain kiusaa…"
"Mikä sinua kiusaa?"
"Se, että isoisän kertomuksen mukaan nämä molemmat olivat ennen muinoin kidutuskammioita… kuolemanluolia, niinkuin isoisä sanoi."
"Mitä sinä puhut? Se on kauheaa!"
"Miksi kauhistut, äiti? Näethän, etteivät ne aio minua kiduttaa.
Mutta kun en tuntenut Stéphanen osaksi tullutta kohtaloa,
lähetin hänelle kaiken varalta ruokatarpeita, ja varmaankin on
Kaikki-käy-hyvin keksinyt jonkun tien."
"Ei", virkkoi Véronique. "Kaikki-käy-hyvin ei ole käsittänyt."
"Mistä sen tiedät, äiti?"
"Se luuli, että sinä lähetit sen Stéphane Marouxin huoneeseen, ja se on kasannut kaikki sinne sängyn alle."
"Ah", huudahti lapsi levottomana, "kuinkahan Stéphanen on käynyt?"
Ja hän lisäsi heti:
"Siitä näet, äiti, että meidän tulee pitää kiirettä, jos tahdomme pelastaa Stéphanen ja itsemme."
"Mitä sinä pelkäät?"
"En mitään, jos toimimme nopeasti."
"Mutta sittenkin…"
"En mitään, sen sinulle vakuutan. Varmasti me voitamme kaikki vastukset."
"Mutta jos tulee muita… vaaroja, joita emme voi aavistaa…?"
"Silloin", vastasi François nauraen, "saapuu se joku, jonka pitäisi tulla, ja hän suojelee meitä".
"Mutta, rakkaani, sinä myönnät itsekin, että apu on välttämätön…"
"Enpä suinkaan, äiti. Minä vain yritän rauhoittaa sinua; mutta mitään ei tapahdu. Kuinka saattaisi poika, joka löytää äitinsä, hänet uudestaan menettää? Onko se mahdollinen oletus? Ehkä tosielämässä, mutta me emme liiku tosielämässä, vaan täydessä romaanissa, ja romaaneissa kaikki aina päättyy hyvin. Kysy tuolta toverilta. Eikö totta, vanha kunnon Kaikki-käy-hyvin, me saamme voiton ja elämme sitten yhdessä onnellisina? Onko se sinun mielipiteesi, Kaikki-käy-hyvin? Lähde siis, vanha veikko, ja saata äitiä. Minä suljen aukon siltä varalta, että tultaisiin käymään kammiossani. Äläkä millään muotoa yritä tunkeutua sisään, silloin kun se on tukittuna, käsitätkö, Kaikki-käy-hyvin? Silloin uhkaa vaara. Lähde, äiti, äläkä herätä huomiota palatessasi."
Matka ei ollut pitkä. Véronique löysi puheena olleen työkalun. Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin hän tuli takaisin ja sai pistetyksi kuokan kammioon.
"Kukaan ei ole vielä käynyt", sanoi François, "mutta epäilemättä pian tullaan. Parasta siis on, ettet viivy täällä. Minulla on työtä ehkä koko yöksi, varsinkin kun minun täytyy keskeyttää vartiokiertojen vuoksi, joita luultavasti tehdään. Odotan sinua siis huomenna kello seitsemältä. Ah niin, minä olen ajatellut Stéphanen asemaa. Rasahdukset, joita vastikään kuulin, vahvistavat otaksumaani, että hän on suljettuna melkein minun alleni. Kammiotani valaiseva aukko on liian ahdas voidakseni ryömiä siitä ulos. Onko siinä paikassa, jossa sinä nyt olet, kyllin iso ikkuna?"
"Ei, mutta sitä voi laajentaa ottamalla reunoilta pois kivenlohkoja."
"Aivan niin. Maguennocin työpajasta löydät rautakoukkuihin päättyvät bambutikkaat, jotka helposti voit huomenaamulla kantaa tänne. Ota myöskin vähän ruokavaroja ja peitteitä, jotka jätät varvikkoon maanalaisen käytävän suulle."
"Mitä tarkoitusta varten, rakkaani?"
"Saat sitten nähdä. Minulla on suunnitelmani. Hyvästi, äiti, lepää hyvin ja kerää voimia. Tulee ehkä ankara päivä."
Véronique noudatti poikansa neuvoa. Aamulla hän lähti toivorikkaana jälleen astumaan maakammioon vievää tietä. Tällä kertaa ei Kaikki-käy-hyvin, jonka itsenäisyysvaistot olivat taas heränneet, häntä seurannut.
"Hiljaa, hiljaa, äiti", kuiskasi François tuskin kuuluvasti. "Minua vartioidaan varsin visusti, ja luulen jonkun kävelevän käytävässä. Sitäpaitsi on työni melkein loppuun suoritettu, kivet eivät enää ole tiukassa. Kahden tunnin päästä on kaikki valmista. Onko sinulla tikkaat?"
"On."
"Poista kivenlohkot ikkunasta… siten säästämme aikaa… sillä minä pelkään todellakin Stéphanen puolesta… Varo ennen kaikkea melua…"
Véronique siirtyi ikkunan luo.
Se oli tuskin metriä korkeammalla maasta, ja kivet, kuten hän oli arvellutkin, pysyivät paikoillaan vain omasta painostaan ja sijoituksensa vuoksi. Avarretusta aukosta tuli hyvin iso, ja hänen oli helppo työntää sen läpi mukanaan tuomat tikapuut ja kiinnittää niiden rautakynnet ikkunan alireunaan. Meri näkyi kolmenkymmenen tai neljänkymmenen metrin päässä, valkokuohuinen meri, jota Sarekin tuhannet karit vartioivat. Mutta Véronique ei voinut nähdä kallion juurelle, koska ikkunan alla oli pieni ulkoneva graniittipenger, jota vasten tikkaat lepäsivät eivätkä siis riippuneet aivan kohtisuorassa.
"Tuosta on Françoisille apua", ajatteli Véronique.
Yritys näytti hänestä kuitenkin varsin vaaralliselta, ja hän mietti, eikö hänen tulisi itse uskaltautua poikansa asemesta. Varsinkin kun François sittenkin oli saattanut erehtyä. Ehkä Stéphanen kammio ei ollutkaan siellä tai sinne ei voinut tunkeutua mistään samanlaisesta aukosta. Siinä tapauksessa olisi siitä vain turhaa ajanhukkaa. Lapsi antautuisi hyödyttömiin vaaroihin!
Hän tunsi sillä hetkellä niin suurta uhrautumisen tarvetta, niin suurta halua osoittaa rakkautensa välittömillä toimenpiteillä, että hän teki päätöksensä harkitsematta, niinkuin heti alistutaan velvollisuuteen, jota ei saata laiminlyödä. Mikään ei häntä pysähdyttänyt, ei tikkaiden tarkastelu, joiden riittämättömän avoimet kynnet eivät täydellisesti ulottuneet paksun reunan yli, eikä kuilun näkeminen, vaikka hänestä tuntui kuin kaikki luisuisi hänen altaan. Oli toimittava, ja hän toimi.
Käärittyään hameensa ylös ja kiinnitettyään sen liepeet nuppineuloilla hän kiipesi ikkunan reunalle, kääntyi, tuki itseään, hapuili jalallaan tyhjyyteen ja tapasi yhden askelmista. Koko hänen ruumiinsa vapisi. Sydän jyskytti hurjasti povessa kuin kellon läppä. Kuitenkin hän oli niin huiman rohkea, että tarttui tikkaiden sivupuihin ja alkoi laskeutua.
Sitä ei kestänyt kauan. Kaikkiaan oli kaksikymmentä puolaa. Hän tiesi sen. Hän oli ne laskenut. Viimeisellä portaalla hän vilkaisi vasemmalle ja kuiskasi sanomattoman iloisena:
"Oi, François… rakkaani…"
Hän oli huomannut, että korkeintaan metrin päässä oli syvennys, kuoppa, joka näytti yhtenäiseen kallioon hakatun luolan suulta.
Hän äännähti: "Stéphane… Stéphane…" mutta niin heikosti, että Stéphane Maroux, jos hän siellä olikin, ei voinut häntä kuulla. Hän epäröitsi muutaman silmänräpäyksen, mutta hänen säärensä horjuivat, eikä hän kyennyt enää nousemaan takaisin eikä pysyttelemään tikapuilla. Käyttäen apunaan muutamia kallionsärmiä ja siirtäen tikapuita silläkin uhalla, että riuhtaisisi ne irralleen, hänen onnistui ikäänkuin ihmeen kautta, kuten hänestä itsestäänkin näytti, tarttua graniitista ulkonevaan kärkeen ja saada jalansija luolassa. Tekemällä hurjan ponnistuksen ja heilahdusliikkeen, joka palautti hänen tasapainonsa, hän astui sisälle.
Heti hän huomasi jonkun makaavan oljilla köysiin sidottuna.
Luola oli pieni ja varsinkin peräpuolelta matala, suuntautuen enemmän taivasta kuin merta kohti, ja varmaankin se etäältä näytti pelkältä kallionsyvennykseltä. Sen reunaa ei rajoittanut mikään penger. Valo pääsi sinne esteettömästi.
Véronique astui lähemmäksi. Mies ei liikahtanut. Hän nukkui.
Véronique kumartui hänen puoleensa ja vaikka hän ei nukkujaa varmasti tuntenut, näkyi joku muisto kuitenkin eroittuvan siitä hämärästä menneisyydestä, johon vähitellen haihtuvat kaikki kuvat lapsuudestamme. Tämä kuva ei hänelle suinkaan ollut tutunomainen. Nuo lempeät, säännölliset kasvot, leveältä, kalpealta otsalta taaksepäin työnnetyt hiukset ja hiukan naisellinen ilme sentään muistuttivat Véroniquelle erästä herttaista ystävätärtä, joka oli ollut luostarissa, mutta kuollut ennen sotaa.
Kätevästi hän päästi siteet miehen ranteista. Vielä heräämättä vanki ojensi käsivartensa ikäänkuin valmistuen jo tavaksi tulleeseen toimitukseen, joka ei välttämättömästi häirinnyt hänen untaan. Sillä tavoin hänet kaiketikin ajoittain vapautettiin kahleistaan, ehkä ateriaa varten ja yöksi, koska hän vihdoin jupisi:
"Joko nyt…? Mutta ei minun ole nälkä… vielä on päivä…"
Tämä ajatus kummastutti häntä itseäänkin. Hän raotti silmänsä ja nousi heti puolittain, nähdäkseen, kuka hänen edessään oli, kaiketi ensi kertaa täydessä päivänvalossa.
Hän ei kovin kummastunut, sillä todellisuus ei varmaankaan heti selvinnyt hänelle. Hän uskoi kai uneksivansa tai näkevänsä harhaan ja virkkoi puoliääneen:
"Véronique… Véronique…"
Hiukan hämmentyneenä Stéphanen katseesta Véronique päästi viimeisetkin siteet, ja kun mies oli selvästi tuntenut käsissään ja köytettyjen sääriensä ympärillä nuoren naisen kädet, hän käsitti tämän ihmeen todeksi ja sanoi liikutetulla äänellä:
"Tekö… tekö…! Onko se mahdollista? Oi, sanokaahan sana… yksi sana vain… Onko mahdollista, että se olette te…?"
Ja hän jatkoi melkein itsekseen: "Se on hän… se on tosiaan hän… hän on täällä…"
Ja heti senjälkeen hän lisäsi levottomana:
"Te…! Yöllä… edellisinäkin öinä… Ettehän te liene käynyt täällä? Kai se oli joku toinen? Joku vihollinen? Ah, anteeksi, että tätä teiltä kysyn… Mutta minä… minä kun en tajua… Mistä te olette tullut?"
"Tuolta", vastasi Véronique osoittaen merta.
"Oi, millainen ihme!" huudahti Stéphane.
Hän katseli häikäistynein silmin niinkuin katseltaisiin taivaasta ilmestynyttä näkyä; ja olosuhteet olivat sellaiset, että hän ei yrittänyt hillitä katseensa kiihkoa.
Véronique toisti hämmentyneenä:
"Niin, tuolta… François osoitti minut tänne…"
"Minä en puhunut hänestä", vastasi Stéphane. "Kun näin teidät täällä, olin varma, että hän oli vapaana."
"Ei vielä", selitti Véronique, "mutta tunnin päästä kyllä".
Alkoi pitkä äänettömyys, jonka Véronique keskeytti salatakseen mielenliikutuksensa.
"Hän pääsee vapauteen… Kohta hänet näette… mutta häntä ei saa pelottaa… On asioita, joista hän ei tiedä…"
Véronique huomasi, että toinen ei kuunnellut lausuttuja sanoja, vaan ääntä, joka ne lausui, ja että tämä ääni kaiketikin sai hänet ikäänkuin haltioitumaan, sillä hän oli vaiti ja hymyili. Silloin myöskin Véronique hymyili ja kysyi häneltä pakottaakseen hänet vastaamaan:
"Te lausuitte heti minun nimeni. Te kai tunsitte minut? Minusta itsestänikin näyttää, että muinoin… Niin, te muistutatte erästä kuollutta ystävääni…"
"Madeleine Ferrandiako?"
"Niin, Madeleine Ferrandia."
"Kenties myöskin muistuu mieleenne tuon ystävättären veli, ujo opistolainen, joka usein saapui luostarin puheluhuoneeseen ja katseli teitä etäältä…"
"Niin, niin", myönsi Véronique. "Muistan tosiaan… Useita kertoja juttelimmekin teistä… Te punastuitte… Niin, niin se onkin… Teidän nimenne oli Stéphane… Mutta Maroux?"
"Madeleine ja minä olimme eri isää."
"Ah", virkkoi Véronique, "se minut vei harhaan!"
Hän ojensi Stéphanelle kätensä. "No niin, Stéphane, koska olemme vanhoja ystäviä ja tuttavuus nyt on uudistunut, jätämme kaikki muistelmamme myöhempään. Tällä hetkellä on vain riennettävä täältä pois. Jaksatteko te?"
"Kyllähän minä jaksan; en ole kovin paljoa kärsinyt… Mutta kuinka täältä pääsee?"
"Samaa tietä kuin minä käytin tullakseni luoksenne… Tikkaiden avulla, joita pitkin voi kiivetä ylempien kammioiden käytävään…"
Stéphane oli noussut.
"Olitteko niin rohkea… sellainen huimapää…?" sanoi hän käsittäen vihdoinkin, kuinka vaaralliseen yritykseen Véronique oli ryhtynyt.
"Oh, se ei ollut kovin vaikeaa", selitti nuori nainen. "François oli niin levoton! Hän väittää teidän molempien olevan teljettyinä kahteen entiseen kidutuskammioon… kuolemanluoliin…"
Näytti siltä kuin nämä sanat olisivat äkkiä ravistaneet Stéphanen hereille unesta ja että hän heti tajusi, kuinka hupsua nyt oli puhella.
"Lähtekää täältä! François on oikeassa… Ah, jospa tietäisitte, kuinka suureen vaaraan antaudutte! Minä pyydän teitä… minä pyydän…"
Hän oli perin levoton, ikäänkuin välittömästä vaarasta säikähtynyt.
Véronique koetti häntä tyynnyttää, mutta hän rukoili:
"Vielä silmänräpäys, ja te saatatte olla hukassa. Älkää jääkö
tänne… Minä olen tuomittu kuolemaan, kauheimpaan kuolemaan.
Katsokaahan tätä pohjaa, jolla seisomme… tätä lattiantapaista…
Mutta ei, se on turhaa… Ah, minä pyydän teitä, lähtekää…"
"Teidän kanssanne", sanoi Véronique.
"Niin, minun kanssani. Mutta teidän on pelastuttava ensiksi…"
Véronique vastusti ja lausui lujalla äänellä:
"Jotta me voisimme pelastua kumpikin, Stéphane, täytyy ennen kaikkea säilyttää malttimme. Sen, mitä vastikään tein tänne tullessani, voimme tehdä toistamiseen vain harkitsemalla kaikki liikkeemme ja hillitsemällä mielenliikutuksemme. Oletteko valmis?"
"Olen", vastasi toinen hänen uljaan vakuutuksensa reipastamana.
"Seuratkaa sitten minua!"
Véronique siirtyi ihan kuilun syrjälle ja kumartui eteenpäin.
"Tarttukaa käteeni, jotta en menettäisi tasapainoani", sanoi hän.
Hän kääntyi, painautui kalliota vasten ja koetteli seinää vapaalla kädellään.
Kun hän ei tavoittanut tikkaita, horjahti hän hiukan taaksepäin.
Tikapuut olivat poissa. Epäilemättä oli niiden oikeanpuolinen rautakynsi Véroniquen liian äkillisellä ponnahduksella astahtaessa luolaan luiskahtanut irti, joten ne, vain toisen koukun kannattamina, olivat heilahtaneet sivulle kuin kellon heiluri.
Alimmaiset puolapuut eivät enää olleet jalan ulottuvilla.
KAHDEKSAS LUKU
Ahdistuksessa
Jos Véronique olisi ollut yksinään, olisi hän saanut pyörrytyskohtauksen, jollaista hän uljaasta luonteestaan huolimatta ei olisi kohtalon näin vainotessa voinut torjua. Mutta nähdessään edessään Stéphanen, jonka hän aavisti olevan heikomman ja varmaankin vankeudessaan uupuneen, hän oli kyllin tarmokas pitääkseen ryhtinsä ja ilmoitti kuin varsin vähäpätöisenä seikkana:
"Tikapuut ovat heilahtaneet sivummalle… niitä ei voi tavoittaa…"
Stéphane katseli häntä tyrmistyneenä.
"Siinä tapauksessa… siinä tapauksessa… te olette hukassa."
"Minkätähden olisimme hukassa?" kysyi Véronique hymyillen.
"Ei ole enää paon mahdollisuutta."
"Mitä? Onhan toki. Entä François?"
"François?"
"Niin juuri. Tunnin kuluttua on Françoisin onnistunut päästä ulos, ja nähdessään tikkaat ja huomatessaan, mihin minä olen mennyt, hän kutsuu meitä. Me kuulemme hänen äänensä helposti; tarvitaan vain kärsivällisyyttä."
"Kärsivällisyyttä…!" toisti toinen kauhuissaan… "Odottaa tunti! Mutta sen tunnin kuluessa tänne varmaan tullaan. Silmälläpito on alituista."
"No, me olemme vaiti."
Stéphane osoitti kurkistusikkunalla varustettua ovea. "Ja tuon ne avaavat joka kerta. Ne näkevät meidät ristikon läpi."
"Sulkekaamme luukku."
"Ne astuvat sisälle."
"Sitten emme sitä sulje, mutta pysymme hyvässä luottamuksessa,
Stéphane."
"Teidän puolestanne minä pelkään."
"Ette saa pelätä itsenne ettekä minun puolestani… Pahimmassa tapauksessa me kykenemme puolustautumaan", lisäsi hän näyttäen isänsä asekokoelmasta ottamaansa revolveria, josta hän ei ollut luopunut.
"Ah", virkkoi Stéphane, "minäpä pelkään, että puolustautuminen ei meille edes ole mahdollista. Niillä on muita keinoja."
"Mitä keinoja?"
Stéphane ei vastannut. Hän oli luonut nopean katseen luolan pohjaan, ja Véronique tarkasti hetkisen tämän permannon omituista rakennetta.
Yltympäri, seinävieriä myöten, oli graniittilattia epätasainen ja rosoinen. Mutta tähän ympyrään oli sovitettu laaja neliö, jonka kullakin sivulla huomasi sitä eroittavan syvän raon ja jonka palkit olivat kuluneita, vakojen uurtamia, halkeilleita ja viileskeltyjä, mutta silti paksuja ja tukevia. Neljäs sivu oli miltei kuilun partaalla. Korkeintaan kaksikymmentä senttimetriä eroitti sen siitä. "Onko tuossa laskuluukku?" kysyi Véronique tuntien pöyristystä.
"Ei, ei, siksi se olisi liian raskas", selitti Stéphane.
"Mikä se siis on?"
"En tiedä. Kaiketikaan ei se ole muuta kuin jäännös muinaisaikuisesta laitteesta, joka ei enää toimi. Mutta kuitenkin…"
"Kuitenkin…?"
"Viime yönä… pikemminkin aamulla kuului alhaalta ryskettä… Olisi luullut sitä kokeiluiksi, jotka kuitenkin heti keskeytettiin, sillä tämä laite on ollut kovin kauan käyttämättä… Ei, se ei enää toimi, eivätkä ne voi sitä panna käyntiin."
"Kutka ne?"
Odottamatta kysymykseensä vastausta Véronique jatkoi: "Kuulkaa, Stéphane, meillä on vain joku hetki käytettävissämme, aikaa on ehkä vähemmin kuin luulemmekaan. Millä silmänräpäyksellä tahansa voi François vapauttaa itsensä ja tulla avuksemme. Käyttäkäämme hyväksemme tätä odotusaikaa sanoaksemme toisillemme sen, mitä kummankin on hyvä tietää. Selittäkäämme rauhallisesti. Mikään välitön vaara ei meitä uhkaa. Siten emme kuluta aikaamme hukkaan."
Véronique teeskenteli huolettomuutta, jota hänessä ei ollut. Että François pääsisi karkuun, sitä hän ei ollenkaan huolinut epäillä; mutta kuka voisi taata, että poika lähestyisi ikkunaa ja huomaisi sen ulkopuolella riippuvain tikapuiden rautakynnen? Kun hän ei näkisi äitiään, niin eikö hänen päähänsä silloin pikemminkin juolahtaisi seurata maanalaista käytävää ja juosta talolle asti?
Kuitenkin hän hillitsi itsensä, saadakseen välttämättömät asiat selitetyiksi, ja niinpä hän istuutui ulkonevalle graniittikorokkeelle ja alkoi kertoa Stéphanelle tapauksista, joiden näkijänä ja yhtenä päähenkilönä hän oli ollut siitä pitäin, kun hänen tutkimuksensa olivat opastaneet hänet autioon hökkeliin, jossa Maguennocin ruumis virui.
Se oli kaamea tarina, jota Stéphane kuunteli keskeyttämättä, mutta ilmaisten säikähdyksensä inhon eleillä ja kasvojensa epätoivoisella ilmeellä. Varsinkin herra d'Hergemontin ja Honorinen murhat koskivat häneen kipeästi. Hän oli ollut hartaasti kiintynyt kumpaankin.
"Kas niin, Stéphane", sanoi Véronique kuvailtuaan Archignatin sisarusten kidutuskuoleman jälkeen tuntemaansa tuskaa ja levottomuutta ja kerrottuaan maaholvin löytämisestä ja keskustelustaan Françoisin kanssa, "nyt olette kuullut kaikki, mitä teidän on hyödyllistä tietää. Kaikki se, mitä olen Françoisilta salannut, tulee teidän tietää, jotta voimme taistella vihollisiamme vastaan."
Stéphane kohautti päätänsä.
"Mitä vihollisia?" sanoi hän. "Minäkin esitän selityksistänne huolimatta saman kysymyksen, jonka te teitte minulle. Minusta tuntuu kuin olisimme paiskatut suureen murhenäytelmään, jota on esitetty jo vuosikausia — vuosisatoja — ja johon meidät on riuhtaistu vasta ratkaisun hetkellä, silloin kun miespolvien ajat valmisteltu mullistus tapahtuu. Mahdollisesti erehdyn. Kenties on kysymys, vain hajallisesta kaameiden tapausten sarjasta ja järjettömistä yhteensattumista, joiden keskellä meitä viskellään, voimattamme keksiä muuta syytä kuin kohtalon oikullisuuden. Tositeossa en tiedä yhtään enempää kuin te. Sama pimeys verhoo minut. Samat surut ja samat murheet kohdistuvat minuun. Kaikki tuo on pelkkää mielipuolisuutta, säännöttömiä kouristuksia, outoja puuskahduksia, villien rikoksia, raakalaisaikojen vimmaa."
"Niin", myönsi Véronique, "raakalaisaikojen; ja se minua enimmin hämmästyttääkin ja tekee minuun niin syvän vaikutuksen! Mikä side on menneisyyden, nykyisyyden, ja nykyisten vainoojaimme ja niiden ihmisten välillä, jotka muinoin asuivat näissä luolissa ja joiden toiminta niin käsittämättömällä tavalla ulottuu meihin asti? Mistä johtuvat ja mihin tähtäävät kaikki nuo tarinat, jotka muuten tunnenkin vain Honorinen hourailuista ja Archignatin sisarusten hädästä?"
He puhuivat hiljaisella äänellä, korvat alati herkkinä. Stéphane tarkkasi, kuuluisiko mitään käytävästä. Véronique katseli luolan aukolle päin, toivoen kuulevansa Françoisin antaman merkin.
"Ne ovat perin sekavia ja monimutkaisia tarinoita", sanoi Stéphane, "hämäriä muinaisjuttuja, joissa on turhaa yrittää määritellä, mikä on taikauskoa ja mikä voisi olla totta. Tuosta jaaritusten sekamelskasta voi korkeintaan eroittaa kaksi ajatussuuntaa: ne tarut, jotka liittyvät ennustukseen kolmestakymmenestä ruumisarkusta, ja ne, jotka koskevat aarretta tai pikemminkin ihmeellistä kiveä."
"Pidetäänkö siis ennustuksena niitä muutamia sanoja, jotka luin Maguennocin piirustuksesta ja sitten myöhemmin keksin Keijukaisten patsaasta?" kysyi Véronique.
"Pidetään. Se ennustus johtaa alkunsa epämääräisen kaukaisilta ajoilta ja on vuosisatojen kuluessa painanut leimansa Sarekin koko historiaan ja elämään. Aina on uskottu, että tulisi aika, jolloin saarta ympäröivät kolmekymmentä pääkaria, joita nimitetään kolmeksikymmeneksi ruumisarkuksi, saisivat kahdentoista kuukauden kuluessa kolmekymmentä väkivaltaisesti kuollutta uhriansa, ja että näiden joukossa olisi neljä ristiinnaulittua naista. Se on vakiintunut, eittämätön perintätieto, joka siirtyy isältä pojalle ja jota ei kukaan epäile. Se sai muotonsa parista säkeestä, jotka tavataan Keijukaisten patsaan kirjoituksessa:
"Kolmellekymmenelle arkulle riittää…"
ja
"Neljä naista ristillä noista…"
"Olkoonpa niin, mutta onhan eletty kuitenkin, eletty luonnollista, rauhallista elämää. Miksi pelko on tänä vuonna niin äkkiä purkautunut esiin?"
"Se on suureksi osaksi Maguennocin syy. Hän oli omituinen, varsin salaperäinen ihminen, samalla sekä taikuri että puoskari, joka osasi parantaa nyrjähtymistä. Hän tunsi taivaankappalten kulun ja kasvien lääkeominaisuudet, ja hänen neuvoaan kysyttiin kernaasti etäisimmän muinaisuuden yhtä hyvin kuin tulevaisuudenkin asioissa. Ja Maguennoc julisti äskettäin, että juuri tämä vuosi 1917 on ennustettu vuosi."
"Minkätähden?"
"Ehkä se oli jotakin vaistomaista, ehkä aavistusta, sisällistä näkemystä tai jotakin alitajuista, miten tahansa kukin tahtoo selittää. Maguennoc, joka ei hylkinyt vanhimmankaan noituuden harjoitusta, puhui lintujen lennosta ja kanan sisälmyksistä. Mutta hänen ennustuksensa lepäsi vakavammalla pohjalla. Hän väitti lapsena Sarekin vanhuksilta keräämiensä todistusten mukaan, että viime vuosisadan alussa ei Keijukaisten patsaan kirjoituksen ensimmäinen rivi vielä ollut kulunut pois ja että siis voi lukea sen rivin, jolla oli sama loppusointu kuin sanoilla 'Neljä naista ristillä noista':
"Saarella Sarekin vuonna seitsemäntoista…
"Se teki Maguennociin ja hänen ystäviinsä viimeiseltä sitä voimakkaamman vaikutuksen, koska parhaillaan riehui sota. Siitä ajasta alkoi Maguennocin vaikutusvalta yhä lisääntyä, ja yhä varmempana ennakkonäkemyksistään ja sitäpaitsi yhä levottomampanakin hän julisti vielä, että hänen kuolemansa, jota seuraisi herra d'Hergemontin kuolema, olisi merkkinä onnettomuuksiin. Ja niin saapui vuosi 1917 aikaansaaden Sarekissa todellisen kauhun. Tapaukset lähestyivät."
"Kuitenkin… kuitenkin", huomautti Véronique, "tuo kaikki oli järjetöntä".
"Järjetöntä tosiaan, mutta kaikki sai erittäin huolestuttavan merkityksen sinä päivänä, jolloin Maguennoc voi verrata Keijukaisten patsaaseen hakattuja ennustuksen pätkiä täydelliseen ennustukseen!"
"Kävikö se hänelle siis mahdolliseksi?"
"Kyllä. Hän löysi vanhan apottiluostarin raunioista, kiviröykkiöstä, joka oli jäännös jonkinlaisesta suojeluskehästä, vanhan tahraantuneen, kuluneen ja repaleisen messukirjan. Jotkut sivut olivat kuitenkin hyvin säilyneet — varsinkin se, jonka näitte tai josta oikeammin näitte jäljennöksen siellä autiossa hökkelissä."
"Isänikö tekemän jäljennöksen?"
"Isänne tekemän, kuten ovat kaikki nekin, jotka ovat hänen työhuoneensa seinäkaapissa. Muistanette, että herra d'Hergemont mielellään piirusti ja maalaili akvarelleja. Hän jäljensi väritetyn sivun, mutta ei kopioinut piirustukseen liittyvästä runopukuisesta ennustuksesta muuta kuin Keijukaisten patsaaseen kaiverretut sanat."
"Ja kuinka selitätte yhtäläisyyden ristiinnaulitun naisen ja minun välilläni?"
"Minulla ei ole koskaan ollut käsissäni alkuperäistä kuvaa. Maguennoc oli antanut sen herra d'Hergemontille, joka visusti säilytti sitä huoneessaan. Mutta herra d'Hergemont väitti, että sellainen yhtäläisyys oli olemassa, ja vastoin tahtoansakin hän teki sen piirustuksessaan vielä näkyvämmäksi muistellessaan kaikkea, mitä olitte kärsinyt, vieläpä hänen tähtensä, sanoi hän."
"Ehkä hän muisti myöskin toista, muinoin Vorskille lausuttua ennustusta: 'Sinä saat surmasi ystävän kädestä, ja vaimosi kärsii ristinkuoleman.' Silloin tuo omituinen sattuma kaiketi herätti niin paljon hänen huomiotansa, että hän piirsi otsikkoon tyttönimeni alkukirjaimet V.d'H…?"
Sitten Véronique lisäsi hiljempaa:
"Ja kaikki on tapahtunut kirjoituksen sanojen mukaan…"
He vaikenivat. Kuinka he olisivat voineetkaan olla ajattelematta vuosisatoja sitten messukirjan lehdelle ja muinaiskelttiläisen muistopatsaan kiveen piirrettyjä sanoja? Jos kohtalo olikin tarjonnut Sarekin kolmellekymmenelle ruumisarkulle vasta vain kaksikymmentäseitsemän uhria, niin eivätkö puuttuvat kolme olleet ihan valmiina, kaikki kolme teljettyinä, vangittuina, uhraajain vallassa? Ja jos kummun huipulla suuren tammen luona toistaiseksi olikin ainoastaan kolme ristinpuuta, niin eikö neljäs ollut kohoamaisillaan neljännelle tuomitulle?
"François viipyy kauan!" lausui Véronique hetkisen kuluttua.
Hän lähestyi kuilua. Tikapuut eivät olleet hievahtaneet. Ne olivat yhä ulottumattomissa.
Stéphane sanoi vuorostaan:
"Pian tullaan minun ovelleni. Kummallista, etteivät ne ole vielä tulleet."
Mutta he eivät tahtoneet tunnustaa toisilleen levottomuuttansa, ja
Véronique toisti rauhallisella äänellä:
"Entä aarre? Kivijumala?"
"Se arvoitus on tuskin vähemmän hämärä", vastasi Stéphane, "ja sekin taru perustuu ainoastaan samaisen kyhäyksen sanoihin, runon viimeiseen säkeeseen:
"Kivijumala kuoleman tai elämän antaa."
"— Mikä tuo Kivijumala on? Tarun mukaan se on ihmekivi, ja herra d'Hergemont selittää sen otaksumaksi, joka ulottuu mitä etäisimpiin aikoihin. Sarekissa on aina uskottu ihmeitä tekevän kiven olemassaoloon. Keskiajalla tuotiin hinteliä ja rujoja lapsia, jotka laskettiin pitkälleen päivä- ja yökausiksi sille kivelle ja jotka nousivat siitä terveinä ruumiiltaan ja tukevina. Hedelmättömät naiset tulivat hyvällä menestyksellä etsimään apua samalta kiveltä, kuten vanhukset, haavoittuneet ja kaikki raihnaiset. Sattui kuitenkin niin, että pyhiinvaelluspaikka välillä vaihtui, koska kivi huhun mukaan oli siirretty; väitetäänpä sen joskus hävinneenkin. Kahdeksannellatoista vuosisadalla kunnioitettiin Keijukaisten patsasta, ja sen laelle pantiin vielä toisinaan makaamaan risatautisia lapsia."
"Mutta", sanoi Véronique, "eikö kivellä ollut myöskin pahoja ominaisuuksia, koska se antoi kuoleman kuten elämänkin?"
"Oli, jos siihen koski niiden tietämättä, joiden tehtävänä oli sitä varjella ja palvoa. Mutta tässä suhteessa salaisuus käy vielä mutkikkaammaksi, koska puhutaan myös kalliista kivestä, jostakin eriskummaisesta jalokivestä, josta säihkyy liekkejä; ja se polttaa niitä, jotka sitä kantavat ja tuottaa heille helvetintuskia."
"Niin kuuluu käyneen Maguennocille Honorinen kertomuksen mukaan", huomautti Véronique.
"Se on totta", vastasi Stéphane; "mutta tässä tulemmekin nykyaikaan. Tähän asti olen teille puhunut sadunomaisesta menneisyydestä, molemmista legendoista ja Kivijumalaan liittyvästä ennustuksesta. Maguennocin seikkailu avaa nykykauden, joka muuten on tuskin vähemmän hämärä kuin muinaisuus. Mitä on Maguennocille tapahtunut? Sitä varmaankaan emme koskaan saa tietää. Jo viikon päivät hän oli elellyt yksinään, synkkänä ja työtä tekemättä, kun hän sitten eräänä aamuna syöksyi herra d'Hergemontin työhuoneeseen ulvoen: — Minä kosketin siihen…! Minä olen hukassa…! Minä kosketin siihen…! Otin sen käteeni… Se poltti minua kuin valkea, mutta en tahtonut siitä luopua… Ah, jo päiväkausia se on jyrsinyt luitani. Hornan liekkiä, hornan liekkiä! — Ja hän näytti meille kämmenensä, joka oli kärventynyt kuin syövän kuluttama. Hänen palohaavaansa koetettiin hoitaa. Mutta hän oli ihan hullu ja änkytti: — Minä olen ensimmäinen uhri… Tuli nousee pian sydämeeni asti… Ja minun jälkeeni seuraavat muut. — Samana iltana hän katkaisi kätensä kirveellä. Viikkoa myöhemmin hän matkusti pois, kun ensin oli saanut Sarekin kaikki ihmiset kauhun valtaan."
"Minne hän meni?"
"Toivioretkelle Faouëtin kappeliin, lähelle sitä paikkaa, mistä löysitte hänet kuolleena."
"Kenen luulette hänet tappaneen?"
"Kaiketi hänet murhasi joku niistä olennoista, jotka ovat keskenään ajatusvaihdossa tienvieriin piirrettyjen merkkien avulla, joku niistä, jotka asuvat näiden luolien kätköissä ja pyrkivät johonkin minulle tuntemattomaan päämäärään."
"Niitä samoja siis, jotka hyökkäsivät teidän ja Françoisin kimppuun?"
"Niin, ja jotka heti jälkeenpäin esiintyivät Françoisina ja minuna käyttäen meiltä sitä ennen ryöstämiänsä pukuja."
"Missä tarkoituksessa?"
"Helpommin tunkeutuakseen priiorintaloon ja eksyttääkseen tutkinnon toimeenpanijat, jos yritys ei onnistuisi."
"Mutta siitä asti, kun ne pitävät teitä täällä, ette ole niitä nähnyt?"
"En ole nähnyt muuta kuin naisen ja hänetkin vain hämärästi. Hän käy täällä öisin. Tuo minulle ruokaa ja juomaa, päästää käteni, höllentää hiukan siteitä säärissäni ja palaa kahden tunnin päästä."
"Onko hän teitä puhutellut?"
"Yhden ainoan kerran. Ensimmäisenä yönä hän virkkoi minulle matalalla äänellä, että jos huutaisin apua, kirkuisin tai yrittäisin paeta, niin François saisi maksaa puolestani."
"Ettekö hyökkäyksen hetkelläkään voinut eroittaa…?"
"En tiedä siinä suhteessa enempää kuin François."
"Ja eikö mikään pannut teitä tuota päällekarkausta aavistamaan?"
"Ei mikään. Aamulla oli herra d'Hergemont saanut kaksi tärkeää kirjettä, jotka koskivat hänen kaikkia näitä seikkoja käsittäviä tutkimuksiaan. Toiseen näistä kirjeistä, jonka oli kirjoittanut vanha, rojalistisista taipumuksistaan tunnettu bretagnelainen aatelismies, oli liitetty harvinainen asiakirja, jonka hän oli löytänyt isoisänsä isän paperien joukosta. Se oli pohjapiirros maanalaisista kammioista, jotka muinoin olivat olleet chouanien — Vendéen kapinoitsijain — hallussa Sarekissa. Ne olivat ilmeisesti samoja druidilaisia asuntoja, joista tarut puhuvat. Piirros näytti, että sisäänkäytävä aukeni Mustiennummien alle, ja maaholviin oli merkitty kaksi kerrosta, jotka kumpikin päättyivät kidutusluolaan. François ja minä lähdimme siis tutkimusretkelle, ja siltä palatessamme hyökättiin meidän kimppuumme."
"Ettekä sen koommin ole havainnut mitään?"
"En mitään."
"Mutta François puhui minulle kuitenkin auttajasta, jota hän odotti… Joku oli muka luvannut apuansa…"
"Oh, lapsellisuutta! Françoisin päähänpisto. Hän, nähkääs, pitää kiinni siitä toisesta kirjeestä, jonka herra d'Hergemont samana aamuna sai."
"Mistä siinä oli puhe…?"
Stéphane ei vastannut heti. Joistakin merkeistä hän päätteli, että heitä vakoiltiin oven läpi, mutta vilkaistuaan kurkistusaukosta hän ei keksinyt ketään käytävässä sillä kohdalla.
"Ah", virkkoi hän, "jos aiotaan meitä auttaa, niin täytyy rientää!
Millä silmänräpäyksellä tahansa saattavat ne tulla."
"Onko apu siis todellakin mahdollinen?"
"Emme saa panna siihen suuria toiveita", vastasi Stéphane, "mutta perin kummallista se sentään on. Tiedätte, että Sarekissa on useatkin kerrat käynyt upseereja tai komisaareja tutkiakseen saaren rannikkoja, joiden kätköissä mahdollisesti voisi olla vedenalaisten tukikohta. Viime kerralla saapui Pariisista erikoislähettinä kapteeni Patrice Belval, sodan raajarikkoja, ja joutui puhuttelemaan herra d'Hergemontia, joka kertoi hänelle Sarekin legendan ja mainitsi, kuinka täällä väkisinkin alettiin olla kauhun vallassa. Se tapahtui Maguennocin lähdön jälkeisenä päivänä. Tarina oli kapteeni Belvalista niin mielenkiintoinen, että hän lupasi siitä puhua eräälle pariisilaiselle ystävälleen, espanjalaiselle tai portugalilaiselle, nimeltä don Luis Perenna, joka kuuluu olevan merkillinen mies ja kykenevän selvittämään sekavimmatkin vyyhdit ja saattamaan rohkeimmatkin yritykset onnelliseen päätökseen."
— Muutamia päiviä kapteeni Belvalin lähdön jälkeen herra d'Hergemont sai don Luis Perennalta mainitsemani kirjeen, josta hän, ikävä kyllä, luki meille vain alun:
'Arvoisa herra! Minusta on Maguennocille sattunut tapahtuma varsin vakava asia, ja pyydän teitä pienimmästäkin uudesta hälytyksestä sähköttämään Patrice Belvalille. Eräistä oireista päättäen arvelen teidän olevan kuilun partaalla. Mutta vaikka olisitte sen pohjassakin, ei teillä ole mitään pelättävää, kunhan vain minä saan ajoissa tiedon. Tästä hetkestä alkaen vastaan kaikesta, mitä tahansa tapahtuneekin, vaikka kaikki teistä näyttäisi menetetyltä ja vaikkapa kaikki olisikin menetetty.
— Kivijumalan arvoitus taas on lapsellinen, ja ihmettelen todella, että Belvalille kertomienne tietojen jälkeen voidaan silmänräpäystäkään pitää sitä selittämättömänä. Esitän tässä muutamalla sanalla sen, mikä on saattanut ymmälle niin monet sukupolvet…'
"No?" virkahti Véronique uteliaana tietämään.
"Kuten sanottu, herra d'Hergemont ei ilmoittanut meille kirjeen loppuosaa. Hän luki sen meidän nähtemme, jupisten kummastuneena: 'Onko se mahdollista…? Niin, niin tosiaankin… Mikä ihme!' Ja kun me häneltä kysyimme, vastasi hän: 'Kerron teille kaikki tänä iltana, lapseni, sittenkun palaatte Mustiltanummilta. Nyt mainitsen vain, että tämä tosiaan eriskummainen mies — muuta sopivaa sanaa ei ole — paljastaa minulle muitta mutkitta ja enemmittä tiedonannoitta Kivijumalan salaisuuden ja määrittelee sen paikan, missä se on, tehden sen niin johdonmukaisesti, ettei jää mitään epäilemisen varaa.'"
"Ja illalla?"
"Illalla François ja minut siepattiin kiinni ja herra d'Hergemont murhattiin."
Véronique mietti.
"Kukaties", virkkoi hän, "on häneltä tahdottu riistää tuo perin tärkeä kirje? Sillä minusta tuntuukin Kivijumalan varastaminen ainoalta vaikuttuneita, joka voisi selittää meihin kohdistetut, kamalat vehkeilyt."
"Niin minäkin luulen, mutta don Luis Perennan kehoituksesta herra d'Hergemont repi kirjeen meidän nähtemme."
"Niin että se don Louis Perenna ei sittenkään saanut mitään tietoa?"
"Ei saanut."
"Mutta François…"
"François ei tiedä isoisänsä kuolemaa eikä siis epäile, että herra d'Hergemont, havaittuaan Françoisin ja minun kadonneen, on ilmoittanut asiasta don Louis Perennalle, joka siinä tapauksessa ei voisi viivytellä. Sitäpaitsi on Françoisilla toinenkin odotuksen syy…"
"Vakavakin?"
"Ei. François on vielä hyvin lapsellinen. Hän on lukenut paljon seikkailukirjoja, jotka ovat askarruttaneet hänen mielikuvitustaan. Ja kapteeni Belval on hänelle kertonut ystävästään Perennasta niin satumaisia seikkoja, kuvaillut hänet niin eriskummaisessa valossa, että François ihan tosissaan uskoo hänet Arsène Lupiniksi. Siitä johtuu tuo ehdoton luottamus ja hänen varmuutensa, että vaaran uhatessa tulisi ihmeellinen apu juuri siinä silmänräpäyksessä, kun sitä tarvitaan." Véronique ei voinut olla hymyilemättä.
"Hän on kyllä lapsi, mutta lapsilla on vaistomaisia ounastuksia, jotka ovat otettavat huomioon… Ja sitäpaitsi se antaa hänelle rohkeutta ja pitää häntä reippaalla mielellä. Kuinka hän niin nuorella iällä olisi kestänyt tätä koettelemusta, jollei hänellä olisi ollut sellaista toivoa?"
Véroniquen levottomuus heräsi taas. Hän sanoi hyvin hiljaa: "Samantekevä, mistä apu tulee, kunhan se vain tulee ajoissa eikä poikani joudu kauhistuttavain olentojen uhriksi!"
He olivat kauan ääneti. Näkymätön ja kuitenkin saapuvilla oleva vihollinen puristi heitä koko hirvittävällä painollaan. Se oli kaikkialla, se oli saaren haltijana, isännöi maanalaisissa asumuksissa, nummilla, metsässä ja läheisessä meressä, sen hallussa olivat muistopatsaat ja ruumisarkut. Se jatkoi historiaa muinaisten menojen mukaan, se antoi ne iskut, joita oli tuhat kertaa ennustettu.
"Mutta miksi? Missä tarkoituksessa? Mitä tämä kaikki merkitsee?" kysyi Véronique masentuneena. "Mitä suhdetta on nykyisten ja entisten välillä? Millä tavoin on selitettävissä, että työ on alkanut uudestaan ja samoin barbaarisin keinoin?"
Hän vaikeni jälleen. Hänen sielunsa pohjalla oli vaihdettujen sanojen ja ratkaisemattomain ongelmain takana kiusaamassa yhä sama ahdistava ajatus, ja hän huudahti:
"Ah, kunpa François olisi täällä! Jospa olisimme kaikki kolme niitä vastaan taistelemassa! Mitä hänelle on tapahtunut? Mikä häntä pidättää luolassa? Odottamaton estekö…?"
Nyt oli Stéphanen vuoro häntä rohkaista:
"Este? Miksi niin otaksutte? Ei ole mitään estettä… Työ vain on pitkällinen…"
"Niin, niin, olette oikeassa… työ on pitkällinen ja vaivaloinen… Ah, kunpa olisin varma, ettei hän menetä rohkeuttaan! Kuinka hilpeä mieliala hänellä on! Mikä luottamus! 'Äitiä ja poikaa, jotka ovat jälleen löytäneet toisensa, ei voida toisistaan enää eroittaa', sanoi hän minulle. 'Meitä voidaan vielä vainota, mutta ei koskaan eroittaa. Loppujen lopuksi me pääsemme voitolle.' Hän puhui totta, eikö niin, Stéphane? En suinkaan minä ole löytänyt poikaani sitä varten, että hänet taaskin kadottaisin?… Ei, ei, se olisi liian suuri vääryys, eikä ole mahdollista…"
Stéphane katseli häntä kummastuen siitä, että hän keskeytti puheensa.
Véronique kuunteli.
"Mitä nyt?" kysyi Stéphane.
"Kuulen melua…" vastasi toinen.
Stéphane kuunteli, kuten hänkin.
"Niin… niin… tosiaan…"
"Ehkä me kuulemme Françoisin äänen", sanoi äiti. "Ehkä se tulee tuolta ylhäältä…"
Hän aikoi nousta. Stéphane pidätti häntä.
"Ei, käytävästä kuuluu askeleita…"
"Siis… siis…?" virkkoi Véronique.
He katselivat toisiaan hämmästyneinä, tekemättä mitään päätöstä, tietämättä mihin ryhtyä.
Askelia kuului lähempää. Vihollinen ei varmaankaan epäillyt mitään, sillä lähestyvä henkilö ei tuntunut hiipivän, vaan astuvan ripeästi.
Stéphane lausui verkalleen:
"Minua ei saa nähdä pystyssä… Minä laskeudun takaisin makuulle…
Te kiinnitätte siteeni jotenkuten…"
He epäröivät ikäänkuin olisivat antautuneet järjettömään toivoon, että vaara itsestään loittonisi. Ja sitten Véronique, ravistaen itsestään herpaannuttavan horroksen, teki äkkiä päätöksensä.
"Kiireesti… tässä ne ovat… ojentukaa pitkäksenne…"
Stéphane totteli. Muutamassa sekunnissa Véronique sovitteli köydet hänen ympärilleen, niinkuin muisteli niiden olleen, mutta sitomatta kiinni.
"Kääntykää kallioon päin", sanoi hän, "kätkekää kätenne… ne antaisivat teidät ilmi".
"Entä te?"
"Älkää pelätkö mitään."
Véronique kumartui ja painautui ovea vasten, jonka kurkistusaukon rautakiskoilla varustettu luukku kääntyi sisäänpäin sillä tavalla, että häntä ei voitu nähdä.
Samalla hetkellä pysähtyi vihollinen ulkopuolelle. Oven paksuudesta huolimatta Véronique kuuli hameenkahinaa.
Ja hänen yläpuoleltaan tirkistettiin.
Kauhistava minuutti! Pieninkin epäiltävä merkki olisi ollut aiheena hälytykseen.
"Ah", ajatteli Véronique, "miksi hän siinä viipyy? Onko jotakin todistusta täälläolostani…? Vaatteeniko?…"
Sitten hän tuumi, että huomiota oli pikemminkin herättänyt Stéphane, jonka asento ehkä ei näyttänyt luonnolliselta tai jonka siteet eivät olleet paikoillaan.
Ja äkkiä liikahdettiin ulkopuolella ja vihellettiin hiljaa kaksi kertaa.
Silloin kuului etäältä käytävästä toisten askelten töminää, jota juhlallinen äänettömyys korosti. Nekin pysähtyivät oven taakse. Vaihdettiin sanoja. Neuvoteltiin.
Véronique oli varovasti pistänyt toisen käden taskuunsa. Hän veti esille revolverinsa ja pani sormen liipasimelle. Jos joku astuisi sisään, nousisi hän ja ampuisi epäröimättä laukauksen toisensa perään. Eikö pieninkin vitkastelu tietänyt Françoisin perikatoa?