YHDEKSÄS LUKU
"Kuolonkammio"
Suunnitelma oli oikea siinä tapauksessa, että ovi avautui ulospäin ja viholliset heti joutuisivat suojattomiksi. Véronique tarkasti siis ovea ja huomasi, että siinä vastoin kaikkea järkeä oli alhaalla vankka telki. Käyttäisikö hän sitä?
Hänellä ei ollut aikaa harkita tämän aikeen etuja tai haittoja. Hän oli kuullut avainten helinää, ja melkein samassa solahti avain lukkoon.
Véronique tajusi hyvin selvästi, mitä voisi tapahtua. Ahdistajain hyökätessä sisään hän hievahtaen asennostaan ja estettynä liikkeissään tähtäisi huonosti ja ampuisi ohi. Siinä tapauksessa ne sulkisivat oven jälleen ja rientäisivät Françoisin koppiin.
Tämä ajatus huimasi häntä, ja nyt hän toimi silmänräpäyksessä ja vaistomaisesti kyykistyen työnsi alhaalla, olevan teljen eteen. Toisella kädellään hän, puoleksi noustuaan, paiskasi kurkistusaukon rautaluukun kiinni. Säppi naksahti. Nyt ei enää voinut astua sisälle eikä katsella.
Hän käsitti heti tämän toimenpiteen järjettömyyden, se kun ei torjunut vihollisen uhkauksia. Stéphane, joka oli hypähtänyt hänen viereensä, sanoi:
"Hyvä Jumala, mitä te teitte? Ne näkivät kyllä, että minä en liikahtanut, ja nyt ne tietävät, etten ole täällä yksin."
"Juuri siksi", virkkoi Véronique, yrittäen puolustaa tekoansa. "Ne koettavat puhkaista tämän oven, ja siten me saamme riittävästi aikaa."
"Aikaa mihin?"
"Paetaksemme."
"Miten?"
"François kyllä kutsuu meitä… François…" Hän ei ehtinyt lopettaa lausettansa. He kuulivat nyt askelia, jotka loittonivat nopeasti kauaksi käytävään. Ei saattanut epäillä, että vihollinen, välittämättä Stéphanesta, jonka karkaaminen ei näyttänyt mahdolliselta, meni yläkammioiden kerrokseen. Eikö sitäpaitsi pitänyt otaksua, että ystävysten välillä oli yhteistoimintaa ja että poika oli päässyt Stéphanen luolaan ja juuri hän teljennyt oven?
Véronique oli siis jouduttanut tapauksia siihen suuntaan, jota hän niin monista syistä pelkäsi. Siellä ylhäällä yllätettäisiin François juuri sillä hetkellä, jolloin hän valmistautui pakoon. Tämä kuvitelma oli hirveä.
"Miksi minä tulin tänne?" jupisi hän. "Olisi ollut niin yksinkertaista odottaa! Kahden olisimme teidät aivan varmaan pelastaneet…"
Hänen sielunsa hämmennyksessä välähti tämä ajatus: Eikö hän ollut tahtonut kiirehtiä Stéphanen vapauttamista siksi, että tunsi tämän miehen rakkauden, ja eikö arvoton uteliaisuus ollut syössyt häntä tähän yritykseen? Se oli kauhea ajatus, jonka hän heti karkoitti lausuen:
"Ei, minun täytyi tulla. Kohtalo vainoo meitä."
"Älkää uskoko niin", sanoi Stéphane, "vaan kaikki kääntyy parhain päin".
"Liian myöhään!" virkkoi Véronique kohauttaen päätänsä.
"Miksi? Mistä tiedämme, ettei François ole lähtenyt kopistaan?
Niinhän te itsekin vastikään arvelitte…"
Véronique ei vastannut. Hänen kasvonsa vääntyivät kalpeina. Kärsimykset olivat hänessä herättäneet jonkinlaisen vaistomaisen aavistuksen siitä, mikä tuho häntä uhkasi. Ja tämä tuho väijyi kaikkialla. Todistukset siitä esiintyivät uudestaan entistä pelottavampina.
"Kuolema ympäröi meitä", sanoi hän.
Stéphane yritti hymyillä.
"Te puhutte niinkuin Sarekin asukkaat. Teitä kiusaa sama pelko…"
"Heillä oli syytä pelkoon. Ja te itse tiedätte hyvin, kuinka kamalaa tämä kaikki on."
Hän ryntäsi ovelle, veti salvan syrjään ja yritti avata, mutta mitä mahtoi hän paksulle, rautalaatoilla lujitetulle levylle?
Stéphane tarttui hänen käsivarteensa.
"Hetkinen… Kuunnelkaa… Luulisin…"
"Niin", virkkoi Véronique, "siellä ylhäällä isketään… yläpuolellamme… Françoisin kopissa…"
"Eipä, eipä, kuunnelkaa…"
Pitkä äänettömyys, ja sitten kajahti iskuja paksussa kalliossa. Ne kuuluivat heidän alapuoleltaan.
"Samoja iskuja, joita kuulin tänä aamuna", sanoi Stéphane pelästyneenä… "samaa työtä, josta teille mainitsin… Ah, nyt käsitän…!"
"Mitä! Mitä te tarkoitatte…?"
Iskut toistuivat säännöllisin väliajoin. Sitten ne lakkasivat, ja niiden sijaan kuului kumeaa, keskeytymätöntä jyrinää, johon sekaantui kimeämpiä vongahduksia ja äkillisiä rysähdyksiä. Se muistutti käymään pantavan koneen ponnistusta, varppikelain jytinää, joilla hinataan aluksia maalle.
Véronique kuunteli tyrmistyneenä odottaen, mitä tapahtuisi, koettaen arvata, vakoillen jokaista ilmettä Stéphanen silmissä, joka seisoi hänen edessään ja katseli häntä niinkuin mies vaaran hetkellä katselee rakastamaansa naista.
Ja äkkiä Véronique horjahti, ja hänen täytyi tukea itseään kädellään seinää vasten. Olisi luullut koko luolan, koko kallion liikahtavan avaruudessa.
"Oh", jupisi hän, "vapisenko minä tosiaan näin…? Pelkoko minua tärisyttää kiireestä kantapäähän?"
Hän tarttui rajusti Stéphanen molempiin käsiin ja tiukkasi häneltä:
"Vastatkaa… Minä tahdon tietää…"
Stéphane ei vastannut. Hänen kyynelistä kosteissa silmissään ei ollut pelkoa, ne kuvastivat vain rajatonta rakkautta, ääretöntä epätoivoa. Hän ajatteli vain Véroniquea.
Oliko sitäpaitsi tarpeellistakaan, että hän selittäisi, niitä tapahtuisi, ja eikö todellisuus esiintyisi itsestään sen mukaan kuin sekunnit kuluivat? Omituinen todellisuus, jolla ei ollut mitään suhdetta tavallisiin tapahtumiin, vaan joka oli kaiken sen ulkopuolella, mitä mielikuvitus voi pahuuden alalla keksiä! Omituinen todellisuus, jonka oireita Véronique vähitellen alkoi havaita, mutta jota hän yhä kieltäytyi ottamasta huomioon.
Kuin laskuluukku, mutta sellainen, joka toimii päinvastoin kuin tavallisesti, kohosi luolan keskelle sijoitettu tavattoman paksuista lankuista tehty neliö, kieppuen näkymättömän akselin ympäri, joka oli sen saranana kuilussa. Se nousi melkein huomaamatta kuin mahdottoman iso avautuva kansi, kallistuen jo samaan tapaan kuin ponnahduslauta, joka ulottui reunasta luolan perälle asti. Kaltevuus oli vielä varsin loiva, joten sillä seisten oli vielä helppo pysyttää tasapainonsa. Ensi hetkellä Véronique luuli, että vihollisen tarkoitus oli murskata heidät armottoman lattian ja graniittiholvin väliin. Mutta melkein heti hän sitten älysi, että inhoittava kone kohosi nostosillan tavalla ja että sen tarkoituksena oli syöstä heidät ulos mereen. Ja sen tehtävänsä se täyttäisi leppymättömästi. Tuloksena oli varma, väistämätön perikato. Mitä tahansa he yrittäisivät kuinka he ponnistelisivatkaan pysytelläkseen siinä kiinni, tulisi sittenkin se hetki, jolloin luukun pinta olisi pystyssä kohtisuorassa, tasan täyttäen jyrkän rantakallion aukon.
"Tämä on kauheaa… liian kauheaa…", mutisi Véronique.
He eivät olleet päästäneet toistensa käsiä. Stéphane itki hiljaa.
"Emme siis voine mitään tehdä?" voihki Véronique.
"Emme mitään", vastasi Stéphane.
"Mutta onhan lattian ympärillä hiukan alaa. Luola on pyöreä.
Voisimme…"
"Ala on liian ahdas. Jos yrittäisimme asettua jollekin neliön kolmesta sivusta, sen ja seinän väliin, niin murskautuisimme. Kaikki se on laskettu. Olen sitä usein miettinyt."
"Siis?"
"Täytyy odottaa."
"Mitä? Ketä?"
"Françoisia."
"Oi", virkkoi nuori äiti nyyhkien, "François on ehkä myöskin
tuomittu… Tai kenties hän etsii meitä ja joutuu johonkin ansaan.
Joka tapauksessa en häntä enää näe… Hän ei saa mitään tietää…
Eikä saa edes nähdä äitiänsä ennen kuolemaansa…"
Hän puristi lujasti nuoren miehen käsiä ja jatkoi:
"Stéphane, jos jompikumpi meistä välttää kuoleman, — ja minä toivon, että te pelastutte…"
"Ei, vaan te", keskeytti Stéphane vakuuttavasti. "Ihmettelenpä, että vihollinen määrää teille minun rangaistukseni. Mutta kaiketi hän ei tiedä, että juuri te olette täällä."
"Se ihmetyttää minuakin", virkkoi Véronique… "Minullehan on varattu toisenlainen kuolema… Mutta mitäpä sillä väliä, jos en enää saa nähdä poikaani! Stéphane, minä jätän hänet teidän haltuunne, — suostuttehan? Minä tiedän jo kaikki, mitä olette hänen hyväkseen tehnyt…"
Lattia kohosi yhä hyvin hitaasti, epätasaisesti, vavahdellen ja äkillisin nytkähdyksin. Kaltevuus lisääntyi. Vielä muutama minuutti, eivätkä he enää voisi puhua vapaasti ja rauhallisesti.
Stéphane vastasi:
"Jos minä jään eloon, vannon teille, että suoritan tehtäväni loppuun asti. Minä vannon sen teille muistoksi…"
"Muistoksi minusta", sanoi Véronique päättäväisesti, "muistoksi
Véroniquesta, jonka olette tuntenut… ja jota olette rakastanut."
Stéphane katseli häntä intohimoisesti:
"Te siis tiedätte…?"
"Tiedän, ja minä sanon sen teille suoraan. Minä olen lukenut päiväkirjanne… Tunnen rakkautenne… ja otan sen vastaan…"
Hän hymyili surullisesti.
"Kovaonninen rakkaus, jonka tarjositte poissaolevalle… ja nyt tarjoatte kuolemaan tuomitulle…"
"Ei, ei", väitti Stéphane innokkaasti, "älkää uskoko sellaista… pelastus on ehkä lähellä… Minä tunnen sen, minun rakkauteni ei kuulu menneisyyteen, vaan tulevaisuuteen."
Hän aikoi suudella Véroniquen käsiä.
"Suudelkaa otsaani", sanoi Véronique kumartuen häntä kohti. Kummankin heistä oli täytynyt laskea toinen jalkansa kuilun reunalle, kapealle graniittijuovalle, joka oli ponnahduslaudan neljännellä sivulla.
He suutelivat hartaasti.
"Pitäkää minusta hyvin kiinni", sanoi Véronique.
Hän nojautui mahdollisimman pitkälle taaksepäin, kohotti päänsä ja huusi tukehtuneella äänellä:
"François… François…"
Mutta ketään ei ollut yläaukolla. Tikapuut riippuivat siellä yhä toisesta kynnestään, ulottumattomissa.
Véronique kumartui meren yli. Siltä kohtaa oli kallion ulontuma pienempi, ja hän näki vaahdon seppelöimäin karien välissä pienen suvannon uinuvan aivan rauhallisena, niin syvänä, ettei voinut nähdä sen pohjaa. Hän mietti, että kuolema olisi siellä helpompi kuin teräväsärmäisillä kallioilla ja tuntien äkillistä tarvetta päästä tästä hädästä ja vapautua liian hitaasta kuolonkamppailusta hän sanoi Stéphanelle:
"Miksi odottaisimme ratkaisua? Parempi on kuolema kuin tämä kidutus…"
"Ei, ei", huudahti toinen säikähtyen sitä ajatusta, että Véronique voisi heittäytyä alas.
"Te toivotte siis?"
"Viimeiseen silmänräpäykseen asti, kun on puhe teistä."
"Minä en toivo enää", sanoi Véronique.
Mikään toivo ei enää ylläpitänyt Stéphaneakaan, mutta hän olisi niin mielellään tahtonut vaimentaa Véroniquen tuskat ja sälyttää itselleen tämän äärimmäisen koettelemuksen koko taakan.
Lattia kohosi edelleen. Tärinä oli lakannut, ja kaltevuus kävi yhä suuremmaksi. Permannon syrjä ulottui jo kurkistusluukun alireunaan, puoliväliin ovea. Mutta sitten kuului ikäänkuin äkillinen säpin laukeaminen, tuli tuima sysäys, ja koko luukku peittyi. Mahdotonta oli enää pysytellä kaltevalla lattialla. Heidän täytyi siirtyä luolan ulkoreunalle, ottaen siitä jaloillaan tukea.
Vielä tuntui kaksi tärähdystä, ja kummallakin kertaa levyn yläsyrjä ponnahti entistä ylemmäs. Peräseinällä se saavutti katonrajan ja siirtyi hiukan luisuen holvia pitkin luolan aukolle päin. Hyvin selvästi näki, että se liittyisi täsmälleen aukon kohdalle, sulkien sen tiukasti nostosillan tavalla. Kallio oli niin hakattu, että tämä kaamea toimitus onnistuisi jättämättä mitään tilaa satunnaisuuksille.
He eivät hiiskahtaneet sanaakaan. Pitäen toisiaan käsistä he olivat alistuneet kohtaloonsa. Heidän kuolemansa alkoi näyttää sallimuksen määräämältä. Vuosisatain hämärässä oli rakennettu tämä kone ja sitten kaiketi uudestaan kokoonpantu, korjattu ja sovitettu paikoilleen; ja vuosisatain kuluessa se oli näkymättömien pyövelien käyttämänä tuottanut kuoleman syyllisille, rikollisille, viattomille, armorikalaisille, gallialaisille, ranskalaisille tai vierasrotuisille. Sotavankeja, pyhyyttä loukanneita munkkeja, chouaneja, "sinisiä", vallankumouksen sotilaita oli hirviö viskellyt kuiluun toisen toisensa perästä. Tänään oli heidän vuoronsa.
Heillä ei ollut edes sitä katkeraa lohtua, jonka viha ja vimma tuottaa. Ketä vihata? He kuolisivat keskellä synkintä pimeyttä näkemättä viholliskasvojen pilkistävän esiin tästä armottomasta yöstä. He kuolisivat heille tuntemattoman hankkeen toteuttamista varten, ikäänkuin pelkkinä luvun lisääjinä, jotta järjettömät ennustukset kävisivät toteen ja täyttyisi julmien jumalien tahto, jolle kiihkoilijapapit olivat kaavailleet muodon. He olivat ennenkuulumattomalla tavalla joitakin sovitusuhreja, jonkin verenhimoisen uskonnon vaatimia teuraita, jotka kelpasivat sen jumalille!
Seinä kohosi heidän takanaan. Muutaman minuutin päästä se olisi pystysuorassa. Ratkaisu läheni.
Kerta toisensa jälkeen täytyi Stéphanen pidättää Véroniquea. Yhä lisääntyvä kauhu sekoitti nuoren naisen mieltä. Hän olisi tahtonut syöksyä alas…
"Sallikaa minun… minä pyydän", sopersi hän. "Minä en kestä enää…"
Jos hän vain olisi tavannut poikansa jälleen, olisi hän hillinnyt itsensä loppuun asti. Mutta Françoisia ajatellessaan hän menetti malttinsa. Varmaan oli lapsikin vangittuna… kidutettavana, ja varmaan uhrattaisiin hänetkin kammottavani jumalien alttarille, kuten äitikin.
"Ei, ei, kyllä hän tulee", vakuutti Stéphane. "Teidät pelastetaan… minä tahdon sen, minä olen siitä varma…"
Véronique vastasi houraillen:
"Hän on niinkuin mekin teljettynä… häntä poltetaan soihduilla… ammutaan nuolilla… hänen lihaansa raadellaan… Voi poikaparkaani…!"
"Hän tulee vielä, rakas ystävä… Hän sanoi teille, että mikään ei voi eroittaa äitiä ja poikaa, jotka ovat toisensa löytäneet…"
"Kuolemassa olemme löytäneet toisemme… vain kuolema meidät yhdistää. Ja tapahtukoon se heti…! En tahdo, että hän kärsii…"
Tuska oli liian voimakas. Hän riuhtaisi kätensä Stéphanen käsistä ja aikoi heittäytyä alas, mutta painautui heti takaisin nostosiltaa vasten ja päästi samoin kuin Stéphanekin hämmästyksen huudon. Jotakin oli välähtänyt heidän silmäinsä edessä ja sitten kadonnut. Se oli näkynyt vasemmalta.
"Tikapuut… eikö niin?" jupisi Stéphane. "Niin, siellä on François!" virkkoi Véronique läähättäen toivosta. "Hän on pelastunut… hän tulee meidän avuksemme…"
Tällä hetkellä oli turmanseinä melkein kohtisuora. Se hytkyi leppymättömänä heidän olkapäittensä alla. Luola oli sulkeutunut heidän takanaan. He olivat kuilun uhreja, korkeintaan voivat vielä tarrautua kapeaan reunukseen.
Véronique kurkotti itseään uudestaan esille aukosta, tikapuut siirtyivät sinne päin ja asettuivat sitten paikoilleen molempien kynsien kannattamina.
Ylhäältä, aukon ontelosta, näyttäytyi lapsen pää, ja lapsi hymyili ja viittoili.
"Äiti, äiti… nopeasti…!"
Kutsu oli kiirehtivä ja harras. Molemmat kädet ojentuivat alhaalla olijoita kohti. Véronique voihki:
"Ah, sinäkö… sinäkö, rakkaani…?"
"Nopeasti, äiti, minä pitelen tikkaita… Nopeasti… ei ole mitään vaaraa…"
"Minä tulen, rakkaani… katso, minä tulen jo…"
Véronique oli tarttunut tikkaiden lähempään sivuun. Tällä kertaa hän Stéphanen avustamana pääsi verrattain helposti viimeiselle askelmalle, mutta hän sanoi:
"Entä te, Stéphane? Tulettehan te mukaan?"
"Ehdin vielä", vastasi toinen, "rientäkää nyt vain…"
"Ei, luvatkaa minulle…"
"Minä vannon sen teille; rientäkää…"
Véronique kiipesi ylös neljä puolaa ja pysähtyi lausuen:
"Tuletteko te, Stéphane?"
Tämä oli jo kääntynyt selkä ulospäin ja työntänyt vasemman kätensä ahtaaseen rakoon, joka oli jäänyt nostosillan ja kallion väliin. Hänen oikea kätensä tavoitti tikkaat, ja hän pääsi astumaan alimmalle puolalle. Hänkin oli pelastunut.
Kuinka iloisena nousikaan Véronique ylöspäin. Mitäpä merkitsi, että kuilu ammotti hänen allaan? Saattoiko hän pitää siitä väliä, silloin kun ylhäällä oli odottamassa hänen poikansa, jota hän vihdoinkin saisi puristaa rintaansa vasten!
"Tässä minä olen… kas tässä…!" hoki hän. "Tässä, rakkaani!"
Ripeästi hän pisti päänsä ja olkapäänsä ikkunasta sisään. Lapsi veti häntä. Hän harppasi kamanan yli. Vihdoin hän oli poikansa luona. He heittäytyivät toistensa syliin.
"Ah, äiti…! Onko se mahdollista, äiti!"
Mutta tuskin oli Véronique kietaissut kätensä pojan ympärille, kun hän hiukan perääntyi. Miksi? Hän ei tiennyt. Hänen tunteenpurkaustaan hillitsi selittämätön hämmennys.
"Tule, tule", sanoi hän laahaten pojan ikkunan luo täyteen päivänvaloon, "tule, että katselen sinua".
Lapsi ei vastustellut, ja Véronique tarkasti poikaa pari, kolme silmänräpäystä, ei kauemmin, ja sanoi heti, säikähdyksestä vavahtaen:
"Siis sinä? Sinä siis olitkin murhaaja?"
Mikä kauheus! Hän tunsi hirviön kasvot, joka hänen nähtensä oli surmannut herra d'Hergemontin ja Honorinen!
"Tunnetko siis minut?" ilkkui poika.
Lapsen äänestäkin Véronique huomasi erehdyksensä. Tämä ei ollut François, vaan toinen poika, joka oli suorittanut tihutyön Françoisin tavallisiin vaatteisiin puettuna.
Poika virnisti jälleen.
"Ah, sinulle alkaa selvitä, rouvaseni! Taidat tuntea minut?"
Inhoittavat kasvot vääntyivät, kävivät häijyiksi, julmiksi ja saivat mitä katalimman ilmeen.
"Vorski…! Vorski…!" sopersi Véronique. "Vorskin minä sinussa tunnen…"
Nuorukainen purskahti nauruun.
"Miksikä ei…? Luuletko, että minä kiellän isän, kuten sinä olet hänet kieltänyt?"
"Vorskin poika…? Hänen poikansa…!" toisteli Véronique.
"Hyväinen aika, niin, hänen poikansa…! Mitäs sinä siitä? Oli kai sillä kunnon miehellä oikeus kahteenkin poikaan! Ensin minä, ja sitten lempeä François."
"Vorskin poika!" sanoi Véronique vielä kerran.
"Ja aika veitikka, sen sinulle vannon… isänsä poika, kasvatettu kelpo periaatteiden mukaan. Olen kai sen sinulle jo osoittanut, häh? Mutta siinä ei ole lorun loppu… olemme vasta alussa… Kah, tahdotko, että annan sinulle uuden todistuksen? Katsohan tuota opettaja-hölmöä… Ei, mutta katsohan, kuinka minä käyn asiaan käsiksi!"
Yhdellä hyppäyksellä hän oli ikkunan luona. Stéphanen pää tuli näkyviin. Lapsi sieppasi kiven ja iski sillä kaikin voimin, työntäen pakolaisen takaisin.
Véronique, joka oli ensi hetkellä epäröinyt, käsittämättä uhkausta, hyökkäsi ikkunaa kohti ja tarttui pojan käsivarteen. Liian myöhään. Pää katosi. Tikkaiden rautakynnet irtaantuivat kamanasta. Kuultiin rytinää ja sitten molskahdus veteen.
Véronique riensi katsomaan ulos ikkunasta. Tikapuut uiskentelivat siinä osassa suvantoa, jonka voi eroittaa liikkumattomasta, kallioiden reunustamasta vedenpinnasta. Mikään ei osoittanut paikkaa, johon Stéphane oli pudonnut. Ei mitään pyörteitä. Ei mitään karetta.
Hän huusi:
"Stéphane… Stéphane…!"
Ei mitään vastausta. Avaruuden suuri äänettömyys, jossa tuuli torkkuu ja meri uinuu.
"Voi, sinä heittiö, mitä sinä teit?" voihki Véronique.
"Älä itke, rouvaseni…" virkkoi nuorukainen. "Herra Stéphane kasvatti pojastasi nahjuksen. Hei, lyökäämme asia leikiksi! Ehkäpä syleilisimme? Tahdotko, emintimäni? No mitä, oletko niin itsepäinen! Kyllä kai sinä siis minua kovin vihaat?"
Poika lähestyi syli avoinna. Véronique ojensi nopeasti revolverinsa häntä kohti.
"Mene siitä… mene, tai muutoin surmaan sinut kuin vihaisen villipedon! Mene tiehesi…!"
Lapsen kasvot kävivät entistä hurjemmiksi. Hän perääntyi askel askeleelta ja puuskui:
"Vai niin, mutta sen sinä saat minulle maksaa, korea nainen! Mitä! Minä aion sinua syleillä… täynnä ystävällisiä tunteita… ja sinä tahdot ampua minua? Sen sinä maksat minulle verellä… kauniilla punaisena virtaavalla verellä… verellä… verellä…"
Kuulosti siltä kuin tämä sana olisi ollut hänelle mieluinen lausuttavaksi. Hän toisteli sitä moneen kertaan, purskahti sitten uudestaan häijyyn nauruun ja luikki pois priiorintaloon vievää tunnelia pitkin huutaen:
"Sen saa maksaa poikasi veri, mamma Véronique… rakkaimman
Françoisisi veri…"
KYMMENES LUKU
Pakoyritys
Vavisten ja epävarmana Véronique kuunteli, kunnes pojan askeleet olivat häipyneet. Mitä tehdä? Stéphanen murha oli hetkiseksi kääntänyt hänen ajatuksensa Françoisista, mutta nyt hänen levottomuutensa oli palannut. Mihin oli hänen poikansa joutunut? Pitikö tavata François priiorintalossa ja siellä häntä puolustaa uhkaavia vaaroja vastaan? "Katsotaanpa", tuumi hän, "minä joudun päästäni pyörälle… No, miettikäämme… Muutama tunti sitten jutteli François minulle vankilansa muurin lävitse… varmasti se oli hän… Se, joka eilen tarttui käteeni ja sitä suudellen hyväili, oli tietysti François… Äiti ei erehdy, ja minä värisin hellyydestä ja rakkaudesta. Mutta eikö hän sitten… tämän aamun jälkeen ole lähtenyt tyrmästään?"
Hän jäi miettimään ja lausui sitten hitaasti:
"Niin… niin on tapahtunut… Siellä alhaalla yllätettiin Stéphane ja minut. Heti hälytys. Vorskin pojanriiviö nousi yläkertaan juuri Françoisia silmällä pitääkseen. Havaittuaan kopin tyhjäksi ja seinässä aukon hän ryömi tänne. Niin, niin sen asian laita on… Mitä tietä hän muutoin olisi tullut…? Tänne päästyään hänen mieleensä juolahti mennä ikkunan luo ajatellen, että se oli merelle päin ja että François oli valinnut sen pakotiekseen. Heti hän huomasi tikapuiden rautakynnet. Sitten hän kurkisti alaspäin, näki ja tunsi minut ja huusi minua tulemaan… Ja nyt… nyt hän on matkalla taloon, jossa hän välttämättä kohtaa Françoisin…"
Kuitenkaan ei Véronique liikahtanut. Hän aavisti, että vaara ei uhannut talosta päin, vaan juuri täältä, maaluolien taholta. Hän kyseli itseltään, oliko François todella ehtinyt pakoon ja eikö toinen ollut häntä yllättänyt, ennenkuin hänen työnsä oli päättynyt.
Kauhea epävarmuus! Hän kumartui kiireesti tarkastamaan muurin aukkoa ja nähtyään, että se oli laajennettu, aikoi itse vuorostaan mennä siitä sisälle. Mutta vaikka kolo juuri riittikin lapselle, oli se liian ahdas hänelle, ja hänen olkapäänsä tarttuivat kiinni. Hän ponnisteli kuitenkin itsepäisesti, repi liivinsä, raappi ihoansa kallion särmiin, ja vihdoin hänen onnistui kärsivällisyytensä avulla pujahtaa läpi.
Koppi oli tyhjä. Mutta ovi oli avattu vastakkaisiin käytäviin, ja Véroniquesta tuntui — pelkkä vaikutelma vain, sillä ikkunasta tuli liian heikosti valoa, — että joku juuri oli menossa kopista avoimen oven kautta. Ja hämärästä varjomaisesta hahmosta, jota hän, niin sanoaksemme, ei ollut nähnyt, jäi hänelle kuitenkin varmuus, että se oli käytävään kätkeytynyt nainen, jonka hänen odottamaton tunkeutumisensa tänne oli yllättänyt.
"Se on heidän liittolaisensa", ajatteli Véronique. "Hän on tullut sen pojan kanssa, joka surmasi Stéphanen, ja varmaankin vienyt Françoisin pois… Ehkäpä François onkin vielä täällä ihan lähellä minua, naisen pitäessä minua silmällä…"
Vähitellen tottuivat Véroniquen silmät puolihämärään. Ja hän näki selvästi, että sisäänpäin aukeavan oven syrjässä oli naisen käsi, joka sitä verkalleen veti kiinni.
"Miksi hän ei sitä heti sulje", ajatteli Véronique, "koska hän kaikesta päättäen tahtoo asettaa esteen välillemme?"
Vastauksen sai Véronique kuullessaan oven alta kiven kitinää. Jos este poistettaisiin, niin ovi sulkeutuisi. Epäröimättä Véronique kiirehti paikalle, tarttui jykevään rautaripaan ja veti sitä itseään kohti. Käsi katosi, mutta vastaponnistus jatkui. Varmaan oli toisella puolellakin kädensija.
Äkkiä kuului vihellys. Nainen kutsui apuun. Ja melkein heti kajahti käytävästä jonkun matkan päästä naisesta huuto:
"Äiti, äiti!"
Kuinka syvästi liikutettuna Véronique kuulikaan tämän äänen! Hänen poikansa, hänen oikea poikansa kutsui häntä! Hänen poikansa oli vielä vangittuna, mutta elossa! Mikä yli-inhimillinen ilo!
"Täällä minä olen, pienokaiseni."
"Joudu, äiti! Minut on sidottu, ja vihellys on merkkinä… ne tulevat kohta."
"Täällä minä olen… minä pelastan sinut sitä ennen…!"
Véronique ei epäillyt tulosta. Hänestä tuntui, että hänen voimansa olivat rajattomat ja ettei mikään kyennyt vastustamaan hänen koko olentonsa epätoivoista jännitystä. Ja vastustaja heikontui todellakin, antaen vähitellen perään.
Rako suureni ja vihdoin kamppailu päättyi. Véronique pääsi lävitse.
Vieras nainen oli jo paennut käytävään ja laahasi poikaa köydestä, pakottaakseen häntä sidottunakin kävelemään. Turha yritys! Hän luopuikin siitä heti. Véronique oli hänen vieressään, revolveri kädessä.
Nainen hellitti lapsen ja suoristautui avoimista kopeista tulevassa valossa. Hänellä oli yllään valkoinen, vyöllinen villapuku, käsivarret puoliksi paljaina, ja kasvot olivat vielä nuoret, mutta kuihtuneet, laihat ja ryppyiset. Hänen hiuksensa olivat vaaleat, seassa valkoisia suortuvia. Silmistä loisti häijy vimma.
Molemmat naiset katselivat toisiaan sanaa sanomatta, niinkuin viholliset, jotka ovat mitanneet toistensa voimat ja joiden välillä kamppailu alkaa uudestaan. Voitonriemuisena Véronique melkein hymyili — uhman hymyä. Vihdoin hän sanoi:
"Jos sormellannekaan koskette lapseeni, niin minä surmaan teidät.
Lähtekää."
Nainen ei pelännyt. Hän näkyi miettivän ja kuunteli apua odottaen. Mitään apua ei tullut. Silloin hän loi silmänsä alas Françoisia kohti ja liikahti ikäänkuin käydäkseen jälleen käsiksi saaliiseensa.
"Älkää koskeko häneen!" toisti Véronique hurjasti. "Älkää koskeko, taikka minä ammun!"
Nainen kohautti olkapäitänsä ja lausui:
"Jätä uhkaukset. Jos olisin tahtonut surmata sinun lapsesi, olisi se jo tehty. Mutta hänen hetkensä ei ole vielä tullut. Eikä häntä ole määrätty saamaan kuoliniskua minun kädestäni."
Vastoin tahtoaankin Véronique värisi kysyessään:
"Kenen kädestä pitää hänen saada surmansa?"
"Poikani kädestä. Tiedäthän… hänen, jonka juuri näit."
"Vai on hän teidän poikanne, se murhaaja… hirviö…"
"Hänen isänsä on…"
"Vaietkaa, vaietkaa!" käski Véronique käsittäen, että tuo nainen oli ollut Vorskin rakastajatar, ja peläten, että hän tekisi jonkin paljastuksen Françoisin kuullen… "Vaietkaa, sitä nimeä ei saa lausua."
"Se lausutaan, sittenkun on tarvis", vastasi nainen. "Ah, kylläpä minä olen sinun tähtesi kärsinyt, Véronique! Mutta nyt on sinun vuorosi, ja kärsimyksesi on vasta alussa…!"
"Mene siitä!" tiuskasi Véronique, ase yhä ojennettuna.
"Älä uhkaile, sanon sen vieläkin kerran!"
"Mene, tai minä laukaisen! Vannon sen poikani pään kautta."
Nainen perääntyi sittenkin levottomana. Mutta uusi raivokohtaus rohkaisi häntä. Voimattomana hän työnsi molemmat nyrkkinsä eteenpäin ja sähisi käheällä ja katkonaisella äänellä:
"Minä kostan puolestani… saat nähdä, Véronique… Risti… käsitätkö…? ristinpuu on pystytetty… sinä olet neljäs… Mikä kosto!"
Hänen laihat ja suoniset nyrkkinsä huitoivat. Hän sanoi vielä:
"Ah, kuinka minä sinua vihaan! Viisitoistavuotinen viha! Mutta ristinpuu on sinun kostosi… Minä, minä itse sinut siihen ripustan… Ristinpuu on pystytetty… saat nähdä… ristinpuu on pystytetty…"
Hän poistui verkalleen, pää pystyssä, ojennetun revolverin uhkaamana.
"Äiti, ethän sinä häntä tapa?" kuiskasi François arvaten, mikä taistelu riehui hänen äitinsä sydämessä.
Véronique näkyi havahtuvan ja vastasi:
"Ei, ei, älä pelkää mitään… Ehkä sentään täytyisi…"
"Oi, minä pyydän, anna hänen olla, äiti, ja lähtekäämme täältä."
Hän nosti pojan käsivarsilleen jo ennenkuin nainen oli kadonnut näkyvistä, puristi häntä rintaansa vasten ja kantoi hänet koppiin saakka ikäänkuin taakka ei olisi painanut enempää kuin pieni lapsi.
"Äiti… äiti…" sanoi François.
"Niin, rakkaani, sinun äitisi, eikä sinua minulta enää kukaan riistä, sen sinulle vannon."
Välittämättä raapaisuista hän pujahti tällä kertaa melkein yhdellä ponnahduksella aukosta, jonka François oli tehnyt muuriin, ja vasta kun oli vetänyt lapsenkin toiselle puolelle, hän malttoi mieltään sen verran, että vapautti pojan siteistä.
"Täällä ei enää ole vaaraa", sanoi hän, "ei ainakaan toistaiseksi, koska meidän kimppuumme ei voida hyökätä muualta kuin tuon kopin kautta, jonka aukkoa minä kyllä puolustan".
Ah, kuinka hartaasti he syleilivätkään toisiaan! Mikään ei ollut enää eroittamassa heidän huuliaan ja käsivarsiaan. He näkivät toisensa, katselivat toisiaan, katselivat silmästä silmään.
"Hyvä Jumala, kuinka sinä olet kaunis, Françoisini", huudahti
Véronique.
Véronique ei nähnyt hänessä mitään yhtäläisyyttä murhaajalapsen kanssa ja kummasteli, että Honorine oli voinut sekoittaa heidät toisiinsa. Eikä hän väsynyt ihailemasta nuorukaisen kasvojen yleviä piirteitä, avomielistä ilmettä ja lempeyttä.
"Ja sinä, äiti", sanoi poika, "luuletko, että minäkään kuvittelin äitiäni niin kauniiksi kuin sinä olet? En, en edes unissani, kun sinä ilmestyit minulle haltiattaren muodossa. Ja kuitenkin kertoi Stéphane minulle usein…"
Véronique keskeytti hänet.
"Rientäkäämme, rakkaani; meidän on etsittävä turvaa heidän takaa-ajoltaan. Meidän pitää lähteä täältä."
"Niin", vastasi poika, "ja varsinkin saarelta. Minä olen keksinyt pakosuunnitelman, jonka täytyy onnistua. Mutta ennen kaikkea, Stéphane… kuinka hänen on käynyt? Kuulin koppini alapuolelta jotakin melua, josta sinulle jo puhuin, ja minä pelkään…"
Vastaamatta tähän mitään Véronique talutti poikaa.
"Minulla on paljon asioita sinulle ilmoitettavana, rakkaani, surullisia asioita, joista et enää saa olla tietämätön. Mutta aluksi… tällä hetkellä meidän täytyy paeta priiorintaloon. Se nainen menee noutamaan apua ajaakseen meitä takaa."
"Mutta astuessaan äkkiä koppiini ja yllättäessään minut muuria puhkaisemasta hän ei ollut yksinään. Joku oli hänen mukanaan…"
"Kai eräs poika? Sinun kokoisesi poika?"
"Minä en juuri nähnyt häntä. He karkasivat kimppuuni, nainen ja hän sitoivat minut ja veivät käytävään; sitten se nainen läksi hetkiseksi ja poika palasi koppiin päin. Se tuntee siis nyt tämän tunnelin ja suuaukon."
"Se on kyllä totta, mutta hänestä me suoriudumme helposti ja tukimme tunnelin suun."
"Sittenkin on vielä silta, joka yhdistää saaren puoliskot", huomautti
François.
"Ei", sanoi äiti, "minä sytytin sen tuleen. Priiorintalo on ihan eristettynä."
He astuivat nopeasti, Véroniquen jouduttaessa kulkua ja François hiukan levottomana äitinsä lausumista sanoista.
"Niin, niin…" virkkoi nuorukainen, "minä huomaan tosiaan, että on paljon asioita, joita en tiedä. Sinä olet ne minulta salannut, etten säikähtyisi, äiti. Vai on silta siis poltettu… Kaiketi siihen varatulla öljyllä, niinkuin oli Maguennocin kanssa sovittu, jos vaara uhkaisi…? Sinuakin siis uhattiin, ja taistelu oli alkanut sinua vastaan, äiti? Ja sitten muistan, että se nainen lausui vihoissaan muutamia sanoja…! Ja sitten… ja sitten ennen kaikkea, kuinka on Stéphanen käynyt? Kopissani puhuttiin hänestä vastikään kuiskaillen… Kaikki se kiusaa minua… En näe niitä tikapuitakaan, jotka lupasit tuoda…"
"Kuule nyt, rakkaani, älkäämme hukatko hetkistäkään. Nainen on ehtinyt saada apua… Ne ovat meidän jäljillämme."
Lapsi pysähtyi äkkiä.
"Äiti…"
"Mitä? Kuuletko jotakin?"
"Astuntaa."
"Oletko varma siitä?"
"Joku kävelee meitä kohti…"
"Ah", jupisi Véronique käheästi, "murhaaja palaa priiorintalosta…"
Hän koetteli revolveriaan, valmiina kaikkeen. Mutta äkkiä hän työnsi Françoisin erääseen pimeään soppeen, joka aukeni hänen oikealla puolellaan ja oli varmaan jonkin tukkeutuneen tunnelin suu.
"Tuonne… tuonne…" sanoi hän; "siellä olemme piilossa… hän ei huomaa meitä".
Askeleet lähestyivät.
"Työnny syvemmälle", kehoitti hän, "äläkä hievahdakaan…"
Lapsi kuiskasi:
"Mitä sinulla on kädessäsi…? Revolveri… Ah, äiti, et suinkaan sinä ammu…?"
"Kyllä minun pitäisi… pitäisi…" vastasi Véronique. "Hän on oikea hirviö…! Hän tulee äitiinsä… minun olisi pitänyt… saamme ehkä katua…"
Ja hän lisäsi melkein tietämättään:
"Hän tappoi iso-isäsi."
"Voi, äiti, äiti…"
Véronique tuki häntä, jottei hän kaatuisi, ja hiljaisuudessa hän kuuli lapsen nyyhkyttävän ja änkyttävän:
"Älä sittenkään ammu, äiti…"
"Tuossa hän on… rakkaani… vaikene… kas tuossa katsele häntä…"
Poika astui ohi. Hän käveli hitaasti, hiukan kumarassa, ja näytti kuuntelevan. Véroniquesta hän oli ihan Françoisin kokoinen, ja tällä kertaa, tarkkaavammin katsellessa, ei tuntunutkaan enää kovin kummalliselta, että Honorine ja herra d'Hergemont olivat erehtyneet; sillä tosiaan oli yhtäläisyyttä, jota Françoisilta riistetty punainen lakki tietenkin oli lisännyt.
Poika meni ohi ja katosi.
"Tunnetko sinä hänet?" kysyi Véronique.
"En, äiti."
"Oletko varma, ettet ole häntä koskaan nähnyt?"
"Ihan varma."
"Ja hänkö todellakin sen naisen kanssa hyökkäsi luolassa sinun kimppuusi?"
"Sitä en epäile, äiti. Hän sivalsi minua kasvoihinkin syyttömästi, ikäänkuin vihanvimmassa."
"Ah", sanoi Véronique, "tämä kaikki on käsittämätöntä. Milloinkahan pääsemme tästä painajaisesta!"
"Joudu, äiti, tie on vapaa. Käyttäkäämme sitä hyväksemme."
Valossa hän näki, että poika oli kovin kalpea, ja hän tunsi jääkylmän käden omassaan. Kuitenkin François hymyili hänelle onnellisen näköisenä.
He läksivät uudestaan liikkeelle, ja pian he kuljettuaan molempia saaria yhdistävän kallionkielekkeen toiselle puolelle ja noustuaan portaita tulivat päivänvaloon Maguennocin kukkatarhan oikealla puolella. Aurinko oli menemässä mailleen.
"Me olemme pelastetut", sanoi Véronique.
"Niin", huomautti lapsi, "mutta vain sillä ehdolla, ettei meitä voida tavoittaa samaa tietä. Se on siis tukittava."
"Millä tavoin?"
"Odotahan, minä menen noutamaan työkaluja talosta."
"Oh, älä mene, me emme eroa toisistamme, François."
"Menkäämme sinne yhdessä, äiti."
"Mutta jos vihollinen saapuu sillä välin? Ei, täytyy puolustaa tätä aukkoa."
"Auta minua sitten, äiti."
Nopeasta tarkastuksesta selvisi heille, että toisella niistä kahdesta kivestä, jotka yhtyivät holviksi suuaukon yläpuolelle, oli jokseenkin matalalle istutettu kanta. Heidän ei tosiaan ollut lainkaan vaikea sitä ensin horjuttaa ja sitten kaivaa juurelta paljaaksi ja kallistaa. Kivi putosi poikkipuolin portaille, ja sen peitti heti päälle sortunut multa- ja kivikasa, niin että oli mahdotonta tai ainakin hankalaa tunkea siitä lävitse.
"Se turvaa meidän täälläolomme siksi, kun voimme panna suunnitelmani toimeen", sanoi François. "Ja ole levollinen, äiti, aate on hyvä, emmekä ole kaukana päämäärästämme."
Muutoin he tunsivat, että lepo oli ennen kaikkea välttämätön.
Molemmat olivat uupuneita.
"Oikaise itse lepäämään, äiti… kas tuohon… siinä on sammalmatto räystäsmäisen kallion alla, oikea vuodekomero. Siinä sinä nukut kuin kuningatar viileydeltä suojattuna."
"Ah, rakkaani, rakkaani", kuiskasi Véronique täysin onnellisena…
Selitysten aika oli tullut, eikä Véronique epäröinyt niihin ryhtyä. Lapsen surua hänen kuullessaan kaikkien niiden rakkaiden henkilöiden kuolleen, jotka hän oli tuntenut, vaimentaisi se suuri riemu, jonka äidin löytäminen hänelle tuotti. Véronique puhui siis avomielisesti, hyväillen hänen päätänsä, kuivaten hänen kyyneliänsä ja hyvin tuntien voivansa itse kylliksi korvata kaikki menetetyt rakkaatkin ystävät. Varsinkin Stéphanen kuolema koski poikaan kipeästi.
"Mutta onko se niin varmaa?" sanoi hän. "Sillä eihän mikään todista, että hän on hukkunut. Stéphane ui mainiosti… niin että… Niin, niin, äiti, ei saa joutua epätoivoon… päinvastoin… Kas, tuossa on ystävä, joka tulee aina synkkinä hetkinä vakuuttamaan, että kaikki ei ole menetetty."
Kaikki-käy-hyvin tepsutti todellakin heidän luokseen. Isäntänsä näkeminen ei tuntunut sitä ollenkaan yllättävän. Mikään ei sitä ylenmäärin kummastuttanut. Sen mielestä seurasivat tapaukset toisiaan aivan luonnollisessa järjestyksessään, mikä ei sitä häirinnyt tavallisissa hommissa. Ainoastaan kyyneleet olivat siitä erikoisen huomion arvoisia. Mutta eiväthän Véronique ja François itkeneet.
"Näethän, äiti, Kaikki-käy-hyvin on samaa mieltä minun kanssani; asiamme ei ole toivoton… Mutta onpa sinulla, vanha Kaikki-käy-hyvin, todellakin hyvä vainu. Mitä olisit sanonut, jos olisimme lähteneet saarelta ilman sinua, häh?"
Véronique katsoi poikaansa.
"Lähteneet saarelta?"
"Tietysti, ja niin pian kuin mahdollista. Se juuri on minun suunnitelmani. Mitäs sanot?"
"Mutta millä tavoin täältä lähtisimme?"
"Veneellä."
"Onko täällä vene?"
"On, minun veneeni."
"Missä?"
"Aivan lähellä, Sarekin kärjessä."
"Voiko siis laskeutua sinne alas? Mutta rantakalliohan on äkkijyrkkä."
"Vene onkin juuri jyrkimmällä kohdalla, jota nimitetään Hyökkäysportiksi. Se nimi sai Stéphanen ja minut ymmälle. Tarkoittaahan se jonkinlaista sisään- tai uloskäytävää. Mutta lopuksi saimme tietoomme, että keskiajalla olivat munkit ympäröineet luostarinluodon vallituksella. Sopi siis otaksua, että oli olemassa hyökkäysportti, joka suojeli merelle johtavaa käytävää, ja kun Maguennocin kanssa vähän aikaa haeskelimme, keksimme todellakin kallion pinnassa ikäänkuin raon, hiekalla täytetyn syvennyksen, ja sen suojana oli aivan vähän matkan päässä varsinainen muuri jykevistä rakennuskivistä. Polku pujottelee keskeltä, siinä on askelmia ja muurissa ikkunoita merelle päin, ja vihdoin päästään pienen lahdelman pohjukkaan. Siinä on hyökkäysportin suu. Me panimme sen jälleen kuntoon ja veneeni on nostettu rantakallion juurelle."
Véroniquen kasvot kirkastuivat.
"Mutta sittenhän olemme pelastetut."
"Siitä ei ole pienintäkään epäilystä."
"Eikä vihollinen voi tulla sinne?"
"Kuinka se voisi?"
"Sillä on moottorivene."
"Koska se ei ole vielä saapunut, täytyy otaksua, ettei tunneta tätä pikku lahtea eikä tietä sinne alas. Kumpikaan ei näy ulapalle, ja niitä suojaavat sitäpaitsi sadat riutat ja kalliot."
"Ja mikä estää meitä lähtemästä heti?"
"Yö, äiti. Niin taitava purjehtija kuin olenkin ja niin hyvin kuin tunnenkin kaikki väylät, joita pitkin voi poistua Sarekista, en ole suinkaan varma, etten ajaisi jollekin karille. Ei, täytyy odottaa päivää."
"Kuinka se tuntuukaan pitkältä!"
"Muutama tunti kärsivällisyyttä, äitiseni! Ja olemmehan yhdessä. Aamunkoitteessa astumme veneeseen ja aluksi seuraamme rantakallion viertä luolakoppien edustalle asti. Sieltä otamme Stéphanen, joka tietenkin odottaa meitä jollakin rantakaistaleella, ja sitten kiidämme tiehemme kaikki neljä, eikö niin, Kaikki-käy-hyvin? Keskipäivän tienoissa nousemme maihin Pont-l'Abbéssa. Siinä minun suunnitelmani."
Véronique tunsi ylenpalttista ihailevaa iloa. Häntä kummastutti, että lapsi saattoi osoittaa moista kylmäverisyyttä!
"Se on oivallista, rakkaani, ja sinä olet täydellisesti oikeassa.
Varmaankin kääntyy onni meille suopeaksi."
Iltakausi kului seikkailuitta. Maanalaista käytävää tukkivan rojun alta kuuluva rapina ja jostakin raosta pilkistävä valontuike hälytti heidät kuitenkin kerran ja pakotti olemaan valppaina lähtöhetkeen asti. Mutta siitä ei heidän hyvä tuulensa kärsinyt.
"Niin, niin, minä olen levollinen", puhui François. "Siitä hetkestä asti, kun sinut jälleen löysin, olen tuntenut saaneeni sinut ainaiseksi. Ja eikä meillä äärimmäisessä hädässä ole vielä viimeinen toivo jäljellä? Stéphane on sinulle kai siitä kertonut? Sinua naurattaa tämä luottamus pelastajaan, jota en ole koskaan nähnyt… Mutta kuule, minä sanon sinulle, äiti, että vaikka näkisin tikarin kohotettuna ylitseni, olen varma, kuuletko, ihan varma, että joku käsi pysähdyttäisi iskun."
"Ah", huoahti Véronique, "mutta sallimuksen käsi ei ole estänyt ainoatakaan niistä onnettomuuksista, joista olen sinulle kertonut."
"Se estää ne, jotka uhkaavat äitiäni", vakuutti lapsi.
"Millä tavalla? Tuntematon ystävä ei ole saanut asiasta tietoakaan."
"Hän tulee sittenkin. Hän ei tarvitse ilmoitusta tietääkseen, että vaara on suuri. Hän tulee. Ja lupaahan minulle, äiti, että säilytät luottamuksesi, tapahtuipa mitä tahansa!"
"Minä säilytän luottamukseni, rakas lapsi, sen sinulle lupaan."
"Siinä, teet oikein", sanoi poika nauraen, "koska minusta tulee päällikkö. Ja minkälainen päällikkö, äiti? Eilis-illasta asti käsitin, että saattaakseni yrityksen hyvään loppuun ja turvatakseni äitini vilulta ja nälältä, jollemme pääsisi astumaan veneeseen tänä iltapäivänä, oli tarvis ruokavaroja ja peitteitä. Tässä meidän sopii viettää ensi yö, kun emme varovaisuuden vuoksi voi mennä taloon nukkumaan. Mihin sinä panit sen käärön äiti?"
Molemmat söivät hilpeinä ja hyvällä ruokahalulla. Sitten François toimitti äitinsä makuulle, kääri hänet peitteisiin, ja he nukkuivat toisiansa vasten puristautuen onnellisina ja pelottomina.
Kun raikas aamuilma herätti Véroniquen, näkyi taivaalla punertava valojuova.
François nukkui turvallisen lapsen rauhallista unta, jota eivät mitkään häijyt unennäöt häiritse. Véronique katseli häntä kauan, määrättömän kauan, väsymättä; ja aurinko oli kohonnut korkealle, kun hän yhä vielä katseli.
"Toimeen, äiti!" virkkoi poika avattuaan silmänsä ja syleiltyään äitiään. "Ketään ei liene tunnelin puolella? Ei. Silloin meillä on kylliksi aikaa ehtiä veneeseen."
He ottivat mukaansa peitteet ja ruokavarat ja lähtivät kevein askelin hyökkäysportille päin, ihan saaren kärkeen. Sen toisella puolella kasaantuivat kalliot hirvittäväksi sekamelskaksi, jonka keskellä meri, vaikka muualta olikin tyyni, piti aika pauhinaa.
"Onkohan veneesi siellä enää?" virkkoi Véronique.
"Kumarru hiukan, äiti. Tottahan sinä sen näet tuolla alhaalla kallioiden raossa? Meidän tarvitsee vain kiertää väkipyörää saadaksemme sen vesille. Niin, kaikki on hyvin järjestetty, rakas äiti… Ei ole mitään pelättävää… Ainoastaan… ainoastaan…"
Poika oli keskeyttänyt lauseensa ja mietti:
"Mitä…? Mikä nyt on?" kysyi Véronique.
"Pyh, ei mitään, vain pieni viivytys…"
"Mutta sano…?"
Poika purskahti nauruun.
"Niin, täytyy tunnustaa, että se on retken johtajalle hiukan nöyryyttävää. Kuvittelehan, että olen unohtanut airot. Ne ovat talossa."
"Mutta sehän on kauheata!" huudahti Véronique.
"Miksi niin? Minä juoksen taloon. Kymmenen minuutin päästä palaan luoksesi."
Véroniquen koko pelko elpyi uudestaan.
"Ja jos ne sillä välin ryntäävät tunnelista esille?"
"No, no, äiti", sanoi lapsi hymyillen, "sinä lupasit olla luottavainen. Päästäkseen ulos tunnelista he saavat rehkiä tunnin ajan, ja kyllä sen kuulisi. Ja mitäpä tässä turhia selittelen, rakas äiti! Minä tulen heti takaisin."
Hän lähti juoksemaan.
"François? François?"
Poika ei vastannut.
"Ah", huoahti Véronique, jota aavistukset jälleen alkoivat kiusata, "olinhan vannonut, etten silmänräpäykseksikään jättäisi häntä!"
Hän seurasi Françoisia etäältä ja pysähtyi sitten töyräälle Keijukaisten patsaan ja Kukkakalmiston välille. Sieltä hän eroitti tunnelin suun ja näki poikansakin, joka juoksi täyttä laukkaa niittyä pitkin.
François meni aluksi rakennuksen kellarikerrokseen, mutta varmaankaan eivät airot olleet siellä, koska hän melkein heti tuli ulos ja suuntasi askeleensa pääovea kohti. Temmattuaan sen auki hän katosi sinne.
"Minuutti riittää hänelle varsin hyvin", tuumi Véronique. "Airot ovat tietenkin eteisessä… Joka tapauksessa varmasti välikerroksessa… No, korkeintaan kaksi minuuttia."
Hän laski sekunnit pitäen silmällä tunnelin suuta.
Mutta kului kolme minuuttia, neljä minuuttia, eikä pääovi enää auennut.
Kaikki Véroniquen luottamus haihtui. Hänestä oli hupsua, ettei hän ollut seurannut poikaansa, ja hän ajatteli, ettei olisi saanut hetkeksikään alistua lapsen tahtoon. Välittämättä tunnelista ja vaaroista, joita saattoi siltä taholta uhata, hän lähti taloa kohti. Mutta hänellä oli sellainen kauhea vaikutelma, jota saa kokea eräissä unissa, kun sääret ovat ikäänkuin halvatut eikä pääse paikaltaan liikahtamaan vihollisen hätyyttäessä.
Ja kelttiläisen muistopatsaan luo saapuessaan hän näki äkkiä jotakin, minkä merkitys ei hänelle heti selvinnyt. Maahan tammien juurelle, jotka oikealta kiersivät puolikehää, oli siroiteltu katkottuja, ihan äskettäin katkottuja oksia, joiden lehdet vielä olivat tuoreet.
Hän kohotti silmänsä ja pysähtyi hämmästyneenä — kauhistuneena.
Yksi ainoa tammi oli karsittu. Ja mahtavaan runkoon, joka oli paljaana neljän, viiden metrin korkeudelta, oli nuolella pistetty ilmoituslippu. Siinä oli kirjaimet: V.d'H.
"Neljäs risti…" äännähti Véronique, "minun nimelläni merkitty risti…!"
Hän ajatteli, että nyt, kun hänen isänsä oli kuollut, oli jonkun hänen vihollisistaan täytynyt piirtää nuo tyttönimen alkukirjaimet. Varmaankin sen oli tehnyt hänen päävihollisensa; ja tällä hetkellä hän sen nojalla, mitä oli tapahtunut, ja muistaen väijyvän naisen ja pojan, antoi varsinaiselle viholliselleen ensi kertaa ja vastoin tahtoaankin määrätyt piirteet.
Ohimenevä vaikutelma, joka ei ollut todennäköinen ja josta hän ei edes ollut tietoinen. Jokin kauheampi asia sai hänet suunniltaan. Hän käsitti äkkiä, että hirviöiden, nummilla ja kalliokammioissa piileskelevien hirviöiden, naisen ja lapsen rikostoverien, oli täytynyt tulla tänne, koska risti oli pystytetty. Epäilemättä ne olivat rakentaneet käymäsillan sen sijalle, joka oli poltettu. Ne olivat nyt talon isäntinä, ja François oli jälleen niiden käsissä.
Silloin hän ponnahti äkkiä, elpyen täysiin voimiinsa. Hänkin vuorostaan juoksi raunioiden täyttämää niittyä pitkin, joka vietti rakennuksen julkisivua kohti.
"François…! François…! François…!"
Hän huusi vihlovalla äänellä. Hän ilmoitti tulonsa kovalla äänellä.
Ja niin hän saapui priiorintaloon.
Toinen ovenpuoliskoista oli raollaan. Hän työnsi sitä ja syöksähti eteiseen parkuen:
"François! François!"
Huuto kaikui perustuksesta katonharjaan, kautta koko talon, mutta jäi vastauksetta.
"François! François!"
Hän nousi portaita myöten, avasi umpimähkään ovia, juoksi poikansa kamariin, Stéphanen ja Honorinen huoneisiin. Ei ketään.
"François! François…! Etkö sinä kuule minua? Ehkä ne tekevät sinulle pahaa…? Oi, François, minä pyydän…"
Hän palasi porrassiltamalle. Hänen edessään oli herra d'Hergemontïn työhuone.
Hän hyökkäsi ovea kohti ja perääntyi heti ikäänkuin olisi nähnyt hornan kuilusta kohonneen haamun.
Siellä seisoi mies, käsivarret ristissä, ja näkyi odottavan. Ja se oli tosiaan se mies, jota hän oli naista ja lasta ajatellessaan hetkiseksi kuvitellut. Se oli kolmas hirviö!
Kuvaamattoman kauhistuksen vallassa Véronique äännähti ainoastaan:
"Vorski… Vorski…!"
YHDESTOISTA LUKU
Jumalan ruoska
Vorski! Vorski! Tuo olento, jonka nimeäkään ei saanut mainita ja jonka muisto täytti hänet kauhulla ja häpeällä, hirviömäinen Vorski ei ollutkaan kuollut! Vakoilijaa ei ollutkaan murhannut eräs hänen omista tovereistaan, hänen ruumistaan ei oltu haudattu Fontainebleaun kirkkomaahan. Kaikki se oli satua, erehdystä! Yksi asia vain oli totta: Vorski eli!
Kaikista niistä näyistä, jotka olivat kiusanneet Véroniquen aivoja, ei mikään vetänyt inhoittavuudessa vertoja tälle. Vorski pystyssä, käsivarret ristissä, seisoen tanakasti molemmin jaloin, pää suorana hartioilla, elossa, elossa! Véroniquen luontainen rohkeus olisi uhmannut kaikkea, mutta ei tätä. Hän oli tuntenut itsellään olevan voimaa katsoa rohkeasti ja julkeasti silmästä silmään ketä vihollista tahansa, mutta ei tätä vihollista. Vorskissa yhtyi häpeällisyys, alati tyydyttämätön häijyys, rajaton julmuus, rikoksen tarkka suunnittelu ja sen mielipuolisuus.
Ja tuo mies rakasti häntä.
Véronique punastui äkkiä. Vorski tuijotti ahnain silmin hänen hartiainsa ja käsivarsiensa paljaaseen ihoon, joka pilkisti esiin revittyjen liivien välitse, ja katseli tätä lihaa saaliina, jota mikään ei voinut häneltä riistää. Véronique ei kuitenkaan liikahtanut. Mikään huntu ei ollut hänen ulottuvillaan. Hän suoristausi tuon himon herjaamana ja vastasi siihen niin uhmaavin katsein, että toisen täytyi hetkeksi kääntää silmänsä pois.
Samassa hän huudahti kiivaasti:
"Poikani! Missä on François? Minä tahdon hänet nähdä."
Vorski vastasi:
"Meidän poikamme, arvoisa rouva, on minulle pyhä. Hänellä ei ole isältään mitään pelättävää."
"Minä tahdon hänet nähdä."
Vorski kohotti kätensä valan merkiksi.
"Te saatte hänet nähdä, sen vannon."
"Ehkä kuolleena!" sanoi Véronique käheästi.
"Elävänä, kuten te ja minä, hyvä rouva."
Hetkiseksi tuli äänettömyys.
Ilmeisesti Vorski etsi sanoja ja valmisti puhetta, jolla säälimättömän taistelun heidän välillään piti alkaa.
Hän oli atleettimaisen kookas mies, vahvavartaloinen, hiukan käyräsäärinen. Hänen kaulansa oli hyvin tukeva ja jänteitten pullistama, mutta pää oli liian pieni ja tukassa kaksi pitkulaista laikkaa valkeita hapsia. Mikä hänessä ennen tuntui raa'alta, mutta sittenkin hieman hienostuneelta voimalta, se oli iän karttuessa muuttunut markkinateltassa pöyhistelevän ammattipainijan raskaaksi ja törkeäksi asennoksi. Levottomuutta herättävä tenho, joka muinoin tehosi naisiin, oli haihtunut, eikä ollut jäljellä muuta kuin tylyt ja julmat kasvot, joiden kovuutta hän koetti vaimentaa kylmällä hymyilyllä.
Hän päästi käsivartensa irti, veti esiin nojatuolin ja lausui kumartaen Véroniquelle:
"Keskustelusta, johon ryhdymme, hyvä rouva, tulee pitkä ja ajoittain tuskallinen. Ettekö suvaitse istuutua?"
Hän odotti hetkisen, ja kun ei saanut vastausta, jatkoi sallimatta hämmentää itseänsä:
"Tuolla pikku pöydällä on sitäpaitsi kaikenlaisia virvokkeita. Joku suupala ja tilkkanen vanhaa viiniä, lasi samppanjaa ei tehne teille pahaa…"
Hän teeskenteli liioiteltua kohteliaisuutta, puolibarbaareille luontaista sievistelyä, jolla he tahtovat osoittaa, että mitkään sivistyksen hienoudet eivät ole heille tuntemattomia ja että he ovat oppineet käyttämään kaikkia ritarillisia temppuja sellaistakin naista kohtaan, jota valloittajan oikeus sallisi kohdella ynseämmällä tavalla.
Véronique kohautti olkapäitänsä ja oli vaiti.
"Sama se", virkkoi Vorski, "mutta te käskette minut silloin seisomaan, niinkuin herrasmiehen tulee, joka on ylpeä joltisestakin seurustelutaidostaan. Ja sitäpaitsi suonette anteeksi, että esiinnyn edessänne tässä perin huolimattomassa asussa. Keskitysleirit ja Sarekin luolat eivät juuri edistä pukuvaraston uudistamista."
Hänellä oli tosiaan vanhat paikatut housut ja punaiset rikkinäiset villaliivit. Mutta niiden ylle hän oli ottanut valkoisen aivinaisen viitan, joka oli vyönauhalla puoleksi suljettu. Se oli oikeastaan hieno vaatekappale, ja hän korosti sen eriskummaisuuksia teatterimaisilla, asennoilla ja huolettoman tyydytyksen ilmeellä.
Tyytyväisenä esipuheeseensa hän alkoi kävellä edestakaisin, kädet selän takana, kuin mies, jolla ei ole kiirettä ja joka vakavimmissakin olosuhteissa suo itselleen miettimisaikaa. Sitten hän pysähtyi ja sanoi verkalleen:
"Luulen, hyvä rouva, että voitamme aikaa tuhlaamalla muutaman välttämättömän minuutin luodaksemme lyhyen yleissilmäyksen entiseen yhteiselämäämme. Eikö se ole teidänkin ajatuksenne?"
Véronique ei vastannut. Vorski alkoi samalla harkitulla äänellä:
"Silloin, kun te rakastitte minua…"
Véronique teki vastustavan liikkeen. Toinen jatkoi:
"Kuitenkin, Véronique…"
"Uh", äännähti nuori nainen inhoten, "minä kiellän teitä… Te ette saa lausua sitä nimeä! Minä kiellän teitä…"
Vorski hymyili ja puhui mukaantuvalla sävyllä:
"Älkää närkästykö, hyvä rouva. Mitä sanamuotoa käyttänenkin, kunnioitan teitä ehdottomasti. Aloitan siis uudestaan. Silloin, kun te rakastitte minua, olin minä, se täytyy tunnustaa, sydämetön irstailija, huikenteleva mies, jolta ehkä ei puuttunut komeahkoa ryhtiä, sillä minä olen aina rohkeasti mennyt äärimmäisyyksiin, mutta minulla ei ollut mitään aviomiehen välttämättömiä ominaisuuksia. Ne ominaisuudet olisin helposti saavuttanut teidän vaikutuksestanne, koska rakastin teitä hulluuteen asti. Teissä oli puhtautta, joka minua hurmasi, tenhoa ja luonnollisuutta, joita en ollut tavannut kessään muussa naisessa. Hiukan kärsivällisyyttä teidän puoleltanne, lempeä ponnistelu olisi riittänyt tekemään minusta toisen ihmisen. Mutta ensi hetkestä asti, heti kihlajaistemme jälkeen, jotka olivat varsin surulliset ja joissa ette ajatellut muuta kuin isänne mielipahaa ja kiukkua, niin, avioliittomme ensi hetkestä asti, vallitsi välillämme syvä ja korjaamaton ristiriita. Te olitte vastoin tahtoanne hyväksynyt itsepintaisen sulhasen. Te ette tuntenut puolisoanne kohtaan muuta kuin vihaa ja inhoa. Ne ovat asioita, joita sellainen mies kuin Vorski ei anna anteeksi. Kyllin monilta naisilta, ylväimmiltäkin, olin saanut suoranaisia todistuksia täydellisestä hienotuntoisuudestani, niin ettei minulla voi olla mitään syytä itsemoitteeseen. Sitä pahempi, että teidänlaisenne pieni porvarillisesti kasvatettu olento otti loukkaantuakseen. Vorski on niitä, jotka toimivat vaistojensa ja intohimojensa mukaan. Ne vaistot ja intohimot eivät teitä miellyttäneet? Kuten tahdoitte, hyvä rouva. Minä olin vapaa, palasin entiseen elämääni. Mutta…"
Hän keskeytti puheensa muutamiksi sekunneiksi ja jatkoi sitten:
"Mutta minä rakastin teitä. Ja kun asiat vuotta myöhemmin alkoivat kehittyä vauhdikkaasti ja kun te poikanne menetystä murehtien olitte mennyt luostariin, elin minä yhä tuon tyydyttämättömän ja polttavan rakkauden kiduttamana. Voitte arvata, minkälaista elämää vietin. Se oli sarja irstailuja ja hurjia seikkailuja, joissa koetin turhaan teitä unohtaa, ja sitten äkillisen toivon tuikahduksia, jälkiä, jotka minulle osoitettiin ja joita syöksyin suin päin seuraamaan, joutuakseni aina uudelleen toivottomuuteen ja yksinäisyyteen. Siten minä löysin jälleen isänne ja poikanne. Siten sain tietää heidän olinpaikkansa täällä ja siten pidin heitä silmällä ja vakoilin joko itse tai minulle hartaasti uskollisten henkilöiden välityksellä. Arvelin sillä tavoin löytäväni teidätkin, ponnistusteni ainoan päämäärän ja toimieni pohjimmaisen syyn. Sitten julistettiin sota. Kun en voinut päästä ajoissa rajan yli, suljettiin minut keskitysleiriin…"
Hän keskeytti puheensa. Hänen tylyt kasvonsa kävivät vielä ankarammiksi, ja hän murisi:
"Mitä helvetillistä elämää siellä vietinkään! Vorski! Vorski, kuninkaan poika, sullottuna yhteen viinurien ja kaikenlaisten Germanian katupoikain kanssa! Vorski, vangittuna, kaikkien halveksimana ja inhoamana! Vorski likaisena, täynnä täitä! Enkö minä ole kärsinyt, hyvä Jumala! Mutta jättäkäämme se. Siihen, mitä tein päästäkseni kuoleman kidasta, oli minulla syyni. Jos joku muu minun sijastani on saanut tikarinpiston, jos joku muu on minun nimelläni haudattu johonkin Ranskan kolkkaan, en sitä sure. Hänet tai minut — oli valittava. Minä valitsin. Ja ehkä se ei ollut ainoastaan sitkeä rakkaus elämään, joka sai minut niin menettelemään, vaan myöskin ja ennen kaikkea eräs uusi seikka, uusi pimeydestä sarastava aamurusko, joka minua kirkkaudellaan jo häikäisi. Mutta se on minun salaisuuteni. Siitä puhumme myöhemmin, jos minut siihen pakotatte. Tällä hetkellä…"
Kaikkia näitä ikäänkuin kaunopuheisuudestaan nauttivan ja omille lauseilleen käsiään taputtavan näyttelijän painokkaasti esittämiä puheita kuunnellessaan oli Véronique säilyttänyt jäykän asentonsa. Mikään noista valheellisista julistuksista ei voinut häntä liikuttaa. Hänen ajatuksensa näkyivät olevan toisaalla.
Vorski lähestyi häntä ja pakottaakseen hänet tarkkaavaiseksi jatkoi kiihkeämmin:
"Te ette näy aavistavan, hyvä rouva, että sanani ovat äärettömän vakavia. Kuitenkin on niin laita ja ne käyvät vielä vakavammiksi. Mutta ennenkuin tulen pelottavimpaan kohtaan ja vielä toivoen, etten siihen joutuisikaan, tahdon sentään vedota, en sovinnollisuuteenne — sovinto meidän välillämme ei ole mahdollinen, — vaan järkeenne, todellisuusvaistoonne… sillä te ette suinkaan liene tietämätön nykyisestä asemastanne, poikanne asemasta…"
Véronique ei kuunnellut, siitä oli Vorski aivan varma. Kaiketikin ajatellen ainoastaan poikaansa hän eroitti vain sanoja, joilla ei hänelle ollut mitään merkitystä. Ärtyneenä, huonosti salaten kärsimättömyytensä Vorski puhui kuitenkin edelleen:
"Tarjoukseni on hyvin yksinkertainen, enkä uskoisi teidän sitä hylkäävän. Françoisin nimessä ja minua elähdyttävien inhimillisyyden ja säälin tunteiden tähden pyydän teitä liittämään nykyisyyden siihen menneisyyteen, jonka vastikään yleispiirtein kuvasin. Yhteiskunnallisesti ei meitä yhdistävää sidettä ole koskaan katkaistu. Nimeltänne ja lain edessä olette yhä…"
Hän vaikeni, tarkkasi hetkisen Véroniquea, sivalsi sitten kädellään häntä rajusti olalle ja huusi:
"Kuuntele toki, riiviö! Vorski puhuu."
Véronique menetti tasapainonsa, tarttui kiinni tuolin selkänojaan, ja laskien sitten käsivartensa ristiin suoristausi uudestaan vastustajansa eteen, halveksiva ilme silmissä.
"Minä toistan, että menneisyys on yhä olemassa. Tahdotte tai ette, rouva, te olette Vorskin aviovaimo. Ja tämän kieltämättömän tosiasian nojalla minä tahdon kysyä teiltä, suvaitsetteko vielä nyt pitää itseänne vaimonani? Koettakaamme ymmärtää toisiamme: Jos en vaadi teiltä rakkauttanne enkä ystävyyttännekään, niin en myöskään suostu enää palaamaan entisiin vihamielisiin suhteisiimme. Minä en halua enää entisaikojen ynseää ja etäistä puolisoa. Minä tahdon… tahdon vaimon… sellaisen, joka alistuu… joka on harras, huomaavainen ja uskollinen toveri…"