Vähän matkaa näistä astui pitkä mies, yllään tummasta kankaasta tehty, kantapäille ulottuva viitta.
Tultuaan kappeliin, jonka kuorissa paloi muutamia vahakynttilöitä, laskivat munkit taakkansa lattialle ja asettuivat sen ympäri kehään. Eräs Pyhän Laurin pappeja toimitti hautajaismenot.
Oven suussa seisoi se korkeavartaloinen mies, joka oli seurannut saattoa. Hän jäi seisomaan kun munkit menivät pois, ja kappeliin tuli hiljaisuus. Silloin hän astui kuoriin, lankesi polvilleen arkun viereen, sekä jäi siihen rukoilemaan. Silloin kuului ovesta askeleita, ja Kaikkein Sielujen kappeliin tuli vielä kaksi henkilöä, jotka niinikään astuivat kuoriin päin, mutta jäivät seisomaan. Vahakynttiläin valossa näkyivät Krister Niilonpojan piirteet ja eräät kalpeat, laihat kasvot, joitten ilme oli terävä ja katse syvä, eloisa. Puvusta näkyi, että mies oli hengellisiä, ja jos katseli sitä — se oli erinomaisen hienoa samettia — ja miestä itseään, hänen ylpeää, käskevää katsettaan ja ryhtiään, niin huomasi helposti hänen kuuluvan maan rikkaimpiin ja ylhäisimpiin sukuihin. Hän oli Krister Niilonpojan tyttärenpoika, Juho Pentinpoika (Oxenstjerna), vielä vallan nuori mies, joka ei ollut tähän asti mainittavasti vaikuttanut yleisiin tapahtumiin, eikä edes niihin erikoisesti sekaantunutkaan; mutta hän seurasi niitä kotkan tarkkaavaisuudella, jonka terävä silmä näkee ja seuraa saalista, vaikka hän itse liitelee vielä näkymätönnä pilvien välissä.
Sekä hän että Krister-herra katselivat rukoilijaa, ja jälkimmäisen kasvoilla väreili laimea hymy, edellisessä näkyi kuitenkin ensi kummastus yhä enemmän väistyvän uteliaisuuden tieltä. Häntä halutti saada selville, mitä tämä ilmiö oikeastaan merkitsi.
Rukoilija nousi vihdoin, katseli vielä hetkisen kädet ristissä arkkua ja kääntyi sitten oveen päin pois mennäkseen. Hän säpsähti huomatessaan takanaan olijat, mutta saavutti heti malttinsa ja katseli kirkkain katsein ja otsa pystyssä herroja silmiin. "Rakas ystävä tahi sukulainen mahtaa tuossa arkussa maata", lausui herra Krister pistäen kätensä koruommellun samettinutun alle — "ja koska kuollut ei minun tietääkseni kuulu jälkimmäisiin, niin kuulunee hän kaiketi edellisiin … kuka on tässä arkussa, jota te näin raskaasti murehditte, Kaarlo poikani?"
"Te sanotte oikein, rakas isä", vastasi marski, se hän oli, "tässä lepää eräs ystäväni."
"Vai niin … minulle sanottiin, että täällä Kaikkein Sielujen kappelissa luetaan sielumessuja Broder Sveninpojan edestä?"
"Aivan niin", vastasi marski, "ankara ritari Broder Sveninpoika lepää tässä arkussa, ja munkit ovat vasta laulaneet messun hänen sielunrauhansa puolesta."
"Olen jo senkin kuullut, poikani", jatkoi Krister-herra, mutta yhä katkerammalla äänellä, "sanotaanpa niinkin, että te olette pitänyt kaikesta huolen, hankkinut vihityt kynttilät ja pyhän messun…"
"Ja kaikki mitä olette kuullut, rakas isä, on aivan totta … minä olen sen kaiken tehnyt!"
"Sen voin ymmärtääkin nähdessäni teidän rukoilevan petturin arkun vieressä… Mutta sitä en todellakaan arvannut odottaa valtakunnaan marskilta. Ketä on kunnioitettava ja ketä on arvossa pidettävä, kun syyllisille ja tuomituille annetaan tällaisia kunnianosoituksia?"
Drotsin ääni oli kiivas ja moittiva; hän puhui kuten suuttunut isä ajattelemattomalle pojalleen. Hän näytti, ehkä käyttikin marski-nimitystä, kokonaan unhottaen miehen vallan ja korkean yhteiskunta-aseman ja puhutteli häntä nyt vaan nuorena sukulaisenaan. Kaarlo Knuutinpoika oli näet hänen sisarensa pojanpoika ja siis Juho Pentinpojan pikkuserkku. Tämän sukulaisuuden nojalla ja koska nämä mahtavat ja toisiaan epäilevät miehet tahtoivat antaa toisilleen kaikkea ulkonaista kunnioitusta, niin he kutsuivat toisiaan isäksi ja pojaksi, mikä oli muuten ajan tavan mukaistakin — silloin ei vielä oltu keksitty luonnollisille suhteille luonnottomia nimityksiä.
Vanhaa herraa katkeroitti ja suututti tässä erittäinkin se, että hän luuli varmaan marskin vainajalle osoittamallaan kunnioituksella tahtovan voittaa rahvaan suosion ja sysätä mestauksen koko syyn hänen niskoilleen. Kaarlo ymmärsi hänen ajatuksensa, ja sai siitä aseen, jota ei jättänyt käyttämättä.
"Suokoon Herra", sanoi hän, "että joka ritari Ruotsinmaassa olisi tämän kaltainen… Broder Sveninpojan muisto on minulle aina oleva pyhä… Ja kuulkaa, mitä sanon, rakas isä … luulen, että monikin niistä, jotka nyt katselevat vapaasti ympärilleen, saisi kalveta, jos todella ruvettaisiin tutkimaan, kenen povessa oikeastaan piilee petturinsydän!"
Marskin vielä puhuessa sai vanha Krister-herra sangen epämieluisasti hämmästyä. Nuori Niilo Bonpoika astui kiirein askelin kappeliin ja lähestyi herraansa. Mutta nuorukaisen katse oli tyyni, kiukuton ja hän tervehti drotsia sellaisella tavalla, että tämä huomasi saavansa häneen nähden olla rauhassa. Mitä taasen Kaarloon itseensä tuli, niin rauhoitti häntä yleensä se seikka, ettei Visby eikä Visborg olleet joutuneet marskin käsiin.
"Olen käskynne mukaan odottanut koulumestaria", sanoi Niilo ojentaen Kaarlolle pergamenttikääryn, josta riippui vahasinetti, "hän antoi minulle tämän teille tuotavaksi!"
"Sinä tulet parhaaseen aikaan, Niilo", huudahti marski ottaen pergamentin, "minä voin nyt antaa tämän tehtävän hyväin todistajain nähden. Tämä pergamentti", hän piti sitä lähimmän vahaliekin valossa, että drotsi ja Juho Pentinpoika voivat sen selvästi nähdä, "tämä pergamentti sisältää ritarivainajan viimeisen tahdon, ja minä lähetän uskollisen ja luotettavan asepalvelijan viemään sitä hänen vanhalle isälleen Asslöfin kartanoon Hallantiin. Sinä, Niilo, saat ratsastaa sinne, ja annettuasi testamentin vanhan Sven Tordinpojan käteen tervehdä häntä minulta ja sano, ettei tämä suru olisi häntä koskaan kohdannut, ellei ilkeys olisi kutonut verkkojaan vainajan ja minun välilleni!"
Niilo otti testamentin, kumarsi ja läksi. Marski kääntyi sitten drotsiin.
"Me kohtaamme toisemme Tukholmassa", sanoi hän. "Arvelen, että saavutte sinne yhtä pian kuin minäkin, vaikka matkustattekin meritietä — tuuli puhaltaa hyvästi pohjoiseen päin … minäkään en aio odotuttaa itseäni, vaikka minun täytyykin mennä Nyköpingin kautta."
Sitten hän tervehti heitä ja lähti. Drotsi jäi tyttärenpoikineen kappeliin, mutta molemmat olivat vaiti, kunnes edellinen vihdoin lausui kuin itsekseen:
"Korkealla ratsulla ajaa ylpeä sukulaiseni … mutta voi sattua, että jalat katkeavat hänen altaan!"
"Se tapahtuu vasta alamäessä!" lausui tyttärenpoika viekkaan ivallisesti hymyillen.
VIII.
Luostarisisar.
Vähän toista kuukautta Söderköpingin kokouksesta istui herra Eerik Puke eräänä koleana syyspäivänä Kastelholman linnassa Ahvenanmaalla. Päänsä oli vasemman käden varassa, ja oikea käsi liikkui edestakaisin pöydän syrjää myöten. Ritarin aatokset olivat kuitenkin aivan toisaalla, se näkyi katseesta ja omituisesta hymystä hänen huulillaan.
Hän oli vasta moniaita päiviä sitten tullut matkalta Pohjaan, joksi Pohjanlahtea ympäröivää maata silloin kutsuttiin. Hänellä oli siellä yhtä ja toista kuntoon pantavaa, sillä hän ei ollut käynyt niillä mailla siitä asti, kuin hän pari vuotta sitten Engelbrektin kehotuksesta ryhtyi hänen kanssaan miekka kädessä ahdistamaan Norrlannin vouteja. Hän valtasi silloin osaksi itse, osaksi päällysmiestensä kautta paitsi Kastelholmaa, joka hänellä siitä alkain oli läänityksenä, vielä Faxehusin, Styrnäsholman ja Kryssborgin. Tämän ajan muistot ehkä juuri kajastelivatkin hänen mielessään, ja niihin sekautui kenties levottomuutta nykyisen ja vastaisen ajan johdosta. Söderköpingistä lähti hän marskin kehoituksesta samana päivänä jona kokous loppui, ja hänen lähtiessään oli Broder Sveninpoika mennyt kaupungin edustalle miestensä luo, mikä esti heitä enää toisiaan tapaamasta, — ja siitä lähtien ei hän ollut saanut mitään tietoja marskilta eikä Broder Sveninpojalta. Sanomat eivät siihen aikaan lentäneet niin sukkelaan maitten yli kuin meidän päivinämme.
Mutta istuessaan siten mietteissään kuuli hän erään miehistään linnantuvassa laulavan:
Ja Maarianmessun aikoina
Se juttu tapahtui,
Ne Faxehusin sytytti,
Ja lieskat siitä leimahti.
Faxehus on nyt mustana vallan.
Ritarin kasvoille levisi hymy, kun tutun kansanlaulun säveleet rupesivat kuulumaan. Mies jatkoi lauluaan, joka kilpaili kansan suosiosta Engelbrektinlaulun kanssa. Toisten linnantuvassa olevain miesten suostumushuudot keskeyttivät laulajaa vähäväliä:
Ja Delsbosta he kulkivat
Nyt Delsbon rajahan,
Ja miesten päitä listivät
Kuin kortta laihon lakean.
Faxehus on nyt mustana vallan.
Regnsjöss' on hätä surkea,
Ja Mo'ssa samaten,
Ne pakoon ei voi lähteä,
Kun veneet heiltä vietiin pois.
Faxehus on nyt mustana vallan.
Laulun sanat muistuttivat siksi elävästi ritarin mieleen niitä aikoja, jolloin hän sai mielinmäärin antaa ulkomaisille voudeille selkään, että hän johtui ajattelemaan niitä päiviä ja niitten muistoja. Hänen mielensä ei kuitenkaan viipynyt niissä kauemmin kuin laulu kuului. Hän oli yleensä päivän, hetken lapsi. Hän eli nykyajassa, se oli hänen maailmansa, menneisyydestä ei hänen luonteensa paljoa välittänyt; ainakaan ei hän siitä piitannut ottaa oppia elämää varten. Enempää ei hän huolinut tulevaisuudestakaan, eikä yrittänyt selvittää itselleen, mitenkä tulevaisuus ottaisi entisyydestä ja nykyisyydestä kehittyäkseen. Oli siis peräti harvinaista, että Eerik Puke oli tällaisten tunnelmain vallassa, ja se tapahtui ainoastaan silloin kuin tätä kansanlaulua tai Engelbrektinlaulua laulettiin. Ne vaikuttivat häneen loihdun tavoin. Ne tyventivät hänen kiihkeän, hurjan luonteensa, mutta vaan saadakseen sen sitten taas kootuin voimin kääntymään siihen ainoaan asiaan, jonka vuoksi ritari nykyään eli.
Tämä asia oli Engelbrektin kuoleman kostaminen ja hengen ja veren uhalla estäminen ketään niistä, jotka olivat — hänen arvelunsa mukaan — olleet lähempää tai etäämpää siihen vaikuttamassa, saamasta palkakseen siitä Ruotsin valtakuntaa.
Huhut, jotka Broder Sveninpoikakin heitti vasten marskin kasvoja, väittivät Kaarlo Knuutinpoikaa oikeaksi alkusyyksi rakastetun sankarin kuolemaan. Hänen sanottiin maksaneen Natt och Dag-herroille melkoisen rahasumman murhasta sekä antaneen murhaajalle turvakirjan. Edellistä seikkaa uskottiin jotenkin yleisesti, jälkimmäinen oli syntynyt vasta myöhemmin, ehkä Söderköpingin kokouksen johdosta. Kaarlo Knuutinpoikaan johtivat siis aina lopuksi ne ajatukset, joita nämä kansanlaulut herättivät. Niinpä nytkin, ritari nousi istumasta ja alkoi kiivaasti kävellä edestakaisin lattiaa pitkin. Hän ei havainnut sitäkään, että torven ääni kajahti tornista, vaan jatkoi kävelyään, kunnes eräs hänen miehistään astui sisään.
"Viesti marskilta!" lausui hän. "Tukholmasta on tullut laiva tähän edustalle sekä tuonut muassaan marskin asemiehen ja erään luostarisisaren Skeningestä, joka myöskin pyytää päästä linnaan teidän puheillenne!"
"Luostarisisar", huudahti Eerik iloisesti hämmästyen, kuten näytti, "olisikohan se … anna niitten tulla pian, anna niitten tulla!"
Mies katosi, ja hetkisen kuluttua tuli sisään Dominikaanikunnan pukuun puettu nunna ja hänen perässään marskin mies. Nunna vei merkitsevällä liikkeellä sormensa huulilleen estäen siten linnanherraa lausumasta kysymystä, joka oli hänen kielellään. Perässä tuleva asemies ei huomannut vähääkään tätä salaista merkinantoa.
"Jalo marski lähettää minun kauttani teille veljellisen tervehdyksensä", sanoi nunna; Eerikin silmät välähtivät kuullessaan hänen äänensä, "minä olen matkalla Turkuun marskin asioissa, ja hän pyytää teitä hankkimaan minulle laivakyydin sinne."
"Onko tuo jalo herra siis ottanut luostarisisariakin palvelukseensa?" kysyi Eerik epäillen.
"Minä kävin marskin luona sisarluostarin asioissa, ja keskusteltuani hänen kanssaan toivon asiani menestyvän hyvin. Te voitte nyt antaa marskin sanansaattajan lausua asiansa ensiksi, minä sanon sitten sanottavani."
Marskin asemies antoi herraltaan kirjeen, jonka ritari heti avasi ja luki. Se oli koko Helsinglannin kruununverojen läänityskirja, ja Helsinglanti tarkoitti koko Norrlantia. Eerikin kasvot kirkastuivat ja hän katsoi iloisesti hymyillen sen tuojaa.
"Herrani, marski, pyytää samalla tervehtiä teitä ja sanoa", lausui tämä, "että voitte täydellisesti luottaa häneen, ja mitä kulkupuheita kuullettekin, niin pyytää hän teitä vaan muistamaan — mitä hän jo on sanonutkin — että kaikki tapahtua valtakunnan hyväksi, ja ettei teidän tule tuomita, ennenkuin olette häntä itseään puhutellut."
"Missä herrasi oli tätä kirjettä lähettäissään?" kysyi Eerik.
"Tukholmassa, ankara herra", vastasi mies. "Herra Eerik Niilonpoika on antanut kaupungin linnan, kuten muutkin kuninkaan voudit, ja drotsi on ottanut etulinnan, herrani, marski aatelislinnan."
"Hyvä … mene nyt linnantupaan juomaan miesteni kanssa tulomaljasi."
Mies meni ja Eerik jäi kahdenkesken nunnan kanssa, jonka käteen hän tarttui puristaen sitä lämpimästi. Sitten hän vei hänet tammipöydän luo ja pyysi häntä istumaan penkille.
"Rakas Bengta-sisareni," sanoi hän, "kaikkein viimeiseksi olisin sinua odottanut tänne … mikä on saattanut sinun matkustamaan meren yli tähän vuodenaikaan, ja mitä tarkoitat marskilta tuomillasi terveisillä?"
"Kaulaketju!" vastasi nunna katsellen synkästi hehkuvin silmin eteensä, heitettyään päähineen pois.
Mutta Eerik katseli häntä, ikäänkuin ei olisi oikein ymmärtänyt hänen tarkoitustaan.
"Kaulaketju", toisti Bengta senvuoksi, "merirosvon loihdittu koriste, jonka olen sinulle luvannut ja jonka sinä kerran saatkin!"
"Ha-ha-ha", nauroi Eerik laskien kätensä sisarensa olkapäille ja katsellen häntä silmiin, "ja sen kapineen tähden sinä, sisarkulta, matkustelet maat ja mantereet… Heitetään pois se juttu, minulla on tärkeämpääkin sinulta kyseltävänä."
"Mitään sinulle tärkeämpää ei ole olemassa kuin se koriste", sanoi nunna terävästi, "sen avulla sinä olet Ruotsin valtakunnan mahtavin mies, sen avutta sinä varmaan kukistut… Muista että sisaresi sen sanoo. Mutta minä olen pannut päähäni", lisäsi hän, "että sinä sen vielä saatkin. Veljemme Kaarlon kuoleman jälkeen, ja kun poikanikin — Jumala armahtakoon heidän sielujaan! … lähtivät täältä … olen siirtänyt sinuun kaiken toivoni…"
"Entä veljemme Ragvald, Bengta-sisar … etkö häntä muista?"
"En, en … hänestä ei ole suuriin töihin … ei, mutta sinä Eerik olet hyvällä alulla, sinulla on rahvaan suosio; jos kuljen etelämetsissä Itägötanmaalla, jossa sinulla on maatiloja tahi pohjoismetsissä [muinoin kutsuttiin Kolmordenin ja Tivedenin eteläpuolella olevaa Itägötanmaata etelämetsiksi, näiden pohjoispuolella olevaa seutua pohjoismetsiksi], niin kaikkialla ne sinua rakastavat ja senvuoksi antaa Herra, kun sinä kerran saat pyhimysketjun kaulaasi, sinulle voiman ja kunnian ennen muita ja panee vihollisesi sinun astinlaudaksesi."
"Neuvosi ovat, Bengta, paremmat kuin pyhimysketju… Jos sinä olisit aina vierelläni, niin mitä tekisin kaulaketjulla?… Sinun pääsi sisareni ja minun miekkani voivat yhdessä valloittaa kuningaskunnan!"
"Minä en lähdekään luotasi enää saatuani koristeen… Minulla on se ollut jo kahdesti kädessäni, kolmannella kertaa tiedän kyllä sen pitää… Niin totta kuin elän, niin lienevät pahat henget sitä vartioimassa, koska tuo mies tulee joka kerta kuin…"
"Mikä mies, Bengta … puhut pelkkiä arvoituksia", keskeytti Eerik kärsimättömästi, "kahdesti on koriste ollut kädessäsi, sanot…?"
"Niin, kahdesti", vastasi Bengta, "ja kummallakin kertaa on eräs mies tullut tielleni viemään koristeen minulta. Siitä on nyt kahta vaille neljäkymmentä vuotta, kun sain sen ensi kerran, silloin aioin sitä Kaarlo-veljellemme, mutta vuosi ei ollut kulunut umpeen, ennenkuin se minulta vietiin… Minä en kuitenkaan päästänyt sitä näkyvistäni, minä tiesin missä se oli, tahi oikeastaan tiesin tien sen piilopaikkaan, vaikka sain vuosia odottaa ja koetella mieleni kärsivällisyyttä … nyt se taas oli minulla; minä olin tuomassa sitä sinulle; olin kuninkaan omalla laivalla, ja siellä se minulta otettiin."
Bengta väänteli epätoivoisena käsiään ja hänen vaaleat huulensa puristuivat hurjasti yhteen.
"Haluaisinpa tietää, kuka uskalsi ottaa sen sinulta kuninkaan omalla laivalla … kerro, kerro, sisar!"
"Me olimme siinä hirveässä myrskyssä, joka raivosi kuukausi sitten", kertoi Bengta, "oltiin menossa Söderköpingin kokoukseen … kuningaskin aikoi mennä sinne, ja hänen laivallaan olin minäkin, varmassa turvassa, kuten luulin…"
"Yksi kysymys, Bengta", lausui ritari, "Herramme puun kautta en vielä tiedä, onko kuningas elossa vai onko hän kuollut?"
"Hän pelastui kuten minäkin ja vielä eräs kolmaskin!"
"No, Jumala armahtakoon, kun olisi uponnut samalla", huudahti kiihkeä Eerik, mutta sisarensa sai hänen malttamaan mielensä; hän lisäsi kiireesti, "tarkoitan kuningasta, ymmärräthän! Mutta paha henkesi meni kaiketi kylmää tietä…!"
"Paha henkeni ilmestyi sillä kertaa kuninkaan ja minun pelastajanani… Kun myrsky riehui kauheimmillaan ja kaikki luulivat laivan hukkuvan, huusi kuningas, eikö miehistöstä kukaan voinut pelastaa laivaa, ja silloin tuli hänen eteensä pitkä mies, joka lupasi pelastaa laivan, jos kuningas antaisi hänen tarkastaa jokaista laivalla olijaa, ennenkuin maihin mentiin."
"Siitä miehestä minä pidän, Bengta", huudahti Eerik mielihyvillään, "hän tunsi asiansa pohjia myöten… No, hän pelasti laivan?"
"Hän vei sen maihin Kaarlonsaarien kohdalle Gotlantiin… Päivä koitti juuri, ja minä jouduin kuin valittuna ensiksi hänen tarkastettavakseen…"
"Ja hän löysi, mitä etsi … kaulaketjun?"
"Hän löysi sen … ja samassa natisi laiva, ikäänkuin hajoomaisillaan ollen … 'Sukkelaan veneisiin', huusi mies silloin, 'laiva uppoo', ja kuningas sekä muutamat muut hyppäsivät veneeseen, minä tulin myöskin kuninkaan kanssa; miten sinne pääsin, en voi käsittää… Maihin tultuamme näimme sekä kuninkaan oman laivan että erään toisen, joka oli pysynyt meidän laivamme perässä, vaipuvan meren syvyyteen kaikkineen päivineen…"
Bengta-rouva tai -sisar, joksi häntä myöskin kutsuttiin, koska hän oli poikansa kuoltua mennyt Pyhän Inkerin sisarluostariin Skeningeen, kuvasi vaikuttavalla kaunopuheisuudella tätä myrskyä, jonka vertaa eivät kokeneimmatkaan merimiehet voineet muistaa, ja veli oli pelkkänä korvana. Sen asian ymmärsi hän paremmin kuin kaulaketjutarinan, vaikka tämä salaisine tenhovoimineen oli aivan ajanhengen mukainen eikä sentähden ollut vaikuttamatta Eerik Pukeenkaan, jonka luonne muistutti suuresti niitä entisiä aikoja, jolloin kaikkein mielessä oli ylinnä luottamus omaan voimaan.
"Paha henkesi pääsi siis suureksi osaksi vaivastaan", lausui hän, kun sisar lopetti.
"Mitäpä hän muuta tahtoikaan kuin kaulaketjun … ja se on kyllä hänen huostassaan?"
"Ja hän itse … missä hän itse on? … joutuiko hänkin merenpohjaan?"
"Ei … hän pelastui myrskyn lakattua, mutta mihin hän läksi, en tiedä… Hän näyttää kadonneen taas yhtä jäljettömiin kuin silloinkin, kun hän ensi kerran vei koristeen…"
"Sinä siis, luulen, jätät nyt tämän asian sikseen, Bengta, ja jäät luokseni…"
"En, Eerik … minä toimin vaan entistä innokkaammin", huusi Bengta-rouva, "ja, kuten jo sanoin, olen sen asian vuoksi lähestynyt marskia."
"Marskia!" huudahti Eerik kummastuen, "mistä sait päähäsi hakea tuota miestä marskin luota?"
"Miestä en sieltä hae, vaan kaulaketjua … ja se on nykyään jollakin marskin hovissa, siitä olen varma."
"Kaarlo Knuutinpoikako saisi kultaisen kaulaketjun", lausui Eerik miettiväisesti, "Kaarlo Knuutinpoika … Kaarlo Knuutinpoika!"
"Älä ole sentään milläsikään, Eerik … marskin täytyy tulla sen omistajaksi, vaan ei kauaksi… Hän on vaan se välikappale, jonka avulla tahdon ottaa sen pois siltä, joka sitä nyt kantaa ja joka oleskelee hänen hovissaan…"
"Kuka hän on, Bengta … kuka hän on?" kysyi Eerik silmät säkenöiden.
"Jätä se minun huolekseni, Eerik", vastasi sisar yksiääneen, "sinä voisit kiihkeydessäsi turmella koko hyvän yritykseni…"
"Bengta, Bengta", huusi Eerik arvokkuudella, mikä kaunisti häntä, "ajattele, mitä nimeä kannat ja ettet sinä enkä minä saa sitä millään tahrata… Niin totta kuin tahdon nimeäni kunnialla kantaa, en koskaan pidä sitä ketjua kaulassani, ellet voi kalliilla valalla vannoa saaneesi sen julkisia ja rehellisiä teitä!"
"Jätä se minun huolekseni", toisti Bengta, mutta lisäsi äkkiä saattaakseen kiihkeän veljensä ajatukset toisaalle:
"Sinä puhuisit toisin, jos tietäisit, mitä marskin hovissa on tapahtunut ja mikä on saattanut kaikkein rehellisten maanmiesten mielet kuohuksiin meren tuolla puolen… Minäkin kysyin kummissani: 'missä Eerik Puke on?' kuullessani siitä…"
"Mitä siellä tapahtuneekin, niin katson hänen olevan sellaisen, kuin minä ja moni muu tahdomme hänen olevan… Tämä kirje jonka juuri sain häneltä, todistaa sen parhaiten?"
"Se todistaa, että hän etsii sinun ystävyyttäsi … sitä vaan, eikä mitään muuta…! Hän etsii sinun ystävyyttäsi, kuten kaikkien muidenkin Engelbrektin kannattajain. Sentähden hän pyrkii Kaarlo Orminpojankin, Bjurumin herran, ystäväksi, vaikkapa se maksaisi kauniin Kaarinan koko elämän ja onnen!"
"Kauniin Kaarinan!… Mitä sanot, Bengta", huudahti Eerik tarttuen sisarensa käteen, jota puristi hurjasti, katsellen läpitunkevasti sisareensa. "Kauniin Kaarinan, mitä aikeita voi marskilla olla, jotka turmelisivat neidon elämän ja onnen?… Sano, Bengta, sano … vaikka tuskin uskallan ajatella mitä suusi puhuu…"
"Nyt näet, Eerik, kuinka tärkeä merirosvon korun tenhovoima on meille … sanon sinulle, että marski pyytää kauniin Kaarinan kättä saadakseen hänen isänsä puolelleen, ja sen sanon samalla, että hän saa kumpaisenkin, tahi…"
"Herramme piinan ja kuoleman kautta … en tahdo tulla autuaaksi, jos se tapahtuu", huusi Eerik vimmoissaan.
Mutta Bengta-sisar ei näyttänyt siitä välittävän. Hän vaan jatkoi:
"Tahi sekä heidän että sinun käy kuten onnettoman ritarin, Broder
Sveninpojan kävi Söderköpingissä!"
Eerik käveli edestakaisin lattialla, hänen rinnassaan riehui sisaren sanoista syttynyt tuli, mutta kun hän kuuli Broder Sveninpojan nimeä mainittavan, pysähtyi hän äkkiä sisarensa eteen odottaen selitystä.
"Broder Sveninpoika", jatkoi Bengta-rouva armahtamatta, "tuomittiin kuolemaan ja mestattiin julkisena kavaltajana Ruotsin valtakuntaa vastaan. Sen sanottiin tapahtuneen samana päivänä, jona sinä läksit kokouksesta."
Olisi voinut uskoa tosiksi vanhat tarinat mahtavista, pahoista haltijattarista, jotka muuttivat taikasauvallaan ritareja ja kuninkaanpoikia kiviksi ja pedoiksi — nähdessään nunnan sanain vaikutuksen Eerikiin. Hän seisoi todella kuin kivettyneenä hänen edessään. Ainoastaan synkkyys hänen silmissään, joilla hän katseli sisartaan, osoitti kuluttavan tulen kiehuvan hänessä. Kesti ison ajan, ennenkuin hän sai sanankaan kuumeisilta huuliltaan.
"Broder Sveninpoikako kuollut, sanot?" huusi hän vihdoin saamatta käännetyksi silmiään sisaren ankaroilta teräviltä kasvoilta, ja kun niitten ilme epäilemättömästi vahvisti sanain säälittömän totuuden, niin hän toisteli vitkaan kumealla, haudanomaisella äänellä: "Broder Sveninpoika on kuollut … kuollut … kuollut!"
Oli taas hetkinen äänettömyyttä; hän ikäänkuin tarvitsi aikaa perehtyäkseen siihen ajatukseen, että ystävänsä ja aseveljensä oli kuollut. Mutta kun se ehti hänelle täysin selvitä, niin syöksyi salama toisensa perään hänen silmistään; ja vihan tuli syttyi hänen poskilleen.
"Ja jos se on totta, mitä sanot, Bengta", jatkoi hän, "ja jos ystäväni, tuo jalo ritari, on surmattu ja jos siihen on Kaarlo Knuutinpoika syypää, niin vannon elävän Jumalan ja kaikkien pyhimysten kautta etten ennen lepää kuin olen hänen kuolemansa kostanut marskille."
Samalla vetäisi hän miekan tupestaan ja löi sen tammipöytään sellaisella voimalla että pöydän kansi halkesi.
Sitten heittäysi hän polvilleen ja päästeli sydäntä särkeviä valitushuutoja, kyynelten tihkuessa hänen sormiensa välitse, joilla hän peitti kasvonsa. Niin syvä, niin hillimätön oli tämän voimakkaan miehen tuska, että tuiman Bengta-rouvankin piirteet heltyivät. Hän kumartui ja laski kätensä veljensä olkapäälle.
Mutta Eerik hyppäsi ylös kuin taikaiskulla, avasi oven sekä huusi ulommassa huoneessa vartioivalle miehelle.
"Sano Juho Folkenpojalle, että hän valmistaa aluksen Väddöhön lähtöä varten!"
Mies katseli tyrmistyneenä vihaa puhkuvaa herraansa ja rohkenipa kysyäkin, milloin oli lähdettävä.
"Ensi yönä, tänä iltana, tunnin päästä", huusi ritari, "niin pian kuin ehditte saada veneen vesille!"
* * * * *
Parin päivän perästä nousi Eerik Puke miehineen maihin Väddön rannalle, joka oli Ahvenanmaata lähin paikka Uplannin rannikolla. Se oli tavallinen ylikulkupaikka, josta huolta piti Väddön väestö saaden siitä korvaukseksi muutamia vapautuksia.
Uplannista lähti Eerik-herra Vestmanlantiin ja Nerikeen, missä hän oitis ryhtyi yllyttämään rahvasta kapinaan marskia vastaan, jonka hän nyttemmin katsoi arvottomaksi ritarin nimeä kantamaan ja jota hän kuvaili kansalle synkillä väreillä.
Marski ja drotsi olivat tähän aikaan, lokakuun lopulla, viidenkymmenen maallikkoherran kanssa kirkolliskokouksessa Söderköpingissä. Mutta sieltä palattuaan ja kuultuaan Eerik Puken liikkuvan rahvaan keskuudessa läksi marski Mälarin länsirannalla käymään. Hän sai täällä täyden vahvikkeen siihen, mitä huhu oli ennalta kertonut. Kun hän tuli Vesteråsista Köpingiin muutamana lauantai-iltana, kerrottiin hänelle, että rahvas oli Länsi-Södermanlannissa valmiina lähtemään mies talosta, ja yöllä herätti vanha hovimestarinsa hänet ilmoittaen, että Eerik-herra oli vaan parin peninkulman päässä. Hän ei kuitenkaan siitä säikähtänyt, vaan lähetti sunnuntaiaamulla aikaisin hovimestarinsa Arbogaan valmistamaan hänen tuloaan.
Hovimestari lähti, mutta kohtasi Arbogassa Eerik-herran itsensä, joka käski hänen pysymään alallaan sekä kielsi hänen antamasta mitään tietoja herralleen. Niitä hän saisi Eerikiltä itseltään, joka kirjoitti sukkelaan taistelukirjan ja antoi sen kaupungin kahdelle pormestarille, joiden piti lähteä ratsastamaan marskia vastaan ja antaa se hänelle.
Marski lähti kaikessa rauhassa Köpingistä, toivoen, joko ettei Eerik todenteolla taistelua valmistanutkaan, tahi että vielä keskustelun voimalla saisi kiivaan ritarin taltumaan, — hän läksi sen enemmittä ratsastamaan Köpingistä Arbogaan. Mutta hän ei ollut päässyt vielä puolimatkaankaan, ennenkuin pormestarit tulivat vastaan ja antoivat hänelle Eerik-herran kirjeen.
Kaarlo katsoi kysyvästi sanansaattajiin. Sitten hän mursi kirjeen auki ja luki sen synkistyvin katsein. Kirjeen sisältö on säilynyt meidän aikaamme asti, ja koska se on varsin lyhyt, niin lienee paikallaan esittää se tässä. Se kuuluu näin:
"Tiedä, Kaarlo, että jos tahdot minulta jotakin, tahi jos joku muu tahtoo minulta jotakin, niin löytää hän minut Arbogasta, ja Jumala armahtakoon, etten pysy rauhassa talossani, kun en tiedä milloinkaan, koska minut paistetaan, silvotaan, tai surmataan, niin tiedä, että siihen asti, kuin välimme paremmaksi tulee, kuin nyt on, niin tiedä, että missä ikänäni sinut kohtaan tahi jonkun sinun omistasi, niin silloin teen hänelle, niinkuin tehdään oikealle vihamiehelle; Jumalan pyhä veri tietää, ettei tämä ollut aivoitukseni, ja tiedä sinä, että sen rauhan, jonka olin sopinut Pentti Steeninpojan kanssa, sen minä purkaan; sillä minä en päästä vihollisiani tästedes yhtä helpolla kuin olen tähän asti päästänyt. Kirjoitettu Arbogassa minun sinettini alla."
Luettuaan tämän kirjeen lähti marski miestensä neuvosta takaisin Tukholmaan. Tultuaan sinne kertoivat he asian Krister-herralle, joka peljästyi siitä kauheasti. Sitten yhtyivät he kiireimmän kautta ponteviin toimiin pahan parantamiseksi.
Mutta Eerik-herra istui Arbogan harmaaveljesluostarissa sen lauantain iltana, jona hän oli lähettänyt taistelukirjan marskille. Luostaripihalta kuului miesten laulua, mikä saattoi hänet taasen mielentilaan, jossa oli sekaisin harmia, epätoivoa, katkeruutta ja kostonhalua. Eräs miehistä lauloi Engelbrektinlaulua, jota toverijoukko tuntui kuuntelevan, koskapa moniaihin värssyihin tarttui useampi ääni yhtaikaa.
Kun mies hän ain' oli pelvoton,
Ja mainettaan maailma laulanut on,
Niin tällaisen palkan sai:
Hän Örebrosta matkusti,
Niin konna hänet surmasi;
Näin kuntoa palkitaan kai…
kuului pihalta ja Eerik kuunteli laulua.
Silloin astui Bengta-rouva luostaritupaan seurassaan mies, jolla oli kirje vyön alla.
"Jumalan rauhaa, herra Eerik", sanoi Bengta-rouva, "minä tuon sanomia marskilta, ja tämä, luulen, tuo sanaa hyvältä ystävältä."
Hän osoitti miestä, joka otti kirjeensä esiin ja antoi sen Eerikille.
Tämä luki sen ja hänen kasvoillaan sädehti sydämellinen riemastus.
Mutta lopetettuaan katseli hän hetkisen miettiväisesti eteensä sekä
lausui sitten miehelle:
"IIoisempaa sanomaa kuin tämä, jonka sinä toit, en ole monesti saanut… Kuitenkaan en voi täyttää herrasi toivomusta, että tulisin hänen luokseen. Minulla on muuta tehtävää nyt… Marski on parin peninkulman päässä tästä tänään, ja myrsky voi puhjeta välillämme minä hetkenä hyvänsä… Sano se herra Kaarlo Orminpojalle, niin hän kyllä ymmärtää, miksi minun täytyy viipyä."
"Mitä marskiin tulee, niin teillä on hyvin aikaa," lausui Bengta-rouva, "hän ratsastaa parasta kyytiä Tukholmaan!"
"Tukholmaanko?" huudahti Eerik kummastuneena. "Oletko varma siitä, hurskas sisar?"
"Aivan varma… Hän on jakanut kahteen osaan ne miehet, jotka hänellä oli mukanaan, ja lähettänyt toisen osan Örebrohon ja toisen hän sijoitti Vesteråsin linnaan pakotettuaan kaupunkilaiset ensin varustamaan linnan pitkäksi ajaksi ruokavaroilla."
"Ei, ei, siinä erehdytte, hurskas sisar, vesteråsilaiset eivät annakaan niin ilman mutkia pakottaa itseään…"
"Mutta marski piti tulisoihtua kädessään ja uhkasi polttaa heidän kaupunkinsa, jolleivät suostuisi, ja he olivat aivan valmistumattomia… Heillä ei ollut valitsemisen varaa!"
"Hornan henget!" huudahti Eerik. "Sitten meidän täytyy tällä hetkellä hypätä ratsujen selkään ja lähteä Örebrohon ennättääksemme ennen marskin miehiä…"
"Jos minun neuvoani tahdotte vaariin ottaa", lausui Bengta-rouva, "niin ajattelen, että olisi parasta lähettää miehet marskin miehiä takaa ajamaan Örebron tielle… Ne voivat saada ne kiinni ja surmata ne, etteivät nuo ketjanat pääse Örebrota näkemäänkään… Ja koska marski näkyy haluavan vahvistaa joukkojaan, ennenkuin hyökkää teidän kimppuunne, niin tulee teidän tehdä samoin ja sitä varten ensi työksenne lähteä Kaarlo Orminpojan pyynnön mukaan hänen luokseen…"
Tämä neuvo miellytti Eerik-herraa. Hän ilmoitti sanansaattajalle kohta saapuvansa Vadstenaan Kaarlo-herran luo. Sitten hän kutsui miestensä päällysmiehen luokseen ja käski hänen heti astua ratsulleen ja lähteä marskin miesten perään Örebron tielle.
Jäätyään kahdenkesken sisarensa kanssa, syöksyi hän tämän luokse ja sulki hänet syliinsä suudellen häntä.
"Iloitse, sisareni, iloitse!" sanoi hän. "Minä vien Kaarina-neidin morsiustuoliin, ennenkuin vuosi on kulunut!"
IX.
Morsian ja sulhanen.
Oli joulukuun 8 päivä v. 1436. Päivällä tuli lumiräntää, ja tuuli pyryytti lumihiutaleita Vadstenan luostarikartanolle ja kaupungin ahtaille, mutkaisille kaduille. Kun päivä oli sunnuntai ja vielä Maarian sikiämisen päivä, niin kaduilla oli kuitenkin väkeä vilisten, ja tänäpäivänä oli niitä tavallista enemmänkin.
Varsinkin olivat luostarin lähellä olevat kadut kansaa täynnä, pääasiallisesti läheisestä Askan kihlakunnasta, ja moni hurskas luostarisisar oli rientänyt säikähtäen koppiinsa keskusteluportilta, joka oli luostarin länsisivulla, tai vetäytynyt taammaksi joltakin työhuoneen ikkunalta, jos joku talonpoika rohkeni liian nenäkkäästi silmäillä luostarinmuuria.
Nyt soitettiin aamurukoukseen, ja munkit sekä nunnat kulkivat arvokkaassa juhlakulussa asunnoistaan luostarikirkkoon, josta kohta helähti ilmoille ihana laulu leviten puutarhan ja muurin yli kansallekin, joka kuunteli sitä hartaudella paljastetuin päin. Hetkisen kuluttua palasivat veljet ja sisaret takaisin, ja rahvas seisoi ulkona niin hiljaisena, nöyränä ja hartaana, että jokainen huomasi selvästi, kuinka aiheeton pelkonsa oli, ja arat luostarisisaret tulivat kirkosta takaisin paljoa reippaampina, kuin olivat sinne menneet. Ainoastaan abbedissa, sisar Bengta Gunnarintytär, näytti tavallista huolestuneemmalta, niin että hyvin näki jonkun erityisen seikan hänen mieltään painavan.
Kirkosta tultuaan ja keskusteltuaan konfessorin kanssa, joksi veljien esimiestä kutsuttiin, läksi hän muutamaan sisartalossa olevaan syrjäiseen huoneeseen.
Tässä huoneessa oli neiti Kaarina Kaarlontytär ja hänen vanha palvelijansa eli pikemmin ystävänsä, Inga-muori. Ritari Kaarlo Orminpoika oli jättänyt heidät luostariin lähtiessään maakuntaan tärkeille asioille, jotka olivat osaksi yleisiä, osaksi hänen omiaan. Kumpikin oli käynyt aamurukouksessa, ja kumpaakin oli ihmetyttänyt tavaton väentulva. Muuten he elivät aivan kuin maailmasta erillään, eivätkä tienneet mitään siitä, mitä Söderköpingin herrainkokouksen jälkeen oli maassa tapahtunut.
"Mitähän noilla ihmisillä on asiana, jotka ovat tuolla luostarin ympärillä?" oli neito kysynyt huoneeseen tullessaan. Inga-muori ei ollut vastannut mitään, olihan vaan käärinyt neidon ja omaa viittaansa kokoon, mutta oli sitä tehdessään näyttänyt ylen yksitotiselta. Kaarina oli sen vuoksi kysynyt toistamiseen.
"Kansako," niin oli vanhus vastannut, "mistäpä minä tiedän, neiti Kaarina… Mutta tietäähän sen, ketä etsitään kun talonpoikain rääkkääjä on luostarissa…"
"Jösse Eerikinpoika, vanha taalainvouti … mutta mitä ne häneltä tahtovat! Onhan hän aivan muuttanut mieltään, ja ylistäväthän häntä nykyään tämän luostarin sekä veljet että sisaret."
"Talonpojat ajattelevat kyllä aivan toisin, neitoseni", oli Inga-muori selittänyt, "ja niitä kohtaan on hänellä entinen mieli jäljellä, vaikka hän tekeytyy hurskaaksi ja nöyräksi konfessorille ja abbedissalle ja antaa heidän luostarilleen suuria lahjoja. Kuulin hänen sanovan abbedissalle — viime viikolla juuri — toivovansa, että se aika pian koittaisi, jolloin talonpojat saavat entisellä mitalla … ja hän pitää päätään yhtä pystyssä kuin ennenkin… Olisitte nähnyt, kuinka hän tänäpäivänä kirkosta tullessamme vilkuili talonpoikaraukkoihin! Vanhat silmäni olivat näkevinään hänen astelevan heidän päittensä päällä."
"Mutta eivät he suinkaan liene tulleet tänne vaan häntä katsomaan ja itseään hänelle näyttelemään", oli Kaarina lausunut, "ja minä kysyn vieläkin kerran, mitä ne tahtovat, sillä niinkauvan kuin vouti on luostarin muurien sisällä, eivät ne mahda hänelle mitään… Tarkoitan, että jotakin muuta lienee tekeillä, ehkä tapahtuu tappelu herra Kaarlo Knuutinpojan ja herra Eerikin välillä täällä, ehkä…?"
Ovi avattiin ja sisään astui abbedissa. Mutta levottomuus, joka oli vallannut Kaarinan kun hän ajatteli, mitä kaikkea oli voinut tapahtua maailmassa hänen istuessaan kuin vangittuna, saattoi hänen asiaan kuuluvain aamutervehdysten jälkeen ahdistamaan abbedissaa suurella kysymystulvalla.
"Varsin vähän tiedän", vastasi abbedissa hurskaasti hymyillen, "mitä maailmassa tapahtuu; sen vaan tiedän, että sinä tulet kohdakkoin sinne, lapsi… Isäsi tulee tänäpäivänä Vadstenaan", lisäsi hän, kerrassaan keskeyttäen kaikki tarpeettomat ja viivyttävät kysymykset, "isäsi, herra Kaarlo Orminpoika tulee tänäpäivänä luostariin. Eilen oli täällä hänen sanantuojansa, ja hän pyytää minua ilmoittamaan sinulle erään asian, josta hän itse on sinulle joskus puhunut, mutta on silloin saanut sellaisen vastauksen, että hän nyt toivoo sinun lannistuvan ja valmistautuvan siihen, minkä kuitenkin täytyy tapahtua."
Kaarinan poski kalvastui ja levottomuus hänen suurissa tummansinisissä silmissään muuttui murheeksi.
"Ei, ei, älkää lausuko niin, hurskas äiti", huudahti hän kädet ristissä ja ääni ja kasvot niin tuskaisina, että se vaikutti abbedissaankin, "käyttäkää ennemmin kykyänne taivuttaaksenne isääni … minä en voi, minä en voi… Mieluummin rupean teidän sisarkuntaannekin, rakas äiti, enkä milloinkaan enää liiku ihmisten joukossa!"
Tämä puhe olisi voinut olla sangen vaarallista, jos abbedissa olisi ollut vähemmän jalo mieleltään, ja jos olisi ollut toinen aika käsissä, se aika, jolloin Pyhän Birgitan luostarin täytyi vetää veljiä ja sisaria puoleensa keinoilla millä hyvänsä. Niin ei ollut laita tänä aikana, jolloin molemmat viimeiset kuningattaret, Margareta ja Filippa, olivat ruvenneet sen "ulkosisariksi", ja jolloin Eerik-kuningas itse ja muut maan ylhäisimmät kilvan sitä lahjoivat. Nyt katseli tämä vanha nunna säälien tyttöparkaa, vaikka ilme hänen kasvoillaan olikin ankara ja vakava. Hän näytti surkuttelevan Kaarinan kohtaloa, mutta pitävän sitä samalla auttamatonna. Hän koetti pitkässä esitelmässä, joka oli täynnä lohduttavia kehoituksia, vakuuttaa Kaarinalle sitä. Hän luulikin oikeastaan tytönkin niin ajattelevan, vaikka hänen oli vaikea sitä myöntää.
"Rauhoitu, lapsi!" niin hän lopetti, "ja punnitse sydämessäsi, mitä olen nyt sinulle sanonut … isäsi, herra Kaarlo, ei tule, sanantuojan tiedonannon mukaan, ennenkuin iltapäivällä, ja minä tahdon käydä sitä ennen vielä kerran luonasi."
Sitten hän läksi huoneesta, ja tyttö heittäysi epätoivon valtaamana Inga-muorin syliin. Eukko ei kuitenkaan ottanut ensinkään osaa neidon suruun. Hänessä vaan päinvastoin yltyi suuttumus yhä suuremmaksi, kuta viljavammin kyyneleitä tulvi hänen lemmikkinsä silmistä.
"Se on oikein, itke pois vaan, kukkaseni", sanoi hän, "mutta älä luule, että Eerik-herra koskaan vie sinua morsiustuoliin, ei, siitä ei tule mitään, sanon minä, vaikka hän olisi arkkienkeli Mikael itse… Älä pelkää, kukkaseni, kyllä me vielä neuvoja keksimme, eikä meidän tarvitse luostarinmuureja ajatella… Kun Fjalar-ritari olisi nyt vaan täällä, niin hän asiat hoitaisi, sen hän totisesti tekisi…"
Vanhuksen vielä puhuessa tuli abbedissalta sana, että ritari Kaarlo odotti tytärtään veljien luostarituvassa. Hän oli tullut moniaita tuntia aikaisemmin, kuin oli aikonut, ja oli rientänyt viipymättä luostariin kohtaamaan abbedissaa ja tytärtään. Kaarinan hallussa oleva vierashuone oli ylikerrassa länsisivulla, ja siitä näki hyvästi luostarin ympärysmuurin yli kadulla olevaan aaltoilevaan väkijoukkoon.
Päästäkseen sieltä veljien keskusteluhuoneeseen täytyi hänen mennä sen portin kautta, joka oli nunna- ja munkkiluostarien välisessä muurissa ja joka kulki nunnain juomakeittiöstä — harmaakivinen rakennus länsisivustan ulkopuolella — luostarikirkon länsikuoriin päin. Tämän portin kautta pääsi ensiksi veljien asuntorakennusten eteen. Suurin niistä oli pitkä, etelään päin avoin nelikulmio, jonka eteläsivulla oli suuri kokoussali, "luostaritupa". Ylhäisiä vieraita otettiin myöskin vastaan piispantalossa, joka ynnä kaksi sen yhteydessä olevaa rakennusta oli nunnaluostarin itäsivustana. Tämä oli kirkosta pohjoiseen, munkkiluostari oli siitä kaakkoon.
Samassa kuin Kaarina ja Inga-muori lähestyivät mainittua pientä porttia, kuului sadoista kurkuista kauhea kirkuna, ja portissa tuli naisia vastaan ijäkäs ylikonfessori, joka riensi levottomana ja huolestuneena heidän ohitseen erääseen rakennukseen, jossa oli yhteinen keskusteluhuone veljiä ja sisaria varten.
Kaarinan mieli oli niin täynnä omia huoliaan, ettei hän tätä havainnut ensinkään, mutta hänen kumppaninsa huomasi kohta että suuri vaara oli uhkaamassa, ja pelkonsa vahvistui, kun hän metelistä voi eroittaa selvästi huutoja: "kavaltaja ulos!" "lyökää portti sisään!" "hänen pitää kuolla!" y.m. Epäjärjestyksen tähden, joka oli tästä syystä syntynyt luostarissa, oli veljien luostaritupa aivan tyhjänä.
Ankarana ja totisena tuli Kaarlo-ritari tytärtänsä vastaan. Mutta hänen kauniille ja jaloille kasvoilleen levisi varjo, kun hän huomasi sydänsurun tyttärensä kasvoilla, jota todistivat tämän silmistä kumpuavat kyyneleet.
"Näen, että minua on odotettu", sanoi hän, "mutta tervetullut en ole, sen näen myöskin…"
Kaarina pakotti kyyneleensä taltumaan ja tervehti hiljaisesti isäänsä.
"Sinä tunnet asiani, Kaarina", lausui hän kiirehtäin, "ja se on hyvä… Minä olen kirjoittanut herra Eerikille, ja tänään tai viimeistään huomenna on hän täällä, olen saanut sanan häneltä, ja silloin tapahtuu teidän kihlauksenne … kas niin, nyt sen tiedät, tyttäreni… Jumala siunatkoon sinua!"
Nyt ei lapsiraukka enää voinut hillitä kyyneleitään. Hän heittäysi polvilleen isänsä eteen, ojensi kätensä häntä kohden ja rukoili enemmän katseellaan kuin sanoillaan häntä peräyttämään tuomionsa.
"Rakas, rakas isä … kuinka voit olla niin kovasydäminen?" huusi hän lukiessaan isänsä kasvoista, että tuomio oli peruuttamaton, "niin ei voi tapahtua … minä rukoilen kaiken nimessä, mikä milloinkaan on ollut sinulle rakasta ja kallista … ota sanasi takaisin…"
"Herra Eerik on saanut sanani, tyttäreni, minä en voi sitä enää muuttaa…"
"Mutta minun sanaani hän ei ole vielä saanut, isä", huusi tyttö hypäten epätoivoissaan ylös, "eikä hän sitä koskaan saa … muista, että minä olen tyttäresi, ankara isäni, ja että minun tahtoni on yhtä luja kuin sinunkin!"
Ritari katseli kummastuneena tyttäressään tapahtunutta äkkinäistä muutosta. Hän seisoi isänsä edessä korkeana ja valkeana kuin marmorikuva painaen käsiään sydäntään vasten, kyynelten valuessa hänen kauniista silmistään.
"Onhan hän liha teidän lihastanne ja veri teidän verestänne", sanoi nyt Inga-muori asettuen ankaran ritarin eteen vapisten hänkin, vaikka hänen puheensa ja ryhtinsä tavallisesti oli hyvinkin häikäilemätöntä.
Hän oli herraansa vanhempi ja oli oleskellut hänen vanhempainsa kodissa lapsuudestaan asti; siksi häntä katsottiin aivan perheen jäseneksi, jona hän itsekin piti itseään. Hänellä oli myöskin muutamia erikoisoikeuksia, joita ei kukaan muu palvelijoista Bjurumissa eikä ritarin muillakaan tiloilla rohjennut käyttää. Tuskin hän sentään olisi uskaltanut tällaisessa asiassa avata suutaan isäntäänsä vastaan, ellei Kaarina-neiti olisi ollut hänelle isäntäänsäkin rakkaampi, ja ellei hän sitäpaitsi olisi tiennyt, että Kaarlo-ritarin sydän oli pohjaltaan hyvä kuin kulta, ehkä kuori näyttikin väliin tuimalta. Nyt hän kuitenkin pettyi. Hänen sanansa vaikuttivat ritariin aivan toisin.
Tämä heitti päänsä taaksepäin ja katseli eukkoa silmillä, jotka olivat mykistää tämän. Mutta Inga katsahti Kaarinaan ja sai siitä kaksinkertaisen rohkeuden, hän katsoi ankarasti ritaria silmiin takaisin.
"Niin, sen minä sanon", lausui hän, "ja Jumala armahtakoon teitä, ritari Kaarlo, jos teette omalle lihallenne ja verellenne pahan, jota aika ei paranna… Sillä te muserratte oman sydämenne, ritari; uskokaa se, minä tunnen sekä teidät että tyttökultasen."
"Sanani on varma ja sinä pysyy, vaikka sadat ämmät kirkuisivat omasta lihastani ja verestäni… Eikö herra Eerik ole uljain ritari koko Ruotsinmaassa…! Mitä enempää voi oma lihani ja vereni pyytää…? Niinkuin olen sanonut, olet sinä huomenna tähän aikaan hänen kanssaan kihloissa, Kaarina, ja Jumalan haltuun… Kas niin, nyt se on sanottu, ja nyt en tahdo siitä asiasta enempää kuulla enkä ruveta naisten narriksi."
Kuumaverinen ritari oli tulipunainen ruvetessaan puhumaan, mutta kiihko näkyi asettuvan, mikäli hän ehti sitä purkaa. Mutta hänen tyyneytensä näytti vaarallisemmalta tyttärelle kuin suuttumuksensa. Sillä hänen kasvoiltaan hohti läpeensä hänen luja tahtonsa eikä antanut toivon hiventäkään siitä, että päätöstä voisi muuttaa. Kun hän lähestyi ovea pois lähteäkseen, niin tuntuivat hänen kovat, raskaat askeleensakin antavan lisää voimaa ja pontta hänen sanoilleen.
Kaarina jäi äänetönnä seisomaan ja katselemaan suurin silmin isänsä jälkeen, mutta niissä silmissä paloi kuitenkin tuli, joka osoitti aivan yhtä lujaa tahtoa kuin isänkin tahto oli. Hän oli hyvin kiihtynyt, mutta hän voi hillitä sen, vaikka poskensa olivatkin lumivalkeat ja rintansa kohoili rajusti. Inga-muori silmäili häntä sekä ihmetellen että murehtien. Kului hetkinen, jolloin kumpikin oli äänetönnä, kunnes Kaarina lopuksi lähti ovelle viitaten vanhusta seuraamaan itseään.
Mutta he eivät päässeet vielä puoliväliinkään, kun Jösse Eerikinpoika syöksyi sisään kalmankalpeana ja silmät hurjasti pyörien.
"Kätkekää minut, auttakaa minua", huusi hän juosten ympärinsä huoneessa, "Jumalan pyhän veren nimessä kätkekää minut, talonpojat aikovat repiä minut kuoliaaksi!"
"Hiljaa!" lausui lempeä ja vakava ääni samassa, ja ylikonfessorin hurskaat ja jalot kasvot ilmestyivät ovesta, "hiljaa, minä koetan Jumalan äidin avulla pelastaa teidät, mutta ensi ehto on, että pysytte tyynenä … pelkonne lisää noitten raivoa, ja jos ne saavat vielä kerran nähdä teidät, kuten äsken lähtiessänne prokuraattorin asunnolta, niin saattavat ne niin soaistua, että lyövät portit sisään. Viime hädässä on minulla vielä keinoja pelastaa teidät luostarin salaisiin huoneisiin, joita eivät tiedä muut kun minä ja abbedissa … aioin sanoa sen teille nähdessäni teidän pakenevan tänne…"
Ennen niin mahtava vouti, jonka pelkkä katse oli saanut tuhansia vapisemaan, uskalsi nyt tuskin nostaa silmiänsä. Hänen rohkeutensa ja uhkansa oli tyyten hävinnyt, pelkonsa tähden hän tuskin uskalsi kuunnella hurskaan munkin sanoja. Tämä olikin erehtynyt luottaessaan luostarin pyhyyden voimaan tässä tapauksessa. Kun hän oli lausunut viimeiset sanansa, avattiin ovi, ja luostarisaliin astui joukko kookkaita talonpoikia.
Nyt kalpeni konfessorikin, mutta malttoi mielensä pian ja astui hurskaalla arvokkuudella tulijoita vastaan.
"Voi häväistystä", huusi hän heille kohottaen varoittavaisesti kättään, "kuinka rohkenitte häiritä luostarin pyhää rauhaa… Ajatelkaa sitä kovaa rangaistusta, joka tätä pyhyyden loukkaamista seuraa."
Mutta talonpojat eivät välittäneet hänen varoituksestaan. Ne näyttivät tosin kotvasen epäröivän, mutta silloin astui heidän joukostaan esille eräs aivan nuori mies, pitkä ja kookas poika, jolla oli viisaat, perkirehelliset silmät, vaikka hänen kasvonsa muuten olivat tavattoman rumat. Hän lausui kumartaen nöyrästi munkille:
"Voitte olla oikeassa, hurskas isä, mutta erehdytte vaan siinä mikä pyhästöänne oikeastaan häpäisee… Mutta me, talonpojat emme nyt anna pettää itseämme… Meidän mielestämme tuo tuossa, tuo miesmurhaaja ja valapatto taalainvouti, Jösse Eerikinpoika teidän luostarianne saastuttaa, ja me päästämme sen tästä ihmisten syntitahrasta…"
Hän meni näin lausuen, munkista sen enempää välittämättä, Jösse Eerikinpojan luo, tarttui hänen vyötäisillään olevaan nahkavyöhön ja veti hänet munkin eteen.
"Katso minua, vouti", huusi hän vihasta vapisten, "katso minua, siitä ei ole kuin kaksi vuotta, kun sinä ratsastelit niin mahtavana Taalainmaassa ja näännytit isäni nälkään kytkettyäsi hänet Borganäsin linnantornin muuriin ja valjastutit äitini raskaan kuorman eteen … muistatko kun ratsastit Hannu-kreivin kanssa Hedemoraan, silloinkuin Herman Berman pelasti naisraukat sinun nähtesi… Minä olen sen nälkään näännytetyn poika ja Herman Bermanin asemies… Syleillessäni isäni lahonnutta ruumista linnan pimeässä tornissa, vannoin saattavani vielä sinut tuomiolle… Nyt olen sen tehnyt… Te, voudit, olette niin usein tuominneet ja kiduttaneet talonpoikia, mutta nyt on tullut teidänkin vuoronne."
Miehen silmiin nousi kyyneleitä, kun hän ajatteli onnetonta isäänsä; hän polvistui konfessorin eteen.
"Älä pelkää minun tähteni, hurskas isä", sanoi hän, "minä olen valmis kärsimään rangaistuksen siitä, mitä nyt teen… Minun nimeni on Eerik Laurinpoika ja minä olen seurannut Herman Bermania siitä asti, kuin hän lähti Engelbrektin mukana ajamaan pois julmia vouteja."
Munkin kasvoille ilmestyi säälin piirre, ja nuorukaisen nöyryys sytytti voudissa toivon kipinän.
"Minä vien sanomaa herraltani ritari Eerik Pukelle", jatkoi Eerik, "ja koska tieni kulki tämän pyhän luostarin ohi, niin otin mukaani tämän vähän, minkä olen saanut säästetyksi kokoon kahden viime vuoden aikana ostaakseni sillä messun isäparkani sielun hyväksi… Ottakaa se, ja täyttäkää pyyntöni, hurskas isä…"
Hän otti nahkavyöstään nahkakukkaron ja ojensi sen munkille, jonka lempeiltä kasvoilta yhä enemmän katosi suuttumus.
"Tullessani tänne luostarin ulkopuolelle", lisäsi mies, "ja kuullessani, mitä aiottiin, niin menin portille ja pyysin kauniin sanoin portinvartijaa ottamaan lahjani vastaan, mutta kun hän piti porttia raollaan, niin minä tempasin sen auki ja menin sisään, ja nämä miehet tulivat perässä…"
"Erehtynyt, onneton poikani!" sanoi konfessori tehden ristinmerkin.
Pelkuri vouti, joka oli hurskaan kuoren alla ja runsaasti lahjoen pohjoismaiden etevintä luostaria pitänyt entisen luonteensa tallella, oli nyt ehtinyt malttaa mielensä ja saada rohkeutensa takaisin. Ja nuorukaisen alamaisuus ja mukana tulleitten talonpoikain miltei arat katseet saattoivat myöskin hänen arvelemaan vaaran jo kääntyneen pois. Senvuoksi katsoi hän jo itse voivansa ruveta hyökkäysasentoon.
"Älkää antako tuon petturin vietellä itseänne", lausui hän munkille, "te tiedätte hänen nimensä, ja minusta tulisi teidän ottaa selville näiden muidenkin pyhästönhäväisijäin nimet… Kuulimmehan jo, miten tämä konna kertoi vievänsä sanaa Herman Bermanilta Eerik Pukelle, kapinoitsijalle, joka on taaskin koonnut talonpoikajoukon valtakunnan turmioksi… Älkää viipykö, kun marski vaan saa sanan, niin hän rankaisee näitä koiria ankarasti."
Mutta nyt olivat talonpojatkin voittaneet sen hervaisevan vaikutuksen, jonka paikan pyhyys oli heihin tehnyt; heidän katseensa leimahtivat ja kaksi heistä juoksi esiin tarttuen molemmin puolin voutiin. Hän yritti heikosti puolustaida, mutta hänen käsiinsä tartuttiin voimalla, joka oli hänen voimaansa suurempi, ja silloin oli hänen vuoronsa nöyrtyä. Hän itki ja rukoili ja päästeli sydäntäsärkeviä valitushuutoja. Mutta kivikin olisi ennen ruvennut säälimään kuin nämä miehet, kun he kerran olivat joutuneet kiihkoon.
Veljesluostarin konfessorikin seisoi äänetönnä ja liikkumatonna, ja hänen silmistään liekehti jalo suuttumus, kun hän katseli voutia. Sitten hän — nähtävästi enemmän velvollisuudesta kuin säälistä voutia kohti — kohotti vielä kerran äänensä kehoittaen ja pyytäen miehiä heittämään vihansa ja antamaan asiansa laillisen tuomarin ratkaistavaksi. Mutta se oli myöhäistä. Voutia laahattiin jo ovelle. Eräs perimmäisiä talonpoikia kääntyi munkkiin päin lausuen:
"Älkää pelätkö, kyllä se roisto saa laillisen tuomion … mutta hänen vapauttamisensa olisi laittomuus, ja sen me tahdomme estää!"
Ponnistaen viimeiset voimansa tarttui vouti ovipieleen, mutta edellä menevät talonpojat tarttuivat hänen koipiinsa vetäisten niin tuimasti, että hänen käsivartensa melkein nyrjähtivät ja hänen päänsä kolahti kivilattiaa vasten. Sillä tavoin laahasivat ne hänet luostarin portaita myöten alas, "että", kuten kerrotaan, "hänen niskansa voi lukea rappuset."
* * * * *
Voimme käsittää, millä tunteilla Kaarina katseli tätä näkyä. Ja hänen sydämmessään soi kuitenkin tällä hetkellä eräs kieli, jonka ääni melkein himmensi ympärillä tapahtuvan melun ja metelin. Ja kurjan voudin kohtalo tuntui muistuttavan häntä onnettomuudesta, joka häntä itseään uhkasi; häntähän uhattiin vetää morsiustuoliin miehen kanssa, jolle hän ei voinut antaa sydäntään, ja onnettomuutensa tuntui sitä raskaammalta, kun pakottajana oli hänen oma isänsä. Hänen silmänsä seurasivat tarkkaavasti kaikkea, mitä salissa tapahtui, ja hänen korvansa kuulivat puhujain äänet, ja hänen henkensä otti ajoittain kaikkeen osaakin, mutta lopulta pysähtyivät hänen ajatuksensa aina huomispäivään ja Eerik Pukeen, häntä puistatti, ja mieleensä johtui melkein tietämättään halu paeta; luostarissa syntyneen levottomuuden ja epäjärjestyksen aikana hän saattaisi kenenkään huomaamatta päästä ulos ja paeta, paeta kauvas, mihin … sitä hän ei enää ajatellut. Salaman tavoin tuli tästä ajatuksesta päätös, ja samassa hän jo mielessään tuumi keinoja, toteuttaakseen tämän päätöksen.
Talonpojat olivat lähteneet salista, ja ulkoa kuului voudin avunhuuto, kun häntä raastettiin rappuja myöten alas. Vanha konfessori seisoi vapisten aivan oven vieressä, ympärillään joukko valittelevia, kauhistuneita munkkia; Inga-muori oli polvillaan huoneen toisessa päässä peittäen kasvonsa käsillään. Herman Bermanin mies yksinään oli yhä polvistuneena samassa paikassa, pitäen nahkakukkaroa rahoineen kädessään.
Kaarina lähestyi ovea. Sitä ei havainnut kukaan muu kuin tämä nuori mies, mutta hän ei pitänyt sitä minään kummana. Luostarisalin ulkopuolella oli pitkä, pimeä käytävä. Se oli tyhjä. Pari munkkia vaan riensi hänen ohitseen veljiensä luokse luostaritupaan. Ulko-oven vastaisella seinällä riippui tässä käytävässä muutamia munkkikaapuja. Kaarina sieppasi äkisti yhden niistä, heitti sen ylleen ja riensi, päähine umpeen vedettynä ulos talonpoikain joukkoon.
Hänen oli helppo tulla ympärysmuurin luo portille. Talonpoikia vilisi kaikkialla, mutta häneltä ei kukaan salvannut tietä. Ne päinvastoin väistyivät hänen edestään. Sillä luostaria ja sen asukkaita vastaan ei kellään ollut mitään vihankaunaa. Päästyään luostarin edustalle riensi hän eteenpäin lumihiutaleiden tanssiessa ympärillä yhtä levottomasti kuin hänen omat ajatuksensa. Hän ei vieläkään ajatellut, mihin aikoi mennä, pois vaan niin nopeaan kuin suinkin. Hän kääntyi eteläänpäin, luultavasti koska muurinkulma oli siellä likempänä. Käännyttyään siitä kulmasta, kävi hän muurin vierustaa ja joutui siten, sitä sen enempää harkitsematta, astumaan kaupungista pohjoiseen päin.
Tuuli puhalsi kylmästi Vetteristä, ja lumi tanssaili yhä hurjemmin hänen ympärillään, voimatta sammuttaa hänen sydämensä liekkejä. Kaikki unelmansa onnesta, kaikki toiveensa, jotka olivat loistaneet tähän asti hänen tiellään kuin ystävälliset tähdet, sammuivat ja putoelivat maahan. Hän poimi ne yksitellen käteensä ja pujotti ne kuin helmet rukousnauhaan, jonka hän kätki syvälle sydämeensä. Ja Vadstenaan menevä pyhiinvaeltaja ei lukenut konsanaan nauhaansa syvemmällä hartaudella, eikä tuntenut pahuuden mieltään niin painavan, josta toivoi luostarissa pääsevänsä, kuin neitonen nyt luki ja rukoili sitoessaan kuihtuneita toiveita yhteen. Pyhiinvaellusmatkaksipa voikin hänen retkeään nyt kutsua, vaikka hän ei ollutkaan menemässä Vadstenaan vaan tulossa sieltä.
Hän lienee kulkenut pari tuntia, niin hän pysähtyi ja istahti kivelle tien viereen. Siinä hän nyt vasta alkoi miettiä tilaansa. Kaikista hänen sydämessään kuohuvista ajatuksista tuli hänelle loppuaatokseksi, että hän oli nyt hylätty ja yksinäinen, joka tarvitsi turvaa, ja silloin tuli hänelle kysymys, mistä hän sen löytäisi. Hän istui liikkumatonna kivellään näitä ajatellen, ja etäämpää olisi häntä voinut luulla omituiseksi kivimuodostumaksi, joka oli luomisaamuna sattunut saamaan istuvan munkin haamun.
Istuessaan siinä kuuli hän etäältä melua ja ihmisääniä. Hän ei kuitenkaan sitä huomannut, mutta pian kuului askeleita paljo lähempää, ja silloin hän kohotti päätään. Tulijat olivat talonpoikia, jotka katselivat häntä kummissaan ja lähestyivät varovasti. He puhuivat jotakin keskenään, ja silloin erisi yksi muista ja juoksi metsään. Kaarinasta ei talonpoikain tulo ollut ensinkään vastenmielinen. Hän ajatteli heti nyt saavansa tietää sekä missä hän oli että mihin hänen tuli mennä. Nyt olivat miehet hänen edessään, ja eräs heistä juoksi ojennetuin käsin esiin ikäänkuin ottaakseen hänet kiinni. Hän hypähti kiveltä ylös ja riensi metsään pakoon, muttei päässyt montakaan askelta, ennenkuin vastaansa tuli se talonpoika, jonka hän oli nähnyt muista erkanevan. Samassa hän oli kiinni ja miehet veivät hänet tielle.
Silloin näkyi etäällä tien käänteessä hevonen, joka veti rekeä, ja sen ympärillä joukko rähiseviä talonpoikia. Huomattuaan munkin ja hänen kiinniottajansa juoksivat eellimmäiset paikalle, joten Kaarinan ympärillä oli kohta tiheä mieskehä.
"Täällä on huuhkajoita suossa, ukkoset", sanoi se muille, joka ensiksi oli aikonut ottaa Kaarinan kiinni, "munkki on lähtenyt meidän edellemme; vievät vielä pois meiltä sen roiston."
Talonpojat epäilivät nähtävästi hänen olevan luostarista lähetetty puuhaamaan heidän tuhokseen jotakin, ja tämän älyttyään ymmärsi neito välttämättömäksi näyttää, kuka oli, jos mielii pakoaan jatkaa. Hän veti senvuoksi munkkipäähineen pois näyttäen heille neitsyeelliset kasvonsa, joitten ympärillä hänen rikkaat kiharansa häälyivät tuulessa.
"Minä en ole mikään munkki, vaikka siltä näytän", sanoi hän, mutta havaitsi samassa, ettei hänen käynyt sitäkään sanominen, kuka hän todella oli, ja se ajatus saattoi hänen tyrmistymään ja vaikenemaan.
"Ettette ole munkki ettekä nunna, sen kyllä näkee", sanoi sama talonpoika, "mutta kuka te sitten olette?"
Talonpoikain joukosta kuului hälinää, ja kohta huusi monta ääntä:
"Hän on voudin tytär … hän on voudin tytär … me näimme hänet luostarituvassa!"
Tämä päästi hänet kyllä tavallaan pulastaan, mutta teki hänen tilansa vaan toista vertaa pahemmaksi. Ja itse oli hänen mahdoton saada sanaakaan suustaan. Mutta talonpojat huusivat yhä äänekkäämmin:
"Viedään se Motalaan kanssa! … viedään se sinne! Nähköön hänkin talonpoikainrääkkääjän lopun!"
Ja pari puolipäihtynyttä talonpoikaa heitti köyden hänen vyötäisilleen ja vei hänet reen luo, joka oli pysähtynyt vähän jälemmäksi, sekä sitoi hänet siihen kiinni. Siinä makasi vouti sidottuna, verissään ja vaikeroiden tuskasta.
Joukko lähti liikkeelle, ja Kaarinan täytyi kulkea reen perässä katsellen kamalaa näkyä edessään. Puhuminen ei olisi mitään tepsinyt hurjistuneeseen joukkoon. Intohimot olivat nyt valloillaan, ja kun eräs kirkaisi räikeällä äänellä Engelbrektinlaulun, niin vei se viimeisenkin älyn ja maltin kipinän muilta. Eikä mikään muu olisi voinutkaan niin elävästi kuin tämä laulu muistuttaa heitä niistä vaivoista ja kärsimyksistä, joilla Eerik-kuninkaan voudit ja etenkin tämä Jösse Eerikinpoika olivat rääkänneet Ruotsin rahvasta. Monta kertaa olisi tämä laulu laulajain tunteitten kiihtyessä päättynyt mielettömään ulvontaan, ellei laulun alottaja vahvalla äänellään pitänyt nuottia yllä ja siten kannattanut sen kulkua loppuun asti.
Mutta nyt alkoi esilaulaja laulamaan sankarin kuolemasta.
Armotta häntä ruhjottiin
Ja maahan jaloin tallattiin;
On julma näitä muistaa.
Ja viisitoista kuulaa vaan
Hänehen sitten ammutaan —
Ken vaimon surun suistaa?
Nyt ei esilaulajakaan enää voinut hillitä itseään, hänen äänensä rupesi lopulla vapisemaan, ja hän päästi vihlovan valitushuudon. Ja siihen loppui kaikkien maltti. Ilmassa kaikui kiroushuutoja, jotka kerääntyivät kuin paksuksi pilveksi, mistä kosto uhkasi yhä hirveämpänä uhriaan, onnetonta voutia. Hänelle olivat oman julmuutensa muistot vallan päiviltään kovempi rangaistus kuin kuolemakaan, josta hänet nyt näytti ainoastaan ihme voivan pelastaa. Engelbrektinlaulu oli vielä kuin kaiken huippuna lisäämässä hänen tuskaansa.
Iltapuoleen saapui joukko Motalaan. Täällä avattiin ne köydet, joilla vouti oli sidottu rekeen ja hänen käskettiin nousta ylös. Talonpojat asettuivat kehään, johon vouti vietiin kuulemaan syytöstä ja puolustaumaan, jos voi, sekä saamaan tuomionsa. Mikään näistä toimista ei vienyt pitkiä aikoja. Muutamassa vanhassa runopukuisessa historiassa [Suuri riimikronikka], joka on entiseen aikaan ollut rakas lukukirja Ruotsin kansalla, kerrotaan tästä tapauksesta näin:
Hän vietiin Motalan käräjiin
Ja pantiin miesten piirihin,
Ja päästään tuomittihin pois,
Ken hälle palkkaa sit' ei sois?
Kun tuomio oli päätetty, niin otettiin pölkky, jolle "he panivat hänen niskaluunsa ja hakkasivat sen poikki kirveellä, sillä miekkaa ei heillä ollut." Sama historia kertoo lisää, viitaten hänen entiseen mahtavuuteensa ja kurjaan loppuunsa:
Ei arvannut hän milloinkaan,
Kun ylpeän' oli voimassaan,
Talonpoikain häntä raastavan kerran.
— — — — —
Vaan Jumala häntä kuitenkin armahtakoon
Ja sielunsa pahoista pelastakoon.
Mutta kuten tavallisesti käy, kun hurjistunut kansanjoukko saa vuosikausia kertyneen kostonsa täytäntöön, niin veri ei sammuta vaan pikemmin kiihdyttää raivoa; niin kävi nytkin. Tuskin oli voudin pää vierinyt lumelle, niin alkoivat jotkut huutaa: "voutiroiston tytär kuolkoon myöskin, koko hänen sukunsa kuolkoon!" ja huutoon yhtyi yhä useampia ja vihdoin rääkyi koko joukko, ja vapiseva Kaarina talutettiin esiin.
Hänen kasvonsa olivat luntakin valkeammat, mutta katseensa oli varma ja hän silmäili ylpeästi ympärilleen. Tämä hänen käytöksensä näkyi vaikuttavan lähimpiin talonpoikiin, jotka rupesivat huutamaan taampana seisoville, että olisivat hiljaa, sillä neito aikoo puhua heille. Mutta heidän sanansa eivät kuuluneet mihinkään, ja yhä kovemmilla huudoilla vaadittiin neidon kuolemaa. Kun se viipyi, niin tunki muutamia hurjimpia esiin ja tarttui Kaarinaan. He heittivät hänet pölkylle, jota ryvetti voudin veri; eräs tarttui kirveeseen, ja kaksi piti tyttöä kiinni.
Silloin kuului tuonnempaa ankara huuto, ja lähellä olevan mäen rinteellä näkyi uljas ritari, seurassaan pari asemiestä. Tulija oli Eerik Puke. Hän ratsasti nelistäen rinnettä myöten rahvaan joukkoa kohden, joka varsin mielellään väistyi rakastetun ritarin tieltä. Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Tultuaan kehän keskelle näki Eerik hurjan talonpoikaispojan pitävän kirvestä koholla, jota pari muuta esti putoamasta neitoraukan niskalle; tämä makasi siinä suullaan pölkyn päällä enemmän kuolleena kuin elävänä.
Eerik hyppäsi hevosen selästä ja sysäsi yhdellä lyönnillä pyövelin kumoon, ja nosti sitten neidon ylös. Hän pyyhki hellyydellä, jota tässä kovassa ja taisteluhimoisessa miehessä harvoin nähtiin, veren pois neidon pehmeiltä kiharoilta ja kääri hänen hennot jäsenensä turkkivuoriseen ritariviittaansa. Mutta neito näytti jo kuolleelta. Hänen silmänsä olivat kiinni ja hengitystä voi tuskin havaita.
Vihasta säkenöivin silmin kääntyi ritari sitten talonpoikiin huutaen:
"Jumalan viattoman piinan ja kuoleman kautta! mitä olette tehneet… Mutta tämän te saatte kalliisti maksaa, te verikoirat, jotka turvattomia naisia teloitatte… Korven pedot eivät olisi häneen sattuneet, mutta te olette petojakin julmempia… Pois täältä, te ette ansaitse hengittää samaa ilmaa kuin tämä neito!"
Ja niin suuri oli Eerikin vaikutus talonpokain mieliin, että he tottelivat hänen sanaansa, vaikka jokainen heistä luuli aivan oikein, vieläpä Eerikin mieliksikin toimineensa. Mutta he tiesivät myöskin voivansa sitten, kun hänen vihansa oli ehtinyt taltua, saada hänen myöntämään heillekin oikeuden, jopa kiittämäänkin heitä.
Mutta Eerik kantoi Kaarinan käsillään erääseen lähellä olevaan mökkiin. Täällä neito tointui hetken kuluttua; hän avasi silmänsä, mutta katse oli arka ja hämärä, kun hän ensimmäiseksi huomasi Eerikin. Vasta vähitellen tuli hän täyteen tajuntaan.
"Jumalan äidin kiitos … Te ette ole kuollut, neiti Kaarina!" huudahti ritari tarttuen ilosta mieletönnä Kaarinan käteen sekä jatkoi: "kummalta tuntuu minusta kuitenkin tämä kohtauksemme, eipä se ole vähääkään kosintaretken tapainen. Minä tulen isänne käskystä kihlautumaan teidän kanssanne, ja näen teidät kuoleman kidassa raivostuneen talonpojan mestauskirveen alla…! Älkää ajatelko sitä, Kaarina … nyt se on mennyttä, ja minä näytän talonpojille kyytiä, jota ne eivät hevillä unhota…"
Tyttö kärsi hirveitä tuskia. Ritari oli pelastanut hänen henkensä, mutta sellaista kohtaloa varten, jota hän oli tahtonut paeta ja jota hän piti kuolemaakin pahempana. Ja kuta lämpimämmin pelastajan silmä hehkui, sitä enemmän pelastetun sydäntä kouristi. Vihdoin hän pani suonenvedon tapaisesti kätensä ristiin ja purskahti hillittömään itkuun.
Eerik katsoi kummastellen häntä, mutta otaksui aluksi äskeisen hengenvaaran kaiken syyksi, kunnes eräs neidon katse, joka oli täynnä pelkoa ja epätoivoa, sai ritarin aavistamaan, ettei pelastus tuonutkaan neidolle kaikkea sitä iloa, mitä hän oli luullut sen tuovan. Tällaisina hetkinä, jolloin intohimot hehkuvat, jolloin sekä tuska että riemu ovat kiihkeimmillään, jolloin ihmisen koko olemus on kuin yhteen tarkoitusperään kohdistuneena, silloin tuntuu, kuin henki voisi ilmaista aatoksensa toiselle tarvitsematta sanoja välittäjiksi. Silmänräpäyksessä sai Eerikin katse toisen ilmeen.
"Tämä näyttää vähän siltä", sanoi hän puoleksi kysyen, "kuin en tulisikaan sulhasena morsiameni luo vaan jatkaisin vaan pyövelien työtä… Teillä ei ole ainoatakaan rakkauden silmäystä minulle, Kaarina?"
"On, on … herra Eerik", vastasi Kaarina vihdoin, vaikka suurella vaivalla, "on minulla rakkautta teihin, mutta ei sellaista, kuin te tarkoitatte, ja kuin ankara isäni tahtoo… Jos minulla olisi veli, niin luulen, että rakastaisin häntä, niinkuin teitä rakastan!"
"Kaarina, Kaarina … mitä sanotte!" huudahti Eerik lyöden kädellään otsaansa. Hän voi tuskin hillitä mielensä ensi kuohahdusta kuullessaan Kaarinan itsensä todistavan hänen synkän aavistuksensa todeksi.