"Älkää suuttuko minuun, herra Eerik", jatkoi Kaarina katsellen häntä kyynelten läpi, "sydäntään ei kukaan voi pakottaa, ja minun sydämeni on jo aikoja sitten kuulunut eräälle toiselle, jota en ehkä koskaan saavuta tässä elämässä… Minä tiedän kyllä, että teille tuottaa tämän kuuleminen tuskaa. Mutta minä en voi tehdä toisin… Minä pakenin isäni luota Vadstenasta paetakseni teitä … vaikka Jumalan äiti antoi nyt niin tapahtua, että minä pakenin juuri teidän luoksenne … ja teillä on valta, jos tahdotte, viedä minut takaisin isäni luo ja sitoa minut itseenne ainiaaksi!"
"Jumalan kalliin veren nimessä! … mitä puhutte, neiti Kaarina?" huudahti ritari kalveten, ja hänen huulensa vapisivat ja silmänsä paloivat: "ja minä luulin varmaan viimeksi tavatessamme voittaneeni sydämenne!"
"Voi antakaa anteeksi, herra Eerik, minä uneksin ymmärtämättömyydessäni voivani rakentaa rauhaa teidän ja…"
Sanat tuntuivat tarttuvan hänen kurkkuunsa.
"Minun ja kenen välille?" kysyi Eerik kiihkeästi.
"Teidän ja herra Kaarlo Knuutinpojan välille!" lausui Kaarina vihdoin varmasti, vaikkei voinutkaan salata punaa, joka kohosi hänen poskilleen.
"Kaarlo Knuutinpojan!" toisti Eerik kumealla, haudanomaisella äänellä ja lyöden nyrkillään rintaansa.
Oli hetkinen äänettömyyttä. Ritari taisteli ehkä kovimman taistelunsa, taisteli itsensä kanssa, ja hänen ylpeät silmänsä leimusivat ja salamoivat. Kaarina katseli alas levotonna sanainsa johdosta. Hän pelkäsi sanoneensa liian paljon. Mutta äkisti kohotti hän katseensa ritariin, ja niistä loisti silloin rehellisen sydämen varma päätös. Hän nousi ylös tarttuen kiihtyneen Eerikin käteen ja katsoen häntä hartaasti silmiin.
"Jos olen vasten tahtoani pettänyt teidät, Eerik", sanoi hän, "niin antakaa se anteeksi. Että huomaisitte, kuinka suuresti teihin luotan, ja koska teillä on oikeus vaatia luottamustani, niin minä ilmaisen teille sydämeni salaisuuden…"
"Että rakastatte toista!" sanoi Eerik hehkuvin poskin, mutta ikäänkuin tytön kasvoilta hohtava miltei yli-inhimmillinen kauneus olisi masentanut hänen uhkamielisen hurjuutensa, lausui hän vielä: "Teidän ei tarvitse sitä sanoa, minä jo ymmärrän, että sydämenne lemmitty on vihamieheni, Kaarlo Knuutinpoika!"
"Niin on, hän se on, Eerik, mutta sitä ei yksikään tiedä, eikä tule tietämään. Te olette ritari, niin uljas ja miehekäs, ja rinnassanne sykkii rohkea sydän… Te ette käytä väärin Kaarina-raukan luottamusta… Nyt ymmärrätte, miksi pakenin isäni luota, ja nyt te myöskin käsitätte, miksi minun oli niin tuskallinen kohdata teitä."
Hän laski päänsä kättensä varaan ja itki viljavia kyyneleitä. Voimakasta Eerikiäkin liikutti tytön sydänsuru ja koristelematon luottamus hänen ritarillisuuteensa. Hänen sisällinen taistelunsa ei sentään ollut vielä loppunut.
"Tehkää nyt, herra Eerik", lausui Kaarina, "kuten sydämenne käskee ja kuten Jumala mieleenne ilmoittaa … viekää minut takaisin isäni luo ja taluttakaa minut morsiustuoliin … sydäntäni ja rakkauttani ette kuitenkaan voi koskaan saada!"
Nyt välähti Eerikin silmiin liekki, mutta se oli samanlainen liekki, joka niistä silloin loisti, kun hän päätti ruveta Engelbrektin mieheksi. Se oli sen rakkauden toinen puoli, joka tämän tuiman ritarin povessa kuohui.
"Minun osani näkyy olevan", lausui hän, "väistyä joka kohdassa Kaarlo Knuutinpojan tieltä"; hetkisen perästä hän sitten lisäsi, "mutta niin totta kuin elän, Kaarina, ja niin totta kuin olen sinua rakastanut ja sinua rakastan, ei sinun tarvitse Eerik Puken tähden onnettomaksi tulla!"
Hänen paisuneet tunteensa näyttivät melkein tukehuttavan hänet. Hän painoi kiihkeästi toisen kätensä silmilleen ja tarttui toisella Kaarinan käteen.
"Älkää pelätkö hurjaa Eerikiä", lisäsi hän sitten, "hän ei ole tottunut tahtoansa hillitsemään… Palaa vapaana isäsi luokse Kaarina, minä en sinua seuraa, muistoani vaan sinun enää tarvitsee pelätä!"
Sitten hän syöksyi huoneesta ulos, ja moniaan silmänräpäyksen perästä ilmoitti hevosten kavioin kopse hänen lähteneen miehineen. Samassa ratsasti muuan yksinäinen ratsastaja esiin metsänrannasta. Hän oli huomannut ritarin syöksyvän tuvasta ulos, silloin hän pidätti hevostaan ja katseli tarkasti ritaria. Tuuli oli kääntynyt pohjoiseen ja ajanut lumipilvet pois, joten ilma oli selvinnyt ja kirkastunut. Oli myöskin alkanut pakastaa; näytti tulevan hyvin kylmä yö.
Ratsumies oli nähtävästi tuntenut Eerik Puken miehineen. Kun nämä katosivat pohjoiseen, ratsasti hän tuvalle, hyppäsi ratsultaan ja astui sisään. Siellä oli jo hämärä, ja tuvan emäntä laitteli tulta takkaan hänen tullessaan. Tulen valossa näki hän tuvan perällä erään henkilön polvillaan nähtävästi niin rukoukseen vaipuneena, ettei huomannut vähääkään, mitä ympärillään tapahtui.
"Jumalan rauha, muori!" sanoi tulija, "kuinka täällä jaksetaan, mitä kiireistä asiaa sillä ritarilla oli, joka vastikään lähti täältä?"
"Jumala siunatkoon teitäkin", vastasi vaimo, "sen mahtaa ritari itse tietää parhaiten!"
Sitten hän kertoi päivän tapahtumat, ja miten herra Eerik Puke oli pelastanut Jösse-voudin tyttären ja miten hän oli tuonut hänet tupaan. Mutta hän (emäntä) ja muu talonväki olivat olleet poissa koko iltapäivän, eivätkä senvuoksi olleet kuulleet, mitä neito ja Eerik-herra olivat keskenään puhuneet.
"Jumala olkoon tytön sielulle armollinen", lisäsi hän, "mutta kun ritari nyt on poissa, niin luulen, että hänet vielä löydetään piilostaan."
Nyt virisi tuli takassa isommaksi ja vaimo lähti tuvasta pois. Mutta vieras astui ikkunan luo, jonka vieressä Jösse Eerikinpojan tytär rukoili polvillaan. Miehen kasvoista näki, että hänellä oli neitoa kohtaan mitä parhaat aikeet, ja ettei tämän tarvinnut mitään pelätä, niinkauan kuin hän oli läsnä.
Rukoilija lopetti rukouksensa ja nousi ylös. Kun hän kääntyi, niin että vieras näki hänen kauniit kyyneltyneet kasvonsa, peräytyi tämä hämmästyneenä pari askelta. Yhtä hämmästyneeltä näytti neitokin tuntiessaan Niilo Bonpojan. Mutta neidon koko olennossa oli jotakin ihmeellistä juhlallisuutta ja ylevyyttä, mikä ehdottomasti herätti kunnioitusta.
"Tämä on totisesti onnellinen sattuma, Niilo Bonpoika", lausui neito, "minä tarvitsen juuri nyt luotettavaa miestä viemään sanaa herra Eerik Pukelle, tahdotteko toimittaa minun asiani."
"Herra Eerik on marskin vihollinen", vastasi Niilo hitaasti, "niin kerrotaan, ja minä olen marskin miehiä, kuten tiedätte, arvoisa neiti."
"Älkää olko siitä huolissanne", lausui Kaarina, "minun asiani ei koske, vähääkään näitä onnettomia taisteluita… Eerik-herra antoi minulle kerran sormuksen luvaten kysyä minulta neuvoa, ennenkuin päätti asian, jota piti hyvin tärkeänä… Tämän sormuksen tahdon nyt lähettää hänelle takaisin ja teidän täytyy viedä se hänelle, Niilo Bonpoika… Se ei voi olla teille miksikään vahingoksi."
"Minä otan sen tehdäkseni, neiti Kaarina", vastasi Niilo.
"Tässä se on", sanoi neito antaen hänelle sormuksen, "antakaa se ritarille ja sanokaa minun puolestani hänelle, että Kaarina rukoilee Jumalan äitiä ja kaikkia pyhiä Eerik Puken edestä, ja että sellainen sydän kuin hänen sydämensä on, ei tarvitse kokemattoman tytön neuvoja… Luvatkaa viedä tämä sana herra Eerikille, te itse, Niilo Bonpoika … ettette lähetä ketään muuta sitä viemään … lupaatteko sen kunnianne kautta?"
"Äitini muiston nimessä, jonka hautajaisista nyt tulen … minä lupaan sen!… Mutta muistakaa, pyydän, ettei aikani ole omaani vaan herrani, joten minun siis täytyy vartoa tilaisuutta…"
"Sen ymmärrän", sanoi Kaarina, "mutta hyvä olisi, jollei tilaisuus kovin kauan viipyisi… Ehkäpä se saattaisi onnellisen käänteen herranne, marskinkin toimintaan!"
Niilo toisti lupauksensa, ja Kaarina lähestyi ovea lähteäkseen pois. Mutta silloin muisti Niilo vaimon äsken maininneen, että talonpojat luulivat neitoa Jösse Eerikinpojan tyttäreksi, sekä vaaran, joka häntä senvuoksi uhkasi. Hän ei voinut kiireessään keksiä parempaakaan keinoa neidon pelastamiseksi kuin itse viedä hänet syrjätietä myöten takaisin Vadstenaan. Mutta tämäkin voi olla hyvin vaaranalaista. Silloin hänen mieleensä johtui, että Vadstenan luostarilla oli Orlundassa suuria tiloja, joita oli jonkinlainen vouti hoitamassa. Hän ehdotti Kaarinaa senvuoksi istumaan hänen ratsunsa selkään ja lähtemään Orlundaan, jossa hän voisi olla hyvässä rauhassa, kunnes talonpoikain kiihko ehtii asettua. Orlunda on Vadstenasta vähän kaakkoon käsin ja tie sinne täytyi olla aivan rauhallinen. Kun munkit sitten tulevat Motalasta takaisin Vadstenaan hakemaan voudin ruumista luostarikirkkoonsa, niin voisi Orlundan vouti huomiota herättämättä helposti viedä neidon takaisin Vadstenaan.
Tämä oli epäilemättä hyvä ehdotus, ja ennenkuin talon emäntä ennätti tulla takaisin — mukanaan muutamia hurjistuneimpia talonpoikia — oli Kaarina jo poissa. Niilo Bonpoika talutti hevostaan, jonka selässä neito matkusti Motalasta Orlundaan.
X.
Harakerin kirkossa.
Kauan kesti kuitenkin, ennenkuin Niilo Bonpoika sai tilaisuutta toimittaakseen Kaarina-neidin asian.
Palattuaan Vesteråsista Tukholmaan, oli marskilla siellä vilkkaita neuvotteluja vanhan Krister-herran kanssa. Tieto Eerik-herran maanpetoksesta kuulutettiin yli koko valtakunnan ja kaikille vapaasukuisille lähetettiin käsky saapumaan hevosilla ja aseilla varustettuna Tukholmaan; drotsi oli melkein marskiakin innokkaampi kiirehtimään varustuksia ja valmistamaan tämän vaarallisen taistelun ratkaisua.
Mutta yksimielisyydestä ja tuttavallisuudesta huolimatta, joka nyt näkyi näitten mahtimiesten välillä vallitsevan, oli kuitenkin yhtä ja toista, mikä antoi aihetta arveluun, että Krister-herralla oli salaisia tarkoituksia tämän taistelun ohella, joiden toteuttamiseksi se oli vaan keinona. Hänen luokseen kerääntyi toisenkarvaisia miehiä kuin marskin seurueeseen, ja siellä pidettiin salaisia neuvotteluja. Yhtä myötää oli drotsin kintereillä hänen tyttärenpoikansa Jöns Pentinpoika (Oxenstjerna). Tämä oli yleisessä elämässä vielä melkein tuntematon suuruus, eikä hänellä ollut vielä mitään virkaakaan, joka olisi antanut hänelle huomattavampaa arvoa. Hän oli oppinut mies; ulkomaisissa yliopistoissa oli hän opiskellut; sitäpaitsi oli hän rikasta ja arvossa pidettyä sukua, mutta ei ollut saanut vielä mitään erikoisempaa paikkaa kirkossa, vaikka hän oli jo vuonna 1434 pyytänyt ja saanut paavilta luvan pitää erityistä rippi-isää. Vaikka hän siis oli asemansa puolesta näin vähäpätöinen ja vaikka hän mielellään oli näyttävinään valtioasioista välinpitämättömältä, niin näki kuitenkin hänen terävistä ja sattuvista arvosteluistaan, joissa usein tuntui pistävä kärki, että hän seurasi mitä tarkimmasti kaikkea, sekä henkilöitä että tapahtumia. Ja luultavasti olivat juonten langat nyt jo enemmän hänen käsissään, kuin aavistettiinkaan. Äidinisäänsä, kavalaa ja kokenutta Krister-herraa, johti hän täydellisesti, ehkä olikin liian viisas sitä näyttääkseen.
Joulukuun 16 päivänä lähti marski uhkean sotajoukon kanssa Vesteråsiin päin; niillä seuduin oli paljon Eerik Puken kannattajia. Marski sai kuulla hänen lähteneen Taalainmaahan. Silloin päätti hän mennä sinne perässä, kuritettuaan ensiksi torshällalaisia ja nerikeläisiä siitä, että olivat Eerik-herran puolella. Hän vietti joulua Arbogassa, ja vähän senjälkeen sai hän kirjeen taalalaiselta voudiltaan, Hannu Martinpojalta, ja taalalaisilta itseltään, "että he aikoivat pysyä lujasti Eerik Puken puolella ja elää ja kuolla hänen kanssaan". Nyt lähetettiin pikaviestejä sekä Uplantiin että alamaille lisäjoukkojen hankkimista varten, ja kun ne olivat saapuneet Vesteråsiin, lähti marski pohjoiseen päin Eerik-herraa ja taalalaisia vastaan. Tämä tapahtui tammikuun 14 päivänä 1437.
Eerik Puke oli myöskin puolestaan ponnistellut joukkonsa vahvistamiseksi ja yrityksensä menestymiseksi. Mutta hänellä oli ollut joka taholla pelkkiä vastoinkäymisiä. Hän oli liiaksi yksinään. Rahvaan suosio hänellä kyllä oli, mutta herrat yhtyivät marskiin. Sellaisiakin, jotka olivat olleet lähempiä Engelbrektin ystäviä kuin Eerik itse, oli hänen vihollistensa puolella. Eikä hän ollut saanut haltuunsa Mälarin seudun linnoja enempää kuin Örebrotakaan. Silloin hän päätti vetäytyä Taalainmaahan, jossa rahvas kuunteli mielellään reippaan ritarin puheita, kuten Södermanlannissa, Vestmanlannissa ja Nerikessäkin. Hän oli taistellut talonpoikain puolesta Engelbrektin johdolla, ja senvuoksi oli mies talosta valmiina lähtemään Eerik-herran kehottaessa.
Hän kulki sitten taalalaisjoukkoineen eteenpäin ja asettui, kuultuaan marskin olevan Vesteråsissa ja aikovan lähteä pohjoiseen päin Taalainmaahan, vahvaan asemaan metsään Harakerin kirkon länsi- ja luoteispuolelle. Edessään eteläpuolella oli Hällasjön järveen juokseva Svartå-joki, lännessä oli Hällasjö, ja idässä pienempi pohjoisesta etelään juokseva Svartå-jokeen laskeva joki. Metsään hakattiin ylt'ympäri suuria murroksia. Täällä aikoi Eerik odottaa Helsinglannin ja Gestriklannin rahvaan tuloa, ennenkuin lähtisi vihollistaan vastaan, jonka pääsyä Taalainmaahan tämä asema samalla esti.
Äkkiä muutamana aamupäivänä kerrottiin Eerikille marskin kulkevan täyttä päätä pohjoiseen päin, ja olevan nähtävästi aikeissa mennä talonpoikaisjoukon sivuitse pohjoista Vestmanlantia ja Daljokea kohden. Se oli kuitenkin vaan marskin etujoukko. Itse oli hän vielä pääkortteerissaan, seurassaan vaan parituhatta miestä, eikä hän aikonut lähteä joukkonsa perään ennenkuin seuraavana aamuna. Tähän oli syynä se, että sekä arkkipiispa Olavi että Strengnäsin piispa Tuomas olivat tulleet marskin luo ehkäistäkseen jos mahdollista turhaa verenvuodatusta ja sovittamaan asiaa hyvällä. He keskustelivat koko aamupäivän, mutta marskin mielestä oltiin jo liian kaukana; hän tahtoi nyt kerrankin näyttää, kuka oli herra maassa, hän vai Eerik Puke.
Silloin tuli iltapäivällä sanoma, että osa marskin väkeä oli hyökännyt metsässä olevain vihollisten murrosten kimppuun ja että siellä oli oteltu tuimasti pari tuntia; tämän vielä puhuessa alkoi etäältä kuulua nopeasti laukkaavain hevosten kavioin kopsetta ja taisteluhuutoja, jotka yhä kiihtyivät.
Marski sai heti pahan aavistuksen, joka kohta toteutuikin. Hänen väkensä oli joutunut tappiolle ja palasi nyt hurjasti paeten leiriin takaisin. Hyväksi onneksi oli niitä vaan osa väestä; marski lähetti heti pikaviestin muulle joukolle käskien sitä palaamaan. Läsnä oleviin piispoihin teki asia syvän vaikutuksen. Näki selvästi, että he halusivat täydestä sydämestään rauhaa. He saivat nyt kuitenkin jäädä yksikseen ajatuksineen. Sillä marski riensi ulos ja astui oitis hevosensa selkään järjestääkseen varustuksia yötä varten, joka jo teki tuloaan. Hän piti aivan varmana, että vihollisensa hyökkäisi nyt onnistuneen kahakan jälkeen hänen leiriinsä, ja piti senvuoksi huolta siitä, etteivät ne pääsisi äkkihyökkäyksellä heitä yllättämään. Hän oli muuten itse ulkomailla oppinut sotataitoa eteväin päällikköjen johdolla, joten hän hyvin ymmärsi, mitä oli tehtävä. Hän näytti paikat, mihin osastojen tuli asettua, mikäli ne ennättivät tulla. Yltympäri asetettiin sitten vankkoja etuvartioita.
Hämärä levisi yli maan, mutta juuri kuin marski oli menemäisillään tupaan, jossa piispat olivat, tuli hänen lankonsa, Niilo Steeninpoika, ja Herman Berman tuoden suuret ratsujoukot seurassaan leiriin. Ne olivat palaavan väen etujoukko ja niiltä sai marski nyt tarkempia tietoja taistelun kulusta. Tuimasta vastustuksesta päättäen, täytyi Eerik-herralla olla hyvästi väkeä, ja jos hänelle vielä saapuisi vahviketta Pohjois-Ruotsista, niin voisi miekan mittely tulla vaaralliseksikin.
Marski astui piispain luo, seurassaan molemmat päälliköt ja pari aseenkantajaa, joista toinen oli Niilo Bonpoika. Tuvassa istui pitkä, luiseva ritari, joka näkyi ottaneen asiakseen pitää hengellisiä herroja hyvällä päällä. Hän kertoi toisen hauskan tarinan toisensa perästä, ja elleivät kunnianarvoisat isät nauraneet, niin nauroi ritari itse; herrain ovea avatessakin kajahteli tupa hänen naurustaan. Pöydällä paloi pari vahakynttilää, joiden valossa tulijat heti näkivät nauravan ritarin.
"Kuka te olette?" kysyi marski vihaisella äänellä ja katsoen häneen ankarasti.
"Köyhä ritari, ja palvelusta etsin!" vastasi tämä huulet hymyssä ja katse niin huoletonna kuin olla saattaa. Hänen koko olentonsa oli niin hassun näköinen, että se olisi epäilemättä nytkin naurattanut, ellei hetki olisi ollut niin tärkeä ja vakava.
"Narrinhiippa näkyisi sopivan teille paremmin kuin mikään muu, ja sen te saatte", vastasi marski viitaten kädellään, että mies sai lähteä.
"Hyvä, ankara herra marski! minä rupean narrinhiipan ritariksi teidän palvelukseenne… Kuulettehan viisaat messukaapun herrat, ja te tuimat miehet siellä oven suussa, minut on otettu marskin palvelukseen!"
Ja kuivasti nauraa hohottaen meni narrinhiipan ritari matkaansa, kumartuen ovessa, sillä hän oli tuumaa paria pitempi marskia itseäänkin, vaikka tämä oli aikansa pisimpiä miehiä.
Marski ja muut herrat eivät välittäneet sen enempää tästä hassunnäköisestä miehestä, joka oli nähtävästi päästään vähän vialla. Ainoastaan Niilo Bonpoika oven suussa ei näyttänyt katselevan häntä yhtä välinpitämättömästi kuin muut. Mutta hänenkin huomionsa kiintyi nyt kokonaan siihen tärkeään kysymykseen, jota nyt ruvettiin harkitsemaan, nimittäin sovinnon hierontaan Eerik-herran kanssa. Marski oli aluksi ehdottomasti sitä mieltä, että asia on miekalla ratkaistava, ja häntä kannatti lankonsa, Niilo ritari, mutta kirkonmiehet esittivät niin painavia syitä sovinnon puolesta, että kun heihin vielä yhtyi Herman Bermankin — johon marski hyvin luotti — niin hän lopulta suostui.
"Teen sen", lausui hän, "näyttääkseni vaan teille, jalot herrat, ettei se auta mitään. Herra Eerik hylkää itse sensuuntaiset ehdotukset kokonaan; muuta hyvää ei siitä tule kuin se, että ratkaisu viipyy muutamia päiviä."
Silloin lähtivät herrat pois, joten marski jäi yksin tupaan. Eräs asepalvelijoista jäi kuitenkin oven suuhun. Se oli Niilo Bonpoika.
"En tarvitse sinua nyt, saat mennä levolle!" sanoi marski hänet huomattuaan.
"Antakaa anteeksi herra marski", vastasi Niilo, "minulla on eräs pyyntö…"
"Anna kuulua sitten", sanoi marski kärsimättömästi kulmiaan rypistäen, "mitä tahdot?"
"Pyydän lupaa käydäkseni herra Eerikin luona."
Marski peräytyi askeleen ja katseli tuikeasti nuorukaista.
"Herra Eerikin luona!" toisti hän. "Enpä arvannut sitä pyyntöä odottaa sinun suustasi, Niilo!"
"Älkää kiivastuko, herra marski … minun täytyy tavata häntä, olen luvannut sen… Teidän täytyy suostua pyyntööni!"
"Täytyy … olet luvannut … mitä rohkenet sanoa, poika…! Varo, etten paneta sinua tukkiin, niin sukulaiseni kuin oletkin!… Käydä vihollisen luona samana hetkenä, kun miekat ovat jo paljastetut … ei sanaakaan enää siitä asiasta, sukulaisuuden vuoksi ja koska pidän sinusta, tahdon unhottaa sanasi…"
"Mutta minä ehkä voisin vaikuttaa…"
"Vaiti, poika", jyrisi marski heittäen julmistuneen katseen Niiloon, "siitä asiasta ei enää sanaakaan, sinä jäät toimeesi, ja nyt minä tahdon jäädä yksikseni."
Nuorukaisen kasvonilmeet vaihtelivat omituisesti. Niistä näkyi huolestusta ja suuttumusta, mutta samalla näkyi niistä selvä ja luja päätös, ettei hän aikonut tässä asiassa noudattaa mahtikäskyjä eikä pelätä niitten rikkomista seuraavia rangaistuksia. Hän muisti kaunista surevaa neitoa ja hänelle antamaansa lupausta, joka poltti hänen tuntoaan; ja neidon usko että sormus saisi Eerikin sovintoon taipuvaiseksi vaikutti häneen ihmeellisesti. Tämän sovinnon täytyi tulla ratkaisemaan vaikean pulman; hän oli luvannut Engelbrektille ja Tuomas-piispalle, ettei koskaan kohottaisi miekkaansa Ruotsin rahvasta vastaan, ja sille päätökselle tahtoi hän pysyä uskollisena.
Sen saman teki tosin Herman Bermankin, joka oli ollut niin läheinen Engelbrektin toveri, samoin teki tavallaan Tuomas-piispakin. Kumpikin oli empimättä marskin puolella, ja Herman oli itse, kun Niilo kerran kysyi häneltä tätä asiaa, lausunut taistelevansa itse asiassa Ruotsin rahvaan edestä, taistellessaan marskin puolesta; sillä marski oli ainoa, arveli hän, joka joissakin määrin kykeni kannattamaan Engelbrektin alottamaa työtä. Siihen suuntaan oli Tuomas-piispakin lausunut. Mutta tämä ei ollut Niilosta kylliksi. Hän katsoi sitä puolinaiseksi teoksi. Hänen nuorekas sydämensä ei voinut käsittää, ettei miekoin taisteleminen talonpoikia, ja juuri Engelbrektin taalalaisia vastaan, ollut taistelemista rahvasta vastaan. Yksi ainoa tie oli hänelle enää mahdollinen. Hänen täytyi lähteä Eerik Puken luo. Kunniansa, lupauksensa, neiti Kaarina, Engelbrekt — kaikki kehotti häntä käymään sitä tietä.
Hän ei ajatellut hetkeäkään kuinka arveluttavaksi tämän päätöksen toteuttaminen voi tulla. Marskin suosion, vallan, kunnian, arvon ja yleensä kaiken, mille laskevainen mies panee niin suuren arvon, jätti hän huomaamatta.
Hän lähti marskin käskyllä tuvasta ja käveli kauvan hajallaan olevain tupain ympärillä, jotka marskin seurueessa olevat herrat olivat ottaneet kaikki haltuunsa, ja kävellessään kutoutuivat hänen ajatuksensa siihen suuntaan, kuin olemme tässä esittäneet.
Viimein hän meni marskin hevosten luo. Hän löysi pian omansa, jonka selkään hän nosti satulan. Pari tallirenkiä oli vähän matkan päässä, mutta niille ei juolahtanut ensinkään mieleen kysyä, mitä hän nyt aikoi. Hän oli tietysti saanut marskilta jonkun asian toimittaakseen. Hän hyppäsi satulaan ja antoi mennä länteen päin.
Oli pimeä yö ja tuuli puhalsi kylmästi lumikentän yli, joka oli leirin ja Harakerin kirkon välillä. Taivaalla ei vilkkunut yhtään tähteä. Mutta Niilo kannusti hyvää hevostaan rientäen yli kivien ja kantojen. Hän ei tuntenut pakkasta eikä tuulenviimaa, hänen ainoana ajatuksenaan oli päästä hyvissä ajoin perille ja jos mahdollista takaisinkin ennen päivän koittoa.
Hevosensa laukatessa oli hänestä, kuin kuuluisi kavioin kapsetta takaapäin, hän pysäytti äkisti ja kääntyi. Mutta hän ei voinut huomata mitään. Hänelle juolahti aluksi mieleen, että häntä ajettiin takaa. Marski oli ehkä lähettänyt jonkun hänen jälkeensä; hän oli kenties saanut tallirengeiltä kuulla aseenkantajansa lähteneen leiristä ja oli lähettänyt miehiä peräänsä. Mutta jos perässä tulijat olivat vainoojia, niin olisi hänen pitänyt kuulla selvemmin kavioin kapseen seisahdettuaan kuuntelemaan. Mutta hän ei kuullut. Tuuli vaan suhisi kentän yli. Silloin hän lähti taas eteenpäin ja taaskin hän kuuli äskeisen äänen; ja tultuaan kerran kovalta maalta pehmeälle niitylle, jossa lunta oli paksummalta, kuuli hän selvästi, että takanaan tuli ratsumies.
Hän pysäytti uudelleen, mutta ääni katosi samassa. Häntä rupesi kammottamaan; hän oli aikansa lapsi, ja nyt hän oli varma, ettei tämä ollut aivan luonnollista. Niin paljon hän kuitenkin oli ajastaan edellä, että ratsasti ristinmerkin tehtyään takaisin vähän matkaa, nähdäkseen, eikö takanaan tulija sittenkin ollut ihminen. Jos hän olisi ollut yhtä tyyni kuin tavallisesti, olisi hän huomannut erään ratsumiehen seisottavan aivan hiljaa parin korkean hongan välissä. Mutta nyt ei hän huomannut mitään. Hän ratsasti takaisin sen kallion yli, josta ääni oli juuri kuulunut, vaan kun ei nähnyt siellä ketään, niin hän teki taas ristinmerkin ja ratsasti hevostaan kannustaen eteenpäin.
Pian hän sai muuta ajattelemista. Hän oli leiristä lähdettyään kääntynyt länteen päin, mutta Svartå-joelle tultuaan kulki hän sitä myöten pohjoiseen päin Harakerin kirkon sivu ja siitä taas länteen jokea myöten. Hän ratsasti siis melkein Eerik Puken taalalaisleirin sivua pitkin, joten hänen olisi pitänyt kuulla sieltä jotakin. Mutta kaikkialla vallitsi täysi hiljaisuus. Sen vuoksi hän kääntyi enemmän metsän sisään ja tuli ketään kohtaamatta yksinäiselle mökille, josta päätti kysyä tietä sinne mihin aikoi.
Hän kopisti ja huomasi kummakseen — kun hetken odotettuaan pääsi sisään — siellä olevan ennestään jo erään, joka kysyi tietä, vaikka hän oli matkalla vastaiseen suuntaan. Sen hän ymmärsi oven avaajan sanoista. Mutta takassa oli tuli sammunut ja hiilten punertava hehku valaisi niin heikosti, ettei hän eroittanut kenenkään kasvojen piirteitä.
Niilo tervehti ystävällisesti ja kysyi sitten vuorostaan tietä. Viipyi hetkinen ennenkuin vastattiin, mutta kun hän lisäsi vievänsä tärkeitä sanomia herra Eerikille, niin sanoi oven avaaja, että se kyllä kävi laatuun. Mies, joka oli peremmällä tupaa, viskasi hiilille pari tikkua, jotka leimahtivat palamaan valaisten tupaa kotvaseksi. Niilo tarkasteli sen valossa huonetta. Takan vieressä seisoi pitkä mies, joka piti hattuaan kasvojensa edessä, niin että silmät vaan olivat näkyvissä, ja nämä silmät katselivat häntä läpitunkevasti. Mies, joka oli avannut oven, seisoi nyt ikkunan vieressä; hän oli tavallisen talonpojan näköinen.
Puikot sammuivat takassa, ja silloin sanoi takan vieressä istuva mies:
"Herra Eerikin luo vievää tietä ei ole vaikea löytää, minä menen sinne itsekin tänä yönä, voitte tulla kanssani, nuori mies."
Niilo säpsähti kuullessaan hänen äänensä, vaikka hetken jännitys esti häntä muistamasta, missä ja milloin oli saman äänen kuullut ennen.
"Hyvä", sanoi hän, "mutta minulla on kiire, ja avuliaisuutenne tulee kahta arvokkaammaksi, jos lähdemme heti matkaan."
"Lähdetään!" vastasi mies yksitoikkoisella äänellä.
Hän nousi ja tuli Niilon perässä ulos. Kun tämä aikoi nousta hevosensa selkään, selitti mies että niillä poluilla, joita heidän tuli käydä, oli mahdoton hevosella kulkea, joten oli parasta jättää hevosen talonpojan huostaan paluuseen asti. Niin tehtiin ja lähdettiin matkaan. He saivat kulkea ison kappaleen metsää, ennenkuin Niilo näki oikealla kädellään tulen tuikahtavan puiden välistä ja ennenkuin vartiomiesten huutoja alkoi kuulua. Mutta opas ei mennytkään suoraan leiriin, vaan käveli pitkin sen sivua ikäänkuin kiertääkseen sitä.
Tuonnimmaisen tulen luona kääntyi mies vihdoin itään käsin, johon hän itse siis aikoi. Mutta tänne leirin päähän tehdyn tulen ääressä ei Niilo kummakseen huomannut yhtäkään ihmistä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sitä sen enempää miettiä, sillä oppaansa kiiruhti kulkuaan, joten he lähestyivät nopeasti paikkaa. Äkkiä tämä pysähtyi ja kääntyi.
"Pysähtykää tähän, nuori herra", sanoi hän, "kunnes minä käyn etsimässä herra Eerikiä, mutta älkää hievahtako paikaltanne, sillä talonpoikain kanssa ei ole leikkimistä, ne voisivat helposti luulla teitä vakoojaksi, ja silloin ei nahkanne olisi paljon arvoinen."
Mies meni tulen vieritse pois ja Niilo luuli näkevänsä hänen antavan kädellään merkin, mikä sai muutaman varjon nousemaan erään puun juurelta ja lähtemään kuulumattomin askelin hänen peräänsä. He katosivat korkeain lumisten honkain väliin. Mutta Niilolle kävi aika pitkäksi, hän mietti jo rikkoa opastajansa käskyn sekä lähteä omin päin etsimään herra Eerikiä. Mutta samassa kuuli hän takaansa metsästä raskaita, mutta nopeita askeleita ja käännyttyään näki hän kummakseen useita talonpoikia hyökkäävään kirveet koholla häntä kohden. Niilo veti miekkansa, mutta samassa tarttui häneen pari vankkaa kättä. Vastustus oli turhaa. Hän oli vankina.
"Kiitoksia, kelpo talonpojat!" kuuli hän erään äänen lausuvan vähän syrjästä päin, "kiitoksia … sitokaa vakoojalurjus tuohon puuhun odottamaan, kunnes Eerik-herra ehtii häntä kuulustella."
Silloin sidottiin Niilo vankoilla köysillä erääseen tulen lähellä olevaan puuhun. Sen tehtyään lähtivät miehet pois; hänen oppaansa vaan jäi jälelle.
"Te olette Niilo Bonpoika!" sanoi mies katsellen Niiloa silmiin, "minä tunsin teidät heti nähtyäni, ja olin juuri teidän luoksenne tulossa, kun te niin parahiksi tulitte itse vastalle."
Niilo ei vastannut mitään, ja mies jatkoi, tarttuen oikealla kädellään
Niilon nutun ylänappiin:
"Teillä on ryövättyä omaisuutta, junkkeri", sanoi hän kähisevällä äänellä, "mutta luvallanne tahdon päästää teidät siitä!"
Samassa hän repäisi nutun auki ja haparoi vangin kaulaa. Oli hetkinen tuskallista sanattomuutta, jollaikaa miehen kasvojen ahnas ja voitonriemuinen ilme hävisi ja sijaan tuli syvä hämmästys ja pettymys. Hänen kätensä lakkasivat haparoimasta, ja hän jäi nolona seisomaan uhrinsa eteen.
"Liian aikaisin!" huudahti hän vihdoin.
"Liian aikaisin!" kuului kuin kaiku puiden välistä, miehen poistuessa hitain askelin melkein sammuneen halkovalkean ohi siihen suuntaan, mistä kaiku oli kuulunut.
Mutta Niilon mieleen tuli aatoksia, synkkiä ja kolkkoja, melkein epätoivoisia. Hänen aikeensa ja toiveensa täyttää lupauksensa Kaarinalle, saada sovinto aikaan marskin ja Eerikin välillä, — kaikki oli nyt tehty tyhjäksi, tahi ainakin täytyi siksi tulla, kuta enemmän aika kului. Oli jo paljo yli puoliyön, leiriin alkoi ilmestyä elämää, ja nuotiot leimahtivat siellä täällä siitä, että puita lisättiin niihin.
Silloin tuli mies takaisin ja asettui hänen eteensä taas.
"Olen luvannut viedä teidät herra Eerikin luo!" sanoi hän, "minä sen teenkin, mutta sitä ennen on minulla teille vähän muuta sanottavaa, jota kannattaa ajatella."
Sitten hän rupesi kertomaan herrain välisestä taistelusta ja siitä, miten välttämätöntä oli toisen heistä kuolla. Sitten hän vertasi heitä toisiinsa ja osoitti, miten Eerik kuitenkin oli rahvaan asian puolustaja ja muuten ainoa, joka voi kulkea Engelbrektin teitä. Niilo keskeytti häntä pari kertaa. Puhe oli hänelle työlästä kuulla, mutta mies jatkoi.
"Jos nyt tahdotte pelastaa nuoren henkenne, Niilo Bonpoika", niin hän lopetti, "niin osoitan teille tien."
Hän keskeytti puheensa vähäksi aikaa ja tarkasteli tyystiin nuorukaisen kalpeita kasvoja, joita valaisi sammuneen nuotion hiilistöstä leviävä heikko hehku. Hänen omat kasvonsa olivat varjossa, ja kun yön pimeys oli tiheässä metsässä vielä synkempi, niin oli häntä mahdoton tuntea. Hän odotti nähtävästi vastausta kysymykseensä, mutta kun sitä ei tullut, niin hän lisäsi:
"Katsokaas nyt, toisen täytyy kuolla, asiat ovat nyt niin eivätkä voi toiseksi muuttua, mutta minä tahdon, että marski kuolee, ja samoin tahtoo moni muu … ymmärrättekö nyt, mitä teidän tulee tehdä pelastaaksenne nuoren henkenne?"
Niilo Bonpojan kasvot kalpenivat lumivalkeiksi, ja hänen ruumiinsa vapisi kuin kuumeessa. Mutta mies veti vitkaan esiin pitkän veitsen, käänsi sitä pari kertaa, että se välkähteli hiilihehkussa, sekä ojensi sitten sen terän nuorukaisen sydäntä kohti.
"Niin", sanoi hän, "tähän asti olen esittänyt vasta asian toisen puolen, toinen on kuitenkin niin selvästi ymmärrettävä, ettei sitä tarvitse monella sanalla kertoa. Valitkaa nyt, Niilo Bonpoika … vannotteko pyhän valan, että surmaatte herranne, marskin, niin saatte tulla Eerik-herran mieheksi ja pääsette kunniaan ja valtaan; ellette suostu, niin sanokaa … jompikumpi, aamu koittaa kohta, ja sitä ennen täytyy tämä asia olla päätettynä."
"Iske pois, kurja murhaaja", huudahti Niilo, "miksi puhut niin paljon!"
Samassa huusi joku puiden takaa, ja läheltä kuului useiden miesten astuntaa.
Murhaaja väistyi varjoon ja katosi. Mutta hiukan ulompaa kuuli Niilo erään äänen puhuvan, jonka hän hämmästyksekseen tunsi Eerik-herran ääneksi:
"Tuokaa tänne luokseni se jalo herra … hän on kohta saapa vastauksen asiaansa."
Niilo käsitti marskin sanantuojan jo saapuneen, ja Eerik-herran äänen väreestä päättäen tuntui hän jo jonkun muun kautta antaneen vastauksensa, mutta tuli vielä itse antamaan sen saadakseen viholliselleen selväksi, kuinka mahdotonta oli sovintoa ajatella. Niin olikin laita. Herra Niilo Steeninpoika oli tullut marskin luota rauhan sanansaattajana. Hänet oli viety leiriin, jossa hän välttämättä tahtoi tavata Eerik-herraa itseään. Tämän asian vuoksi Eerik nyt pysähtyi odottamaan Niilo Steeninpoikaa keskeyttäen kiertokäyntinsä leirin läpi.
Eerikin ympärillä oli joukko asemiehiä ja talonpoikiakin ja he odottivat kaikki niin jännityksellä lähettiläsritaria — jonka piti tulla tälle paikalle, jota valaisi pari käsisoihtua — ettei kukaan huomannut sammuneen nuotion vieressä olevaa puuta, johon Niilo Bonpoika oli kytketty. Tämä ei tosin voinut nähdä Eerik-herraa edessä olevain puiden vuoksi, mutta hän kuuli joka sanan keskustelusta. Ensiksi herätti hänen huomiotaan kaksi tummaa varjoa, jotka astuivat kiireisin askelin Eerikiä ympäröivän joukon luo. Toisen hän tunsi murhaajakseen, toinen näytti nunnalta, hänen yllään oli pitkä kaapu ja kasvot olivat päähineen peitossa.
Sitten rupesi väkijoukko liikkumaan, jolloin Niilo näki vilaukselta Eerik-herrankin. Hän meni hieman ulommas muista, ja nunna kulki hänen vieressään. Niilo oli jo aikeissa huutaa Eerikiä nimeltään, mutta silloin tuli opas taasen esiin tehden kädellään ja veitsellään liikkeen osoittaen, että sanankin lausuminen maksaisi hänen henkensä.
Vähän päästä meni Eerik miestensä luo, ja marskin lähettiläs saatettiin myöskin paikalle. Keskustelu heidän välillään tuli hyvin lyhyeksi.
"Olen muuttanut mieltäni", sanoi Eerik Puke> "tahdon tavata marskia, ja parhaiten voimme kohdata toisiamme suuren kiven luona tien vieressä; mutta te itse, herra Niilo ja Herman Berman saatte jäädä minulle panttivangeiksi. Kohtaus tapahtukoon kahden tunnin kuluttua, pitemmästä viivytyksestä ei ole teille eikä minulle mitään hyvää."
Niilo-herra vastasi tähän hyvin lyhyesti, ja sitten lähtivät kaikki pois. Mutta puun eteen, johon Niilo oli sidottu ilmestyi kohta eräs varjo, joka katseli häntä muutaman tuuhean honganoksan takaa.
"Kylliksi!" kuului varjo sanovan, "jos poika on hyvin sidottu, niin olkoon hän siinä, kunnes työ on tehty."
Mies laski kätensä veitsineen ja meni sen puun luo, josta ääni kuului; siellä he keskustelivat kuiskaten, mutta Niilo kuuli kuitenkin siitä pääasiat. Kysymys ei ollut sen enemmästä eikä vähemmästä, kuin että mies (hänen oppaansa) piiloittautuisi muutamien varmain Eerikin miesten kanssa — jotka tuntuivat kuiskauksista päättäen tulleen tänne varjon toimesta — Harakerin kirkkoon, johon varjo sanoi kyllä saavansa houkutelluksi marskin ja Eerik-herran, ja siellä he hyökkäisivät marskin kimppuun ja vangitsisivat hänet.
Keskustelijat läksivät sitten nopein askelin pois.
* * * * *
Mutta maantien vieressä olevan kiven luona — joka on siinä vieläkin ja jota kutsutaan Pukenkiveksi — kohtasivat marski ja Eerik-herra toisensa määrätyllä hetkellä. Edellinen oli lähettänyt rauhakirjansa, jonka olivat sekä arkkipiispa että Strengnäsin piispa Tuomas allekirjoittaneet, samalla lähetti hän Eerik-herran pyytämät panttivangit. Kello oli 8 paikoilla, aamu oli vielä pimeä, jonka vuoksi tuotiin soihtuja paikkaa valaisemaan. Kummallakaan ritarilla ei ollut tässä tilaisuudessa sotisopaa. Marskin yllä oli hieno ihokas, ja hänen hartioiltaan riippui näädän nahalla sisustettu lyhyt levätti. Eerik-herran yllä oli paksusta keltaisesta nahasta tehty ihokas.
Näki kyllä etteivät ritarit olleet ystäviä, vaikka marskilla oli kuten aina malttinsa tallella. Eerik-herra sai hädin tuskin sen vertaa hillityksi itseään, että kuunteli, mitä marskilla oli sanomista.
"Olette halunneet keskustella kanssani, marski", kysyi hän, "no, tässä olen, mitä haluatte?"
"Haluan nyt, kuten aina ennenkin, rauhaa ja sopua Ruotsin miesten kesken!"
"Rauhaa ja sopua", huusi Eerik kiivaasti, "te rohkenette suustanne laskea sellaisia sanoja, Kaarlo, joka itse olette katkoneet kaikki siteet välillämme…! Ei, ei, se joka tuhoo kylmäkiskoisesti Engelbrektin ystäviä, älköön puhuko ystävyydestä ja rauhasta Eerik Pukelle. Sellaista miestä kutsuu rahvas aina, kuule marski, sellaista miestä kutsuu rahvas aina petturiksi… Mitä sanoitte minulle kun viimeksi tapasimme toisemme … muistatteko?"
"Te liioittelette syytöksiänne, Eerik", vastasi Kaarlo, "mitä olen sanonut, siitä vastaan, ja ajatelkaa tarkoin, voitteko te vastata sanoistanne, kun väitätte minun katkoneen kaikki siteet välillämme… Te ette ainakaan voi kieltää vainonneenne minun henkeäni, sen tunnustitte itse pidoissanne keväällä. Ette voi myöskään kieltää, että minä olen pelastanut teidän henkenne ja että olen antanut teille niin suuria läänityksiä, että Ruotsin valtakunnassa on tuskin yhdellekään mitattu valtakunnan sarkaa niin runsaasti… Tätäkö te kutsutte siteiden katkomiseksi?… Tuokaa tähän mies, joka tuntee meidät kumpaisenkin, mutta joka voi vapaasti arvostella meitä, tuokaa tähän sellainen mies, ja jos hän voi sanoa, ettei Kaarlo Knuutinpoika ole aina kohdannut teitä avoimin käsin ja hyvää tarkoittavin mielin, niin hakattakoon minut tähän paikkaan ja jääköön surmani kostamatta!"
"Liukas kielesi unhottaa sen veren, joka Söderköpingissä vuosi ja joka huutaa kostoa… Samoinkuin minulle puhutte, samoin te puhuitte onnettomalle ritarille, Broder Sveninpojalle… Tuokaa tähän mies, joka voi vannoa, ettei minua odota sama kohtalo kuin häntäkin, jos lasken miekkani ja jään yksikseni ja turvatta teidän ollessanne vallassa, jota yhä lisää haluatte."
Eerik puhui yhäti kiihkeästi ja hänen viime sanainsa aikana levisi marskin kasvoille varjo, joka jätti jälkeensä syvän, vakavan, melkeinpä surullisen ilmeen. Hän oli vaiti hetkisen, ennenkuin vastasi.
"Mitä Söderköpingissä tapahtui, sitä voi lailla puolustaa", sanoi hän syvällä ja totisella äänellä. "Ja mitä omasta kohtalostanne puhutte, että yksiksenne jäisitte ja olisitte ilman tätä talonpoikaisjoukkoa … niin luulen että siihen voisivat parhaiten vastata ne miehet, jotka ovat kuten tekin olleet Engelbrektin ystäviä, mutta nyt ovat minun miehiäni. Ne, jotka saitte panttivangeiksenne, nimittäin Herman Berman ja lankoni, herra Niilo Steeninpoika, voivat todistaa, vainoonko heitä. Mutta sanokaa te minulle, herra Eerik", jatkoi hän sitten katsellen terävästi vihamiestään, "mitä minun ja ystäväini tulee ajatella teistä ja teidän nykyisestä puuhastanne? Jos teillä on menestystä ja te voitatte minut taistelussa ja minä kaadun miekkaanne, niin mitä sitten aiotte? Oletteko silloin tarkoituksenne perillä?"
"Olen!" vastasi Eerik katsoen rehellisesti Kaarloa silmiin. "Mitä tahdon, sen saatte nyt kuulla, minä tahdon kotimaisen ruotsalaisen kuninkaan, joka hallitsee valtakuntaa, niinkuin laki käskee ja niinkuin vanhat hyvät tavat opettavat; jos siis voitan, niin tapahtuu ensimmäiseksi kuninkaan vaali…"
"Ja helppoa lienee käsittää, kenestä kuningas tehdään!" lausui marski hymyillen.
"Kuka kuninkaaksi tulee, ette tienne te enkä minä", vastasi Eerik, "mutta varmaa on, ettei siitä koskaan tule kuningasta, jota te nyt tarkoititte. Sitä saatte kysyä niiltä miehiltä, jotka kuulivat sanani jäällä Arbogan luona, jossa talonpojat vannoivat seuraavansa minua. Mitä silloin sanoin, siinä pysyn, ja se jääpi Ruotsin rahvaan kuolemattomaksi lupaukseksi ja tulee täytäntöön kerran, vaikka sekä te että minä olisimme jo aikoja sitten maanneet maan mustassa povessa."
"Siinä olen teidän kanssanne yhtä mieltä, Eerik, ja siinä on tarkoitukseni aivan sama kuin teidän ja rahvaan tarkoitus. Mutta sanokaa nyt minulle, ettekö luule tätä tarkoitusta voitavan saavuttaa paremmin, jos yhteisesti työskentelemme, kuin että koetamme toteuttaa sitä eriksemme ja vielä aseet kädessä toisiamme vastaan?"
"Ei koskaan, marski", lausui Eerik kiivaasti, "siihen vereen, joka vuosi Söderköpingissä, hukkui minun luottamukseni teihin; tämä on toinen seikka ja toinen on tämä: te ette voi vannoa sitä valaa, jonka minä vannoin, ettette itse tahdo panna kuninkaankruunua päähänne."
"Taaskin puhutte liikaa, herra Eerik … tahdon vannoa valalla, että olen sille miehelle uskollinen, joka kerran Ruotsin lain mukaan valitaan kuninkaaksi, niin totta kuin Jumala ja Pyhä Eerik kuningas sanani kuulkoot!"
Nyt tuli Eerik vuorostaan sanattomaksi. Hän kääntyi pois ja astui vähän syrjään, ikäänkuin tarvitsisi punnita asiaa. Siten syntyneen äänettömyyden aikana, tuli esiin eräs nunna juhlallisesti lähestyen soihtujen valaisemaa piiriä. Siihen hän pysähtyi ja sekä marski että Eerik Puke katselivat hämmästyneinä tätä haamun kaltaista ilmiötä.
"Rauhaa ja sovintoa", alkoi nunna lausumaan ojentaen molemmat kätensä tummaa taivasta kohden, "rauhaa ja sovintoa lupaa marski, rauhaa ja sovintoa luvatkoon Eerik Pukekin, valtakunnan tähden ja sen suuren tarkoituksen tähden, joka on teille kummallekin yhteinen… Totelkaa sen vuoksi minun neuvoani, joka olen läheinen teille kummallekin ja joka voin vapaasti lausua ajatukseni teistä … vannokoon marski valansa tässä vieressä olevassa kappelissa ja ojentakaat sitten toisillenne kätenne palvellaksenne yhteistä asiaa."
Hiljaisuus vallitsi yltympäri, ja yön varjot alkoivat väistyä päivän ensi koiton tieltä, ikäänkuin nunnan lausumat rauhan sanat olisivat olleet yön hengettäriä karkoittava loitsu. Ja sekä Eerikiin että marskiin tekivät sanat huomattavan vaikutuksen.
"Tapahtukoon, kuten te sanotte, hurskas sisar!" sanoi jälkimmäinen, "minä olen valmis toistamaan valani Herran alttarin ääressä! Ja sitten ojennan käteni teille sovinnoksi, jos niin tahdotte, herra Eerik."
"Sen valan haluan kuulla", lisäsi Eerik astuen marskin luo, "kunpa voisitte samoin puhdistautua veren viasta joka…"
Eerik ei lausunut ajatustaan loppuun asti, vaan tarkasteli Kaarlon kasvoja, mutta niissä näkyi enemmän surumielisyyttä kuin vihaa.
"Ja jos sen voin?" kysyi Kaarlo.
"Jos sen voitte … niin silloin tarjoon minäkin käteni sovintoon."
Sitten he lähtivät Harakerin kirkolle päin astumaan, ja miehet seurasivat heitä soihdut käsissä.
Mutta metsässä vähän ulompana varsinaisesta leiristä, johon siis harvoin kukaan pistäytyi päivän kuluessa, oli Niilo Bonpoika puuhun sidottuna, mieli täynnä synkkää epätoivoa. Kaikki oli nyt selvinnyt hänelle. Mies, joka äsken oli hänet murhata, oli sama, jonka hän näki Silverhättanissa Visbyssä; nunna ei voinut olla kukaan muu kuin Bengta-rouva, ja miehen haparoiminen hänen kaulaansa nutun alta, joka vieläkin oli auki jättäen hänen rintansa talvikylmän käsiin paljaaksi, tarkoitti hänen äidinisänsä kaulaketjua. Muuta tarkoitusta ei sillä voinut olla; sen oli siis täytynyt Visbyn tapauksen jälkeen joutua Bengta-rouvan käsistä taas pois.
Ja nämä särkevät nyt hänen kauniit aikeensa sovun saamiseksi marskin ja Eerikin välille, ja painavat poistamattoman tahran jälkimmäisen ritarikunniaan, jos marskin kimppuun hyökätään salakavalasti kirkossa! Nuorukainen väänteli tuskaisesti sidottuja käsiään, mutta siteet olivat liian lujat. Vihdoin hän huusi, mutta kukaan ei kuullut. Lopulta alkoi ruskottaa päivänkoiton heikko kajastus korkeain honkain takaa. Nuorukainen sitä tuskin huomasi. Hänestä olisi olo tuntunut yöltä, vaikka aurinkokin olisi paistanut vasten hänen kasvojaan.
Mutta kesken tuskaansa luuli hän kuulevansa hevosen hirnuvan. Oliko erehdystä, mutta hän oli tuntevinaan oman hevosensa äänen, jonka hän oli jättänyt metsään tuvan luokse. Tämä uskollinen eläin tervehti siten herraansa joka aamu, kun tämä tuli talliin. Tällaisina hetkinä, jolloin mieli on ylenmäärin jännityksessä, kuten Niilon nyt oli, pettävät ihmistä usein omat mielikuvat. Sielu ikäänkuin koettaa korvata hetken kärsimyksiä kuvilla, jotka seuraavana hetkenä luhistuvat kokoon kuin harhailevan merimiehen kangastukset ja tekevät siten nykyhetken kaksinverroin tukalammaksi.
Tällä kertaa ei ääni kuitenkaan ollut erehdystä. Hirnahdus kuului taas, ja nyt paljoa lähempää. Niilo rohkeni tuskin hengittää, hänen koko olemuksensa keskittyi korvaan. Hän kuuli hevosen juoksevan, ja ääni läheni yhä: se pysähtyi, ja ratsastaja hyppäsi satulasta. Puun takaa kuului kiireisiä askeleita ja samassa kuiskasi eräs ääni hänen korvaansa:
"Toimita asiasi, Niilo Bonpoika … täällä puiden takana on hevosesi!"
Voimakas käsi tuntui vihlaisevan nopeasti poikki ne köydet, joilla hän oli sidottu. Samassa ne putosivat maahan, ja hän oli vapaa. Hän kääntyi nopeasti kiittääkseen vapauttajaansa.
Erään puun takaa näki hän aamun hämärässä kokoonkyyristyneen haamun, yllään valkea mantteli, joten häntä oli vaikea lumesta eroittaa. Ja tämä haamu otti samassa jättiläishypyn loikaten puun juurelta pois, ja kun Niilo meni tiheäin oksain läpi katsomaan, näki hän saman valkean haamun istuvan hevosensa selässä yhtä kyyristyneenä ja viheliäisenä kuin äsken puun juurella. Hän huusi sille, mutta hänen huutonsa sai pelastajan vaan kiirehtämään pakoansa. Kokoonkyyristynyt olento melkein kuin lensi puiden välitse.
Aivan lähellä sitä puuta, jonka luo tuo kummallinen olento oli ensiksi ilmaantunut ratsunsa selkään, löysi Niilo oman hevosensa, joka taaskin hirnahti hänelle. Ensi riemuissaan odottamattoman pelastuksensa johdosta lankesi Niilo polvilleen ja kiitti Jumalaa, joka oli niin ihmeellisesti häntä auttanut, sekä rukoili häneltä voimaa siihen työhön, johon nyt aikoi rientää. Sitten hän päästi ratsunsa ohjat puusta ja hyppäsi sen selkään.
Hän läksi itää kohden mutta teki ison mutkan pohjoiseen päin välttääkseen mahdollisuuden mukaan leiriä ja talonpoikaisjoukkoa, mikä onnistuikin. Hetken ratsastettuaan saapui hän katetulle polulle, sitä myöten tuli hän sille pienelle joelle, joka oli Eerik-herran aseman rajana Hälle-metsässä. Pian tuli hän jäätyneen joen yli ja siitä Harakerin aukealle, jolla vanha kappeli näkyi kuvastuen vaaleata aamutaivasta vasten. Kappeli oli vanha puurakennus, jonka pienistä ikkunoista loisti nyt kynttiläin valo.
Sydän tykytti kahta kiivaammin nuorukaisen rinnassa, kuta lähemmäksi hän tuli kappelia, hän arveli itsekseen kauhistuksella, tulisiko liian myöhään, vai eikö konnantyötä oltu vielä ehditty panna toimeen. Tultuaan pääkäytävän eteen, näki hän oven halkeamasta tulta; hän hyppäsi satulasta ja katseli sisään. Siellä seisoivat molemmat herrat alttarin edessä, ja marski näytti tällä hetkellä puhuvan. Eerikistä vähän syrjään seisoi nunna ja vähän etempänä molemmin puolin kaksi miestä kummankin seurueesta.
Kaikki oli siis vielä oikealla tolallaan, jonka vuoksi Niilo nousi taasen satulaansa. Hän katseli ympärilleen, etsien marskin seuruetta, jonka täytyi olla läheisyydessä, ja hän näkikin kirkosta vähän matkaa etelään päin tien vieressä tumman kasan, josta kuvastui teräviä piikkiä aamutaivasta vasten. Siinä oli viisikymmentä ratsumiestä. Niilo syöksyi heidän luokseen ja lausui äimistyneen päällysmiehen korvaan, joka tuskin uskoi silmiään nähdessään marskin aseenkantajan tulevan vihollisten leiristä:
"Jumalan nimessä marskia vastaan on viritetty juonia … olkaa valmiit; kun kuulette miekan kalsketta kappelista niin rientäkää sinne … samoin täytyy herra Eerikinkin seuralaisten tehdä, sillä hän ei itse tiedä siitä mitään!"
Päällysmies aikoi kysyä jotakin, mutta Niilo Bonpoika karahutti taasen kirkon luo, jossa hän näkyi astuvan ratsultaan ja lähestyvän ovea. Kirkossa olivat molemmat herrat vielä alttarin ääressä, mutta tällä kertaa Eerik puhui.
"Valaa, jonka olette vannonut, marski Kaarlo", sanoi hän, "pidän arvossa … mutta sitä en käsitä, miten voitte ritarina niin menetellä aseveljeäni vastaan, ja sen vuoksi on riitamme lopultakin miekalla ratkaistava…"
Kappelin ovi avattiin kiivaasti, ja alttarin luo riensi eräs nuorukainen. Kun hän tuli valopiiriin, niin tunsivat kaikki hänet Niilo Bonpojaksi, kaikki näyttivät kummastuneilta, ja marskin kasvoilla näkyi suuttumusta, nunnan kasvoilla vihaa. Viimeksi mainittu vavahti ja katsahti terävästi sakariston ovelle.
Niilon poski oli kalpea, mutta hänen katseensa oli varma. Hän taivutti kunnioittavasti päätään marskille.
"Antakaa anteeksi, herra marski", sanoi hän, "mutta te olette itse opettanut minua pitämään kunniaa elämääkin kalliimpana, ja kun olen tehtäväni toimittanut, niin saatte minua rangaista. Minulla on toimitettavanani eräs asia, joka koskee herra Eerik Pukea — hän kääntyi tämän puoleen — aikomukseni oli sanoa se teille todistajitta, mutta sitä en ole voinut, ja nyt ovat hetket luetut… Tässä…"
Hän otti ihokkaansa sisätaskusta, jota ei murhaajan käsi ollut öisessä tarkastuksessaan löytänyt, kultasormuksen, jonka antoi Eerikille.
"Te tunnette tämän sormuksen, ritari", lisäsi hän, "sekä siihen sidotun lupauksen…"
Eerik-herra tarttui intohimoisella kiihkolla sormukseen, ja katseli sitä. Marskinkin kasvot värähtivät, ikäänkuin hänkin olisi nähnyt sormuksen ennen. Mutta Eerikin liikehtivään ja voimakkaaseen mieleen vaikutti sormus kuin taika siirtäen hänen ajatuksensa nykyajasta erääseen hetkeen, jolloin hänkin uneksi rauhan unelmia.
"Teidän on ehkä nyt, herra Eerik", jatkoi Niilo, "tehtävä päätös asiassa, joka on teille kaikista tärkein ja josta lupasitte neidolle ensiksi kysyä hänen mieltään… Nyt tervehtää hän teitä minun kauttani; hän tahtoo alinomaa rukoilla Jumalaa ja kaikkia pyhiä puolestanne ja lausuu, lähettäen tämän sormuksen takaisin, ettei teidänkaltaisenne miehen sydän tarvitse kokemattoman tytön neuvoja!"
Marskin kalmankalpeilla kasvoilla väreili omituinen hymy kuullessaan nämä sanat ja nähdessään, kuinka syvän vaikutuksen sekä sormus että neidon tervehdys tekivät Eerikiin. Tämä seisoi kokonaan mietteisiinsä vaipuneena ja katseli alttariin päin silmissään sellainen ilme, kuin olisi pyhän neitsyen kuva saanut hämärässä valaistuksessa Kaarina Kaarlontyttären piirteet. Lauhkea piirre ilmestyi hänen tuimille kasvoilleen. Hän ehkä kuuli kuiskauksen käymään sovintoon, kuten rauhanimpi kehotti sinä iltana, jona hän loisti kaikessa kauneudessaan hänen pitosalissaan.
"Neiti Kaarina lausui vielä niinkin", sanoi Niilo, "kun lupasin tuoda sormuksen ja hänen tervehdyksensä teille, että se ehkä saattaisi teidän ja Kaarlo-herran välisen riidan hyvään loppuun."
Sakariston ovelta kuului jotakin kolinaa, ja tummapukuinen nunna, jonka lieskaavat silmät tahtoivat niellä nuoren sanansaattajan, vetäytyi huomaamatta syrjään. Liike ei jäänyt Niilo Bonpojalta huomaamatta. Hän lähestyi herraansa ja kuiskasi:
"Olkaa varuillanne, täällä on petos tekeillä."
Marski heitti salamoivan katseen nuorukaiseen, mutta huusi siten äänekkäästi:
"Petos!"
Tämän kuullessaan sävähti Eerik Puke ja kääntyi äkkiä. Mutta hän ei voinut estää huokausta pääsemästä sydämensä syvyydestä, eikä kyyneltä, joka vieri hänen miehekkäälle poskelleen, kielimästä tunteista, joita ei kukaan luullut hänen sielussaan löytyvän. Hän katsoi kummastuneena marskia, mutta ennenkuin tämä oli ehtinyt mitään kysyä, tuli kuori täyteen aseellisia miehiä, ja eräs niistä astui marskin eteen ja lausui äänellä, jota ei voinut väärin ymmärtää:
"Antautukaa, marski… Te olette Eerik Puken vanki!"
Mies viittasi muita tulemaan marskia kiinni ottamaan, mutta kaatui samassa maahan Eerik Puken nyrkin iskusta.
"Elävän Jumalan nimessä, kuka on tämän tehnyt minun nimessäni!" huusi hän epätoivoisella äänellä.
Nyt avattiin kirkon ovi, ja marskin miehet astuivat sisään. Tämä tiesi nyt olevansa turvassa. Hän kääntyi Eerikin puoleen, mutta tämä ei antanut hänen mitään sanoa.
"Minä vannon, Kaarlo Knuutinpoika", sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä, "Jumalan äidin kuvan kautta pyhän valan, etten tiedä tästä mitään, ja todistukseksi siitä annan täten sinulle käteni ja suostun siihen, että riitamme ratkaistaan rauhallisesti valtakunnan neuvostossa."
Eerikin takaa tuli nunna esiin, hiljaa ja juhlallisesti hänen ja
Kaarlon väliin.
"Te saatte uskoa herra Eerikin sanoja", lausui hän, "olen teidän kummankin ystävä, ja minäkin vannon sen, ettei Eerik Puke tiedä tästä mitään. Mutta jos tahdotte tietää, kuka tämän on tehnyt ja kuka olisi näin häväissyt herra Eerikin kunniaa, ellei Jumalan äiti olisi lähettänyt minua hänen tielleen, niin saatan sen ilmoittaa…"
Sekä Eerik että marski katselivat jännityksellä nunnaa, jonka mustista silmistä syöksyi liekkejä. Samalla rupesi mies, joka oli Eerikin iskusta kaatunut, virkoamaan ja nousi ylös. "Tietäkää sitten, että se on teidän oma aseenkantajanne … hän, joka toi neiti Kaarina Kaarlontyttären sanan herra Eerikille… Voi sinua nuori mies, sinä olet suuri teeskentelijä, mutta nyt luisti laskujesi ankkuri sileää kiveä myöten eikä tarttunutkaan pohjaan…"
Niilo oli kuin kivettyneenä. Hän tuskin tiesi, oliko tämä täyttä todellisuutta. Nainen, joka puhui, valapatto, joka ei murhaakaan kammoisi. Hän seisoi tässä niin viattomana, ylevänä ja pyhänä osoittaen sormellaan häntä sellaisen työn tekijäksi, jonka ajatteleminenkin häntä kauhistutti. Mutta pian hän tointui siitä huumauksesta, johon tuo kamala nainen oli saanut hänet, ja hänen silmiinsä syttyi musertavaa ylenkatsetta osoittava liekki. Nunna jatkoi ääntään korottaen Kaarlolle:
"Kysykää tuolta mieheltä, jonka Eerik-herra kaatoi, marski Kaarlo … minä luulen, että hän voi sanoa, kuka on häntä houkutellut tähän konnantyöhön. Itse olen nähnyt aseenkantajanne kuljeskelevan koko yön leirissä."
Mies, joka oli tällävälin täydellisesti tointunut, nousi ylös ja vakuutti nunnan sanat todeksi, ennenkuin marski ennätti sitä kysyäkään. Marski puolestaan oli ymmällä, miten kaiken tämän käsittäisi. Hänen katseensa lensi terävänä ja läpitunkevana toisesta toiseen. Niilo Bonpoika oli rikkonut hänen käskyänsä vastaan ja oli siitä siis ansainnut rangaistuksen. Tässä taasen oli hän ollut enemmän pelastukseksi kuin tuhoksi herralleen, mutta muuten oli hänen avoin ja jalo katseensa jo takeena siitä, että hän ei ollut petokseen syypää. Mutta toiselta puolen oli hän ollut vaan lyhyen ajan marskin palveluksessa, joten tämä ei vielä ollut oppinut häntä oikein tuntemaan, ja sitäpaitsi oli vaikea otaksua kenenkään rupeavan aivan valheellisesti sysäämään hänen niskoilleen niin törkeätä rikosta, jollei hän tavalla tai toisella ollut vikapää.
Marski käski senvuoksi miestensä päällysmiehen ottamaan Niilo Bonpojan kiinni, ja käskyä noudatettiin heti. Sitten hän kääntyi Eerik-herran puoleen, joka oli tyrmistyneenä ja suuttuneena. Hän ehkä näki sisarensa läpi, ja kun tämä siten joutui hänen silmissään niin kamalaan valoon, teki se hänet aivan sanattomaksi.
"Minä uskon sanojanne, herra Eerik", sanoi Kaarlo ojentaen hänelle 'käden lumivalkean', kuten kansanlaulussa sanotaan, "minä uskon, että teillä ei ole ollut mitään tämän petoksen kanssa tekemistä, ja jos totinen aikomuksenne on sopia kanssani, niin odotan teitä huomenaamuna Vesteråsissa."
Sitten läksi marski seurueineen kappelista. Eerik Puke jäi alttarin ääreen seisomaan äänetönnä ja umpinaisena, ja hänen katseensa oli niin epätoivoinen, että nunna kiiruhti levotonna hänen luokseen yrittäen tarttua hänen käteensä. Mutta hän sysäsi hänet ankarasti luotaan.
"Ei, ei, sisar", sanoi hän, "tästä hetkestä alkain ei meillä ole muuta yhteyttä kuin verenside… Vastaa sinä Jumalan edessä kerran siitä teosta, jonka olet tänäpäivänä tehnyt… Ja Jumala antakoon sinulle anteeksi, ettei veljesi kunnia ollut sinulle sen rakkaampi… Mutta minä tahtoisin, että tämä päivä olisi viimeiseni!"
Hän vaipui melkein tajutonna alttarikehää vasten.
XI.
Viimeinen päivä.
Vesteråsin linnan miestuvassa oli paria päivää myöhemmin muutamia marskin miehiä vilkkaasti keskustelemassa. He puhuivat äskeisistä tapahtumista, jotka olivat jo ehtineet saada värin, mikä ei pitänyt aivan tarkoin yhtä todellisuuden kanssa.
"Niilo Bonpoika on syytön kuin lapsi tähän rikokseen", sanoi eräs vanha harmaakarvainen urho, "sanokaa mitä tahdotte."
"Mutta ei hän sentään mahtanut turhanpäitenkään lähteä Eerik-herran leiriin keskellä yötä, oltuaan ensin marskin luona kuuntelemassa, mitä siellä yön toimista päätettiin", vastasi innolla toinen. "Näin itse, kun hän tuli yöllä, otti hevosensa ja astui sen satulaan hiljaa ja salamyhkäisesti kuin aave."
"Mene hornaan aaveinesi", vastasi ukko taas, "minä pidän siitä kiinni, mitä kuulin hänen sanovan Pentti Gunnarinpojalle Harakerin kirkolla, että nimittäin olisimme varuillamme, sillä oli petos tekeillä…"
"Ja sinun puiseen kalloosi ei mahdu", lausui kolmas, "että hän tahtoi tehdä itsensä niin puhtaaksi ja valkeaksi, ettei vaan häneen voisi mitään varjoa langeta?… Jollei Pentti Gunnarinpoika olisi ollut se mies mikä hän on, niin olisi marski joutunut Eerik-herran vangiksi, ja yksikään ei olisi voinut sanoa puolta sanaa viekkaasta Niilo Bonpojasta. Antakaahan olla… Saatte nähdä, ettei peli siihen lopu, vaikka Eerik-herra onkin tullut tänne… Antakaa vaan helsinkien tulla, joilla Hannu Martinpoika uhkaili juomingissa illalla, niin saatte nähdä, että tanssi alkaa uudestaan! Hän ei otakaan niitä niin sanalla vaan, kuin hän otti taalalaiset täällä Skultunassa, kun Eerik-herra vihdoinkin mukautui ottamaan vastaan piispain rauhakirjan… Ei, ei … mikä lieneekin Eerik-herralla nykyään vaivana, koska hän on kuin nahkaansa vaihtanut käärme, niin kyllä helsingit meluten tulevat, totisesti, — siitä syntyy suuri kiertäminen ympäri valtakunnan Engelbrektin tapaan…"
"Älkää haastelko niin rohkeasti älkääkä lausuko turhaan Engelbrektin nimeä", vastasi sotavanhus totisena, "minä olen palvellut hänen miehenään, ja seurasin häntä hänen viime matkallaankin … nytkään en olisi marskin miehenä, ellei Herman Berman ja moni muu olisi samoin … mutta sen sanon ja siitä vastaan vaikka hengelläni, ettei Eerik-herrassa ole vielä petollisuutta nähty, ja jos joku sanoo toisin, niin minä murran siltä niskat nurin!"
Vanhan karhun sanat vaikuttivat voimakkaasti muihin, eikä yksikään tohtinut sanoa sitä vastaan. Ajatukset johtuivat päinvastoin toisaalle.
"Varmaa on", sanoi eräs, "että täällä on kummia tekeillä. Minä näin Jöns Pentinpojan, joka on hiljakkoin tullut Tukholmasta, menevän eilen Mustaveljesluostariin ja toimittelevan siellä kauanlaisesti yhtä ja toista. Isäni oli lähettänyt minulla terveisiä veljelleen, joka on mustaveljes, ja siten tulin luostariin samaan aikaan. Ja silloin näin Jöns-herran menevän luostarin priorin kanssa erääseen kellariin, ja sitten kysyin sedältäni, mitä ne siellä mahtoivat tehdä. Mutta hän pudisti vaan päätään ja sanoi: 'Se on vanha juomakeittiö, jota ei ole pitkiin aikoihin käytetty'. Minä oli vielä samassa paikassa Jöns-herran ja priorin tullessa ulos, ja silloin hymyili Jöns-herra viekkaasti ja katsoi luostarisalin ikkunoihin päin, joka on aivan kellarin päällä. Hetken perästä tuli priorilta käsky tehdä tuli vanhaan keittiöön."
"Yksinkertainen olet aina ollut", keskeytti muuan, "mutta mitenkä aiot saada munkkien keittiön ja herrain aikomukset sopimaan yhteen, sitä ei voi muut käsittää kuin sinun viisas pääsi."
Miesten puhe keskeytyi siitä, että Pentti Gunnarinpoika, joka oli samalla Kaarlon voutina linnassa, astui linnantupaan. Pian senjälkeen näkyi Jöns Pentinpojan korkea, hoikka vartalo astuvan linnanportaita myöten alas ja lähtevän täsmällisin askelin linnasta. Vanha engelbrektiläinen katseli silloin tutkivasti voudin kasvoja, joissa ei näkynyt ensinkään hänen tavallista vapaata avomielisyyttänsä; niissä oli vaan enemmän murehtiva ilme.
"Drotsilla lienee myöskin riepuja tässä pyykissä", sanoi hän puoliääneen, katsellen menevätä Jöns-herraa.
Pentti Gunnarinpoika huokasi syvään.
"Parempaa on miekan puhe kuin papin puhe, kyllä se on varmaa", sanoi hän, "papit hokevat hic ja hoc-loruaan, mutta herra Eerik Puke on totisesti paremman arvoinen … niitä iskuja hän tuskin pystyy torjumaan."
Nyt tuli marski itse luostariportaille. Hänenkin kauniilla kasvoillaan oli huolestunut piirre. Hän lähti kiirein askelin linnasta, ja muurilta voi nähdä hänen menevän siihen taloon, jossa Eerik Puke asui. Se herätti miehissä suurta hämmästystä ja antoi aihetta moneen otaksumiseen.
Marski astui Eerik-herran luokse, jota tämä vierailu hämmästytti melkein yhtä paljon kuin marskin omia miehiäkin. Mutta marski ei antanut ritarin lausua kummastustaan.
"Jos olisi ollut yö, ettei kukaan olisi nähnyt minun tulevan luoksenne", sanoi hän, "niin olisi se ollut parempi sekä teille että minulle. Minun täytyi kuitenkin puhutella teitä todistajitta, ennenkuin tämänpäiväinen yleinen kokous pidetään. Kuulkaa, Eerik Puke, luonani on käynyt tänään eräs mies, joka on hyvin lähellä sekä teitä että vihamiestäni, drotsia… Sen mukaan mitä häneltä kuulin, on teillä vaan kaksi pelastuksen tietä; teidän täytyy joko suoraan sanoa, miten tuon Harakerin kirkossa tapahtuneen petoksen laita oikein on, tahi täytyy teidän paeta…"
Eerik-herra tuli kalmankalpeaksi kuultuaan marskin sanat. Mitä marskin luona lieneekin puhuttu oli hänestä aivan vähäarvoista, hänen mielensä valtasi nyt niin kokonaan marskin mainitsemat kaksi ehtoa — ei sen vuoksi, että hän rupeisi näitä ehtoja harkitsemaan, vaan sen vuoksi, että ne tuottivat hänelle niin suurta tuskaa.
"Ei voi minun valtani eikä piispain turvakirja nyt teitä pelastaa perikadosta", jatkoi Kaarlo, "ellette itse tue sekä valtaani että turvakirjaa, mikä taasen ei voi tapahtua muuten kuin pesemällä itsenne puhtaaksi siitä häpeästä, jolla Harakerin kirkossa tapahtunut asia tahrasi kilpeänne. Minä en usko teistä pahaa … sen ymmärrätte siitäkin, että tulen luoksenne. Minä tahdon pelastaa henkenne nytkin, kuten tein Söderköpingissäkin, koska te olette uljas ritari, sekä myöskin sen veren vuoksi, joka vuosi Söderköpingissä… Mutta niitä on, jotka tahtovat käyttää kirkossa tapahtunutta kohtausta kukistaakseen teidät. Voitteko siis sanoa minulle, kuka on syypää … aseenkantajani ehkä, mutta herrat eivät tahdo häntä siksi … sanokaa siis, nimittäkää siis…"
"Aseenkantajasi, Kaarlo", keskeytti Eerik innokkaasti, mutta äänensä petti samassa, ja hän jäi hyväksi aikaa äänettömäksi. Sitten hän lisäsi tyyneydellä, joka oli hänessä aivan tavatonta, "kuka on syypää Harakerin kirkossa tapahtuneeseen kohtaukseen, en tiedä, ja paeta … sitä en tahdo, muuta en voi sinulle sanoa, Kaarlo … tulkoon kohtalokseni mikä tahansa!"
Linnanmuurilla olevat asemiehet näkivät hetken kuluttua herrain kokoontuvan Mustaveljesluostariin. Sinne tuli arkkipiispa Olavi seurueineen, sitten piispa Tuomas sekä joukko neuvosherroja ja viimeksi herra Eerik Puke, jonka tieltä he näkivät herra Jöns Pentinpojan väistyvän luostarinportilla. Hetkisen kuluttua näiden jälkeen tuli vihdoin marskikin, mutta hän ei tullut herra Eerikin majatalosta. Hän oli luultavasti pujahtanut sieltä talon takaportin kautta.
Miehet menivät linnantupaan; ainoastaan se mies, joka oli kertonut herra Jöns Pentinpojan käynnistä luostarin priorin luona, jäi muurille, josta hän katseli yhtämittaa luostariin päin. Oli ehkä kulunut tunti, kun hän näki herrain tulevan nopein askelin luostarin portista, ja koko seurueen astuvan linnaa kohden. Eräs marskin aseenkantajista tuli edellä juosten, ja muurilla ollut mies meni linnan portille tätä vastaan.
"Mitäs kuuluu?" kysyi hän.
"Kokousta jatketaan täällä linnassa", vastasi poika kiireisesti, "luostaritupaan tuli niin kauheasti häkää, etteivät herrat voineet olla siellä!"
Sitten juoksi aseenkantaja linnantupaan kohtaamaan linnanvoutia. Asemies meni hänen perässään, ja kun linnanvouti oli mennyt pois, kertoi hän muille, mitä luostarissa oli tapahtunut, ja hänen silmistään näkyi jonkunlaista ylpeyttä siitä, että hänen harkintansa oli toteutunut. Kohta sen jälkeen tulivat herrat ja menivät toinen toisensa perään suureen linnansaliin. Linnanvouti tuli samassa paikalle ja käski muutamia miehistä salin ovelle vartijoiksi, ja sekä vanha engelbrektiläinen että mustaveljeksen veljenpoika sattuivat pääsemään joukkoon.
Tultuaan luostarisalin ovelle, seisoivat he äänettöminä nojautuen pertuskoihinsa, mutta kuuntelivat samalla tarkasti, mitä salissa puhuttiin. Ei kestänyt kuitenkaan aivan kauan, ennenkuin salin ovi avattiin päästämään sisään raitista ilmaa, koska kuumuus tuli takkavalkean ja suuren väkijoukon tähden sietämättömäksi. Silloin kuulivat vartijat selvästi, mitä salissa tapahtui.
Ensiksi puhui arkkipiispa Olavi. Hän puhui rauhan ja sovinnon sanoja voimakkaasti ja vakaasti, ja hänen sanoihinsa lisäsi Tuomas-piispakin sanansa, kehoittaen jaloja herroja jättämään yhteisen parhaan tähden yksityiset riitansa. Herra Eerik puhui sitten, mutta niin tuikeasti, että näki selvästi, kuinka hänen sisässään kiehahteli; hänen lopetettua alkoi Jöns Pentinpoika puhua.
"Herra Eerik Puke puhuu suuria ja kopeita sanoja", lausui hän, "ja kärttää muilta hyveitä, joita hänellä itsellään ei ole. Täällä on nyt selvästi petosta tekeillä. Yleisesti kulkee puhe, että odotetaan vaan lisäväkeä Helsinglannista, ja sitten ovat taalalaiset taas pystyssä, ja sekä te, herra marski, että me muut saamme katsoa, pääsemmekö ehein nahoin pois. Täällä on kai läsnä niitä, jotka kuulivat, mitä Hannu Martinpoika, kavaltaja, joka luopui teistä ja yhtyi herra Eerikiin, mitä hän sanoi illalla juomingeissa. Ne voivat siitä kertoa. Ja sitäpaitsi ei minusta ole aivan paikallaan, että me tässä keskustelemme uskosta ja luottamuksesta sellaisen miehen kanssa, joka on niin rikkonut ritarivalansa niinkuin herra Eerik Puke … tai sanokaa minulle, herra Eerik, ja sanokaa meille kaikille, miten sen Harakerin kirkossa tapahtuneen kohtauksen laita oikeastaan on! Jos voitte näyttää siellä menetelleenne aivan kuin ritarin tulee, niin jätän syytökseni sikseen, ellette voi, niin tehnette te, marski, velvollisuutenne ja lähetätte kunniansa rikkojan drotsin luo Tukholmaan vastaamaan kaikesta, mitä hän on nyt tehnyt ja mitä hän on tehnyt ennen."
Jöns-herran lakattua puhumasta oli salissa niin hiljaista, että olisi kuullut hämähäkin kehräävän verkkoaan uuninkolossa. Salissa olivat kaikki pelkkänä korvana; samoin olivat miehet ovella. Vihdoin kuului joku nousevan kiivaasti ylös, ja kohta alkoi Eerikin ääni kuulua.
"Sellainen on sentään minun kunniani, ettei se luhistu sinun myrkyllisen kielesi kautta, kurja pappi!" huusi hän, mutta samassa tuli eräs aseenkantajista sulkemaan oven, että vaan epäselvästi voi kuulla, mitä sisässä tehtiin. Eerik-herra puhui kauan, ja sitten kuului marskin ja molempain piispain äänet peräkkäin. Viimeksi puhui taas Jöns Pentinpoika, ja sitten seurasi hiljaisuus, kunnes marski huusi ovella seisovia miehiä tulemaan sisään.
Ovi avattiin ja miehet astuivat sisään. Eerik-herra seisoi, hän oli kalpea ja vapisi, mutta hänen silmänsä leimusivat. Salin perällä istui Tuomas-piispan vieressä marski, kasvot yhtä kalpeina kuin Eerikinkin. Ei kukaan puhunut sanaakaan; miehet seisoivat odottaen käskyä herraltaan.
Vihdoin kuiskasi Jöns Pentinpoika sanasen marskin korvaan, jolloin tämä antoi miehille käskyn ottaa Eerik-herra kiinni.
Vähää myöhemmin illalla ratsasti vankka ratsujoukko Vesteråsista kulettaen keskellään herra Eerik Pukea vankina. Miehillä oli käsky viedä hänet Tukholmaan drotsin, Krister-herran käsiin.
Vähän matkaa Eerikistä ratsasti hänen takanaan saman saaton keskellä toinenkin vanki — Niilo Bonpoika. Hänet oli määrä pitää vankeudessa marskin tuloon asti.