* * * * *

Viipyi kauan ennenkuin marski pääsi Tukholmaan. Ja sama arvoituksenomainen umpimielisyys, joka hänessä huomattiin Eerik Puken vangitsemista seuraavina päivinä, pysyi hänessä vähin koko ajan. Kun hengenmiehet, arkkipiispa Olavi ja piispa Tuomas, hyvästelivät häntä, oli hän kohdellut heitä hiukan tylysti eikä ollut lausunut sanaakaan sen syvän surun johdosta, jota he osoittivat Eerik-herralle tehdyn väkivaltaisuuden tähden.

Mutta sentään kerrotaan, että hänen vanha hovimestarinsa oli, tullessaan hetkisen perästä sisään, nähnyt suuria kyyneleitä vierivän herransa poskia myöten.

Vasta helmikuun puolivälissä tuli Kaarlo-herra Tukholmaan.

Silloin oli Eerik-herran tuomio jo langetettu, ja se oli pantava parin päivän perästä toimeen. Kun Kaarlo ratsasti linnaan, jonka paras osa eli niin kutsuttu aatelislinna oli hänen hallussaan — etulinna oli drotsin hallussa — niin näkyi eräs tumma haamu juuri astuvan viimeksi mainittuun. Se oli nunna, joka astui kiireesti portaita ylös. Moniaan silmänräpäyksen kuluttua oli hän herra Krister Niilonpojan luona.

"Peruuttamattomasti?" kysyi nunna vapisevalla äänellä, ja hänen suuret tummat silmänsä näyttivät haluavan lävistää vanhan herran.

"Älkää kysykö minulta enää tätä asiaa", vastasi drotsi, "minä en voi sitä parantaa!"

"Ette sittenkään, vaikka lupaisin teille suurimman vallan, minkä kukaan voi Ruotsin valtakunnassa saavuttaa!"

"Hurskas sisar", sanoi drotsi sääliväisesti hymyillen, "surunne saattaa teidät mielettömiin!"

"Minä kysyn teiltä sitä vielä yhden kerran, viimeisen kerran … myöntäkää tai kieltäkää, mutta huomatkaa, kieltonne vetää turmion oman päänne yli!"

"Se minun täytyy kuitenkin tehdä!" vastasi drotsi.

"Hyvä on, herra drotsi, me näemme toisemme vielä, mutta silloin on onnettomuutenne hetki lähellä."

Hän näytti kamalalta, hänen silmänsä hehkuivat ja huulensa vapisivat kiivaasti. Mutta hän oli samalla niin uhkaava ja synkkä kuin kohtalo itse. Lähdettyään drotsin luota meni hän siihen torniin, jossa Eerik-herra oli vankina. Samassa lähestyi eräs mies kiirein askelin vankilaa.

"Ragwald!" huudahti nunna, ja mies kääntyi.

Se oli kolmas niistä kolmesta veljestä, jotka nunna oli kerran nähnyt kasvavan niin kauniina, ja kukoistavina isänkodissaan.

"Hyvä sisar", vastasi Ragwald Puke, "minä olen pyytänyt ja kerjännyt veljeämme, mutta hän ei suostu. Jumalan luona taivaassa näette minut vasta, sanoo hän. Rukoile marskilta ja drotsilta sitä. He tulevat tänne kohta allekirjoittamaan veljemme testamenttia, minä riennän nyt hänen luokseen."

Veli meni, ja marski ja drotsi tulivat kahden muun herran kanssa. Mutta nunnan tumma haamu seisoi paikallaan korkeana ja jäykkänä, ja herrat tekivät ristinmerkin käydessään hänen ohitseen.

Oli iltapäivä, ilma oli tumma ja raskas, täynnä lumipilviä, joten linnan matalassa käytävässä, joka vei vankilaan, tuli pian pimeä kuin sydänyöllä.

Silloin kuului perältä päin askeleita, ja murtunut ääni lauloi:

    Totuus ja usko on sortunut maan;
    Ne karata mielivät maailmaan!

Ja samassa henkäyksessä kysyi ääni:

"Oletko siellä, Torer vanginvartija?"

Eräs ovi avattiin, ja sieltä tuli esiin mies nilkuttaen ja helistäen raskasta avainkimppua.

"Kuinka nuorimies voipi?" kysyi edellinen ääni taas.

"Hän nukkuu; pelkään, että nyt on hänen viimeinen päivänsä!"

"Hyvä, Torer, mutta sinä erehdyt … sille, joka tässä vieressä asuu, koittaa kyllä viimeinen päivä, mutta nyt vasta oikea aamu alkaakin sille nuorelle miehelle, joka tässä huoneessa on!"

Vanginvartija mutisi jotakin partaansa avatessaan erään vankihuoneen ovea.

Nunna hiipi hiljaa sille ovelle. Hän oli tuntenut laulajan äänen eikä hän tahtonut päästää tavuakaan kuulematta. Mutta sisässä ei puhuttu. Hän kuuli vaan jonkun hommailevan perällä huonetta seinällä, mutta mahdotonta oli erottaa, mitä siellä tehtiin. Sieltä kuului ketjuin helinää, sitten oli taas vähän hiljaisuutta, jolloin tehtiin jotakin, josta kuuntelija ei saanut selvää, sitten helisi ketju taaskin.

"Herää nyt, Niilo Bonpoika", kuului äskeisen laulajan ääni sanovan, "nyt alkaa sinun päiväsi."

Sitten lähestyivät miehet ovea, ja nunna livahti syrjään toiselle ovelle päin ja kuuli äskeisen äänen laulavan:

    Ne lentää tahtoi niinkuin lintuset;
    Vapaina kiertää maat ja manteret.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli Tukholman kaupungin edustalla hirsipuu ja siinä riippui herra Eerik Puke.

Mutta hirsipuun juurella istui nunna, joka ei tuntenut pakkasta eikä myrskyä. Hän istui katsellen kuivin silmin avaruuteen.

Kansa kulki tietä myöten, teki kauhistuksella ristinmerkin, mutta nunna istui jäykkänä ja liikkumatonna samassa paikassa vielä paljon jälkeen puoliyön.

Kun hän vihdoin nousi ylös, ojensi hän molemmat kätensä taivasta kohden ja sanoi:

"Veljeni, veljeni … se on mennyttä, mutta yksi on, joka elää, ja tulee elämään niinkauan kuin minäkin, — kosto!"

TOINEN OSA.

Krister Niilonpoika Wasa.

I.

Vanha muisto.

Sattuu joskus vaeltaissasi yksinäisissä metsissämme, mieluimmin illalla, kun hiljaisuus vallitsee ja kun tuulen humina ja ihmistöinten häly on lakannut kuulumasta, että kuulet kuin huokauksen, syvän, valtaavan ja salaperäisen huokauksen, ikäänkuin Vidar [Vidar oli eräs ruotsalaisten kansallisia jumalia, jolla oli lisänimenä "hiljainen jumala". Suom. muist.], hiljainen jumala, käyskentelisi salaisilla poluillaan ja, luonnon suloudesta hurmaantuneena, ilmaisisi ihastustaan tällä huokauksella; tahi myöskin tuntuu ääni sinusta siltä, kuin kuulisit Jumalan astuntaa maan päällä. Sellaisia hetkiä on senkin miehen elämässä, joka muuten viettää aikansa alinomaisessa toiminnassa, kun hän on ikäänkuin myrskyltä suojassa, kaukana toiminnan kohisevasta virrasta, joten hän joutaa hetkisen katsella ympäristöään ja menneitä aikoja takanaan. Silloin saattavat vanhat kätketyt muistot herätä; ne vaeltavat kuin tuo hiljainen jumala öistä kulkuaan; silloin nämä muistot ilmestyvät kauneina enkelikasvoisina, sitä elävämpinä ja vilkkaampina, kuta harvemmin ne ovat saaneet osoittaa olemassa oloaan miehen sielussa.

Eräässä huoneessa Tukholman linnassa, n.k. aatelislinnassa, istui Eerik Puken mestausta seuraavana aamuna Kaarlo Knuutinpoika käsi poskella katsellen erästä kuihtunutta lehmuksen lehteä, joka oli hänen toisessa kädessään. Pöydällä oli pieni, mutta kauniisti leikkaeltu ja kullalla ja hopealla runsaasti koristettu lipas, joka oli täynnä osittain hyvinkin kallisarvoisia esineitä, joita hän tavallisesti kuletti mukanaan kaikkialle, missä liikkui. Pari lippaan vieressä olevaa sormusta osoitti, että marski oli muita tarkoituksia varten sen avannut, jolloin pieni kultainen kotelo oli sattunut hänen silmäänsä, kotelo kansineen oli pöydän syrjällä ja sen sisällys oli juuri se lehti, jota hän nyt katseli. Ja varmaan heräsi nyt, aluksi hämäränä, mutta sitten yhä selvempänä, mikäli muut aatokset ehtivät kadota, hänen mieleensä eräs muisto, jonka loiste yhä kirkastui kuten tähti, joka loistaa yhä kirkkaammin kuta synkemmäksi yön varjot käyvät. Hänen huulillaan oli omituinen hymy. Oli vaikeaa sanoa, ilmenikö tässä hymyssä kaihomieltä, muistojen herättämää, vai surua, vai suuttumusta. Sillä oli ihka kahtalainen juuri, sen pohjana oli ehkä kaikkia näitä tunteita; se oli ehkä samallainen kuin "Neitsy Maarian kukkanen", jolla on kaksi juurta, toinen valkea toinen musta.

Hymy väreili vielä hänen huulillaan, kun sisään astui hänen hovimestarinsa, tuo harmaahapsinen vanhus, joka oli ollut niin kauvan marskin ja hänen vanhempainsa palveluksessa, että hän oli melkein kuin perheen jäsen. Ukko näki heti mitä marskin kädessä oli, ja silloin ilmestyi hänenkin kasvoilleen hymy, mutta se hymy oli selvä, toivehikas ja herttainen hymy. Hän oli vanhastaan tottunut vapaasti esiintymään isäntänsä edessä. Niinpä lausui hän nytkin:

"Enkö arvannut, että löytäisitte sen!"

"Minkä…?" kysyi marski kiivaasti katsoen häneen.

"Hm … tuon kultakotelon … minä näin sen, kun viineksi lähdimme
Fågelvikistä, ja silloin ajattelin, että … niin, ajattelin vaan, että
hänkin voisi hyvin olla mukana, ei hän paljoa tilaa veisi…!
Kaarina-neiti…"

"Kaarina-neiti!" keskeytti marski hänet kiihkeästi, mutta malttoi mielensä samalla, ikäänkuin tämä sana olisi siirtänyt hänet toiseen maailmaan, jonka tunteita hän ei voinut sanoin ilmaista. Vihdoin hän lausui huokaisten: "se on mennyttä!"

"Älkää sanoko niin, herra Kaarlo", vastasi vanhus, "minä muistan vielä laulun: 'Ja itkut riemuksi muuttuneet on, Ken taittoi nyt lehden tuon puun? Ja nuoret taas yhtyivät karkelohon. Riemuitkaa, riemuitkaa, kaikki!'"

"Voi, ukkoseni, muistan minäkin sen laulun", vastasi marski pannen kuihtuneen lehden kädestään, "mutta sinä unhotat, että noitten nuorien yhtyminen tapahtui vasta kuoleman jälkeen… Jos tietäisit, mitä on tapahtunut, niin ymmärtäisit yhtä hyvin kuin minäkin, että nyt on ylipääsemätön muuri kohonnut hänen ja minun välilleni… Kuka olisi uskonut", jatkoi hän kuin itsekseen, "että lapsuuden muistoilla on niin syvät juuret miessydämessä! Näen vieläkin tuon rakastettavan lapsen edessäni, ikäänkuin tänä hetkenä olisimme samassa paikassa kuin sinä iltana, jolloin lähdin isäni kodista mennäkseni vieraille maille oppimaan ritaritapoja … me olimme Skällnoran suuren lehmuksen alla, aurinko väikkyi lännessä ja rastas lauloi järven rannalla, kun hän tuli luokseni jäähyväisiä sanomaan. Minä kysyin häneltä, unhottaisiko hän minut; että kun kotiin tultuani valitsisin vaimon itselleni, hän jo olisi toisen oma. 'En, en!' huudahti hän, 'minä odotan sinua!' Minä pyysin häneltä jotakin muistoksi, ja silloin hän hymyili minulle, taittoi tuon lehden lehmuksesta ja antoi sen minulle. 'Kätkekää se hyvin. Kätkekää se hyvin', sanoi hän, 'niinkauvan kuin se on teillä, asuu Kaarinakin teidän sydämessänne!'…"

"Näettehän sen siitä", lausui hovimestari sydämellisesti hymyillen, "olenhan aina sitä sanonut… Te hänet lopulta saatte, juuri te, eikä kukaan muu. Kun vaan olisitte silloin kotiin palattuanne minun neuvoni mukaan ratsastaneet Bjurumiin, ettekä Kråkerumiin, niin olisi kaikki tämä sydänsuru teiltä säästynyt. Mutta olkaa huoletta vaan, herra Kaarlo … jolla on puhdas omatunto, ei tule helposti onnettomaksi, vaikka asiat näyttäisivätkin väliin synkiltä… Kaarina-neiti rakastaa teitä, juuri teitä, eikä ketään muuta, ja hän on aina teitä rakastanut, pienestä lapsesta asti."

Marski viittasi kädellään vanhukselle ja hymyili, niinkuin se hymyilee, joka on asiastaan aivan varma.

"Mitä olen omin silmini nähnyt, sitä et sinä voi toiseksi muuttaa", sanoi hän. "Kaarina-neiti on kantanut Eerik Puken sormusta, ja asiain nykyisillään ollessa ei liene epäilystä, että verenvihakin on meitä nyt eroittamassa…"

"Se veri … se on ikuinen onnettomuus, Jumala paratkoon… Mutta en tiedä, ettekö te ja neiti Kaarina siitä voi vielä yhteen sopia… Nyt on minulla ainakin juuri asiana ilmoittaa teille, että neiti Kaarina odottaa sisälle pääsyä."

Marski hyppäsi tuolilta ja katseli kummastuneena ukkoon.

"Neiti Kaarina … minun luokseni! Mitä tarkoitat?"

"Hm, mitä tarkoitan, tahi paremmin hän … sen hän mahtaa parhaiten tietää itse; luulen sentään, ettei tästä tällä erää mitään rakkauskohtausta tule, siihen on neito liian surullinen… Mutta, kuten sanoin, hän haluaa hartaasti päästä teidän puheillenne, hän sanoi sen minulle itse, sillä minä tulin heidän taloonsa vähäistä senjälkeen, kuin ankara ritari, Kaarlo Orminpoika oli tullut kaupunkiin eilen."

Nämä tiedot tekivät nähtävästi suuren vaikutuksen marskiin. Hän käveli edestakaisin lattialla ja pysähtyi tuon tuostakin ikkunan luo, mutta vanha palvelija ei päässyt selville oliko hänen mielenliikutuksensa iloa vai surua. Vanha herra Kaarlo Orminpoika ei ollut viime vuosina ollut marskin ystäviä, ehkei hän myöskään ollut asettunut nimenomaan häntä vastaankaan. Hänen arvonsa ei kuitenkaan ollut niin suuri, että sen olisi mitenkään tarvinnut erinomaisemmin tehdä marskia levottomaksi, vaikka tämä ritari olisikin liittynyt lähemmin Eerikiin kuin häneen. Ja nythän ei muuten enää tarvinnut pelätä mitään Eerik Puken puolelta. Vanha palvelija katseli surullisesti herraansa ja sanoi huokaisten:

"Voi kuitenkin, kunpa lähtisimme Fågelvikiin takaisin, herra, ja eläisimme siellä rauhassa ja levossa, niin saisitte hymyillä kaikille maailman mahtavain riidoille. Fågelvikin herrana olette te kuitenkin sekä rikas että mahtava … älkää unhottako sitä, Kaarlo-herra!"

Kaarlo-herra hymyili ukon innolle ja lausui hymyillen: "Kyllä sekin aika vielä tulee! Tyynny vaan nyt, sinä kelpo ukko, minä luulen, että sinä kehottaisit samalla innolla minua maailmaan taas, jos minä istuisin kädet ristissä Fågelvikissä säätyveljieni melutessa ja reuhatessa mielin määrin Ruotsinmaassa!"

"Niin, Jumala armahtakoon, taidattepa olla oikeassa, herra Kaarlo…"

Ukko keskeytti puheensa, mutta epävarmaa lienee, eikö hän kuitenkin sisimmissään ajatellut enemmän samaan suuntaan, kuin äsken lausui, nimittäin että herralleen olisi sittenkin parasta viettää rauhassa ja levossa päiviään rikkaana ja mahtavana Fågelvikissä. Hän puheli aina siitä, että Fågelvikin omistaja on sekä mahtava että rikas, ja siihen suuntaan hän nytkin mutisi partaansa lähtiessään lupauksensa mukaan hakemaan neiti Kaarina Kaarlontytärtä marskin luo.

Hän oli tuskin lähtenyt, kun marski kuuli kahden henkilön keskustelevan viereisessä huoneessa, ja samassa alkoi sieltä kuulua koiran ulvontaa. Hän meni ovelle paremmin erottaakseen, keitä siellä oli.

"Te kuljeksitte ympäri maailman, kuten vaeltavan ritarin tulee ja sopii!" lausui naisen ääni, joka ilmaisi selvästi sekä vastenmielisyyttä että suuttumusta.

Kuiva nauru kuului vastaukseksi, mikä ei näyttänyt yhtään lauhduttavan naisen mieltä.

"Tukholman linna ei vaan ole mikään Ekesjö", lausui nainen taas, "ja sitä peliä, mitä siellä piditte, ette te täällä uudista!"

"Ha-ha-ha", kuului taasen sama kuiva nauru, jonka marski heti tunsi sen kummallisen ritarin ääneksi, joka oli tullut hänen luokseen Harakerissä. Nyt hän rupesi laulamaan karhealla äänellä:

    Kait sisään astun kohta;
    Valdemar, jos luvan saa,
    Voi pihamaalla vuottaa!

Samassa päästi koira, kuin pahoin lyötynä, surkean ulvonnan.

"Täällä eivät teidän laulunne minua kammota, ritari … ja ellei mieltäni painaisi kuoleman suru, niin voisin minäkin laulaa laulun, joka saisi teidät kalpenemaan…"

He olivat nyt hetkisen ääneti. Naisen sanat antoivat luultavasti miettimisen aihetta ritarille. Nainen jatkoi sitten:

"Veljeni istui tosin tässä linnassa seitsemän viikkoa, mutta voipi käydä niinkin, että te saatte siellä istua yhtä monta vuotta… Sellaisen laulun voin minä laulaa, ja uskokaa pois vaan, marski on lauluani kuunteleva. Minä olen nähnyt teidän kulkevan polkuja, joista ette voi vastata…"

Mutta koira ulvoi, ja ritari lauloi:

    Totuus nyt linnahan matkustaa,
    — — — — —
    Niin hän tuskissaan huutaa;
    Vaan valhe saapuu ratsain kartanoon,
    Se ritareineen kovin korskana on,
    Ja kalvat käsissään välkkyy.

Oli kuin ei ritari olisi ymmärtänyt naisen uhkausta, tahi kuin ei hän olisi siitä välittänyt. Hän oli viime kuukausina saavuttanut vähitellen marskin suurta suosiota, jota tämä tuskin itsekään osasi selittää. Mutta hän luuli havainneensa tässä kummallisessa puolihöperössä miehessä omituista lämmittävää uskollisuutta, ja sen lorukudoksen alta, jota hän mielellään käytti, oli marski useasti huomannut kirkkaita valonsäkeniä ja terävää älyä. Ne olivat kuin orapihlaja-aidan pohjalla matava kiiltomato, joka loistaa sitä kirkkaammin, kuta pikimustempi on yö. Mitä naiseen tulee, jonka Kaarlo tunsi äänestä Bengta-sisareksi, niin käsitti marski hyvin, että hän veljensä kuolemasta kiihtyneenä helposti yltyi vihaamaan ja uhkailemaan jokaista, joka oli ollut tai jonka hän luuli olleen vihamielinen hänen veljelleen. Ainoa, mitä hän ei ymmärtänyt, oli koiran ulvonta, mutta hän otaksui sen vaan uudeksi ritarin keksimäksi ilveeksi, kuten se todella olikin. Saliin astuessaan näki hän ritarin istuvan erään ikkunan luona penkillä, pitäen kaulanauhasta suurta mustaa koiraa, jota näppäsi tuon tuostakin kepillä, pannen sen siten ikäänkuin lauluaan säestämään. Bengta-rouva, joka oli nunnapukuun puettu, oli kääntynyt syvällä ylenkatseella pois tästä huolettomasta miehestä, jota ehkä juuri huolettomuutensa vuoksi olikin niin vaikea härnätä. Tämä ei välittänyt marskinkaan tulosta, vaan jatkoi lauluaan:

    Valheelle arvoa annettiin
    Se kunniaa sai sekä valtaa,
    Totuutta enää tuskin mainittiin,
    Se surulla sai päiviään kantaa.

Ja viimeisiä sanoja laulaessaan tahi pikemmin ehkä sahatessaan, — sillä hänen äänensä ja laulunsa muistutti sangen paljon sahan ääntä, jolla sahata kihnutetaan kovaa puunpalaa, jossa saha pahoin kitisee — takoi hän koiraa, tahdin mukaan yhä kovemmin, kunnes koiran ulvonta kohosi tarpeeksi korkealle.

"Olette näemmä hankkinut itsellenne elävän säkkipillin, ritari Viheriä", sanoi marski kulmiaan rypistäen, siten ilmaisten moitteensa ritarin sopimattoman touhun johdosta, kun Bengta-rouvan kalpeissa kasvoissa näkyi niin syvä suru.

"Vaiti Hanssu!" sanoi Viheriä — muuta nimeä ei hänellä ollut, ja tämän hän oli saanut viheriästä ihokkaastaan, joka oli aina hänen yllään, — "ole vaiti ja opi vastedes paremmin tekemään työsi! Katsokaas, herra marski," jatkoi hän, kääntäen totista naamaansa, jonka luonto näkyi äitipuolen tavoin luoneen vaan naurua herättämään, "se junkkari on purrut kahta sutta metsässä, mutta päästänyt ketun juoksemaan tiehensä… Katsokaas, asia on niin, ettei Hanssu ole minun lauluani säestänyt, vaan minun lauluni on säestänyt Hanssun rangaistusta … ja jollei se pidä vastedes paremmin varaansa, niin vie kettu pian koko koirankopin."

"Mutta koirahan on minun…"

"No, sitten on koira väliin herraansa viisaampi, sillä se noudattaa joskus ystäväinkin neuvoja, kun niitä annetaan suhdallisesti… Mutta katsokaas nyt, kuinka se puree keppiä eikä minua, kun tahdon opettaa sille jotakin."

Hän kohotti keppiä ja koira yritti purra sitä.

"Te otatte sopimattomia aikoja pilaanne varten, ritari Viheriä…"

"Pilaani?" keskeytti viheriä viattoman näköisenä, "pilaaniko … ei tämä mitään pilaa ole, tahdon vaan näyttää, ettei se, niin viisas kuin onkin, älyä erottaa minua kepistäni!"

Sekä marski että Bengta-rouva katselivat hievahtamatta miestä, ja jälkimmäinen näkyi koettavan saada selville, mitä tuon kummallisen miehen pilan, tuon narrinviitan, alla oikeastaan piili. Mutta Viheriä kutsui koiraa ja meni jotakin laulua hyräillen salin alapäähän.

Nyt kohtasivat marskin ja Bengta-rouvan katseet toisensa. Jälkimäisen kasvot olivat synkät ja niiden ilme jäätävän kylmä, mutta väliin vilahti niihin kuitenkin valoisa, milteipä iloinen piirre. Sillä talven lumiaavikoillakin on aurinkonsa, joka muistuttaa tulevasta kukkaisesta keväimestä, toivojen ajasta; — sen tapaista oli se värähtely, joka välistä ilmestyi tuon naisen kolkoille ja tylyille kasvoille, vaikka sen valon esineenä lieneekin ollut jotakin muuta kuin sitä, mikä täyttää elämäniloisen ja hurskaan sydämen.

Marskille oli tämän naisen tulo nähtävästi hyvin odottamaton, ja hänen katseestaan ja liikkeistään näki, ettei vieras ollut aivan tervetullut. Kun tämä oli vaiti, joko senvuoksi, että hänen mielensä yhä oli kiintynyt viheriän ritarin äskeiseen touhuun, tahi että hän tahtoi tehdä sillä oman esiintymisensä niin juhlalliseksi kuin suinkin, niin lopetti marski vaitiolon.

"Mitä teillä on minulle asiaa, rouva Bengta?" kysyi hän.

"Minä tulen veljeni luota, herra marski, tuolta, jossa hän nyt ratsastaa kuolonratsulla kylmässä tuulessa… Minäkin ikävöin nyt haudan hiljaisuuteen ja haluan jättää tämän maailman meluineen, mutta ennenkuin lähden, täytyy teidän suostua yhteen pyyntööni… Teidän täytyy sallia minun haudata veljeni vihittyyn maahan!"

Marski katseli liikutuksella surevata vaimoa, mutta ennenkuin hän ehti vastata, avattiin ovi ja sisään astui Kaarina-neiti. Tämä näky sai marskin hetkiseksi unhottamaan kaiken muun, mutta vähitellen sai hän malttinsa takaisin. Silminnäkijät kertovat Kaarina Kaarlontyttären olleen aikansa ihanimpia naisia, ja tänä hetkenä hehkui hänen silmistään omituinen päättäväisyys, joka valoi kuin pyhän sädeloiston hänen kuvanihanille kasvoilleen, mutta poskensa kalvakkuus ja huulten vapiseminen osoitti hänen mielensä olevan syvän liikutuksen vallassa, jota hän tuskin jaksoi hillitä, — hurmaava hän oli tänä hetkenä, eikä ole kummaa, että entisaikain muistot heräsivät marskissa ja saattoivat hänet hetkiseksi suloiseen lumoustilaan. Mutta entisyyden enkelihaamujen keralla ilmestyi muita varjoja, jotka viittasivat nykyisyyden raudankovaan todellisuuteen kuiskaten armottomalla ankaruudella Eerik Puken nimeä ja muistuttaen hänen kohtalonsa kolkkoutta. Siten syntyi rakkaudesta itsestään voima, joka paljasti onnen ruusua jäytävän madon ja peitti kaiken pimeyteen.

Hän astui kohteliaasti neitoa vastaan tervehtäen häntä.

"Olkaa tervetullut, arvoisa neiti", sanoi hän, "mikä lieneekin tuonut teidät luokseni; minun ei tarvitse vakuuttaa, että jos minun vallassani on, niin olen ilolla täyttävä pyyntönne."

"Kiitän teitä hyvästä lupauksestanne, herra marski", vastasi Kaarina, "pyyntöni täyttäminen on kyllä vallassanne… Tahdon vaan sanoa teille totuuden eräässä asiassa, jossa varmasti on erehdys tapahtunut ja jossa te olette tekemäisillänne vääryyden."

"Jumala ja pyhä kolminaisuus varjelkoot minua sellaisesta … sanokaa suoraan mitä sydämellänne on, olen valmis tekemään jälleen hyväksi, mitä olen rikkonut, jos se vallassani on."

"Se koskee aseenkantajaanne, jonka olette panettanut torniin Harakerin kirkossa tapahtuneen asian johdosta…"

Marskin kasvoilla vaihtui väri ja neidonkin posket punehtuivat hetkiseksi käydäkseen sitten entistäänkin kalpeammiksi.

"Tarkoitatte Niilo Bonpoikaa?" kysyi marski. "Tiedättekö siis, mistä häntä syytetään, arvoisa neiti?"

"Minulle on sanottu, että hän oli vasten teidän käskyänne silloin illalla lähtenyt leiristänne viemään minulta erästä sanaa herra Eerikille… Ja minä tahdon nyt sanoa teille, että se sana, jonka hän tahtoi viedä tuolle onnettomalle vainajalle, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, oli minulta ja ettei teidän siis tule panna asialle sen suurempaa painoa kuin se ansaitsee, ja sentähden pyytäisin teiltä vielä…"

Marski heitti kätensä ylöspäin ja sanoi:

"Te ette tunne asian oikeata laitaa, neiti Kaarina; aseenkantajaani, Niilo Bonpoikaa, syytetään siitä, että hän on toimeen pannut petollisen yrityksen minua vastaan Harakerin kirkossa, silloin kun hän antoi teidän sormuksenne herra Eerikille."

"Se on mahdotonta, marski, aivan mahdotonta … tuo reipas nuorukainen ei voi sitä tehdä. Ja koska minä olen hänen onnettomuutensa viaton alkusyy, niin ette pahastune, jos koetan tehdä kaikkeni saattaakseni hänet taas teidän suosioonne. Senvuoksi pyydän teitä sanomaan, kuka on nuorukaisen syyttäjä…?"

"Hänen omat toimensa ja sanansa!" vastasi marski, lisäten selittäen, "hän tuntee, kuten hän itse sanoo, petoksen alkuunpanijan, mutta ei tahdo ilmaista hänen nimeään. Uskokaa minua, minä näen yhtä vastenmielisesti kuin tekin, neiti Kaarina, verta viattomasti vuodatettavan, mutta teidänkin täytyy myöntää, että uskottomuus ja petos ovat rikoksista suurimmat."

Viheriä ritari, jonka silmät eivät olleet päästäneet Bengta-rouvaa näkyvistään, lähestyi häntä ja näytti haluavan alottaa hiljaisen keskustelun hänen kanssaan. Mutta Bengta-rouva tuntui vetäytyvän vastenmielisenä pois, ja hänen mustat silmänsä syöksivät salamoita. Samalla vetäytyi hän ovea kohden marskin ja Kaarina-neidin sitä huomaamatta. Jälkimmäinen koetti yhä lämpimästi puoltaa Niilo Bonpoikaa ja tuli jo oikein kaunopuheliaaksi. Kun hän oli lopettanut, lausui marski:

"Että näkisitte kuinka mielellänne tekisin teidän toivonne mukaan, niin tahdon teidän läsnä ollessanne nyt kysyä aseenkantajaltani, ja vastauksellaan tuomitkoon hän itse itsensä… Käskekää, ritari Viheriä", marski kääntyi tämän puoleen, "käskekää, että Niilo Bonpoika tuodaan tänne luokseni."

Ritari kumarsi osoittaakseen ymmärtäneensä käskyn, mutta lähestyi erinomaisilla kohteliaisuuden osoituksilla tummaa nunnaa, tarjosi hänelle kätensä ja saattoi hänet kappaleen matkaa marskia kohden, kenenkään muun kuin Bengta-rouvan itsensä huomaamatta, että se tapahtui aivan hänen tahtoaan vasten. Sillä ritari piti häntä kiinni kuin rautapihdeissä, ja nunna itse, joka ei hyvin ymmärrettävistä syistä tahtonut näyttää haluavansa poistua, ennenkuin oli asiansa toimittanut, sai pitää tämän hyvänään. Kun ritari oli saattanut hänet keskilattialle, millä hän tietysti tahtoi tehdä arvoisalle rouvalle huomaamattoman poistumisen mahdottomaksi, jätti hän hänet siihen paikkaan, löi kädellään otsaansa sekä kiiruhti ovelle ja lähti.

"Anteeksi, anteeksi, hurskas rouva", sanoi marski mielessään kiitollisena, että tuo hassahtava mies oli tempuillaan saattanut hänet taasen muistamaan Bengta-rouvaa ja hänen pyyntöään, "anteeksi että keskeydyin äsken…! Mitä pyyntöönne tulee, niin suostun siihen mielelläni. Voitte heti ryhtyä tarpeellisiin toimiin aikomustanne varten."

Bengta-rouva tervehti marskia ystävällisesti, kiitti häntä suosiollisuudesta ja kääntyi ovea kohti lähestyen sitä epäilyttävällä kiireellä. Mutta marski pysäytti hänet kysymällä:

"Älkää ottako pahaksenne, rouva Bengta … mutta meidän suhteemme oli kerran sellainen ja sellaiseksi se olisi vielä voinut tulla, ettei mikään olisi väliämme häirinnyt; mutta kun asiat ovat tulleet nykyisilleen, niin sallikaa minun kysyä, mihin aiotte viedä vainajan, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen!"

"Herra teille hyvällä palkitkoon nämä sanat, herra marski", vastasi Bengta-rouva. "Harmaaveljesten kirkossa aion antaa lukea sielumessut, ja sinne lähden nyt, sillä jo tänä iltana tahdon saada hänet vihittyyn maahan!"

Taaskin kääntyi Bengta-rouva oveen päin, mutta se avattiin samassa, ja pari asemiestä toi Niilo Bonpoikaa sisään. Marski viittasi miehiä poistumaan, mutta viheriä ritari asettui ovelle seisomaan ja Bengta-rouvakin jäi paikalleen. Nyt ei häntä pidättänyt niinkään pelko, että höperö ritari häntä estäisi, vaan hänet vangitsi melkein vasten tahtoaan kalpean ja sentään niin reipasmielisen nuorukaisen näkeminen. Vaikutus oli vaistomainen, hän ei enää kuullut järjen varoitushuutojakaan. Tämä tarmokas nainen maksoi nyt veronsa aikansa taikauskolle. Hän oli sen orjana ja sen näkymättömät langat pitävät usein henkeä kovemmissa siteissä kuin rautaiset kahleet.

Merirosvon onnenketju vaikutti nyt häneen näkymättömällä taikavoimallaan. Tämä ketju, jonka avulla hän oli tahtonut panna vallan ja kunnian, vieläpä kuninkaankruununkin veljensä jalkain juureen, tämä ketju, jota saadakseen hän ei ollut mitään säästänyt; ystävyyden, kunnian, rakkauden ja yleensä kaiken, mikä on ihmissydämelle pyhää ja kallista oli hän sen vuoksi pannut alttiiksi — tämä ketju oli ollut niin kauan hänen ajatustensa ja yritystensä esineenä, että se oli kuin hänen olemukseensa sulautunut. Ja se ajatus, että hänellä oli jo ollut tämä koriste kädessään, ja että hän oli sen taas menettänyt, pikemmin lisäsi kuin vähensi sen tenhovoimaa häneen. Samoinkuin kankaalla häilyvä virvatuli, joka yhä pakenee ihmisen tieltä, joka on ryhtynyt sitä kiinni yrittämään, oli tämä ketjukin yhä houkutellut häntä peräänsä ja yhäti paennut etemmäksi; hän oli itse kuin kiinninaulattu tähän salaperäiseen esineeseen.

Hänen silmiinsä syttyi tuli voimakkaampi ja hurjempi, kuin hän itsekään aavisti, kun hän näki Niilo Bonpojan, eikä marskinkaan kehotus olisi saanut häntä paikaltaan hievahtamaan. Hän oli nimittäin varma, että ketju oli siinä, missä Niilo Bonpoikakin, ja vaikkei hän voinut millään järkisyyllä selittää luuloaan, niin uskoi hän nyt aivan varmasti, että ketju oli tänä hetkenä nuorukaisella. Se aavistus oli syntynyt eilen illalla, kun hän kuunteli nuorukaisen vankikopin oven takana, ja yöllä, kun hän istui veljensä ruumiin ääressä kuunnellen myrskyn pauhinaa ja katsellen pilvien vaellusta kentän yli, oli se kasvanut täydeksi varmuudeksi. Nuorukaisen tulo iski salamana hänen sielunsa pimeyteen, ja sen valossa kypsyi siellä eräs päätös, jonka hän heti tahtoi panna toimeen.

II.

Kaulaketju.

Marski kääntyi pitemmittä mutkitta vangitun nuorukaisen puoleen.

"Minä tahdon vielä kerran kysyä sinulta, Niilo Bonpoika", sanoi hän, "ja sinun tulee vastata minulle siitä rikoksesta, josta sinua syytetään… Ajattele tarkoin, ennenkuin vastaat … elämäsi ja kuolemasi on omassa kädessäsi. Vastauksesi ratkaisee kohtalosi … en kysy sinulta enää tämän jälkeen."

Olisi ollut vaikea päättää, keneen nämä marskin sanat enimmin koskivat, nuorukaiseenko, jota ne tarkoittivat, vai neiti Kaarinaan ja viheriään ritariin. Neidon poskilta katosivat veret ja hän risti kätensä kuin suonenvedossa, ritarin huulilta haihtui hymy, ja hänen silmistään välähti säde selvää tajuntaa ja jännittynyttä tarkkaavaisuutta. Nuorukainen oli kiihkeästi liikutettu, häntä vapisutti ja hän laski silmänsä alaspäin, ikäänkuin ei olisi oikein voinut kestää sitä ajatusta, että hänen täytyisi kuolla näennäisesti häpeällinen kuolema, vaikka kyllä tiesikin, ettei ollut sitä ansainnut. Mutta tätä kesti vaan silmänräpäyksen ajan, silloin kohotti hän päänsä ja katsoi herraansa suoraan kasvoihin.

"Yhden työn olen tehnyt, joka rangaistusta ansaitsee", sanoi hän äänellä, jonka luontaista, kaunista sointua pikemmin lisäsi kuin vähensi se värähtely, jonka asian painavuus vaikutti, "sen nimittäin, että vasten teidän tahtoanne lähdin leiristänne ja ratsastin herra Eerikin luo, ja sen rangaistuksen, jonka siitä määräätte, tahdon kärsiä… Eikä neiti Kaarinalle antamani lupaus yksinään saanut minua tälle matkalle lähtemään, vaan minä toivoin siten saavani sovinnon aikaan herra Eerikin ja teidän välillänne, herra marski, ja jos sen siksi katsotte, niin menköön nuori elämäni tämän asian tähden… Tämä on minulla sanottavaa, kuten ennenkin…"

Nuorukainen vaikeni ja marski odotti hetkisen, ikäänkuin antaakseen hänen miettiä ja sitten jatkaa puhetta. Mutta kun Niilo yhä pysyi äänetönnä, niin lausui marski:

"Sen, mistä nyt olet puhunut, Niilo Bonpoika, annan sinulle anteeksi hyvän tarkoituksesi tähden, mutta sinä tiedät hyvin, että sinua vastaan on paljoa pahempi syytös… Harakerin kirkon tapaus."

Nuorukainen karahti hehkuvan punaiseksi, ja vihan salama lennähti hänen avomielisistä, rehellisistä silmistään. Näytti kuin olisi häntä sisimpäänsä asti liikuttanut ajatuskin, että hänen kunniataan vastaan voitiin sellaisia syytöksiä lausua.

"Kun viimeksi kysyitte minulta tätä, herra marski", sanoi hän, "niin sanoin teille kaikki, mitä minulla on sanomista. Kysymyksenne saivat minun myöntämään tietäväni todellisen syypään, mutta nimeä ei minun ole sallittu ilmaista."

"Muistutan sinulle vaan kerran vielä, että jos tätä kieltoa tottelet, se voi maksaa henkesi", lausui marski. "Sinua syytti Bengta-rouva itse, joka on nyt läsnä tässä salissa, hän syytti sinua, ja hänen syytöksensä vakuutti todeksi se mies, joka koetti yritystä toimeen panna… Jos tahdot hänen nimensä salata, niin täytyy jokaisen kunniallisen miehen pitää sinua hänen kaltaisenaan, ja siten sinä langetat itse tuomiosi."

Salissa vallitsi sanan oikeassa merkityksessä kuoleman hiljaisuus. Marski oli puhunut aivan tyynesti, ja senvuoksi tunkivat hänen sanansa sitä syvemmälle, ja vaikuttivat valtavasti kaikkein mieliin. Hetki oli sitä jännittävämpi, kun kaikki paitsi Bengta-rouva, — epäilemättä marski itsekin — toivoivat, että nuorukainen lausuisi oikean syyllisen nimen ja siten pelastaisi itsensä. Samalla täytyi todella ihmetellä häntä, jos hänellä oli rohkeutta panna henkensä alttiiksi lupauksen pyhyyden tähden. Mutta Niilo Bonpojalla oli tämä rohkeus.

"Niinpä ottakaa henkeni, herra marski", sanoi hän, "sielulleni ette kuitenkaan mitään mahda."

"Onko tämä viimeinen sanasi, Niilo?" kysyi marski.

"Se on viimeinen sanani!" vastasi uljas nuorukainen.

Marski kääntyi pois, ja Kaarina-neiti purskahti itkuun. Mutta Bengta-rouva nosti päänsä ja katseli ympärilleen muodoltaan niin ankarana ja tylynä, että näytti sangen epäiltävältä, oliko hänen rinnassaan ensinkään ihmissydäntä sykkimässä. Oven luona seisova viheriä ritari oli kaikkien niiden tunteiden personoitu ilmaus, joita muut salissa olijat tunsivat. Viha, suru ja tylyys taistelivat hänessä, ja nämä tunteet näyttivät kokoovan hänen sielunsa hajalliset voimat ja saattavan sen täyteen selvyyteen. Niin ei hänen silmänsä olleet koskaan vielä katselleet siitä alkain kun hän tuli marskin hoviin, ja ehkä oli onneksi hänelle, ettei salissa vallitsevan jännitystilan vuoksi kukaan huomannut hänen älykästä ja terävää katsettaan. Hän pani väliin korvansa ovea vasten, ikäänkuin odottaen jonkun tulevan, väliin hän taas astui askeleen eteenpäin avaten huulensa kuin jotakin sanoakseen, mutta otti taas askeleen taaksepäin ja sulki huulensa; sitten hän kävi lähimmän ikkunan luo katsomaan, eikö ulkoa ehkä tullut sitä apua, jota hän etsi. Kun marski kääntyi viimeisen kysymyksensä jälkeen pois, ja kun suru oli murtamaisillaan kauniin neidon, niin kiihtyi viheriän ritarin levottomuus korkeimmilleen.

Hän seisahtui äkkiä aivan liikkumattomaksi, otti sitten muutamia askeleita eteenpäin, jolloin marski havahtui. Samassa tartuttiin oven lukkoon, ja silloin valtasi kuin joku salainen voima ritarin sielun. Miehekäs ryhti hävisi kerrassaan, ja marski näki vaan entisen muodottoman olennon, jonka huulilla oli tuo ikuinen, sisällötön hymy.

Ovi avattiin sitten ja sisään astui muuan mustaveljes. Hän piti käsiään ristissä rinnallaan ja kumarsi syvään marskille, joka katseli häntä kummastuksella.

"Mielihyvällä … tahi velvollisuuteni mukaan olen noudattanut teidän käskyänne, ankara herra…" alkoi munkki, mutta marski keskeytti hänet.

"Minun käskyäni, mitä tarkoitatte? En ole käskenyt teitä tänne."

Eräs pitkä, tumma mies, joka oli tullut munkin mukana saliin, selitti asian marskille.

"Antakaa anteeksi, ankara herra", sanoi hän, "luulin tekeväni teille mieliksi tuodessani tänne tämän arvoisan mustaveljeksen. Kun Niilo Bonpoika kutsuttiin tänne, niin alettiin miestenne kesken kuiskia, että nuoren herran viimeinen hetki on tullut, ja sen vuoksi minä riensin luostariin hakemaan veli Knuuttia."

"Puheesi ei, mies, valaise vähääkään sitä, mitä tahdon selittää", lausui marski suruisena, mikä sopi erittäin hyvin hänen kauniille kasvoilleen.

"Selityksen, jota tahdotte käytökseni johdosta, ankara herra", lausui munkki, jonka päähineen alta tulivat näkyviin hurskaat ja jalot kasvot, "saatte kohta, kun kuuntelette minua vähäisen. Minulla on hiukan puhumista, mikä koskee vangittua aseenkantajaanne ja hänen tuomiotaan, jota ette, sen Jumala suokoon, vielä liene langettanut."

Marski antoi munkille merkin, kehottaen häntä puhumaan, ja munkki alkoi:

"Te tiedätte, ankara herra, että eräs niitä pahantekijöitä, jotka yrittivät Harakerin kirkossa, Jumala paratkoon, tehdä kauhean rikoksen pyhää kirkkoa, Jumalan valtakuntaa, ja teitä itseänne kohtaan, — te tiedätte, että eräs niistä koetti paeta tornista ja että miehenne saivat hänet hädin tuskin uudestaan kiinni. Siinä vuodatettiin vertakin, mies haavoittui kuolettavasti. Häntä ei enää ole olemassa, hän kuoli tuntia ennen puoliyötä."

Munkki teki ristinmerkin ja mutisi lyhyen rukouksen. Kaikki odottivat hartaasti, mitä munkilla oli vielä sanomista; Bengta-rouvan raudankovilla kasvoilla vaan vaihtui väri, ikäänkuin olisi levottomuus lopulta tunkeunut hänenkin sydämeensä.

"Minut kutsuttiin kuolevan ääreen", jatkoi pater, "ja ennen hengen lähtöä teki hän täydellisen tunnustuksen siitä, mitä Harakerin kirkossa tapahtui."

"Jumalan ja hänen pyhäinsä nimessä, hurskas veli … ilmoittakaa pian, mikä tässä on totta, mikä valhetta!"

"Kohta, ankara herra … nuori aseenkantajanne on viaton kuin pyhimys … mies oli toisen asioilla … hän oli … hän oli…"

Mies katseli ympärilleen, ja hänen silmänsä sattuivat Bengta-rouvaan. Tämä voimakas, rohkea nainen ei kestänyt tätä katsetta. Näkyi, miten hän vapisi, hänen katseensa oli melkein rukoileva, kun hän vihdoinkin jaksoi katsoa munkkiin. Ennenkuin tämä vielä ehti lausua nimen, joka oli hänen huulillaan, astui Bengta-rouva pari askelta marskia kohden.

"Minä vakuutan todeksi, mitä tämä hurskas luostariveli sanoo", lausui hän, "Niilo Bonpoika on viaton, ja minä peräytän juhlallisesti häntä vastaan tekemäni syytöksen… Älkää sanoko mitään, marski Kaarlo! Minä olisin tehnyt sen ennen ja ehkä olen viivytellyt liian kauan, mutta aina olisin puhunut ennen kuin te olisitte antanut viimeisen sananne tässä asiassa. Tahdoin vaan koetella nuorukaista. Silmäni ovat tottuneet näkemään niin paljon pahuutta ja viheliäisyyttä tässä maailmassa, että tahdoin koetella, voisiko ystäväni poika, rouva Kaarina Sturen poika totuuden ja kunnian tähden katsella kuolemata kasvoista kasvoihin kalpenematta… Antakaa se anteeksi, herra marski!"

Hänen sanansa eivät näyttäneet vaikuttavan yhtään edullisesti marskiin eikä muihinkaan läsnä olijoihin. Sen hän vaan voitti sillä, että munkin huulilla oleva nimi jäi lausumatta, ja että muut kääntyivät inholla pois hänestä. Mutta sellaiset seikat eivät tähän rouvaan pystyneet. Hänellä oli omia tarkoituksiaan ajettavana, ja kun tie niihin ei vaan ollut suljettu, niin ei häntä suuresti huolettanut muiden ihmisten ihailu tai moite, kunnioitus tai inho, rakkaus tai viha.

Marski käski päästää Niilo Bonpojan kahleet irti, ja kun se oli tehty, astui hän hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä.

"Sinä olet jalon rouvan Kaarina Sturen — Jumala armahtakoon hänen sieluaan — arvollinen poika", sanoi hän, "ja jos se vähääkään palkitsee, mitä olet viattomasti kärsinyt, niin ota minulta se tunnustus, jonka sinulle ritarina annan, että olet käyttäytynyt jalosti ja arvokkaasti, kuten vastaisen ritarin tuleekin. Sinä olet pontevuudellasi ansainnut minun ystävyyteni ja kohonnut korkealle silmissäni, mikä lieneekin kieltäsi sitonut."

"Nyt voin sen kertoa, kun ei minun enää tarvitse sillä kunniaani puolustaa", vastasi nuorukainen kostunein silmin, "Eerik Puke itse on sitonut kieleni. Hän tiesi, kuka syyllinen on, ja hän kirjoitti minulle vankeudestaan pyytäen, etten Jumalan kalliin veren tähden ilmaisisi, mitä siitä tiesin. Minä en voinut kieltää hänen pyyntöään, en ajatellut itseäni, muistin vaan sitä jaloa ritaria, joka oli ollut niin korkeana ja jonka nyt täytyi kuolla häpeällinen kuolema; ja minä kirjoitin hänelle, että hän sai luottaa vaitiolooni."

Nuorukaisen sanat kohottivat kostean loisteen Kaarlo Knuutinpojan suuriin, tummansinisiin silmiin ja hän painoi nuorukaisen sydäntään vasten. Neiti Kaarina ei tahtonut pidättää kyyneleitään; hän tarttui lämmöllä nuorukaisen käteen ja sanoi vienosti, kauniit kasvot suloisesti hymyillen: "Kiitoksia, Niilo Bonpoika!"

Bengta-rouvankin kivikovat piirteet tuntuivat lientyvän. Mutta marski kääntyi neiti Kaarinan puoleen ja tarttui hänen käteensä.

"En voi lausua kuinka iloinen olen, että tämä asia päättyi teidän sydämenne toivojen mukaan", sanoi hän, sekä lisäsi, taivuttaen hieman päätään ja katsoen neitoa silmiin, "voisinkohan minäkin toivoa, että minunkin sydämelläni oleva asia tulisi yhtä onnelliseen päätökseen…"

Hän vaikeni. Samaten kuin yhden ainoan syysyön halla riittää turmelemaan maanmiehen kaikki toiveet, niin jäähtyivät marskin sanat hänen huulilleen sen jäätävän kylmyyden vaikutuksesta, joka nyt levisi neidon kasvoille. Hän veti kätensä pois marskin kädestä ja katseli häntä kylmästi ja jäykän kohteliaasti.

Sitten kiitti hän marskia muutamin sanoin ja lähti salista, eikä näyttänyt huomaavankaan niitä tuskallisia katseita, jotka seurasivat häntä, kunnes hänen pukunsa viimeinenkin lieve katosi oven taa. Marski nyökkäsi surumielisesti Niilo Bonpojalle ja teki liikkeen ikäänkuin lausuen: 'seuraa häntä!' ja nuorukainen kiiruhti noudattamaan käskyä. Viheriä ritari lähti myöskin salista, joten marski jäi Bengta-rouvan ja munkin kanssa kolmen kesken.

Viimeksi mainittu katseli surullisesti Bengta-rouvaa, mutta ei sanonut mitään. Hän arveli varmaankin jo tarpeeksi puhuneensa voittaakseen tarkoituksensa. Kun hän sitäpaitsi tiesi Bengta-rouvan munkistonsa suureksi ystäväksi, joka vielä lisäksi oli hankkinut Skeningen sisarluostarille melkoisen vuotisen tulon herra Hannu Kröpeliniltä, myömällä tälle useita taloja ehdolla, että herra Hannu vaatettaisi ja "ruokkisi häntä" Skeningen luostarissa ja laulattaisi siellä sielumessuja hänen poikainsa puolesta, ja kun hän vielä toivoi häneltä uusia samanlaisia töitä, niin ei veli Knuutti tahtonut panna asiaa sen kireämmälle, vaan tyytyi siihen tunnustukseen, jonka tämä jalo rouva jo oli tehnyt. Oli miten oli, puolen totuuden hän kuitenkin oli vaan nyt lausunut, ja epäiltävää lienee, olisiko hän siihen tyytynyt, jos kysymyksessä olisi ollut henkilö, jolla oli vähemmän arvoa ja hyvyyttä luostarille lahjoitettavana. Luostareihin oli hiipinyt taipumusta ylellisyyteen ja hyvään elantoon, joka näihin aikoihin rupesi menemään liikoihin. Ylellisyyttä varten tarvittiin rikkauksia, ja jaloihinkin mieliin tarttui halu rikkauksien kokoomiseen, vaikkei heillä ollutkaan päätarkoituksena tämä ylellisyys, vaan rikkaus itse.

Marskiakin puolestaan kammotti nyt tällä hetkellä paljastaa tämän surevan naisen rikosta. Sillä munkin puheen jälkeen oli hän nyt siitä varma, että kuollut mies, jonka tunnustus oli pelastanut Niilo Bonpojan, oli ollut Bengta-rouvan palveluksessa tai muuten hänestä riippuvainen. Hän muisteli mielessään Harakerin kirkossa tapahtunutta kohtausta, varmistaakseen nyt saamaansa käsitystä silloisesta petoksesta, ja kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä selvemmin hän ymmärsi, että juuri se kolkko olento, joka nyt oli hänen edessään, oli silloin aikonut yhdellä iskulla tulla itse tai tehdä veljensä mahtavimmaksi Ruotsin valtakunnassa. Eerik-herran ylpeä kielto, hänen vaitiolonsa ja Niilo Bonpojalle lähettämänsä kirje — kaikki osoitti, että hän oli oikea rikollinen. Mutta oli monta syytä, jotka kehottivat häntä maltillisuuteen. Ensiksi ei Eerik-herraa enää ollut olemassa, ja hänen sisarensa rankaisemista olisi epäilemättä pidetty julmuutena ja vainoomishaluna, varsinkin kun Bengta-rouva tiedettiin hyvin anteliaaksi kirkolle, mikä seikka näihin aikoihin riitti verhomaan mustimmankin rikoksen puhtauden lumivalkealla vaipalla. Tästä tuli toinen syy, joka sai marskin nyt määräämään toimintatapansa. Hän tarvitsi hyvää huutoa itsestään kansan kesken, eikä mikään ollut hänelle niin vaarallista kuin nurja käytös sellaisia kohtaan, jotka nauttivat niin runsaasti kirkon siunausta kuin Bengta-rouva. Häntä pidettiin jo nunnana, vaikkei hän vielä ollutkaan lopullisesti mennyt luostariin. Hän oli olennoltaan hiljainen ja vaitelias, hänen pukunsa oli tumma ja kaikkea korua vailla, ja juuri tämä seikka — enemmän kuin se, että se oli nunnankaapu — teki hänet nunnan kaltaiseksi. Tämä kaikki vaikutti, että hän oli rahvaan silmissä tavallista ihmistä korkeampi olento, ei ihan pyhimys vielä, mutta hyvin lähellä tätä arvoa.

Senvuoksi päästi hän munkinkin lähtemään pois, kysymättä häneltä sen enempää, ja itsekseen toivoi hän Bengtan seuraavan muita. Sillä tieto hänen törkeästä rikoksestaan, jonka hän nyt tahtoi jättää sikseen, teki marskille sangen työlääksi käyttäytyä häntä kohtaan entiseen kohteliaaseen tapaan. Mutta Bengta-rouva näkyi olevan aivan toista mieltä. Hän seisoi paikallaan odottaen, kunnes muut vähitellen poistuivat. Jäätyään kahden kesken marskin kanssa, kävi hän hänen luokseen ja kuiskasi:

"Minulla on tärkeätä sanottavaa teille, marski Kaarlo … mutta minä tahdon sanoa sen ilman asiaan kuulumattomia kuuntelijoita!"

Hänen kasvonsa olivat kylmät ja jäykät, kuten tavallisesti, mutta hänen katseessaan oli jonkunverran heikkoa kajastusta sitä hellempää mielialaa, joka oli värähtänyt hänen rinnassaan, kun hän kuuli nuorukaisen aikoneen uhrata henkensä säilyttääkseen hänen veljensä salaisuuden. Tämä ilme katosi kuitenkin pian, kuten muiden maailmain valo hälvenee ja väistyy, kun oma aurinkomme rupeaa valaisemaan pientä maailmaamme, uhaten paljastaa pahuuden piilopaikat. Hänen henkensä oli kuin pudistanut kahleitaan — niitä kahleita, joilla taikakalu oli kytkenyt hänet orjuuteensa — mutta ensi hetkenä hän jo katseli maailmaa entisessä valossa, ja taikakoru oli taaskin hänen ajatustensa ainoa määrääjä.

"Olkoon se mitä tahansa, arvoisa rouva", vastasi marski, "niin ei minusta viimeisten tapahtumain jälkeen enää liene teidän ja minun kesken sellaista puhuttavaa, jota ei kuka tahansa saisi kuunnella."

"Ehkä sentään on sellaistakin, jota ei jokaisen sovi kuulla… Luuletteko te, marski Kaarlo, ettei teillä nyt ole vihamiehiä? Tahi jos tiedätte niitä löytyvän, niin tahdotteko päästä niiden voittajaksi? Minä tiedän voiman, joka antaa teille voiton kaikista, jotka teitä vastustavat, voiman, joka auttaa teitä vielä kauemmaksikin… Marski Kaarlo, kunnianhimonne ei voi niin korkeasta päämäärästä uneksia, kuin teille nyt osoitan, ja jonka te myöskin saavutatte, jos kuuntelette Bengta Pietarintyttären sanoja. Minä tunnustan teille syntini, Kaarlo Knuutinpoika… Minä selitän teille mikä olen, ja samalla te saatte myöskin tietää sen salaisen voiman, josta olen puhunut."

Marski katsoi häneen ja näytti aluksi epäröivän, mutta sitten meni hän ikäänkuin sen selittämättömän voiman voittamana, jolla tämä salaperäinen nainen aina vaikutti ympäristöönsä, avaamaan sisemmän huoneen ovea. Bengta-rouva astui majesteetillisesti salin lattian yli, ja kun ovi oli sulettu heidän takanaan, seisoi hän kauan äänettömänä ja kunnioitusta herättävänä, ikäänkuin häntä ei olisikaan rasittanut suurten rikosten paino.

"Minä olen tehnyt sen rikoksen, josta olen syyttänyt Niilo Bonpoikaa", sanoi hän vihdoin syvällä, haudanomaisella äänellä, "minä tahdoin vangita teidät, marski Kaarlo, ja se palvelija, jonka omatunto ei jaksanut kantaa salaisuutta, vaan ilmaisi sen ripittäjälleen, hän oli minun palvelijani."

"Rouva Bengta!" huudahti Kaarlo, voimatta pidättää poskiaan punastumasta, "kuinka uskallatte puhua tätä minulle?"

"Koska teidän täytyy tuntea totuus täydellisesti! Kuten äsken sanoin, ikävöin luostarikammion rauhaan… Täällä maailmassa ei minulla enää ole mitään tehtävää, ei mitään saavutettavaa eikä mitään menetettävää; yksinäisyyteeni seuraavat minua vaan katkerat muistot ja pettyneet toiveet. Katsokaa, senvuoksi en pelkää tunnustaa teille nyt tekojani; minä haluan ilmaista teille nyt salaisuuden, jonka tunteminen tuottaa ehkä teille sen onnen, joka ei ollut minulle sallittu."

Hänen koko ryhtinsä muuttui. Hän kumartui eteenpäin kummastuttavan notkeasti ja joustavasti, ja hänen silmissään paloi sellainen loiste, jonka täytyi herättää katsojassa ihmetystä ja vaikuttaa häneen voimakkaan hengen ainaisella tenholla. Joka lihas hänen vanhoilla kasvoillaan oli jännittynyt, ja kädet, jäsenet — koko hänen ruumiinsa puhui samalla voimalla kuin silmätkin. Oli kuin hänestä lähtisi näkymätön voima, joka tulkitsi hänen sisäiset ajatuksensa.

"On olemassa eräs kallis kalu", jatkoi hän, "kalu, jossa on sellainen salattu voima, ettei sen omistaja voi uneksiakaan mitään, jota hän ei voisi saavuttaa, vaikkapa se olisi…"

"Vaikkapa se olisi…?" kysyi marski hiukan kärsimättömästi, kun nunna pysähtyi äkkiä.

"Vaikka se olisi Ruotsin kruunu!" lisäsi hän.

Varsin harvoja ovat ne kuolevaiset, jotka jaksavat kohota niiden voimain yli, jotka heidän aikakauttaan vallitsevat. Rajattomampaa hallitsijaa tuskin löytyy kuin ajanhenki, ja sille jolla on voimaa ikäänkuin ylhäältä päin katsella sen valtaa ja joka uskaltaa lausua ne totuudet, jotka hän korkealta asemaltaan katsoen näkee entisyydestä kehittyvän ja siten tietää ne epäämättömän varmoiksi, sille ihmiselle hymyillään ja hänen sanansa jäävät ymmärtämättä. Mies voi olla suuri ja etevä inhimillisen toiminnan kaikilla aloilla, hän voi olla suuri valtiomiehenä, sotapäällikkönä, oppineena, — ja siltä olla kokonaan riippuvainen ajanhengestä ja maksaa uhrinsa sen alttarille. Niin oli Kaarlo Knuutinpojankin laita. Hän oli rikas, mahtava, arvossa pidetty, hän oli omaa aikaansa paljoa sivistyneempi, mutta silloisen ajanhengen orja hän oli aivan kuin muutkin, ja tämän ajanhengen huomattavin ominaisuus oli taikausko. Vanhat kirjeet ja asiakirjat kertovat eräistä kaluista, joilla on muka ollut sama salainen voima, kuin tässä kerrotulla koristeella. Väliin on sellaisena ollut sormus, väliin pyhimyskuva, väliin pieni taulu, väliin kultavitjat, väliin kaulaketju, kuten Sven Sturen taikakalu.

Kaarlo Knuutinpojan mieleen ei senvuoksi juolahtanut epäillä sen esineen olemassa oloa, josta Bengta-rouva puhui. Kun tämä vielä uskoi salaisuutensa hänelle vakuuttavalla innolla, niin vaikutti se marskiin vastustamattomasti ja herätti hänessä halun päästä tämän onnenkorun omistajaksi, mikä halu sittemmin oli kasvava ja lopulta hallitseva häntä yhtä ehdottomasti kuin Bengta-rouvaa konsanaan.

"Kaksi kertaa on tämä koriste ollut minun kädessäni", jatkoi Bengta-rouva, "ja kummallakin kertaa on se minulta viety, ja minä olen uhrannut sitä saadakseni enemmän kuin toivoisin teidän senvuoksi tarvitsevan uhrata, marski. Minä olen rikkonut kunniani, olen ollut tulemaisillani murhaajaksi … ja nyt on kaikki, kaikki mennyttä."

Hän risti kätensä ja katseli hetkisen jäykästi eteensä.

"Niin, minä tahdoin antaa vanhimmalle pojalleni tämän koristeen, vanhin poikani kuoli; tahdoin antaa sen toiselle pojalleni — hänkin kuoli. Silloin tahdoin antaa sen veljelleni, ja uskokaa vaan, marski Kaarlo, niin mahtava kuin olettekin, niin te olisitte kumartanut Eerik Pukea, jos hänen kaulassaan olisi ollut tämä kultainen ketju. Tätä kultaista kaulaketjua tulee teidän kantaa, marski, ja silloin ei kukaan voi olla teidän tiellänne, kuinka korkealle halunnettekin kohota!"

"Ja missä tämä kalleus sitten on?" kysyi marski muka välinpitämättömällä äänellä, joka kuitenkin paremmin ilmaisi kuin peitti, kuinka syvään häneen oli mennyt houkutus päästä taikakalun omistajaksi.

Bengta-rouva vastasi hetkisen vaiti oltuaan.

"Te olette tarkoittanut veljeni parasta hänen eläissään, te ette myöskään ole tahtonut loukata hänen muistoaan rankaisemalla hänen sisartaan… No marski Kaarlo, te saatte tietää, mistä koristeen löydätte!"

"Mistä siis…?"

"Aseenkantajaltanne, siltä, jota äsken painoitte rintaanne vasten, Niilo
Bonpojalta!"

"Niilo Bonpojalta!" huudahti Kaarlo, katsellen häntä epäillen. "Niilo Bonpojaltako, sanotte, miten tämä on oikein ymmärrettävä, minun tietääkseni ei hänen tähänastista onneaan kannata erityisesti kehua."

"Hän ei ole vielä saanut kaulaketjua… Ja mitä onneen tulee, niin ettekö sitä minään pidä, että hänet noudetaan vankeudesta, ja herransa painaa hänet rintaansa vasten, ja että hän saapi kaikenlaista kunniaa ja hyvänsuontia?"

"Sen onnen olisi hän voinut saavuttaa kaulaketjuttakin, ja sanottehan sitäpaitsi, ettei se vielä hänellä olekaan."

"Kukapa sen tietää… Yön hetket ovat pimeät, ken tietää, eikö koristetta silloin pantu hänen kaulaansa, ja eikö äskeinen tapahtuma täällä salissa ollut ensimmäinen todiste ketjun salaisesta tenhovoimasta?"

"Ja mistä te tiedätte tämän kaiken?"

Bengta-rouva kertoi, miten vanha ritari Sven Sture oli saanut ketjun käsiinsä pyhällä haudalla, ja miten hän oli sen kätkenyt Silfverhättanin torniin. Sitten hän kertoi vielä, kuinka ritarin tytär, Kaarina-rouva, oli kuolinvuoteellaan isä-vainajansa tahdon mukaan ilmoittanut pojalleen, nuorelle Niilo Bonpojalle, mihin koriste oli kätketty, sekä Niilon matkan Visbyhyn hakemaan äidinisänsä lahjaa.

"Hänen matkansa ei kuitenkaan onnistunut", jatkoi Bengta-rouva sitten, "sen tiedän siitä, että itse olin samaan aikaan Visbyssä…"

"Teidän taisi sen sijaan onnistua?" keskeytti marski.

"Minun onnistui!" vastasi nunna, "koriste oli silloin toisen kerran minulla, ja minä läksin voitonriemuisena vanhasta Visbystä rientämään veljeni Eerikin luo, joka oli silloin Ahvenanmaalla… Mutta ennenkuin olin päässyt sinne, oli kaulaketju jo viety minulta… Minä en kuitenkaan menettänyt toivoani saada sitä vieläkin kertaa ja silloin ei olisi, siitä olen varma, yksikään kuolevainen ottanut sitä minulta, ennenkuin olisin ripustanut sen veljeni kaulaan… Tämän kolmannen kerran luulin tulleen, kun aseenkantajanne, Niilo Bonpoika saapui talonpoikain leiriin Hällan metsään…"

"Olisiko siis se, joka sen teiltä vei, antanut sen Niilo Bonpojalle?" kysyi marski. "Onko siis paitsi teitä itseänne ja Niiloa vielä kolmaskin olemassa, joka tuntee koristeen arvon?"

"Minun tietääkseni ei ole muita kuin hän ja minä, jotka sen tunnemme, sillä muita ei ollut silloin Kaarina-rouvan vuoteen vieressä, kun hän kertoi koristeesta ja ilmoitti sen kätköpaikan. Se, joka sen minulta ryösti, voinee kyllä tuntea koristeen, mutta ei tiedä sen salaista voimaa…"

"Tunnetteko te hänet?"

"Tunnen, jos vaan saan hänet vielä kerran nähdä… Hän oli pituudeltaan ja kasvultaan hyvin viheriän ritarin näköinen, mutta hän oli aivan täysijärkinen, ja häntä reippaampaa perämiestä ei ole näissä kolmessa kuningaskunnassa. Hän pelasti kuninkaan laivan sinä hirveänä myrsky-yönä juuri Söderköpingin kokouksen edellä…"

"Ah … perämies!" huudahti marski, muistaen Niilo Bonpojan kertomuksen. "Ja hän vei koristeen teiltä? Mutta mistä te sitten niin varmaan tiedätte, että se nyt on tullut Niilon käsiin?"

"Mies sanoi sen itse… Hän oli saanut kuninkaalta luvan tarkastaa jokaisen laivalla olijan, jos hän saisi laivan pelastetuksi, ja aamulla kun kuningas oli astunut veneeseen ja mennyt maihin, alkoi hän tarkastuksensa minusta. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän löysi mitä etsi, ja ottaessaan sitä minulta lausui hän: 'teidän luvallanne, tämä kuuluu Niilo Bonpojalle!' Laiva keinui hirveästi tyrskyssä ja sen liitokset natisivat ikäänkuin hajotakseen. Minulla oli hädässäni kuitenkin senverran älyä, että koetin ottaa omani takaisin, mutta silloin hyppäsi mies veneeseen huutaen: 'pelastakoon kukin itsensä!' Samassa laiva särkyi, ja minä tiedän tuskin, kuinka pelastuin sille saarelle, jossa kuningas oli ritareineen… Kun toinnuttuani katselin ympärilleni, en nähnyt merkkiäkään laivasta; se oli hukkunut miehineen päivineen, mutta perämies seisoi vieressäni!"

Bengta-rouva oli vaiti hetkisen, sillä tämän kamalan tapauksen muisto kiihdytti sekä kertojaa että hänen kuulijaansa. Sitten hän jatkoi:

"Minä tiesin siis, mistä minun tuli etsiä kaulaketjua, ja kun Niilo
Bonpoika tuli silloin yöllä, niin olin varma, että se oli hänellä…
Minä sidotin hänet ja tarkastutin hänet … mutta liian aikaisin …
hänellä ei vielä ollut sitä!"

"Mutta minusta olette, rouva Bengta, aivan liiaksi sydämetön", sanoi marski, "teidän ei sentään pitäisi unohtaa, että koriste on toisen rehellistä omaisuutta… Te uhraatte liika paljon; henki ja elämä eivät ole minkään arvoisia teille onnea tavotellessanne."

"Rehellistä omaisuutta!" vastasi Bengta-rouva, "mitä tarkoitatte marski, oliko se tuon vanhan merirosvon kunniallista omaisuutta? Hän oli ottanut sen taistelussa ja ostanut sen ihmisverellä… Minä olen sen hankkinut kuitenkin kaksi kertaa vuodattamatta verta pisaraakaan … henki ja elämä eivät ole minkään arvoisia, sanotte … olkoon niin, Kaarlo Knuutinpoika, koska ne ovat minkään arvoisia, kun on saavutettavana tarkoitusperä, jonka panee kaikkea muuta korkeammalle maailmassa? Minä tahdoin nähdä urhean veljeni, Eerik-herran, Ruotsin valtakunnan päänä, ehkä hän halusi sitä itsekin … tahdoin saattaa häntä siihen tuon pyhän kaulaketjun avulla; mitäpä se merkitsi, jos yksi ihminen senvuoksi kaatuisi, koska sata ja enemmänkin tulisi kaatumaan hänen itsensä pyrkiessään siihen päämäärään…? Tekin tahdotte tulla valtakunnan haltijaksi, herra Kaarlo, ja ollessanne kerran mahtavista mahtavin, uskaltanette varmaan tehdä saman, minkä valtakunnan mahtavin on kerran ennenkin tehnyt ja minkä kaksi Saksan pikkuherttuata ovat tehneet, nostaa kuninkaankruunun omaan päähänne… Sanokaa nyt, marski luuletteko tavallisissa oloissa saavuttavanne tämän tarkoitusperän verta vuodattamatta?… Ja eikö silloin ole parempi vuodattaa verta niin vähän kuin suinkin; epäröisittekö ottaa koristeen, jos näkisitte sen takaa kruunun välkkyvän, ottaa sen rohkeasti ja ilomielin, kun siten säästäisitte tuhansien hengen, ottaa sen, vaikka teidän täytyisikin senvuoksi uhrata yksi ihmishenki, yksi tuhansien edestä?"

Marskin poski kävi vuoroon punaiseksi, vuoroon valkeaksi. Hän ei voinut kääntää katsettaan tästä synkeästä naisesta, jonka puhe huumasi kuin pakanallisen papittaren ennustus ja jonka koko olemus hehkui omituista salaperäistä voimaa. Hänen puheestaan kehkesi tuhat hienoa lankaa, jotka kietoivat kuuntelijan sydämen pauloihinsa. Se synnytti kuin pilvenpatsaan, joka kohoo silloin, kun taivaan ja maan vedet lähestyvät toisiaan muodostaen jättiläispylvään, jonka pauhu tyrmistää purjehtijan, — voi sitä, jonka haaksi silloin joutuu tämän pylvään läheisyyteen, sen nielee silloin pelastuksetta veden murtuva vuori. Kaarlo Knuutinpoika oli nyt sellaisen pylvään läheisyydessä. Hänen oma kunnianhimonsa ja toiselta puolen kansassa kasvava käsitys, että hänestä oli piankin koituva kuninkaanalku, nämä olivat ne voimat jotka, kohdaten pilvenpatsaana toisiaan, myllersivät sitä merta, jota hän purjehti, ja sen pyörteet vetivät häntä yhä kauemmaksi kuohuihin.

"Nyt olen sanonut teille kaikki, herra Kaarlo", jatkoi Bengta-rouva, katseltuaan kauan Kaarloa ikäänkuin nauttien sanainsa vaikutuksesta, "ja nyt sanon teille hyvästi… Nyt menen luostarin hiljaisuuteen, jos minua tarvitsette, niin olen siellä… Jumalan rauha olkoon kanssanne valtakunnan tähden, jonka onnea te nyt tulette ohjaamaan veljeni asemesta."

Korkeana ja äänetönnä kuin varjo astui Bengta-rouva huoneesta, ja
Kaarlo Knuutinpoika jäi yksikseen myrsky sydämessään.

Hänen edessään pöydällä oli vielä se pieni kuihtunut lehmuksen lehti, ja nähdessään sen otti hän sen tajuttomasti käteensä. Mutta ajatukset olivat muualla. Rastas ei laula sulosäveliään myrskyn kohinassa. Hän istui kuitenkin tuolillaan, kädessään kuihtunut muistolehti.