III.
Hautajaiset.
Mustaveljesluostarissa, joka oli kauhean palonsa jälkeen vuonna 1407 ennätetty melkein kokonaan uudesta rakentaa, istui samaan aikaan marskin pikkuserkku, herra Jöns Pentinpoika (Oxenstjerna). Hän oli kaniikkina eli tuomioherrana Upsalassa; sitäpaitse oli hän, kuten eräs paavin bulla kertoo, "beneficiatus" Strengnäsin hiippakunnassa, ja vuonna 1434 oli hän saanut paavilta luvan pitää erityistä rippi-isää.
Hän istui melkein hiiltyneen takkavalkean ääressä, yllään pitkä, avara, kalliilla turkiksilla varustettu nuttu. Hänen syvät, läpitunkevat silmänsä katselivat hievahtamatta hiilistön sinisiä ja valkeita hehkuliekkejä, ja silloin tällöin hiipi hänen ohuille huulilleen miedonlainen hymy. Hän oli ojentanut jalkansa eteenpäin heittäen toisen jalan toisen yli, ja kädet olivat takin avaroihin hihoihin pistettyinä. Huoneessa oli täysi hiljaisuus, mikään ei häirinnyt hänen ajatuksiaan, joita hän nyt muokkasi kuin seppä. Hän takeli niitä, käänteli ja tarkasteli sekä hyväksyi tai hyljäsi, aina mikäli harkitsi niiden jompaakumpaa ansaitsevan. Edellisessä tapauksessa ilmestyi hymy hänen huulilleen, ja silloin hän vielä välistä nyökäytti vähän päätäänkin.
Ovi avattiin ja huoneeseen astui arastellen keskenkasvuinen siropiirteinen poika. Poika jäi ovensuuhun seisomaan tuomioherran häntä huomaamatta. Tällä oli juuri mielessään eräs ajatus, joka näytti tuottavan hänelle erikoista tyydytystä, päättäen siitä, että hymy kesti tavallista kauemmin. Mutta tämä hymy ei ollut suopeaa ja hyvää tarkoittavaa, joka auringon säteenä elähyttää ja lämmittää, vaan se oli kylmää ja jäykkää. Se ei ollut rakkauden vaan itsekkyyden hymy. Ovella seisova poika yskäisi, ja arvatenkin oli ajatus nyt valmiiksi muovaeltu, joten sen sopi jättää, ja aistimet voivat taasen ruveta huomaamaan ympäristönkin tapahtumia; tuomioherra kääntyi sivulle päin ja kysyi, kuka hän oli. Poika otti miettiväisesti muutamia askeleita astuen niin kauas, että jalo herra voi hänet nähdä, siihen hän pysähtyi ja kumarsi nöyrästi sanoen, kun herra katseli häntä ikäänkuin muistellen hänen nimeään:
"Minä olen Kort Rogge!… Minulla on teille kirje."
Hän meni samassa panemaan kirjeen tuomioherran käteen, jolloin tämä katseli häntä tarkemmin.
"Olen nähnyt sinut ennen, poika", sanoi hän, "koska ja missä?"
"Kaksi vuotta sitten sukulaiseni, mestari Gellinkin luona… Te asuitte hänen luonaan Saksasta palattuanne!"
"Minä muistan", lausui Jöns Pentinpoika, "minä muistan sinut nyt hyvin… Minä kehotin isääsi pitämään sinua koulussa…"
"Niin, jalo herra, minä olen käynyt täällä mustaveljesten luostarikoulussa", vastasi poika vilkkaasti.
"Jatka sinä sitä, poika, niin sinusta voi ajan pitäin tulla jotakin!…
Kuka on antanut tämän kirjeen sinulle?"
"Eräs, joka tuli kaupunkiin eilen laivalla Lybeckistä… Hän makaa kuolemaisillaan kotona, häntä kutsutaan Rodenbergiksi. Hän tuli myöhään illalla, mutta kukaan ei tiennyt teidän tulleen kaupunkiin, ennenkuin minä sanoin sen heille nyt aamulla, sillä minä näin teidän eilen näihin aikoihin tulevan pohjoisportista… Ja minä tarjouduin tuomaan kirjeen teille."
Tuomioherra mursi sinetin ja luki kirjeen. Luettuaan sen ja pantuaan sen kokoon, ilmestyi hänen huulilleen taas tuo jäykkä, jääkylmä hymy.
"Hyvä on, Kort", sanoi hän, "mies on kuolemaisillaan, sanot … oletteko haettaneet haavuria? Ettekö?… Haettakaa sitten! Hyvästi, poika."
Jöns Pentinpoika nyökkäsi ystävällisesti, ja Kort Rogge meni. Jöns-herra luki vielä kerran saamansa kirjeen, ja nyt paljoa tarkempaan kuin äsken. Mutta hänen kasvonsa eivät vähääkään värähtäneet, eikä silmäyksensä ilmaissut hituseltakaan, mitä hän silloin ajatteli. Entinen hieno, mutta kylmä hymy näyttäytyi vaan taas. Hän istui, kirjeen luettuaan katsellen yhäti takan hiillokseen, ja liikkumaton katseensa osoitti hänen taaskin alkaneen pojan keskeyttämää ajatustyötä.
Silloin avattiin ovi, mutta paljoa kiivaammin kuin äsken, ja huoneeseen tuli nuori, mustapukuinen mies. Hän lähestyi kunnioittavasti tuomioherraa lausuen:
"Herra Krister haluaa tulla teidän luoksenne muutamien muiden herrain kanssa… Se herättää vähemmän huomiota, arvelee hän, jos he tulevat teidän luoksenne tänne luostariin, kuin että kaikki kokoontuisivat etulinnaan, jossa ei mitään voida tehdä marskin tietämättä."
"Niin varovasti!" mutisi herra Jöns Pentinpoika, mutta lisäsi: "tule nyt ja istu tähän, Helmich, ja kerro, miltä Arnön olot ja elot näyttivät?"
Helmich noudatti kehotusta, siirsi esiin pienemmän tuolin asettaen sen paraan kauas sekä takasta että tuomioherrasta sekä istui sille nöyrään, etukumaraan asentoon. Hän oli tuomioherran kirjuri, mutta tämä käytti häntä hyvin paljon, ja hän osoittikin luottamusta ansainneensa, sillä hän oli ymmärtäväinen, uuttera ja älykäs, mutta etenkin siitä syystä, että hän oli aina tarkasti vaiti niihin monesti sangen epäilyttäviin toimiin nähden, joissa hän herraansa autti. Hänen piirteensä olivat hienot, mutta terävät — vastaten täydellisesti hänen henkisiä ominaisuuksiaan.
"Kun erisin teistä", alkoi Helmich, "viivyttivät minua hieman tiellä herra Niilo Steeninpoika ja hänen veljensä poika, herra Maunu Pentinpoika; he tulivat Ekholmista ja olivat tänne Tukholmaan matkalla. He olivat kumpikin kovasti suutuksissaan siitä, mitä Eerik Pukelle oli tehty; he syyttivät niin kiihkeästi marskia, että tuskin luulen heidän välilleen enää sopua syntyvän…"
"Soo-o … katsos vaan!" sanoi tuomioherra väliin.
"Kun minä sitten tulin Arnöhön", jatkoi kirjuri, "niin ei ollut ensiksi suinkaan helppoa päästä hänen armonsa, arkkipiispan puheille. Hän on yhtä surumielinen vieläkin kun Vesteråsista tullessaan, jossa hän Strengnäsin piispan, Tuomaan, kanssa kirjoitti Eerik Puken rauhakirjan alle. Hän voihkii, hän rukoilee ja tekee ankarimpia parannustöitä… Hän on arvoton, niin hän sanoo, enää astumaan Herran alttarille sakramenttia jakamaan. Ainoana lohdutuksena ja toivona on hänellä ollut tähän asti, että marski ryhtyisi pelastamaan Eerikiä…"
"Marskiko?" huudahti Jöns Pentinpoika, äänessään huomattava terävyys.
"Niin, armollinen herra, marski", vastasi kirjuri. "Tietäkää, ettei kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Olavi, ole yhtä mieltä kuin muut siitä, mitä Vesteråsissa tapahtui. Hän tosin lausuili ajatuksiaan hyvin varovasti, mutta minä voin selvästi huomata hänen harvoista sanoistaan, että hän pitää teitä ja äidinisäänne, Krister-herraa, Eerik-herran todellisina vihamiehinä ja vainoojina ja että te tulette aina olemaan hänen silmissään ritarin oikeat surmaajat!"
Tuomioherran silmät välähtivät, mutta sitä olisi tuskin kukaan muu huomannut kuin Helmichin terävä silmä.
"Jatka, Helmich!" sanoi hän, "sinä kerrot merkillisiä juttuja."
"Hänen suustaan pääsi vielä sellaisiakin sanoja marskista", lausui kirjuri kehotusta noudattaen, "että olen varma hänen nyt täydellisesti liittyvän häneen, ellei…"
"Ellei?" toisti Jöns-herra.
"Ellei hän rupea puuhaamaan kuninkaan palaamista."
Tuli pitkä äänettömyys; tuomioherra tarttui tuolinsa vieressä olevaan rautapuikkoon, jota oli käyttänyt tulen kohennuspuuna. Hän kohensi tulta nytkin, ja silloin vierähti sattumalta kaksi hiiltä takan reunalle. Toinen niistä oli jo kokonaan häältynyt ja tuhkanöyhtän peitossa, toinen oli vielä hehkuva. Tuomioherra silmäeli terävästi näitä kahta hiiltä, ja hymy väreili hänen kasvoillaan; hän siirteli kohennuskepillään tuhkaa niiden ympäriltä, ikäänkuin eroittaakseen ne muista hiilistä. Viimein hän pisti raudan kärjen mustuneen hiilen alle.
"Kuningas Eerik!" huudahti hän sitten viskaten hiilen korkealle tottoon.
"Marski!" huudahti hän sitten, ja hiilistön hehku heijastui hänen säihkyviin silmiinsä. Mutta sitten hän äkkiä kohotti puikkoa hiukkasen ja iski sitten voimakkaasti hiiltä, että se murentui, ja säkenet sinkosivat ympäri takan. Sitten seurasi taaskin syvä hiljaisuus.
"Jos ymmärrän oikein, herra", lausui Helmich vihdoin, "niin on laita nyt sellainen, ettei näistä miehistä kumpikaan oikein kelpaa, ja silloin lienee vaaranalaista, jos Ruotsin kirkon ylin mies…"
"Et ole sanonut minulle, Helmich", keskeytti tuomioherra, "minkä vastauksen arvoisa isä, arkkipiispa Olavi, antoi esitykseni johdosta, että Ruotsin valtakunnan arkkipiispaa varten rakennettaisiin varustettu linna, jota olen useasti kehottanut häntä puuhaamaan … sinä puhuit hänelle siitä?"
"Puhuin kyllä, mutta hän vastasi vaan: 'minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta! Tervehdä kaniikkia, Jöns-mestaria, ja sano, että jokainen, joka miekkaan tarttuu, hän miekkaan hukkuu!'… Niin hän vastasi, ei sen enempää eikä vähempää, sekä viittasi kädellään lähtien sisähuoneisiin. En saanut enää nähdä häntä. Mutta kaikesta päättäen näyttää minusta, että arvoisalle isälle, arkkipiispalle itselleenkin olisi parhainta, samoin kuin valtakunnallekin, että hän pääsisi rauhaan ja lepoon. Hän on maailmaan kyllästynyt, mutta hänen ja marskin valtaa yhdessä ei liene helppo murtaa."
Kirjuri vaikeni ja Jöns Pentinpoika piti rautapuikkoa yhä hiilustalla.
"Ritarin ikkunan alla kasvoi puu, joka esti kuninkaan linnaa näkymästä", sanoi hän hiljaa ja puoleksi laulavalla äänellä siten ikäänkuin osoittaakseen, kuinka vähän hän välitti kirjurin viime lausunnosta, joko hän sen oikein ymmärsi tai ei. — "Puu piti hakattaman pois, mutta joka oksan sijaan, joka hakattiin, kasvoi kaksi uutta. Ritari tuli epätoivoon, mutta lopuksi pääsi hän huolestaan kaikkein yksinkertaisimmalla tavalla maailmassa" — ja tuomioherra toisti viimeiset sanansa vielä pari kertaa, mutta yhä hiljemmin, kunnes ne viimein kuuluivat pelkältä kuiskaukselta.
"Ihmeen kautta kuitenkin!" uskalsi kirjuri lisätä.
Tuomioherra katsoi ylös kummastuneen näköisenä. Hän ei näkynyt käsittävän kirjurin sanoja.
"Kuuleppas, Helmich!" sanoi hän, "oletko nyt hyljännyt yrttitaitosi?"
"Enpä suinkaan, armollinen herra, Henrikki Harpunsoittajan lääke- ja yrttikirja on yhä vieläkin rakkainta luettavaani!"
"Niinpä, niin", lausui taas tuomioherra, "monilla yrteillä on sellainen voima, että sillä voi tehdä ihmeitä sekä hyvää että pahaa varten, josta jälkimmäisestä armollinen Jumala meitä varjelkoon."
"Saattaa sentään olla väliin vaikeata erottaa hyvää pahasta … paha voi olla väliin hyväksi … unum caput dabitur plebi!" [Yksi henki menköön monen edestä.]
"Asian voi auttaa mitä yksinkertaisimmalla tavalla", lausui tuomioherra taas, ikäänkuin äskeiseen ajatusjuoksuunsa vaipuen.
"Yksinkertaisimmalla tavalla!" toisti kirjuri.
Nyt kuului portailta askeleita, kirjuri lähti pois, kohdaten ovessa drotsin, herra Krister Niilonpojan. Tämän perässä tuli Niilo Steeninpoika (Natt och Dag), marskin lanko, ja pian heidän jälkeensä saapui useita herroja, muiden muassa Maunu Pentinpoika, Engelbrektin surullisen kuuluisa murhaaja, sekä Maunu Gren, suurikasvuinen, voimakas mies, jolla oli terävät, vilkkaat silmät ja huomattavan reipas ja päättäväinen ryhti. Herra Jöns Pentinpoika otti ne toisen toisensa perästä vastaan erinomaisella ystävällisyydellä, mutta vetäytyi sitten hyvin osatulla vaatimattomuudella syrjään, jättäen, kuten kohtuullista olikin, ylimmän sijan ja keskustelun johdon äidinisälleen, vanhalle Krister-herralle. Tämä ei säästänytkään sanojaan.
Hän esitti juurta jaksain suhteensa mestattuun Eerik-herraan sekä lausui syvän huolensa maassa vallitsevan levottomuuden johdosta, jota eivät Jumala paratkoon, tähänastiset tapahtumat näyttäneet saavan loppumaan.
"Ja mistä tulee tähän parannus?" kysyi hän lopuksi. "Pohjoisesta saapuu huolestuttavia sanomia. Nuo taalalaiset ovat yhäti liikkeellä lihtoineen ja keihäineen, ja helsingit sekä värmlantilaiset taitavat noudattaa heidän esimerkkiään. Kauan kestänee, Jumala paratkoon, ennenkuin rauha tulee valtakuntaan kaiken sen perästä, mitä Engelbrekt täällä teki… Mistä tulee parannus?"
Krister-herra katseli ympärilleen odottaen, että joku läsnäolijoista ottaisi jotakin sanoakseen hänen lausuntonsa johdosta. Mutta kaikki olivat ääneti. Ainoastaan Niilo Steeninpojan katse synkkeni, kun drotsi mainitsi Engelbrektin nimen, ja hän näytti aluksi haluavan jotakin puhua, mutta pidättyi. Drotsi havaitsi sen kuitenkin ja kysyi:
"Mitä tuumitte, herra Niilo Steeninpoika … jos keksitte jonkun tien päästäksemme tästä ahdingosta, niin puhukaa!"
"Minun on vaikea nähdä kauemmaksi kuin te, herra drotsi", vastasi Niilo-ritari. "Mutta sen tahdon sanoa, etten kärsi kuulla Engelbrektiä, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, pantavan rauhattomuuden alkusyyksi … olen päinvastoin sitä mieltä, ja siitä vastaan, että jos hän olisi vielä elossa, niin tulisi meteleille äkkinäinen loppu… Asia on sellainen, että rahvas tarvitsee miestä, johon se voi liittyä, ja kun sellainen mies löytyy, on hän valtakunnan herra, ja hänellä on voima sysätä syrjään jokaisen, joka häiritsee häntä itseään ja valtakuntaa."
"Niin luulen osittain minäkin", lausui herra Jöns Pentinpoika, kasvoillaan tavallinen hymy, "kaksi ei voi rinnakkain vallita. Valtakunta tahtoo vaan yhden kuninkaan, ja kun ei kuningasta ole, ei se totisesti tahdo kahta tai useampaa hänen sijaansa. Monien mahtajain aika lienee nyt loppunut, mutta kaksi korkeinta on jälellä… Niiden tulee olla yksimielisiä, niiden täytyy, ja ne ovatkin sen parempi; mutta mennyt hetki on usein aivan erilainen kuin tuleva hetki; tietämätöntä on, miten asiat kääntyvät, ja edeltäpäin arvaaminen on hyve…"
"Tarkoitatte. tyttärenpoikani", keskeytti drotsi, "että kahdessa herrassa on valtakunnalle tasan yksi liikaa…"
"Niin, äidinisä, te lausutte ajatukseni … toisen tulee väistyä!"
"Ja kummanko?" kysyi drotsi hiukan kiivaasti.
"Kummanko, kysytte, herra drotsi", lausui nyt Maunu Gren, "kummanko? Siitä ei tarvinne pitkältä keskustella, kun te kerran olette drotsi, valtakunnan ensimmäinen mies. Viiden haavan kautta, sitä tahdon katsella silmästä silmään, joka rohkenee kieltää teiltä ensi sijan, vaikka se olisi herra Kaarlo Knuutinpoika itse?"
"Olette nyt purjehtinut vähän liiaksi ulapalle, herra Maunu", sanoi drotsi hymyillen, "sen kuulee puheestanne. Niinkuin te haluatte asiain olevan, ovat ne olleet; nyt eivät ne enää ole niin, nyt on valtakunnalla niin kutsuttu päämies, ja häntä pitäisi drotsinkin kumartaa, sillä päämies on kuninkaan sijainen!"
"Vaikka hän olisi vaan talonpoikain valitsema?" kysyi Maunu-herra kummastuneena.
"Vaikka hän olisi vaan talonpoikain valitsema!" vastasi drotsi.
"Silloin olkoon autuuteni mennyttä, ellen seivästä sellaista päämiestä hyvällä miekallani", huudahti Maunu-herra kiivaasti, lyöden miekkaansa että huone kajahti.
"Hyvin puhuttu, ankara herra", sanoi Jöns Pentinpoika ivallisesti, "mutta niin monella hevosella ette te ratsasta, eivätkä kaikki ne yhteensäkään, jotka ajattelevat kuten te, että nimittäin saisitte rahvaan valitseman valtakunnan päämiehen masennetuksi. Nähkääs, hän on kuin kuu … voimme yhtä kernaasti suututella, ettei aurinko paista yötä päivää, mutta vihotelkaamme minkä haluttaa, aurinko menee sittenkin mailleen, ja kuu tulee tilalle … niin on asian laita, sitä emme voi tyhjäksi tehdä emmekä muuksi muuttaa … meidän täytyy ottaa asia sinä, mikä se on."
"Tyttärenpoikani on oikeassa", lausui Krister-herra, "asia on, niinkuin hän sanoo. Marski on todellakin valittu valtakunnan päämieheksi, mutta hän ei taida, Jumala paratkoon, kyetä pahaa korjaamaan, sillä mikäli pohjoisesta tulevat sanomat kertovat, nousee rahvas kapinaan juuri häntä vastaan. Minun mielestäni on se suuri onnettomuus, että ruotsalainen herra ja Kaarlo Olavinpojan tyttärenpoika on voinut alentua ottamaan armolliselta herraltamme kuninkaalta, ensin marskinviran ja antamaan sitte rahvaan vielä valita itsensä valtakunnan päämieheksi. Luuloni on, että hänen käy lopulta tukalaksi palvella kahta herraa. Sen vuoksi hän ei myöskään voi välttää senkaltaisia vaikeuksia, kuin esimerkiksi että hän häätyy laskemaan rinnalleen Tukholman linnaan sen, joka Ruotsin lain ja vanhan hyvän tavan mukaan on valtakunnan ensimmäinen mies armollisen herramme, kuninkaan jälkeen."
"Se ei sovi", huusi kiivasluontoinen Maunu Gren, "se ei sovi, yhden hallussa olkoon Tukholman linna ja yksi olkoon valtakunnan päänä, ja, hyvän miekkani kautta, Kaarlo Knuutinpoika ei ole se mies!"
"Te katsotte siis parannuksen tulevan siitä, että näistä kahdesta mahtavasta marski väistyy?" kysyi Jöns Pentinpoika.
"Niin on ajatukseni!" vakuutti Maunu-herra innokkaasti.
"Se lieneekin oikea ajatus!" lausui taas Jöns-herra, "vaikkei kaikkein parahin. Sillä kuningastakaan ei saatettane sentään aivan unhottaa, kun nyt kerran varmaan tiedämme hänen olevan elossa!"
"Siitä ei ole vähääkään epäilemistä", lausui Maunu-herra, "minä olen itse puhutellut hänen armoaan, kuningas Eerikiä, ja hän sanoi minulle, kun viikko sitten olin Gotlannissa, aikovansa lähteä ritariston suurmestarin luo Preussiin."
"Minäkin tiedän sen", lisäsi Jöns-herra, "minä tiedän sen kirjeen kautta, jonka olen saanut Tanskasta. Mutta epävarmaa on kuitenkin, mitä armolliseen herraamme, kuninkaaseen, tulee … tyytymättömyys häntä kohtaan on suuri Tanskassa … tietämätöntä on siis, kuinka asiat häneen nähden saattavat käydä, ja jos kävisi niinkuin on pelättävä, nimittäin että…"
"Että hän menettää valtakuntansa", täytti kärsimätön Maunu-herra.
"Aivan niin", lausui Jöns Pentinpoika, "jos niin kävisi, niin on hyvä olla varuillaan, ja minä lisään siihen, mitä tässä esitettiin rauhan saannin ehdoksi valtakuntaan, minä lisään: tässä tarvitaan yksimielisyyttä, ennen kaikkea yksimielisyyttä. Marski on mahtava ja mahtavammaksi hän voi tulla, kävi miten kävi."
"Lankoni, herra Kaarlo, luulee aikaisin voittaneensa pelin", lausui suurella katkeruudella Niilo Steeninpoika, "mutta voipa tulla sekin aika, että hän saa nähdä leikkiä vielä jatkettavankin."
Keskustelua kesti kauan, ja herrat tulivat yhä kiihkeämmiksi ja katkerammiksi Kaarlo Knuutinpoikaa kohtaan. Hän tuli jo lopulta kapinannostajaksi, aivan yhtä vaaralliseksi kuin Engelbrektkin, ja hän tavotteli kuten tämäkin rahvaan suosiota. Kaikille tuli siis päivän selväksi, että marskin tuli väistyä Krister-herran tieltä, ellei onnistuttaisi saamaan kuningasta takaisin valtakuntaan. Jöns Pentinpoika ei virkannut enää juuri mitään, hän näytti tuskin ajattelevankaan, mitä puhuttiin, saatuaan asian kerran alkuun. Ainoastaan kun jotakin sellaista lausuttiin, joka oli viemäisillään keskustelun oikealta tolalta pois, tarttui hän siihen saattaen sen taas oikeaan. Kuninkaaseen nähden päätettiin odottaa, mitä siinä kokouksessa tapahtuisi, joka aiottiin pitää seuraavana kesänä Kalmarissa. Jos saataisiin hänet siellä taivutetuksi tulemaan takaisin valtakuntaan, niin keksittäisiin kai sitten aina joitakin keinoja marskia vastaan, muuten täydyttäisi ryhtyä tehokkaampiin toimiin.
Mutta ensimmäistäkin tarkoitusta, kuninkaan takaisin tuloa varten oli poistettavana ne esteet, joita marski on sitä vastaan paneva ja jotka arkkipiispa Olavi epäilemättä hyväksyy. Tästä saivat herrat paljon tuumittavaa. Upsalan arkkipiispalla oli suuri vaikutus kansaan, eikä mikään voinut niin varmentaa marskin asiaa kuin se, että arkkipiispa Olavi oli hänen puolellaan. Se oli kuitenkin lohdutuksena, että arkkipiispa oli niin kivulloinen, etenkin nyt Vesteråsista palattuaan, että hän senvuoksi tuskin ottaisi antautuakseen matkustamisen rasituksiin, vaan jäisi hiljaisuuteen hiippakuntaansa. Marskin muita kannattajia, kuten Tuomas-piispaa ja muita, ei niin paljo pelätty.
Herrat läksivät vasta puolipäivän aikoina Mustaveljesluostarista, mutta yksitellen, etteivät huomiota herättäisi. Krister-herra viipyi viimeiseksi, ja jäätyään kahden kesken tyttärenpoikansa kanssa, sanoi hän, katseltuaan kauvan syvän hiljaisuuden vallitessa kivilattian ruutuja:
"Käyköön kuninkaan miten tahansa, mutta ennemmin tai myöhemmin täytyy marskin ja minun puhua suumme puhtaiksi!"
"Minusta näyttää, että se puhe on jo alettu, äidinisä", lausui
Jöns-herra, "vaikka annatte sen käydä toisen miehen kautta."
"Olet tehnyt hyvin tehtäväsi, tyttärenpoikani… Hurja ja hillimätön Eerik-herra ei olisi sen sievemmin voinut tulla vaivoistamme pois. Neuvosi oli hyvä; jos he, marski ja hän olisivat tulleet hyviksi ystäviksi, mikä olisi hyvinkin voinut tapahtua, niin olisimme saaneet varoa nahkaamme."
"Sitä juttua ei ollut vaikea johtaa… Eerik-herra johti sitä itse!
Olisinpa vaan helposti voinut saada tuomionkin Vesteråsissa…"
"Tuomion, tyttärenpoikani? … se ei paljoa merkitse. Vesteråsissa rauha rikottiin … tuomiota ei kansa niinkään paljo ajattele, se on vaan sen sanan viimeinen tavu, joka jo lausuttiin Vesteråsissa. Siksi sitä katsotaan täällä Tukholmassa, samaten kuin Taalainmaassa ja Vermlannissa, ja siellä luulen meillä olevan hyviä liittolaisia…"
Jöns Pentinpoika pudisti epäilevästi päätään.
"Saatte nähdä", lausui silloin drotsi, ikäänkuin kumotakseen tyttärenpoikansa epäilykset, "saatte nähdä, ettei kauan kestä, ennenkuin ne taas tulevat Vesteråsia kohden."
"Teillä on sitten hyvät tiedot, äidinisä!" sanoi Jöns Pentinpoika. "Katsokaa sentään, että ne, jotka teidän asiaanne ajavat, tekevät sen teidän hyödyksenne. Sukulaisemme, marski, ymmärtää sen pelin perinpohjin, ja ellemme pidä varaamme, niin saattaa käydä niin, että me kaadumme ja hän seisoo… Jousta on jo kireälle jännitetty, jos se katkee, niin on voitto hänen!"
Vanha Krister-herra vaipui ajatuksiinsa. Noustessaan hetken päästä seisomaan silitti hän kädellään partaansa lausuen painolla:
"Luulen kuitenkin, tyttärenpoikani, että käteni ovat liian vanhat jännittämään jousta, niin että se minun käsissäni katkee… Ennen kuin se tapahtuu, annan sen sinun käsiisi. Hyvästi!"
Sitten hän läksi jättäen Jöns Pentinpojan yksikseen.
Hetkisen kuluttua astui Helmich-kirjuri taas sisään kumartaen nöyrästi herralleen. Hänen kädessään oli malja, täynnä maidonnäköistä juomaa. Vietyään sen huulilleen ja juotuaan antoi hän sen herralleen sanoen:
"Näyttääkseni, etten ole yrttitaitoani unhottanut, pyydän tarjota teille tämän!"
"Sehän on maitoa!"
"Niinpä kyllä, mutta nimeltään lac amygdalorum! [manttelimaitoa]
Maistakaa sitä, herra, juoma on sekä terveellistä että hyvänmakuista."
Tuomioherra otti maljan ja joi, piti sitä kädessään katsellen suoraan eteensä, joi taas ja pani sen sitten pöydälle.
"Jumalan äiti!" huudahti hän, "sehän on suloista hunaja-juomaa!"
"Niin, hunaja-juomaa!" vastasi kirjuri, "opin tekemään sitä sukulaiseni luona, joka on hänen armonsa Kölnin arkkipiispan kokki!"
"Se ei siis ole mestari Henrikki Harpunsoittajan keksintöjä!"
"Ei, ei … tämä maito on tullut paljoa enemmän maksamaan minulle, sukulaiseni ei tahtonut millään ehdolla opettaa taitoaan; sain pinnistää kaiken kekseliäisyyteni päästäkseni hänen salaisuutensa perille. Mutta juoma tulee kalliiksi. Voitte ymmärtää sen siitä, että sitä valmistetaan pelkistä manteleista…"
"Se on tiettyä, minä maksan kulut, Helmich", lisäsi tuomioherra hyvin tyytyväisenä.
"Kiitos, armollinen herra", jatkoi kirjuri, "juoma onki hintansa arvoinen, sillä on mitä arvokkaimmat ominaisuudet. Se on mieluista maultaan, ja sitäpaitsi se virvoittaa ja ravitsee, sillä, kuten näette näistä rasvakukkasista tässä pinnalla", kirjuri tarttui maljaan ja näytti sormellaan juomassa olevia pieniä rasvarakkoja, "tulee tämä maidonväri hedelmän öljystä. Senvuoksi arvelin, että voisitte lähettää pullollisen tätä kallista maitoa kunnianarvoisalle isälle, arkkipiispa Olaville… Hän tuntee hyvin sen, sillä hän joi sitä ollessaan Baselin kokouksessa, ja minä tiedän, että hän haluaisi sitä suuresti…"
"Kuten sanot, Helmich", sanoi tuomioherra vilkkaasti, vaihtaen katsetta kirjurinsa kanssa, "kuten sanot, se tulee ilahuttamaan tuota hyvää vanhusta, ja minä tahdon antaa hänelle ystävälahjan hänen suuren hyväntahtoisuutensa edestä! Pane pullo kuntoon, Helmich, sinä saat itse viedä sen hänen armolleen, arkkipiispalle; samalla viet kirjeen, minulta."
Herra Jöns Pentinpoika pysähtyi äkkiä kuuntelemaan. Ikkunain pienistä ruuduista tunkeusi huoneeseen räyhääviä ääniä. Ei ollut tosin tähän aikaan mitään tavatonta, että Tukholman kaduilla oli meteliä ja vallattomuutta, mutta tällä kertaa tuntui se tavallista pahemmalta, sillä rähinää oli jo kotvasen kestänyt ja se näytti pikemmin yltyvän kuin lauhtuvan. Miehet katsahtivat toisiinsa kuunnellen jännityksellä.
Huudot kuuluivat Sielutarhankadulta päin, ja tasaisen pauhinan välistä kuului selvemmin muutamia läpitunkevia huutoja, ikäänkuin joku olisi juossut luostarin ohi melupaikalle päin tai sieltä pois. Kirjuri lausui arvelun, että melu ehkä johtui siitä, että marski yritti ajaa drotsia Tukholman linnasta. Tuomioherra pudisti päätään, muttei voinut päästä siitä aavistuksesta, että metelin syyt olivat tavallista vakavampaa laatua.
"Tahdotteko, että hankin teille tiedon, mikä on melun syynä?" lausui nuori kirjuri puoleksi kuiskaten.
Tuomioherra nyökkäsi, mutta sanoi samalla itse haluavansa käydä kuulemaan ja näkemään asian laitaa, sekä pyysi kirjurinsa tuomaan pari munkkikaapua. Tämä riensi ulos ja toi kohta kaaput, jotka miehet heittivät ylleen lähtien kadulle. He menivät Sielutarhankadulle päin ja tulivat pian metelipaikalle.
Katu oli täynnä kaikenlaista kansaa. Porvareita, kisällejä, oppipoikia ja kaupungissa oleskelevain herrain palvelijoita liikehti sekaisin tiheämmän joukkion ympärillä, joka oli rähinän keskuksena. Kaikki puhuivat kovasti, elleivät ottaneet osaa keskijoukosta lähtevään raakaan kirkunaan. Uusia voimia tuli alinomaa muilta kaduilta.
"Reväiskää kieli sen suusta!" huusi eräs, joka sai hurjaa suostumus-kirkunaa palkakseen.
"Lyökää ensin polvet pois", huusi toinen, "hän ei tarvinne kumpiakaan!"
Ja rähisevää suostumusta sai tämäkin puhuja.
Melua jatkui. Kun se joskus vähän kuin taltui, oli jollakin aina uusia neuvoja valmiina, eikä muuta tarvittukaan yllyttämään sitä entiseen raivoonsa. Kepiniskuja ja kiviä sateli; etempänä olijat heittelivät niitä vähääkään huolimatta sattuivatko ne oikeaan vai väärään henkilöön.
"Mitä tämä tarkoittaa?" kysyi Jöns Pentinpoika muutamalta vanhemmalta porvarilta tyyntyneenä huomatessaan, ettei meteli ollut sen vaarallisempaa laatua. "Mitä tässä tahdotaan?"
"Ne tahtovat hukuttaa noita-akan rengin", vastasi porvari.
"Noita-akan rengin?" kysyi Jöns-herra.
"Noita istui hirsipuun juurella koko yön, ja kun hän lähti aamulla, niin hiipi hänen renkinsä tuonne mestari Gellinkin taloon."
"Niin", lisäsi eräs toinen, "hän istui tornissa, mutta karkasi … ensi kerralla ne veivät hänet sinne takaisin … nyt lienee parasta työntää hänet järveen kerrassaan, niin ei hän enää potki."
Jöns Pentinpojalle oli tämä arvoitusta, mutta hänen kirjurinsa tiesi paremmin edellä käyneet tapahtumat; hän selitti herralleen, mitä oli tarpeen asiain ymmärtämiseksi. Hirsipuun juurella istunut olento eli noita-akka oli epäilemättä Eerik-herran sisar, ja hänen palvelijansa oli todellakin yrittänyt karata tornista, vaan oli joutunut kiinni. Nyt hän oli kuitenkin kuollut sillä matkalla saamistaan iskuista, kirjuri oli kuullut sen Knuutilta, mustaveljeltä, joka oli ripittänyt tuota syntisparkaa.
"Mutta kuka tämä sitten on?" kysyi tuomioherra.
"Hän on vedetty esille mestari Gellinkin talosta…"
"Gellinkin? Entäs muuta…?"
"En tiedä, mutta minä tapasin sen poikasen, joka toi aamulla teille kirjeen eräältä sairaalta mieheltä, joka asuu mestari Gellinkin talossa."
"Olet oikeassa, Helmich … niin se onkin … hän juuri … mikä hänen nimensä taas olikaan … Rodenberg… Pyhimysten nimessä, mikä kamala erehdys, miesparka on hukassa!"
Samassa kaikui mahtava ääni yli metelin:
"Drotsin nimessä, pidättykää hyvät ihmiset!"
Rähinä tuntuikin taltuvan silmänräpäyksen ajaksi, mutta samassa se taas yltyi entistä tuimemmaksi, ja onnettoman uhrin yli kohotettiin jo miekkoja ja kirveitä.
Mutta silloin tunkeutui joukon läpi kummastuttavalla voimalla ja notkeudella eräs pitkä mies; hän viskeli syrjään ne, jotka eivät väistyneet ja tuli äkkiä kirveitä ja miekkoja heiluttavain miesten keskelle. Nyt vaikeni kirkuna hänen ympärillään, mutta kuului sitä kovemmin etempää, ja se esti tuomioherraa kirjureineen erottamasta, mitä siellä lausuttiin, mutta he näkivät kummakseen tuon voimakkaan miehen nostavan onnettoman uhrin maasta ja kantavan hänet yksinään Gellingin taloon päin, jonka pihaan hän katosi.
Aluksi väkijoukko nolostui. Kaikkia ällistytti pelastajan uskaliaisuus ja voima sekä hänen sankarimainen ulkomuotonsa, ja tämä vaikutus levisi keskuksesta ulospäin, joten syntyi hetkiseksi yleinen hiljaisuus. Mutta nyt kulki liike takaisin äärimpänä seisovista keskukseen päin; huuto ja melu kasvoi, käyden hurjemmaksi kuin koskaan. Jo hyökättiin mestari Gellinkin talon porttia vastaan. Mutta lujat tammiovet kestivät törmäyksen.
Tuomioherra oli kirjureineen nähnyt kaiken, ja väkijoukon muista hommista eivät he vähääkään välittäneet, jonkavuoksi he lähtivät kiirein askelin Mustaveljesluostaria kohden. Kääntyessään kadun kulmassa luostarikadulle nykäisi kirjuri herraansa kaapusta kuiskaten, että äskeinen pelastaja tuli heidän takanaan. Ennenkuin he ehtivät vilkaista taakseenkaan saavutti mies heidät ja astui kiireesti heidän ohitseen. Hänen yllään oli pitkä, avara viitta; oli jo hämärä, ja katu oli kapea, joten oli mahdotonta tuntea häntä. Hän sai kuitenkin sekä Jöns Pentinpojan että hänen kirjurinsa uteliaisuuden hereille, niin että he seurasivat häntä vähän matkan päässä.
He tulivat siten erään poikkikujan kautta Itäispitkällekadulle. Tännekin oli keräytynyt paljon väkeä, ja he näkivät äskeisen pitkän miehen seisovan viitassaan parin miehen takana, joista toinen puvustaan päättäen kuului kaupungin raatiin. Keskelle katua oli jätetty tyhjä kujanne, jota myöten liikkui juhlallisesti laulaen munkkisaatto, jonka edellä kulki soihdunkantajia.
Päivä alkoi jo pimetä, joten vitkaan liikkuva saattokulkue näytti kaamealta haamujoukolta. Kun he tulivat lähemmäksi, näkyi heidän keskellään ruumiskirstu; katselijat kumarsivat ja rukoilivat vainajan sielunrauhan puolesta.
Kun saatto oli mennyt ohi, yhtyivät katselijat ja seurasivat sitä vähän jälempänä, muutamat lyhemmän, muutamat pitemmän matkan. Kun munkit tulivat Harmaamunkkien kujalta Munkkisillan satamaan ja lähestyivät Harmaamunkkien saareen vievää siltaa, niin olivat saattajat melkeästi harventuneet. Mutta äskeinen pelastaja oli yhä mukana, ja kumartuneen päänsä vuoksi luulivat kaikki muut hänen kuuluvan surijoihin, paitsi ne, jotka olivat nähneet hänen syrjästä yhtyvän saattoon.
Sillalla tuli hän käymään erään soihdunkantajan vieressä. Helmich riensi heti sinne ja näki hänet sivulta päin.
"Annanpa melkein vaikka mitä, ellei se ole marski itse", kuiskasi hän, kun herransa saapui hänen kohdalleen.
"Marski!" sanoi tuomioherra katsellen ympärilleen, kunnes näki erään harmaaveljen, joka lähestyi heitä.
"Kuka tämä vainaja on, jota näin komeasti saatetaan hautaan?" kysyi hän.
"Eerik Puke!" vastasi munkki.
Tuomioherra mietti vähän; sitten hän kuiskasi jotakin harmaaveljen korvaan; tämä astui syrjään jättäen sijaa mustaveljeksille, jotka menivät sillan yli ja astuivat portista Harmaaveljesluostariin. He kulkivat hiljaisina pihan yli luostarikirkkoon, johon seisahtuivat varjoon oven suuhun katsellen ruumissaaton menoa kuoriin, johon munkit laskivat ruumiin siunattavaksi.
Kun se oli päättynyt, lähtivät munkit laulaen kirkosta. Kuorissa paloi suuria vahakynttilöitä, joiden keskellä nyt oli sen miehen tomu, joka oli tuottanut niin paljon huolta valtakunnan mahtaville.
Suurivartaloinen mies, jota tuomioherra kirjureineen oli silmällä pitänyt, seisoi kädet ristissä rinnallaan mietteissään kirstun edessä kynttiläin liehuvassa valossa. Viitta oli auennut, ja kullalla kirjailtu punainen ihokas näkyi sen alta. Pää oli peittämättä, joten oven suussa seisovat äänettömät katselijat voivat selvään erottaa Kaarlo Knuutinpojan jalot ja kauniit piirteet.
Silloin vilahti heidän ohitsensa korkea, tumma naishaamu, jonka puku muistutti sitä munkkikuntaa, jonka kaapuissa he itsekin tällä kertaa liikkuivat. Tultuaan keskikirkkoon ja huomattuaan kuorissa olevan ritarin vetäytyi hän syrjään. Pian hänen jälkeensä tuli kaksi muuta naista, joista toinen oli varsin nuori, toinen jo elähtäneempi. Heidän kasvonsa olivat hunnun peitossa, mutta käynnistä ja ryhdistä voi heidät erottaa. Käytyään vähän matkaa kuoriin päin, tuntui vanhempi haluavan pidättää nuorempaa menemästä etemmäksi. Ritarin näkeminen lienee vaikuttanut häneen samoin kuin äskeiseen nunnaankin. Mutta nuorempi ei pysähtynyt. Hän astui pää kumartuneena kuoriin asti, jossa kirstu oli. Sen viereen hän polvistui rukoilemaan.
Marski astui silloin vähän syrjään, mutta hän katseli hievahtamatta terävästi rukoilevaa, ja selvästi näki, että hänet valtasi omituinen liikutus, ellei vahakynttiläin häilyvä liekki vaan liene saanut aikaan sitä valon ja varjon vaihtelua, joka näkyi hänen kasvoillaan.
Kun rukoileva viimein nousi, kävi marski hänen luokseen, ojensi hänelle kätensä lausuen jotakin, mikä ei etäisyyden takia kuitenkaan voinut kuulua oven suuhun. Nainen teki hämmästyneen liikkeen ja astui askeleen sivullepäin.
Marskin kasvoille levisi silloin alakuloinen, surumielinen hymy, ja hän veti kätensä takaisin. Hänen huulensa liikkuivat ja hän puhui kauan, mutta siihen osaan kirkkoa, jossa kuuntelijat seisoivat, ei kuulunut yhtäkään sanaa. Lopetettuaan puheensa ojensi marski uudestaan kätensä, ja hänen koko kasvonsa puhuivat miltei selvemmin kuin sanansa. Kylmä tuomioherrakaan, jonka sydämmessä ei hellemmillä tunteilla ollut suurta sijaa, ei voinut tätä kasvojen ilmettä väärin käsittää.
"Minun mielestäni olisi tuo kelpo marski saanut valita sopivamman paikan kosintaansa varten!" lausui hän hyvin hiljaa kumppanilleen ja molemmat hymyilivät myrkyllisesti yhä tarkasti silmäellen kirstun luona olijoita.
Nainen oli äänetönnä ja liikkumatonna marskin hellän puheen aikana. Ainoastaan siitä, että hän kiihkeästi puristi käsiään ristiin, voi huomata sanain tunkeneen hänen sydämeensä, mutta sitä vaikutusta eivät ne näyttäneet tehneen, jota marski oli odottanut ja toivonut. Sen näki selvästi, kun hän hetkisen kuluttua pudisti päätään tehden toisella kädellään epäävän liikkeen ja osoittaen toisella mustaa ruumiskirstua.
Marskin kasvot kävivät silloin kalmankalpeiksi, ja hän risti nyt vuoroonsa kätensä. Mutta hunnutettu nainen lähti samassa kuorista astuen horjuvin askelin kirkkoon, jossa vanhempi nainen tuli häntä vastaan. Marski seisoi hiljaa katsellen häntä. Hänen silmistään näkyi syvä, raskas suru. Hän oli nähtävästi saanut vastauksen, joka kerrassaan ja ehkä ainaiseksi katkaisi hänen toiveensa.
Herra Jöns Pentinpoika olisi antanut paljon saadakseen nähdä sen naisen kasvonpiirteet, joka oli tehnyt niin syvän vaikutuksen marskiin. Hän toivoi kuitenkin saavansa tietää sen muullakin tavoin, jota varten hän lähti kirjurinsa kanssa naisia seuraamaan.
Marskikin lähti, joten harmaaveljesten luostarikirkkoon ei jäänyt kuin korkeavartaloinen nunna, joka polvistui Eerik Puken tomun viereen.
IV.
Mantelimaito.
Asiat eivät luonnistuneetkaan aivan niinkuin herrat olivat luulleet. Kalmarin kokouksesta, jossa herrat olivat toivoneet saavansa kuninkaan lähtemään Ruotsiin, ei tullutkaan mitään, siitä syystä ettei kuningas saapunut. Neljä Ruotsin herraa, nimittäin Krister Niilonpoika itse, Hannu Kröpelin, arkkipiispa Olavi ja Turun piispa Maunu Tavast lähtivät Tanskaan kuningasta tapaamaan. Drotsi ja arkkipiispa jäivät Lundiin, mutta muut jatkoivat matkaansa ja kohtasivat kuninkaan Vordingborgissa. Heidän matkastaan ei kuitenkaan lähtenyt muuta tulosta kuin se, että kuningas lupasi tulla seuraavana kesänä kokoukseen Kalmariin. Herrain vaatimuksiin, että hän mukautuisi Kalmarin kokouksessa vuonna 1436 tehtyihin päätöksiin, ei kuningas antanut mitään varmaa vastausta.
Näkyi yhä selvemmin, ettei kuninkaaseen ollut luottamista. Jos Krister-herra kannattajineen halusi saada vallan Ruotsissa, niin oli muita keinoja käytettävä, ja senvuoksi alkoi hän nyt hyvin varovasti jännittää sen verkon lankoja, jonka hän oli vähitellen kutonut ja johon hän toivoi saavansa kiedotuksi vihatun marskin. Siihen vyyhtiin kuuluivat Taalain ja Vermlannin kapinat, vaikka vanha, viekas Krister-herra esiintyi silloin pelkkänä ystävyytenä ja avuliaisuutena. Asia oli marskille ylen pulmallinen, sillä talonpoikia kurittamalla hän tietysti vieroitti ne puoleltaan, ja se olikin epäilemättä vastapuolueen tarkoitus.
Kaarlolla ei ollut muuta neuvoa, kuin kohdella pontevuudella kapinoitsijoita ja samalla koettaa lähettilästen kautta osoittaa heille asian oikea laita, ja hän käytti kumpaakin keinoa. Eräs seikka kiukutti drotsia kelpolailla, se nimittäin, että hänen täytyi jättää Tukholman linna marskille yksinään. Hän sai tosin Nyköpingin linnan korvaukseksi, mutta valtakunnan etevin linna ja sitä seuraava arvo olivat marskilla. Mutta kukaan ei ymmärtänyt paremmin kuin Krister-herra pitää hyvää naamaa ja odottaa oikeata aikaa. Vähän senjälkeen kuin hän oli palannut Tanskasta, tuli tieto, että taalalaiset olivat taas lähteneet Vesteråsia vastaan ja tappaneet siellä marskin urhean voudin, Pentti Gunnarinpojan. Silloin pidettiin kokous Arbogassa, jossa Kaarlo vaatii rahvasta kohtaan mitä ankarimpia toimeenpiteitä. Mutta nyt drotsi joko meni viekkaudessaan liian pitkälle, tahi oli marski häntä viekkaampi — summa oli vaan, että vanha Krister-herra ehdotti lievempiä keinoja; hän halusi itse korjata asian ja marski suostui siihen.
Tuli joulu ja vuosi 1437 päättyi. Silloin sai marski Tukholmaan sanan, että Krister oli päättänyt keskustelunsa taalalaisten kanssa, ja että heidän puoleltaan tulisi edusmiehiä Enköpingiin. Drotsi toivoi saavansa siellä sysätyksi marskin syrjään, mutta erehtyi perinpohjin toiveissaan. Drotsi otti nuoren sukulaisensa vastaan mitä ystävällisimmin ja laittoi pidotkin hänen kunniakseen. Mutta heti aterian päätyttyä läksivät kaikki kokoontuneet herrat luostaritupaan, missä drotsi kuvaili synkin värein taalalaisten tyytymättömyyttä marskia kohtaan. Lopuksi hän — ikäänkuin näyttääkseen, miten hän puolestaan rakasti kaunista rauhaa ja sopua — lausui:
"Jumalan avulla kait se paranee, mutta niin he sanovat, etteivät milloinkaan enää rupea teille vastaamaan eivätkä veroa maksamaan!"
Marski vastasi kaikkiin syytöksiin selkeästi ja vakaasti ominaisella ulkonaisella arvokkuudellaan, jonka hän joka tilassa säilytti, mutta lisäsi lopuksi äänenpainolla:
"Ellei minua vastaan tuoda oikeita syitä, niin he tulevat sekä tottelemaan että veroa maksamaan minulle … minä en anna itseäni niin helposti tieltä työntää!"
Seuraavana päivänä oli herroilla yhteinen kokous talonpoikain edusmiesten kanssa. Drotsi oli pannut kaikkensa liikkeelle estääkseen vastustajaansa pääsemästä yhteen talonpoikain kanssa. Kaarlon esiintyminen neuvottelukokouksessa oli epäilemättä kääntänyt mielet hänen edukseen, ja Krister-herra pelkäsi, että se vaikuttaisi vielä tehoisammin talonpoikiin, sillä mikään ei tee kansaan niin suurta vaikutusta kuin miehekkyys ja ulkonainen kauneus. Mutta vanhan herran ponnistukset olivat aivan turhat, ja vielä pahemmin hän tyrmistyi kuullessaan talonpoikain itsensä vastaavan marskille, "ettei heillä ollut mitään häntä vastaan valittamista!" Monin ystävällisin sanoin pyysi drotsi heidän tarkoin miettimään asiaa ja astumaan ulos sitä tarkemmin harkitsemaan ja sitten vastaamaan. Talonpojat tekivät niin, mutta vastaus oli sama.
Tämä oli drotsille tappio, mutta hän osasi niellä harminsa ja näyttää iloiselta, että asia muka oli niin onnellisesti päättynyt: Mutta samalla hän nykäisi erästä toista lankaa verkkokudoksessaan.
Kaarlo oli tuskin ehtinyt Tukholmaan, kun tuli sanoma, että vermlantilaiset ovat nousseet kapinaan. Hän kirjoitti siitä oitis drotsille pyytäen hyviä neuvoja, ja sai häneltä kuten ennenkin kehoituksen olla myöntyväinen. "Hänen (drotsin) virkansa — kirjoitti hän — ei ollut sodan teko, ja senvuoksi olisi parasta neuvotella talonpoikain kanssa". Mutta Kaarlo lähetti miehensä heitä vastaan, johtajana Arvid Svan, joka oli uljas ja peloton mies, ja pian oli kapina kukistettu osittain hyvillä sanoilla, osittain pakolla, jonka jälkeen kokoonnuttiin Arbogaan neuvottelemaan.
Helmikuussa vuonna 1438 saavuttiin tähän kokoukseen, ja siellä päätti Kaarlo ottaa päättävän askeleen asettaakseen kaikki oikealle tolalle. Hän esiintyi siellä luopuen kokouksen edessä päämiehyydestään. Krister-herra säpsähti ilahtuen ja hämmästyen, mutta havaitsi kohta erehtyneensä. Kokous pyysi marskia pysymään päämiehenä sekä lupasi hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta. Tämä oli uusi isku Krister-herralle ja hänen puolueelleen!
Suuttuneena ja katkerana lähti hän Arbogasta tällä kertaa ja harkitsi puoluelaistensa kanssa, mitä nyt oli tehtävä, kun marskin arvo ja valta päivä päivältä selvästi kasvoi ja vahvistui. Kuta vähemmän heillä oli toivoa kuninkaan tulemisesta maahan sitä selvemmäksi kävi heille, että heidän tuli kukistaa marski, vaikka julki taistelussa, ellei muu auttaisi. Mutta ensiksi oli tarpeen hänestä luovuttaa ne miehet, jotka enensivät ja vahvistivat hänen valtaansa. Jotkut niistä olivat ehkä hyvillä puheilla taivutettavissa, mihin viipymättä ryhdyttiinkin. Huomattavin niistä oli arkkipiispa, jonka suru Eerik Puken kuolemasta teki hänet perin rakkaaksi kansalle, ja samalla oli suuttumus tämän samaisen kuoleman tähden siirtynyt kokonaan marskista drotsiin; nyt laulettiin ja tuosta surullisesta tapauksesta lauluja, jossa drotsi esitettiin ilmeisesti ritarin kuolemantuomariksi. Jöns Pentinpoika (Oxenstjerna) sai toimekseen vähitellen vieroittaa arkkipiispan heidän puolelleen — ja kieltämättä ei tätä asiaa olisi voitu parempiin käsiin uskoa.
Kului pari kuukautta, ja se aika lähestyi, jolloin Kalmarin kokouksen piti alkaman.
Vasten kaikkein luuloja, päätti arkkipiispa Olavi mennä tähän kokoukseen. Kun hän oli sitten Eerik Puken kuoleman ollut muista aivan erillään, niin herätti huomiota sekä drotsin että marskin puolueessa, kun muutamana kauniina kesäpäivänä vene laski Ketjusaaren rantaan, ja siitä astui maihin arkkipiispa seurueineen. Hän oli tuskin ehtinyt Harmaaveljesten sillalta Mustaveljesluostariin, kun huhu hänen tulostaan oli jo levinnyt kumpaankiin leiriin.
Tukholman linnassa istui Kaarlo Knuutinpoika kuulustellen muutamia talonvoutejaan, kun ovi avattiin, ja Herman Berman astui sisään seurassaan viheriä ritari. He toivat marskille sen tärkeän uutisen, ja hän laski viipymättä voudit menemään. Sitten hän kääntyi Herman Bermanin puoleen kysyäkseen asiasta tarkemmin ja vaipui sitten mietteisiinsä.
"Kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Olavi", lausui hän sitten, "ei minun tietääkseni ole juuri ollut vihamiehiäni. Mutta ehkä hän on nyttemmin muuttanut mieltään, ja lienee tarkoituksensa nyt vaikuttaa kuningas Eerikin takaisin tulon hyväksi…"
"Sitä tuskin uskon, herra marski", lausui Herman, kun marski pysähtyi ja vaikeni, "sitä tuskin uskon, hän ei ainakaan ole, kuten itsekin sanotte, mikään vihamiestenne ystävä."
"Hän ei ole…?"
"Ei … minä kuulin hänen tallimestarinsa sanovan, tullessani viimeksi
Taalainmaasta Upsalan kautta, että herra Jöns Pentinpojalta oli
kielletty pääsy hänen armonsa puheille, kun hän vähää ennen oli käynyt
Arnössä."
"Herra Jöns Pentinpojaltako?" kysyi marski kummastuneena. "Olisiko sukulaiseni, tuo hurskas kaniikki, muka sitten niin merkillinen mies, että kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Olavi panisi häneen mitään huomiota?"
"Minun nähdäkseni on herra Jöns Pentinpoika aivan toinen mies, kuin miltä hän näyttää ja minä häntä pidetään … ja teidän ystäviänne ei hän ole."
Marski nyökkäsi miettiväisenä päätään, ikäänkuin sanattomasti ilmaisten olevansa samaa mieltä. Sitten laski hän kätensä raskaasti pöydälle sanoen:
"Kävi miten kävi, kutokoot verkkojaan selkäni takana, mutta minä isken sen kudoksen poikki, ja niinkauan kuin minä elän, ei kuningas Eerikin jalka enää koskaan polje Ruotsin maata! Minua haluttaa kuitenkin puhua sanan pari arkkipiispa Olavin kanssa, ennenkuin lähdemme kokoukseen."
Hän antoi sitten Herman Bermanille muutamia käskyjä, jotka koskivat hänen miehiään ja sitä väkeä, minkä hän aikoi ottaa mukaansa Kalmariin. Herman lähti sitten pois, ja marski jäi kahdenkesken viheriän ritarin kanssa.
Tämä riiputti miekkaansa kädessään, niin että kahva oli korvan tasalla. Kahvan ympärillä oli seppele linnunruohoja, joiden pienet siniset kukkaset tirkistelivät lehtien viheriästä kuin sadat pienet silmät. Ritari näytti kuuntelevan hurskaalla uteliaisuudella, ikäänkuin kukkaset olisivat hänelle jotakin kertoneet. Marski hymyili ritarin touhulle.
"Mitäs hommaa teillä nyt on?" kysyi hän kääntyen pois ritarista, ikäänkuin olisi jo kylliksi nähnyt, mutta sitten hän käänsi päänsä takaisin, ja viheriä kuunteli yhä näyttäen niin nokkelalta, että marskin täytyi vasten tahtoaankin katsella häntä ja uudistaa kysymyksensä.
Viipyi kuitenkin kotvasen, ennenkuin ritari vastasi, ja yhä enemmän kiihtyi marskin uteliaisuus.
"Vaiti, vaiti!" sanoi tuo kummallinen mies vihdoin, "ne puhuvat keskenään…! Vaiti … minä sanon kohta … miekka on ritari, uljas, kukkaseppele on neito, kaunis…"
"Tuo loru on vanha kuin taivas, Viheriä!"
"Te olette hyvin viisas, herra", vastasi ritari kuivasti naurahtaen, "mutta ihmiset ovat aina ihmisiä ja siihen ei ritarini eikä kaunis neitoni mahda mitään."
"Sydänsuru ja sydänlohtu", sanoi marski ajatuksissaan, "niin kyllä … olette oikeassa todella, niitä on ollut niin kauvan kuin ihmisiäkin!"
"Vaiti!" keskeytti ritari kohottaen kättään, mutta nauroi samassa lisäten, "se vanha juttu. Neitoa on petetty, ja senvuoksi hän ei suostu, ritari murehtii itsensä kuoliaaksi, vaikka hän näyttääkin maailmalle iloista ulkopuolta, ja vaikka hänen teräksinen sopansa helskähteleekin komeasti… Nyt hän kosii kaunotarta … ei, ei onnistu, heidän välissään on ollut muuan seikka … he eivät voi toisiaan omistaa!"
"Mikä seikka on ollut heidän välillään?" kysyi Kaarlo innokkaasti, katsoen tarkasti viheriän tutkimattomiin silmiin. "Ja eikö sitä voida selvittää?"
"Aika onkin sen jo selvitä … on jo aika, sillä neito on menemäisillään luostariin!" jatkoi ritari puoleksi laulavalla äänellä.
Mutta marski hypähti kiihkeästi ylös tarttuen voimakkaasti ritarin käsivarteen.
"Te puhutte minusta ja neiti Kaarinasta … sanokaa, ritari, sanokaa suoraan, jos rinnassanne sydän sykkii!"
Silmänräpäykseksi näytti viheriä ritari tulleen täyteen tajuntaan. Silmistään loisti sydämellisen rakkauden säde ja suunsa vetäysi puoleksi surumieliseen hymyyn. Mutta valonsäde haihtui kohta, ja hymy muuttui tuskanirvistykseksi. Marski katseli suruisesti muutosta hänen arpisilla kasvoillaan. Varmaankin olivat ne myrskyt olleet aivan tavatonta laatua, jotka näin olivat jättäneet miehen mieleen jälkiä koko elämän iäksi. Näytti mahdottomalta saada häneltä mitään tietää, ellei hän saanut sitä ilmaista tavallisella tavallaan. Ainoastaan se, mikä oli hämärää ja epäselvää, oli tälle onnettomalle ritarille selvää, mutta silloinpa hän lausuikin väliin sellaisia selvyyksiä, että harvat kykenivät häntä käsittämään.
Nyt nauroi ritari taas ja katsoi kummallisella katseellaan hämillään olevaa marskia.
"Se on selvitettävä", sanoi hän, "se on selvitettävä … sillä neito kuolee luostarissa, hän suree itsensä kuoliaaksi."
"Ja kuka on sen selvittävä?" kysyi Kaarlo, kuitenkin enemmän itsekseen, kuin että viheriä sen kuulisi.
Mutta silloin kohosi tämä seisomaan asettuen kaikessa pituudessaan marskin eteen. Hän osoitti itseään ja tempasi sitten seppeleen miekan kahvasta, repi sen rikki ja sirotteli kukat marskin päälle, ikäänkuin siten ratkaisten pulman, josta oli puhunut. Marski katseli häntä kysyvästi ja hymyili, sillä ritarin mykille kasvoille oli ilmestynyt vakava ja ankara ilme.
"Te selvitätte sen asian?" kysyi hän.
Viheriä nyökkäsi päätään, ja ennenkuin marski ennätti muuta kysyä, kääntyi hän ja läksi. Ovessa kuului hänen kuiva naurunsa ja sitten hänen tanakat askeleensa.
Hetkisen kuluttua lähti Kaarlo Knuutinpoikakin linnasta ja meni Mustaveljesluostariin, missä pyysi saada puhutella arkkipiispaa. Siellä istui jo Kaarlon sukulainen, kaniikki Jöns Pentinpoika, ja Kaarlo oli näkevinään tämän umpinaisen miehen muuten terävillä kasvoilla jonkinlaista vastenmielisyyttä, mikä lienee johtunut joko keskustelusta, joka hänellä oli ollut arkkipiispan kanssa, tai siitä että marskin tulo sen keskeytti.
Arkkipiispa puolestaan näytti olevan hyvillään marskin tulosta. Vanhuksen kasvot olivat kalpeat ja vaivaantuneet. Niitä varjosti syvä suru, ja katseen terävyys teki ne suorastaan ankaran näköisiksi, mikä esti, milteipä peljätti ketään yrittämästä tunkeutua liialliseen tuttavuuteen.
"Tervehdän ilolla teidät tervetulleeksi Tukholmaan, kunnianarvoisa isä, arkkipiispa", sanoi marski. "Tulen varmuuden vuoksi itse näkemään, että terveytenne on todella niin elpynyt, että voitte tulla meidän muitten kanssa Kalmarin kokoukseen kuningasta tapaamaan."
"Keskustelemme juuri siitä, herra Jöns Pentinpoika ja minä", vastasi arkkipiispa, "ja olen juuri mielihyvällä saanut hänen äidinisänsä, herra Kristerin lähettämän kutsumuksen pistäytyä Nyköpingissä matkallani. Mutta muuten", hän kääntyi erityisesti tuomioherran puoleen, "toivon, että olette ymmärtänyt tarkoitukseni?"
Jöns-herra taivutti hymyillen päätään ja lausui marskiin vilkaisten:
"Olen ymmärtänyt tarkoituksenne, kunnianarvoisa isä, mutta suonette anteeksi epäilykseni siitä, ettei kuningas Eerik enää tulisi takaisin Ruotsin valtakuntaan."
Oltiin vaiti hetkinen. Sitten lausui arkkipiispa:
"Käyköön kuinka tahansa, niin löytänemme kai toisaalta kuninkaan noudattamalla Ruotsin lakia ja vanhoja hyviä tapoja."
"Ja mistä me sen löytäisimme?" kysyi Jöns-herra säpsähtäen.
"Olkaa huoleti vaan", vastasi arkkipiispa vakavuudella, mikä antoi hänen sanoilleen tavallista syvemmän merkityksen, "Ruotsin valtakunnassa löytyy kyllä mies, joka voi kantaa kuninkaan kruunua ja manttelia!"
Kovat ja jäykät olivat Jöns Pentinpojan kasvot aina, mutta ankaran arkkipiispan sanain johdosta tulivat ne niin kylmiksi ja teräviksi, että ne ikäänkuin huokuivat jäätävää kylmyyttä. Arkkipiispan sanoja ei voinut väärin ymmärtää, ja mies, jota hän tarkoitti, oli tietysti sama — nyt jo liiaksi mahtava — mies, joka seisoi hänen edessään. "Aiotte siis kerrassaan erottaa kuningas Eerikin?" kysyi tuomioherra.
"Ei minulla, eikä luullakseni kellään muullakaan ole sellaisia aikomuksia", lausui arkkipiispa taas, mutta entistä terävämmin, ja kasvot niin ankarina, että se teki keskustelun jatkamisen kerrassaan mahdottomaksi. "Kuningas Eerik erottaa itse itsensä, sillä hänen omat tekonsa tekevät hänet mahdottomaksi Ruotsinmaata hallitsemaan. Jumalan nimessä toivon kuitenkin, ettei niin tarvitse käydä, vaan että hän kerrankin ryhtyy lakia ja oikeutta noudattamaan ja hoitamaan hallitusta, niinkuin kuninkaan tulee. Sillä kuninkaan Ruotsinmaa tarvitsee, se on ainoa pelastuksemme."
Marski ei lausunut mitään. Itse asiassa olivat arkkipiispan lausumat ajatukset hänenkin ajatuksiaan, vaikkei hän ollut siinä yhtä mieltä, että kuningas Eerik oli takaisin kutsuttava. Mutta Jöns Pentinpojan silmissä paloi tuli, joka melkein kauhistutti häntä. Se ei ilmaissut ainoastaan pettyneitä toiveita, hukkaan mennyttä vaivannäköä, vaan vihaa, joka tahtoi ruhjoa ja musertaa saaliinsa. Suu kuitenkin hymyili ja ylpeä pää kumartui esimiehelle.
"Minulla ei siis ole enempää keskusteltavaa kanssanne, kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Olavi", sanoi hän, "toivotan teille pyhän kolminaisuuden nimessä onnellista matkaa sekä mennessä että tullessa!"
Tuomioherra kumarsi hyvästiksi ja lähti. Marski viipyi vähän kauvemmin, ja he jatkoivat kahden keskustelua, mistä marski yhä selvemmin huomasi, että arkkipiispan ajatukset yleisten asiain suhteen erosivat sangen vähän hänen käsityksestään. Ehto, jolla arkkipiispa tahtoi kuninkaan palaavan, oli itsessään sellainen, ettei kuningas ikänä sitä täyttäisi, ja jos arkkipiispa oli tosissaan puhunut kotimaisesta ruotsalaisesta kuninkaasta, niin ei marski voinut sen parempaa ja vaikuttavampaa liittolaista saada. Hän läksi senvuoksi korkean kirkonmiehen luota mitä parhaimmalla tuulella, ja herttaisella lämmöllä toivotti hän onnellista matkaa arkkipiispalle.
"Jos tarvitsette matkallanne myrskyn ja pahan ilman suojaa, niin älkää unhottako, kunnianarvoisa isä, että Fågelvikissä on teille tarjona hyvä pöytä ja lämmin vuode, milloin vaan haluatte. Itse ratsastan ylihuomenna Tukholmasta ja toivon saavani nukkua kolmannen yön Fågelvikissä."
Arkkipiispan tavallisen ankaruuden takaa pilkisti heikko ystävällisyyden väre, kun hän kiitti marskia.
Aikaisin seuraavana aamuna lähti hän matkalle, mutta saapui vasta seuraavana päivänä iltapuoleen Nyköpingiin. Krister-herran päällysmies saattoi hänet suurella kunnioituksella satamasta linnaan. Kristerin oli nimittäin täytynyt jo aamupäivällä lähteä Nynäsiin herra Niilo Erengislenpojan luo, joka oli Södermanlannin laamanni ja jonka kanssa hänen sitten piti matkustaa maantietä myöten Kalmariin.
Linnassa ei puuttunut mitään, mikä kuului tähän aikaan ylhäisen miehen hyvinvointiin. Kalliita verhoja riippui niiden huoneiden seinillä, jotka annettiin arkkipiispalle asunnoksi, yhtä kalliita tyynyjä oli penkeillä ja linnan päällysmies teki kaikkensa palvellakseen arvokasta vierasta. Eräällä pöydällä oli malja täynnä mantelimaitoa, josta arkkipiispa niin paljon piti. Hän keksi heti tämän kohteliaisuuden, ja hymyili kumartavalle päällysmiehelle.
"Oletteko saaneet tuota juomaa tänne linnaankin?" sanoi hän juoden täpötäydestä maljasta.
"Olemme, armollinen herra, mutta miten, sitä en tiedä, se on kyökkimestarin asia."
Arkkipiispa seisoi ikkunan luona katsellen kaunista, kesä-auringon ihanasti valaisemaa taulua, joka siitä näkyi, ja hänen ankarat piirteensä ikäänkuin pehmenivät, ja hän joi vielä kerran maljasta. Herettyään katselemasta hymyävää maisemaa sattuivat hänen silmänsä muutamaan pieneen tauluun, joka riippui syvässä ikkunankolossa. Se oli niitä tauluja, joita tähän aikaan oli usein ylhäisten asunnoissa ja jotka kuvasivat tapahtumia jonkun pyhimyksen elämästä tai apostolein ja Kristuksen historiasta. Tämä esitti Vapahtajaa Getsemanessa sotamiesten saapuessa ja erään opetuslapsen suudellessa häntä ilmiantaakseen hänet.
"Tuo pieni taulu", selitti päällysmies, "on ollut täällä hyvin kauvan. Vanhat ihmiset sanovat, että herra Bo Juhonpoika muurautti sen tähän ikkunankoloon rakennuttaessaan linnaa uudestaan. Hänen kerrotaan itsensä asuneen juuri tässä huoneessa… Mutta taulu ei liene suuriarvoinen, koska se on saanut olla tässä siitä asti…"
Arkkipiispa tarkasteli lähemmin taulua ja lausui hiljaa itsekseen:
"Juudas, Juudas … suun antamisellako sinä ihmisenpojan petät", sitten hän lisäsi, "ne sanat olisi kuningas Birger ja hänen veljensä voineet toisilleen lausua; sillä mitäpä muuta oli heidän veljesrakkautensa kuin juudaansuutelo, jonka herttuat ensin antoivat veljelleen kuninkaalle, ja sitten kuningas kuningattarineen herttuoille, ja petosta oli kumpikin… Varsin omituiselta ja merkilliseltä tuntuu minusta, että tämä taulu on juuri tässä linnassa…"
Iäkäs kirkonmies veti raskaan huokauksen kääntyen ikkunasta, ja vahvistaakseen vielä voimiaan virvoittavalla juomalla vei hän vieläkin kerran maljan huulilleen. Pantuaan sen kädestään kääntyi hän päällysmiehen puoleen pyytäen häntä lähettämään mestari Andreaksen, kanslerin, hänen luokseen.
Hetkisen kuluttua tuli kansleri, mutta peräytyi kauhistuen takaisin nähdessään herransa. Tämän kasvot olivat kalmankalpeat, ja silmät olivat vajonneet syvälle päähän. Arkkipiispa oli kuitenkin pystyssä katsellen milloin ikkunasta maisemaa, milloin pientä taulua.
"Tiedättekö, rakas mestari, kansleri", sanoi hän haudanomaisesti hymyillen, "tiedättekö, mitä tässä nyt ajattelen?"
"En, kunnianarvoisa herra … mitä ajattelette?"
"Älä, älä pelkää, minä en ole kuningas Valdemar, enkä käske sinua hiiteläisen luo ajatuksiani arvaamaan … sinä saat ne tietää… Minä ajattelen vaan, kuinkahan monta juudaansuuteloa on maailmassa annettu… Katso tätä pientä taulua, Andreas, se oli ensimmäinen juudaansuutelo … mutta katso nyt ikkunasta ulos … tässä oli kerran talonpoikain leiri, ja vapaussotilaat ahdistelivat Engelbrektin johdolla näitä muureja. No niin, hänkin, Engelbrektkin kaatui juudaansuutelon tähden… Ja tämä Jumalan kaunis maailmakin, Andreas… Katso paremmin tänne, katso tuota metsää, joka näyttää niin tyyneltä ja vakavalta, katso noita vesiä, noita niittyjä… Ja kuitenkin, kaikelle tälle ihanuudelle sopii sanoa, muistellen, kuinka se viettelee ihmistä unhottamaan ainoan tarpeellisen satunnaisen ja katoovaisen rinnalta — näille metsille, vesille, niityille sopii huutaa: Juudas, Juudas, miksis petät ihmisenpojan suun antamisella… Totisesti sanon sinulle, Andreas, käärme on aina tiedon puuhun kätkettynä tarjoomassa houkuttelevia paratiisinomeniaan. Voi, minäkin onneton olen kiusauksessa langennut, minäkin olen antanut Juudaan suutelon…"
Arkkipiispa löi rintaansa huoaten, ja päänsä vaipui alas. Hän horjui ja olisi kaatunut lattialle, ellei kansleri olisi rientänyt kannattamaan häntä.
"Rakas, hyvä herra!" sanoi kansleri, "älkää ajatelko sellaisia ajatuksia, jotka teitä niin kiihottavat…!"
"Voi, Andreas ystäväni!" lausui arkkipiispa tarttuen kovasti kanslerinsa käsivarteen, "miksi en ajattelisi sellaisia ajatuksia, jotka ovat sieluni pelastukseksi… En tiedä … en voi selittää, miksi tuo pieni taulu herätti minussa niin kummallisia ajatuksia… Kunpa vastaus saapuisi pyhältä isältä Roomasta. Sinä et tiedä, miltä tuntuu kantaa sellaista syntiä tunnollaan kuin minä…"
"Toivokaamme, armollinen herra, toivokaamme", lohdutti lempeä Andreas-mestari, hyvin levotonna herransa tilan johdosta, joka tuntui yhä pahenevan, "mitä aikaan tulee, voi pyhän isän kirje saapua minä hetkenä hyvänsä…! Mutta te olette rasittunut matkasta ja kesän lämpimästä… Ettekö mene makuulle, armollinen herra?"
"Liian aikaista, ystäväni … anna minun istua tuohon suureen tuoliin ja avaa ikkuna, että minä tuntisin kesän lämmintä, josta puhut. — No, nyt tuntuu hyvältä!… Voit nyt lähteä! Pankaa kaikki kuntoon huomenaamuksi, silloin olen kyllä taas voimissani, että voimme aikaisin lähteä. Anna minulle nyt vaan maitoni pöydältä … kiitos, rakkaani!"
Kansleri kumarsi. Hän tahtoi jäädä, ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä kun hän huomasi rakkaan vanhuksen hyvin apua tarvitsevan. Mutta hän tiesi myöskin, kuinka ankara arkkipiispa oli ja kuinka vastenmielistä hänelle oli, ellei hänen toivomuksiaan aivan tarkoin noudatettu; sentähden hän meni, mutta jäi seisomaan ulompaan huoneeseen ollakseen saapuvilla, kun arkkipiispa tarvitsisi häntä. Matkavalmistusten tähden täytyi hänen kuitenkin tuontuostakin poistua siitä huoneesta kohdatakseen muita arkkipiispan seurueeseen kuuluvia.
Kun hän siten tuli silmänräpäyksen ajaksi jättäneeksi tien vapaaksi arkkipiispan luo, hiipi sinne eräs mustiin puettu mies, avasi oven ja meni sisään. Saatuaan taas aikaa riensi kansleri odotushuoneeseensa, mutta juuri kynnyksellä sai ulkoa kuuluva torven törähdys hänet pysähtymään. Hänelle oli tosin aivan yhdentekevää, keitä kulki drotsin linnassa, mutta hän ajatteli niin hartaasti sairaan herransa tilaa, ja toivoi sydämestään sen kirjeen saapuvan, josta vanhus oli juuri puhunut, että hän ehdottomasti sävähti torven toitotuksen ilmoittaessa, että linnaan oli joku saapunut.
Drotsin päällysmies oli huoneessa, ja kansleri kääntyi häneen päin, ikäänkuin hän olisi voinut selvitystä antaa.
Äkkiä tuli eräs drotsin miehiä juosten sisään ja sanoi, että tulija oli marskin sanansaattaja, joka kysyi, oliko hänen armonsa, arkkipiispa linnassa, ja jos hän oli, niin pyysi sanansaattaja päästä hänen puheilleen. Päällysmies ei ollut saanut tämän tapauksen varalta mitään määräyksiä Krister-herralta, jonkavuoksi hän antoi käskyn, että sanantuoja oli laskettava sisään. Kansleri astui nyt huoneeseen varttomaan marskin sanansaattajaa ja hän odotti malttamatonna kuullakseen hänen asiansa.
Odotettu astui sisään. Se oli Niilo Bonpoika, jonka pölyisestä puvusta ja hikisistä kasvoista näki, ettei hän ollut säästänyt itseään saattaakseen herransa asian perille.
"Minä tuon sanoman herraltani, marski Kaarlo Knuutinpojalta", sanoi hän, "hän on lähettänyt minulla kirjeen herra arkkipiispalle, jonka hän toivoi olevan täällä linnassa".
"Hän onkin täällä!" vastasi päällysmies, "mutta hänen kanslerinsa voi antaa paremmin tietoja kuin minä, voitteko päästä hänen puheilleen!"
"Herrani on matkasta rasittunut, eikä voi oikein hyvin", lausui kansleri, "minä en voi senvuoksi laskea teitä hänen luokseen ennenkuin huomenna. Mutta jos tahdotte antaa kirjeen minulle, niin katson, voinko viedä sen hänelle tänä iltana."
"Herra Kaarlo sai sen aamulla aikaisin, vähää ennen matkalle lähtöään… Se on epäilemättä Roomasta; hän käski minun tuoda sen tänne Nyköpingiin ennen iltaa, koska se epäilemättä sisältää tärkeitä asioita, sanoi hän, ja koska se ilahuttaisi hänen armoaan, arkkipiispaa, jos hän saisi sen niin pian kuin suinkin."
"Kirje Roomasta!" lausui kansleri juosten Niilo Bonpojan luo ojentaen käsiään, ikäänkuin ei ehtisi tarpeeksi nopeasti saada kirjettä haltuunsa.
"Anteeksi, mestari kansleri", sanoi Niilo hymyillen, "minun täytyy itse antaa se herra arkkipiispan käsiin!"
"Hyvä, hyvä!" lausui kansleri kääntyen nopeasti siihen huoneeseen päin, joka oli arkkipiispan huoneen edessä, sekä viittasi kädellään kyyneleet silmissä, "seuraa minua, seuraa minua … se kirje täytyy herrani saada jo tänä iltana!"
Mutta niin innokas kuin tämä kelpo mies olikin herraansa palvelemaan, ei hänelle nyt kuitenkaan oltu sallittu päästä heti sisään iloitsemaan tai näkemään herransa iloitsevan tämän suuren sanoman johdosta. Linnan kappalainen tuli nopein askelin sisähuoneesta ja alkoi puhua kanslerille. Tämä viittasi kärsimättömästi kädellään lausuen:
"Ei nyt, ei nyt … hetken päästä!"
Mutta se ei auttanut.
Kappalainen veti häntä takinhiasta mukaansa, ja hänen suustaan viitasi sanatulva, josta oli melkein mahdoton ymmärtää ainoatakaan ajatusta. Kansleri ei pannut vastaan. Onhan hyvä toimittaa tämän asian ensiksi, sitten hän voi esteettömämmin toimia herransa kanssa. Hän meni senvuoksi kappalaisen kanssa ulompaan huoneeseen.
Niilo Bonpoika luuli kuulevansa jonkun puhuvan arkkipiispan kanssa, jonkavuoksi arveli voivansa astua sisään ilmoittamatta, koska toi niin tärkeitä tietoja. Hän avasi oven ja astui sisään, mutta jäi kuin kivettyneenä seisomaan ovelle. Iäkäs arkkipiispa istui pää taaksepäin nojaten tuolillaan, ja silmänsä tuijottivat kankeasti erääseen mustapukuiseen mieheen, joka puhutteli häntä kiihkeitä liikkeitä tehden. Arkkipiispan kasvot olivat kuolonkalpeat ja elottomat, häntä olisi luullut kuolleeksi, ellei katseestaan olisi vielä vilkkunut elon kipinä. Mustapukuinen kääntyi äkkiä Niilo Bonpojan sisään astuessa, ja kasvonsa näyttivät silloin muuttuvan. Nyt ei niissä enää näkynyt suuttumusta, jota äskeiset liikkeensä olivat osoittaneet, vaan niissä oli nyt surua, syvää, raskasta surua. Hän piti kädessään maljaa ojentaen sen Niilolle, toisella kädellään osoitti hän arkkipiispaa, ikäänkuin näyttääkseen, että oli mahdotonta jättää häntä nykyiseen tilaansa. Ja Niilo riensi ottamaan maljaa. Vanhan herran viimeinen hetki oli nähtävästi tullut.
Musta kumartui kuolevan korvan juureen ja lausui hyvin hitaasti, että joka sana voisi oikein tunkeutua hänen mieleensä:
"Olette kuullut valan, jonka vannoin, arkkipiispa Olavi, ja nyt näette, että olen sen pitänyt!"
Hän kääntyi sitten Niilo Bonpojan puoleen, mutta tämä ei voinut kuulla eikä nähdä muuta kuin kuolevaa vanhusta. Kaikki hänessä vielä löytyvä elämä oli keräytynyt hänen katseeseensa, ja tämä katse oli kiintyneenä mustaan, joka puolestaan ei näyttänyt sitä kestävän vaan kääntyi äkkiä pois. Siinä katseessa oli ylenkatsetta, mutta siinä oli myöskin sääliä; siinä oli inhoa, mutta myöskin iloa. Edellinen tarkoitti epäilemättä miestä, joka oli antanut maljan Niilolle, ja jälkimmäinen oli kuin sen valoisamman maailman kajastus, joka avautuu tästä elämästä eroavalle hengelle.
Samassa astui kansleri sisään. Hän ymmärsi heti asian laidan ja heittäytyi herransa jalkain juureen. Mutta kohta hän ojensi kätensä Niiloa kohden ja nousi ylös, Kun ei tämä kyllin nopeasti ymmärtänyt häntä tai ei voinut noudattaa hänen toivomustaan.
"Kirje, kirje", sanoi hän kiirehtäin, ja sen saatuaan kääntyi hän kuolevan puoleen, "kirje apostoliselta istuimelta … jaksatteko seurata, jos luen sen teille, herra?"
Autuaallinen toivo valaisi kuolevan yhä tummenevaa katsetta. Hänen kanslerinsa silmäsi paavin kirjeen läpi, ja hänenkin kasvonsa kirkastuivat: Hän ojensi pyhällä hartaudella kätensä herraansa kohden.
"Täydellisen synninpäästön antaa pyhä isä teille!" sanoi hän juhlallisella äänellä.