Nyt purskahtivat kyyneleet vanhuksen silmistä, eikä hän enää voinut puhua itkultaan. Niilo Bonpoikaakin, joka seisoi malja kädessään, liikutti tämä näky. Huoneessa oli täydellinen hiljaisuus. Kaikki katselivat arkkipiispaa, ja selvästi voi nähdä, miten elämä hänen silmistään haihtui, hitaasti, mutta palautumattomasti, kunnes viimeinenkin kypene sammui.
"Kuollut!" kuului mustan kumea ääni, "ja kuoleman on autuas herravainaja saanut tästä juomasta!"
Hän osoitti maljaa, joka oli Niilo Bonpojan kädessä, ja hurskas kansleri tuijotteli häntä ja maljaa, oikein käsittämättä, mitä sanottiin.
"Arkkipiispa Olavi on saanut myrkkyä", selitti musta, "tuo juoma on myrkkyä … kuka on sitä antanut hänelle?"
"Kuka on sitä antanut hänelle?" matki kansleri. "Myrkkyä … hän on saanut myrkkyä, sanotte?"
Kyyneleet kiiluivat vielä hurskaan kanslerin poskilla, mutta ne kuivuivat samassa, kuin hän sai malttinsa takaisin.
"Se on kolkkoa, kamalaa kuulla", sanoi hän. "Mutta kuka te olette, ja miten olette tänne tullut?"
Musta salasi säikähdyksensä mahtavalla hymyllä.
"Surunne on niin suuri, mestari Andreas, ettette tunne minua", sanoi hän. "Olette kuitenkin nähnyt minut monesti. Minä olen herra Jöns Pentinpojan kirjuri."
Kanslerin katse lauhtui paikalla. Sana myrkky oli saanut hänen mielensä kiihkeään kuohuun, mutta Jöns Pentinpojan nimi tyynnytti sen laineet, ainakin kirjuriin nähden. Mutta sitten hän käänsi saman syyttävän ja läpitunkevan katseen marskin sanansaattajaa kohden.
"Te tulette tänne rauhan ja sovinnon sanansaattajana", sanoi hän, mutta samassa seisotte täällä myrkkymalja kädessänne… Minä toistan herravainajan sanat: Juudas, Juudas, miksis petit minut suun antamisella?"
"Mitä tarkoitatte, mestari Andreas", kysyi Niilo tuntien jaloa suuttumusta, "te tiedätte itse parhaiten, mitä oikeutta teillä on puhua minulle tuolla tavalla, joka olen tuskin silmänräpäystäkään ollut teidän näkyvistänne siitä kuin linnaan tulin. Minusta te tekisitte paljoa viisaammin, jos ottaisitte selvän, miten tämä juoma on tänne tullut, ennenkuin rupeatte umpimähkään ketään syyttämään."
Kirjurin kasvot värähtivät, ikäänkuin hän olisi nyt äkännyt uskaltaneensa jotakin, jota hänen ei olisi pitänyt. Mutta nyt täytyi hänen antaa asian mennä rataansa.
"Nuorukainen on oikeassa", lausui hän, "teidän ensimmäinen tehtävänne on todellakin tutkia, kuinka tätä onnetonta juomaa on annettu herrallenne, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen. Sitä en ainoastaan neuvo, vaan sitä vaadinkin pyhän kirkon nimessä!"
Tutkimus pantiin toimeen heti. Mutta kukaan ei tiennyt mitään. Kyökkimestari vaan sanoi, että juoman oli lähettänyt eräs ylhäinen herra arkkipiispaa varten. Kun häneltä kysyttiin, kuka se ylhäinen herra oli, ei hän tiennyt. Miestä, joka sen toi, ei hän myöskään tuntenut, mutta luuli nähneensä hänet marskin väen joukossa.
V.
Lehmuksen alla.
Muutamia päiviä arkkipiispa Olavin kuoleman jälkeen saapui Kaarlo Knuutinpoika Fågelvikiin. Oli varhainen aamu, ja korkea torni kullattuine tuuliviireineen kuvastui selvästi peilikirkkaaseen merenlahteen, joka aukeni yhä avarammaksi ja yhtyi uloinna kaakossa mereen. Linnut laulelivat pilvissä ja vienot tuulet hengähtelivät metsästä, ne tuudittelivat niityn kukkasia ja kulettivat sieltä mukaansa aarteen suloisia tuoksuja. Kaunis maisema huumasi synnyttäen kaipuuta ja kaihomieltä.
Kaarlo-herra otti joutsen ja nuolia ja lähti linnan vierustaa pitkin ruusulehdon läpi metsään, josta alkoi hänen "laidunlehtonsa", joksi metsästyspuistoa kutsuttiin tähän aikaan. Puutarhan eli ruusulehdon päässä — joksi sitä kansanlauluissa kutsutaan — kasvoi jättiläissuuri lehmus, joka näkyi avaralle ympäristöön. Lehtikatoksen syvässä varjossa istui talon vanha hovimestari, pää kätten varassa, piirrellen pitkällä sauvalla hietaa.
"Heissaa! onnen kohtaus, vanha veikko … miksi istutte täällä niin suruissanne?" kysyi Kaarlo-herra pysähtyen ukon eteen.
Tämä kohotti sydämen hyvyyttä osottavat silmänsä. Mutta hän ei voinut, vaikka koettikin, peittää herraansa näkemästä, kuinka suru viilteli hänen sydäntään. Hän nousi aikoen mennä matkaansa, mutta marski pakotti hänen istumaan ja sanomaan, mikä mieltään painoi.
"Kaikkein vähimmin odotin näkeväni sinun kasvosi synkkinä Fågelvikissä… Onhan sitä aikaa murehille sittenkin, kun olemme Fågelvikistä lähteneet… Ne päivät, jotka vietämme täällä, ne päivät levätkäämme ja iloitkaamme. Etkö näe vanhus, että minä olen kuin uudestasyntynyt, ja olithan itsekin niin iloinen ja tyytyväinen lähtiessäsi eilen katselemaan tiluksiani. Oletko saanut pahoja uutisia matkallasi, vai oletko nähnyt pahoja unia, jotka yhä vielä rasittavat aivojasi…? Sano suoraan vaan, vanha ystävä, niin näet, kuinka raittiisti aamutuuli puhaltaa ne pois."
Ukko katsoi herraansa hymyillen ystävällisesti.
"He matkustavat etelään päin", vastasi hän kartellen. "Minä näin vanhan Krister-herran ja hänen poikansa, herra Kaarlo Kristerinpojan … myöskin näin, herra Ragwald Puken…"
"Se nimi ei lähtenyt helposti huuliltasi, Erland … varmaankin puhuit hänen kanssaan…?"
Ukko ei vastannut, mutta hänen äänettömyytensä todisti herransa oikein arvanneen.
"Mitä sanomia lienee siis ollut Ragwald-herralla, kun ne noin häiritsivät rauhasi, ukkokulta?" kysyi marski.
"Parempi olisi, kun ette sitä kysyisi, herra", vastasi vanhus, "mutta koska kerran kysytte, niin on ehkä parempi, että saatte sen tietää heti. Neiti Kaarina Kaarlontytär on mennyt luostariin."
"Luostariin!" huudahti marski kalveten. "Mitä sanotte, onko hän mennyt luostariin? Kiirehtien hän läksikin maailmasta…! Sanoiko ankara Ragwald-herra muuta tästä asiasta?"
"Ei, muuta hän ei sanonut…! Hän kysyi minulta, joko te olitte lähtenyt Kalmariin, ja kun sanoin, ettette vielä ollut, vaan lähtisitte vasta parin päivän päästä Fågelvikistä, niin hän sanoi ja näytti hyvin surulliselta: tervehdä herraasi ja sano, että neiti Kaarina on mennyt luostariin."
"Ja mihin luostariin … kysyit kai sitä, Erland?"
"Gudhemin sisarluostariin!"
Kaarlo-herra ei kysynyt enempää, eikä vanhuksella olisi ollut enempää sanottavaakaan. Raskas huokaus pääsi edellisen huulilta, ja kalpeus ikäänkuin syventyi hänen kasvoilleen; muuta merkkiä ei näkynytkään siitä surusta, joka täytti hänen sydämensä. Seisottuaan hetkisen mietiskellen, kääntyi hän äkkiä hovimestariin selin ja jatkoi matkaansa metsään päin.
Hän kävi pian syvälle sen tuuhean lehtikatoksen alle, mutta metsästämistä ei hän enää muistanut. Ei hän nyt ajatellut nuolta pakenevaa kaurista eikä hirveä. Hänen ajatuksensa ajeli nyt kuluneita aikoja, se liiteli kuin kotka niiden ympärillä, nähdessään entisyyden muiston kätkeytyvän piiloon, syöksyi se sen kimppuun iskien siihen terävillä kynsillään, että se antautui vavahdellen sen saaliiksi. Ja hän oikein nautti polkiessaan jalkainsa alle, mitä oli kerran pitänyt niin suurena, että olisi tahtonut sen vuoksi elämänsä uhrata.
Hänet valtasi synkkä epätoivo. Hän tiesi tosiksi vanhan palvelijansa sanat, että jos hän olisi kerran ratsastanut Bjurumiin, ritari Kaarlo Orminpojan luokse, eikä Kråkerumin herra Ture Steeninpojan luokse, niin olisi tämä hetki hänelle säästynyt. Toisena onnettomuutena oli niiden ihanain toiveiden raukeneminen, äkkinäinen raukeneminen, jotka olivat hänessä kyteneet melkein vasten hänen tahtoaankin siitä alkain kun hän keskusteli viheriän ritarin kanssa. Kaikki tämä, sekä oma erehdys että itsepetos teki nykyhetken hänelle tukalaksi, sietämättömäksi. Mutta kuinka hänen sydäntään kirveltikin ja kuinka kolkolta ja elottomalta tuntuikin vanhain muistojen paljastaminen, sitä armottomammin hän sitä teki, siten hän astelikin nyt ruusuja pitkin, mutta ne ruusut olivat rikkirevittyjä, jotta pelkät okaat vaan olivat jälellä, ja ne pistelivät häntä joka askeleella. Näin hän muisteli lapsuutensa ajat läpeensä, sitten nuorukaisvuotensa ja vihdoin vieryivät viimeiset vuodet muistoineen esille. Siinä olivat värit helakammat ja tuoreemmat — häntä melkein halutti sivellä maalaus pois ja maalata uusi taulu sijaan.
Kaikkialla oli hän näkevinään kuvanihanat kasvot suurine, elokkaine silmineen, jotka sädehtivät iloisina, ja kaikkialla luuli hän lukevansa niistä ikuisen rakkauden lupauksen, joka ilmeni aina kainosti ja melkein tajuttomasti silloinkin kuin sitä sitoi toiset siteet. Silloin vasta, kun Kaarlon käsi ja sydän taasen tulivat vapaiksi, silloin vasta oikeastaan tämä kaino neito alkoi vetäymään pois ja ikäänkuin karttamaan häntä, ja silloin Eerik Pukenkin synkkä varjo ilmestyi heidän välilleen.
Niin syvästi, niin hartaasti rakasti hän siis tuota Eerik-vainajata, että jätti vapaaehtoisesti maailman, jossa häntä ei enää ollut. Kaarlolle muistui nyt selvästi mieleen, miten hän silloin astuessaan herra Eerikin pitosaliin näki neidon ottavan häneltä sormuksen ja vuoroon kalpenevan, vuoroon punastuvan, kun heidän katseensa yhtyivät. Mutta hän lähetti sormuksen takaisin…? Mutta mitä se tarkotti, että neito sittemmin kuitenkin inholla esti häntä itseään lähestymästä? Ja harmaaveljesten luostarikirkko oli heidän suhteensa loppukohtauksena. Saattoiko mitenkään toivoa siellä lausuttujen sanain peruuttamista?
Mutta viheriän ritarin sanat, hänen, joka aina näytti tietävän enemmän kuin muut, miten kummalta ja hassulta hänen käytöksensä tuntuikin kaikista, jotka eivät häntä tarkemmin tunteneet, — olivatko ne tällä kertaa aiotut vaan ivaksi, tehdäkseen lopullisen pettymyksen oikein katkeraksi?
Näitä päässään hautoen vaelteli Kaarlo Knuutinpoika metsässä ajan kuluessa tunti tunnilta. Aurinko oli jo korkealla hänen saapuessaan muutamaan notkelmaan, jossa metsä harveni ja maa oli uhkean tasaisen ruohon peittämä. Hän kävi rinnettä alaspäin ja pysähtyi erään korkean riippakoivun alle, joka oli nyt melkein kuivuneen puron partaalla, ympärillään tiheätä pajupensastoa. Notkelma kävi etelästä pohjoiseen, että aurinko valoi lämpöään täydeltä terältään siihen, mutta pajupensaiden ja koivun alla oli varjoisaa ja vilvasta, ja siihen heittäysi väsynyt vaeltaja lepäämään.
Hän ei ollut istunut siinä kauan, ennenkuin rupesi kuulumaan hevoskavioiden kapsetta, ja pensaston toiselta puolen tuli näkyviin ratsujoukko pohjoisesta päin. Etunenässä oli kaksi herrasmiestä, jotka marski hyvin tunsi. Toinen oli tanskalainen mies, herra Olavi Akselinpoika, toinen oli herra Maunu Gren. Aivan heidän perässään ratsasti yksinäinen ritari, jonka näkeminen sai veren Kaarlon suonissa kiivaammin sykkimään. Ritari oli Kustaa Kaarlonpoika, Kaarina-neidin veli. Herrain seurue tuli melkoista jälempänä.
He ratsastivat niin läheltä pensastoa, ja ruoho oli niin pehmeää, että Kaarlo voi kuulla joka sanan heidän keskustelustaan. Vaikka keskustelu oli nähtävästi kestänyt jo kauan ja hän kuuli vaan ne sanat, jotka he ohi ratsastaessansa lausuivat, niin antoi se hänelle kuitenkin riittävästi miettimistä koko päiväksi.
"Minä kuulin, että arvoisa herra kuoli myrkystä, jota oli sekotettu mantelimaitoon", sanoi herra Olavi Akselinpoika, "ja syypää ei lienee sen suurempi eikä pienempi, kuin…"
"Se on kurjaa panetusta!" huudahti herra Kustaa Kaarlonpoika kannustaen hevostaan, että hän tuli toisten herrain rinnalle, "se on kurjaa panetusta … siitä annan vaikka henkeni kelle tahansa, jos niin tarvitaan!"
"Arkkipiispa Olavi!" keskeytti herra Maunu Gren, "minä tulen, kuten tiedätte talostani Grensholmasta, enkä tiedä asioista mitään! … tuo kunnianarvoisa herrako myrkytetty, sanotte ja kuka…"
"Älkää kiivastuko!" vastasi herra Olavi Akselinpoika rauhoittaen, "älkää kiivastuko, herra Kustaa Kaarlonpoika, en minäkään usko, mitä miehestä mieheen kuiskitaan, ja olen yhtä valmis kuin tekin pitämään ankaraa herran puolta…"
"Kuka siis?" kysyi Maunu Gren taas kärsimättömäsi
"Ei kukaan sen suurempi eikä pienempi kuin marski herra Kaarlo
Knuutinpoika!"
Nyt saapuivat seuralaiset, joita oli ainakin sata kappaletta, ja miekkain kalske ja kavioin kopse estivät, vaikka maa olikin pehmeää, herrain puheesta enää mitään kuulumasta.
Marski istui hetkisen kuin kivettyneenä. Hänen täytyi monta kertaa toistaa itsekseen äskeisiä sanoja saadakseen selväksi tajuunsa. Arkkipiispa Olavi kuollut — myrkystä kuollut — salamurhan kautta — ja häntä, marskia, pidettiin kansan kesken salamurhaajana! Tämä syytös oli niin kamala, niin musertava, että hän sai jännittää kaiken voimansa sitä kestääkseen. Hänen piirteensä osoittivat, mikä myrsky hänessä raivosi, ja kului pitkältä aikaa, ennenkuin hän sai selvästi ajatelleeksi ja täysin harkituksi asian eri puolet, ja sen mitä tästä tapauksesta voisi seurata. Viimein hän kumminkin pääsi itsekseen selville sen olevan hänen asiansa kulmakivi, ettei, mitä tapahtuneekin, koskaan voitaisi todistaa häntä tuon työn tekijäksi. Siitä johtui itsestään seuraava uusi ajatus: kenelle voi olla arkkipiispan kuolemasta hyötyä? ja silloin hänelle muistui mieleen ne sanat, jotka arkkipiispa lausui Jöns Pentinpojalle sekä tämän vastaus ja omituinen ulkomuoto, kun he viimeksi tapasivat toisensa Mustaveljesluostarissa Tukholmassa.
Ja siitä levisi hänen kasvoilleen taas jonkunverran tyyneyttä, ainakin niin, ettei enää voinut nähdä mitä hänen sielunsa syvyydessä tapahtui, samoin kuin laivan upotessa tyyneeseen mereen, veden ensi kuohujen ja kurimuksen tyynnyttyä sen pinta taasen rupeaa tasaantumaan, vaikka alus vielä syvyydessä ratisee ja moni väänteleikse kuolonkamppailussaan.
Marski oli joutunut melkeän kauas Fågelvikistä, ja puolenpäivän seuduilla hän saapui eräälle, siihen kuuluvalle, ulkotilalle. Siellä hän söi päivällistä ja talon hyväntahtoinen isäntäväki ei tiennyt, miten kohtelisi herraansa oikein osoittaakseen hänelle rakkauttaan. Eräs vaan näytti olevan omaa mieltään, nimittäin talon pieni pellavatukkainen poika, jolla oli varmat, vaaleansiniset silmät ja jonka käytös oli sangen mahtavaa. Hän asteli hihasillaan lattialla ja puheli, mitä päähän pälkähti.
"Syksyllä, niin syksyllä", sanoi hän, ilmotettuaan ensin, että kissa oli poikinut, "syksyllä taittoi kimo jalkansa, ja isää se harmitti hyvin; mutta eihän se siitä parannut, sillä kullakin on aikansa, sanoo isoisä … ja niin se onkin… Oletteko nähnyt vetehisen, herra … vai ette?… Tahdotteko sitten nähdä?"
Hän seisahtui aivan marskin eteen kädet puuskassa
"Minkä vetehisen, poika, oletko sinä sitte nähnyt sen?"
"Olen, minä olen nähnyt … tahdotteko tekin nähdä… Sen näkee tyveninä öinä … ja silloin se soutelee veneellä, joka loistaa niinkuin paljas hopea, ja se soutelee hitaasti, hyvin hitaasti", ääni alentui niin, että kyyneleet tulivat silmiin, ja poika teki kädellään liikkeen, sillä oikein näyttääkseen vetehisen soutua, mutta sitten hän lisäsi äkkiä kielevästi, "se tulee Hvittvikistä ja soutaa Fågelvikiin, ja sitten, niin ovat vanhat ihmiset sanoneet, sitten se soutaa Hvittvikiin takaisin… Tahdotteko nähdä sen?"
"Ka, miksikä ei, poikaseni!" sanoi marski hymyillen ja pannen kätensä pojan pään päälle.
"No, sitten te saatte nähdä sen… Istukaa sen suuren lehmuksen alle, joka on linnanpolun vieressä, niinkuin tiedätte, josta näkee koko lahden yli, istukaa sinne ensi yöksi, silloin tulee kyllä kuutamo … niin äiti sanoi juuri, että tulee kuutamo … istukaa sinne sydänyöllä, ja sanokaa, ettekö ole nähneet!"
"Voipa käydä, että teenkin niin", sanoi marski nyökäten ehkäisevästi pojan äidille, joka tuli sisään ja kauhistui pojan suorapuheisuutta, "mitä muuta tiedät tästä vetehisestä?"
"En muuta kuin että jos ette nyt sitä näe, niin ette saa enää ikänä sitä nähdä … sillä isoisä sanoo, ettei sitä ole nähty miesmuistiin, sillä katsokaa, se on pakanallisuutta, ja kaikki, mikä on pakanallisuutta, pelkää pyhää messua, niin että nyt taitaa viipyä sata vuotta ja vieläkin sata vuotta, ennenkuin se taas tulee näkyviin … mutta minä olen sunnuntailapsi, ja sentähden minä näen ja tiedän monta asiaa, jota ei kukaan muu näe eikä tiedä, niin ovat äiti ja iso-isä sanoneet."
"Siltähän se näyttää!" hymyili marski taputtaen pojan päätä.
Oli jo ilta marskin palatessa Fågelvikiin, ja hän hymähti nähdessään suuren lehmuksen ja muistaessaan pojan sanoja. Ruusulehto oli linnasta pohjoiseen, ja lehmuksen luota oli ihana näköala järven yli. Marski istuutui siihen, ja tuntui kuin viehättävä luonto täyttäisi, mitä pojan loruileminen oli alkanut, se tyynnytti hänen rauhattoman mielensä. Meren pinta oli yhtä kirkas kuin aamullakin, ja kuu purjehti juhlallisena ja neitsyeellisenä pilvettömällä taivaalla.
Herrain keskustelun herättämät synkät mietteet hälvenivät hälvenemistään; sekin katkeruus, jonka tieto hänen rakkautensa toivottomuudesta oli synnyttänyt, haihtui vähitellen ja mielikuvituksensa loi hereille erään haamun, hoikan luostarineidon haamun, joka kasvoi hänen aatoksissaan yhä selvemmäksi kyyneleisenä ja suruisena, että hän lopulta oli näkevinään sen astuvan hänen luokseen ja seisahtuvan hänen eteensä kuun paisteeseen, ikäänkuin hartautta herättävä pyhimysilmestys korkeammasta ja valoisammasta maailmasta.
Koko luonnossa vallitsi hiljaisuus ja äänettömyys ja ilma oli niin kirkas ja puhdas, että pieninkin ääni kuului etäämpääkin. Hän tunsi olevansa kuin suunnattomassa temppelissä, jonka kupua kannatti jättiläislehmus, ja lienee ollut se ihmeellinen voima, jonka vanhat ihmiset kertoivat tällä puulla olleen tahi vaikutti sen hänen sydämensä oma halu, joka veti häntä tästä maailmasta toiseen maailmaan, jossa tämä halu sai tyydytyksen, — oli miten oli, hän luuli näkevänsä luostarineidon tumman harson valahtavan alas, ja sen alta ilmestyvän hänen Kaarinansa hienot, iloiset ja ihastuttavat piirteet samanlaisina kuin heidän entisinä päivinään. Samassa muisto hänen mieleensä heidän kohtauksensa Skällnoran lehmukset juurella, ja lähellä helähtävä rastaan liverrys siirsi hänet kokonaan siihen päivään, jona tuo lapsi viattomuudessaan ja rakkaudessaan antoi hänelle lehmuksen lehden muistoksi.
Mutta rastaan laulu näytti loihdulta, sillä etäältä rupesi kuulumaan airojen loisketta, ja marski näki vedenpintaa myöten erään veneen liikkuvan, jossa näytti istuvan naishaamu. Hän istui perässä, airoissa oli iso mies, josta vaan selkä näkyi. Otavan sakara ilmoitti sydänyötä, ja paikalla muisti Kaarlo pojan tarinan vetehisestä, joka tuli Hvittvikistä ja meni Fågelvikiin. Hän koetti tarkastella tulijain kasvonpiirteitä, mutta niitä oli mahdoton erottaa. Veneen näkeminen ei kuitenkaan tehnyt marskiin samaa vaikutusta kuin seudun rahvaaseen. Niinkauan kuin se oli näkyvissä, seurasi hänen katseensa tosin sitä, mutta kun se katosi rannalla olevain saarten taa, herkesi mielen jännitys, ja samassa selkeni hänen tajuntansa kokonaan. Hän arveli heti, että asia, joka niin kiihdytti rahvaan mielikuvitusta, voi olla itsessään vallan luonnollinen. Se oli itsepetosta, niinkuin moni muukin tässä maailmassa, ja niin astui marski askel askeleelta alaspäin jaakopinportaitaan, jotka olivat saattaneet hänet taivaaseen. Hän oli taas yksinään hyljättynä, ympärillään vihamiehiä ja kadehtijoita, joita vastaan hänen täytyi lopulta taistella elämästä ja kuolemasta.
Nämä mietteet tempasivat hänet niin kokonaan mukaansa, ettei hän sen enempää huomannut venettä, joka ei muuta ollutkaan kuin kalastajavene, jolla sen omistaja kulki tyttärineen työhönsä palatakseen takaisin taas. Hän istui nojaten päätään käsiinsä, kuten Erland-vanhus oli tehnyt aamulla, kun Kaarlo oli metsästämään lähdössä. Ja kuten hän äsken liiteli todellisuudesta pois unelmain maihin, niin palasi hän nyt entiseen mielentilaansa takaisin, ja levottomuus ja huolet tuntuivat sillävälin kasvaneen ja käyneen raskaammiksi. Ne painoivat nyt häntä vastustamattomalla voimalla maahan päin, ja vanha Krister-herra puoluelaisineen näytti nyt kävelevän niillä poluilla, joilla hän oli äsken nähnyt keveitä hengettäriä häämöttävän.
Silloin liiteli keveitä askeleita linnanpolulla, ja valkeapukuinen naisolento liikkui hiljaa kukkien välitse suurta lehmusta kohden. Hän ei luultavasti huomannut puun juurella lehväin varjossa istujata. Hän ojensi kätensä linnaan päin, huulensa liikkuivat ikäänkuin hän olisi puhunut, vaikkei sanaakaan kuulunut. Hänen povensa kohosi ja laski kiivaasti. Siten saapui hän lopuksi aivan Kaarlon eteen.
Tämä kohotti päätään katsoen tuota valoisaa haamua. Hän kumartui eteenpäin, jäntereensä jännittyivät, hän ojensi kätensä. Hän istui niin hetkisen hiljaa, ikäänkuin olisi todella nähnyt henki-ilmestyksen; se valtasi hänet sillä pyhällä vavistuksella, joka saa veren jähmettymään sielun ollessa lähtemäisillään lentoon ylempiä maailmoita kohden.
Valoisa nainen pysähtyi taas. Hän oli nyt lehmuksen lehväin luoman varjon äärimmällä reunalla; Kaarlo voi nähdä hänen hienojen ihmeen ihanain kasvojensa piirteet, ja hänen suurten silmiensä loisteen. Nainen puhui.
"Minä tulen", sanoi hän, "minun täytyy tulla sovittamaan sinulle tehtyä loukkausta, Kaarlo… Voi, tule pian, tule pian takaisin!… Täällä olisi minusta niin helppoa lausua sinulle sydämeni ajatuksen, vaan ei tuolla elämän turhassa, pauhaavassa komeudessa … tule pian takaisin!"
Marski hyppäsi ylös, hänen huulensa avautuivat, mutta sydämensä löi niin kiivaasti ja näky huumasi häntä niin, ettei nimi, jonka aikoi lausua, päässyt hänen huuliltaan. Mutta hän meni hiljaa eteenpäin, ja kun askeleensa näkyivät säikäyttävän tuota suloista olentoa, joka havahtui unelmistaan ja yritti lähteä pois, — niin silloin huudahti marski liikutuksesta vapisevalla äänellä.
"Kaarina!"
Neito pysähtyi ja kääntyi; marski tuli lehmuksen varjosta esiin.
"Kaarina, Kaarina!" jatkoi hän, "miksi tulet tänne … sano, rakastatko minua?"
"En minä tullut oman rakkauteni tähden, minä tulin sinun tähtesi, Kaarlo!" vastasi tyttö ujosti punastuen, sekä antoi marskin pitää hänen kättään omassaan.
"Nyt tunnen taas entisen Kaarinani", vahtasi Kaarlo. "Se varjo, joka on ollut välillämme on siis nyt hävinnyt, ja nyt sinä varmaan annat minulle toisen vastauksen kysymykseen, jonka silloin tein?"
"Niin, niin, Kaarlo Knuutinpoika", vastasi Kaarina vapisevalla äänellä, "varjo on poissa, minä tiedän nyt, kuinka asiat ovat, ja nyt voin ajatella sinua ja uneksia sinusta kuin ennenkin, sillä nyt tiedän ettei viaton veri kättäsi tahraa… Ja senvuoksi tulin nyt tänne sinulle sitä sanomaan ja pyytämään sinulta anteeksi, että olen saattanut sinusta niin pahaa uskoa."
"Ja sinä tahdot tulla omakseni, tulethan, Kaarina … sano, sano, että rakastat minua?"
"Minä rakastan sinua! Milloin olen lakannut sinua rakastamasta!"
Ja riemuiten sulki Kaarlo hänet syliinsä, ja suutelo vahvisti liiton, joka tässä solmittiin kuun ja tähtien välkkyessä. Sitten he käyskelivät kauan edestakaisin ruusulehdossa puhellen kaikesta, mistä rakastavaiset keskenään puhelevat, kunnes oli aika Kaarinan astua taasen veneeseen ja soutaa salmen yli Hvittvikiin.
"Mutta kuinka tänne tulit", kysyi marski, kun he kävelivät rannalle päin, "minulle kerrottiin, että sinä olit mennyt Gudhemin luostariin?"
"Niinpian kuin sain tietää tehneeni teille vääryyttä", vastasi Kaarina, "en saanut rauhaa, ennenkuin olin puhutellut teitä. Se on aivan totta, että olen aikonut vetäytyä maailmasta pois Gudhemin hurskasten sisarten luo, ja se ajatus oli vähitellen varmistunut, kunnes sain tietää totuuden, ja silloin tahdoin puhutella teitä ennenkuin täytin päätökseni."
"Kaarina, Kaarina!" keskeytti marski, "olit päättänyt mennä luostariin, ennenkuin kohtasimme toisemme?"
"Olin! … kuinka voin enää arvata saavuttavani koskaan rakkauttasi, jonka olin niin kylmästi hyljännyt? Nyt, nyt on sinun maailmasi minunkin maailmani … ja leppeät voimat johdattakoot meitä, ja suru älköön tulko liian aikaisin ja liian raskaana!"
Kaarlo puristi suloista tyttöä rintaansa vasten ja suuteli hellästi hänen kättänsä. Sitten jatkoi Kaarina kertomustaan siitä, miten oli tullut Fågelvikin seuduille.
"Kuten sanoin, en saanut rauhaa, ennenkuin olin puhutellut teitä. Minä seurasin veljeäni Bjurumista Tukholmaan, mutta te olitte jo lähtenyt sieltä, ja minä olin hyvin tuskissani, kun en tiennyt, odottaisinko, kunnes palaisitte Kalmarista, vai matkustaisinko veljeni kanssa sinne. Minä jäin Tukholmaan, mutta tuskin oli veljeni lähtenyt, niin levottomuuteni ja tuskani kiihtyivät suuremmiksi kuin koskaan ennen. Silloin kutsui herra Niilo Erengislenpojan rouva, jalo Kaarina Knuutintytär, minua mukaansa Vinäsiin, johon suostuin. Sieltä olen sitten käynyt täällä Fågelvikissä, ja olen asunut Hvittvikin hyvän isäntäväen luona… Voi, kuinka sydämeni tykytti, kun ensikerran astuin Fågelvikin rannalle ja liikuin täällä lehdossa ja linnantiellä, ja kun kulin sen lehmuksen alla, sen pilvenkorkuisen, jonka muistin siitä asti, kun kerran lapsena näin sen sinun kanssasi… Ja kuinka olen pelännyt kohtaavani sinut niillä retkilläni!"
"Haaveilija", sanoi marski hymyillen, "ja minua kuitenkin toivoit tapaavasi!"
"Niin, katso, sydämeni ikävöi Kaarloa, mutta mahtava marski pelotti järkeäni, ja tuskin olisin koskaan uskaltanut lähteä näille kesäyömatkoilleni ilman viheriää ritaria, ja yhtä varmaa on, ettemme koskaan olisi toisiamme löytäneet, ellei hän olisi puhunut minulle ja selittänyt, kuinka asiat oikeastaan olivat."
"Viheriä ritari", kysyi Kaarlo, "hänkö siis on mielesi taivuttanut.
Tunnetko hänet…?"
"Tunnen, minä tunnen nyt hänet ja pidän hänestä suuresti, sillä hän rakastaa sinua ja on ehkä uskollisin miehesi!"
"Paljon hän sitten kyenneekin aikaan saamaan, koska hän voi temmata hunnun päästäsi ihan luostarin kynnyksellä."
"Jalosta Eerik-herrasta kertoi minulle ensiksi Vesteråsin linnanvoutisi, reipas Pentti Gunnarinpoika, Jumala armahtakoon hänen sieluansa! Kun minä menin isäni kanssa Bjurumiin pian herra Eerikin onnettoman kuoleman ja hautauksen jälkeen, niin tuli Pentti Gunnarinpoika Vesteråsiin, ja minä kuulin hänen sanovan, että pian saataisiin kuulla talonpoikain tulevan uudelleen Vesteråsia kohden, mutta että samalla saataisiin myöskin kuulla, että hän puolestaan osasi ottaa ne oikealla tavalla vastaan…"
"Sen se kunnon mies tekikin, vaikka onni petti hänet sillä kertaa! Jumala ilahuttakoon hänen ja kaikkein urhokkaiden miesten sieluja taivaan valtakunnassa!" lausui Kaarlo hartaasti.
"Talonpojista puhuessaan", jatkoi Kaarina sitten, "johtuivat he puhumaan Eerik-herrasta, ja minä kuulin voudin sanovan, että siinä oli tapahtunut aivan toisen miehen tahto, sekä, että, jos se olisi teistä riippunut, olisi herra Eerik varmaan päässyt vapaaksi. Mitä hän lausui pysyi mielessäni yöt ja päivät … ja kuinka mielelläni olisin todella sydämessäni ajatellut teitä yhtä jaloksi ja yleväksi, kuin lapsena kanssanne leikkiessäni aina ajattelin. Mutta järki tuli taas kylmine päätelmineen, ja minä rupesin ajattelemaan, että Pentti Gunnarinpoika oli sanonut niin vaan vierittääkseen teidän niskoiltanne epäluulot, koska hän oli teidän miehiänne ja oli teihin kiintynyt … ja siten kypsyi vähitellen päätökseni mennä luostariin…"
"Mutta silloin tuli viheriä ritarini?"
"Niin, ja hän ei ainoastaan vahvistanut Pentti Gunnarinpojan sanoja, vaan tiesi vielä muutakin, mikä sai kuin suomukset putoamaan silmistäni, ja minä en voinut käsittää, miten olin voinut niin kauan olla sokeudessani… Mutta Jumalan äiti ja kaikki pyhät olkoot kiitetyt! Nyt on aamu taas ja nyt voimme uudestaan katsella toisiamme kasvoista kasvoihin!"
He saapuivat nyt rannalle, jossa viheriä ritari odotti veneessä istuen.
"Hei, uljas ritari te!" huusi marski hänelle, "rehellinen kiitos sekä soudusta että ratsastuksesta!"
Mutta ritari katseli merelle eikä näyttänyt ottavan marskin puhuttelua korviinsa. Hän lauloi äänellä, joka kuulosti melkein surulliselta:
Nyt oon kuin eksynyt lintunen,
Joka oksalla visertää;
Mä kodistani kaukana harhailen,
Eikä yhtään oo' ystävää.
Laulaessaan kuivalla ja jyrkällä tavallaan näitä säkeitä oli hänen äänessään niin raskasta suruisuutta, että se saattoi uskomaan hänen tällä hetkellä ajattelevan jotakin, joka koski häntä itseään, vaikka muisto voi olla hyvin kaukainen. Vaikea on sanoa, kuuliko hän todella marskin puhuttelua, ainakin sai tämä vielä kerran lausua kysymyksensä, ennenkuin hän vastasi.
Hän nousi silloin veneessä seisoalleen ja tervehti marskia. Hymynsä oli vähemmän jäykkää kuin tavallisesti.
"Olette tehnyt minulle suuren ilon, Viheriä", sanoi marski, "ja kiitos siitä … minä en sitä koskaan unhota."
Marski sopi vielä lemmittynsä kanssa, että he kohtaisivat toisensa
Vinäsissä Kaarlon palatessa Kalmarista; sitten tuli Kaarlon matkustaa
Bjurumiin pyytämään hänen kättään. Sitten he erosivat, Kaarina hyppäsi
veneeseen, ritari työnsi sen rannasta ja tarttui laulaen airoihin.
Marski kuuli hänen laulunsa vielä etäältä ulapalta. Hän kävi vitkaan ruusulehdon läpi suuren lehmuksen luo ja katseli sieltä vedenselän yli venettä, joka liukui yhä ulommaksi.
Kalastajat, jotka olivat sinä yönä vesillä, sanoivat nähneensä vetehisen, ja kauan senjälkeen kulki isältä pojalle tarina Fågelvikin lahden vetehisestä. Mutta niin kävi kuin poikanen oli sinä päivänä sanonut marskille: kauan kesti, ennenkuin vetehistä taas nähtiin; sillä senjälkeen ei sitä liene enää koskaan nähty, mutta niin hyvää kalaonnea kuin sinä yönä ei kalastajilla ollut miesmuistiin ollut.
VI.
Marskin sinetti.
Strengnäsin piispankaupungissa seisoi muutamana iltapäivänä elokuun lopulla sillan luona kaksi miestä. Ne olivat Herman Berman ja Niilo Bonpoika, jotka odottelivat hiukan kärsimättömästi, että pari miestä, jotka puuhasivat erään veneen kuntoon panossa, saisivat työnsä valmiiksi. Kesti kuitenkin melkoisen kauan ennenkuin toinen venemiehistä kohosi varsin tyyneesti pystyyn ja viittasi kädellään merkiksi, että nyt oli vene valmis.
Juuri kun he olivat aikeissa astua siihen, lähestyi rantaa toinen isompi vene, jossa oli Vestmanlannin laamanni, herra Kaarlo Tordinpoika sekä hänen vaimonsa, Cecilia-rouva ja pieni Briita-neiti, joka rupesi heti heiluttamaan valkeata liinaa huomattuaan Niilo Bonpojan. Tämä vastasi innokkaasti tyttösen tervehdykseen, ja astuttuaan Hermanin kanssa veneeseen ohjasivat he sen laamannin veneen viereen.
"Missä herrasi on, Niilo Bonpoika?" kysyi herra Kaarlo Tordinpoika vastaten ystävällisesti tämän kunnioittavaan tervehdykseen.
"Hän jäi Örebrohon!" vastasi Niilo, "me kiiruhdamme nyt hänen käskystään valmistamaan Tukholmassa yhtä ja toista häitä varten."
"Häitä!" huudahtivat laamanni ja Cecilia-rouva yhtaikaa, "häitäkö? astuuko marski toisen kerran morsiustuoliin, ja vielä näin pian?"
"Herrani on ollut Bjurumissa kosimassa neiti Kaarlontytärtä Gumsehufvudin suvusta; hän ratsasti sinne suoraan Kalmarin kokouksesta, ja meidän tietääksemme tulevat häät nyt Tukholmassa, kohta kun Teljen kokous on päättynyt."
"Hyvä, hyvä, mies! Oletteko jo nähneet montakin menevän tätä tietä
Teljeen?"
"Ei vielä!" vastasi Niilo, "useimmat länsigöötalaiset menevät yhdessä herrani, marskin, kanssa ja tullevat kaiketi parin päivän päästä."
"Nyt ei sinulla olekaan kukkia Briitalle, Niilo", sanoi Kaarlo-herran pieni tytär raittiisti hymyillen ja kohottaen veitikkamaisesti etusormeaan. Mutta huomattuaan että se pahoitti Niiloa, vaikka hänkin hymyili, niin tyttö nyökkäsi ystävällisesti ja lisäsi: "Tukholmassa, Tukholmassa!"
Muutamain kysymysten ja vastausten perästä erosivat venheet sitten.
Kaarlo-herra kävi maihin ja Herman ja Niilo ohjasivat venheensä
Tynnelsötä kohden.
Tuomas-piispa istui kirjoituspöytänsä ääressä siinä huoneessa, josta oli niin kaunis näköala viheriäsaarisen Mälarin yli ja jossa hän oli kerran ottanut vastaan Engelbrektin. Hän oli juuri laskenut kynän kädestään, kun palvelija tuli ilmoittamaan Herman Bermanin ja Niilo Bonpojan tuloa. Leppeä, eloisa hymy kuvastui piispan kasvoille. Hän nyökkäsi palvelijalle merkiksi, että vieraat olivat tervetulleet, ja sitten heidät nähdessään kohosi hänen silmiinsä kyyneleitä. Hän ojensi kätensä ja puristi lämpimästi tulijain käsiä.
"Nyt ei ole enää niinkuin ennen", sanoi hän, "Tuomas-piispa on nyt kurja, onneton miesparka … mikä on asiananne?"
"Kysyä teiltä," vastasi Herman, "kysyä teiltä, — hurskas isä, neuvoa eräässä omantunnon asiassa, jos sallitte, ja pyytää teiltä neuvoja, joita tarvitsemme."
Piispa istui vaiti heitä katsellen, ja kuta enemmän hän katseli, sitä liikutetummaksi hän näytti käyvän. Hän pyyhki useita kertoja kädellään silmiään.
"Kuten tiedätte", jatkoi Herman, "on näinä kahtena vuotena, jotka ovat kuluneet sitten Engelbrektin kuoleman, monta merkillistä asiaa tapahtunut. Minusta tuntuu kuin en enää oikein tuntisi itseäni kulkeissani maita ja pitäen mielessäni entisen palavan halun tehdä jotakin hyvää ja miehekästä kansan hyväksi… Minä olen vähäpätöinen mies ja voin ainoastaan pientä aikaan saada, mutta sama olin silloinkin, kun Engelbrekt eli, ja kuitenkin tunsin silloin kaikessa mitä tein, iloa ja riemua, joka minulta nyt puuttuu… Sanokaa nyt senvuoksi minulle ja sanokaa meille kummallekin, sillä Niilo Bonpojalla on sama tuska kuin minullakin, mitä meidän tulee tehdä?"
Piispa vei kätensä silmiinsä, se vapisi kovasti, ja kauan kesti ennenkuin hän siirsi sen pois.
"Odottaa, kunnes aika tulee!" sanoi hän sitten.
"Mutta hurskas isä", vastasi Herman, "sillä välin ennättää paljon tapahtua, mikä väkisin pakottaa miehen vastaamaan kysymykseen: toimitko, niinkuin rehellisen miehen tulee, vai etkö! Toinen toisensa perään menevät Engelbrektin ystävät pois, poissa ovat Broder Sveninpoika, Eerik Puke, vanha arkkipiispa Olavi … onko oikein palvella…"
"Kaarlo Knuutinpoikaa", keskeytti piispa viitaten kädellään, ettei Herman lausuisi nimeä. "Kaarlo Knuutinpoika on kuitenkin nykyään elävistä parhain, ja Herran neuvoon älköön ihminen sekaantuko. Katsokaa, kun silmäämme taaksepäin ja koetamme tarkastaa kuluneita aikoja pääkohdittain, niin näemme että Herra kaikkiviisaassa neuvossaan väliin sallii lemmenkukan, väliin ohdakkeen kasvaa ja varttua. Kun lemmenkukka vallitsee, näyttää maan ja kansan yli leviävän pyhä rauha, on kuin pyhä messu soisi kaikkein mielissä. Niin oli Engelbrektin eläessä, Jumala antakoon hänen sielulleen ijankaikkisen ilon!" Vanhus vaikeni, ikäänkuin Engelbrektin nimi olisi vienyt hänet kauvas pyhästöön, johon ei voitu äkkiä päästä, eikä myöskään äkkiä lähteä sieltä pois. Mutta sitte hän jatkoi: "Silloin oli lemmenkukan aika, nyt rehottaa ohdake, ja te tuntenette, että jokainen saa sen pistoksia tuta! Mutta senkin aika on menevä ohi, ja sen kuihtuneista kukista voi nousta taasen lemmenkukan taimi… Te saatte ehkä sen päivän nähdä, jotka olette nuoria, ja muistakaa silloin piispavanhuksen sanoja … minulle ei ole sitä suotu nähdä, ja minun silmäni ovatkin jo nähneet kylliksi, nähtyään Engelbrektin."
Taaskin vaikeni piispa, ja nuoret miehet, jotka kuuntelivat hänen sanojaan kunnioituksella, miettivät niitä. Mutta piispa ei voinut jättää Engelbrektiäkään, joka oli hänestä kaiken miehuuden perikuva.
"Katsokaa, sellaista miestä kuin Engelbrekt", sanoi hän, "sellaista miestä on tuskin yksi vuosisadassa. Tässä saatte kuulla, olen saanut hiljakkoin kirjeen rakkaalta Laurentiukseltani, te muistatte hänet, Niilo Bonpoika, sen valkoverisen nuorukaisen, joka tavallisesti luki minulle … olen saanut häneltä kirjeen, jossa hän kertoo, kuinka suuressa arvossa Engelbrektiä pidetään ulkomailla. Lyybekkiläinen Herman Corner, sanoo hän, vertaa häntä suureen Sauliin, jonka Herra on valinnut ja varustanut voimalla suojella kansaansa ja kukistaa oikeuden vihamiehet. Hän oli, lausuu Herman-mestari vielä, yleväsydäminen mies, viisas ja toimelias, joka hoiti oikeamielisyydellä ja menestyksellä valtakunnan asioita. Häntä ei johtanut toimessaan ylpeys eikä vallanhimo vaan sääli niitä onnettomia kohtaan, joita tanskalaiset voudit rääkkäsivät ja joiden valitukset kohtasivat kuuroja korvia, jos kuninkaalle valittivat!… Tämä kaikki", jatkoi piispa ilosta loistavin silmin, "tämä kaikki tulee otettavaksi siihen kronikkaan, jota Corner-mestari kirjoittaa. Sanokaa, eikö tämä ilahuta ruotsalaisen miehen sydäntä, ja enemmän vielä se, että on saanut elää sen miehen aikana, jonka elämä ja urotyöt saavat muukalaisenkin häntä ihailemaan ja kunnioittamaan!"
Kyyneleet nousivat sekä Herman Bermanin että Niilo Bonpojan silmiin, niin vilkkaasti muistui vainaja heidän mieleensä, ja niin syvästi liikutti heitä vanhuksen lämmin innostus.
"He lähtevät pois toinen toisensa perään, jotka ennen olivat Engelbrektin ympärillä", alkoi piispavanhus taas, "niin, te olette oikeassa, ja Jumala ja pyhä neitsy katsokoon armollisesti minun, arvottoman puoleen, minäkin olin siinä pelissä osallisena, jota saan häpeäkseni muistaa kuolinpäivääni asti…! Mutta se ei koske teitä … se ei koske teitä… Kysytte minulta marskista, herrastanne", jatkoi hän lyhyen väliajan jälkeen kääntäen etusormensa ja peukalonsa välissä pöydällä olevan paperinpalan. "Ja minä sanon teille, että marski on totisesti ohdakkeen paras kukkanen…! Hän toimii ainakin rehellisesti sitä mitä toimii. Häntä ei tosin voi Engelbrektiin verrata, sillä hän panee itsensä siihen sijaan, mihin Engelbrekt pani valtakunnan, hänelle on oma etunsa suuremman arvoinen kuin valtakunnan etu… Mutta nyt ovat asiat sillä kannalla, että hänen etunsa on todella paljolta sama kuin valtakunnan etu… Hän tahtoo vapauden ja lain ja vanhain hyväin tapain vallitsevan ei tosin Engelbrektin tavoin vapauden ja lain itsensä vuoksi, vaan koska ne sopivat hänen omiin etuihinsa. Mutta hän edistää niitä kuitenkin, ja hänessä on miestä siihen. Ja hän on ainoa — mikäli voin oikein käsittää tapausten juoksua ja niitä miehiä, jotka nyt elävät — hän on ainoa, joka kykenee pitämään ulkomaalaisia aisoissa. Se nähtiin nyt Kalmarin kokouksessa … jos marski kaatuisi, josta Jumala varjelkoon, niin olisi Ruotsin valtakunta mennyttä, sillä muut, jotka nykyään ovat sen ensimmäisiä, eivät paljoa mahda … he saattavat vaan, sen saatte vielä nähdä, ne saattavat vaan ehdoin tahdoin marskin kääntymään rahvaan puolelle… Sen sanon siis, ja siinä pysyn, että joka harrastaa Ruotsin onnea, harrastaa rahvaan onnea, ja joka harrastaa rahvaan onnea, ruvetkoon marskin mieheksi!"
Oli varsin luonnollista, että vakamielisiä ja ajattelevaisia miehiä, kuten Herman Bermania ja Niilo Bonpoikaa, alkoi epäilyttää, oliko se asia oikea, jonka puolesta he taistelivat, kun he näkivät kaikkialla, että veri, jota vuodatettiin, vuosi yhtä paljon, ehkäpä enemmänkin, heidän herransa kuin valtakunnan tähden. Kummassakin hehkui innostus, puhtaampi ja jalompi kuin kenessäkään niistä miehistä, joiden nimi on jälkimaailmalle säilynyt, ja kumpaankin oli sen sytyttänyt Engelbrektin välitön tai välillinen vaikutus. Niilo Bonpojalle tulee tässä suhteessa ehkä suurempi kunnia, sillä hän oli päässyt vaan joskus sattumoisin vapaudensankarin läheisyyteen, mutta hänen lämpimässä sielussaan ne muistot ylläpitivät sammumatonta tulta ja viittasivat lakkaamatta yhteen päämäärään: Ruotsiin. Suuresti oli häneen myöskin vaikuttanut oleskelu Tuomas-piispan, tämän Engelbrektin järkähtämättömän ihailijan ja ystävän luona, ja sitä juhlallista lupausta, jonka piispa otti Niilolta Engelbrektin haudalla, kun nuorukainen erosi hänen palveluksestaan, olisi tuskin tarvittu sitomaan häntä sieluin ja mielin Engelbrektin asiaan.
Enimmin kaikista oli heidät saattanut tasapainostaan se seikka, että heidän oli täytynyt asettua miekka kädessä samaa rahvasta vastaan, joka oli seurannut Engelbrektiä. Lukemattomat langat sitoivat ja vetivät heitä tähän rahvaaseen. Eikä ollut helppoa päättää juuri toiminnan alkutapahtumista kuka todella oli rahvaan ystävä, sekö, joka niitä vastaan taisteli, vai se, joka niitä johti. Niilo Bonpoika oli marskin palveluksessa, ja sen vuoksi tuntui totteleminen monesti kahta vaikeammalta. Hänen sisässään taisteli velvollisuus velvollisuutta vastaan. Hermanilla oli enemmän valtaa määrätä toimiansa, mutta hänkin taisteli samaa taistelua, ja epätietoisuus siitä, mikä kulloinkin oli oikein, mikä väärin, saivat hänet melkein epätoivoon. Mutta kun sama rahvas, Engelbrektin rahvas, sitten Eerik Puken kuoleman jälkeen totteli toista herraa drotsia — sillä siitä he olivat aivan varmoja, että drotsi oli Kaarlo Knuutinpoikaa vastaan sittemmin nousseiden kapinain oikea johtaja — niin tuntuivat hyökylaineet heidän rinnassaan asettuvan. Mutta heidän täytyi kuitenkin keskustella jonkun ystävän kanssa ja siitä syystä he kääntyivät vanhan engelbrektiläisen Tuomas-piispan puoleen.
He keskustelivat vielä paljon marskista, kuninkaasta, arkkipiispavainajasta ja drotsista. Ja jalo piispa-vanhus haihdutti tyynellä ja vakuuttavalla puheellaan kaikki epäilykset rakkaiden ystäväinsä mielestä, niin että nämä tunsivat voivansa kevein mielin palvella uskollisesti marskia. Mitä arkkipiispa Olavin äkkinäiseen kuolemaan tulee, oli Tuomas-piispakin kuullut kuiskeita, että marski muka olisi se ylhäinen herra, joka oli myrkyn lähettänyt, mutta hän ei ollut sitä koskaan uskonut. Hän oli tavannut muutamia viikkoja sen jälkeen kaksi Upsalan tuomiokapitulin jäsentä, tuomioprovastin Pietari Niilonpojan ja kaniikin Jöns Pentinpojan (Oxenstjernan), sekä oli kysynyt heiltä, mitä arvelivat arkkipiispan kuolemasta ja kehottanut heitä toimittamaan tarkan tutkimuksen, miten asianlaita oikein oli ollut. Tuomioprovasti olikin ollut samaa mieltä, mutta Jöns Pentinpoika oli pannut vastaan. Hän oli arvellut, ettei siitä olisi mitään hyötyä, kun ei ollut mitään todistuksia tukena. Jöns-herran kirjuri oli ollut tilaisuudessa läsnä ja pitänyt ensi hetkenä selvänä, että se lac amygdalorum, jota arkkipiispa oli juonut, oli myrkytetty juuri vähäistä ennen hänen kuolemaansa. Ja arkkipiispan kansleri, joka oli tullut surusta melkein mielipuoleksi, oli huutanut sen tiedon ympäri maailmaa, mutta eihän sen nojalla voitu ketään syyttää. Parasta olisi sen vuoksi, arveli Jöns-herra, antaa asian unhottua itsestään. Tämä oli vielä lisännyt Tuomas-piispan uskoa, ettei marski ainakaan ollut sen katalan työn tekijä.
Tätä voi Niilo Bonpoika vielä varmistaa, sillä olihan hän ollut arkkipiispan kuollessa läsnä. Muuten olivat hänellä omat arvelunsa asiasta, ja se aavistus, jonka mustan kirjurin salaperäiset sanat herättivät hänessä, kun hän astui kuolevan arkkipiispan huoneeseen, sai lisää vahviketta Tuomas-piispan kertomuksesta. Hän ei kuitenkaan maininnut siitä mitään, mutta oli nyt aivan varma siitä, että hänen herraansa ympäröi salaiset vihamiehet, jotka lakkaamatta ja keinoja katsomatta vaanivat tilaisuutta häntä kukistaakseen; ja tämä varmuus liitti hänet yhä lujemmin Kaarlo Knuutinpoikaan. Itsekseen teki hän vielä päätöksen pitää huolellisesti ja tarkasti silmällä hänen vihamiestään tai vihamiehiään, mikäli hänen vallassaan oli ja mikäli kunnian vaatimukset sallivat.
Illansuussa läksivät Herman ja Niilo Tynnelsöstä. Piispan piti lähteä seuraavana päivänä Teljen suureen herrainkokoukseen, ja hän halusi vieraita seurueeseensa, mutta näiden täytyi ottaa takaisin se aika, joka oli kulunut heidän käyntiinsä, jonka vuoksi he lähtivät, varsinkin kun nyt puhalsi hyvä länsimyötäinen.
Oli kaunis ilta. Taivas oli ihan pilvetön, ja heidän hyvä venheensä kynti sarkapurjeineen reippaasti veden kalvoa. Mieli tuntui kevyeltä, ajatukset iloisilta ja raittiilta. Oli kuin tuuli, järvi, lehväiset saaret, tuikkivat tähdet, kuin koko luonto olisi jatkanut sulosanoin lämminsydämisen piispan puhetta. Rohkeutta, lohdutusta ja toivoa oli hänen puheensa antanut, ja samaa tuntui tuuli kantavan helmassaan, laine loiskivan harjaltaan ja lehdot kuiskivan rannoilta.
Niin kuluivat yön hetket, eikä päivään ollut enää pitkä heidän laskiessa venettään Söderteljeen vieviin hymyäviin salmiin. Siellä olivat heidän hevosensa odottamassa. Ne oli tuonut sinne Strengnäsistä Hermanin palvelija Erkki, joka oli rannalla ja näkyi odottaneen heitä hyvin kärsimätönnä. Herman älysi heti, että jotakin oli tekeillä. Senvuoksi kun he olivat eronneet venemiehistä ja nousivat rannalle, katsoi hän kysyvästi Erkkiin.
"Olet odottanut kauan tässä rannalla?" kysyi hän.
"Enpä juuri … tulin tänne noin tunnin verta sitten … en juuri odottanut sinua näin aikaisin tulevaksi, mutta en muistanut ottaa hyvää tuulta lukuun", vastasi Erkki. "Mutta hyvä oli, että tulit…"
"Puhut arvoituksia, Eerik … mitä on tapahtunut?" kysyi Herman innokkaasti.
"Ei vielä mitään, mutta kohta tapahtuu, elleivät merkit petä … olen yhtä ja toista kuullut tänä yönä, en kuitenkaan tarpeeksi, tietääkseni mitään taattua ja varmaa."
"Et ole siis nukkunut tänä yönä?"
"En! … olen lennellyt ympärinsä huuhkajain ja yökköjen parissa, ja niitä täällä on, sillä niiksi kait saapi kutsua kaikkia, jotka päivänvaloa karttavat… Minä tulin tänne eilen iltapäivällä ratsastaen ja menin Pietari-mestarin luo, joka on, kuten tiedätte, marskin uskollinen ystävä. Hänen kanssaan haastelin sitä ja tätä, ja silloin hän mainitsi jotakin kokouksesta ja sinne saapuvista monista herroista, sillä täällä kaupungissa ovat kaikki kuumeissaan kokouksen tähden. Ja silloin hän näytti niin ovelalta, että kahden kesken jäätyämme kysyin, mikä hänen sydäntään painoi, ja silloin hän kuiskasi minulle, 'että täällä on kummia tekeillä', sitten hän osoitti sormellaan linnaan päin lisäten: 'tuolla neulotaan sellaista nuttua, joka tulee tuntumaan pitäjälleen kylläkin ahtaalta!' … Minä kysyin häneltä, miten hän voi niin puhua, kun maassa oli rauha ja sopu vallalla, ja silloin hän kertoi, että linnassa oli kauan aikaa kulkenut öisin miehiä, ja hän oli ymmärtänyt linnaväen puolinaisista sanoista, että suuret herrat kävivät siellä pitämässä pitkällisiä neuvotteluja."
"Se ei taida sen enempää merkitä", sanoi Herman, "mielet joutuvat nykyään niin helposti liikkeeseen, että luulevat näkevänsä kummituksia keskellä päivää…"
"Älä sano niin, Herman, Pietari-mestarilla on pää niinkuin pitääkin, ja hän on marskin luotettava ystävä … hän ei ole puhunut siitä kenellekään … ja minä panen pääni panttiin, että näin itse vähää ennen puoliyötä vanhan Krister-herran astuvan linnaan, Hänen mukanaan oli toinenkin ritari, jonka tunsin varsin hyvin, nimittäin Niilo Steninpoika, ja tultuaan sen kiven luo, joka on linnaan mentäessä vasemmalla puolella, kääntyi Niilo ja sanoi asepalvelijalleen: 'odota häntä tämän ja kaupungin välillä, minun täytyy häntä puhutella; jos niin on kuin sanot, niin saattaa hän monen kokoukseen tulijan joukosta löytää miehensä ja silloin ei hän tulekaan minun palvelukseeni … odota häntä täällä ja seuraa häntä kaupunkiin, sekä lähetä minulle sana, että ennätän tavata häntä ennenkuin kukaan muu!' Mies pysähtyi ja jäi jälkeen, ja minä aloin jo vähän peljätä, että hän keksii minut kiven takaa, mutta silloin tuli Niilo-herra takaisin ja sanoi: 'olethan siis varma että se on hän?' — 'Rodenberg!' — vastasi mies. 'Ja että hän on ollut tuntevinaan minut pelastajakseen?' kysyi Niilo-herra taas. 'Siitä olen varma, koska itse näytin teitä hänelle, kun hänen kertomuksensa sopi minusta hyvin teihin.' Silloin Niilo-herra nyökäytti päätään ja meni kiireesti linnaan. Minä olin piilossani kiven takana ja mies käveli kaupunkiin päin ja sitten takaisin taas."
"Ja Rodenberg tuli?" kysyi Niilo Bonpoika.
"Niin hän tuli viimein; hän ja odottaja näyttivät hyvin tuntevan toisensa, ja he menivät yhdessä kaupunkiin, ja … nyt tulee paras paikka!… Saatte nähdä, ett£ tästä tulee taas sota, ja marski saa katsoa, pääseekö ehein nahoin pois täältä. Kolme tietä ovat nuo kunnon herrat nyt valmistaneet. Marskin tulee luopua virastaan, se on ensimmäinen; ellei se onnistu, niin on hän vangittava, se on toinen; jos ei siitäkään tule mitään, niin silloin syntyy, kuten sanoin, sota näiden suurten herrain välillä. Ensimmäinen juttu tapahtuu täällä Teljessä, toinen Tukholmassa häissä, viimeinen niin, sepä levinnee yli koko valtakunnan…"
Kaikki kolme pysähtyivät Erkin lausuessa nämä sanat, ja Herman laski kätensä hänen olalleen ja katsoi hänen viisaisiin, rehellisiin silmiinsä.
"Onko tämä arvelua, Erkki", sanoi hän, "vai uskotko itse, mitä sanot?"
"Uskon", vastasi Erkki.
Ja hän kertoi vielä, miten oli seurannut miehiä kaupunkiin, ja kun Niilo-herran palvelija oli turhaan etsinyt asuntoa vieraalleen, ja kun hän (Erkki) oli silloin kohdannut heidät, oli hän kysynyt heidän asiaansa ja tarjonnut heille huoneensa, koska itse aikoi mennä rantaan odottamaan herransa tuloa. He olivat ottaneet sen vastaan, ja Erkki oli ilmoittanut sen Pietari-mestarille, jonka kanssa hän oli kuullut seinässä olevan aukon kautta joka sanan miesten keskustelusta. Niilo-herran mies tuntui tietävän koko joukon asioita herrastaan, ja Rodenberg kertoi, että eräässä katukahakassa Tukholmassa kohta hänen tulonsa jälkeen oli eräs ritari pelastanut hänen henkensä ja hän luuli sen olleen Niilo-herran, jonkavuoksi tahtoi uhrata henkensä ja verensä hänen edestään. Hän ei kuitenkaan tiennyt varmaan, oliko Niilo hänen pelastajansa, mutta hän luuli niin. Vieras oli kotoisin Westfaalista, ja hänellä oli Tukholmassa sukulaisia, joiden luo hän oli tullut. Hänen tarkoituksensa oli saada tointa jonkun suuren herran luona, sillä hän oli taitava tykillä ampuja. Niilo-herran palvelija koetti kaikin tavoin koota taitavia tykillä ampujia herransa palvelukseen, ja silloin hän vähitellen tuli lausuneeksi sanan ja toisen, joista yhteensä tuli se tuuma, jonka Erkki aluksi kertoi Hermanille ja Niilolle.
"Hetken kuluttua", jatkoi Erkki, "tuli Niilo-herra, sillä asemies oli lähettänyt hänelle sanan ja kun vieras sitten kysyi jotakin äskeisen keskustelun johdosta, niin kuulimme, miten Niilo-herra alkoi änkätä, ja kun häneltä viimein kysyttiin, viipyisikö siihen kauvankin, niin näin eräästä raosta, että väri vaihtui hänen kasvoillaan."
Herman punnitsi Erkin sanoja ja kysyi sitten sekä hänen että Niilon mieltä, jonka jälkeen he harkitsivat kolmin mitä olisi tehtävä. Asiat saattoivat kyllä olla niinkuin Erkki sanoi, mutta hän voi erehtyäkin. Toistaiseksi eivät he katsoneet tarpeelliseksi mihinkään erityiseen ryhtyä; heidän tulisi vaan pitää silmänsä tarkasti auki ja mahdollisuuden mukaan varoittaa marskia. Sen otti Niilo Bonpoika tehtäväkseen, koska hän voi, toimitettuaan marskin asian Tukholmassa, lähteä taas herransa luo Teljeen.
Hetkisen kuluttua he istuivat hevosten selässä ja ratsastivat hyvää vauhtia Teljen linnan ohi Tukholmaan päin. Herman Bermanin piti marskin käskyn mukaan ruveta siellä hänen linnassa olevain miestensä päälliköksi, ja Niilo Bonpojan tuli antaa ohjeita häitä varten. Mutta tuskin oli kulunut kahta päivää, niin tuli sanoma Teljestä, jossa herrainkokous oli jo alkanut. Sanansaattaja toi käskyn, että Niilo Bonpojan tuli ratsastaa yötä päivää Kalmariin. Sinne oli saapunut eräs rostokkilainen laiva vahingoittuneessa tilassa tuoden kalliita tavaroita marskia varten. Niilon tulisi mennä vuokraamaan sieltä jonkun laivan ja pitämään huolta uudestaan lastaamisesta sekä tulla itse samaa matkaa Tukholmaan.
Tämä paukaus näytti tekevän kerrassaan tyhjiksi Niilon aikeet pitää silmällä herransa salaisia vihamiehiä, ja siitä nousi hänen levottomuutensa pilviin asti. Hän riensi Herman Bermanin luokse, joka oli linnantuvassa. Hän oli onneksi yksinään, että he voivat häiritsemättä keskustella. Hänkin Niilokin, mutta tointui pian.
"Näyttää siltä", sanoi hän, "kuin meillä olisi ynseitä voimia vastassamme. Luulen sentään, että vaara on pienempi, kuin miltä se nyt ensi katseella näyttää. Minun mielestäni uhkaa marskia varsinainen vaara vasta täällä Tukholmassa, jos Erkin puheessa muuten lienee perää, mitä en puolestani epäile… Mitä Teljessä piti tapahtua, jääpi varmaan tapahtumatta, sillä niin helppo kuin marskia onkin johtaa, kun onni hänelle hymyilee ja kun hän luulee ympärillään olevan pelkkiä ystäviä, niin ei hän kuitenkaan anna sokeasti riistää valtaa käsistään. Sinä ennätät siis hyvin Kalmariin ja sieltä takaisin, ennenkuin oikea aikamme tulee… Olenhan minä sitäpaitsi aina marskin läheisyydessä, vaikka palvelustoimeni sitookin minua tänne; ja jos jotakin erinomaista tapahtuu, niin saan aina tilaisuutta kuiskata sanasen hänen korvaansa, linnan vartioimisen siitä kärsimättä."
Hermanin sanat tyynnyttivät Niiloa, joka lähti viipymättä matkalle
Kalmariin. Mutta kului kokonainen kuukausi, ennenkuin laiva laski
Tukholman satamaan. Ensi työkseen hyppäsi Niilo veneeseen ja soudatti
itsensä rantaan kiiruhtaen linnaan. Siellä hän tapasi Hermanin.
"Hyvin käy", sanoi tämä tervehdittyään, "vielä ei ole mitään pelättävämpää tapahtunut. Minä luulen kuitenkin, että moni on marskille äissään, sillä kuninkaaseen nähden on hän saanut tahtonsa aivan täytäntöön, joten arvelen hänessä olevan miestä vastaamaan niistä sanoista, jotka kuulin hänen kerran lausuvan, 'että niinkauan kuin hän elää, ei kuningas Eerikin jalka enää koskaan polje Ruotsin maata…'"
"Yksi keino on siis vielä jälellä … paras säästetään useinkin viimeiseksi", arveli Niilo, "ja parasta olisi, että marski saisi tietää salajuonet sitä parempi kuta aikaisemmin."
"Minusta on ajattomalla ajalla tehty palvelus kehno palvelus", lausui Herman, "ja olisihan hyvin mahdollista, että riistäisimme marskilta hyvän ja luotettavan ystävän, jos kiirehtisimme toimimaan pelkästään sen perustuksella, mitä niin vähäpätöinen mies kuin Erkki on saanut kuuntelemalla tietää. Niilo-herra on marskin lanko ja muut herrat ovat hänen sukulaisiaan, hän luottaa niihin tosin vaan sangen kohtuullisesti, mutta sitä hän tuskin suvaitsisi, että joku hänen miehistään tulisi kertomaan salaisia juttuja, jotka eivät kärsi päivänvaloa. Siihen on hän liiaksi avomielinen, ja nyt on hän niin kokonaan hääilojen vallassa, että hän aivan varmaan kuuntelee mielellään vihollistensakin puheita ystävyydestä ja sovinnosta."
Niilo huomasi tämän epäämättömäksi todeksi, ja hän yhtyi täydellisesti
Hermanin neuvoon tämän lisätessä:
"Meidän tulee tästä lähin kuten tähän astikin uskollisesti vartioida kaikkia, jotka tavalla tai toisella kuuluvat hänen vihamiehiinsä, ja meidän pitää koota todisteita käteemme. Silloin on vasta aika ruveta toimimaan. Teillä, Niilo Bonpoika, on nyt hyvä tilaisuus siihen, sillä minulla on teille marskilta käsky, että niin pian kuin olette toimittaneet laivanne kalliin lastin hänen kamarimestarinsa käsiin viipymättä ratsastatte Teljeen!"
Laivan selvittäminen ja tavarain toimittaminen kamarimestarin käsiin kävi helposti. Parin päivän päästä ratsasti Niilo Bonpoika jo Teljen kaupungin katuja pitkin, joilla liikkui vilisten herroja, pappia ja asemiehiä. Hän meni marskin asunnolle, mestari Pietari Räätälin luo. Oli aikainen aamu ja Pietari-mestarilta kuuli Niilo, että herrat kokoontuivat paraillaan neuvotteluja jatkamaan.
"Mutta astukaa sisään, herra Niilo", lausui hyväntahtoinen Pietari-mestari, "astukaa sisään, muki olutta ei tee teille nyt ratsastuksenne jälkeen pahaa… Kas, tuolla tulee hänen armonsa, Upsalan tuleva arkkipiispa… Hän on niin ankaran ja oppineen näköinen, hän kuuluu olevankin hyvin korkeasti-oppinut ja arvossa pidetty mies, eikä hänen tarvinnekaan arkkipiispaksi päästäkseen käydä niin monia mutkia kuin autuas arkkipiispavainaja Olavi, Jumala armahtakoon hänen sieluaan, sai aikanaan käydä…"
Tulija oli postulatus, herra Niilo Ragwaldinpoika, joka oli kutsuttu Vexiön piispanistuimelta Olavi Laurinpojan jälkeen Upsalan arkkipiispaksi, ja jota senvuoksi nimitettiin ajan tavan mukaan postulatukseksi. Niilo Bonpoika vilkaisi häneen, kun hän meni ohi Jöns Pentinpojan seuraamana. Hänen kasvonsa olivat kyllä yleensä ankarat ja vakavat, mutta suun ympärillä osoitti eräs piirre hänen luonteessaan olevan hyvyyttä ja lempeyttäkin, ja katseesta ilmeni älyä ja lujuutta. Hengelliset herrat keskustelivat innokkaasti käydessään, ja Pietari-mestarin kasvot venähtivät silloin varsin omituisesti, ikäänkuin hän olisi saanut happamen omenan, joka hänen täytyi väkisin niellä.
"Tuo hurskas herra Jöns Pentinpoika", sanoi hän, "oli eilen marskin luona … mutta astukaa sisään, herra Niilo, ja ottakaa vastaan, mitä minunlaisellani miehellä on tarjota… Saatte nähdä, että viipyy kotvasen, ennenkuin marski tulee takaisin", hän vei Niilon ystävällisesti kamariinsa ja tarjosi hänelle oluttuopin ja jatkoi sitten: "Jöns-herra tuli hänen luokseen … minäkin olin läsnä sisemmässä huoneessa, ja ovi oli auki, ja jalot herrat puhuivat niin äänekkäästi, että kuulin joka sanan … vanha ritari Kaarlo Orminpoika istui marskin luona Jöns-herran tullessa, mistä hän sai heti aihetta kysyä neiti Kaarinasta ja häistä."
"Sitäpä en olisi koskaan uskonut, että jalo Jöns-herra sellaisesta välittäisi", huomautti Niilo.
"On kuitenkin yhdentekevää, millainen neula on, kunhan se vaan vetää langan kankaan läpi", sanoi Pietari-mestari hymyillen, "ja siinä on jotakin salameininkiä, sen saatte nähdä. Me näemme vaan neulan, mutta lankaa emme näe…"
Tavallisissa oloissa oli Pietari-mestarin älykkäisyys pahoin naurattanut nuorukaista, ukko oli niin nokkelan näköinen tuuheine kulmakarvoineen, mutta tällä kertaa oli asia syvempää laatua.
"Mutta te arvaatte langan myös, näen, Pietari-mestari", lausui Niilo.
"Saatanpa arvata… Ensin ei puhuttu muusta kuin häistä ja niiden valmistuksista, mutta sitten kävi päivän selväksi, että marskin oli itsensä läsnäoltava Tukholmassa…"
"Minunkin nähdäkseni se on aivan paikallaan", vastasi Niilo, "sillä nyt on keskiviikko, häät ovat lauantaina, ja ne vietetään sellaisella komeudella, että marskin täytyy välttämättä olla asioita johtamassa, että kaikki tapahtuu kunnollisesti."
"Aivan, aivan, nuori mies … kun ne eivät vaan nyt olisi ommelleet jotakin vaatetta, jonka silittämistä marski ei enää saa hoitaa."
"No sitten silittäminen jää!" sanoi Niilo.
"Niin, se jää … aivan niin, ellei mestari jätä silitysrautaa tänne…! Niin, se on eri asia, kisälli ei ole sama kuin mestari itse … siinäpä se on! Ja jotakin sensuuntaista juuri tarkoitti arvoisa Jöns-herra, se on varma, sen saatte nähdä, Niilo Bonpoika!"
"Mitä tarkoitattekin silitysraudallanne", vastasi Niilo, "niin en voi ymmärtää, mitä herrani, marski, voisi jättää tänne, josta hänelle saattaisi vaaraa koitua."
"Te ette ymmärrä, mitä sanotte? … kuulkaa nyt, minä sen selitän… Kun marski pääsi oikein selville siitä, että hänen oli mentävä Tukholmaan, ja kun hän toivoi hiukan kärsimättömästi että tämä pitkällinen kokous vihdoinkin loppuisi, luetellen samalla, mitä jo oli saatu valmiiksi, nimittäin ensiksi kuninkaan manaaminen Moran kiville kahdentoista viikon kuluessa, toiseksi varma sopimus, johon kaikki läsnäolevat herrat olivat suostuneet, että he hengellään, kunniallaan ja omaisuudellaan puolustaisivat valtakunnan oikeutta jokaista vastaan … ja kun hän sitten tämän johdosta arveli, että kokouksessa oli jo päätetty, mitä oli päätettäväkin, niin tekaisi jalo Jöns-herra solmun hyvin vahattuun lankaansa ja vetäisi. 'Eräs asia on vielä päättämättä', sanoi hän, 'mutta se on vähemmän tärkeätä laatua'… Hän tarkoitti äidinisänsä läänitystä. 'Hän saa Gestriklannin entistensä lisäksi', vastasi marski kiireesti sekä lisäsi: 'kun hänellä on ennestään Nyköpingin ja Viipurin linnat lääneineen ja kuusi hyvää kihlakuntaa Uplanlannissa, niin pitäisi sukulaiseni oleman tyytyväinen saadessaan sen lisäksi vielä Gestriklannin!'"
"Ja siihen vastasi Jöns-herra?"
"Hän vastasi, 'että Krister-herra olisi aivan epäilemättä siihen tyytyväinen', mutta ette arvaa, kuinka viekkaalta hän sitä sanoessaan näytti… En voinut olla tekemättä asiaa käydäkseni ovella ja silloin näin hänet … ja ellei niistä silmistä näkynyt, että hän oli tehnyt mestaripiston, niin en tahdo kuulua kunnialliseen räätäliammattiin…! Marski lisäsi: 'jollei muuta ole enää päättämättä, niin ei minulla lienee enää mitään syytä viipyä', ja Jöns-herra vastasi vikkelästi: 'eipä suinkaan, sukulaiseni!' … niin, sukulaiseni … antaisin minä sille sukulaisuudelle…"
"Entäs silitysrauta, mestari Pietari … silitysrauta?" huudahti Niilo
Bonpoika.
"Pyhän Eerikin nimessä, eikö tulekin marski tuolla, ja vanha ritari Kaarlo Orminpoika ja hänen setänsä Kaarlo Tordinpoika ovat hänen mukanaan!" huudahti Pietari-mestari vastauksen asemesta ja riensi ulos, perässään Niilo Bonpoika.
He kohtasivat herrat pihalla. Marski näytti iloiselta ja tyytyväiseltä.
Hän nyökkäsi Pietari-mestarille ja ojensi ystävällisesti kätensä
Niilolle.
"Tervetuloa Niilo", sanoi hän, "kaikki hyvin Tukholmassa, ja kamarimestarini on saanut tavarat?… Hyvä!" lisäsi hän, kun Niilo sanoi niin olevan. "Nyt lähdemme itse Tukholmaan, onpa jo aikakin… Sinä jäät tänne Niilo, odottamaan neiti Kaarinaa sekä liittymään hänen morsiussaattoonsa… Missä on kirjurini?"
Pietari-mestari riensi kutsumaan häntä marskin huoneesta. Sillaikaa määräili marski Niiloa pitämään huolta matkavalmistuksista. Kirjurin tultua sanoi hän sille:
"Minä ratsastan Tukholmaan, Asger", se oli kirjurin nimi, "mutta sinä jäät tänne ja saat sinettini, joka sinun tulee painaa päiväin kuluessa tehtäväin päätösten alle. Siinä asiassa voit kääntyä drotsin, herra Krister Niilonpojan puoleen!"
Kirjuri kumarsi ja marski meni muiden herrain kanssa taloon.
Mutta Pietari-mestari katsahti ymmärtäväisesti Niilo Bonpoikaan lausuen:
"Siinä on nyt silitysrauta, herra Niilo!"
Salamana lennähti Niilo Bonpojan mieleen ajatus, että nyt oli oikea hetki käsissä; senvuoksi hän riensi herransa perään, varmasti päättäen, maksoi mitä maksoi, ilmaista hänelle, mitä luuli tietävänsä. Mutta marski oli niin innokkaassa keskustelussa herrain kanssa, ettei häntä voinut keskeyttää, Ja siten alkoi hänen luokseen tulla ja mennä lukuisasti kokouksen jäseniä, että Niilon oli aivan mahdotonta päästä häntä puhuttelemaan.
Hän meni senvuoksi pihalle, johon marskin hevosta juuri tuotiin ja jossa hänen miehensä odottivat istuen. Täällä hän ainakin luuli saavansa sanoa niin paljon, että marski rupeisi jotakin aavistamaan ja sallisi hänen ratsastaa mukana sanomaan sanottavansa loppuun asti. Mutta marskin tullessa ulos tulivat herrat mukana, eikä Niilo voinut päästä väliin.
Ulkomuodoltaan mitä iloisimmalla tuulellaan astui marski hevosensa selkään ja ratsasti mestari Pietari Räätälin pihalta. Niilo kävi yhä levottomammaksi, ja hän arveli astua hevosensa selkään ja ratsastaa herransa perään, mutta silloin puhutteli häntä herra Kaarlo Tordinpoika sanoen:
"Ettepä te juuri näytä morsiusritarilta, Niilo Bonpoika! Tulkaa mukanani, niin saatte vähän muuta ajattelemista."
Niilo koki heittää huolet luotaan, mutta se ei tapahtunut helposti. Hän seurasi kuitenkin ritarivanhusta. Mennessään portista heitti hän silmäyksen taakseen. Siellä näki hän Pietari-mestarin synkkänä ja karmeana kohottavan kättänsä ja panevan sormensa huulilleen. Se oli tietysti merkki, että hän oli itse ajatuksiinsa syventyneenä. Mutta se voi myöskin olla kehoitus Niilo Bonpojalle olemaan vaiti ja menettelemään varovaisesti, ja siksi tämä sen ymmärsi.