VII.
Häät.
Lokakuun 4 päivän aamuna oli suunnaton ihmisjoukko koolla Munkkisillan seuduilla olevilla avoimilla kentillä sekä Harmaamunkkien luostarin muurien sisäpuolella. Marskin piti viettää häitään neiti Kaarina Kaarlontyttären kanssa. Edellisinä viikkoina oli ollut yleisenä puheenaineena ja ihmettelyn esineenä niiden suurenmoiset varustukset, joita oli pitkät ajat valmisteltu: linnan huoneiden uhkeat verhot — marski oli tuonut sitä varten kalleimmat tapetit kaikilta tiloiltaan, olipa niitä tuotettu ulkomailtakin — avara turnauskenttä, jossa piti pidettämän keihästurnaus ja kilpajuoksu. Koko tämän ajan olivat ne käsityöläiset ja työmiehet, jotka olivat näitä puuhaamassa, ylen tärkeitä ja halutuita henkilöitä kaupungin porvariseuroissa. Leijonatornin ja kirkon edessä olevalta kentältä alkain vilisivät kadut ihmisiä aina rantaan asti, johon oli rakennettu korea laivasilta. Jokainen koetti tungeskella päästäkseen niin hyvältä paikalta kuin suinkin näkemään hääjoukon komeutta. Ikkunat olivat tietenkin kaikki katsojia täynnä, ja tätä liikettä oli ollut aamusta alkain. Ennenkuin päivä oli täysin valennut, oli todenteolla koko Tukholma jo liikkeellä.
Mutta ensimmäiset munkkisillalle tulijat näkivät luostarin portista tulevan joukon asemiehiä, jotka menivät kaupunkia ja Ketjusaarta yhdistävän sillan yli. Tämä ei kuitenkaan erikoisesti ihmetyttänyt ketään, sillä miehet kantoivat marskin värejä, joten näkijät hyvin käsittivät heidän puuhaavan joitakin herransa asioita. Ne eivät tulleet yhdessä joukossa vaan yksitellen, tahi kaksi tai enintään kolme erällään. Muuan nuori seppä, joka oli ollut ensimmäisiä katselijoita ja niinmuodoin nähnyt kaikki luostarista tulijat ja sinne menijät, oli laskenut, että kaikkiaan kymmenen marskin miestä oli tullut luostarista ja mennyt kaupunkiin päin. Hän huomautti tätä eräälle vieressään olevalle mestarikisällille. Mutta tämäpä katsoikin sen johdosta tarpeelliseksi oikaista nuorempaa toveriaan lausuen, että jos hän aikoi lukea kaikki marskin palvelijat, jotka sinä päivänä ovat liikkeellä, niin hän sen tehköön, mutta ilmoittakoon niin merkillisiä huomioitaan jollekin muulle. Hän oli puolestaan tullut aivan muuta katsomaan.
Kuta enemmän väkeä sitten alkoi virrata rannalle päin, sitä enemmän kiintyikin huomio muihin seikkoihin. Seppä huomasi kuitenkin, että vielä yksi mies tuli luostarista, ja hänen vierellään käveli synkkä kellankalpea mies, joka oli sotilaitten tapaan puettu, mutta ei nähtävästikään kuulunut marskin väkeen. Edelliselle oli annettu peräti rumat kasvot, mutta hän oli vilkas sekä näytti koettavan huvittaa äänetöntä kumppaniaan joillakin tarinoilla, joita tämä kuitenkin tuskin lienee kuunnellut. Päästyään sepän ja mestarikisällin kohdalle, pysähtyivät he ja synkkä mies lausui:
"Tästä voivat tiemme erota, minun täytyy nyt jo lähteä Stegeborgiin!"
"Se on teille ikävää, Rodenberg", vastasi marskin mies, "mutta jos vielä tapaamme toisemme, niin tahdon hankkia teille yhtä hyvän asunnon kuin Teljessäkin!"
"Ellei vaan minun vuoroni tule silloin!" vastasi Rodenbergiksi kutsuttu.
Sitten he erosivat ja marskin asemies jatkoi kulkuaan ihmistungoksen läpi linnaa kohden. Jos joku olisi sattunut tarkastamaan hänen kasvojaan hänen juuri lähestyessään Leijonatornia, niin olisi hän epäilemättä havainnut niissä merkkejä, jotka osoittivat, ettei hän ihan ilman syyttä ollutkaan lähtenyt aamukävelylleen. Hän yritti selvästi näyttää iloiselta, ja huolettomalta, mutta synkkä totisuus tuikki sen läpi, kuten veri tihkuu sotilaan rinnasta ilmaisten sinne syntyneen haavan, vaikka sitä peittäisikin hienoin verho.
Tultuaan linnanportista sisään, näki hän koko alemman linnanpihan hevosia ja miehiä täynnä. Miehet satuloivat parhaallaan hevosiaan seuratakseen herraansa tämän juhlallisesti kulkiessa Harmaamunkkien saarelle ottamaan morsiantaan vastaan. Hänen tulonsa ja kulkunsa miesjoukon läpi ei herättänyt vähääkään huomiota. Sillä kaikkien marskin miesten ei pitänyt tulla hääsaaton mukaan, vaan osan tuli jäädä linnaan, ja näiden joukkoon kuului tietysti tämä mies. He olivat sitäpaitsi siksi hommassaan kiinni, etteivät tulleet erityisesti huomanneeksi, mitä hänen kasvoissaan ehkä oli tavallista omituisempaa. Kaduilla lienee kyllä joku porvari, kuten äskeinen nuori seppäkin, tarkemmin silmännyt häntä, mutta linnassa ei siihen ollut kellään aikaa.
Hän saapui sisemmälle linnanpihalle. Täällä oli näin aikaiseen verraten vähän melua ja ihmisiä. Täällä näkyi kyökkimestari palvelijoineen, samaten kamaripalvelija ja hovimestari sekä koko joukko nuorempia palvelijoita innokkaasti puuhaavan, joko jaellen käskyjä tai niitä täyttäen, tahi kiireesti rientäen pihan yli. Ulkopihaan verraten oli täällä kuitenkin paljoa hiljaisempaa.
Mies astui suoraan linnanpihan yli ritariparvekkeen portaita kohden. Hän kiirehti askeleitaan kuten se tekee, joka, tärkeällä asialla ollen, lähestyy päämääräänsä. Pian saapui hän marskin miesten päällikön, Herman Bermanin luokse, rämä oli yksinään huoneessaan hinkaten parastaikaa nuttunsa hihalla muuatta pilkkua haarniskaltaan, joka kiilteli tammipöydällä aamuauringon säteissä, jotka lankesivat sille vinosti pienten ikkunaruutujen läpi. Miehen astuessa sisään katsahti hän ylös ja lähti nopeasti pöydän luota. Hän asettui aivan miehen eteen katsoen häneen kysyvin silmin sekä lausui, kun tämä vilkuili epäluuloisesti ympärilleen:
"Täällä ei ole ketään häiritsemässä, puhu suoraan vaan, Erkki!… Näen sen heti, että yönviettosi luostarissa on antanut sinulle ajattelemisen aihetta."
"Enemmän, Herman, kuin ehkä olemme miehiä kestämään…"
"Sepä jo pahalta kuulustaa, totta vieköön … ei kait sentään aiottane
Tukholman linnaa vallata?"
"Hiukan sinnepäin ainakin … liittoutuneilla on aikomus ottaa marski vangiksi … täällä Tukholman linnassa!"
"Marskin vangiksi?" huudahti Herman voimatta olla hymyilemättä, hänestä tuntui niin hassulta ajatus, että marski otettaisiin vangiksi linnassa, joka oli täynnä hänen uskollisia miehiään ja parhaita ystäviään.
"Niin on sittenkin laita … he ottavat hänet vangiksi täällä linnassa ystäväin ja asemiesten keskeltä… Linnassa on kavaltajia, ja nyt on vaan heiltä kintut katkottava!"
"Kavaltajia! … niistähän helposti päästään, kun sinä ne nyt kerran tunnet."
"Mutta minä en tunnekaan niitä … siinä maanalaisessa komerossa oli pilkkopimeä, jossa he siitä neuvottelivat. Kun minä olin pimeyden ja usvan turvissa, jota nousi vähää ennen puoltayötä, kiivennyt luostarinmuurin yli, niin arvelin aluksi tehneeni taaskin turhan matkan. Kuitenkin painauduin salakujaan pylvään ja sen pienen rakennuskielekkeen väliin, mihin näin sen miehen katoovan sinä yönä, jona olin päättänyt ottaa hänestä selvän ja jona sitä varten viivytin niin kauan hurskasta Ragwald-isää, Jumala antakoon sen juonen minulle anteeksi, kunnes näin hänen lukukammarinsa ikkunasta mitä tahdoin… Siinä kujassa oli aukko, josta minä ryömin hyvin hiljaa sisään kaikessa pituudessani. Ja koska pimeys oli täällä vieläkin paksumpi, niin kukaan ei voinut aavistaa, että sitä oli kukaan lisäämässä tukkimalla yhden aukoista, joista sinne voi hitusen verran valoa tulla…"
"Pitääkö minun välttämättä tietää nämä sivuseikat?" huomautti Herman, kun kertoja vähän pysähtyi.
"Kyllä, saatte siten nähdä, kuinka varovasti ja viekkaasti he ovat menetelleet… Piilopaikastani voin nyt kuulla koko keskustelun, vaan en voinut mitään nähdä… Kymmenen miehen pitää tänä yönä vartioida naistuvan ja ritariparvekkeen välistä pitkää käytävää, eikö niin?"
Herman myönsi, ja Erkki jatkoi:
"Tunnetko sinä ne miehet, Herman?"
"Ne ovat kaikkein parhaat marskin miehistä!"
"Ja sittenkin otetaan marski kiinni juuri siinä käytävässä ja niiden kymmenen miehen käsistä, jotka sitä vartioivat…"
"Jumalan äidin nimessä, mitä sanot, Erkki … nekö miehet ottaisivat marskin kiinni…! Sinä olet kuullut väärin, Erkki, olet varmasti kuullut väärin!"
"En, vaan sinä tässä väärässä olet, enhän minä sano että ne miehet, jotka sinä sinne asetat, sen konnantyön tekevät, vaan ne miehet, jotka ovat siellä sinä hetkenä, jona marski siitä menee läpi, ne sen tekevät."
"Ne, jotka ovat silloin siellä, sanot … siellä olisi siis silloin muita miehiä kuin minun asettamiani!… Sepä olisi kumma vaihdos, ja kuinka se kävisi päinsä kenenkään tulematta sitä estämään … haluaisinpa sitä nähdä! Enhän minä mahtane näköäni ja kuuloani menettää!"
"Silloin ei niistä kuitenkaan ole sinulle suurta apua, marski antaa sinulle muuta tehtävää … ja ne miehet, jotka sinä olet vartijoiksi pannut, lähettää hän itse pois, ja sitten tulevat oikeat miehet heidän sijalleen, ja sitten … paukauttaa miesten päällikkö kolmesti käsiään yhteen, ja peli on pelattu kädenkäänteessä… Nyt tiedät, kuinka se käy päinsä."
"Ja ne miehet, joista puhut…"
"Ne käyskentelevät jo marskin puvussa, ja kun linnassa on ilo korkealla katossa, niin hiipivät ne kenenkään huomaamatta linnaan ja ovat tarvittaessa saapuvilla. Onhan tässä nyt ajattelemisen aihetta koko päiväksi."
Niinpä olikin. Asia olisi ollut helposti autettu, jos jompikumpi heistä olisi voinut mennä marskin luo sanomaan, miten asiat olivat ja mitä konnanjuonia oli tekeillä. Mutta he tiesivät Kaarlo Knuutinpojan luonteen sellaiseksi, varsinkin hänen nykyisessä mielentilassaan, jolloin hän oli pelkkää tuttavallisuutta ja iloa, ettei hän olisi heitä ensinkään uskonut. Erkki, mies vähäpätöinen, antautuisi siinä mitä suurimpaan vaaraan, saattaisipa joutua maksamaan sen työn hengelläänkin. Herman Bermanin ei tosin tarvinnut sitä kohtaloa odottaa, mutta varmaan olisi marski karkoittava hänetkin kasvojensa edestä. Olisi siis mietittävä joku keino, jolla marski voitaisiin pelastaa hänen tietämättään.
Heidän tätä juuri harkitessaan, törähtivät torvet ja pasuunat linnanpihalla, ja marskin miehet ratsastivat linnaan kiiltävissä haarniskoissaan valmiina seuraamaan herraansa Mälarin rannalle, jossa hänen tuli kohdata morsiantaan. Herman tarttui kiivaasti haarniskaansa ja veti sen Erkin avulla ylleen sekä riensi suureen saliin, jossa marski seisoi, ympärillään joukko ritareita, joista useimmat olivat hänen omiaan tai morsiamen sukulaisia.
Salissa oli leikki ja ilo vallalla Hermanin sinne astuessa, ja marski, jolla oli yleensä tavaton kyky elähyttää mieliä ja voittaa sydämiä, näytti olevan tänään kerrassaan vastustamaton. Hänen uhkea pukunsa säihkyi kultaa ja kalliita kiviä, ja hänen voimakas ja samalla miellyttävä ryhtinsä ja arvokas käytöksensä, joka ei koskaan yltynyt röyhkeäksi eikä koskaan alennut mielisteleväksi, kohottivat hänet ehdottomasti sarjan ensimmäiseksi, ei ainoastaan tämän seurueen vaan kaikkien sen ajan mahtimiesten joukossa. Kaikki muutkin ritarit olivat puetut kalliisiin vaatteisiin, mutta yksikään ei vetänyt hänelle vertoja ruumiillisen kauneuden ja käytöstavan puolesta. Siellä oli useita Bonde-sukuun kuuluvia ritareita, kuten marskin setä, herra Kaarlo Tordinpoika, Penningebyn herra ja Vestmanlannin ja Taalain laamanni, sekä tämän kuusitoistavuotias poika, solakka vaaleakiharainen nuorukainen, jonka soreita kasvoja valaisi kaksi suurta, eloisaa, uljasta mieltä osoittavaa silmää. Hän oli vasta aseenkantaja ja hänen piti ajan tavan mukaan palvella viimeiset aseenkantajavuotensa serkkunsa, mahtavan marskin seurueessa. Siellä oli myöskin marskin lanko, herra Kustaa Kaarlonpoika, ja hänen velipuolensa, nuori Steen Turenpoika (Bjelke). Niilo Steeninpoikakin (Natt och Dag), joka oli naimisissa marskin sisaren kanssa, oli linnansalissa yhtyäkseen sukulaisensa hääsaattoon, mutta hänen kasvoillaan oli ilme, joka osoitti hänen toivovan olevansa kaukana koko hommasta.
Vartaloltaan ei Niilo-herra ollut lankoaan marskia huonompi; hän ei ehkä ollut aivan yhtä pitkä, mutta jäsentensä ja kasvunsa sopusuhtaisuuden puolesta oli hän lankonsa vertainen. Hänen kasvonpiirteensäkin muistuttivat Kaarlo Knuutinpoikaa, että etäältä katsoen tai äkkiä vilkaisten saattoi helposti sekoittaa heitä toisiinsa. Niilo-herralla oli avoimet, hyvinmuodostuneet kasvot, mutta niiden ilmeessä oli hiukan vivahdusta raakuuteen, hurjuuteen ja uhkamielisyyteen. Häntä voi innostaa niin paha kuin hyväkin. Oli kuin hänen kasvoistaan olisi voinut lukea selvityksen, miten hän oli kerran voinut olla Engelbrektin mies, sekä samalla ymmärtää hänen voivan olla Engelbrektin murhaajakin.
"Iloa ja riemua tahdon nähdä ympärilläni tänä päivänä", oli marski lausunut hänelle tarttuen hänen käteensä, jonka hän vastahakoisesti ojensi, "mutta teillä ei ole oikeaa häämieltä, Niilo-lankoseni… Jos teiltä jotakin puuttuu, niin sanokaa suoraan, ja jos se on minun vallassani, niin on tahtonne tapahtuva!" Ja marski oli tätä sanoessaan herttaisen ystävällisen näköinen. Mutta Niilo-herra vastasi kylmästi ja jäykästi:
"Sitä, mitä minulta puuttuu, et sinä voi auttaa, Kaarlo … ja toisekseen autan mieluimmin itse itseäni."
Marski oli silloin kääntynyt äkkiä pois hänestä ja kepeä pilvi oli ilmestynyt hänen kirkkaalle otsalleen. Tämä tapahtui vähää ennen kuin Herman astui sisään, niin että marski kääntyessään ja kulkiessaan salin alapäähän kohtasi hänet. Mutta Hermaninkin kasvoilla havaitsi hän varjon, joka ei häntä miellyttänyt. Hän ei kuitenkaan puhunut siitä mitään, vaan tervehti ystävällisesti häntä, jota hän muuten piti hyvin suuressa arvossa. Mutta sitten hän tarttui hänen käteensä ja vei hänet vähän syrjään muista herroista.
"Ei minua kannata suuresti onnitella, Herman", sanoi hän, "kun en saa nähdä teitä miesteni seurassa tänään…"
Herman kalpeni eikä voinut estää säikähtymistään näkymästä kasvoillaan. Marski huomasi sen ja katseli häntä kysyvästi, mutta piti sitä luonnollisena tyytymättömyyden ilmeenä siitä, ettei hän saanutkaan ottaa osaa hääiloon, sekä jatkoi:
"Olen saanut Vesteråsista huolestuttavia sanomia, ja sitä varten tarvitsen miehen, jolla on sekä älyä että voimaa… Minulle kerrotaan, etteivät taalalaiset aiokaan tehdä, mitä lupasivat Enköpingissä, ja koska se voi olla alkuna suurempaan meteliin, joka kuitenkin on älyllä ja maltilla tyynnytettävissä, niin kauan kuin se on vasta tekeillä, niin tahtoisin aivan tällä hetkellä sinne linnaan miehen, johon rahvas luottaa ja jolla on samalla voimaa pitää minun asioistani huolta asianhaarain mukaan… Nykyisin ei minulla ole ketään muuta, jolla on sellaiset ominaisuudet kuin te, ja te teette kyllä, sen tiedän, tämän ystäväntyön minulle!"
"Milloin tahdotte minun siis lähtemään Vesteråsiin?" kysyi Herman.
"Teidän tulisi nousta nyt oitis ratsullenne, Herman Berman."
"Oletteko siis varma, että saamanne sanomat ovat luotettavia, herra marski?"
Marski katsoi kummastellen häntä. Tosin piti hän suuressa arvossa häntä sekä hänen rikkautensa että sukusuhteidensa vuoksi, vaan ei niin suuressa, ettei häntä olisi kummastuttanut, kun Herman rupesi tutkimaan syitä pyyntöön, jonka marski olisi voinut yhtä hyvin antaa käskyn muodossa. Herman huomasikin sen heti, samoinkuin senkin, ettei voisi antaa tyydyttävää selitystä kysymykselleen, jonka vuoksi hän kiiruhti lisäämään:
"Älkää kummastelko kysymystäni … minä vaan vähän mietin, että voisin ehkä olla toisaalla teille suuremmaksi hyödyksi, mutta…"
"Hyvä", keskeytti marski puristaen ystävällisesti hänen kättään, "luulen ymmärtäväni teitä, mutta te saatte myöskin luottaa siihen, että minulla on eräitä syitä lähettää juuri teidät Vesteråsin linnaan… Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan, että teidän tulee jäädä sinne… Jos huomaatte kaiken olevan oikeassa kunnossa, niin kääntykää heti takaisin!… Kenties, niin toivon, saamme kuitenkin juoda yhdessä maljan viiniä Kaarinani onneksi, ennenkuin hääpäivät ovat menneet. Hyvästi, Herman ja tulkaa pian takaisin!"
Herman tervehti ja lähti, ja jos marski olisi nähnyt kuinka synkästi hänen lankonsa, Niilo Steeninpojan silmät liekehtivät, niin olisi hän varmaan käsittänyt Hermanin vastauksen toisin. Tämä riensi heti ritariparvekkeelle, jossa Erkki vielä odotti.
"Jumala antakoon hyvän lopun tälle päivälle", lausui hän Erkille, "minun pitää ratsastaa Vesteråsiin… Mutta sinun tulee jäädä tänne, ja minä en puolestani tiedä muuta keinoa, kuin että sinä koetat päästä Niilo Bonpojan puheille, hän on ainoa, joka voi nyt auttaa… Hänen ja sinun täytyy se tehdä, ja kaikki pyhät teitä auttakoon!"
He läksivät linnanpihalle. Täällä oli heidän enää mahdoton puhua tärkeästä asiastaan. Herman tunsikin miehensä niin hyvin, että hän katsoi voivansa aivan tyvenesti luottaa siihen, ettei pelastamishommassa jäisi vaariinottamatta mitään, joka oli ihmisvoimin tehtävissä, ja hänen omaa tehtäväänsä hoitaisi Niilo Bonpoika. Mutta sittenkin ahdisti häntä tuskallinen levottomuus lähtiessään parin miehen seuraamana linnanportista matkalleen. Tultuaan molempain siltain yli Norrmalmille, kääntyi hän ja heitti pitkän sisällökkään katseen kaupungin muurien takaa kohoaviin linnanrakennuksiin.
Samassa kuin hän kannusti hevostaan Klaaran luostarin kohdalla, lähti Kaarlo Knuutinpoika linnasta, ympärillään kaikki ritarit, hovilaiset ja asemiehet. Saatto näytti kuin tulenleimulta astuessaan esiin linnan varjosta, että aurinko pääsi paistaa helottamaan haarniskoille ja välkkyville keihään kärjille. Ensinnä kulki musiikki, huilun-, pasuunan- ja räikänsoittajat, sitten tuli muutamia marskin aseenkantajia loistavissa, kalliissa puvuissa. Näiden joukossa oli nuori Tord Kaarlonpoika (Bonde). Sitten tuli marski itse, vierellään vanha sukulaisensa, drotsi Krister. Näiden perässä tulivat muut herrat, ja viimeiseksi haarniskaan puetut asemiehet.
Kansanjoukko hurrasi ja kirkui ihastuksesta nähdessään kaiken tämän komeuden, ja suurella vaivalla pääsi ritarisaatto tunkeutumaan eteenpäin tungoksessa. Se kävi kuitenkin mitenkuten niinkauvan kuin oltiin linnan seutuvilla, mutta kuta lähemmäksi päästiin harmaamunkkien luostaria, sitä tiheämmäksi kävi joukko, ja marskin täytyi antaa muutamain miehistään ratsastaa soittokunnan edessä ja sivuilla, ettei tungos aivan paljon häiritsisi. Saatto kulki perin hitaasti, askel askeleelta, että kansa sai aikaa väistyä, joten päästiin hyvässä järjestyksessä rannalle.
Täällä asettuivat marskin asemiehet avaraan kehään maallenousupaikan ympärille, ja sen sisään astuivat ritarit ja soittokunta, joka soitti kappaleen toisensa perään pitäen vaan lyhyviä väliaikoja. Kaikki ihailivat varsinkin sitä hevosta, jota kaksi hovipalvelijaa talutti odottavaa morsianta varten. Komeampaa eläintä ei liene juuri nähty, ja sen suitsia, satulaa ja peitettä valmistettaessa, joiden purppuranpunainen väri pisti jyrkästi silmään ratsun maidonvalkeata karvaa vasten, oli käytetty säästämättä kalleuksia, sekä kullalla ommeltuja kukkasia ja köynnöksiä että jalokiviä ja helmiä.
Marski katseli kärsimättömästi Mälar-järvelle, joka välkkyi rauhallisena aamuauringon loisteessa, mutta näytti samalla hyvin eloisalta, sillä sadottain souteli sillä veneitä edestakaisin, kaikki täynnä katsomisen haluista väkeä. Marskiin teki selvästi hyvän vaikutuksen, kun hän huomasi kansan ottavan niin vilkkaasti hänen iloonsa osaa, ja tämä tunne säteili takaisin hänen kasvoiltaan antaen niille sellaisen heijastuksen, mikä suuressa määrin lisäsi kansan ihastusta. Komeampaa hääsaattoa ja kauniimpaa sulhasta ei ollut maassa missään, — niin haastelivat kaikki.
"Te olette kaiketi hyvin tyytyväinen, rakas poikani", lausui Krister-herra hymyillen, "kun tämän kaupungin kansa osoittaa teitä kohtaan näin suurta rakkautta … tuskin olisi Engelbrektikään saanut suurempaa liikettä aikaan, jos hän olisi täällä viettänyt häitään."
Drotsi oli, kuten useimmat muutkin herrat edellisenä päivänä saapunut Teljestä Tukholmaan, ja hän oli tullut ratsun selässä linnaan kotvasen Hermanin lähdettyä yhtyäkseen lupauksensa mukaan "rakkaan" sukulaisensa hääsaattoon. Iva, jolla hän vertasi Kaarloa Engelbrektiin ja jolla oli epäilemättä syvä tarkoituksensa, kadotti vaikutuksensa Kaarlon iloisen mielentilan vuoksi. Ei hänen kasvoillaan ainakaan näkynyt mitään haluakaan vastata samalla mitalla, kun hän lausui:
"Niin, nyt sen näette, rakas isä, kuinka perusteltua oli se, mitä kerroitte minulle Arbogassa, kun keskustelimme siellä kokouksen jälkeen viime syksynä kahdenkesken, että kaikki muka valittivat minun tauttani, piispat, ritarit, kauppamiehet ja talonpojat, ja ettei kukaan minusta pitänyt… Nyt sen näette… Parempaa vastausta silloiseen puheeseenne en voisi teille antaa, kuin mitä nyt tässä näette!"
Drotsi hymyili ja nyökkäsi valkopartaista päätään, mutta marskin sanalle ei hän pannut sitä yksinkertaista merkitystä, mikä sille olisi pitänyt panna, vaan hän piti sitä vastauksena omaan viittaukseensa Engelbrektiin. Jos se olisi todella ollut marskin tarkoitus, niin olisi hänen vastauksensa ollut silloinkin murhaava, sillä drotsi-vanhus ei virkannut enää mitään, vaikka hän pitikin kasvoillaan yhä leppeän sävyn. Hänen vaitiolonsa olisi kuitenkin herättänyt huomiota, ellei Långholmin takaa olisi samassa pistänyt näkyviin sen laivan kullattu kokka, joka toi morsianta seurueineen.
Marski viittasi nyt soittokuntaa lakkaamaan, ja kaikki katselivat merelle päin uljasta laivaa, joka tuli juhlallisesti keinuen "kultamastoin ja silkkisin purjein". Laivastakin kuului soittoa, ja sen lähemmäksi tultua erottivat kuulijat Engelbrektinlaulun sävelet, josta kansa puhkesi myrskyisiin riemuhuutoihin. Nämä sävelet tulivat aivan odottamatta, mutta eipä todellakaan mikään olisikaan voinut tehdä marskin morsianta kansalle rakkaammaksi kuin se, että hän tuli juuri tämän laulun soidessa. Marskiin itseensä ei tämä laulu ollut koskaan tehnyt niin syvää vaikutusta kuin nyt; se loihti hänen mieleensä salaman tavoin Engelbrektin kuvan ja samassa entistään paljon selvemmän kuvan siitä, mikä oli tämän sankarin niin saavuttamattoman korkealle kohottanut: se nimittäin, että hän oli tuntenut tämän kansan korkeimman ja jaloimman, ja samalla välttämättömimmän tarpeen. Vapaata, itsenäistä Ruotsia, — sitä kansa tahtoi, ja nyt hänestä tuntui sydämensä laajentuvan, kun hän itsekseen lupasi uhrata henkensä ja verensä tämän korkean ja pyhän tarkoituksen eteen.
Morsiamen laivan purjeet laskettiin alas, soitto lakkasi, ja kullattu alus laski rantaan. Kannella seisoi morsian, ympärillään morsiusneidot. Isänsä, vanha ritari Kaarlo Orminpoika talutti häntä kädestä ja takana seisoivat morsiusritarit kuin korkeat hongat liljaryhmän ympärillä. Kaikki oli pelkkää iloa ja auringonpaistetta, ja kansan ihastus, jonka Engelbrektinlaulu oli sytyttänyt, kohosi nyt korkeimmilleen kaiken sen komeuden ja loiston johdosta, mikä tässä saapui. Oli kuin rusopilvi olisi auennut ja laskenut helmastaan enkelin enkelien ympäröimänä liitelemään alas ja viettämään jonkun ajan maan päällä levittääkseen rauhaa ja siunausta kansalle.
Tuskin oli alus päässyt maihin, niin marski, joka oli jo vähää ennen astunut ratsultaan, juoksi laivalle, ja samassa puhalsivat soittajat taas torviinsa, ja kansan riemuhuudot kajahtivat ilmoille. Syntyi, kuten sellaisissa tiloissa on tavallista, hetkiseksi näennäinen sekamelska. Ritaria ja asemiehiä tungeskeli ristin rastiin. Mutta epäjärjestys selveni kohta mitä kauneimmaksi säännöllisyydeksi. Marski talutti morsiantaan kädestä, ja neidot ja ritarit tulivat perästä. Sitten nousi morsian ratsun selkään isänsä viereen, ja niin lähti koko saatto musiikin soidessa By-kirkkoon. Järjestys oli taas sama kuin linnasta tultaessa, se oli vaan erona, että morsian seurueineen ratsasti marskin edellä. Ja viimeisten saattolaisten jälkeen sulkeutui kansanjoukko seuraten perässä kirkolle asti, joka tuli ääriään myöten väkeä täyteen. Kaikki halusivat nähdä kauniin morsiamen ja uljaan sulhasen polvistuvan alttarin eteen. Mutta pieni oli niiden onnellisten luku, jotka sen nautinnon saivat, niihin verraten, joiden täytyi tyytyä vaan pelkkiin kertomuksiin siitä.
Kirkolta linnaan mentiin jalan, mikä teki morsiusparin näkemisen vielä vaikeammaksi. Mutta lähellä seisoneet kertoivat, kuinka rakkaasti morsian ja sulhanen katselivat toisiaan ja kuinka ihmeen ihana morsian oli. "Vaikka eläisi sata vuotta", niin kerrottiin — "ja vaikka etsisi kolmesta kuninkaanvaltakunnasta ja vieläkin kolmesta, niin ei löytäisi kauniimpaa naista. Ei ollut yhtäkään niin surullista, ettei olisi suruaan unhottanut hänet nähdessään." Ja koko päivän seisoskeli kansa katsellen linnan ikkunoihin nähdäkseen vilaukseltakaan morsianta tai sulhasta.
Linnassa oli laitettu mitä komeimmat pidot, ja pöydät notkuivat hopean, kullan ja herkkujen alla. Jaloimpia viinejä oli virtaamalla. Marskin tuskin tarvitsi uudistaa kehoitustaan, minkä oli lausunut kutsumakirjeissään, että nimittäin tultaisiin hänen luokseen Tukholmaan "iloitsemaan ja riemuitsemaan". Ilo ja leikki nousi yhä ylemmäksi, kuta kauvemmin atria kesti, näkyipä ilomielisyys tarttuvan sellaisiinkin kasvoihin, jotka eivät milloinkaan tai hyvin harvoin hymyilivät, niiltäkin unhottui tavallinen totisuus ja kankeus.
Jo atrian aikana sytytettiin soihdut ja vahatuohukset. Edelliset olivat taidokkaasti valmistettuja ja kullalla silattuja, että ne näyttivät erinomaisen kauniilta, varsinkin kun seinillä oli tummat verhot. Koko atrian ajan puhalsivat marskin huilun- ja pasuunansoittajat ja rumpalit paukuttelivat rumpujaan oikein hartiovoimalla. Aterian jälkeen tanssittiin, ja marski tanssi kauniin Kaarinansa kanssa, eikä ketään ollut salissa, joka ei olisi heitä ihaillut. Muut tanssijat miltei vaan lisäsivät heidän viehättäväisyyttään, eikä se estänyt kaikkia täysin mielin keikkumasta lattialla, ja joka silmästä loisti ilo, ja joka suulla väikkyi hymy.
Tanssin loputtua sattuivat Niilo Bonpoika ja Tord Kaarlonpoika (Bonde) joutumaan vierekkäin. He eivät vielä oikein olleet tutustuneet toisiinsa, mutta Tord oli kuullut Niilosta puhuttavan, ja päättäen siitä, että hänen raittiit kasvonsa hohtivat niin sydämmellistä hyväntahtoisuutta, oli tämä puhe ollut hyvin eduksi Niilolle. Ja etäällä salin perällä seisoi eräässä ikkunakomerossa, jonka ohikulkijat peittivät usein näkyvistä, muuan tyttönen, kaunis ja suloinen kuin hengetär, katsellen suurilla silmillään nuorukaisia ja hänen kasvoilleen ilmestyi niin harras hymy, että silmänsä melkein kyyneltyivät.
"Me tulemme nyt kaiketi paljon olemaan yhdessä", sanoi Tord, "sillä minäkin tulen nyt marskin aseenkantajaksi, kuten sinäkin, Niilo!"
"Minä olen siitä iloissani", vastasi Niilo, jonka jaloilla piirteillä oli synkänlainen varjo, "olen siitä todella iloinen, sillä sukulaisesi tarvitsee, ainakin mikäli minun vähäinen järkeni käsittää, ympärilleen luotettavia ystäviä."
"Ja saat olla varma, että hän on huomaava minut sellaiseksi!" sanoi Tord hartaasti ja vakaasti, mikä sopi hänelle hyvin, "minä tahdon pysyä uskollisena, vaikka minulle kävisi niin, kuin olen kuullut sinulle olleen vähältä käydä."
Niilo hymyili surumielisesti katsellen saliin päin. Siellä näki hän herransa ylen onnellisena haastelevan morsiamensa kanssa, ja näyttipä hänen katseensa silloin hiukan synkkenevän. Hän katseli toisaalle, ja äkkiä vetäytyivät hänen kasvonsa leppeään hymyyn. Tord seurasi hänen katsettaan ja huomasi pikku sisarensa, joka niinikään hymyili ystävällisesti.
"Hän ei taida saada unen hituakaan silmiinsä tänä yönä niiden kukkain tähden, jotka sinä hänelle annoit, Niilo!" sanoi hän lyöden häntä olalle. "Mutta hän tahtoo niistä kiittää … tule, menkäämme hänen luokseen."
Niilo lähti heti, mutta oli tuskin ehtinyt ottaa pari askelta, kun tunsi jonkun tarttuvan hänen lyhyeen levättiinsä. Hän kääntyi ja huomasi viheriän ritarin, joka oli tänään vielä tavallistaankin kummallisempi. Hän naureskeli osoittaen peukalollaan taakseen ja lausui:
"Eräs tuolla ulkona haluaa puhutella teitä, Niilo Bonpoika."
"Mutta se eräs joutaa odottaa!" vastasi Niilo samaan leikkisään tapaan aikoen jatkaa matkaansa.
"Kuolema odottaa aina, ha-ha-ha", nauroi ritari vetäytyen takaisin.
Niilo katsoi ovelle, ja luuli näkevänsä siellä Herman Bermanin palvelijan tutut piirteet. Se muutti hänen päätöksensä kerrassaan; sillä mikäli hän sitä miestä tunsi, ei hän turhan tautta uskaltanut tunkeutua niin kauas linnanhuoneisiin päästäkseen jotakin puhuttelemaan. Hän pyysi sen vuoksi Tordia menemään edeltäpäin sisarensa luoksi, ja lupasi itse tulla perässä. Samassa alkoi soitto taas, ja parit valmistuivat uudelleen tanssimaan.
Niilo riensi odottavan asemiehen luoksi ja lähti hänen kanssaan. Jotenkin samaan aikaan jätti Jöns Pentinpoika (Oxenstjerna) sen herrapiirin, jonka keskusteluun hän oli siihen saakka ottanut jotenkin välinpitämättömästi osaa. Senvuoksi tuskin kukaan huomasikaan hänen lähtöään ja hän liikkui niin hiljaa huoneiden läpi, että jokainen olisi häntä pitänyt mieluummin ajatuksiinsa vajonneena miehenä, joka kulki huoneesta toiseen ilman tarkempaa päämäärää, kuin miehenä, joka toimii määrätyn suunnitelman mukaan. Viimeisessä huoneessa, jonka läpi Jöns-herra tuli siten kulkemaan, oli marski keskustelemassa appensa, ritari Kaarlo Orminpojan, ja muutamain muiden kanssa. Hän äkkäsi ensinnä yksinäisen kirkonmiehen.
"Miksi te kulette niin yksinänne keskellä iloa, sukulaiseni?" sanoi hän pysähyttäen hänet siten.
"Ilo on sellaista, sukulaiseni", vastasi tämä, "että siitä nauttii väliin enimmän yksinään… Vaan nyt on asianlaita sellainen, että minulla on ajatuksissani eräs seikka, jonka olisin halunnut jättää teille sanomatta, ellette itse olisi minua puhutellut!"
"Puhutte niin vakavasti, herra Jöns, kuin ette olisi yhtään viinisarkkaa tyhjentänyt sukulaisenne pöydältä hänen häissään…"
"Runsaasti olette vieraitanne kestinnyt, marski, kuten Ruotsin valtakunnan rikkaimman ja mahtavimman miehen tuleekin, mutta vieraanvaraisuuden tulisi tällaisena päivänä ulottua miehiinnekin…"
Marski ja muut miehet katselivat kummastuneina synkkää tuomioherraa, jonka tarkoitusta he eivät ymmärtäneet. Tämä jatkoi:
"Kuten sanoin, en olisi tahtonut häiritä teitä tällä, varsinkin kuin se koskee teidän palvelijoitanne, ellette itse olisi minua siihen kehottanut … mutta olkoon sitte sanottuna, että sukulaistamme, drotsia, ovat teidän palvelijanne loukanneet, ja hän on sen vuoksi lähtenyt linnasta."
"Krister-herraa!" huudahti Kaarlo astuen tuomioherraa kohden, "mitä sanotte, herra Jöns … onko niin voinut tapahtua?"
"Miehet, jotka vartioivat naistuvan ja ritariparvekkeen välillä, ovat kieltäneet vanhaa drotsia kulkemasta siitä…"
Marski syttyi vihaan ja kiukkuun.
"Missä on vartijain päällysmies?" huusi hän, ja käski erään kamaripalvelijan heti paikalla kutsua päällikön esiin.
Tämä tuli hetkisen kuluttua ja vakuutti Jöns-herran sanat kaikin puolin todeksi. Marski sävähti punaiseksi ja valkeaksi ja hän tarttui miekkansa kahvaan.
"Tulkaa mukaan, serkku", huusi hän vihdoin rukoilevalla äänellä, "tulkaa mukaan näkemään miten sen työn tekijöitä rangaistaan ansionsa mukaan."
Sitten hän riensi ulos perässään Jöns-herra ja päällysmies. He saapuivat ritariparvekkeelle ja käytävän ovelle, jossa miehet seisoivat äänettöminä ja totisina kuin tummat puukuvat. Kiukuissaan ihan suunniltaan puhutteli marski heitä, mutta kun vanhin heistä astui esiin yrittäen vastata, kääntyi marski päällysmiehen puoleen lausuen:
"Pankaa tänne uusia miehiä … nämä saavat tornissa miettiä rikostaan ja kärsiä rangaistuksensa."
Päällikkö lähti, mutta marski jäi Jöns-herran kanssa kahden, jota hän pyysi menemään drotsin luo puhumaan hyvääkaunista ja lepyttämään häntä sekä pyytämään, ettei hän vihalla lähtisi sukulaisensa pöydästä ja niin katkeroittaisi hänen onneaan tänä päivänä. Hänen vielä puhuissaan tuli päällikkö takaisin ja vartioiden vaihdos tapahtui herrain läsnä ollessa. Koko kohtaus päättyi siihen, että Jöns-herra sai miltei tyynnyttää kiihtynyttä sukulaistaan, ja hän erosi hänestä sillä lupauksella, että seuraavana päivänä olisi koko asia unhotettu, ja että Krister-herra kyllä saapuisi uudelleen jatkamaan hääiloa ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Sitten meni marski taas vieraittensa pariin, ja herra Jöns Pentinpoika pujahti linnanpihalle vieviin kiertoportaisiin, joita valaisi joukko soihtuja. Äänettömänä, miettivin askelin käveli synkkä tuomioherra sitten linnanmuurin viertä tullakseen linnanportille. Linnantuvan edustalla hän pysähtyi. Siellä oli muutamia miehiä, mutta he olivat hiljaa seisoen kehässä erään ympärillä, joka puhui heille. Jöns-herra katsahti pikaisesti sisään ovesta, mutta ei ehtinyt kuulla mitä siellä puhuttiin, eikä myöskään nähnyt kuka puhui. Hän oletti, että kertoja oli ollut vartijoita muuttamassa ja viemässä edellisiä miehiä torniin sekä kertoi nyt täällä, mitä oli tapahtunut. Ja hän puhui kuiskaten, ettei mitään äkkinäistä pahaa koituisi sen johdosta hänelle itselleen ja kuulijoilleen. Jöns-herrakaan ei tahtonut tarpeetonta melua herättää, vaan vetäytyi hiljaa ja kenenkään huomaamatta takaisin sekä jatkoi matkaansa pitkän porttiholvin läpi ulommalle linnanpihalle ja sieltä ulos kadulle. Sinne tultuaan riensi hän nopeasti drotsin asuntoa kohden.
"Te istutte täällä niin tyynnä ja tyytyväisnä, äidinisä", sanoi hän astuessaan huoneeseen, jossa vanhus istui tulen edessä, "nyt saamme pitää peliänne voitettuna, ja huomenna tervehditään teitä valtakunnan mahtavimmaksi mieheksi, joko sitten haluatte hallita sitä valtakunnanhoitajana tai antaa sen kuninkaan haltuun."
Vanhus katseli vilkkaasti hymyillen tyttärenpoikaansa.
"Jos joku muu tätä sanoisi, niin epäilisin", sanoi hän, "mutta sinun neuvoillasi on ollut tähän saakka ihmeellinen menestys, ja senvuoksi sinua uskon."
"Te voitte niin todellakin tehdä, äidinisä … minä en huomaa pöyhkeälle sukulaisellemme mitään mahdollisuutta pelastaa päätään siitä paulasta, jonka olen hänen kaulaansa heittänyt… Voimme todella nyt katsella oloja herroina ja määrääjinä. Teidän ei tarvitse huolehtia hiukkaakaan sen pienen muutoksen johdosta, jonka teimme läänityskirjaanne ja jolla teille tuli koko Helsinglanti Gestriklannin asemesta… Huomenna te itse annatte ja otatte läänitykset, ja ylväs sukulaisenne saa rukoilla teiltä henkeään, ja antaa senvuoksi teille kaiken anteeksi. Ritari Kaarlo Orminpojan kaunis tytär on ollut parhain liittolainen mitä voimme toivoa, hän on kerrassaan vääntänyt Kaarlo-herran tajun nurin… Kaikki on valmiina huomispäivän neuvottelua varten."
Drotsi nyökäytti ja näytti ylen tyytyväiseltä.
"Minun mielestäni on mitä suurin varovaisuus sentään tarpeen", jatkoi Jöns-herra, "marskilla on monta ystävää ja vielä useampia on hän näinä päivinä hankkinut… Olenpa valmis epäilemään joitakuita niistäkin kahdestatoista, jotka ovat mietinnön laatineet. Voi käydä, että viime hetkenä tulee esteitä teidän ja päämiehyyden väliin… Varovaisuutta siis, mutta voimakkaasti ja joutuisaan! Kuta aikaisemmin huomenaamuna neuvosto kokoontuu, sitä parempi…"
"Kello 8 Pyhän Gertrudin kokoussalissa!" vastasi drotsi.
VIII.
Neuvostossa.
Linnassa jatkui tanssi keskeytymättä myöhään yöhön ja iloa ja riemua raikui häätalo. Morsian oli niin sanomattoman tyytyväinen nähdessään ympärillään vieraiden iloiset ja tyytyväiset kasvot, ja hän nyökkäili ystävällisesti sulhaselle. Tämä oli puolestaan niin kaikkineen kiintynyt kisaan ja karkeloon, ettei hän näyttänyt voivan vähääkään muistaa vakavampia asioita. Hän olikin vielä varsin nuori, ainoastaan kolmikymmenvuotias — riimikronikan mukaan pitäisi hänen syntyneen juuri neljäntenä päivänä lokakuuta — niin että joskin hän oli noussut aikaisin korkeaan ja painavaan asemaansa, elämä voi vielä tarjota hänelle runsaasti riemuja.
Selvää on että morsian ja sulhanen tanssivat monta tanssia yhdessä, ja aina herättivät he ihmettelyä sekä kauneutensa että liikkeittensä sulon vuoksi, jota ei kukaan kyennyt matkimaan, oli se sitten piiritanssia tai rivitanssia. Ja kun sulhanen oli kerrankin piirin keskellä, ja tanssijat lauloivat tuota laulua, jota nykyään tunnetaan ainoastaan syrjäisemmillä maaseuduilla, mutta josta siihen aikaan paljon pidettiin ja jota tanssittiin etupäässä mahtavien hoveissa: "Ja ritari tuli ratsastain … hän kihlasi neidon kaunoisen", niin tuntui monesta, kuin olisi tämä tanssi sepitetty vartavasten Kaarlo-herraa ja Kaarina-neitoa varten.
Tanssijain piiri liikkui aluksi vaan hyvin hiljaa, kun laulettiin:
Ja neitonen, kaunis kuin kukkaset nuo, maljoja hopeisia kädessään tuo.
Ja viiniä on toisess',
Ja simaa täynn' on toinen; —
Kaarlo seisoi tällöin paikallaan piirin kääntyessä ympärinsä, kunnes morsian tuli hänen kohdalleen. Silloin hän meni hänen luokseen kumartaen kuten tanssi vaati, ja silloin lauloivat muut:
hän joi, ja hän joi sulholleen.
Sitten hän veti morsiamensa piiriin alkaen tanssin, joka herätti neitojen ihailun ja nuorukaisten kateuden. Suureen piiriin syntyi kuin pyörre, joka sai kultaisissa tuohuksissa palavat liekit heilahtelemaan edestakaisin, laulun ja tanssin yltyessä yhä vilkkaammaksi:
Ja posket on punaiset kuin syysahon puolat;
Ja sormiss' on sormukset sulhosen tuomat.
Ja hiukset on hällä kuin kullasta kuotut,
ei kauniimpaa neitoa oo maan päälle luotu.
Kun kesä puoleen entää,
niin häämme pidetään,
kun lintuset lentää
ja laulaa säveltään.
Lopetettuaan tanssin asettui marski piiriin muitten kanssa, ja eräs toinen ritari astui piirin sisään. Siten jatkui leikki, kunnes kaikki olivat vuoronsa tanssineet, jolloin leikki lopetettiin. Heti perään soitti soittokunta, ja laulu oli Engelbrektinlaulu. Se tehtiin morsiamen mieliksi, ja kun aamulla oli nähty, kuinka mahtavan, milt'eipä lumoavan vaikutuksen sen säveleet tekivät kansaan, niin oli sen arvo äkkiä ylennyt marskin hovissa, jossa sillä olisi muuten pitänyt ollakin koti, koska marski kerran tahtoi Engelbrektin tavoin elää ja kuolla ruotsinkansan miehenä. Kaarinasta oli tällä laululla aivan erikoista viehätysvoimaa, ja vaikka hän oli kuullut sitä monta kertaa laulettavan, ja vaikka sitä kerran oli laulettu jonkinlaisena hautausmessuna hänelle, silloin kuin hurjat talonpojat taluttivat häntä itseään kuolemaan, niin hän ei voinut olla rakastamatta sen surumielisiä vakavia säveliä, jotka uhkuivat voimaa ja surmaa yhtaikaa. Se ikäänkuin muistutti jostakin ylevästä ja pyhästä, se oli kuin juhlatunne keskellä elämän pauhua. Se sai Kaarinan sielun ikäänkuin kohoomaan valkein siivin maan tomusta, niin että hän näki maailman toisessa valossa ja voi eroittaa totuuden valheesta, voi ikävöidä ja toivoa, että totuus ja uskollisuus kuitenkin saavuttavat katoomattoman kruununsa.
"Sinä ajattelet menneitä aikoja, Kaarina!" sanoi marski huomatessaan neidon miettivän katseen sekä tarttui hänen käteensä.
Kaarina katsoi häneen lämpimästi ja sielukkaasti, sekä nyökäytti myöntävästi päätään.
"Ja missä entispäivissä aatoksesi nyt harhailee?" kysyi Kaarlo taas.
"Sinussa!" vastasi hän hymyillen, "sillä sitä, mitä ajattelin, löytyy sinussa yhtä varmasti kuin sitä ennenkin löytyi… Sitä täytyy löytyä kaikkina aikoina, vaikka me näemmekin entisajat selvemmin kuin nykyiset, ja senvuoksi oli ajatukseni siellä!"
"Sanoppa siis, ketä ajattelit, koska ajattelit yht'aikaa minuakin."
"Engelbrektiä", kuiskasi Kaarina tarttuen molemmilla käsillään marskin käsiin, "ja minä ajattelin, että niinkuin hän eli ja kuoli, niin tulet sinäkin elämään ja kuolemaan … lain ja oikeuden puolesta, Ruotsin kansan puolesta."
Kaarlo puristi lämpimästi morsiamensa kättä ja hänen silmissään hehkui innostuksen tuli. Herra Jöns Pentinpoika oli ollut oikeassa, tämä neito oli kauneudellaan lumonnut marskin. Mutta tämä lumous ei ollut mitään muuta kuin sitä, mitä jokainen yleväluontoinen nainen vaikuttaa rakastetussaan, — hän viritti vaan täyteen voimaansa sen hyvän, mikä Kaarlossa uinaili; se heräsi eloon Kaarinan hänelle puhuessa.
"Minä tahdon antaa sinulle muiston tästä hetkestä ja tästä sanasta,
Kaarina!" sanoi hän lähtien samassa huoneesta.
Kaarina katseli hänen jälkeensä, silmät onnekasta autuutta loistaen. Hänen Kaarlonsa oli juuri sellainen, miksi hän oli häntä ajatellut, voimakas, uljas, altis jaloa ja ylevää tuntemaan. Hän oikein vajosi tähän ajatukseen ja heräsi kuin unesta, kun eräs neidoistaan tuli häntä puhuttelemaan. Hän luuli silloin juuri katsettaan kohottaessaan näkevänsä vilahdukselta Niilo Bonpojan menevän ovesta, ikäänkuin herransa perään rientääkseen.
Marski kävi salakamariaan kohden, jossa oli lipas, missä hänen kalleutensa olivat. Niistä hän aikoi ottaa yhden morsiamelleen muistoksi. Käydessään silloin ritariparvekkeen läpi, tuli vartijain päällikkö häntä vastaan.
"Anteeksi, armollinen herra", sanoi päällikkö koettaen pidättää marskia, mutta tämä viittasi kädellään.
"Huomenna, huomenna, Börje…!" sanoi hän kiirehtäen sekä kääntyi erästä toista ovea kohden eikä sitä, joka vei käytävään, missä vartijat seisoivat.
"Asia on hyvin tärkeätä laatua, herra", jatkoi päällikkö, "olin juuri aikeissa tulla teitä hakemaan; asia ei siedä vähääkään viivytystä!"
Marski seisahtui nähtävästi hyvin vastenmielisesti kuuntelemaan, mitä päälliköllä oli sanomista, mutta hän ei edes katsonut häneen, vaan seisoi ja katsoi sinnepäin, mihin oli ollut menossa, selvästi aikoen heti jatkaa matkaansa kuultuaan, mistä oli kysymys ja annettuaan siihen niin lyhyen ja pikaisen vastauksen kuin suinkin.
Mutta päällikkö tarttui marskin käsivarteen ja sanoi:
"Kysymyksessä on teidän valtanne, herra, ja ehkä henkennekin!"
Nyt iski Kaarlo katseensa mieheen, hänen silmistään välähti vihan salama, ja samalla hän tempaisi käsivartensa irti.
"Mitä tarkoitat, Börje?" kysyi hän, "valtani ja henkeni! Jos sinä niistä jotakin tiedät, niin lienee sinulla merkillisiä tiedustelijoita, tahi on hääolut noussut päähäsi…"
"Sellaisia tiedustelijoita minulla on, herra … ja sitä minä nyt pyydän, että tietojani kuuntelisitte. Minä sanon, että ne koskevat teidän valtaanne Ruotsinmaassa ja kentiesi henkeänne… Se, jolta olen kuullut tietoni, on tuolla ulkona, tahdotteko, että kutsun hänet tänne?"
Marski laski käsivartensa rinnalleen ristiin ja katseli yhäti miestä. Yhä synkemmin paloivat hänen silmänsä, ja yhä uhkaavammin puristuivat hänen huulensa. Oli kuin hänen olisi tarvinnut tottua kuulemaan sen pahuuden kaikuakin, minkä päällikön sanat sisälsivät. Pää ja sydän täynnä riemua ja onnea oli hän tänne tullut, senvuoksi tuntui hänestä nyt kuin olisi hän astunut taivaan kirkkaudesta synkeään korpeen okain ja ohdakkeiden sekaan, missä hänen ympärillään mateli kähiseviä käärmeitä.
"Pian sitten!" sanoi hän vihdoin katsoen ovesta käytävään, jota valaisivat häälyvät soihdut ja josta hän erotti lähimmät vartiomiehet.
Päällikkö riensi ovelle, luultavasti kutsuakseen miestä, joka toi niitä tietoja, mutta marski arveli kaiketi siitä turhaa viivytystä syntyvän sekä riensi hänen peräänsä astuen päällikön ohi hämärään käytävään vartiomiesten keskelle.
"Kuules, mies", huusi hän, "mitä pahoja sanomia sinulla on juuri minun ilopäivänäni?"
Vastausta ei tullut, mutta hänen takanaan paukautti päällikkö kolmesti käsiään yhteen, ja samana hetkenä oli marski puristuksissa vartiomiesten välissä. He painoivat häntä niin tiukasti ja kovasti kuin olisi hänen ympärilleen valettu sulaa rautaa, joka oli samassa jähmettynyt. Hän koetti liikuttaa käsiään, hän koetti äkkiä pyörähtämällä päästä irti, mutta turhaan. Avun huutamisesta ei olisi ollut mitään hyötyä, sillä näin syrjäisessä osassa linnaa, johon juuri senvuoksi oli pantu niin vankka vartio, ei ollut ketään, joka olisi voinut auttaa tai kutsua avuksi tarpeeksi miehiä etulinnasta.
"Muistatko Vesteråsia, Kaarlo-marski", kuului päällikkö sanovan miesten takana, ja äänestä päättäen oli hän hyvin kiihtyneessä tilassa, "muistatko Vesteråsia ja mitä minä siellä sinulta polvillani rukoilin?… Sinä halveksit pyyntöäni, ja onneton veljeni, Hannu Martinpoika, sai kärsiä kauhean kuoleman siitä, että piti herra Eerik Puken ja rahvaan puolta. Se leikki ei ole koskaan mennyt mielestäni, ja minä vannoin kalliin valan lähteäkseni teidän palveluksestanne ja ensi tilassa kostaakseni teille veljeni kuoleman."
Börje Martinpoika pysähtyi, osaksi koska itse tarvitsi levätä, osaksi antaakseen marskille aikaa vastata. Vastaus olisi tietysti suuresti lisännyt hänen kostonsa nautintoa, koska se olisi epäilemättä antanut hänelle runsaasti aihetta oikein perinpohjin tallatakseen vankiansa jalkainsa alle. Mutta marski ei lausunut sanaakaan.
"Tämä tilaisuus tuli, ennenkuin luulinkaan", jatkoi Börje sitten, jonka sappi rupesi kiukusta kuohumaan, "ja tulipa kosto vielä parempi ja täydellisempikin… Saapa nähdä, oletteko te marski Kaarlo, täst'edes sen suurempi, kuin että minä, Hannu Martinpojan veli, voin katsella teihin olkani yli, ja olkaa varma, että jos minä jotakin mahdan, niin saatte ehkä maistaa samaa katkeraa kuolemaa, jonka silloin määräsitte veliraukkani osaksi…"
Hän näkyi taas odottavan marskilta vastausta, mutta kun sitä ei kuulunut, niin hän huudahti:
"Sitokaa se, ja palvelijanviitta hänen ylitseen ja pois täältä…"
Sen hän ehti sanoa, kun samassa kuuli melua takaansa, ja ennenkuin älysikään, tunsi hän kahden vahvan miehen tarttuvan käsivarsiinsa. Ne olivat Niilo Bonpoika ja Erkki. Ja tämän tapahtuessa ritariparvekkeen puolella käytävää, tulivat portaat ja käytävä äkkiä asestettuja miehiä täyteen. Ne, jotka pusersivat marskia välissään, hämmästyivät ainakin yhtä paljon kuin heidän päällikkönsäkin, ja tämä seikka ynnä marskilaisten reippaus käänsivät asiat kohta toiselle tolalle. Syntyi tosin kiivas painiskelu, mutta tila oli ahdas, ja marskin puolustajat olivat valioväkeä. Moniaan hetken kuluttua oli marski vapaa, ja hän pääsi tunkeumaan ritariparvekkeelle asti, johon Niilo Bonpoika ja Erkki seurasivat häntä tuoden vankinsa mukanaan.
"Sinä puhuit totta, Börje", lausui hän tälle, "valtani ja, jos sinä olisit saanut määrätä, henkenikin oli hiuskarvan varassa, mutta nyt näet, että vielä on ympärilläni uskollisia miehiä… Nyt käynee sinulle, kuten kävi veljellesi … hän oli palveluksessani ja petti minut, kuten sinäkin nyt teit."
Vangin kasvonpiirteet olivat tuntemattomiksi vääntyneet hänessä nyt riehuvain tunteitten vaikutuksesta ja hänen silmänsä pyörivät hurjasti kuin järkensä menettäneellä. Marskin viha lientyi surun ilmaukseksi nähdessään tämän elävän todisteen petoksesta, jonka hän olisi toivonut kauaksi hovistaan ja väestään. Mies oli kuten veljensäkin osoittainut kelvolliseksi ja reippaaksi asepalvelijaksi. Senvuoksi olikin marski antanut hänen toimekseen monta tärkeätä tehtävää, olipa joskus neuvotellutkin hänen kanssaan ja osottanut yleensä luottamustaan häntä kohtaan. Ja aivan äskettäin oli hän korottanut hänet erään miesosastonsa päälliköksi. Tämä herätti vihaa ja tuskaa marskin mieleen.
Mutta niin vaikea oli hänen tänä hetkenä huomata maailman pahuutta ja ilkeyttä, ettei hän hetkeäkään pitänyt tätä tapausta muuna kuin pelkkänä Börjen yrityksenä tyydyttää omaa silmitöntä kostonhimoaan. Eikä Börje Martinpoika itsekään suinkaan aavistanut olevansa pelkkä välikappale toisen kädessä. Ne langat, jotka Erkki ja Niilo Bonpoika olivat nyt katkaisseet, olivat siksi viekkaasti punotut, ettei niitä joka mies pystynytkään selville saamaan. Mutta Erkki, joka tiesi enemmän kuin kukaan muu näiden salajuonien kulusta, vaikkei hänkään tiennyt kenen kädessä niiden oikea johto oli, ei tahtonut päästää menemään näin suotuisaa tilaisuutta avatakseen herransa silmiä. Hän nykäisi Niiloa nutunhiasta, että tämä antaisi marskille viittauksen, miten asiat oikeastaan olivat.
Niilo, joka ei voinut oikein hyväksyä sitä tapaa, millä Erkki oli saanut kavalluksen selville, eikä siis voinut ottaa lausuakseen mitään, joka olisi saattanut hänen mainitsemaan tuota nuuskintaa sanainsa tueksi. Niin tarkka ei hän kuitenkaan ollut ritaritapoihin nähden, ettei tahtoisi näin todellisen vaaran hetkenä ensinkään käyttää tietoa hyväkseen pelkästään senvuoksi, ettei sen saantitapaa hyväksynyt. Hän koetti käydä keskitietä sekä lausui vangille:
"Teidän siassanne, Börje Martinpoika" sanoi hän, "koettaisin parantaa pahaa aikomustani vapaalla tunnustuksella, sillä aivan varmaan ette ole ominpäin toiminut!"
Tämä sana teki toivotun vaikutuksen sikäli, että marski säpsähti ja näkyi kerrassaan katselevan vankia ja äskeistä vaaraa uudessa valossa; tahi paremmin, hän tuli heittäneeksi silmäyksen vähän etäämmälle, jossa näki kaukana häämöittävän salaisten vihollisten tummia varjoja, jotka hän oli näinä päivinä kokonaan unhottanut. Ja hän katseli vankia ankarasti sekä kysyi, kutka olivat juonessa osallisina.
Mutta Börjeen ei kehoitus tehnyt mitään muuta vaikutusta, kuin että hän yritti raivoissaan tempoa itsensä irti ja heittäytyä marskin kimppuun. Kiinni-pitelijät tarvitsivat kaikki, kylläkin melkoiset voimansa pitääkseen häntä alallaan ja kun marski huomasi, kuinka mahdotonta oli tänä hetkenä häneltä mitään kuulustaa, niin hän viittasi muutamille oven suussa seisoville miehille, jotka riensivät viemään petturia pois. Ritariparvekkeelle tuli hiljaisuus, jolloin sinne asti kuuluivat tanssin kaukaiset sävelet.
Marski tarttui toisella kädellään Niilon, toisella Erkin käteen ja katseli heitä vuorotellen lausuen liikutuksella, jota ei voinut pidättää:
"Te olette tehneet minulle ison palveluksen tänä yönä, palveluksen, jota en koskaan unhota!"
Hänen katseensa pysähtyi Erkkiin, jota hän ei näyttänyt tuntevan, ja hän laski kätensä hänen hartiolleen.
"Mikä on sinun nimesi?" kysyi hän, "ja kenen palveluksessa olet, sillä vaikka kannat minun miesteni pukua, ovat kasvosi kuitenkin minulle oudot!"
Erkki kertoi olevansa Herman Bermanin palveluksessa. Sitten hän mainitsi lyhyesti, kuinka oli päässyt petoksen perille, sekä miten sekä hän että herransa olivat pelänneet pilaavansa kaiken pelastamistilaisuuden, jos olisivat ennen aikaansa marskille ilmoittaneet, mitä tiesivät. Ja marski kuunteli kiihtyvällä kummastuksella miehen sanoja, jotka samalla selvittivät hänelle sen, miksi Herman näytti niin vastahakoiselta lähtemään Vesteråsiin.
"Sinä olet kymmenen miehen vertainen!" sanoi hän vihdoin, kun Erkki lopetti. "Jos tahdot tulla minun palvelukseeni, niin minä valmistan onnesi, ja ainakin löytynee talojeni joukossa joku, joka sopii sinulle palkinnoksi siitä, mitä nyt olet minulle tehnyt…!"
"Te erehdytte, armollinen herra!" vastasi Erkki, "mitä olen tehnyt, olen tehnyt enemmän Herman Bermanin vuoksi kuin teidän … älkää pahastuko että niin sanon, mutta Hermanin edestä minä tahdon uhrata henkeni ja vereni, sillä hänkään ei omaansa säästänyt minun ja omaisteni tähden siihen aikaan, kuin Jösse Eerikinpoika oli Vesteråsin linnan voutina. Jos Herman on teostani mielissään — ja minä tiedän hänen olevan, niin on siinä minulle palkintoa kylliksi … enempää en tahdo!"
"Rehti mies!" huudahti marski, jota ihastutti näiden sanain koruton ylevyys, sekä lisäsi ajatellen: "onnellinen Herman!"
Kului hetkinen, sitten hän kääntyi Niilo Bonpojan puoleen, joka katseli kyynelsilmin ihastuneena Erkkiä. Hänen ansiotaan oli kuitenkin suureksi osaksi marskin pelastaminen, sillä ilman häntä ja hänen suurempaa arvoaan ei Erkki olisi koskaan saanut sitä toimitetuksi; mahdoton olisi hänen ollut saada pelastamiseen tarvittavia miehiä käytettäväkseen ja viedä niitä niihin salaisiin piilopaikkoihin, jossa he olivat vaaran hetkellä. Marski älysi tämän paremmin kuin Niilo itsekään. Hän tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lämpimästi.
"Sinua, Niilo, tahdon tästälähin pitää rakkaana sukulaisenani…! Ehkäpä koittaa sekin aika, että voin sinulle tehdä yhtä suuren palveluksen!"
Ja ikäänkuin nämä nopeat tapahtumat olisivat olleet kansantaru, jossa hyvä on taistellut pahaa vastaan ja voittanut, kuului suuren salin toisesta päästä yksitoikkoinen laulu:
Ja lehmukset lehtii, ja lehdet varisee,
Vaan maan päällä vihertävät metsät.
Marski ja miehet kääntyivät ja näkivät eräässä ikkunakomerossa viheriän ritarin. Hän hymyili tapansa mukaan, mutta hymy oli surullista, ja hänen katseensa osoitti hänen näkevän aivan toisen maailman kuin sen, missä hän eli. Hän seisoi etukumarassa kädet ojolla ikäänkuin siinä olisi ollut harppu, jota hän soitteli. Selvää oli, että jos hän oli nähnyt tai kuullut, mitä juuri oli tapahtunut, niin se oli tunkeunut vaan heikkoina valonvärähdyksinä hänen pilvimaailmaansa. Hänestä se lienee ollut kuin maalaus tai laulu, johon hän tavallisuuden mukaan pani nuotin:
Ja lehmukset lehtii, ja lehdet varisee,
Vaan maan päällä vihertävät metsät.
Hänen takaansa kuuluivat tanssin vilkkaat sävelet ja kun ritari huomasi muut salissa olijat, viittasi hän sinnepäin nyökäten.
He lähtivät kaikki yhdessä, paitsi Erkki, joka oli liian halpa ylhäisten seuraan. Marskin astuessa tanssisaliin tuli Kaarina häntä vastaan. Ei olisi huomannut kasvoista mitään erinomaista tapahtuneen, mutta Kaarina huomasi sen kuitenkin.
"Minun on käynyt, kuten pojan sadussa", sanoi marski suudellen sydämellisesti hänen lumivalkeata kättään, "kun hän lähteissään häätalosta, kohtasi vuoripeikon ja sai taistella henkensä edestä…"
Kaarinan poski kalpeni, mutta hän ei lausunut sanaakaan, puristi vaan kiihkeästi herransa kättä katsellen tutkivasti häntä silmiin. Kaarlo vastasi hellästi hänen katseeseensa ja lisäsi:
"Muistatko sitä satua … tuli pieni kyyhkynen ja nokki peikolta silmän… Ja sinun rukouksesi, Kaarina, sinun lämpimät rukouksesi Jumalan äidille ovat minun valkea kyyhkyseni…"
"Vaara on siis jo ohi?" kuiskasi Kaarina.
* * * * *
Ja päivä nousi, ja voitoniloiset herrat rupesivat keräytymään Pyhän Gertrudin kokoussaliin. Ensimmäisten joukossa oli herra Jöns Pentinpoika. Hänen mukanaan tuli herra Kaarlo Kristerinpoika (Wasa), drotsin vanhin poika, uljas mies, jonka kasvonpiirteet olivat jalot ja ryhti arvokas.
"Niinkö todellakin, rakas sukulaiseni", sanoi Jöns-herra mitä viattomamman näköisenä, kun he olivat päässeet suureen kokoussaliin, "niinkö todellakin… Jumala varjelkoon, ettei mitään odottamatonta olisi tapahtunut … se voisi tuottaa pahoja, arvaamattomia seurauksia. Linnanportit ovat kiinni, sanotte, eikä kukaan pääse ulos eikä sisään…?"
"Niin sanoi eräs isäni miehistä, joka kävi siellä aamulla aikaisin isäni asialla, ja jos puolikin on totta, mitä kerrottiin, niin pelkään sellaista tapahtuneen, joka ei ole enää autettavissa."
"Vaan rahvaanmiehen puheeseen ei ole aina luottamista … ne tekevät niin helposti kärpäsestä härkäsen… Milloin linnanportit sulettiin?"
"Se lienee tapahtunut vähää ennen puoliyötä! Silloin oli vaan harvoja kaupungissa majailevista häävieraista jälellä, ja minä olin niiden joukossa… Kun me läksimme sieltä oli tanssi vielä täydessä vauhdissa, ja sukulaisemme, marski oli pelkkää iloisuutta. Vähän sen jälkeen lienee onnettomuus tapahtunut…"
"Onnettomuus!" huudahti Jöns-herra, "puhukaa nyt vihdoinkin selvin sanoin, mikä onnettomuus, rakas serkku?"
"Isäsi asemiehen kertomuksen mukaan lienee petos ollut tekeillä marskin miesten kesken. Hänet kutsuttiin kesken tanssia ritariparvelle, jossa hänen kimppuunsa hyökättiin. Silloin hänet vangittiin tahi, mikä on enemmän luultavaa, murhattiin siihen paikkaan…"
"Viiden haavan nimessä, serkku, mitä puhutte… Jumala tietää, kuinka syvästi se mieltäni liikuttaa; mutta jos on totta, mitä kerrotte, niin voimme iloita, että isällänne, jalolla Krister-herralla on vielä voimaa astua valtakuntaa johtamaan… Saatte nähdä, että kun asioita puolelta ja toiselta harkitaan, niin ei ole niin pahaa, ettei jotakin hyvääkin. Nyt, vasta nyt voimme toivoa rauhaa valtakuntaan, joko Eerik-kuningas tulee takaisin, tahi että…"
"Valitsemme toisen kuninkaan… Niin, olette oikeassa; rakas sukulaisemme, — Jumala hänen sieluaan armahtakoon, ellemme enää häntä joukossamme näe — rakas sukulaisemme vastusti jyrkästi uutta kuninkaanvaalia. Mutta kuninkaan tarvitsemme kuitenkin!"
"Hm!" hymähti Jöns-herra, joka näkyi vaipuvan ajatuksiinsa, vaikea hänen oli kuitenkin kokonaan salata tyytyväisyyttään.
Kauempaa eivät he enää voineet keskustella, sillä herroja alkoi saapua, toinen toisensa perään. Pian oli sali täynnä loistavaa joukkoa. Kaikki läsnä olevat kuuluivat valtakunnan neuvostoon sekä olivat rikkaita ja mahtavia miehiä. Monien piispain joukossa oli postulatus Niilo Ragwaldinpoika sekä iäkäs vakava Turun piispa, Maunu Tavast. Maallikkoherrain joukosta puuttui vielä marski, herra Kaarlo Knuutinpoika, hänen appensa, herra Kaarlo Orminpoika, ja ne marskin vieraat, jotka olivat olleet yötä linnassa.
Kokouksen alkoi drotsi pitkällä puheella, jossa huomautti, mikä levottomuus oli valtakunnassa vallinnut viime vuosina, ja miten jokaisen velvollisuus oli työskennellä rauhan eteen ja vanhain hyväin tapain säilyttämiseksi. Hän valitti, ettei marski, hänelle vielä tuntemattomista syistä, ollut saapunut tähän tärkeään kokoukseen, mutta hän luuli kuitenkin, että kokous voi sangen paljon päättää ennen marskin tuloa ja antaa päätökset sitten hänen allekirjoitettavakseen, jos kokous niin haluaisi.
"Siihen suureen hätään", niin hän lopetti, "ja kurjuuteen katsoen, mikä valtakunnan miesten kestettävänä on ollut näinä viimeksi kuluneina vuosina, aina siitä asti kuin Engelbrekt tuli talonpoikajoukkoineen, ovat muutamat kunnon miehet, joihin voimme kaikki luottaa" — hän luetteli niiden nimet, niitä oli kaksitoista — "suurella huolella valmistaneet ehdotuksen, joka, jos läsnäolevat arvoisat herrat sen hyväksyvät, on saattava valtakuntaan uudelleen rauhan ja sovun voimaan. Juuri näiden kahdentoista kutsumana, kuten hyvin tiedätte, olemme nyt tänne kokoontuneet, ja esittäkööt he nyt itse, mitä ovat valtakunnan hyväksi laatineet!"
Eräs niistä kahdestatoista nousi esittämään tulokset siitä tärkeästä työstä, jonka hän oli muiden valittujen kanssa toimittanut, sekä mainitsi ne vaikeudet, jotka olivat työtä haitanneet.
"Meillä on ollut paljon vastusta", sanoi hän, "ja pahin on kuitenkin vielä jälellä, jota emme näe mahdolliseksi voittaa muuten kuin eräällä ehdolla, jonka aiomme nyt teille esittää ja jonka vuoksi olemme teidät tänne kokoon kutsuneet." Pitkän sanatulvan perästä esitti tämä jalo neuvosherra tarkoittamansa tärkeän ehdon, jonka täyttämisestä heidän työnsä menestys muka riippui. "Mitä nyt vaadimme saadaksemme työmme suotuisaan loppuun, on jo joskus ennen ollut käytännössä maassamme, esimerkiksi armollisen herramme, kuningas Maunu Eerikinpojan aikoina, Jumala armahtakoon hänen sieluansa, nimittäin että te kaikki sineteillänne vahvistatte meille kirjan, että mitä me teemme, se pitää paikkansa, ja ettei kunniansa nimessä kukaan siitä poikkea."
Neuvosherran lopetettua tuli saliin hetkiseksi täysi hiljaisuus, mutta kellään ei näyttänyt olevan mitään sanomista lausuntoa vastaan. Luultavasti ei kukaan arvannut mistä tässä oikeastaan oli kysymys, ja jos joku aavistikin siinä juonia piilevän, niin ei hänellä ollut rohkeutta puhua, kun ei ollut varma siitä, että muitakin oli samoin ajattelevia. Niitä kahtatoista lukuun ottamatta ei kukaan tuntenut vähääkään tämän pelin juonta — eivät kaikki drotsin lähimmät tuttavatkaan, eivät edes hänen poikansa. Muut olivat kaikki — hyvin harvoja oli poikkeuksia — marskin puoluelaisia, jotka olisivat yhtenä miehenä nousseet seisomaan, jos marski olisi ollut itse saapuvilla. Nyt ei toinen oikein tiennyt mitä toinen ajatteli; heihin vaikutti sitäpaitsi epävarmuus tulevaisuuden suhteen, joka oli syntynyt eräiden huhujen johdosta, että suuri onnettomuus oli jollakin tavoin tapahtunut linnassa; ja se sai heidät pysymään ääneti.
Silloin nousi drotsi ylös.
"Kaiken luottamukseni", sanoi hän, "panen niihin arvoisiin miehiin, joille olemme uskoneet vallan puolestamme päättää valtakunnan menestyksestä, ja senvuoksi on minun sinettini altis. Mitä ikänä te päätättekin, en milloinkaan siitä poikkea. Antakaa tänne kirja, niin minä panen nimeni ja sinettini sen alle sekä olen varma, ettei joukossamme ole ketään, joka epäröi tehdä kuten minäkin."
Drotsi astui punaisella vaatteella peitetyn pöydän ääreen, jolle eräs kahdestatoista laski kirjan, mihin drotsi piirsi nopeasti nimensä. Eräs kirjuri painoi sitten siihen hänen sinettinsä. Hänen jälkeensä tulivat muutamat muut, jotka niinikään, kukin vuorostaan kirjoittivat siihen nimensä ja antoivat panna sinettinsä sen alle.
Sillaikaa vetäytyi drotsi erään ikkunan luoksi salin tyhjäksi jääneeseen osaan, jossa Jöns Pentinpoika seisoi yksinään ajatuksiinsa vaipuneena. Muut neuvosherrat olivat pöydän ympärillä tai keskustelivat siellä täällä kaksin ja kolmin yhdessä ryhmässä, niin että Krister-herra voi huomiota herättämättä vaihettaa muutamia sanoja tyttärenpoikansa kanssa.
"Eikö ole vielä tullut mitään varmoja tietoja käsiisi, tyttärenpoikani?" kysyi drotsi.
Jöns-herra pudisti päätään, ja drotsi lisäsi hetkisen kuluttua:
"Minusta saapi sukulaisemme laita olla miten tahansa … kun saamme olla puolenkaan tuntia häneltä rauhassa, niin tulkoon hän kernaasti elävänä ja tervennä joukkoomme!"
Mutta Jöns herralla ei näyttänyt enää olevan samaa voitonvarmuutta kuin joitakuita tuntia vielä kokouksen alkaessa. Hän oli tympeänä ja sanatonna.
"Vai mikä on sinun tarkoituksesi?" kysyi drotsi hiukan levotonna.
"Varmat tiedot viipyvät liian kauan!" sanoi Jöns-herra hiljaa. "Jos asiat olisivat niinkuin pitäisi, niin olisi minusta täytynyt jo aikaa sitten tapahtua jotakin… Saadaan nähdä, eikö paula ollut lopultakin liian heikoista langoista punottu!"
Drotsi kääntyi ajatuksissaan toisaalle, eikä Jöns-herralla näyttänyt olevan halua enempiin puhelemisiin.
Silloin temmattiin ovi voimakkaasti auki, ja sisään astui marski Kaarlo Knuutinpoika appineen, ja perässä tuli muutamia muita hänen lähimpiä sukulaisiaan. Olisi mahdotonta kuvailla muutamain tyhmistyneitä naamoja. Drotsiin ja Jöns-herraan voi sovittaa vanhan aurinkolaulun sanat: "Kieleni oli kuin puusta nyt ja hiiltynynnä vielä." Samaan suuntaan oli niiden kahdentoista neuvosherrankin mieli, jotka olivat tehneet tuon salaperäisen ehdotuksen valtakunnan pelastamiseksi, mutta muiden silmistä loisti marskin tulon johdosta uskollisuus häntä kohtaan ja iloinen hämmästys.
Pöydän luona, jolla nimet allekirjoitettiin oli siksi melua, etteivät useimmat läsnäolevista huomanneet marskin tuloa, ennenkuin salin läpi kävi kuiskina "marski", "marski on täällä". Silloin he älysivät hänen seisovan heidän keskellään korkeana, mahtavana ja käskevänä kaikessa syntyperäisessä arvokkuudessaan.
Pöydän ääressä lakkasi työ heti, kaikki odottivat. Nyt saataisiin kuulla marskin omasta suusta, mitä linnassa oli yöllä tapahtunut, joka oli antanut aiheen niin omituisiin huhuihin. Mutta siinä petyttiin. Marski kosketti sitä vaan sivumennen kuten pelkästään yksityistä asiaansa sekä pyysi, etteivät kokoontuneet panisi pahakseen hänen pitkää viipymistään.
"Iloitsen kuitenkin siitä, etten ole tullut liian myöhään ottaakseni neuvotteluunne osaa."
Nyt astui drotsi esille. Hän näytti pahoin surulliselta, ikäänkuin haluten ulkomuodollaan ilmaista miten häntä pahoitti, ettei "rakas poikansa" ollut ennen voinut tulla neuvostoon. Sitten hän mainitsi mikä päätös oli tehty ja mitä nyt sen johdosta puuhattiin.
"Ja toivon, ettei sinulla, rakas poikani, ole mitään sitä vastaan, koska päätös oli tehty parhaassa tarkoituksessa valtakunnan ja sen asujanten hyväksi."
"Siinä te suuresti erehdytte, rakas isä", huudahti marski innolla. "Olkoon suurta tai pientä, minä en vahvista sinetilläni mitään tietämättäni, mitä minun tulee vahvistaa. Ja minua ihmetyttää kovasti, hyvät herrat ja miehet, miten te olette ylimalkaan sellaisen päätöksen ensinkään tehneet… Sitenhän te voitte yks kaks lahjoittaa koko valtakunnan ja oman menestyksenne pahimman vihollisenne käsiin, vaikka se muka tapahtuu valtakunnan hyväksi. Sitäpaitsi kummastelen, miten olette sellaisen päätöksen tehneet minua kuulustelematta… Sillä se on vastoin lupauksianne ja valojanne!"
Marskin katse oli ylpeä ja taisteluhaluinen. Lopuksi hän kääntyi drotsiin, mutta tämä ei vitkastellut vastatessaan:
"Unhotatte, poikani, että kaikki on tehty parhaassa tarkoituksessa ja, mikä on ylen tärkeää koska asia on kunnianasia, täydellä luottamuksella ehdotuksen tekijöihin! Vai haluatteko te, rakas poikani, tulla sanomaan näille rehellisille ritareille ja kirkonmiehille: teillä ei ole kunniata!"
Vanha herra haasteli niin leppyisesti ja hänen katseensa oli nyt niin rauhallinen, että hän nähtävästi katsoi näillä sanoilla ehkäisseensä pitemmän vastustuksen marskin puolelta ja siten piti asiaansa hyväksyttynä. Vieläpä Jöns Pentinpoikakin, joka oli koko ajan seisonut ikkunakomerossa, käsivarret ristissä rinnallaan, huolimatta astua esille ja ruveta innokkaammin puolustamaan asiaa, jota piti jo menetettynä, kohotti hänkin päätään ja katsoi salin keskelle, jossa marski ja drotsi seisoivat. Marskin kasvot hehkuivat. Oli selvää, että drotsin sanat olivat häntä kiihdyttäneet.
"Kunniaa!" huudahti hän kättään ojentaen. "Ne sanat kuuluvat vähän omituisilta teidän suustanne, sukulaiseni. Tahdon muistuttaa teille, mitä tapahtui kun erosimme moniaita päiviä sitten Teljessä ja kun annoin teidän käsiinne kunniaanne ja rehellisyyteenne luottaen sinettini… Missä oli silloin kunnia ja rehellisyys? Ettekö luovuttaneet nimessäni Helsinglantia minun tietämättäni?… Sanon sen teille, niin sukulaiseni kuin olettekin, sen teitte pahassa tarkoituksessa!… Ja onko siis", lisäsi hän vähän pysähtyen, "onko siis mitään syytä uskoa, että kunnia ja rehellisyys merkitsevät enempää, kun on koko valtakuntaa koskeva asia kysymyksessä? Jos on sellainen syy olemassa, niin lienee syy se, että se salainen päätös, joka meidän tulisi tässä nyt vahvistaa ja sinetöittää, on eräälle henkilölle eduksi … ei kuningas Eerikille, vaan…"
Hän ei puhunut lausetta loppuun, mutta jokainen näki hänen katseestaan, että hän tarkoitti drotsia. Tämä otti loukkaantuneen muodon ja katseli ympärilleen, eikö muut olleet samaa mieltä kuin hänkin, toivoen heiltä kannatusta marskia vastaan, jonka liiallinen kiihtyminen näytti antavan kylmäveriselle drotsille mahdollisuutta päästä vasten luuloa vielä voittajaksi.
"Te menette liikoihin, marski Kaarlo!" lausui hän arvokkuudella, joka teki sangen hyvän vaikutuksen. "Teidän tulee kuitenkin muistaa, että mitä valtakunnan neuvosto kerran on päättänyt pitää paikkansa, eikä teillä ole valtaa tehdä siihen mitään muutoksia!"
"Toinen kysymys, jonka te näytte unhottavan, herra drotsi", vastasi Kaarlo, "on se, voiko valtakunnan neuvosto tehdä laittomiakin päätöksiä, ja lienee vaikea päättää, sopiiko minun tietämättäni ja vasten minun tahtoani tehtyä päätöstä kutsua lailliseksi… Mutta minä kiitän teitä viimeisistä sanoistanne, herra drotsi! Te annoitte sillä minulle tilaisuuden puhua eräästä asiasta, jonka olisin muuten jättänyt koskettamatta."